Harrastuksensa kai itse kullakin, osa 2

Jukka Pihlainen kirjoitti kirjoitusvirheineen Facebook-sivuillaan elokuussa: "Erosin toisestakin Jokelaryhmästä(Jokelan puskaradio),vastalauseena sille,että iso osa asukkaista ei pidä kansallislintujen kuvauksestani Jokelassa.Olen saanut epäasiallisia  kommentteja ryhmässä ,ja uusi ilmiö on,että jopa parvekkeella olevat ihmiset huutelevat minulle hävyttömyyksiä .En tiedä onko se kateutta,kun  olen menestynyt kuvaaja,vai mitä .Voin sanoa kaikille,jotka ovat kuvauksiani vastaan,että niin kauan kun jaksan ja pysyn terveenä ,kuvaan Laulujoutsenia Jokelassa,toivon mukaan vielä 20 vuotta."

Miestä tuntematta arvostan hänen kunnioitustaan luontoa kohtaan sekä antautumista harrastukselleen, jollainen oletan valokuvauksen olevan. Niinpä poimin hänen sivuiltaan muutaman kuvan valmistautumisesta varusteineen eläinten ruokintapaikan kuvausmatkalle noin viikko sitten. 

Olen jo tovin ollut yksi Jukan yli 3000 Facebook-kavereista, en ehkä niinkään miehen itsensä vuoksi, vaan siksi, että hän kuvaa innokkaasti Jokelan kylän keskustan lammilla asuvaa joutsenperhettä. Nimittäin minunkin kotini ympärillä Jokilaakson luonnonsuojelualueella asuu vuodesta toiseen joutsenpariskunta, niin ikään uusiutuvine perheineen. Parisuhdehan joutsenilla on lähes aina elinikäinen. 

Eniten eroa näissä on, että Jokelan joutsenet ovat osin valokuvaamisen ja tarinoiden vuoksi maankuuluja, ihmisiin tottuneita, voisiko sanoa kyläläis- tai kaupunkilaislintuja? Tätä eivät Myllykylän Jokilampien vastaavat ole, vaikkakaan eivät enää pyrähdä vastarannalta lentoon, kun menen aamuisin ja muulloinkin naturistiuinneilleni.

Pihlaisesta en tiedä muuta kuin mitä olen netistä lukenut ja sen, että hänen kämmenenkokoinen älylaitteensa on samanlainen kuin omani. Muutenkin varusteet näyttävät olevan kameroineen huippuluokkaa. Pari, kolme kertaa olen jättänyt tälle oivalle luontoystävälle ja -kuvaajalle viestin kysyäkseni sopiiko laittaa blogini yhteyteen hänen ottamia kuvia? Ehkä se sopii ilman lupaakin, sillä tarkoitukseni ei ole kaupallinen eikä osan ympäristön lailla vihamielinen. Sitä paitsi Jukan sivujen asetukset mahdollistavat kuvien sekä tekstien jakamisen enkä tiedä keillä kaikilla on silloin avointen Facebook-sivujen materiaalin jakamisoikeudet. Mutta jos tulee lunta Merikonttikotini tupaan, vaihdan kuvat Jokilaakson joutseniin tai kuvituskuviin.

Koska kirjoitukseni kuten Jukankin ovat hyvää tarkoittavia, en jaksa olla ihmettelemättä meissä itse kussakin näkyvää tai piilevää pikkumielisyyttä tai -sieluisuutta sekä tarvetta puuttua toisten asioihin. Pohtimisten jälkeenkään en käsitä keneltä on pois tai miksi Pihlaisen valokuvaaminen muuten järkyttää kenenkään mielenrauhaa. Jos itselläni olisi mahdollisuus katsoa vain kahta valokuvaa, metsästäjän ampumaa heinäsorsaa tai Jukan kuvaamaa joutsenperhettä Jokelassa, tiedän valintani.

Harrastuksensa kai itse kullakin

Nukkumatti tai Unijukka on satujen hahmo, joka heittää lasten silmiin unihiekkaa, niin että lapset hierovat silmiään ja tulevat unisiksi. Nukkumatti on pieni mies, jolla on joskus parta, mutta myös nuoret kasvot. Hänen ikänsä on epämääräinen ja hänessä yhdistyy nuoren ja vanhan miehen piirteitä.

Joulupukki on Suomen Korvatunturilta ja Nukkumatti nimenomaan Itä-Saksasta. Ehkä en halua enempää tietääkään, vaan säilyttää usein lapsenmielisessä aikuismaailmassani Unijukan salaperäisyyden Joulupukin tavoin. 

Töppösistään uneen vievää hiekkaa ripotteleva satuolento ajelee Wartburgilla ja Trabantilla, jotka olivat aikoinaan minunkin autojani. Nukkumatti on sosialismin lempeä viestin tuoja, joka on saatellut suomalaislapsiakin 1970-luvulta alkaen yöunille. Pikku Kakkosesta tuttu unimaailman lähettiläs toi tarinoita DDR:n betonilähiöistä ystävällismieliseen kapitalistimaahan, sillä Itä-Saksa oli vuotava valtio, jossa yritettiin estää asukkaita karkaamasta.

Mutta Nukkumatti on myös klassikkokasvi, joka hurmaa erikoisilla lehdillään. Paavonnukkumatti on veikeä huonekasvi, joka illan tullen nostaa lehdet pystyyn ja kääntää ne suppuun.  Se on koppisiemenisiin kuuluva, marantakasvien heimon laji, joka on kotoisin Brasilian sademetsistä. Tämä pieni, monivartinen viherkasvi kasvaa korkeutta noin 20–30 cm. Huonekasvina tätä monivuotista perannaa on pidetty jo 1800-luvulta asti.

Nukkumatti menee siis hämärän tullen "nukkuma-asentoon." Englanniksi kasvia kutsutaan nimellä prayer plant (rukoilijakasvi), koska lehdet ovat kuin ylös rukoukseen kohotetut kädet. Ehkä ensi kesänä hankinkin, pienine valkoisine kukkineen, kasvin Jokilaaksoon nukkumaan ja valvomaan kanssani. Sillä jo vuosia kaksitahtisella autollaan ajava, unihiekkaa kuljettava kasvin kaima on jättänyt minut oikeastaan joka yö toveiksi valvomaan, jolloin kiidän lasten lailla vuoteessani mielikuvitusmaailmoissani.

Siellä kulkevat kanssani Päivänsäde ja Menninkäinen, kuten myös joulun aikoihin Joulupukki väkineen. Siellä seikkailee myös ystäväni Jukka Paanasen Mörökölli, jonka sanoo vievän, jos puhuu minulle soopaa tai muuta puuta heinää.

Mutta jos on live-elämääni mahtunut harhapolkuja, on niitä mielikuvitus- ja unimaailmani täynnä. Niitä näen tai muistan aamulla Thaimaassa enemmän kuin Suomessa.

Tämän päivän blogi piti kylläkin kirjoittaa Unijukan ja tällä hetkellä Thaimaassa olevan Paanasen Jukan kaimasta, jokelalaisesta Jukka Pihlaisesta ja hänen valokuvausharrastuksestaan. Ehkä pääsen siihen huomenna, jos ei piipaa-auton korjaa minua ennen sitä mielikuvituksineni lukkojen taakse.

On ilmoja pidellyt....

Jos haluaa antaa itsestään yltiöpositiivisen kuvan, keskustelun voi avata kehumalla säätä. Todennäköisesti siihen saa aika pian kriittisen vastauksen, kuten “turhan kuivaa on ollut luonnon kannalta, ja auringon valo altistaa sitä paitsi ihosyövälle.”

Joskus kuulee Suwarnabhumin lentokentällä suomalaisen suusta hänen astuessaan ilmastoidusta hallista ulko-ilmaan, että "Voi, kun on ihanan lämmintä." Mutta ei mene kuin päivä tai pari, kun saatan törmätä samaan ihmiseen matkalla Jomtienin rantatuoliin aurinkovarjon alle: "Voi kun on kuuma, sais kyllä sataa välillä!"

Sellaisia me ihmiset olemme kaiken yltäkylläisyyden keskelläkin. Vaikka olisi peräkkäin kaksi identtistä päivää, ensimmäisenä kaikki voi olla hyvin, mutta toisena on jo jotain vialla. Jos ei muuta, niin isovarpaan irtokynsi on lohjennut, "eikä näillä jaloilla nyt kehtaa näyttäytyä rannalla."

Olen 15 viimeisen vuoden aikana viettänyt yhtä talvea lukuunottamatta viikoista puoleen vuoteen Pattayalla, Jomtienin kaupunginosassa. On pidellyt ilmoja, ollut aurinkoa ja vesisateita, mutten muista ainuttakaan päivää, johon ei olisi mahtunut poutaa ja usein auringon pilkahduskin. Kelpo kelejä siis lomanviettäjille ja aurinkoa etsiville.

Sen kaiken ympäröimänä olen silloin tällöin miettinyt mitä oikein täällä mahtaa tarkoittaa sadekausi? Joista ihmiset puhuvat ja jollainen on nytkin ainakin osassa maata meneillään. Joku kyselee netissäkin, että sataako siellä tai jossain muualla silloin tai tällöin paljonkin? Ihmetellyt olin sitäkin, kun joku haluaa sateiden vuoksi jopa vaihtaa Thaimaassa lomansa paikkaa.

Nyt vietän toista, puolen vuoden jaksoa Siaminlahden toisella puolen Phatthalungin kaupungissa, josta on merelle kymmeniä kilometrejä, uimarannoille vielä enemmän. Täällä on kokemuksen kautta selvinnyt mitä on thaimaalainen sadekausi ainakin suunnilleen. Vettä saattaa tulla viikkotolkulla joka päivä ja yö lähes taivaan täydeltä. Aurinko voi olla silloin harvinaisempi ilmestys kuin kadulla farangin leimalla varustettu ulkomaalainen, joka sekin on maakunnassa perin outo ilmestys. 

Nyt onkin oikein helppo sadekauden aikaan ymmärtää kaukaa Suomesta tullutta lomalaista, joka haluaa aurinkoa ilman sateita ja sen myötä erilaista tekemistä jokaiselle päivälle. Mutta minä en halua mitään ja viihdynkin itseni kanssa iän myötä päivä päivältä paremmin tekemättä mitään, satoi tai paistoi.

Tietysti ilmoissa on paikallisia eroja joka puolella, kuten Suomessakin, mikä korostuu niinkin, että on neljä, selkeästi erilaista vuodenaikaa. Moni sanookin, että Thaimaassa niitä on vain kaksi eikä taivaalta tule lunta eivätkä lämpötilat ala miinusmerkillä.

Seven Eleven Specialiksi ristimäni kuvan lähikauppa oli eilen vielä auki ja ihmiset kahlasivat tai tulivat kaksi- ja monipyöräisillä ostoksille sekä aamupalalle. Niin mekin, mutta nyt on vettä pienen ihmisen napaan saakka ja kauppakin suljettu.

Voi olla, että kirjoitan keleistä huomennakin, jos vaikka joltakin tulisi jokunen kommentti lisämausteeksi. Joka tapauksessa kotitiellä tai -kadulla on vettä sen verran, että jos ei olisi vaihtoehtoista väylää junaradan ja joen varressa, olisi kahlattava kylille. Vaarana nimittäin on, että PeeCeeX  hörppii vettä 95 oktaanisen polttoaineen sekaan. 

Tietämättömyyden asiantuntija

Oikeastaan kirjoituksen otsikoksi olisi hyvin sopinut myös "Väärässä olemisen myöntämisen vaikeus, osa 2". Sen verran hyvän kysymyksen eiliselle Huttusen Risto esitti, että vielä illallakin sitä pohdin ja päätin jatkaa aamulla aiheesta sekä sen vierestä.

Ehkä yksi irvokkaimmista kansalle veronmaksajien rahoilla syötetyistä sirkushuveista on eduskunnan kyselytunti, jossa 200 valitsemaamme, yhteisten asioiden hoitajaa kinaa olematta mistään yhtä mieltä. Kun joku paikaltaan tai puhujapöntöstä kertoo jotain lähes ainoana totuutena, niin jo on riekkujien lauma osoittamassa, että väärässä olet!!  Sama viisaus ei asukaan kaikilla. Räikein ero on käytätkö puheenvuorosi hallituksen vai opposition edustajana. Oppositiossa oleva viisaus vain harvoin yltää hallitukseen, vaan jää isoon saliin, vaikka sen haltija itse päätyisi ministeriksi. Mutta ehkä katajainen kansa, minä mukana, olemme huvimme ansainneet. 

On melkoisen vaikea, perusteellisen ajattelemisen jälkeenkään ymmärtää, että kansa olisi nimenomaan keskinäiseen torailuun edustajansa valinnut. Mutta ei minulla ole parempaakaan tarjolla. Sitten taas vaaleissa ratkaisemme erimielisinä mikä on väärin ja mikä oikein, ei suinkaan tietämyksen, vaan lähinnä puhelahjojen perusteella.

Huonolla tuurilla yksi koko kansaa puhutteleva ja koskettava farssi tällä hetkellä on sulkeako kaikki itärajan ylityspaikat vai jättääkö yksi Lapin perukoille auki. Rintamalla olleet suomalaiset jermut ja lotat ilmavalvonta- ja muissa tehtävissä repisivät sota-asunsa moisesta jahkailusta ja kyvyttömyydestä, jos olisivat elossa. Heillä olisi vain yksi suunta, on paikka kansan syvissä riveissä tai Arkadianmäen Isolla kukkulalla. Mutta en minä tässäkään asiassa tiedä mikä on oikein ja mikä väärin, koska en itsenikään kohdalla hyväksy oikeastaan mitään matkustusrajoitteita.

Mutta sen tiedän, että menen sitten Suomesta Thaimaahan Finnairin suoralla lennolla elintasopakolaisena tai muussa roolissa, portti Bangkokin päässä pysyy kiinni, vaikka matkalaukku olisi täynnä rahaa, jos eivät paperit ole viimeisen päälle kunnossa. Niin valtavan hyvin valtiollinen lentoyhtiömme huolehtii omista kansalaisistaan, että jos minulla ei ole Helsinki-Vantaan lentoasemalla osoittaa millä aion matkustaa Thaimaasta pois, en pääse edes koneeseen.

Mutta muitakin menemisien säätäjiä on pitkin matkaa, jotka haluavat puuttua kulkuusi, kuljet kuinka tahansa. Niitä ovat esimerkiksi jostain yläkerroista tehtävänsä omineet taivaan portin vartijat, jotka väittävät tietävänsä mitä tuonpuoleisessa tarvitaan millekin osastolle. Minun maailmassani hekin ovat kaikki väärässä, sillä eivät he mitään tiedä, uskovat ja väittävät vain tietävänsä.

Samalla itsekirjoittamallaan valtakirjalla he myös passittavat Manalaan kaikki, jotka eivät usko heidän laillaan tai eivät lainkaan. Sinne jonnekin pimeyden kätköihin he ovat matkustuskelvotonta lippua tarjonneet monesti minullekin, vaikka eivät edes tiedä mitä kullekin tapahtuu tai tapahtuuko mitään, kun pumppu huokaisee viimeisen kerran.

Sitä en tiedä minäkään, mutta voin uskoa tai ainakin yrittää uskoa. Että olemme kaikki väärässä, ja menolippu on portti uuteen maailmaan, josta ihmisen ei ole edes tarkoitus käsittää mitään. Yhtä vaikea kuin on uskoa siihen, on uskoa, että kaikki kateudet, vihat, rakkaudet, katkeruudet, välittämiset, ahneudet, säälit ja niin edelleen, joita olen vuosikymmenten aikana sisääni sullonut, kelpaisivat päivieni päätteeksi madoille ruuaksi tai palaisivat tomumajani kanssa krematorion tulessa. Onkin mukava uskoa kaikkien voivan ajatella omaan napaan tuijottamisen sijaan tai juuri siihen tuijottaen, että tunteillakin on jossain maailmankaikkeudessa uusi koti sen jälkeen, kun laulut on tässä maailmassa laulettu.

Väärässä olemisen myöntämisen vaikeus

Eilisessä kirjoituksessa toistin pyyntöni, että joku antaisi aiheen mistä kirjoittaisin. Olinkin hyvilläni, kun Risto Huttunen Jyväskylästä tarttui siihen ja lähetti oheisen kuvankaappauksen ehdotuksen. Se laittoi pitkästä aikaa perusteellisemmin pohtimaan missä kaikessa olen ollut elämäni aikana väärässä. Siitä kyllä pitäisi kirjoittaa toinenkin blogi.

Virheiden myöntäminen itselle ja muille ovat kaksi eri asiaa. Sitä ei tee helpommaksi, että joskus voimme olla täysin eri mieltä ja silti olemme molemmat oikeassa tai väärässä. Janne Siilin mainitsemaa unhoittamista en ymmärtänyt. Tosin, kun nyt oikein pinnistin, saattoi Jannekin kerran kirjoittaa. Kiitos siis myös siitä. 

Sen verran on taipaleella takkiin tarttunut ihmisten uskoista ja uskonnoista, että "tosikristittynä" pitävän on vaikeaa, ellei mahdotontakin myöntää, että johonkin muuhun uskovat olisivat yhtä oikeassa tai väärässä kuin kristityt. Heillä ja monilla on omat, vuosituhansien saatossa muokkautuneet, ihmisten kirjoittamat ja valitsemat pyhät kirjat ja kirjoitukset. Tässä joukossa erimielisenä saa hyvin helposti väärässä olemisen, harhaoppisen ja vääräuskoisen leiman.

Henkilökohtaisen uskoni suurin vääristäjä on ollut ihminen itse, joka ihmisten kirjoituksiin uskoen livauttaa kieleltään hyvin liukkaasti ainoana totuutena, että "olet Jorma väärässä, sillä niin tai näin on kirjoitettu." Uskon asiat, kuten politiikkakin ovat jotain sellaista, missä olemme oikeassa uskomme ja uskomustemme mukaan. Joissa olen tasan yhtä oikeassa ja väärässä kuten kaikki muutkin, joten se siitä tällä erää. 

Ehkä eniten elämääni ja varsinkin sen pituuteen vaikuttanut väärässä oleminen on itseni esittelyssäkin maininta "väärien valintojen asiantuntija". Elämäni tärkein asia oli nimittäin 15 vuoden ajan alkoholi, joka lopuksi täytti jokaisen tyhjän kolon. Kuljin viinipullojeni kanssa pitkin metsiä ja puistoja sanoen kuolemalta pelastamalleni Biba-saksanpaimenkoiralle, että eräänä päivänä kuljen samoja polkuja kanssasi selvinpäin. Sillä käsitin, että vain siinä tapauksessa, että haluan ennenaikaiseen hautaan, olen oikeassa. Muuten olen totaalisen väärässä. Siitä päätöksestä on tänään, marraskuun viimeinen viikonloppu päivälleen 43 vuotta. Samalla lunastin myös uskolliselle koirallemme antamani lupauksen. 

Yhtä suuri väärässä olemisen oivallus oli tupakoinnin lopettaminen kaksi vuotta myöhemmin. Ehkä vaikeimpia väärässä olemisen myöntämisiä ovat kaksi kiville karahtanutta ja avioeroihin päätynyttä avioliittoani. Joissa eripuran ollessa vereslihalla, oli helppo osoittaa toista syyttävällä sormella: "Olet väärässä!" Mutta vaikka aika ei kaikkia haavojani parannakaan, saattaa se opettaa elämään niiden kanssa.

Julkisesti en hevin osoita sormella puolisoitani, sillä tiedän olevani jotain erityistä kulmikkuuksineni, jonka kanssa toimeen tuleminen vaatii itseltä, mutta myös ystäviltä ja varsinkin puolisolta tai ylipäätään rinnalla kulkijalta paljon. Parisuhteistani en uskalla sanoa kuinka väärässä olen sekä olin vuosien ja vuosikymmenten ajan, sillä tiedän vain, että yritin parhaani.

Ehkä vuodet ovat jotain tasoittaneet, mutta ovat myös tuoneet uutta särmää, sillä hinnalla millä tahansa en myönnä olevani väärässä kuin vasta sitten, kun joku osoittaa sen tavalla, jonka itsekin ymmärrän. Kun ei ymmärrä jotain, siitä saa helposti jankuttajan maineen, sillä myöntäminen ei liene muille sen helpompaa.

Itsensä loputon ruoskiminen ei ole avuksi sekään, vaan hyväksi on analysoida myös tuttuja ja antaa tovi aikaa sillekin minkälaisilla ihmisillä on itsensä ympäröinyt. Jos joku pitää yhtä viisaana tai tyhmänä, tulen hyvin juttuun siinä seurassa. Joskus kuitenkin havaitsen päätyneeni seuraan, jossa koen olevani muita tyhmempi. Minun ei ole hyvä olla, jos havaitsen olevani aina väärässä. Ainakin heidän omasta mielestä 😖.

Joten kiitos sinulle Risto hyvästä pyynnöstä, joka laittoi minut menemään itseeni ja pysymään siellä. Vaikka välillä kirpaisikin, en lähtenyt pois ja paljon ajatuksia jäi kirjoittamatta. Ehkä jatkan aiheesta huomenna tai muulloin. 

4387 päiväkirjanomaista kirjoitusta

Otsikon blogeista ehkä neljäsosa on Päiviksen, alias Päivi Strandénin, yksi kai Kaima alias Jorma Kuitusen ja loput minun. Aika määrä samalle Blogger-alustalle, käytännössä joka päivä yli kymmenen vuoden ajan. Ja kun jokaisessa kirjoituksessa on mausteena 1-3 itse ottamaa tai muokkaamaa sekä ilman lupaa ja luvan kanssa kaapattua valokuvaa, käy puuha harrastuksesta, sillä aikaa kaikkinensa menee helposti kolmen tunnin paikkeilla vuorokausittain, sillä kirjoittelen milloin sattuu, öisinkin. 

Tällä hetkellä lukukertoja on reipas 10 000 kuukaudessa, joka isossa maailmassa on mitätön määrä. Joskus on ollut vähemmän ja joskus enemmän. Kun olen talvisin muilla mailla ja Thaimaassa, linkitän monet kirjoitukset "Jomtien Pattaya Beach ja muutakin..." facebook-ryhmään. Se lisää lukijoita ehkä neljäsosalla. Kai määrä kasvaisikin sitä mukaa mitä enemmän blogejani jakaisin. Eniten lukijoita oli aikoinaan kuukauden ajan, kun olimme joka päivä esittelemässä Päiviksen ja minun Merikonttikotiamme Hyvinkään asuntomessuilla kymmenen vuotta sitten.

Tuhansiin kirjoituksiin mahtuu toistoa ja samasta aiheesta silloin tällöin joku uusi näkökulmakin. Kun joskus luen vanhoja kirjoituksia, en edes muista niin kirjoittaneeni, vaikka olenkin edelleen samaa mieltä. En siis pidä kirjoittamani perusteella itseäni takin- enkä manttelinkääntäjänä. Vaikka sellainenkin osin paloi kerran päältäni yli 50 vuotta sitten ollessani armeijassa suunnistusrastin vahtina. Nukahdin talvipakkasessa liian lähelle nuotiota.

Senkin ongelma ratkaisuun armeijan päivärahoilla tarvitsin isääni. Entisenä Santahaminan aliupseerina hän hoiti asian varusvaraston vääpelin kanssa, joka kuiskasi korvaani: "Tuo illalla kuudelta se palanut mantteli takaovelle."

Vaikka kirjoitankin blogeja ensisijaisesti itselleni ja jatkaisin ilman ainuttakaan lukijaa, olen hyvilläni jokaisesta luku- tai silmäilykerrasta. Joskus saan palautteen pelkän otsikkon perusteella ja ilmenee, että sen antaja ei ole lukeut koko kirjoitusta. Palautteet, joita on aivan liian vähän, ovat silti kirjoittamisen yksi mauste ja kannustinkin. Sillä joskus ajattelen kirjoittavani aivan hölmöjä, joita kukaan ei lue ja vaikka lukisikin, ei ymmärrä tarkoittamallani tavalla.

Mutta kirjoittajalla on oikeus kirjoittaa kuinka tahtoo ja lukijalla on oikeus lukea tai jättää lukematta sekä ymmärtää haluamallaan tavalla. Vaikka kirjoittaa voi vaikka neulasta heinäsuovassa, aiheet ovat loppuneet minulta monesti. Joskus olenkin pyytänyt kirjoitusaiheita nollamenestyksellä. Uudistan siis tässä pyyntöni, sillä oma hohtonsa tulisi, jos voisi raapustaa jostakin siitä mistä joku pyytää.

Vähäisissä lukijamäärissä on puolensa ja puolensa. Toisella puolella on kirjoittajan, kai monelle kirjailijalle kovin tuttu yksinäisyys ja toisella puolella vastaavasti, että harvakseltaan tuleviin palautteisiin olen aina vastannut. Näin ei ehkä lienisi, jos lukijoita olisi päivittäin satojatuhansia ja palautteita sen mukaan.

Kämmenenkokoiseen älylaitteeseen minulla on selkeä riippuvuussuhde, josta en ole pahoillani. On vain mukavaa, että moneen muuhunkin käyttämäni harrastusväline on suht luotettava matkaseura, jonka voi kaivaa esiin mitä erilaisimmissa paikoissa ja tilanteessa. Vaikka Savonlinnan Oopperajuhlilla, jos sinne vielä joskus uudelleen menisin.

Ketkä valvovat laillisuusvalvojia?

Eilen bongasin Iltalehdestä kuvankaappauksen mukaisen kannanoton, jonka ymmärsin, mutten kuitenkaan. Pääministerimme mukaan ei ole sopivaa, että ministerit arvostelevat julkisesti laillusuusvalvojiemme tekemisiä. Aikani asiaa pohdin ja tulin tulokseen, että Suomessa ei näköjään tarvita Thaimaan kuningashuonetta saavuttaakseen aseman, jossa voi yrittää tukkia muiden suita, eikä tekemisten julkinen arviointi ole suotavaa. Thaimaassa siitä voi heilua häkki, mutta ei kai Suomessa ministeriä sentään hevin linnaan mielipiteistään laiteta.

Vaikka pääministeri Orpo lieneekin pestinsä hoitanut yhtä hyvin kuin muutkin, on minua häirinnyt hänen naamioitu ylimielisyytensä. Että kansanedustajien valitsema ja presidentin nimeämä ministerikään ei saisi Orpon mukaan julkisuudessa sanoa jonkun määrätyn viranomaisen linjauksista kai mitään kriittistä. 

Mutta mitä tämä laillisuusvalvonta sitten on? Hallinnossa se tarkoittaa voimassa olevan oikeusjärjestyksen ja hyvän hallintotavan noudattamisen varmistamista viranomaisten toiminnassa ja päätöksenteossa. Laillisuusvalvonnan piiriin ei kuulu virkatoiminnan tarkoituksenmukaisuuden valvonta eikä siinä puututa hallinnollisen päätösvallan käyttöön yksittäisissä tapauksissa. Valvonnan sisältö ja määrä vaihtelevat eri hallinnonaloilla.

Hierarkkisessa valvonnassa hallintoelimet valvovat omaa toimintaansa. Tavallisin sisäisen valvonnan muoto on se, että esimiehet valvovat ja ohjaavat alaistensa virkatoimia. Koko viraston toiminnan valvonta kuuluu johtoelimelle. Useissa virastoissa johtavalla virkamiehellä on mahdollisuus ottaa päätettäväkseen alaisensa käsiteltävänä oleva asia. Ylempien viranomaisten alaisinaan oleviin toimielimiin kohdistamaa valvontaa nimitetään virka-astevalvonnaksi. Esimerkiksi ministeriö valvoo alaisinaan olevien hallintoelinten toimia ja kunnanhallitus kunnan virkakoneiston toimintaa.

Kauas on pitkä ja lyhyt matka, osa 2

Olen pyrkinyt kirjoittamaan ja julkaisemaan joka päivä blogin, joita onkin samassa paikassa tai alustalla tuhansia. Joskus jää päivä väliin kadonneen nettiyhteyden tai jonkun muun syyn vuoksi. Näin kävi viimeksi joku päivä sitten Malesian moottoripyörämatkalla. Korvatakseni puuttuvan kirjoitan tänään kahdesti.

Kämmenenkokoiset älylaitteet ovat, jos eivät pienentäneet maailmaa, niin ainakin tuoneet yhteydenpidon helpommaksi ja monipuolisemmaksi. Hyvin muistan ajan, kun kotiini tuli lankapuhelin. Sen soiminen oli usein päivän tai viikon kokokohta, kun varsinkin me kolme kakaraa ryntäsimme vastaamaan. Samoihin aikoihin tuli televisio, jossa oli kaksi mustavalkoista kanavaa ja putkiradio sähköjohdon päässä.

En osannut edes kuvitella, että jonain päivänä voin puhua pienellä älylaitteellani sähköisen videovärikuvan kanssa oikeastaan minne maailman kolkkaan tahansa. Vähintään yhtä mutkatonta on valokuvien ottaminen samalla laitteella ja lähettäminen oman mielen ja tarpeiden mukaan.

Viime kesänä tapasin monien vuosikymmenten jälkeen lapsuuden kaverini Hyrylässä, ollessani aamupuurolla Munallisten Marttakerholla. Hänet oli merimieselämä nakannut vielä kauemman Suomesta kuin minut Thaimaahan. Uolevi nimittäin asustaa päiväntasaajan eteläpuolella Brasiliassa, jonne lupasin kesän mentyä Aasiasta soitella.

Eilen näin tein ja otin linnunteitä yli 10 000 kilometrin päähän videopuhelun valtamerten taakse, toiselle mantereelle. Uolevi oli kuin viereisessä Kahvila Hyrylän pöydässä ilmeisen hyvillään soitostani. Rupattelun päättyessä pyysin voisiko hän lähettää jonkun kuvan kotimiljööstään. Eikä mennyt kuin tovi, kun muutaman minuutin video kilahti Samsungiini. Kun sitä mielenkiinnolla katselin, oli kuin olisin kävellyt Uolevin kanssa eteläamerikkalaisessa puutarhassa.

Vähän samansorttiset fiilikset on, kun otan elävän kuvayhteyden 8000 kilometrin päähän Jokilaakson 3-4 videokameraan. Etelä-Suomeenkin on tullut ensilumi, jonka lumihiuteleiden leijailua maahan, kuten muutakin luonnonsuojelualueemme elämää seuraan eräänkin kerran päivän valossa ja yöllä infrapunalla talven mittaan toiselta puolen palloa. 

Joskus katson jänistä tai peuraa tai niiden jälkiä, joskin hyvällä tuurilla tarttuu linssiin ilves, joskus jotain muuta. Usein vain Suomen talviunta nukkuva luonto.

Kauas on pitkä ja lyhyt matka

Sallan kansainväliselle rajanylityspaikalle saapui tiistaina 21.11.2023 yhteensä 41 turvapaikanhakijaa, jotka saapuivat Venäjältä kahdessa eri ryhmässä polkupyörillä. Henkilöt olivat Afganistanista, Jemenistä, Keniasta, Marokosta, Pakistanista, Somaliasta ja Syyriasta. Eivätkä he ole edes voineet tulla kuvankaappauksen reittiä, vaan siirtyneet ehkä Turkin kautta Venäjän puolelle.

Itse olen Päiviksen kanssa käynyt Suomesta käsin matkailuautolla Alanyassa, joten käsitän kuinka pitkä ja työläs matka on. Siitä minulla ei ole mitään hajua millä tavalla tutvapaikanhakijat Sallan rajavartioasemalle tulivat talvipakkasessa lähes kesäkamppeissa, uusien, osin suojamuoveissa olleiden lasten polkupyöriensä kanssa. Fillarit olivat matkassa kai sen vuoksi, että joku viisaiden tekemä laki tai asetus kieltää määrätyissä tapauksissa rajan ylittämisen jalkaisin.

Sen verran olen elämäni aikana nähnyt aineetonta onnea ja aineellista kurjuutta, että käsitän kuinka suuri pitää ahdingon olla, jotta moiseen operaatioon ryhtyy. Olkoonkin uutta elämää etsivä esimerkiksi nuori mies, jonka puolesta kotimaahan jääneet joka ilta rukoilevat ja toivovat onnistumista myöhemmin koko perheelle.

Itselläni on käytännössä koko elämäni ajan ollut mahdollisuus mennä minne tahansa, jota olen pitänyt itsestään selvyytenä. Joten minusta ei ole saapuvien pilkkaajaksi eikä käännyttäjäksikään. Luulen, että Suomessa kyllä riittäisi jokaiselle tulijalle ja tekijälle puuhaa elantonsa eteen.

Olen itsekin elänyt helposti kymmenen vuoden siivun, jolloin oikeastaan pahinta mitä voi tapahtua, oli työvoimatoimiston lähettämä ja valtion postin kotiin kiikuttama työpaikan tarjouskirje. Joka sekään ei ollut katastrofi, oli vaan siirryttävä työstä kieltäytymisen vuoksi, karenssin ajaksi sosiaalivirastoon toimeentulotuen asiakkaaksi. Miksi ansaitsemattoman rahan saaminen on työkykyiselle näin helppoa, sitä en ole koskaan käsittänyt. 

Suomi onkin helisemässä pakolaispolitiikkansa kanssa ja Ruotsi samoin, joka ei ole ongelmiensa syntyyn tarvinnut edes yhteistä maarajaa Venäjän kanssa. Virolla sitä sen sijaan on maan pinta-alaan nähden saman verran kuin Suomellakin. Ja kun molemmat ovat EU-maita pitäisi ongelmat pakolaistenkin suhteen olla samantapaisia. Näin ei kuitenkaan ole, joten mikä Suomessa mättää vai eikö mikään?

Viron rajavartiostosta kerrotaan, että taloudellisia siirtolaisia saapuu nyt Viron Venäjän-vastaiselle rajalle enemmän kuin normaalisti. Tulijoilla ei pääsääntöisesti ole tarvetta eikä perusteita turvapaikalle, linjaa Viron poliisin ja rajavartioston pääjohtaja Egert Belitšev ERR:n mukaan.

Narvan raja-asemalle viime päivinä saapuneilta ihmisiltä on puuttunut tarvittavat asiakirjat Euroopan unionin alueelle matkustamiseen, mutta Venäjä on sallinut heidän siirtyä raja-asemaltaan kohti Viroa. Tilanne on siis vastaava kuin Suomen itärajalla.

Mutta, kun ei ole näinkään. Voi olla, että olen täysin väärässä, mutta Suomen nykyiset päättäjät eivät ole koskaan joutuneet puolustamaan kotimaataan ulkopuolista uhkaa vastaan. Virolaisilla se on tuoreessa muistissa, josta muistuttaa joka päivä maan merkittävä venäläinen väestönosa. Ehkä virolaiset myös ymmärtävät paremmin, että vastikkeettoman rahan tarjoaminen työtä vieroksuvalle on yksi kansan pahimmista myrkyistä ja syöpäläisistä.

Osa minusta ei haluaisi syödä lihaa

Lähes 70 tai 65 vuotta sitten olin Tyrnävällä mummolassa ja juoksin pihasaunan taakse juuri kun isäni löi pappani kanssa kirveellä kanalta kaulan poikki. Taisi lentääkin vielä sen jälkeen muutaman metrin. Itkin sitä. Isäni lohdutti: "Älä  suotta, sillä kana menee naapuriin eikä mahdu muuten kassiin. Siellä pää ruuvataan takaisin paikalleen ja kanalla on taas kaikki hyvin". Jotenkin halusin tämän silloin uskoa, koska ajattelin, että isä, kuten äitikään eivät koskaan valehtele lapsilleen.

Tämä tuli mieleen, kun jokunen päivä sitten puoliksi avonaisen keittokatoksen perällä pahvilaatikossa asuva Black and White -kissa oli nitistänyt pikkulinnun ja syönyt suihinsa. Sitä toruin, että mitä sen menit listimään, sillä Tata ja minähän annamme sinulle ruokaa enemmän kuin kyllin. Mutta minkä kissa luonnolleen voi?

Yli kuudenkymmenen vuoden jälkeen törmäsin taas kanantappoon. Morakot oli ostanut 150 bahtilla naapurista kanan ja pestannut siskonsa pojan tai mikä sukulainen lienee, ottamaan siltä hengen pois ja nylkemään. Sitten Tata valmisti kanaäidin padassa ateriaksi ja pistelimme linnun poskiimme hyvillä ruokahaluilla. Rippeet tai roiskeet päätyivät Black & Whitelle, jolle sillekin siipiveikotar maistui, kuten aiemmin pikkulintukin.

Kasvissyönti on yksi asia, josta ihailen Päivistä, sillä hän ei taida laittaa suuhunsa mitään eläinperäistä. Ei ehkä maitoa eikä kananmuniakaan. Samaan suuntaan tahtoisin taivuttaa omia tottumuksiani. Kokisin hyväksi, jos yhdenkään eläimen ei tarvitsisi enää luopua elämästään päätyäkseen ruokapöytääni.

Presidentin valinta ja valta

Ulkomailla koko ennakkoäänestysajanjakson ja vaalipäivän asuvat tai oleskelevat voivat äänestää yleisissä vaaleissa kirjeitse ulkomailta. Kirjeäänestystä haluava äänioikeutettu tilaa kirjeäänestysasiakirjat ulkomaille. Ne saatuaan hän äänestää ja palauttaa äänensä lähetekuoressa Suomeen oman koti- tai väestökirjanpitokuntansa keskusvaalilautakunnalle. Yhdellä tilauksella samalla kertaa saa asiakirjat sekä presidentinvaalin ensimmäistä että mahdollista toista vaalia varten.

Kirjeäänestysmateriaalien tilauspalvelu presidentinvaalin 2024 osalta on auennut 28.10.2023. Kirjeitse äänestäminen on mahdollista aikaisintaan 21.12.2023, jolloin ehdokkaat ja heidän ehdokasnumeronsa vahvistetaan.                                 

Jos toinen vaali toimitetaan, toisen vaalin ehdokasta voi äänestää vasta sen jälkeen, kun ensimmäisen vaalin tulos on selvillä ja tiedetään, ketkä kaksi ehdokasta ovat toisessa vaalissa mukana. Jos siis haluaa äänestää molemmissa vaaleissa, on äänestettävä ja palautettava kirjeääni Suomeen kahdella eri kerralla. Molemmissa vaaleissa ei voi äänestää samalla kertaa.

Ensimmäisen vaalin kirjeäänen on oltava perillä äänestäjän oman koti- tai väestökirjanpitokunnan keskusvaalilautakunnalla viimeistään perjantaina 26.1.2024 ennen kello 19. Mahdollisen toisen vaalin kirjeäänen on oltava perillä viimeistään perjantaina 9.2.2024 ennen kello 19.

Minäkin yritän äänestää Thaimaasta käsin kirjeäänestyksenä, sillä varsinaiselle äänestyspaikalle on Phatthalungista satojen kilometrien matka. Vaan saapa nähdä kuinka käy, sillä tilasin materiaalin lähes heti, kun se oli mahdollista. Pihan puisen istuimen sijaan hommasin punaisen, peltisen postilaatikonkin lähes vuosi sitten, mutta vain yksi sähkölasku on löytänyt sinne tiensä. Postipojat tuovat lähetyksensä entiseen tapaan pihan nojatuoliin

Joka tapauksessa tilauksestani, jonka Suomen virkahenkilöt tai kotimainen robotti kuittasi vastaanotetuksi, on nyt kulunut yli kolme viikkoa ja laatikko, kuten tuolikin ammottavat tyhjyyttään.

En pidä äänestysmahdollisuutta valvollisuutena, mutta sitäkin enemmän jokaisen suomalaisen oikeutena. Sitä paitsi joissakin maani vaaleissa ei taideta edellyttää äänestämiseen edes Suomen kansalaisuutta.

Jos valta ei mädännyttäisi, saattaisi määrätyissä tehtävissä diktaattorikin olla oiva vaihtoehto kansalaisten luotsaamiseen ja ainakin jollain lailla ruodussa pitämiseen. Mutta historia on täynnä esimerkkejä yksinvaltiaista, joista monesti tai lähes poikkeuksetta on seurannut kansan syvä kurjuus. 

Suomen tasavallan presidentti on Suomen kansan valitsema valtionpäämies, jonka valtaoikeuksia on karsittu moneen kertaan. Nykyinen presidenttimme  on hyvä esimerkki, että lakiin kirjoitettu valta korvautuu usein karismalla ja siitä kumpuavalla arvostuksella. Sauli Niinistö jättääkin suuret saappaan täytettäväksi. Ehkä yhtä merkittävä asema on ollut Kekkosen lisäksi sotien aikaan Mannerheimilla armeijan saappaissa puolustusvoimain ylipäällillönä. 

Nykyisin presidentti johtaa Suomen ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa ja on edelleen puolustusvoimien ylipäällikkö. Hän nimittää myös eräät korkeimmat virkamiehet sekä korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden tuomarit. Presidentin ollessa estyneenä hänen tehtäviään hoitaa pääministeri ja tämän ollessa estyneenä pääministerin sijaisena toimiva ministeri.

Elämä on...

Eilen kyselin blogissani milloin ihminen on liian vanha aloittamaan alusta. Ei minulla ole siihen vastausta. Vaikka tiedänkin, että tuskin rikkoisin lapsuuteni 60 metrin nopeusennätystäni, jos nyt yli 73-vuotiaana sitä yrittäisin. Ennätys ehkä alakouluikäisenä tai ennen sitä oli 10,2 sekuntia. Silti en koe itseäni vanhaksi, vaikka lähes kaikki tapahtuu elämässäni nykyisin verkkaisemmin ja yhtä jos toista en kykene enää tekemään lainkaan. Toisaalta iän myötä on tullut joitakin taitoja, joita en nuorena hallinnut. 

Yritin penkoa netistä vanhasta ja vanhuudesta jotain mukavasti kirjoitettua. Että voiko mielekästä elämää olla edessä itse kullakin vaikka kuinka eikä se ole ollenkaan aina iästä kiinni. En juurikaan löytänyt. Ehkä minulla on nurja aamu, sillä toin Malesian matkalta mukanani kunnon yskän ja taudin, jotka saattavat vähän masentaa mieltä.

Yleistä määritelmää sille milloin vanhuus alkaa, ei ole. Toimintakyvyn heikkenemisen perusteella voidaan sanoa vanhuuden alkavan noin 75 vuoden iässä. Joka kolmas 70-74-vuotias pitää itseään vanhana. Suomessa 65 vuotta täyttäneitä sanotaan ikääntyneiksi, koska 65 on tyypillinen eläkeikä.

Mutta mitä aion tehdä sen jälkeen, kun koen itseni vanhaksi, jos saan sen kokea? Vai koenko sitä jo nyt, vaikkei siltä tunnukaan? Ehkä viimeisen parin viikon eräänlaisena vanhuusmittarina voin pitää juuri päättynyttä, yli 2500 kilometrin skootteri- tai moottoripyörämatkaa, kun kiersin kahden minua hieman nuoremman kaverin kanssa Malesian mantereen ympäri.

Päivämatkat olivat usein 200 kilometriä ja matkavauhti monesti sadan paikkeilla. Itselleni vauhtia oli liikaa. Ei siksi, etten pysynyt mukana. Vaan siksi, että paljon jäi näkemättä ja kokematta, vaikka kokemuksia tulikin. Eräänkin kerran matkalla pohdin mihin myöhemmin käytän kovalla vauhdilla voitetun ajan? Nyt sen tiedän. Poden osin vuoteessa flunssaa kolmatta päivää 🤣.

Joskus ollessani nuori mies mietin keski-ikäisiä, jotka olivat mielestäni elämänsä ehtoossa. Ajattelin, että siinä iässä ei voi olla enää oikeastaan juuri mitään hauskaa eikä mielenkiintoista. Kuinka väärässä olinkaan.

Tällä hetkellä rakastan elämää ja kaikkea minulle ja muillekin tapahtuvaa. Toivon saavani elää niin kauan, että voisin kokea saaneeni elämästä kyllin ja käyttäneeni kaiken sen ruumiillisen ja henkisen, joka minulle on suotu.

Sadekaudet ja muitakin mielen kelejä

Olen viettänyt talvisin muutamasta viikosta kuuteen kuukauteen Thaimaassa viimeisen 15 vuoden aikana 20-30 jaksoa. Voisinkin sanoa sen olevan talvikotimaani. Ensimmäisen kerran lensin maahan ensimmäisellä lennolla Suomesta tsunamin jälkeen. Maanjäristys oli vedenalainen ilmiö, joka tapahtui Intian valtameressä 26. joulukuuta 2004. Se aiheutti valtavia hyökyaaltoja, jotka tuhosivat suuria alueita Kaakkois-Aasian rannikolla. Eniten kärsivät Indonesia (erityisesti Aceh), Sri Lanka, Intia ja Thaimaa. Kaiken kaikkiaan luonnonkatastrofin vaikutukset kohdistuivat 11 valtioon laajalla maantieteellisellä alueella. Siinä kuoli yii 200 000 ihmistä, myös suomalaisia.

Sen jälkeen oli thaimatkailussani vuosien tauko ja harrastin muun muassa Lapissa moottorikelkkailua käyden esimerkiksi Suomen, Norjan ja Ruotsin tuntureiden yli Altasssa uimassa Jäämerellä. Niiltä(kin) matkoilta on hienoja muistoja paljon.

Phuketin sijaan varsinaisesti Jomtien-Pattaya vei sydämeni, kuten Päiviksenkin. Jopa siinä määrin, että hän hankki thaikodin Seven Seasista, jonka ensimmäisen kerroksen parveketerassiltamme on rakennusten välissä puikkelehtivaan, yli kilometrin mittaiseen uima-altaaseen 4 metriä. Kun yöt saapuivat, monesti pulahdin veteen naturistina.

Sen sijaan sadekaudesta, siis sellaisesta, että vettä tulee päivätolkulla ympäri vuorokauden, en ole päässyt Siaminlahden rannalla nauttimaan kertaakaan. Siihen tarvittiin lahden toiselta puolen Phatthalungin maakunta. Sadekausi onkin pitkin Thaimaata kovin erilainen. 

Thaikotiin minäkin sijoitin hieman rahaa ja voin sitä käyttää, kun Päivis ei ole siellä. Se on siis vähän minunkin, kuten pienen pienestä Zoomer-X skootteristakin puolet. Tämä talvi onkin ensimmäinen, kun en ole näillä näkymin päivääkään Jomtienilla enkä ylipäätään juurikaan missään rantamaisemissa.

Avioeroni jälkeen vietin elämäni yksinäisimmät vuodet. Monesti ajattelin mieli täynnä alakuloa, että ehkä elän loppuelämäni yksin. Vaikka mieleni sopukoissa monesti unelmoin kulkuni jakamisesta jonkun kanssa. Toivoa antoi usein esittämäni kysymys: "Milloin ihminen on liian vanha aloittamaan alusta?" Ja vastasin itse: "En tiedä, mutta ei ainakaan vielä."

Jotkut kokevat minut toisella tavalla, ehkä hankalanakin oman tien kulkijana. Läheisiä, tosi ystäviä on vähän, jos lainkaan. Monesti totesin, että ei ole minun hyväksi olla yksin, sillä se vie riemun ja nitistää elämääni. Voin sanoa, että ainut iloa tuottava oli somemaailma, joka oli henkireikäni. Olin pudonnut syvän erämaan suonsilmään. 

Kun viimein aloin yli 70-vuotiaana jälleen kerran kerätä maljani sirpaleita, tein paljon kompromisseja ja luovuin henkisesti kaikesta minkä voin tehdä itsestäni luopumatta. Siitä huolimatta jotkut sukulaiseni eivät halua tai voi olla kanssani tekemisissä. Sinällään hassunkurista, että itse tulen kaikkien kanssa juttuun, mutta kaikki eivät tule juttuun kanssani.

Paradokseilla onkin monet kasvot. Sellaisesta esimerkki on – mene ja tiedä – Tommy Hellstenin kirjan otsikko ”Saat sen mistä luovut”. Paradoksiksi voidaan myös sanoa yllättävän asian leikkisässä sävyssä paljastavaa toteamusta, kuten Matti Nykäsen ”tekemätöntä ei saa tekemättömäksi.”

Black & White

Black & Whiten koti on keittiösyvennyksen peräseinällä pahvilaatikossa. Ja yksi sen tähystyspaikoista on PeeCeeX:n tavarapoksin kannen päällä. Kun ukkostaa ja sataa, se viihtyy katonrajassa kuunnellen pisaroiden ropinaa ja jyrinää sekä katsellen salamointia. Hellyyttä se antaa ja ottaa vastaan usein aamulla sylissäni, kun juon inkiväärijuomaa. Se on myös kova puhumaan ja ehkä vähän ymmärränkin sen kieltä. 

En tiedä mistä kissa meille tuli, mutta päivä päivältä se viihtyi yhä paremmin. Väriensä vuoksi se sai nimen Black and White. Ensin luulin sen teloneen itsensä jossain, mutta sitten kuulin epämuodostuneen hännän johtuvan usein sisäsiittoisuudesta. Sanovat kai sitä sukurutsaukseksikin.

Nyt Morakotin ja vähän minunkin kodissa asuu myös kissa, vaikka meidän ei pitänyt siihen kiintyäkään. Vaan toisin kävi. Kun olimme viime kesänä kuukausitolkulla Suomessa, Black & White odotti Phatthalungissa. Se on ulkokissa, mutta varsinkin Morakotin ollessa kotona, se hipsii välillä rautaoven säleikön välistä sisään. Outoa sydämeen luikertelua, sillä Tatan ei pitänyt tykästyä siihen lainkaan.

Ei se varmasti ulkokissana voi sisäsiistikään olla, kun siihen ei ole koskaan ollut tarvetta. Mutta siisti se silti on ja käyttää yhtä ja samaa paikkaa käymälänään, jonka jälkeen se peittelee tassuillaan tuotoksensa huolellisesti. Monesti päivässä se myös pesee itsensä ja näyttää oikein fiiniltä kotikissalta. Juoma-astiakin sillä on miehekkään kokoinen.

Makuja ja oli mukava tulla Thaikotiin

Arabica-kahvihunaja valmistetaan arabica-kahvipuiden villimehiläisten erityisesti keräämistä nektareista ja sekoitetaan luonnollisten kahviesanssien kanssa klassisen maun luomiseksi. Sitä ostin Malesian maaseudulta vuoren rinteessä olevalta, hyvinhoidetulta hedelmätarhalta.

Viimeiset pari, kolme vuotta Aasiassa ovat olleet makujen suhteen poikkeuksellista aikaa, sillä monessa paikassa ei ole edes tarjolla länsiruokaa. Syön kaikkea mitä paikallisetkin paitsi en tulista apetta. Vain harvoin tiedän mitä suuhuni laitan, vaikka joskus poikkeankin tavoistani, kun hollille sattuu hampurilaispaikka.

Possun ja kai naudankin liha täällä syödään monesti nahkoineen, Minäkin, kun vaan hammassiltani kestää pureskelun. Jonkinlaisia pikku toukkia ja muita öttiäisiä olen pistellyt eräänkin pussillisen. Mutta tottumuksensa ja rajansa itse kullakin, joka itselläni kulkee koiranlihan ja peltorotan paikkeilla. Kanan sääriluistakaan jänteineen kaikkineen en pitänyt, vaikka söinkin. 

Makuelämyksiä onkin tullut kosolti lisää, joiden kylkiäisenä olen onnistunut vajaassa kahdessa kuukaudessa pudottamaan painoani viitisen kiloa. Olen alle sadan kilon taakasta hyvin tyytyväinen, vaikka takapuolessa ei tunnu olevan enää kuin kaksi luuta 🦴🦴.

Mielestäni Malesiassa ja Thaimaassa ovat erilaiset ruuat ja makutottumukset, joista molemmista tulee suomalainenkin kylläiseksi ja vatsa täyteen. Sen sijaan kivennäisvettä kaasulla en löytänyt naapurimaasta lainkaan. SodaWater maistui oivalta, kun pääsin kotipihaan.

Lähes tulkoon kotiportilla PeeCeeX:n mittaristoon tuli ilmoitus CHANGE OIL eli vaihda öljyt. Tarkoittaa myös, että olen aika tarkkaan vuodessa ajanut 6000 kilometriä, joista liki puolet tuli viimeisen, vajaan kolmen viikon aikana. Tosin mitään hätää ei ole, sillä suoritutin ylimääräisen öljynvaihdon ennen lähtöämme.

Kun sade taukoaa, on ajoneuvon huoltoa sekä muitakin pikku puuhia mootoripyörä- ja vaatepesuloista lähtien. Malesian rahoja sen sijaan en pese, vaan vaihdan pankissa bahteiksi. Ulkomaalaivirastosta pitää myös hakea leima, että olen palannut maisemiin. Pari paitaa vien ompelijalle langalla laitettaviksi, sillä ajaessa tuuli repi saumat auki. Sadetakit tai oikeastaan -viitat selvisivät ilman suurempia vaurioita, joten kelvannevat vielä aamulenkille ja kauppareissulle, mutta silmälasit täytyy viedä uudelleen juotettavaksi tai hitsattavaksi. 

Kuten otsikossa mainitsin, oli oikein mukava palata kotiin. Morakotkin oli tyytyväinen tuliaisrahapussista, vaikkei siellä rahaa ollutkaan. Malesiasta ostamani paita sen sijaan ei istunut tyyliin, sanoi hän. Black and White -kissa puhui paljon eri asioita, kun se kömpi pihakettiön peräseinän pahvilaatikkokodistaan kylläisenä, sillä se oli onnistunut saamaan lounaakseen pikkulinnun 😢. 

Oma koti kullan kallis, muu maja vielä kalliimpi

Eilinen blogi jäi kirjoittamatta. Tai ei se olisi jäänyt, mutten alkanut sitä väsäämään, kun hotellissa eivät nettiyhteyden toimineet, enkä olisi saanut sitä kuitenkaan pienennä vaivalla julkaistua. Joka päivän puuhasekuni hommiksi.

Eilen ajettiin reippaan kahden viikon reissumme pisin päivämatka. Taisi olla liki kolme ja puolisataa kilometriä, joka silti sujui kuin siivillä. Ehkä monen päivän istuminen satulassa opetti perskannikat pyörän tavoille, mutta oli siinä muutakin. Ajoimme nimittäin Malesian itärannikolta länsirannikolle vuorten yli tosi upeaa, mutkaista ja hyväkuntoista tietä, jota oli mukava lasketella. Luulen, että maan teissä näkyvät myös Malesian öljyvarat.

Ylhäällä vuorilla oli pakko pysähtyä ihailemaan lähes henkeä salpaavia maisemia, joita en onnistu valokuvalla välittämään. Monet pilvekerrokset olivat kuitenkin alapuolellamme.

Kun lähdetttiin Thaimaasta satoi ja kun oltiin Malesian lisäksi Indonesian Sumatralla ja Singaporen porteilla, ilmojen herrat hemmottelivat meitä koko ajan. Olisimmekin ajaneet todennäköisesti jo eilen rajan yli takaisin, mutta kymmenen kilometriä aiemmin alkoi vesisade, joten jäimme yöksi Malesian puolella.

Mutta ei yö mitään auttanut, sillä sade jatkui heti aamusta ja jatkui koko 170 kilometrin matkan Thaikotikapunkiini Phatthalungiin. Alati valehteleva nettiennustajaeukko tai -ukko lupasi vettä seuraavat kymmenen päivää, joten ajoimme koko matkan melkoisessa vesisateessa. Märkä, liukas asfaltti yhdistettynä huuruiseen ja sateen piiskaamaan kypäränpleksiin, tarjoisi onnettomuuden riskiä roppakaupalla. Mutta niin vaan selvittiin märin, mutta ehjin nahoin ja pyörin kotiin. Tai oikestaan vain minä olen kotona, sillä Harrin ja Rofan matka jatkuu kohti omia koteja.

Oli hieno reissu ja kestoltaan sekä ajokilometreiltään pisin ikinä, vaikka ottaisin huomioon Lapin yli viikon moottorikelkkasafaritkin. PeeCeeX Honda toimi loistavasti eikä pienintäkään vikaa, vaikka matkanopeus oli satasen paikkeilla.

Tullimuodollisuudet mennen tullen rajan molemmin puolin toimivat, ottaen huomioon maiden tavat, moitteettomasti. Yhtä yötä lukuunottamatta nukuin aina omassa hotellihuoneessani yksin. Kun emme etsineet luksusta yöpymiseenkään, pysyi hintakin kohtuullisena, noin 20 euroa per yö.

Viimeinen koko päivä Malesiassa

Eilen kiivettiin kohti Thaimaata Malesian itärannikkoa, josta olisi ollut varsin suora reitti Thaikotimaahani. Mutta halusimme välttää kolme Suomen ulkoministeriönkin varoittamaa, kapinoivaa maakuntaa. Joten ajamme Malesian rajan tuntumassa takaisin länsirannikolle ja menemme yli sieltä mistä tulimmekin, vaikka Songkhlakin on sivuilla mainittu ei suositeltavana kaupunkina. Morakotkin lähetti eilen kääntäjän avulla suomenkielisen varoituksen sanan, joten uskotaan eikä lisätä riskien määrää enempää.

Niitäkin on ollut varsikin ajaessa, sillä Rofa lauman johtajana, on pitänyt melkoista vauhtia Harrikalla. Sitä en ole aiemmin kokenut yhdessäkään moottoripyörien ryhmäajossa. Vaikka paljon on matkalla nähty, paljon on jäänyt suuren matkanopeuden vuoksi näkemättä. PeeCeeX on ollut lujilla, sillä yli 2000 kilometrin yhteisestä taipaleesta ison osan olen ajanut lähes kaasu pohjassa. Monet kylät ja kaupungit on sivuutettu yli kahdeksaakymppiä.

Vaikka itselleni mahtuu varmasti sata erilaista kokoontumisajoa, on tämä reissu piikkipaikalla sekä nopeuksien että ajettujen kilometrienkin suhteen. Vaikka mukavaa on ollut, silti valitsen seuraavan yhteisen ajoreissun pienemmillä nopeuksilla. Päivämatkat sen sijaan ovat olleet 200 kilometrin molemmin puolin, jotka ovat olleet itselleni oikein sopivia.

Viime yön pieni hotelli on ehkä olosuhteiltaan karuin, joskaan en siitäkään valita, sillä yöpaikkojen valinnat ovat omiamme. Aluslakana ja tyynynpäälliset oli, joskaan en osannut arvioida kuinka moni niissä oli nukkunut pesun jälkeen ennen minua. Joku tai jotkut pienet öttiäisetkin söivät itseäni yöaikaan, joista en tiedä lensivätkä ilmassa vai asuivatko vuoteessani. Mutta aamu tuli nytkin nukutun yön jälkeen, vaikka ilmastointilaite oli valokatkaisijan napin takana ilman säätömahdollisuuksia on/off asentoineen. Yöllä piti nousta välillä laittamaan laite päälle ja pois lämpötilojen mukaan 😖.

Seinät olivat niin ohuet, että helposti kuulin matkaseurani keskustelut viereisestä huoneesta. Luulen, että "hotelli" oli yhden, paidattoman miehen yritys, josta tuli mieleen ravintola Helmen Pete. Täällä ei kuitteja kuitenkaan tunnettu, enkä niitä kaivannutkaan.

Taatusti ikimuistoinen matka jää mieleen hyvine hetkineen ja silloin tällöin asiaan kuuluvine sanailuineen. Syömiseni olen pitänyt mahdollisimman minimissä, joten hieman harmistun, jos paino on noussut, kun viikonloppuna astun kotona Phatthalungissa vaa'alle.

Illalla ystäväni Timo Koskela Jomtienilta soitteli, jonka kanssa viime kesänä Taavetissa syötiin, sauntottin ja uitiin naturustina suomalaisessa järvessä sekä istuttiin muutenkin iltaa. Timon auto on Jokilaaksossa talviunilla ja tulen miehen kanssa loistavasti juttuun, sillä hän osaa myös itselle nauramisen taidon. Hänen ja Geetin sekä Morakotin kanssa tehdään vielä jotain yhdessä ja odotammekin heitä vierailulle Siaminlahden toiselta puolen juuri hankitulla Honda Forzalla. Hieno pyörä, sanon minä.

Huntuja ja muita matka-arjen havaintoja

Malesiassa käytännössä kaikki naiset käyttävät huntua, monesti myös nuoret tytöt, joskus miehet ja pojatkin. Naisten hunnulla pyritään peittämään hekumallisiksi mielletyt naisen hiukset ja estämään miesten syntisiä ajatuksia. Hunnuttautuminen kuuluu niin juutalaiseen, islamilaiseen kuin kristilliseen kulttuuriin. Ortodoksijuutalaiset naiset peittävät päänsä hunnulla tai huivilla.

Huntu on ohut ja mahdollisesti läpinäkyvä liinamainen vaatekappale, joka puetaan pään tai vartalon ympärille siten, että se roikkuu alareunastaan vapaana. Huntuja on käytetty useissa eri kulttuureissa.

Joissain kulttuureissa, joissa suku järjestää avioliiton ja aviomies ei saa nähdä vaimoaan ennen häitä, on vaimo vielä häissäkin hunnutettuna. Joskus myös sulhanen on hunnutettu. Huntu riisutaan joko häätilaisuudessa tai vasta hääyönä. Näin varmistetaan myös, etteivät aviopuolisoiden henkilökohtaiset mielipiteet kumppanin ulkonäöstä ole sukulaisten hyväksi katsoman avioliiton esteenä. Häätilaisuuden aikana tai sen jälkeen sulhasen on mahdotonta perääntyä kunnialla.

Länsimaisessa orientalismissa itämainen hunnuttautuminen on mielletty osaksi haaremilaitosta ja se on lisännyt itämaisen naisen eksotiikkaa länsimaisesta näkökulmasta.

Suomalaisen poliitkko Riikka Purran ilmaisu säkeissä kulkevista naisista on alentava, täydellistä tietämättömyyttä ja suvaitsemattomuutta kuvaama sekä takapajulan äänestäjiä kosiskeleva, joka lietsoo rotuvihaa. Mutta nähdäkseen muun maailman on ensin avattava silmänsä ja sitten mielensä.

Eilenkin pysähdyttiin uimaan paikkaan, josta Jomtien-Pattayan ranta on vain kalpea varjo. Hiekkarantaa oli oikealla ja vasemmalle silmänkantamattomiin eikä ristinsielua missään. Vain sandaalini ja olkalaukkuni odottivat minua palaavaksi vedestä. Vesi ei ole kirkkaampaa eikä paljoa lämpimämpää kuin Thaimaassakaan. Mutta lämmintä se on, sillä ilman yölämmöt huitelevat 25 asteessa ja päivät 10 astetta enemmän.

Ihmiset kauttaaltaan ovat ystävällisiä ja moni pysähtyy juttelemaan, kun itse aloitan ja vaikken aloittaisikaan. Eilen ajoimme pyörämme taksiaseman viereen, niin oitis tuli yksi kuljettaja juttusille ja pyysi sisään ilmastoituun huoneeseen juomaan Coca-Colat. 

En tiedä kuinka maa suhtautuu koiriin, sillä niitä täällä on yllättävän vähän. Kissoja senkin edestä ja kulkijakoirien lahjontapussini onkin palvellut vapaana elävien kissojen herkkumuroina. Pitkin matkaa olen myös jatkanut lapsille pallojen jakamista, joita on vain yksi jäljellä. Ostan lisää, kun sattuu silmiin lelukauppa. 

Luulen, että jos ei tule juttuun itsensä kanssa, ei ole hyvä olla missään. Ja mitä paremmin pärjää itsensä kanssa, sitä parempi on olla ja elää missä tahansa. Minulla on kuitenkin riittävästi säädettävää omissa teissäni, joten tietoisesti olen pyrkinyt vähentämään muille omien tapojeni kaupaamista. Silti siihen joskus syyllistyn ja harmittelenkin jälkikäteen. Haluan antaa kaikkien kukkien kukkia. Se on hyvä lääke ahdasmielisyyteen ja rikastuttaa omaa elämää monin tavoin.

Ahdasmielisyydestä hyvä esimerkki on, että haluamme itsemme hyväksyttävän jokaisessa maailman kolkassa sellaisina kuin olemme, mutta samaa oikeutta meistä moni ei ole valmis antamaan toisille, ei varsinkaan eri kulttuureissa eläville.

Paluumatkalla kohti pohjoista

Vajaa kaksi viikkoa ajoimme Malesian mantereen länsilaitaa eteläkärkeen, Singaporen saaren portille. Eilen lähdettiin takaisin, mutta vallan eri reittiä. Nyt kaksisataa kilometriä lähinnä itäänpäin ja oltiin yötä karttakuvan sinisessä pisteessä.

Se ei ole vielä Siaminlahtea vaan Etelä-Kiinan merta, jossa toteutin viimein yhden reissun haaveista, meressä uimisen. Kaikki muut uijat lapsesta aikuiseen ja naisesta mieheen uivat vaatteet päällä, joten itse kävelin puoleen väliin vastaan paikallisia tapoja ja uin paidatta, mutta pitkät housut jalassa. Huonomuististen Moottoripyöräilijöiden Kerhon tämän reissun kippari, sanoi paikallisen naisen nauraneen aivan kippurassa uimaan menoani veteen ja takaisin kuivalle maalle. Lisäsi vielä, että rannan kyltin luvanneen ilman paitaa uimisesta 10 000 paikallisen MYRin sakon. Epäselväksi itselleni jäi mikä oli totta ja mikä ei, sillä kukaan ei tullut sakkoa peräämään eikä nauravaa naistakaan näkynyt. Joka tapauksessa, nyt olen uinut Etelä-Kiinan meressä, jota ei ehkä kovin moni Pattayankaan suomalainen kävijä ole tehnyt. Eikä varsinkaan ajamalla moottoripyörällä mainitun meren rannalle. 

Kun monissa Euroopan maissa ovat telttailijat pieni vähemmistö rajoittuen kai etupäässä reppureissaajien tapaisiin maailmanmatkaajiin, on tilanne täällä täysin toisin. Täällä ei matkailuajoneuvoja näy ja ainakin viikonloppuisin moni ranta on täyttynyt ihmisistä, jotka viettävät vapaa aikaansa teltoissa. Kun sitä katselin, tuntui se oikein mukavalta perheiden tavalta viettää aikaa yhdessä.

Joka tapauksessa eilen huitaistiin aamupäivällä osin rantateitä 200 kilometrin siivu ja oltiin majapaikassa jo ennen iltapäivää. Ei päästy vielä huoneisiinkaan, mutta uima-altaalle päästiin, joka on ollut yhtä harvinaista herkkua kuin uimarannatkin. Olosuhteiden osalta emme olekaan matkalla luksuksella hemmotelleet emmekä kyllä aina ruuankaan kanssa. Varsinkaan minä. Eilinen oli kyllä pohjanoteeraus, sillä en lähtenyt enää kaupungille ja hotellilla oli tarjota vain kuvan suuhunpantavat. Siinä oli päivällinen ja illalliseni, joista jätin toisen perunalastuputkilonkin sisällön tulevien päivien matkaevääksi. Aamulla kuulin matkaseurani olleen syömisen suhteen yhtä ohuilla aterioilla, 7-Elevenin voileipäkeksejä ja päälle peltirasiallinen sardiineja. 

Kun olin kouluikäinen, piti minun olla suuna ja päänä jokapaikassa. Tänään viihdyn loistavasti itseni kanssa ja somemaailmassa. Kaikista tärkeintä minulle kuitenkin nykyisin on Morakot, jonka tiedän odottavan minua Phatthalungissa. On mukavaa kuin hän chattaillee aamun ja illan toivotukset sekä soittaakin videopuhelun silloin tällöin, vaikka emme kielimuurin vuoksi monimutkaisia voikaan puhua. Ehkä hän haluaa vain kuulla ääneni, nähdä kasvoni ja huoneeni ja kai vähän sitäkin olenko yksin 😊.

Tänään on Honda PeeCeeX 160 Endless Sport Editionini yksivuotis-syntymäpäivä

Sitä meidän piti juhlia Singaporessa, vaan toisin kävi. Oltiin selvitty jo Malesian rajamuodollisuuksista ja mieli oli korkealla. Naapurimaan vastaavat sillan toiselle puolella näyttivät nekin lupaavilta, vaikka jos mitä tarkastuspisteitä oli puolenkymmentä ja vaikka paikalliset sanoivat, että pyörällä pitää olla ihmisen tapaan passi. Silti menimme rajalle, jossa pyörät matkatavaroineen syynättiin tosi tarkkaan. Taidettiin Harrin tupakat ja Rofan ainokainen kaljatölkkikin ottaa liköörinä pois. Mutta viimeisessä pisteessä hirtti kiinni. Moottoripyörällä pitää olla muovinen passi, joka täytyy ostaa netin kautta, mutta sen saaminen kestää kaksi viikkoa.

Reippaasti yli tuhannen kilometrin ajo rantateitä kierrellen ja jäimme nuolemaan näppejämme. Eikä edes ainut tämän reissun pettymys, sillä Indonesiaankaan emme saaneet pyöriä mukaan. Niitä ei otettu Port Dicksonin satamasta lähteviin aluksiin.

Olemme perustaneet matkalla HMK:n, Huonomuististen Moottoripyöräilijöiden Klubin tai Kerhon. Muita pääsyvaatimuksia ei alkuun ole kuin todennettu huonomuistisuus. Itse olemme antaneet toisillemme lisänäyttöjä pitkin matkaa. Milloin joku ei muista milloin heräsi, milloin joku unohtaa passinsa maahantuloselvitykseen tai puhelimensa 7-Eleveniin ja milloin pitää vuokseni pysähtyä matkalla, kun en muista tuliko olkalaukku mukaan lainkaan, vai jäikö se hotellin eteen kadulle.

Joka tapauksessa nyt tai oikeastaan jo eilen käänsimme nokat kohti Thaikotejamme. Edessä on ehkä vielä pitempi paluumatka, sillä ajamme kohti Thaimaata Malesian itäpuolta. Päätämme matkalla myöhemmin ylitämmekö Thaimaan rajan kapinoivien maakuntien kohdalta, joihin ulkomisteriömme ei ole moneen vuoteen suositellut matkustamista.

Moottoripyörien osalta ja vähän meidänkin saldo jää joltain osin ohueksi, sillä pyörien kanssa piti käydä kolmessa maassa, mutta vain Malesiaan pääsimme. Illalla pengoin vielä netistä löytyisikö varsinkin suomenkielistä infoa Singaporeen menosta kaksipyöräisellä, mutta en löytänyt, joten ainakaan kokonaan emme ota omaan piikkiin huonoa valmistautumista.

Jos silti suotuisat pasaatituulet jatkuvat, vietän PeeCeeX:n kanssa sen syntymäpäiviä tien päällä. Sekin sopii mainiolla tavalla, sillä kakunsyöjäksi siitä ei ole. Mieluisinta lienee Shellin tai Petronasin 97 oktaaninen. Tällä hetkellä arvioin, että matkasta on kaksi viikkoa takana ja noin viikko edessä. 

Matka jatkuu kohti Singaporea

Mutta ennen sitä vietimme eilisen puolipäivän Malakassa (malaijiksi Bandar Melaka), joka on malesialainen kaupunki ja Malakan osavaltion pääkaupunki. Siellä on yli puoli mijoonaa asukasta ja se sijaitsee Malakansalmen rannikolla. Malakka kuuluu yhdessä George Townin kanssa Unescon maailmanperintöluetteloon. Nähtävää ja koettavaa siellä olisi ollut moneksikin päiväksi.

Yksi kohteistamme oli ainakin osin veden päälle rakennettu moskeija, jonne emme päässeet kuin porteille. Kunnostustyöt ja norjalaiset olivat ja kansoittaneet paikan. Mutta kaupungin yläpuolelle nousevaan karuselliin pääsimme, josta olikin hulppeat näköalat joka puolelle merenrantakaupunkiin.

Oikeastaan jo aiemmin olisi pitänyt ottaa takaisin väitteeni, ettei Malesiasta hevin löydy uimarantoja. Sillä kyllä niitä löytyy, vaikka meressä emme ole ainakaan vielä käyneet uimassa.

Mutta matka jatkuu, vaikka Malakkakin olisi ollut oikein mukava kaupunki yöpymiseen. Me kuitenki jatkoimme matkaa ehkä sadan kilometrin päähän. Vuodesta 2009 lähtien Batu Pahatin kaupunki on väkiluvultaan Malesian 20. suurin kaupunkialue. Vuonna 2006 se ohitti Muarin ja tuli Johorin toiseksi suurimmaksi kaupunkialueeksi. Vuodesta 2012 lähtien Batu Pahat on ollut Malesian 16. suurin kaupunkialue väestömäärällä mitattuna. Kiinalaiset muodostavat suurimman osan väestöstä, 62 prosenttia, sen jälkeen on malaijia 36 prosenttia ja intialaisia ​​2 prosenttia.

Karjalaumamme johtaja Mekkaan
päin polvistuneena rukousmattonsa
päällä kyselemässä päivän ajovinkejejä. 

Koko eilisen päivän särki päätä ja olo oli kuumeinen enkä levollisesti nukutun yönkään jälkeen ole oikein kunnossa. Iltapäivän kuitenkin vietimme, koko Rautiaisen karjalauma itsepalvelupesulassa, joten nyt on laittaa puhdasta päälle.

Se ei ole selvinnyt kuinka me molemmat Hondamiehet olemme onnistuneet saamaan reiteemme harrikkatatuoinnin eli poltinmerkin Rofan ratsun pakoputkesta. Pikku kirvelystä huolimatta meillä on hyvä laumanjohtaja, joten mikäpä tässä on maistella Malesiaa, jonka mantereen läpi kirjaimellisesti ajamme.

Joko tänään tai viimeistään huomenna olemme Singaporessa, jonka jälkeen on aika kääntää näillä suunnitelmilla pyörät tulosuuntaan. Kohta on kaksi viikkoa takana ja kaikki on mennyt loistavasti. Iltaisin en ole kaupungilla juuri viihtynyt ja vielä vähemmän nyt, kun olo on melkoisen kurja. Muutenkin viihdyn paljon itsekseni somemaailmoineen.

Takaisin Malesiaan

Eilen aamulla käveltiin hotellilta Sumatran saaren laivasatamaan ja paluumatka mantereelle alkoi. Muodollisuudet rajoilla menivät tällä kertaa hyvin, joskin Indonesian päässä piti rahamassista kaivaa rupioita parikin lisäkertaa eikä pelkällä maksetulla paluulipulla päässyt maasta pois.

Merimatkalla sen sijaan elimme jännittäviä hetkiä, joka kestikin parin luvatun tunnin sijaan tupla-ajan. En tiedä ohjasiko kippari laivan hiekkasärkälle, mutta matka oli tyssätä siihen. Peruuttamalla, oli syy mikä tahansa, päästiin jatkamaan. Tosin ontuen eikä loppumatkalla päästy enää alun nopeuksiin. Kolme, neljä kertaa piti vauhti ottaa kokonaan pois, mutta pikku paikallaolon jälkeen joka kerta jatkettiin. Tuultakin oli avoselällä sen verran, että merimiehet sulkivat kettingillä takakannen ovet.

Malesian Port Dicksonin satamasta päästiin maahan oikein joutuisasti. Vaikka maahantulovirkailijalla oli passini kädessä, kysyi hän mistä minä olen. Tällä kertaa en vastannutkaan ontuvalla englannilla, vaan sanoin kotikielelläni olevani Suomesta. Sitä ihmeellisyyttä piti tulla muidenkin virkamiesten ja -naisten kuuntelemaan ja toistelemaan. Mukavaa 🫡. 

Satamasta kävelimme hotellin parkkihalliin, jonne olimme jättäneet moottoripyörämme. Nurkan takaa pihistimme jännityksellä kuin pokerikortteja konsananaan ovatko kulkuneuvot tallessa. Kaikki oli erinomaisella tolalla. Jopa uimahousut roikkuivat kuivuneina peilin varressa.

Olimme päättäneet ajaa ennen pimeää tunnin verran kohti Singaporea, mutta rahapusseillemme tai mielillemme sopivaa huonetta eikä huoneita meinannutkaan hevin löytyä. Vaatimattomin tarjous oli pieni koppi, patja lattialla ilman sänkyä, ilmastointia, ikkunaa ja suihkua, joten jatkoimme seuraavaan kaupunkiin.

Viimein löytyi hotelli tai oikeastaan motelli, jossa oli kaksi huonetta, mutta pienemmästä oli ilmastointilaite rikki. Joten ensimmäisen kerran tällä reissulla vietimme kaikki kolme yön samassa huoneessa.

Miltä laulaen tulee se viheltäen menee

Otsikko piti pilkulleen kutinsa eilen, kun matkattiin pikku laivalla Indonesian Sumatralle, väkiluvultaan maailman neljänneksi suurimman maan, kolmanneksi suurimmen saaren, Dumaihin. Se on kaupunki Indonesian Riaun provinssissa, jossa asukkaita lienee Tampereen tai Vantaan verran.

Matka meni joutuisasti, vaikka lähtö sinällään oli toista tuntia myöhässä. En tiedä mikä viivästytti, sillä matkaajia oli muutama kourallinen. Tulosatamassa Rolf ja Harri menivät sujuvasti muodollisuuksista, mutta kohdallani stoppasi. Luulen, että tekniikka elektroniikkoineen tilttasi ja minut vietiin tullin takahuoneen käytävälle istumaan ja odottamaan. Asioilla on kuitenkin taipumus järjestyä viimeistään ajan kanssa usein toivotulla tavalla ja niin tälläkin kertaa.

Rahaa oli palanut ennen kuin olin hotelli Cityn huoneessa miljoonia paikallista valuuttaa. Silti valuuttayhtälöissä on jotain mitä en ymmärrä ja kuuppani on numeroista sekaisin. Matkalla joudummekin käyttämään 4-5 eri maan seteleitä.

Maailman suurimmasta, lähes 20 000 saaren saarivaltioista ei pitäisi yhden vuorokauden perusteella sanoa yhtään mitään. Mutta jotakin silti. Matkaseurani iltapurilaisten perusteella voin esimerkiksi todeta niiden istuneen paremmin suomalaiseen makuun kuin Malesian vastaavat.

Kadut ja ympäristö pärjäävät hyvin epäsiisteydessään Thaimaalle ja Malesialle. Jos niissä on vaikeaa liikkua lastenvaunuilla tai pyörätuolilla, on Dumain kaduilla joilla kuljin, se käytännössä mahdotonta. Joten pienet lapset kulkevat vanhempien sylissä ja pyörätuolia tai rollaattoria käyttävät eivät juuri mitenkään. Ehkä onkin jollain lailla nurinkurista, että suurimmat esteet ovat ihmisten itsensä tekemiä.

Kissoja on täälläkin enemmän kuin koiria, jotka molemmat taitavat olla yhtä nälkäisiä Aasian maasta riippumatta. Kissat naukuvatkin samalla tavalla joka maassa, kun pysähdyn kysymään: "Onko sinulla nälkä?" Ylävitosia olen nakellut kaduilla vauvoista vaareihin ja muoreihin. Kansainvälinen tapa saattaakin olla hyvin tuttu, iloisen tuokion tuottava ele pitkin maapalloa.

Edelleen henki on ollut hyvä matkallamme Allahin, Buddhan, Vapahtajan, Brahman, Šivan ja Višnun varjeluksissa tai ilman niitä. Yllä oleva on etupäässä palaute kaukana Suomessa olevalle uskovaiselle, joka kommentoi postauksiani, että "kai muistat levittää siellä Jumalan sanaa ja niin edelleen". Muistanhan minä. Jakamalla high fiveja sinne tänne ja antamalla kolikon tai pari köyhälle, farangimuroja katukissoille ja -koirille, joskus papukaijoille, kanoille sekä puluillekin. 

Me kolme pohjoisen matkamiestä toivomme suotuisia pasaatituulia meille ja muille, kuten myös kaksipyöräisille kulkuneuvoillemme. Tänään matkaamme takaisin mantereelle naapurimaahan Malesiaan, noudamme pyörät hotellin parkkihallista ja suuntaamme matkamme kohti Singaporea.