Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 31. toukokuuta 2022

Vihkimätön liha

Joskus jälkeen ajanlaskun alun olin Jyväskylän Katulähetyksen big boss ja Sininauhaliiton puheenjohtaja. Siinä tai jossakin muussa roolissa minua pyydettiin puhumaan ehkä 30 vuotta sitten Lahteen, valtakunnallisille A-kiltojen liiton juhlaan. Aiheena oli päihteet, tarkemmin en sitä enää muista.

Ajaessani kohti kokouspaikkaa Dallasin lentokentältä hankkimallani Chevrolet Star Eaglellä, jonka kylkiin olin piirrättänyt laitapuolen kulkijan, ehkä itseni ja tekstit "Dirty old men need love too", tuli mieleen, että sanon jotain hengellistäkin. Vaikka kyseessä oli maallinen kutsun esittäjä. Toisaalta he tiesivät taustani, joten..... 

Aloitin puheeni sanomalla: "Keväisin naiset ovat kovin kauniita ja muutenkin viehättäviä, kun he ovat kuoriutuneet talvivaatteistaan. Voin tässä sen kaikille tunnustaa, että näin ukkomiehenäkin katseeni joskus viivähtää heissä, sanoisinko lähes luvattoman pitkään. Mutta hurskas kristitty kun olen, tiedän vastauksen jokaiseen pulmaan ja asiaan löytyvän Isosta kirjasta. Joten niin nytkin. Kun minut vihittiin oli painoni 70 kilon paikkeilla, mutta nyt sitä on reipas parikymmentä kiloa enemmän". Vatsaani taputellen jatkoin, että "luulen sen olevan tämä vihkimätön liha, joka keväisin nostaa päätään".

Tämän kerroin myös silloiselle Liisa-vaimolleni. Hän katseli tovin hieman pää kallellaan sanoen sitten, että pidäpä painosi kurissa! 

Nykyisinkin, vuosikymmenten jälkeen saattaa joku ottaa olkapäästä kiinni ja kysäistä pilke silmäkulmassaan, jotta miten on vihkimättömän lihan laita? Että onko kuinkakin pysynyt kurissa ja vain vilkuilun asteella? Näin kävi myös eilen, kun Vesa Välilä, kelpo kaverini politiikasta ja Alvajärven rannalta kyseli Facesivuillani, että nostaako vihkimätön liha päätään vastatessani mainiolle, entiselle työtoverilleni Marjut Jokiselle mitä profiilikuvassani tiirailen.

Vaikka varsinainen päihdetyö onkin leipätyönä jäänyt, se ei ole lähtenyt sydämestäni, vaikka uudet tuulet puhaltavat korvaushoitoineen. Ennen pää laitettiin sekaisen etupäässä viinasta, rakkaudesta ja Linnanmäen laitteista. Nyt on rinnalle tullut kymmenen uutta tapaa, paikkaa sekä ainetta paeta ja etsiä itseään uskoen, että elämä on jossain muualla kuin missä on kunkin oma todellisuus. 


maanantai 30. toukokuuta 2022

Jääkiekko

Eilen illalla saimme pari viikkoa kestäneen kansanhuvin huipentumana sylin täydeltä riemua, kun Suomi voitti jääkiekon MM-kultaa neljännen kerran. Orkesteria on kolmesti johtanut päävalmentaja Jukka Jalonen. Ensimmäinen kerta on ruotsalaisen Curre Lindströmin käsialaa, joka elelee thaimaalaisen rakkaansa kanssa elämänsä leppoistamisjaksoa Hua Hinissa.

Maailmanmestarit ovat olleet yhtä poikkeusta lukuunottamatta tuttuja, lajin suurmaita. Poikkeus on vuosilta 1936-1937, jolloin Britannia voitti ensin kultaa ja seuraavana vuonna hopeaa. Jääkiekko syntyi Kanadassa eurooppalaisten siirtolaisten tuomien shintyn, hurrlingin ja jääpallon kaltaisten pelien muunnelmana. Alun kirjalliset maininnat jäällä pelatuista joukkuepallopeleistä ovat vuoden 1800 tietämiltä. Brittiläiset sotilaat ryhtyivät ensimmäisenä pelaamaan virallisia jääkiekko-otteluita Kinstonissa Halifaxissa 1800-luvun puolivälissä. Tuolloin pelaajamäärä oli yhdeksän. Nykyisinhän määrä on kuusi molemmissa joukkueissa.

Joku sanoo jääkiekon olevan maailman mittakaavassa pieni laji ja niin tietysti onkin, jos verrataan vaikkapa jalkopalloon. Luulen kuitenkin jääkiekon olevan yksi suurimmista sisähallien joukkueurheilutapahtumista. Suomessa sen mekka ei ehkä ole koskaan ollut Helsingissä vaan Tampereella. Vuonna 1965 MM-kisoihin valmistunut Hakametsän jäähalli pohjoismaiden suurimmassa sisämaakaupungissa onkin valtakuntamme ensimmäinen. Sen parkkipaikalla järjestetäänkin tänään viralliset MM-kultajuhlat.

Mutta minäkin olen pelannut vuonna 1965 jääkiekkoa. Hieman myöhemmin piirisarjassa muita joukkkueeni, Koskenmäen Kisailjoiden lisäksi olivat ainakin Kellokosken Alku, Porvoon Akilles ja Järvenpään Palloseura. Suurin voitto taisi olla 18-3 tappio kellokoskelaisille 🤣. Ottelun puolivälin paikkeilla tilanne oli vielä 1-1, kun loistava maalivahtimme Matti Parkkonen sai kiekon silmäänsä. Sairaalassa silmälasinpaloja poimittiin silmästä lukuisua, sillä kasvosuojusta ei ollut edes maalivahdilla.

Joskus olenkin naureskellut hänen vanhemman veljensä Jupin kanssa, kun olimme ostamassa varusteita Bulevardin ja Erottajan kulman Rakesta, että kumpi ostetaan Masalle maalin eteen loppurahoilla? Munasyndit vai naamari? Kypäriäkään ei ollut kuin kentälliselle kerrallaan, joten vaihto kesti meillä vastustajaa kauemmin, kun piti saada päähän pelikaverin kypärä. Vierasottelut olivat mukavampia koska meillä ei ollut muiden joukkueiden tapaan irtojään tai lumen lanaajia, vaan pelaajat tekivät itse puhdistuksen kotiotteluissa erätauoilla. 

Olin hyökkääjä kolmoskentällisessä Pekka Maarasen ja Keijo Niskasen kanssa. Molemmat jo taivaallisilla pelikentillä. Muistissa on kuinka matkasimme varusteineen Järvenpäähän otteluun joukkoliikenteen linja-autolla. Kun pääsimme viimein perille loppukilometrin kävellen, ihmettelimme missä muut? Kunnes joku koiran ulkoiluttaja tuli sanomaan, että ei ole peliä, sillä on liikaa pakkasta. Sitä ei kukaan meille ilmoittanut. Porvoossa erotuomari otti minua hihasta kiinni ollessani kentällä ja kysyin käsiäni levitellen, että mitä tein väärin? Vastaus oli, että et mitään, mutta mikä on nimi tai pelinumero, sillä annoit maaliin johtaneen syötön 👌. 

sunnuntai 29. toukokuuta 2022

Elämä on... 💕

Eilen aloittaessani kirjoittamaan etäläsnäolosta, oli kello puoli kahdeksan. Nyt tänään sunnuntaiaamuna jatkan kellon ollessa kaksi tuntia vähemmän. Sanotaankin varhaisen linnun löytävän madon, joka ei tietty ole madon onni. Kuten ei tiaisen onnikaan, kun käpytikka ei jätä sen kotipönttöä rauhaan merikonttini katolla. Luulen, että jos se vielä tänään ilmestyy, laitan pöntön ympärille verkon tai yritän keksiä jotain muuta.

Yhtä aikaa hyvä ystäväni on taistellut kuukauden elämänsä puolesta 8000 kilometrin päässä. Vaimon valvoessa vuoteen vieressä lähes yötä päivää toivoen ihmettä tapahtuvaksi. Markku sai Bangkokin lentokentällä massiivisen sydänkohtauksen ollessaan jo passi- matkalippu- ja turvatarkastusten kansainvälisellä puolella. Voimme vain arvella oliko se pelastus, että lentokone ei ehtinyt ilmaan mukana ystäväni.

Joku hänen läheinen on Ruotsissa, joku Kemissä, Raisiossa ja Torniossa, joku Turkissa, joku Thaimaaassa, joku jossain muualla sekä minä Tuusulan Jokilaaksossa. Yhteistä meillä on etäläsnäolo Markun sitä kaikkea tiedostamatta. Olemme kuitenkin jokainen henkisesti hänen vuoteensa ympärillä kokien voimattomuutta ja avuttomuutta.

Mutta "niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa". Ehkä sen lisäksi on jotain käsittämätöntä ymmärryksemme ulkopuolella, josta sain osan maatessani Meilahden sairaalan sydänvalvomossa elämä ohuen, mutta sitkeän elämänlangan varassa. Vaimoni Päiviksen rakkaus ainoana voimavarana.

Juuri sitä Markun vaimo Areerat välittää yötä päivää puolisolleen uskoen, että "suurin niistä on rakkaus". Kuinka hyvin siihen sopiikaan AA:nkin tyyneysrukouksen osa "hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa". Markun tila huononi pari päivää sitten ja puolisolta kysyttiin kytketäänkö uudelleen hengityslaitteeseen? Kytkettiin, koska vaimo ei voinut hyväksyä asioita, joita hän uskoi jonkun voivan muuttaa.

Eilen Markku siirrettiin uuteen hoitopaikkaan, jonka mahdollisti taloudellisesti Tornion kaupunki. Silloin koin vahvasti, että "kaveria ei jätetä". Ehkä korkeampi voima, mihin Markkukin uskoo ei päästänyt irti, koska sitä ei tehnyt Markku eivätkä läheisetkään. Kuinka osaltani etäläsnäollen toistan itselleni ja hoen muille "niin kauan kuin on elämää, on toivoa". Eilen sain puolen minuutin videon vuoteen reunalta ja tänä aamuna Areeratilta thaikielisen viestin, jonka Google käänsi "Hänen jalkansa liikkuvat, kun kosketan ja hänen tilansa paranee vähitellen." 

Yksi elämäni suurista rikkauksista ja taakoista on tarve elää toisten elämää. Kauniimmin sanottuna kulkea rinnalla. Luissa ja ytimissäni koen Meilahden kokemuksen jälkeen kuinka suuri merkitys on rakkaudella, jonka voi kokea olevan läsnä.

Markku, kanssasi kymmeniä kertoja Jomtienin "Raittiiden rannalla" istuen olet kertonut kuinka paljon rakastat vaimoasi. Ehkä nyt elämäsi vaikeimpana hetkenä koet, että vaimosi rakastaa sinua yhtä paljon. Uskon sen kokemisen syvällä sielussasi tuovan sinut takaisin viereisen varjon alle rantatuoliin. 


lauantai 28. toukokuuta 2022

Etäläsnäolo on todellisuus ilman fyysistä läsnäoloa

Etäläsnäolo tarkoittaa läsnäoloa toisessa paikassa, vaikka fyysinen keho pysyykin paikallaan. Melkein mitä tahansa viestintäteknologiaa voidaankin käyttää. Esimerkiksi puhelin- tai videomahdollisuuksia, chattailua ja keskustelua kirjoittamalla tietokoneen ja erilaisten älylaitteiden avulla niin, että luodussa virtuaalimaailmassa voidaan kokea etäläsnäolo. 

Kun tätä kirjoitan, on lauantaiaamu kellon ollessa puoli kahdeksan ja Radio Suomessa soi Onnen sävel. Kuuntelen musiikkia sekä elän onnitteluiden lähettäjien ja saajien kuunteluhetkissä mukana. Se tuntuu mukavalta, vaikka olenkin kuokkavieras heidän etäläsnäolossaan.

Mieli palaa usein muistoihin, sillä elettyä on vääjäämättä enemmän takana kuin edessä. Muistan, kun poikani sai ensimmäisen tietokoneensa ja kuinka Jari Kopakkala opetti parvisängyn alla sen käyttöä koko perheelle. Kuin eilisen näen edelleen edessäni pienen pojan pian 40 vuoden takaa, kun hän kirjoitti Amstradin TEKO-tekstinkäsittelyohjelmalla ensimmäisen lauseensa: "Marko on tavallinen poika."

Sen myötä innostuin taas kerran pohtimaan ja vähän laskemaankin kuinka montaa kirjainta olen naputellut erilaisten päiväkirjojen muodossa nettimaailmaan vuosikymmmenten aikana. Kaikkinensa kirjaimia on paljon enemmän kuin sata miljoonaa. Se kaikki yhdessä muun somemaailmani kanssa on tuonut elämääni paljon sisältöä ja etäläsnäoloa monen kanssa, joita en milloinkaan tule tapaamaan fyysisesti.

Mutta se on tuonut myös fyysistä läsnäoloa. Mukaan mahtuu kaksi tai neljä minut netistä löytänyttä naista, jotka varastivat lähes kaikki rahani. Selvitäkseni siitä ja entisellä kesäkodillani käynnin kustannuksista myin Thaimaassa Harley Davidson moottoripyörän, jonka olin tarkoittanut Markolle. Nyt siitä on itselläni jäljellä vain muistot kuvineen ja sen ensimmäinen rekisterikilpi.

Vähintään yhtä kipeä on muisto Melaniesta ja hänen 4-5 lapsesta, joista nuorimman Little Jorma Goza Soinin isä luulin olevani. Se pudotti minut henkisesti yhteen elämäni syvimmistä rotkoista. Etäläsnäoloista alkaneet monet tarinani ovatkin kummallisia, täynnä tunteita, syvää surua ja iloa yli kaiken.

Voi olla, että kirjoitan vielä huomennakin aiheesta, kun päivän ja yön pureskelen. Maailmassa on niin paljon yksinäisytttä, jota nettimaailma ei kai voi keneltäkään kokonaan poistaa. Mutta etäläsnäolossa on jotain ainutlaatuista, sillä silloin voimme olla usein hyvin tasavertaisia. 

perjantai 27. toukokuuta 2022

Elämä on......

Luulen, että jos asuisin Tampereen tai Helsingin Aleksanterinkadulla tai maailman manhattaneilla, olisin menossa mukana seuraamalla ihmisiä heidän kulkiessaan sinne tänne. Ehkä istuisin katukahviloissa rupatellen niitä näitä ja olisin hektisessä sykkeessä läsnä monin eri tavoin.

Talvet tai ainakin ison osan niistä vietän Aasiassa, tarkemmin Thaimaassa, Pattayan Jomtienin kaupunginosassa. Siellä itselläni on ehkä enemmän tuttujakin ja ystävällisiä ihmisiä kuin Suomen arjessa. Jo vuosien ajan olen opetellut käyttämään televisiosta oppimaani englantia Googlen kääntäjän avulla. Siihen haasteeseen tarttuminen on ollut hyvä päätös, vaikka vieraskielisiä sanoja ei korvieni välissä suurta määrää edelleenkään ole.

Suomessa vastaavasti asun Jokilaakson luonnonsuojelualueen keskellä Merikonttikodissa. Joskus menee päiviä, etten näe ihmisiä. En näe edes autoja, vaikka niiden äänet kuulenkin, kuten moottoripyörienkin. Mutta jotain ihmisten käyttämiä kulkuneuvoja näen. Aamun laskeutuvasta DHL:n postikoneeesta Finnairin ja monen muun yhtiön matkustajakoneisiin. Taivaalla vilahtaa silloin tällöin myös joku ikkunaton ja tunnukseton, joilla arvelen olevan kytkennät armeijoihin tai jotain muuta salattavaa.

Jokilaaksossa minua ympäröi luonto aidossa muodossa eikä asfalttiviidakko. Vaikka annankin luonnon elää elämäänsä paljon sen menoon puuttumatta, teen poikkeuksia. Kuvan pöntössä on tiaisella munat, ellei se ole niitä hylännyt, sillä käpytikka on oivaltanut saman asian. Kun silmäni välttää, kuulen kotini sisään, kun se yrittää nokallaan suurentaa pesän oviaukkoa tai puhkoa peräti seinää. Sen verran pidän tiaisten puolia ja ajan tikan tiehensä monesti päivässä toivoen poikasten syntyvän ja selviävän lentokykyisiksi. Sen jälkeen ovat puolestani omillaan, vaikkakin luulen häviäväni tämän taiston.

Kirjosiepot eivät tulleet talven tyhjinä olleisiin koteihinsa. Syitä on monia, joista yksi lienee, että pesäpönttö on jäänyt viime käytön jälkeen siihen kuntoon, ettei se enää kelpaa linnuille. Mutta minä en sitä siivoa, sillä luulen siitä olevan monelle muulle pienelle eläväiselle kodiksi, syötäväksi tai johonkin muuhun tarkoitukseen, josta en tiedä mitään

Jokilaaksossa ei ole ihmisvirtaa ja sen paikan on sydämessäni ottanut enemmän eläimet sekä muu elämä, sillä myös kasvit ovat yhä enemmän tärkeitä. Niistäkin kannan huolta. Suren viisaiden ihmisten antamia kuolemantuomioita kurtturuusulle, lupiinille ja jättipalsamille.

Ehkä eniten suren silti meidän vikoja. On vaikea hyväksyä ihmisen kodikseen ottanutta pahuutta. Miksi siskoni ja moni muu ei jaksanut elää lahjaksi saamaansa elämää? Miksi Putin tapattaa tuhatpäin lapsia, äitejä ja isiä, jotka ovat täysin syyttömiä? Miksi texasilainen, 18-vuotias nuori ampuu kuoliaaksi parikymmentä lasta ja kertoo siitä etukäteen vihjaillen netissä kieroutuneen maailmansa tytölle tai nuorelle naiselle? Miksi meitä kurittaa Covid 19 tai joku muu virus, tauti tai vaiva?

Vaikka ihminen ei maailmankaikkeuden elämää pysty sammuttamaan, on meillä kaikki mahdollisuudet hävittää ihmisrotu sukupuuttoon. Joskus minua suuremmat asiat ahdistavat, sillä en kelpaa tällaisenaan ihmisille, jotka yrittävät tehdä luojastaan itselleen mieleistä. Mutta kelpaanko silti ikiajoiksi jollekin tai jonnekin? Sillä minullakin on uskoni, joka on erehtynyt aiemminkin. Vaikka meille kaikille on luvattu ikuinen elämä, niin entäpä jos se jokin on erehtynyt nytkin tai peruu lupauksensa eikä kenelläkään olekaan sijaa kenenkään luona? 


torstai 26. toukokuuta 2022

Kelpaako mikään milloinkaan kaikille?

Kerran olimme koko Sininauhasäätiön henkilökunta Turkissa yhdellä lukuisista bonus- ja koulutusmatkoista, joiden rahat kerättiin saamatta jääneistä vuokra- ja palvelumaksuista. Silloin lupasin hotellin henkilökunnalle, että tulemme takaisin vaimoni kanssa Matkakodillamme. Niin myös teimme tehden paljon yli 10 000 kilometrin reissun Istanbulin läpi ja Turkin vuorten yli Alanyaan. Kotimatka oli vielä pitempi, sillä palasimme pitkin Välimeren sekä Atlantin rannikkoa. Hieno matka ja maa näyttäytyi aivan toisenlaisena kuin kapuloita Natotaipaleelle asettelevana, eräänlaisena Euroopan jättiläisenä. 

Suojelupoliisin mukaan "Suomesta on lähtenyt Syyrian ja Irakin konfliktialueelle yli 80 tunnistettua aikuista". Todellinen määrä on varmasti vieläkin suurempi, sillä viranomaiset eivät tiedä kaikista lähtijöistä.

Turkin PKK on separatistijärjestö, joka haluaa itsenäisen Kurdistanin, vaikka se onkin viime aikoina puhunut autonomiasta, sanoo kansalaisaktivisti ja bloggaaja Anter Yasa MTV:n Uutisaamussa. PKK:n on listannut terroristijärjestöksi niin EU kuin Yhdysvallatkin. YK ei ole näin tehnyt.

Erdoğan mainitsi, että Suomi on niin sanotusti terroristipesäke ja tietyllä tavalla hän on oikeassa. Jos verrataan muslimiväestön määrään, niin Suomi on Isis-terroristien ulkoistajana ykkönen, Yasa toteaa.

Sitten on Gülen-liike. Turkin vallankaappausyrityksen yhdeksi syntipukiksi on nimetty presidentti Recep Tayyip Erdoğanin sisäpoliittinen vastustaja Muhammed Fethullah Gülen. Gülen on asunut vuodesta 1999 lähtien vapaaehtoisessa maanpaossa Pennsylvaniassa Yhdysvalloissa.

Netistä penkomieni uutisten mukaan Suomi on antanut viimeisten vuosien aikana yhdeksälle turkkilaiselle turvapaikan, jotka kuuluvat jompaan kumpaan edelle mainittuun ryhmään. Näitä tai osaa heistä maa vaatinee palautettavaksi yhtenä ehtona Nato-jäsenyydelle. Luulen, että osasta on tehty Suomessa karkotuspäätös jo aiemmin.

En ole oikein perehtynyt ylipäätään maiden välisiin luovutussopimuksiin, mutta tiedän niitä olevan Suomellakin useita. Joskus valtiomme hakeekin jonkun jostakin maailman kolkasta. Usein noudettavat ovat vieneet tavalla tai toisella omaisuutta, joka ei heille kuuluu. Turkki sen sijaan päräänkuuluttaa turkkilaisia, jotka horjuttavat maan laillista järjestelmää. Sen käytöstä ja presidentti Erdoğanista voimme olla montaa mieltä.

Sen verran pitkän elämän olen elänyt osatotuuksia jakelevien suomalaispoliitikkojen kaitsemana, jotta tiedän, että kaikki viisaus ei istu suomalaisten päässä. Vaikka olisi kysymys etupäässä meitä koskettavasta asiasta. Toki itse olisin halunnut tiemme Natoon olevan mutkaton. Tuntuu kuitenkin oikealta, kun joku ulkomailla, merkittävässä asemassa kyseenalaistaa Suomen kansalle syötetyt tarinat ainoina totuuksina.

keskiviikko 25. toukokuuta 2022

Moottoriajoneuvohistoriaani, osa 4

Kun eilen ja vähän viime yönäkin muistelin otsikon aihetta, huomasin, että kirjoitettavaa ajoneuvomaailmastani riittäisi, sillä myös moottorikelkkailu kuului harrastuksiini 30 vuoden ajan. Joten jaan aiheen ainakin kahteen osaan. Toinen on ennen rattijuoppouksiani ja toinen niiden jälkeen. Jälkimmäisestä kirjoitan joskus myöhemmin tai sitten en koskaan. 

Ensimmäinen oma autoni oli Opel Kapitän alkuperäisellä kattoluukulla ja kaatuvilla penkeillä. Se oli hieno auto, jossa nukuinkin välillä yksin ja seurassa. Joskus sinne sammuneenakin. Armeijassa palvelin Kuljetustoimistossa työkaluvarastonhoitajana, traktorinkuljettajana ja moottoripyörälähettinä. Traktorit olivat Valmeteja ja pyörät 2-sylinterisiä, 350-kuutioisia Jawoja. Silloinkin rikoin käytössäni olleita ajoneuvoja ja muistan, kun sotilasmestari Poutiainen sanoi, että jos nyt jotoksella rikot moottoripyörän, palautan sinut Esikuntakomppaniaan. En rikkonut. Oli liian kova uhkaus.

Joka tapauksessa armeijan aikaan minuun rakastui tai ihastui Pirjo, joka armeijan jälkeen kaivoi minut esiin Hoechst Fennicasta. Työhöni liittyyivät sielläkin moottorikulkuneuvot, sillä olin muun muassa trukkikuski. Pirjoa en unohda koskaan ja juuri Opelilla menin häntä tapaamaan. Vietin ainoan yhteisen puoliyön hänen kanssaan autossani ja olin onnellinen, mutta alati rauhaton. Vaikka menneisyys ei palaa, haluaisin tietää miten elämä kuljetti tai kuljettaa edelleen Roihuvuoren Pirjoa Lumikintie 6 A10:stä.

Opelinkin rikoin, sillä ajoin sen entisen Keravan meijerin kohdalla olevaan kiviseen kilometripaasiin, kun linja-auto tuli vastaan osin kaistaani. Tämän upeimman autoni vaihdoin Karhulan Pekan kanssa katsastamattomaan Trabantiin. Josta kirjaimellisesti putosi moottori tielle, kun olin menossa pitkin metsiä Seliverstovin Kaiskin kanssa ravintola Don Antonioon.

Nuoruuteeni mahtui toinenkin isäni Volkkari. Sen takapyörän ajoin runsaalla ylinopeudella Järvenpäässä kadun reunaan niin, että akselikin vääntyi. Vaikka sitäkin murehdin, enemmän murehdin, etten päässyt seuraavana päivänä juuri tekemilleni treffeille kahden Ruotsissa asuneen suomalaistytön kanssa, kun auto hajosi.

Ensimmäisen kerran kärysin rattijuoppoudesta Opelilla ja toisen kerran mainitulla isäni punaisella kuplalla, jolloin itselläni ei ollut enää ajakorttiakaan. Jälkeenpäin minua on huvittanut, että auton avaimet antoi poliisi, joka tiesi, ettei ole tarvittavaa ajolupaa, mutta olin hänen mielestään selvinpäin. Verikokeiden promillemäärä oli 2,41.

Olen vuosien saatossa eräänkin kerran kiitellyt elämäni ja muidenkin Varjelijaa, etten ajanut humalassa kenenkään päälle tai kolaria, jossa joku olisi kuollut tai vammautunut pysyvästi. 

tiistai 24. toukokuuta 2022

Moottoriajoneuvohistoriaani, osa 3

Jotkut asiat suorastaan syöpyvät mieleen. Ensimmäinen ja itseasiassa ainut oma mopedini oli punavalkoinen Pyrkijä Meteor Sport Standard HMW. Myyjän nimen sekä talonkin muistan lähes 60 vuoden takaa. Hän oli Räsänen omakotitalossaan lähellä Ruduksen hiekkakuoppia ja Firanlähteitä, joita ei taida olla enää olemassakaan. Kuten ei sorakuopan uimapaikkaakaan.

Sitä en tiedä miksi vanhempani ostivat minulle mopon vuosi ennen kuin sain sillä laillisesti ajaa yleisillä teillä. Joka tapauksessa vuodessa ajoin sen liikennekelvottomaksi. Kerran isä sanoi, kun tulin kotiin, että annapa, kun vähän katson mopoasi. Hän huomasi vääntyneen etuhaarukan ja sanoi, että "jotain tällaista ajattelinkin. Olin nimittäin tekemässä koivuvihtoja, kun kuulin jonkun tulevan mopolla pitkin metsäpolkua hullun lailla. Yht'äkkiä kuului aikamoinen rysäys ja sen jälkeen oli hiirenhiljaista. Mutta tuokion päästä sama ralli jatkui". Olin ajanut pyöräni vauhdilla ison koivun kylkeen.

Kun viimein täytin 15, oli pian sen jälkeen punainen moponi lopullisesti ajokelvoton, vaikka yhteiskoulun käsityötunneilla vielä kerran sen kunnostinkin. Viimein se nojasi täysin palvelleena kotini leikkimökin seinään alakuloisena, muttei silti hyödyttömänä. Siinä oli nimittäin tankissa bensaa. Elämääni oli tullut mustaisilta ostettu joka viikonloppuinen pimeä viina sekä tinnerin ja bensan imppaus. Sama tapa sekoittaa pää oli monella muullakin Linjan jengiin kuuluneella Amer-Tupakkaa vastapäätä. Monesti hain mopon kotoa ja työnsin sen läheiseen metsään tai lähikallion kupeeseen haistellaksemme polttoainetta suoraan tankista. Vanhemmilleni sanoin pyörää taluttaessani, että yritetään taas saada tätä ajokuntoon.

Samoihin aikoihin ajoin ensi metrejä myös autolla. Isä oli myynyt Peugeotin ja hankkinut kuplaVolkkarin. Usein sain ajaa sen piharakennuksen takaa autotallista lähtövalmiiksi etupihalle, kun isä tai me kaikkikin olimme jonnekin lähdössä. Kerran peruutin perheemme ajoneuvon vauhdilla puuceen kulmaan isän istuessa sisäpuolella tarpeillaan. Kun hän syöksyi ulos housut kintuissa, ei kunnian kukko laulanut. Eikä tarvinnut vähään aikaan myöskään pyytää, että saanko ajaa auton ulos tallista. Monesti kuuntelin, kun isäni kertoili kavereilleen toilailujani kovastikin hauskoina juttuina, jotka eivät lainkaan naurattaneet itseäni. 

maanantai 23. toukokuuta 2022

Moottoriajoneuvohistoriaani, osa 2

Ensimmäiset kosketukseni moottoripyöriin olivat alle kymmenvuotiaana. Perä-Hyrylän miehenaluilla oli monella Jawa-merkkiset pyörät, joita juoksimme tien varteen katsomaan, kun ääni kuului. Joskus sain istua satulassakin. Lapsuuteni ja myöhemminkin yksi isoista unelmistani oli oma moottoripyörä. Pyysin äitiäkin tekemään veikkausrivin, sillä olin varma, että voitamme ja ostan Jawan. Pettymys oli lauantaisin suuri, kun voittoa ei tullut, enkä saanut paperille piirtäämääni pyörää. Tekemääni piirroskuvaa katselin vuoteessa monesti iltaisin ennen kuin Nukkumatti korjasi minut unten maille. 

Muistan myös ensimmäisen moottoripyöräkyytini, sillä sedälläni oli pyörä, jonka merkkiä sen sijaan en muista. Mutta sen muistan, että isäni istui takana ja minä bensatankin päällä. Sekin on jäänyt mieleen, kun Asser-setä huusi, että nyt mennään yli sataa. Jotenkin muistelen, että joku hänen pojistaan olisi kunnostuttanut pyörän vuosikymmeniä myöhemmin, mutta ehkä se oli vain tarkoitus. 

50 ja 60-luvun taitteessa olimme koko perhe äitini mummolassa Tyrnävällä "kaupan takana" pienessä, luulen vuokramökissä. Jossa oli piharakennus puuceineen ja saunoineen. Sen takana vastaavasti oli nokkosten ja maitohorsmien seassa hylätty Čezeta moottoripyörä, joita alun perin valmisti Tšekkoslovakian sosialistisessa tasavallassa Česká zbrojovka Strakonice -yhtiö. Tuotanto jatkui uudelleen vuonna 2017, kun markkinoille tuotiin rajoitettu painos sähkökäyttöisiä pyöriä.

Mummuni ja pappani tuntuivat silloin kovin vanhoilta, vaikka olivatkin nuorempia kuin minä nyt. En muista kauanko siellä kesällä olimme, mutta päivisin istuin tuntitolkulla hylätyn moottoripyörän satulassa ja ajoin mielikuvitusajoja joka paikassa, jotka tiesin. Olin myös varma, että jos osaisin kysyä oikein, antaisi pappa Čezetan minulle. Kun sitten myöhemmin kuulin heidän muuttaneen, surin saunan taakse jäänyttä, melkein minun moottoripyörääni.

Kun olin noin 13-vuotias, perusti isäni entinen työkaveri Aaro Niva eläkepäiviensä sisällöksi pajarakennukseensa Ruotsinkylään mopokorjaamon, jossa hän kunnosti hankkimiaan pyöriä myytäviksi. Ehkä hän ajatteli minunkin pystyvän niitä myymään, sillä sain käyttööni Helkama Hopeasiiven, jonka työnsin kahden kilometrin päähän kotiini. Koskaan en saanut sitä käyntiin, joten työntelin mopedin takaisin.

Tilalle hän antoi naisille suunnatun Solifer-mallin, olisikohan ollut Capri, jonka myyntivalttina oli iskunvaimentimilla varustettu etupää. Se lähti aikansa käyntiin, mutta vaihdevaijerin puuttuessa ei käytössä ollut kuin ykkösvaihde. Sillä törmäsin kotitaloni nurkkaan ja jalka jäi väliin niin kipeästi, että päivätolkulla en kävellyt ontuen isäni nähden peläten selkäsaunaa. Eräänä päivänä Soliferkaan ei enää lähtenyt käyntiin ja työntelin senkin takaisin Nivan verstaalle. Enää ei tullut uutta pyörää ja ajattelin, että olen ehkä Aarolle liian kallis mopokauppias. 

 

sunnuntai 22. toukokuuta 2022

Moottoriajoneuvohistoriaani, osa 1

Aamulla eilinen ongelma ei ollut yön aikana kadonnut minnekään. Olin edelleen ilman ja vailla blogiaihetta, kun silmiini sattui uutinen Autotalo Laakkosesta. Se tuli nyt Ruotsiin myydyn yrityksen kuvioihin 1950-luvun lopulla, kun Laakkosen puuyhtiö sai Unkariin myymistään puista maksuna kolmesataa Pannonia ja Danubia moottoripyörää. Pyörät menivät kaupaksi, ja varsinainen autoliike perustettiin vuonna 1960. Tauno Laakkonen kuitenkin kuoli yllättäen vain muutama päivä autoliikkeen avaamisen jälkeen. Uuden yrityksen vetovastuu jäi ensin hänen pojalleen Reino Laakkoselle ja myöhemmin Yrjö Laakkoselle, joka oli isänsä kuoleman aikaan vielä koulussa.

Omat kuvioni eivät ole koskaan olleet puolen miljardin euron liikevaihdon luokkaa, mutta yhteen Pannoniaan tutustuin. Synnyinkotiani vastapääätä oli Every Salmisen lautainen, tasa- ja huopakattoinen varasto, joka oli täynnä tyhjiä ja täysiä tynnyreitä, kuten pihakin. Vaseliinia ja öljyä tai ainakin sinne päin 12-13 vuotiaan arvioimana. Paljon myöhemmin minua ehkä kymmenen vuotta nuorempi naapurin poika, Esko Harsunen käveli usein lautarakennukselle itsensä kokoisen pokasahan ja kirveen kanssa. Päivästä toiseen hän hakkasi ja sahasi monesti aamusta iltaan. Kunnes eräänä myrsky-yönä puinen varasto romahti. Esko oli saanut työnsä tehtyä👌. 

Eräänä päivänä aiemmin seinää vasten ilmestyi Pannonia (Csepel) moottoripyörä, josta oli puhjennut takakumi. Me sitä tutkimme päiväkaudet, kun pyörä ei kadonnut mihinkään. Istuimme sen päällä ja mielikuvituksissamme ajoimme vuorotellen maita ja mantuja. Kunnes eräänä päivänä teimme siitä totta ja varastimme pyörän.

Pitkin metsiä työnsimme sen parin kilometrin päähän Winqwistin hiekkakuopalle, joka on edelleen käytössä. Joskin sora taidetaan sinne kuljettaa nykyisin muualta. Siellä joka tapauksessa saimme moottoripyörän käyntiin ja ajoimme monena päivänä vuorotellen isoa ympyräntapaista tyhjällä takarenkaalla. Kun se viimein hajosi ja lähti niin sanotusti vanteelta, jatkoimme pelkällä vanteella. Kun sekin hajosi, loppuivat ajelut. Muistelen kyllä, että Vesannon Aarne ja Aimo  kunnostivat pyörän myöhemmin uudelleen ajokuntoiseksi.

Pannonia ei ollut ensimmäinen kokemukseni moottoriajoneuvosta, vaan sitä taisi olla Solifer-merkkinen mopedi, jonka sain käyttööni, mutten omaksi. Senkin rikoin. Oikeastaan sekään ei ollut ensikosketukseni moottori- tai moottoripolkupyöriin, mutta niistäkin taidan kirjoittaa huomenna. 

lauantai 21. toukokuuta 2022

Tasan kymmenen vuotta sitten

Joskus en löydä pääni sisältä enkä ulkopuolelta, ainuttakaan itselleni kelpaavaa kirjoituksen aihetta. Silti yritän pitää kiinni jokapäiväisestä kirjoittamisesta. Pelastus löytyi tällä kertaa siitä, että pengoin blogiarkistosta mitä mieltä mahdoin olla kymmenen vuotta sitten, mitä silloin tein ja mitä siitä kirjoitin:

21.05.2012
JOKILAMMET

jormas: Tämän päivän olen puuhastellut kevään komeimmassa ilmassa kasvihuoneen rakentamisen kimpussa. Ja viimein voin sanoa, että valoa on näköpiirissä, joten ehkä siitä on vielä alustaksi tämänkin kesän ja tulevan syksyn sadolle. Ensimmäiset taimethan, tomaattisellaiset ehti jo halla tai yöpakkaset kuitenkin viedä. Luonto on kertakaikkisen kaunis ja lintujen konsertti läpi vuorokauden on ainutlaatuista kuunneltavaa. Käki tai usempi kukkuu aivan aamusta iltaan.
Jokilammet, joissa virtaa Tuusulanjärven vesi, ovat
mukavia vaikka souteluun tai uimiseen
Äiti tai isä tai molemmat sanoivat aikoinaan, että niin paljon on elinvuosia jäljellä kuinka monta kertaa käki kukkuu. Jos tähän on uskominen, elän noin tuhatvuotiaaksi. Torstaina tulee Järvenpään Wärttinän porukka laittamaan puihin linnuille koteja tai ainakin pönttöjä, joihin voi kodin tehdä. Voi olla, että lentäjä ei enää tälle suvelle pesäpönttöä tarvitse, mutta ompahan ensi kesälle sitten ajoissa. Aamullla bongasin netistä, fasebookista tarkemmin entisten hyryläläisten nuorten keskustelufoorumin, joka käyttää Hyrylän ruotsinkielistä nimeä Skavaböle. Siihen aion tutustua tarkemmin, kun aika antaa myöten ja tähtien asento on suotuisa.

perjantai 20. toukokuuta 2022

Hyönteishotelli vai käpytikan noutopöytä

Jokilaakson luonnonsuojelualueella on monta tarinaa, joista niistäkin syntyisi helposti kirja. Yksi lähes tutkimaton osa on ilmassa ja maassa elämäänsä viettävät pikku vipeltäjät, joiden taival on monesti traagisempi ja surullisempi kuin nisäkkäiden konsanaan. Mutta kukapa öttiäisistä välittäisi, vaikka ehkä pitäisi. 

Tyttöhyttysen elo päättyy monesti ihmisen iholle, kun se yrittää hankkia ravintoa itselleen saadakseen lapsia. Ilmassa se lienee tasa-arvoisempi tulevien lasten isän kanssa, sillä lepakko ei katso sukupuolta, kun se ahmii niitä lentäessään parhaimmillaan 2000 kappaletta vuorokaudessa.

Jokilaaksossa on Carunan puisissa sähköpylväissä kaksi savista lepakoiden kotia, joissa kummassakin saattaa talvehtia kymmenkuntaa lentävää nisäkästä, joten on siinä hyttysillä väistelemistä. Ja vaikka ne siinä onnistuisivatkin, vähintään yhtä suuri vaara ovat pikkulinnut. Joten nykyistä muotisanaa käyttäen, haaasteensa on kaikilla elävillä. 

Joku vuosi sitten hankin pari kuvan hyönteishotellia, sillä monella pienellä siipiveikolla on tärkeä tehtävä ruuaksi joutumisen lisäksi kasvien pölyttäjänä. Hotelleissa olikin välillä aika vipinä, kunnes tikka ja sen myötä jotkut muutkin linnut oivalsivat valmiin lounas- tai muun noutopöydän. Pienten, pyöreiden onkaloiden suojana olleiden teräsverkkojen murtamiseen eivät tintin keinot riittäneet. Mutta käpytikan riitti eikä aikaakaan, kun verkot oli revitty ja pikku öttiäiset syöty parempiin suihin.

Jokilaaksossa on myös peräti lainsuojattomia kasveja, kuten himalajan- eli jättipalsami. Viisaat ihmiset ovatkin tehneet lain, jonka vuoksi maanomistajan tulisi ei toivottu, kyseinen mamukasvi hävittää mailtaan. Se lienee siis yhdistyksellämmekin edessä jossain vaiheessa. Siihen olemme varautuneet muun muassa niin, että luonnonsuojelualueellamme on laiduntaminen sallittu. Joten palsamit ovat lampaiden heiniä ja työmaa, jos sen aika joskus koittaa.

Mutta se ei ole vielä. Jutellessani keväällä naapuriniityn mehiläistarhurin kanssa ilmeni nimittäin mielenkiintoinen yksityiskohta. Hän sanoi, että juuri mainitun niityn mehiläiset ovat selvinneet oleellisesti paremmin talvesta hänen muihin tarhoihin nähden. Hän puhui talviravinnon kovettumisesta, hartsiintumisesta tai jotain sinne päin. Siksi hän samalla ihmetteli, että mitähän hunajan raaka-ainetta lähistöllä on, muttei muualla. Siihen en osannut vastata kuin, että syksyn viimeisiä kukkia, joiden ympärillä mehiläiset ja kimalaiset touhuavat, ovat nimenomaan himalajanpalsamimme.

torstai 19. toukokuuta 2022

Turkin pippurit ja kapulat rattaissa

Chilin vanha puhekielinen vastine on turkinpippuri, jota käytetään kapsaisiinipitoisuudeltaan suurista paprikoista (Capsicum). Chilejä voidaan käyttää mausteina ja raaka-aineina eri ruoissa.

Maana Turkki on Yhdistyneiden kansakuntien, Islamilaisen konferenssin, OECD:n ja Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön perustajajäsen, Euroopan neuvoston jäsen vuodesta 1949 ja Naton jäsen vuodesta 1952. Turkki on käynyt jäsenyysneuvotteluja Euroopan unionin kanssa vuodesta 2005 lähtien, liitännäisjäsen maa on ollut vuodesta 1963. Se on jäsen myös G20:ssä, joka tuo yhteen maailman 20 suurinta taloutta.

Mielenkiinnolla olen seurannut Suomen taivalta kohti Naton ydintä, eikä vastamäkiä näkynyt. Vaikka jälkiviisaus on tympeä laji, sanoin monelle, että Suomi on Natossa vasta, kun Turkki ja Unkari ovat sen hyväksyneet. USA, jota monesti pidetään eräänlaisena demokratian kehtona onkin saanut yllättäen maistaa vähemmistödemokratiaa oikein kunnolla, kun Turkki yhtenä 30:stä Natomaasta, sanoi Ruotsille ja Suomelle, että ei käy, vaan ensin käydään kauppaa kuin turkkilaisessa basaarissa konsanaan.

Vähemmistödemokratia onkin joskus jotain sellaista, jota en ymmärrä. En nytkään, sillä Jugoslavian raunioille taisi syntyä ainakin neljä valtiota, jotka ovat kaikki nyt Natomaita. Onkin vaikea kuvitella, että yksikin niistä voisi estää Suomen tai Ruotsin pääsyn puolustusliiton jäseneksi. Tuntuu siltä, että vaikka kaikilla 30 jäsenmaalla pitäsi olla sama valta Naton sisällä, luulen Turkin käyttävän suurempaa valtaa kuin mainitut neljä maata yhteensä.

Entä miten tämä toimisi, jos muillakin mailla olisi Turkin kaltainen vaatimuslista jäsenyyden ehtona? Vaikka kyseessä voi olla Suomelle tai monelle maamme kansalaiselle elämän ja kuoleman kysymys ukrainalaisten tapaan, seuraan mielenkiinnolla kuinka 29 maata laittaa Turkin ruotuun, millä hinnalla vai eikö lainkaan. Tässä(kään) leikissä ei paljo eikä lainkaan paina, vaikka toivottaisin Suomen tielle esteitä kasaavat niin pitkälle missä pippuri kasvaa. 

Itselläni ei ole tarjota varsinkaan pitkässä juoksussa demokratiaa parempaa vaihtoehtoa. Silti en jaksa olla ihmettemättä miten diktatuuri ja diktaattorit kaivavat polkunsa vallan ytimeen monessa demokraattisessakin maassa. On sitten kyseessä Turkin Erdoğan, Venäjän Putin tai USA:n Biden kaksipuoluejärjestelmineen. Ehkä me olemme entisen presidenttimmekin mainitsema sopulilauma, joka on valmis silloin tällöin syöksymään tai uimaan suinpäin kuolemaan. 

Mutta varsinkin omissa asioissa asianomaisen valta voi olla suuri. Jos kaikki maailman ihmiset sanoisivat, että juon huomenna viinaa, niin se ei riitä, jos olen eri mieltä. Ja sama toisinpäin. Vaikka maailma olisi sitä mieltä, että neljänkymmenen raittiin vuoden jälkeen en juo huomennakaan, niin juon, jos haluan. Silloinkin oma mielipieeni on enemmän kuin kaikki muut yhteensä. 

tiistai 17. toukokuuta 2022

Sähköinen virtuaalimaailma

Yritin googlailla, jotta voisin lyhyesti yksinkertaistaen kirjoittaa mitä tarkoittaa virtuaalimaailma ja raha ilman metallikolikoita tai paperiseteleitä. En onnistunut, joten blogissani ovat termit sekaisin ja muutenkin väärin tai vähintäänkin epätäydellisiä.

Innostuin aiheesta oikeastaan siksi, että vietin eilisiä synttäreitäni siten, etten nähnyt ainuttakaan ihmistä. Näin ei ole ollut merkkipäivänäni koskaan aiemmin. Aikaa kuitenkin meni aika tavalla, kun kiitin jokaista onnittelijaa erikseen netissä kämmenenkokoisella älylaitteellani. Virtuaalimaailmani eräänlaisen ytimen muodostavat Facebook, Messenger ja WhatsApp kaverit. Monisatapäinen joukko, sillä Facessa yksistään ystäviäni tai muita on lähes neljätuhatta.

Useat ovat sellaisia, joita en ole koskaan nähnyt saati puhunut heidän kanssaan. He elävät minulle vain sähköisessä maailmassa, mutta tiedän jokaisella olevan syynsä olla kaverini. En milloinkaan ole heitä tavannut enkä tule tapaamaan, mutta näen jokaisen onnittelijan profiilin tai vastaavan Ghanasta Gambiaan, Kiinasta Kaliforniaan ja Intiasta Ilmajoelle. Niihinkin eilen tutustuin syntymäpäivän ratoksi. Kirjavaa väkeä sanoisin. 

Aivan oma lukunsa on käteisen rahan ja pankkien muuttunut rooli. Joku vuosi sitten odotin Hyrylässä aikani pääsyä pankkitiskille saadakseni ainoastaan kuulla, että "meillä ei käsitellä käteistä rahaa lainkaan". Yhtä huonosti kävi Osuuspankin konttorissa Keravalla, kun en päässyt tuulikaappia pitemmälle varaamattta aikaa etukäteen. Vähän saman tapainen oli tilanne ollessani kysymässä osa-auto Martille huolto- ja katsastusaikaa Veholta. Info palvelutiskin yläpuolella kertoi, että käteinen ei kelpaa lainkaan.

Toisaalta sähköinen virtuaalisuus on pienentänyt maailmaa tai ainakin tuonut sen lähemmäs, joka ei ole lainkaan huono asia. Tänä aamuna soitin videopuhelun bangkokilaisen yksityissairaalan vuoteen viereen Jokilaaksosta. Ystäväni kamppailee siellä elämänsä puolesta vaimo yötäpäivää vuoteen vieressä. Näin Markun kasvot, avoimet silmät ja liikkuvat huulet, kun sanoin, että häntä tarvitaan ja hänen täytyisi lähiaikoina tulla avaamaan ovet Pattaya Suomi-Seuran tiloissa viikottain kokoontuvalle ryhmälle. 

maanantai 16. toukokuuta 2022

Tänään on 72. syntymäpäiväni

Heräsin yöllä puoli kaksi ja aloitin syntypäivästäni nauttimisen, sillä joku oli ehtinyt somessa jo onnitella. Tai yöhän se vielä oli ja täysikuu mollotti taivaalla valaisten käyntini metsä-wc:ssä.

Vuoteen hiljaisuudessa pohdin elettyjä vuosia, millä syntymäpäivillä on ollut itselleni merkitystä tai mitkä muistan esimerkiksi lahjoista. Yksi sellainen on päiviksen kahdeksan vuotta sitten antama lahja, kuvan "tie päättyy" liikennemerkki Soiniityntien alussa. Eräällä tavalla se on vuosi vuodelta ajankohtaisempi, sillä tieni tosiaan päättyy eräänä päivänä. Tai ehkä se ei pääty. Eihän kotini pihaankaan ole jäänyt yksikään kieltomerkin uhmaaja, vaan löytänyt aina väylän jatkaakseen matkaa.

Kun täytin neljä tai viisi vuotta, sain lahjaksi elämäni ensimmäisen polkupyörän. Sen päällä siskoni sanoi istuneensa edellisiltana ja mieleni oli hieman hapan, kun ajattelin saaneeni käytetyn polkupyörän 🤣.

Seuraava merkityksellinen vuosipäivä oli, kun 7 vuotta tuli täyteen ja aloitin koulunkäynnin. Kesti yhdeksen vuotta päästä siitä eroon.

Sitten odotin rippikoulun päättymistä ja 15 vuoden ikää, jolloin saisin ajaa mopolla yleisillä teillä. Mutta mopedin sain 14-vuotiaana ja ajoin sen vuodessa pitkin metsiä liiikennekelvottomaksi.

Juhlin myös 18-vuoden ikää, ajokorttia sekä ravintolaan pääsyä. Oli pettymys, kun portsari ei kysynytkään papereita. Oli tärkää tulla myös täysi-ikäiseksi, joskaan en muista enää miksi. Oikeastaan siihen olisin voinut lopettaa vanhenemisen, mutta vielä silloin luulin, että päivieni määrä on rajaton. 

50-vuotispäivänä minulla oli isot partyt Jyväskylässä. Onnittelijoita oli satapäin, eikä minua ole koskaan kehuttu aiheesta ja aiheetta niin paljoa. 

60-vuotista taivaltani muisteltiin päiviksen uudelleen löytämässä kirkossa Hämeentiellä. Erityisen hienoa on, että samassa paikassa lapsenlapseni sai nimen Sini Olivia.

Kun täytin 70, riehui korona ja olin vapaaehtoisessa karanteenissa Jokilaaksossa. Sitä uhmasi kummityttöni Maaria perheineen sekä Arja ja Juhani, jotka toivat lahjaksi omenapuun. Kiitin ja marmatin, että ei ole puun hyvä olla yksinänsä. Seuraavalla viikolla Juhani toi sille kumppanin. Ne istutin hänen 20 vuotta aiemmin 50-vuotislahjaksi antamalla lapiolla. Nyt ne elävät puupariskuntana rinta rinnan puutarhassa. 

Ostin myös lahjan itselleni, visakoivuisen, käsinveistetyn pahkakuksan, jonka nimi on "Karhu kusiaispesässä". Niitä on kahdeksan erilaista maailmassa ja minulla niistä neljäsosa. 

Nyt täytän 72 ja syntymäpäivää vietän, kun kotimaani päättää sen molemmin puolin liittyä Natoon. Tärkein asia on Suomen turvallisuus, mutta minulle kolahti eniten viesti, jonka toivoisin olevan totta omassa elämässäni: "Sen jälkeen emme ole enää koskaan yksin."


sunnuntai 15. toukokuuta 2022

Pieni, vihreä kasvihuone

Jokavuotinen kevään, kesän ja syksynkin sisältöni on aikoinaan hankkimamme kasvihuone. Käytän siitä välillä nimeä Little Greenhouse. Jokilaakson luonnonsuojelualueen yhteyteen sopiikin myös muunkielisiä nimiä. Kuten pienet saaret Strandö ja Rabbit Island, jossa on eläintenkin hautapaikkoja.

Vaikka kasvihuoneviljely ei kallis harrastus perustamisen jälkeen olekaan, ei se ole aivan ilmaistakaan. Varsinkaan, jos ostaa taimet, mullat ja lannoitteet ynnä muut. Joku vastaavasti kasvattaa tomaatitkin omien tomaattien siemenistä. Itselleni varsinainen viljely on varsin luonnonmukaista, sillä pääosin lannoite on oman kompostoinnin tuotetta ja multakin luomua.

Yhtään kertaa en ole ollut täysin tyytyväinen kesän satoon enkä aikaansaannoksiin muutenkaan. Ehkä se johtuu siitä, että vaikka aloitan joka kevät aina siivouksella yhtä innoissani, syksyä kohti into osin hiipuu. Mukavinta minulle koko jutussa onkin istua kesäpäivisin ja välillä öisinkin Little Greenhousen korituolissa satoi tai paistoi kuu 🌛 tai aurinko 🌞. Ajattelen siellä elämän monimuotoisuutta, kaiken ainutlaatuisuutta sekä omaa pienuuttani siinä kaikessa.

Monta vuotta sitten teimme keraamisten anturien ja 1000 litran säiliön ympärille kastelujärjestelmän, joka keväisen asentamisen ja säätämisen jälkeen huolehtii mullan kosteudesta omatoimisesti viikkotolkulla. Ehkä parhaiten olen onnistunut tomaattien kanssa. Myös bulgarialaisten, joiden siemeniä ystäväni lähetti kerran lentokoneella Sofian esikaupungista. Ihmetyksen aihe on kuitenkin ruohosipuli, joka parin, kolmen vuoden epäonnistuneen yrittämisen jälkeen oppi elämään sisätiloissa. Vuodesta toiseen se jaksaa kasvaa, vaikkei saisi vettä lainkaan. En ymmärrä mistä se saa tarvitsemansa kosteuden.

Kun luonto ympärillä on isolta osin villiä ja vapaata, on sillä haluja tulla myös pienen muovikattoisen ja -seinäisen huoneen sisään. Kesäisin jostain kasvilaatikon alta tai laatan välistä nostaa päätään saniainen, joku keltakukkainen, leskenlehden tapainen, monet muut ja vadelmakin. Joka oli valloittaa koko lattian, kun ajattelin, että onhan sillekin tilaa seinien sisällä. Poikkeuksetta olen kasvihuoneessa istuessani hyvillä ja haikeilla mielin. Ajattelen, että elämä on ikuista, vaikken käsitäkään miten se on saanut alkunsa. Ymmälläni olen siitäkin mitä kaikkea siihen tarvitaan ja mitä ei. 

Toissapäivänä luin nimittäin, että luonnontutkijat ovat ensi kertaa kasvattaneet kasveja kuun maa-aineksessa, joka oli tuotu Apollo-lennoilla vuosina 1969–1972. Tutkijat istuttivat siihen krassin siemeniä. Yllätykseksi versoja alkoi puhjeta kaksi päivää istutuksen jälkeen. Kuumateriaalissa itäneet krassintaimet kasvoivat täysin normaalisti noin kuuden päivän ajan. Tämän jälkeen ne näyttivät kärsivän stressistä, niiden kasvu hidastui ja ne kehittyivät huonosti. Tutkijat pitävät läpimurtona jo sitä, että kasvit ylipäätään alkoivat kasvaa, sillä pitkä oleskelu avaruudessa edellyttää tuoreen ruuan kasvattamista.

lauantai 14. toukokuuta 2022

Myrkytetty sotilas

Wikipedian mukaan Suomen kielen ryssä-sana on peräisin ruotsin kielen sanasta ryss, tarkoittaen venäläistä henkilöä. Sama nimi esiintyy monessa muussakin kielessä hieman eri muodossa: englannissa Russian, venäjässä русский (russkij), ranskassa russe jne. Samaa alkuperää ovat myös Venäjän nimet useimmissa kielissä, esimerkiksi venäjän Россия, ruotsin Ryssland ja englannin Russia. Muissa kielissä kuin suomessa sanalla ei ole samanlaista halventavaa merkitystä.

Isäni, joka oli sodat käynyt jermu ja armeijan aliupseeri, sanoi ryssän olevan ryssä, vaikka voissa paistaisi. Ja jatkoi, että sieltä ei ole koskaan tullut mitään hyvää. Joku vuosi sitten luulin hetken hänen olleen väärässä, kun Moskovan suunnasta tuli kunnon kesähelteet. Mutta perässä tulivat tuulten mukana metsä- ja muiden tulipalojen saasteet, joten palasin isäni mielipiteen taakse.

Shakkipelissä taitaa olla virallinen aloitus, jonka nimi on myrkytetty sotilas. Niissä vaatimattomissa otteluympyröissä, joissa olen siipiäni kokeillut, termiä käytettiin yleisemminkin sotilaasta, jonka syömisestä ei seurannut syöjälle mitään hyvää.

Faija piti kaikkia venäläisiä sotilaita myrkytettyinä. Putin on näyttänyt kuinka totta se on. Nyt on maahamme tulossa sotilaita, joiden taisteluliiveissä lukee Nato. Jos tässä asiassa uskoisi itäistä naapuriamme, ne vasta myrkytettyjä ovat. Joiden kanssa veljeily ei tuo Suomen kansalle mitään hyvää, vaan Venäjästä vihollisen.

Suomen itsenäisyyden historia kertoo, että moni veljenä itseään markkinoinut ja pitämämme on osoittatunut kipeäksi valinnaksi. Saksalaisten piti olla veljistä parhaita, joiden heidänkään kanssa veljeilymme ei hyvin päättynyt. Itsenäisyys säilyi, kun ajoimme sakut matkoihinsa ja luovutimme velivenäläiselle pienen valtion verran maata merkittävine, muine sotakorvauksineen 😢. 

Jälkiviisaus on hieno, mutta kipeä laji. Jos olisimme valinneet sotien melskeissä kuten Latvia, Liettua ja Viro, olisimmeko nyt Natomaa Laatokan ja Jäämeren rantoineen, Petsamoineen sekä käsivarsineen? Silti arvostan tällä hetkellä valitsemiamme päättäjiä Mäntyniemessä ja Arkadianmäellä. Päätökset uusista veljistä on tehty kansan tuella ripeästi, eikä oven välissä näytä olevan kuin turkkilaiset liikavarpaat.

Tulevaisuus sekä myöhemmin historia kertovat tuliko meille lisää kokemusta väärien valintojen asiantuntijoina myrkytetyistä sotilaista tai oliko valinta viimein oikea. Silti on hyvä muistaa, että vaikka mikään ei ole ikuista, mikään ei koskaan katoa. Olemassa olon muoto vain muuttuu. 

perjantai 13. toukokuuta 2022

Terveisiä postinkantajalle

Kauan aikaa sitten olin pieni napero ja muistan, kun postilaatikko oli satojen metrien päässä ison tien eli Tuusulantien varressa. Monesti noudin postin saksanpaimenkoira Jerin kanssa, joka juoksi lehti suussa vauhdilla takaisin. Välillä Hesarista ei ollut paljoa luettavaksi, kun se putosi suusta. Sen jälkeen riitti, että on vain sivu tai sen osa vietäväksi kotiin makupalan toivossa.

Kun lähdin vapaaehtoisena armeijaan, ei mennyt kauaakaan, kun äitini soitti Santahaminaan ja kertoi Jerin kadonneen. Hän selitti, että ehkä se lähti perääni. Mutta ei se lähtenyt, vaan koirien taivaaseen, eikä isästä tai muistakaan ollut tekemisiensä kertojiksi. Joskus kun tapahtuma palaa mieleeni edelleen vuosikymmenten takaa, ajattelen, että tekisinkö tai haluaisinko edes tehdä samalla tavalla. 

Kotitie ei ollut silloin vielä Korpintie, vaan vain kotiin vievä tie. Kun lähdin ulos siskonikin kanssa pihaa kauemmas, varoittelivat vanhempamme, että isolle tielle ei saa mennä. Se oli vaarallinen väylä, joksi sen tekivät Hyrylän hävittäjät. Jos se ei sano jolle kulle mitään, vastaus löytyy vaikka googlettamalla.

Jossain vaiheessa postin palvelu parani ja laatikot siirtyivät kotitalojen porteille, vaikkei ollut porttejakaan. Se toi mukanaan mukavan tavan. Keräsimme tien varren asukkailta vähän rahaa ja ostettiin niillä yhteinen joululahja. Jotenkin postinkantaja siitä kiittikin, mutten muista miten.

Tätä tapaa olen kiikuttanut mukanani vuosikymmeniä milloin missäkin muodossa. Nyt taas postipoksini on satojen metrien päässä, ison tien varressa. Sekin on vaarallinen tie, sillä isot kuorma-autot oikaisevat sitä myöten kuka minnekin.

Tällä kertaa istutin Soiniityntien laatikon yläpuolelle "amppeliin" jotain muuta. Parina vuonna aiemmin samassa paikassa kasvoi mansikoita ja ajattelin postimiehen tai -naisen saavan ehkä aamulla tai päivällä suun makeaksi. Mutta eivätpä saaneet, sillä molempina vuosina joku varasti koko systeemin. Vuosi sitten vaihdoin tilalle kuvan pienen peltiämpärin, jonka lukitsin tolppaan kettingillä ja riippulukolla. Jostain syystä, ehkä huonosta hoidosta johtuen se ei tuottanut satoa, joten nyt kokeilen pensastomaattia.

Kun olen ollut jouluna Jokilaaksossa, olen vuotena tai monena laittanut postilaatikkoon kovehtirasian jouluntoivotuksin. Joskus on lehden nurkassa ollut lämmin kiitos, joskus erillisellä lapulla. Ehkä en ole kadottamassa ihmisyyttäni vanhoilla päivilläkään ja katkera mieli kiertää minut kaukaa. Välillä on mukava olla mukava ja ihminen ihmiselle 💕. 

torstai 12. toukokuuta 2022

Telttailua ja matkailuautoilua, osa 5

Euramobil matkakotimme maksoi niin paljon, etten kehtaa sitä kirjoittaa. Enemmän kuitenkin kuin Thaikotimme. Vietimme siinä lukemattoman määrän rakkaita hetkiä ja teimme monta matkaa. Pisimmillään Turkin vuorten yli Alanyaan. Skootterikin oli mukana, jolla ajelimme pitkin Istanbulin katuja. Lähes kuuden viikon matka oli yli 12000 kilometriä, josta itse ajoin 500 ja Päivis loput. 

Me myös asuimme parissa Matkakodissamme monesti. Sininauhaliiton toimiston edessä Oulunkylässä, Rastilan leirintäalueella, puolimatkankoti Myrrin parkkipaikalla, kai Jokilaaksossakin ja niin edelleen.

Yhden kesän asuimme 10-metrisessä, hollantilaisessa teräsveneessä Tervasaaren kannaksella. Sen kesän meillä oli yksiö loistopaikalla. Aluksen hankin, kun erosin Liisasta ja hollantilainen Vrijheid, Vapaus kuvasti oivallisesti sen hetkistä elämääni. Ehkä ostinkin sen nimen vuoksi. 

Viime kesänä myimme Matkakotimme, joka oli itselleni henkisesti kova juttu, sillä siinä oli tarkoitukseni vanheta maaliin saakka yhdessä Päivin kanssa. Mutta vaikka elämämme kulkevat nykyisin eri latuja ja polkuja, ovat muistot olemassa ja hieman yhteistä retkeilyäkin. Joku vuosi sitten teimme nimittäin matkan Tallinnaan traktoriksi rekisteröidyllä maastoajoneuvolla ja yövyimme teltoissa, kumpikin omassamme ☺️. 

keskiviikko 11. toukokuuta 2022

Telttailua ja matkailuautoilua, osa 4

Päiviksen kanssa matkailimme kymmenen vuoden ajan eri tavoin. Lentäen, junalla, laivalla sekä linja-, henkilö- ja matkailulautoilla. Matkakotimme ohjaamon yläpuolen leveässä vuoteessa olemme nukkuneet ensimmäisen yhteisen yömme länsirannikon suljetulla karavaanialueella. Se on yksi rakkaimpia 💕 muistojani myöhemmin vaimokseni suostuneen Päivin kanssa.

Harrastimme yhdessä vuosien ajan monipuolisesti myös telttailua ja matkailuautoilua. Itselläni oli jossain vaiheessa autoharvinaisuus, Oldsmobile Cutlass Brougham Sierra diesel V6. Sen kanssa telttavarusteineen kiidimme läpi puolen Ruotsin ja jännitimme mikä autosta hajoaa sillä kertaa, sillä siinä oli paljon vikoja. Ei hajonnut mitään, keiteltiin vain kahveja Primuksella milloin missäkin. 

Meillä oli myös yhteinen 300-kuutioinen Vespa, jonka kanssa telttavarusteineen kiersimme muun muassa Viroa. Sillä tein joitakin campingmatkoja yksinkin, kunnes myimme skootterin viime kesänä. Jos joku on aito kaksipyöräinen moottoriajoneuvo, on se nimenomaan Vespa. Sillä on myös aivan oma osansa naisten moottoripyöräilyn yleistymisessä.

Ehkä eräänlainen karavaanariutemme helmi oli yhteinen matkailuautomme Euramobil, rekesterinumeroltaan IN-105 😊. Sen tarina hieman väritellen alkoi, kun näytti siltä, että haluamme viettää loppuelämämme yhdessä. Ajattelimme, että ehkä silloin olisi hyvä asuakin yhdessä. Että mennnäänkö jonnekin vuokralle tai otetaanko laina yhteistä kotia varten. Saattoi olla yö, joka toi ajatuksen, että ei hankita kumpaakaan, vaan tehdään jotain missä ei ole mitään järkeä ja ostetaan velaksi uusi matkakoti. Asutaan siinä nyt ja mennään Välimerelle talviksi eläkkeelle päästyämme.

Muistelemisen camping- ja karavaanarielämästä voisi lopettaa tähän, mutta ehkä palautan mieleeni päivän aikana ja vähän ensi yönäkin elämäämme Euramobililla ja -mobilissa, joten kirjoitan vielä yhden osan aiheesta huomenna. 

tiistai 10. toukokuuta 2022

Telttailua ja matkailuautoilua, osa 3

Kolme päivää sitten taisivat otsikon aiheen kirjoitukset päättyä siihen, että olin juopottelun, telttailun ja muun yhdessäolon ohessa valmis menemään Tarun kanssa naimisiin. Niinä harvoina hetkinä, kun järjenvalo voitti tunteeni, tiesin kuitenkin, ettei siitä mitään tule. Eikä tullutkaan, vaan ensimmäinen pitkäaikaisempi parusuhteeni jäi iäksi omaan lokeroonsa sydämessäni ja tapasin Liisan.

Vaikka hän käyttikin liikkuessaan pyörätuolia, telttailu pysyi osana elämääni, kun muutin Jyväskylään. Se sai myös uusia muotoja, sillä olin juonut ajokorttini pariinkin kertaan. Joten Liisa ajoi pikku-Volvoaan, jossa joskus yövyimme patjan päällä matkoillamme. Kesällä meillä oli iso huvilatelttakin viikkoja pystytettynä Päijänteen Keljonlahden rannalla. Siellä vietimme aikaa välillä enemmän kuin Vaasankadun kodissamme. Olipa teltta joskus pystyssä syntymäkotini Tuusulan Korpintien pihanurmellakin. 

Kun Liisa vaihtoi autonsa Honda Accordiin, toteutimme suuren haaveemme ja matkasimme ison teltan kanssa kuukaudeksi kiertämään Englantia ristiin rastiin. Ajattelin, että joulupukki on lähes ainoa suomalainen, joka voi sanoa ulkomaalaisille jotain uskottavasti. Niinpä maalautin peräkärryn takaosaan savupiipusta kurkkivan, valkopartaisen ja punanuttuisen ukon, joka sanoi: "Have a nice day and welcome to Finland." Atlantin rannikolta ei tarvinnut paljoa ajaa kohti sisämaata, kun yleistyivät kysymykset miksi teksti on vain englanniksi. En tiedä kuinka lienee nykyisin, mutta silloin oli Euroopassa myös saksan kieli voimissaan.

Liisan kanssa telttaillessamme olimme harvoin montaa yötä samassa paikassa. Ohjelmaani kuuluikin ajopäivien päätteeksi yösijan pystytys kokoontaitettavine hetekoineen, ruokailuryhmineen ja niin edelleen. Peräkärrymme oli campingmatkoillamme usein täynnä tavaraa kahvinkeittimineen ja kaasuliesineen, joten iltapuuhaa riitti. 

Samoihin aikoihin hankin myös ajokortin takaisin. En niinkään autoilun vuoksi, vaan halusin käytetyn, punaisen Vespa skootterin. Ensimmäinen yöpymiseen soveltuva autoni oli Chevrolet Stareagle. Väliin mahtui valkoinen Cadillac, jonka vaihdoin aitoon matkailuautoon. Merkki oli Dodge Ram Euramobil, joka vaati kuorma-auton ajokortin. Se oli jännittävä hetki, sillä jos ajokoe ei olisi mennyt kerrasta läpi, olisivat Eurooppaan varatut ja maksetut laivaliput jääneet käyttämättä. Kaikki on ollut koetun arvoista, sillä iäti mukana kuljetettavaksi on jäänyt valtavasti hienoja muistoja. 

maanantai 9. toukokuuta 2022

Äitienpäivänä laitoin alulle uutta elämää

Minulla tai oikeastaan meillä, Päiviksellä ja minulla on PIENI VIHREÄ HUONE, eli kasvihuone, jonka varjopuolen seinustalla tuottaa kymmenkunta siemenperunaa pientä satoa joka vuosi. Joskus on ollut mitä tahansa, joskus luomua ja välillä Tyrnävältä haettua kevytperunaa, joka sekin on aivan oma lajinsa. Kaupan tuotteisiin verrattuna viljelyni tai viljelymme on suhteellisen kallis harrastus. 

Eilen äitienpäivänä istutin itselleni aivan uuden tuttavuuden, joka näyttäisi olevan ikääntyneelle sepelvaltimotautisellekin sopiva valinta. Terveyttä edistävien antioksidanttien värittämät erikoisperunat olivat nimittäin saapuneet hyvin varustettuihin puutarhamyymälöihin kautta maan. Joten ostin Tokmannin puutarhapuolelta 😂 pikku pussin siemenperunaa nimeltä Violet Queen.

Se muodostaa kasvaessaan antosyaaneiksi kutsuttuja väripigmenttejä. Antosyaanien ryhmään kuuluvat väriaineet antavat luonnossa sävyt esimerkiksi kukkiin, hedelmiin ja muihin kasvinosiin. Ruokavaliossamme marjat ovat parhaita antosyaanien lähteitä. Muina hyvinä antosyaanien lähteinä mainitaan yleisesti lähinnä punaviini ja punakaali, joiden antosyaanipitoisuudet ovat samaa tasoa mansikoiden kanssa.

Näihin verrattuna Violet Queen -peruna sisältää nelinkertaisen määrän antosyaaneja. Perunaa myös usein nautitaan suurempina kerta-annoksina, jolloin myös antioksidanttien kulutus lisääntyy. Kasveissa antosyaanien pääasiallinen tehtävä on pölyttäjien ja siementen levittäjien houkuttelu, mutta ne osallistuvat myös esimerkiksi kasvien solukoiden suojaamiseen ympäristön aiheuttamissa stressitilanteissa.

Antosyaaneihin on myös liitetty lukuisia ihmisten terveyttä edistäviä vaikutuksia, kuten sydän-ja verisuonitautien, metabolisen oireyhtymän kehittymisen ja ikääntymiseen liittyvien aivotoimintoja rappeuttavien häiriöiden ehkäisy sekä silmien terveyden ylläpito. Tieteellistä näyttöä näistä terveysvaikutuksista tuotetaan enenevissä määrin. Tuoreet tutkimukset osoittavat myös, että antosyaanit voivat edistää jaksamista ja elimistön palautumista urheilusuorituksen jälkeen sekä madaltaa kolesterolia.

sunnuntai 8. toukokuuta 2022

Irwin Goodman ja Äiti

Moni tunsi tai ainakin tiesi Irwinin lauluralleista ja renkutuksista. Hänessä oli jotain, jota kansan syvien rivien suomalaismies löysi tai halusi löytää itsestään. Lisäksi ehkä naiset tosiaankin rakastuvat renttuihin, sillä tarjokkaista ei varsinkaan ravintolakeikoilla ollut pulaa. Sen lisäksi, että tiesin, tunsin myös tämän suomalaisten sydämiin laulaneen miehen. 

Olin ja olen etuoikeutettu saadessani kokea Antista myös aivan toisen, hyvin herkän puolen. Se tuotti muutaman laulun, jotka todellakaan eivät ole renkutuksia. Googlettamalla tai YouTubesta löytyvät esimerkiksi biisit "Tumma virta" ja "Viimeinen laulu". Hienoja sanoituksiakin, jos on herkkä mieli tai hetki.

Tänään syvennyn hänen äitienpäivälauluunsa. Hyvää äitienpäivää kaikille naisille, jotka haluavat jakaa äitiyttä, on omia lapsia tai ei. Sillä maailma on täynnä äidittömiä ihmistaimia, jotka kaipaavat äidinrakkautta. 

Luulen, että tämän linkin alla oleva kappale on kaikin tavoin Irwinin alias Antti Hammarbergin käsialaa. 

"Äiti.
Tämä päivä on sinun.
Yksi päivä vuodessa vain.
Nämä halvat kukkaset minun, eivät työtäs korvata voi lain. 
Mutta mielellä millä ne annan, osan raskasta kuormaasi kannan.
Äiti.
Sinun tukkasi harmaa.
Ovat vuodet merkinneet kai.
Oman sille värinsä varmaan.
Minun ilkeät sanani sait.
Nyt sen kaiken korvata tahdon.
Tämä anteeksipyyntöni on.
Minut syliisi suljit sä illoin, kun taas iltaan hämärtyi maa.
Oli elo huoleton silloin.
Se vie mietteeni taas vuosien taa.
Nyt kun päiväsi painuu jo iltaan, matkan kulkea kanssasi saan. 
Äiti.
Tämä päivä on sinun.
Yksi päivä vuodessa vain.
Nämä halvat kukkaset minun. Eivät työtäs korvata voi lain. 
Äitii, oi äitii, oi äitii."

lauantai 7. toukokuuta 2022

Telttailua ja matkailuautoilua, osa 2

Armeijassa ollessani telttailin myös sissi- ja joukkueteltoilla. Koska olin intissä syksyn, talven ja kevään, telttailut olivat etupäässä talviaikaan. Päätä paleli, vaikka oli karvalakki päässä ja varpaat olivat palaa kaminan kyljessä, oli jaloissa armeijan saappaat tai ei. Ja kun kipinämikko nukahti, joka paikkaa paleli, vaikka kaikki vaatteet armeijan mantteleineen olivat päällä.

Kun siviili koitti, vaihtuivat teltat, seura ja paikat, mutta kesäinen harrastus jatkui. Kerran oltiin juhannusta viettämässä Pulkkilanharjullla Hyrylän tyttöjen ja poikien kanssa ja kaikilla paljon juomia mukana. Tai oltiinhan me jo aikuisia, ainakin iältämme. Itse olin jo sammunut hyvissä ajoin teltan pohjalle ennen illan riemuja, kun heräsin hirveään meteliin. En ehtinyt saada kuin pääni oviaukon ulkopuolelle, kun järjestysmies löi pampulla keskelle nenää. Verta tuli tavattomasti ja aamulla järkkäri pesi Päijänteen vedessä verisen paitani.

Mutta ei minulle sen vuoksi lättänenää tullut, vaan sain sen ennakkoperintönä äidiltäni. Kaveriporukassa sain sen sijaan muutaman irtopisteen, kun molemmat silmänympärykset olivat mustina ainakin viikon. Oli rehvakasta kertoa, että oltiin mailla viettämässä Jussia tavalla, joka ei sopinut campingalueen järjestyksenpitäjille. Imatranajotkin tuli koettua telttailun lomassa. Tai ainakin osa, sillä osan ajasta vietin paikallisessa putkassa, kun korjasivat talteen kilparadan varrelta haistelemasta taju kankaalla Saarisen ja Agostininin pyörien pakokaasuja 🤣. 

Porukassa kiersimme telttoineen ja autolla Pohjoismaitakin ristiin rastiin. Kerran Pekan ja Veikon kanssa olimme Norjan tunturissa, kun teltan pystytyksen jälkeen päätimme kavuta läheiselle vuorelle. Juotavaa otettiin mukaan valloituksen varmistamiseksi. Monen tunnin kiipeämisen jälkeen oltiin huipulla. Kun näköaloja aikamme ihaltuamme viimein lähdimme alas, olivat osin juodut matkaeväät ehkä vaikuttaneet ja Pekan jalka lipesi. Hän pyöri pensaiden ja vaivaiskoivujen välissä varmasti sata metriä jyrkkää rinnettä alas. Kädessä ollut pullo vain silloin tällöin vilahteli, sillä siitä ei Pekka, yksi parhaista ystävistäni irrroittanut. Kun viimein tavoitimme Veikon kanssa puun juurelta verinaarmuisen miehen, sanoi hän vain suu virneessä pulloa näytellen: "Ei hajonnut"! 

Ensimmäinen pitkäaikainen suhde minulla oli Tarun kanssa. Hänenkin kanssaan telttailin kesäisin monella leirintalueella. Kun aika kultaa ja patinoi muistojani, unohtuvat riidat tai ne muuttavat muotoaan. Yöllä joku tuli välillä sanomaan viereisestä teltasta tai kauempaakin, että riidelkää hiljaisemmin, jotta muut voivat nukkua. Joimme lähes aina, kun olimme yhdessä. Ja riitelimme, sillä Taru oli aviossa oleva yhden lapsen äiti ja ajankäyttö sen mukainen. Olimme silti menossa naimisiin ja olin kuljettamassa häntä ja hänen miestään, kun he jättivät avioerohakemuksen.

perjantai 6. toukokuuta 2022

Telttailua ja matkailuautoilua, osa 1

Joku päivä sitten luin naisesta, joka nukkuu teltassa kesät talvet. Kerran luin myös lapsesta tai nuoresta, jolla on teltta parvekkeella missä hän niinikään nukkuu joka yö. Taisin jakaakin uutisen pihalla nukkuvasta telttailijoiden pariin faceryhmään.

Kun olin lapsi, alle kouluikäinen, sain siskoni kanssa Soputeltan, joka pystytettiin ison keittiömme lattialle ja kesän tullen pihalle. Siellä nukuimme ja viihdyimme muutenkin paljon vanhempiemme ollessa päivisin töissä. Ei ollut kunnallista eikä muutakaan päivähoitoa. Aamulla vanhemmat jättivät tietyn määrän makeisia, joita oli lupa ottaa aina yksi keittiön kellon isoviisarin ollessa ylhäällä. Sitten oivalsin ottaa heilurin irti ja kello kävi nopeammin. Kun iltapäivä koitti, olivat æäkoko päiväksi tarkoitetut karamellit syöty pm.ä

Sen 0jälkeen konttasimme pitkin isoa keittiön pöytää maljakon ympäri, minä edellä ja Irmeli perässä. Kunnes kukkavaasi oli palasina lattialla ja me teltassa lampaantaljan alla odottamassa äitiä ja isää kotiin.

Vasta aikuisena, vanhempieni jo kuoltua olen käsittänyt ja tuntenut sydämessäni syvästi kuinka paljon heitä rakastin. Lapsena he olivat minulle enemmän itsestään selvyys, jotka vain olivat aina olemassa. Silloin myös luulin, että ikuisesti.

Seuraavat selkeät muistikuvat telttalusta ovat, kun menin Rusutjärvelle seurakunnan kesäleirille ja tulin ensimmäisen yön jälkeen takaisin. Yöllä oli kylmä, satoi vettä, kaikki olivat vieraita, minulla oli ikävä ja halusin vain kotiin.

Seurakunnan alueen vieressä oli yleinen uimaranta ja sen yhteydessä telttailualue, jossa olin juhannuksiakin. Siivosyntiset sanoivat sitä synninpesäksi, jossa moni kokeili alkoholia ja kosketti vieraita huulia ja toisen vartaloa ensi kerran.

Muistelen, että Rusutjärven nuori tyttöystäväni oli Tupu tai Tuula ja hän asui Helsingissä Karjalankadulla. Olin rakastunut tai ainakin niin koin. Sitten joku sanoi, että tyttöni katsoo kieroon. Minä katselin monesti salaakin hänen silmiään ja minusta ne katsoivat yhtä suoraan kuin omani. Hänen peräänsä yritin soittaa monesti, kunnes kerran arvatenkin hänen isänsä vastasi ja oli hyvin vihainen. Sinne jonnekin jäi teltassa syttynyt nuoruuteni rakkaus. Mutta hän jäi myös muistoihini. 

torstai 5. toukokuuta 2022

Oudot laskutapani

Aikoinaan rakensimme ja rakennutimme Liisan kanssa itse valituista ja oikeastaan omista mäntytukeista 200 m² piilopirtin. Hirsihuvila sijaitsee Keuruun Haapamäellä ainoana rakennuksena Syrjänlammen rannalla ja sai ehdotuksestani nimekseen Syrjäntakanen. Saman nimen sai sinne ja neuvostosotilaiden haudalle johtava metsätiekin. Rakkaasta paikasta jouduin luopumaan vastoin tahtoamme ja yhdessä sovittua, sillä Soiniallergiaa ilmenee edelleen. Viimeinen käyntini siellä maksoikin oikeuden päätöksellä liki 5000 euroa.

Kun piilopirttimme aikoinaan valmistui, joku kysyi silloin tällöin mitä kaikki mahtoi maksaa? Aikani vastailin maltillisesti, kunnes kyllästyin. Laskin työn sekä tontin hinnan, kattotiilien, hirsien, muun puutavaran, varaavan takan sekä betonivalun massojen painot, kaikki kustannuksineen ja niin edelleen. Sen jälkeen vastailin uteliaille, että Syrjäntakanen maksoi vähemmän kuin sama kilomäärä poimittuja mustikoita Keuruun torilla 🤣.

Samaa itseni huijaamista ja laskutapaa jatkoin eilen, kun Merikonttikotini siivottiin ensimmäisen kerran kunnolla sen jälkeen, kun Päiviksen ja minun lusikkani laitettiin kirjaimellisesti jakoon. Yhtenä päivänä huomasin nimittäin, että Muumimammalusikka oli matkannut uuteen kotiin ja vain Muumipappa jäi elämään kanssani. Olikin mukava huomata, että Thaikotimme kylpyhuoneessa Muumimamma ja -pappa jatkaavat rinnakkain eloaan hammasmukeina.

Kun etsin ja viimein valitsin kotini siistijät, tiesin kevätsiivoukselle tulevan melkoisesti hintaa, sillä sitä ei oltu tehty Päiviksen lähtemisen jälkeen kolmeen vuoteen. Vaikka vähän tihentäisin siivousvälejäkin, olisi se silti paljon vähemmän kuin päivittäinen kaljatuoppi kantakuppilassa, jota sitäkään ei tällä hetkellä ole, sillä maansiirtokoneet jyräsivät ravintola Päämajan maantasalle. Nyt nautin puhtaasta kodista enemmän kuin oluesta koskaan. 

Huippupuhdistajat valitsin netin kautta. Tein sen kansalaisuuden perusteella, sillä halusin kotiini aasialaista henkeä. Kaksi filippiiniläistä nuorta naista teki yhteensä töitä 12 tuntia, joten lasku on sen mukainen. Oli mukava seurata heidän vikkeliä liikkeitä, siivota itse pientä, vihreää huonetta ja kantaa sen lomassa tikapuita ikkunanpesua varten. Toinen heistä innostui Jokilaakson lammista ja niissä kalastamisesta kovin ja kysyi saako hän tulla "cousininsa" kanssa kesällä onkimaan. Toivotin ehkä ensimmäisen kerran jonkun tervetulleeksi kaloja narraamaan. Näytin kodankin, jossa he voisivat valmistaa saamansa saaliin.