Pieni kierros kaupungilla

päivis: Viikonloppu sujui pääosin kotona piha-beachillä löhöillessä. Siksi tänään tuntui, että pitää käydä välillä jossakin, ettemme aivan mökkiydy Seven Seasin altaan äärelle.

Koska koirat ovat meille kaikki kaikessa, päätimme ensin ajaa Sukhumvitin varrella olevalle Na Jomtienin eläinsairaalalle, jossa Aamu eli Morda edelleen potee tapaturmassa loukkaamaansa ja Bangkokissa leikattua etujalkaansa. Selvästi se muistaa meidät ja lukuisat aamutapaamisemme autopesulalla. Mordalla on ymmärrettävästi kova hinku päästä pois häkistä, jossa se joutuu elelemään. Sen venäläinen sponsori onneksi käy aamuin illoin sen luona ja silloin Morda pääsee opettelemaan kävelyä kolmella toimivalla jalallaan. Odotamme kovasti, että Mordalle löytyisi pian uusi koti.

Seuraava pysähdyspaikkamme oli liike nimeltä Baan. Nimi tarkoittaa kotia ja sieltä kyllä löytyykin varmasti kaikkea, jota kodin rakentaja, sisustaja ja ylipäätään kodissa asuva tarvitsee. Me uskoimme tarvitsevamme laitetta, joka houkuttelee hyttyset ja muut ikävät hyönteiset sisuksiinsa. Yksi tuollainen kapistus meillä jo on, mutta pahan päivän eli rikkoutumisen varalle piti hankkia toinenkin.

Pattaya Klangille avattiin joskus vajaa kaksi vuotta sitten ostari nimeltä Harbor. Olemme käyneet siellä kerran ja nyt päätimme mennä uudelleen. Tähtäsimme menemisen niin, että voisimme käydä Harborin pohjakerroksessa olevassa ruokakaupassa ennen kello kahta, jotta saamme ostettua alkoholitonta olutta, jota tiedämme siellä olevan. Edellisellä Harbor-käynnillämme kassa kieltäytyi myymästä sitä, koska kello oli jotain kahden ja viiden välillä, jolloin alkoholia ei saa myydä kaupoissa. Ei auttanut, vaikka kuinka näytimme pullon kyljestä, että tämä on alkoholitonta.

Olutta löytyi tasan yhtä laatua ja samalla hinnalla kuin Jomtienillakin, joten päätimme vielä käväistä tsekkaamassa naapurikaupan oluthyllyjä. Sieltä löytyi toista merkkiä alkoholitonta, mutta hinta oli parikymmentä bahtia halvempi. Kallista oli tämäkin, mutta ostimme silti.

Harborista ollaan kahta mieltä. Lapsiperheet löytävät sieltä paljonkin tekemistä, mutta shoppailijat saattavat pettyä. Liikkeitä kyllä löytyy moneen lähtöön, mutta ehkä kuitenkin painotus on lapsissa. Sellaistakin ihmettä kuin lunta talosta löytyy. Pääsymaksua vastaan näyttää saavan päälleen takin ja varrelliset kengät jalkaan. Sitten vain peuhaamaan tiloihin, joissa tuota valkoista ihmettä pääsee koskettelemaan.

Tällaisia laitteita on ollut Lintsilläkin. Hyvällä (tai huonolla) tuurilla olisin
saattanut saada jonkun pikkuvoiton, mutta kone ei ollutkaan päällä.

Olimme ajatelleet syödä Harborissa. Monista vaihtoehdoista huolimatta päädyimme samaan paikkaan kuin edelliselläkin käynnillämme. Pihvi-buffet-ravintola luottaa niin vankasti venäläisturisteihin, että sen sisäänheittomainoskin oli pelkästään venäjänkielinen. Venäjää emme sisällä kuitenkaan kuulleet, mutta sitäkin enemmän amerikkalaisittain puhuttua englantia. Ehkä nämäkin asiakkaat olivat ensin käyneet katsomassa, mitä buffetissa on tarjolla. Tiesin, että saan kasattua itselleni monen sortin perunoista hyvän annoksen. Perunoitahan täällä ei ihan joka kuppilassa olekaan tarjolla.

Valitsemamme ravintolan jonkinlainen erikoisuus taisi olla uhkaus 175 bahtin sakosta, jonka saa, jos jättää ruokaa syömättä. Tehoaisikohan ruokalautasen edessä kiukutteleviin lapsiinkin? Että se on viikkorahasta pois, jos et syö lautasta tyhjäksi. Minulta jäi pinaattijuustopaistos syömättä. Vähän jännitti, että saankohan sakot. Oli vaan niin mitättömän makuista, etten pystynyt.

En ole tällä reissulla käynyt kuin kerran kasvohoidossa. Siksi päätin poimia Harborin Bootsilta kasvonaamio-tarjouksen "osta kaksi saat yhden ilmaiseksi". Illalla sitten väkersin naamalleni korealaisen naamion, jonka luvattiin sisältävän kollageenia. Saa nähdä, oikenevatko rypyt naamalta.

Läheltä piti, etten kirjoittele tätä blogia joskus yömyöhään. Jorma nimittäin löysi keinon, jolla pääsemme katsomaan suomeksi tekstitettyä Netflixiä. Maksamme siitä joka kuukausi, mutta luulimme, ettei katselu täällä onnistu. Olimme väärässä. Aloitimme englantilaisella minisarjalla, jota helpostikin olisi katsonut ainakin toisen jakson yhtä soittoa. Mutta maltettiin kuitenkin ja tässä tätä blogia nyt päättelen kun kello Thaimaassa näyttää kohta kymmentä.

Kaikella on aikansa

jormas: Ensimmäisestä yli talven reissusta muilla mailla tulee viikon päästä viisi kuukautta täyteen. Kuukauden kuluttua otamme monen parjaaman Finnairin puhalluslampun ja karautamme koti-Suomeen. Jos laskusuunta on mieleinen, lennämme ja laskeudumme  suoraan Jokilaaksomme päältä, jossa vietämme seuraavankin suven. Edessä on Suomen kevät ja kesä aamun kasteineen ja tuoksuineen.

Mutta vielä ei olla siellä, vaan tiukasti Jomtienin arjessa ja sykkeessä. Elämäni ensimmäinen talvi ulkomailla on ollut elämisen ja kokemisen arvoinen. Se on myös mahdollistanut hieman suunnitelmallisen tekemisen ja yhteiskuntavastuun kantamisen, sillä ei ole hyvä minun olla tekemättä mitään. Tosin tekemiseksi riittää usein pelkkä ajattelu ja unelmointi.

Kun takana on monta vuosikymmentä mielekästä tekemistä verokirjalle, on se mahdollistanut Ilmarisen sponsoroiman leppoistamiselämänjakson, jolloin en enää tee mitään leivän eteen. Vaan teen mitä tahdon tai olen tekemättä mitään. Mielenkiintoista on tehdä myös ainoastaan havaintoja.

Kun leipätyöni suurelta osin kohdistui asunnottomiin sekä muihin, jotka kulkevat syrjäytymisen kehän toisella laidalla kuin tasavaltamme presidentti, on arvostajien lisäksi löytynyt myös arvostelijoita. Jotka tiukimmillaan ovat sitä mieltä, että tekemiseni kohdetyhmästä iso osa joutaisi kuolla pois.

Masentavaa, sillä elämä on aina arvokas elettäväksi ja suojeltavaksi. Sama. hyväksymättömyyden varjo seuraa myös tekemisissämme thaimaalaisten koirien parissa.

Vaikka koiran ja ihmisen yhteinen historia on ainutlaatuinen, yli 100 000 vuotta kestoltaan, ei silmiini tai korviini ole sattunut ainuttakaan, joka olisi valmis kääntämään suuntansa ja tekemään jotain, kuten sanoin, elämää suojelevaa koirien hyväksi. Sillä koiran osa Thaimaassakin on ihmisen aikaansaannosta.

Ja kun minä joskus lopetan vaellukseni ajan vankina, jäävät koirat haukkumaan ja karavaani jatkamaan kulkuaan. Ja edelleen ensimmäisistä vankkureista on paras näköala, sillä Jere Jarruvaunuksi tai perässä hiihtäjäksi minusta eikä kaltaisistani ole koskaan ollut.

Kolme kestosuosikkia

jormas: Niillä sosiaalisen median foorumeilla, joilla liikun Thaimaassa, on kolme kestosuosikkia. Yksi on thaimaalaisten naisten rahanahneus ja tyhmyys. Josta keskustelu usein loppuu siihen, kun kysyn, että jos näin on, niin kuinkahan tyhmä tarvitsee miehen olla langetakseen tämän nuoren riisinpoimijan verkkoon. Nämä keskustelua ylläpitävät älyn jättiläiset ovat nimittäin lähes poikkeuksetta miehiä. 

Toinen on viisumiasiat ja 24-tunnin ilmoitusvelvollisuus asuinpaikasta. Joillakin suomalaisilla, yleensä sekin miehillä, on ylivertainen viisaus kunkin tulkitessa tavallaan Thaimaan lakeja ja käytäntöjä. Nämä keskustelut päättyvät usein, kun kerron arvostavani kyseisten kotijuristien tietämystä yhtä paljon kuin thaimaalaisen marjanpoimijan tietämystä hänen kertoessa toiselle poimijalle Lapin hillasuolla suomalaisista viisumikäytännöistä.

Ja kolmas on thaimaalainen koirakäytäntö, jossa suurinta möykkää pitävät tekevät vähiten (lue: ei mitään). Se on sinällään merkillistä, sillä riippumatta siitä vihaako, rakastaako tai jotain siltä väliltä, on asia yhteinen. Kuten tavoitekin. Jotain olisi hyvä tehdä.

Päiviksen kanssa teemme asian eteen muutakin kuin kuljemme kulku-, katu- ja kotikoirien lahjonta- ja rahapussit mukana.

Kun lähdimme reippaan viikon reissulle Chiang Raihin, pyysimme naapurin bangladeshilaista Talouskauppamme isäntää, josko hän huolehtisi Ilta-mammasta ja sen Sevenbagistä, seitsemästä muutaman viikon ikäisestä pennusta sen ajan. Ei ollut innostunut, vaan sanoi, että turistit tulevat tänne, ruokkivat ja paijaavat jonkun viikon ja lähtevät pois. Lauma jää hänen kauppansa nurkille pyörimään ja haittaa bisnestä. Mutta takaa tuli kauppiaan rouva, joka sanoi, että hän huolehtii, joka tukki kauppiaankin suun. 

Molempien kanssa meillä on sinällään loistavat välit. Sama mies muuten, joka oli kanssani jahtaamassa yli viiden metrin kuristajakäärmettä Kakkosroadin puista kuljetettavaksi "vuorille viidakkoon". Joka tapauksessa rouva hoiti osuutensa kybällä eikä huolinut edes rahaa. Joten se siitä, että thaimaalainen ei tee farangille mitään ilman rahaa. Kauppiaalle sanoin veräjän pielestä lähtiessämme, että me emme ole kuin hänen tarkoittamansa turistit, vaan hoidamme aloittamamme loppuun ja kaikkien kannalta hyvään päätökseen. 

Kyseessä on kolmas pentue, joka sekin on ollut sydämellämme niiden syntymästä saakka. Ensimmäisestä jäi eloon tai maisemiin vain jalkavikainen Sweetheart, joka elelee leikattuna yhteisökoirana samoilla syntymäkulmilla kuin steriloidut vanhempansakin. 

Toisesta pentueesta elää kaksi tyttöä, toinen etu- ja toinen takajalkansa menettäneenä. Niidenkin elämä tulee jatkumaan ilman mahdollisuutta omiin pentuhin.

Ehkä pienuutensa on meissä jokaisessa, mutta kohdallemme sattuneista yksi on, suomalaismies niinikään, joka soitteli vapaaehtoistyössä mukana oleville, että paljonko olemme laittaneet rahaa tähän. 

Eilen saimme päätökseen yhden osan kolmannesta pentueprojektistamme, josta alla kuvia ja josta päivis kirjoitti oivan blogin: http://elamantahden.blogspot.fi/2018/03/koirajahdissa.html?m=1 .

 

Maassa maan tavalla

jormas: Meidän Thaikotimme yhteisössä on 1500 asuntoa, Sonja Recidense-hotelli ja paljon muuta Harvian höyryhuoneineen, ravintoloineen sekä klubirakennuksineen. Moni vakituisemmin tai pitempään asuva on tullut tutuksi ja joiden elämää ja arkea tulee seurattua.

Seven Seasissa on lemmikkieläinten pitokielto, kuten useissa condoissakin. Silti olemme nähneet silloin tällöin vähintään vilauksen naisesta ja hänen koirastaan. Mielessä on pyörähdellyt, että kuinkahan hän mahtaa koira-asiansa hoitaa esimerkiksi vartijoiden ja muun henkilökunnan kanssa?

Tänään selvisi siitä osa, kun nainen käveli aamulenkillämme vastaan koiraa taluttaen ja taakseen vilkuillen. Sillä perässä tuli lähellä olevien talojen neljä yhteisökoiraa kovin kiinnostuneina, että mikä tämä reviirirajojen loukkaaja oikein on, kun sillä ei ole hanskassa tai tassuissa edes maan koiratavat? Vaan se pitää kaulassaan jotain narua ja vetää mukanaan ihmistä. Suunnilleen kohdallamme rouva koppasi koiransa hätääntyneenä syliinsä ja samassa huomasin kuvituskuvan tapaisen repun rouvan vatsan päällä.

Annoimme hänen ymmärtää, "että ollos huoleton", hoidamme omalla reviirillään olevat kylän koirat. Kuten hoidimmekin, sillä mukanamme kulkee aina kulku-, katu- ja kotikoirien lahjontapussi.

Joka tapauksessa oli hauskaa ajatella, että vatsan päällä piilossa rouva salakuljettaa koiraansa sisään sekä ulos ja kyseessä on yhteisömme sala-asukas. Vähän samaa määräyksistä piittaamattomuutta, kuin aikoinaan keinobeachillamme salaa uimassa käynyt "allaskoiramme". 

Koira saattaa olla täältä adoptoitu tai viimeisen päälle jalostettu, joka on tullut muualta ja menee takaisin. Näitä ees taas kulkijoita olen joskus ihmetellyt, että lieneekö koiran etu tai edes mielen mukaista lomamatka täällä. Sillä kovin helppoa ei täällä ole kiinni pidettävän farangikoiran elämä. Jota vapaana olevat, maan tapojen mukaan elävät, paikalliset heimoveljet eivät hevin katsele suopein silmin. Niiden kadulla opitut selviytymistaidot ovat myös sen mukaiset, että pahimmillaan vieras, turistikoira tai paikallinen, saattaa päästä hengestään. 

Kielikylpyjä

päivis: Huomasin tässä, että kulunut edellinen reilu viikko oli melkoista kielikylpyä. Matka Pohjois-Thaimaahan mahdollisti päivittäin vähintään työpäivän ajan puhumisen pääosin englannin kielellä. Normaalistikin englantia joutuu tai saa Thaimaassa oleskellessa käyttää päivittäin erilaisissa asiointitilanteissa, mutta nyt kielen piti taipua puhua pälpättämään asiaa kuin asiaa. Sehän tarkoittaa esimerkiksi niitä juttuja, joita naiset puhuvat toisilleen auton takapenkillä. Niitä, joita etupenkillä istuvat ja tärkeämpiä asioita puhuvat miehet eivät edes kuule.

Vaikka englannilla Thaimaassa hyvin pärjääkin, ainakin turistiseuduilla, ei ole pahitteeksi, vaikka jonkun sanan osaisi myös paikallisten kieltä. Jostain syystä minun on ollut vaikea oppia sanomaan ihan tavallisia tervehdyksiä ja kiittäminenkään ei ihan helposti kuulosta sanalta kiitos.

Numerot yhdestä kymmeneen opin ja unohdin. Aikaisemmin kirjoitin, että vain numero kaksi jäi mieleeni. Tosiasiassa osaan sanoa myös numeron viisi. Se lausutaan kutakuinkin että hah, mistä on seurannut, että erilaisiin kommentoinnin paikkoihin voi tilanteen mukaan näpytellä peräkkäin niin monta 5-merkkiä kuin asia tuntuu naurattavan.

Englannin kielikylpyyni sisältyi myös lyhyt oppitunti siitä, miten voin lausua thaiksi maagiset sanat "olen kasvissyöjä" ja "ei lihaa". Hieman saan nyt laajennettua syötävien ruokien valikoimaakin parin thaikielen sanan avulla.

Jostain nuolen osoittamasta suunnasta
pitäisi löytyä kasvisruokapaikka

Vaikka kirjoitettu thai näyttää melko mutkikkaalta, joitakin sen merkeiltä näyttäviä sanoja kannattaa painaa mieleensä. Apteekkia tarkoittava sana näkyy usein katukuvassa. Se on hyödyllinen tieto, jos on asiaa apteekkiin. Samoin tiedän nyt, miltä näyttävät merkit, jotka tarkoittavat, että joku tuote sisältää vain kasviksia tai että jossain on saatavilla kasvisruokaa.

Pitkällä paluumatkalla pohjoisesta Bangkokiin katselin loppumatkasta tienviittoja ja opettelin näkemään, minkälaisin merkein sana Bangkok kirjoitetaan thaiksi. Eilen Pattayalle tullessa yritin samaa, mutta näkymä bussin ikkunasta ei oikein tukenut kielen opiskeluani. Rekisterikilvistä olen jo pitkään osannut lukea sanan Chonburi. Se lukee muun muassa minun Zoomerini rekisterikilvessä. Thaiksi nimi näyttää lyhyemmältä kuin latinalaisin aakkosin kirjoitettuna.

Kotipihan parkkipaikalla on mukava vertailla rekisterikilpiä ja arvella, mistä kaukaa osa autonomistajista on kotoisin. Aika monesta voi lukea sanan Bangkok - jos siis osaa.

Vielä pari vuotta sitten ajattelin, että kenties kannattaisi vähän kerrata venäjän alkeita, sillä thaimaalaiset palveluammateissa toimivat olivat ahkerasti aloittaneet uuden kielen opiskelun selvitäkseen haastavista tilanteista venäläisten asikkaiden kanssa. Kun kerran niin usein luulevat meitäkin venäläisiksi, sama kai olisi, jos joskus voisi kääntää sen hyödyksi. Nyt kuitenkin thaikut ovat joutuneet opettelemaan taas uuden kielen sanastoa, kun kiinalaiset ovat sankoin joukoin alkaneet harrastaa turistimatkailua. Onnea heille opintoihin. Sen kielen jätän suosiolla väliin.

Jomtien Pattaya Beach

jormas: Jomtien Pattaya Beach -julkisen Faceryhmän sivut on tarkoitettu kaikille, mutta varsinkin Jomtien Pattaya -kävijöille. Vinkkaamme, linkitämme, julkaisemme kuvia ja kirjoitammekin pikku juttuja tai tuokiokuvia suomalaisia palvelevista yrityksistä, tapahtumista ja tuotteista, joskus henkilökohtaisempaakin.

Sivuilla käydään myös keskustelua, kriittistäkin, mutta henkilön haukkuminen ei ole suotavaa. Mainostaa omia ja yrityksensä tuotteita sekä laittaa melkein mitä tahansa tarpeettomaksi jäänyttä kiertämään tai myydä omia tavaroita. 

Ryhmä on kasvanut vuodessa seudun suurimmaksi, alansa avoimeksi ryhmäksi. Jäseniä on reilusti yli tuhat, joita kuka tahansa jäsen voi hyväksyä lisää. Avoimuutensa ansioista kaikki voivat lukea kaikkien kirjoituksia, jotka näkyvät kaikille Facessa. Vain kommentointiin ja julkaisemiseen tarvitaan jäsenyys.

Ehkä juuri avoimuuden vuoksi en ole aivan varma tilastoinnista. Että näkyykö niissä kaikki kävijät vai ainoastaan jäsenet. Joka tapauksessa tykkäysten määrä paikalliselle ryhmälle on melkoinen ja liikkuu useissa kymmenissä tuhansissa. Kävijöiden määrä on luonnollisesti moninkertainen, sillä vain harva jättää puumerkkinsä ja vielä harvempi kirjoittaa.

Jomtien Pattaya Beach -ryhmään liittyy oleellisesti blogisivusto, jonka juttuja linkitämme hyvinkin usein sivuille, sillä varsinkin syksystä kevääseen kirjoitamme itse paljon Thaimaasta. Muiden juttuja, tuokiokuvia sekä varsinaisia valokuvia kaipaamme alati lisää.

Kun sivuston aikoinaan teimme, päätimme, että joka päivä siellä julkaistaan uutta, joka vähimmillään on valokuva jonkun kuvaan liittyvän sanasen kera. Mitä enemmän muut sitä tekevät, sitä vähemmän sisällössä näkyy ylläpidon oma "tuotanto'.

Mutta maailma on pieni ja ihmiset sitä paljon pienempiä, vaikka ainutlaatuisia olemmekin. Niinpä Jomtien Pattaya Beachin ryhmän valittu linja ei kaikille sovi. Ehkä kolmessa eri aiheessa on keskustelu mennyt koko aikana huonohenkisille raiteille, joista saatan kirjoittaa seuraavan blogin. Vaikka henkilökohtaisuuksia hipova ei oikein mieleinen kirjoitettava itselleni olekaan.

Pienviljelijänä ilman työlupaa

jormas: Jotkut suomalaiset sanovat, että farangi tarvitsee Thaimaassa lähes kaikkeen tekemiseen työluvan. Niin tai näin, sitä olemme uhmanneet ruokkimalla koiria ja viemälla niitä tohtorille. Päivis lisäksi uhmaa tätä tosisuomalaisten lanseeraamaa kieltoa siivoamalla kodittomien koirien ja kissojen tarhan lattioita ja nyppimällä tuntitolkulla sen asukkaista punkkeja. 

Itse olen lisäksi kunnostanut ja pitänyt yllä henkimaailman asukkaiden kotia, josta kirjoitan joku päivä lisää.

Mukaan on myös mahtunut jo viime reissulla aloittamamme pienimuotoinen hyötykasvien puutarhanhoito. Ostimme nimittäin puutarhalta pari, nimenomaan lääkekasvi Aloe veran -tainta, jotka ovatkin menestyneet beachimme keinonurmen vieressä loistavasti.

Nyt olemme niitä myös käyttäneen oikeisiin tai kuviteltuihin iho-ongelmiimme. Kun meillä kävi kylässä aito suomalainen lääkäri, hänen ilmeensä tosin kertoi kyseessä olevan mitä suuremmassa määrin uskomushoito. Mutta sekin sopii meille.

Uusi aluevaltaus lääkekasvien viereen on tänään istuttamamme thaikielisen

siemenpussin sisältö, jota varten piti hakea 20 bahtin multapussi.

Varmaa ei ole mitä mullasta kasvaa vai kasvaako mitään. Kuvan perusteella näyttivät olevan jotenkin purjosipulin sukua ja joskus riisikuppini reunalla, annoksen tulleilta, arvatenkin syötäväksi tarkoitetulta "Mitä lieneekään". Mutta tuli mitä hyvänsä aion syödä ne.  

Henkimaailman hommissa Thaimaassa ilman työlupaa

jormas: Thaimaassa kävijöitä varsinkin kaikkitietävät maamiehet pelottelevat työluvista. Että mahdollisen kotipihan nurmikkoakaan ei oikein voi leikata ilman työlupaa. Ja jos sitä ei ole, on vaarana sakot, maahantulokielto, maasta karkoitus tai jopa vankila. Osa tietty huumorilla heitetty, mutta osa aivan tosissaan.

Viime ja taisimme sitä edelliselläkin reissulla siivota keskiviikkoisin tunnin verran rantoja ilman lupia. Ajattelimme, että järkeä käytetään täälläkin vähintään saman verran kuin Suomessa. Jossa thaimaalaisilta marjanpoimijoilta edellytetään milloin mitäkin lupia.

Mutta nyt olen ollut ilman työlupia parina päivänä henkimaailman hommissa, kun olen kunnostanut henkientaloa. Jolla ei ole mitään tekemistä buddhalaisuuden kanssa. Kerron siitä lisää, jos joku haluaa. 

Henkientalon kunnostusta tehdessäni ja parin linkin takana olevaa Tuomas Enbusken kolumnia kirkostani lukiessani, olen tullut ajatelleeksi yhtä jos toista kristinuskosta, kristityistä työnantajistani ja -tovereistani. Joista yksi ei suostunut tulemaan muiden kanssa saunaan, jollen ota löylyn henkeä kiukaalta pois. Se ei hänen mukaansa ollut Kristuksesta. No, Matti odotti pukuhuoneessa, kun muut saunoivat. 

Tai hallituksesta, josta muodostui ainoa esimieheni. Osa siitä oli sitä mieltä, että tuonela on osoitteeni, koska minut on kastettu vain lapsena Jumalan yhteyteen. Uskoni ei olekaan ollut niinkään koetuksella omien hölmöilyjeni vuoksi, vaan siksi, etten ymmärrä aina muita uskovia. 

Mutta linkin takaa löytyy yhteys Tuomaksen mainioon blogiin. Olikohan muuten niin, että Vapahtajan opetuslapsista juuri Tuomas oli epäilijä
https://www.facebook.com/groups/378969315819806/permalink/537257599990976/

Pattaya Suomi-Seura ry

Jormas: Pattaya Suomi-Seurasta voisi kirjoittaa monta mehevääkin tarinaa, osin sen värikkäästä historiastakin. Ne jätän niille, jotka niistä tietävät tai ainakin ajankohtaan, jolloin minäkin niistä tiedän jotain.

Totta tai tarua sekä faktaa ja fiktiota, mutta paikkansa pitävyyttä ehkä ainakin sidosaineeksi. Sillä se lienee tämänkin seudun tapa. Että tarinoista on yhtä monta versioita kuin on kertojiakin.

Mutta jotakin tiedän minäkin, sillä toimin Seuran hallituksessa ja varapuheenjohtajanakin monta vuotta. Itse asiassa sen polun päästä, jolloin tilojen vuokriin meni kaikki jäsenistön maksamat jäsenmaksut.

Kauniissa seurassa kirveellä veistetty mieskin näyttää käypäseltä.

Parin,  kolmen vuoden aikana yksin, mutta myös monen muun kanssa, mukaanluettuna puheenjohtaja ja useampikin välittäjä kiersin monet tilat ja mahdollisuudet, jotka eivät rahattomalle Seuralle istuneet. Mukaan mahtui tyhjiä tontteja ja kesken jääneitä rakennuksia. Sponsoreita ja rahoittajia tuumattiin niin monipuolisesti, etten kehtaa edes vielä niistä kirjoittaa.

Yhtälö omiin tiloihin pääsemiseksi oli kohtuullisen mahdoton, vaikka kuinka viestitimme milloin mihinkin suuntaan, että omat tilat pitäisi saada, mutta yhtään ei ole rahaa.

Puheenjohtaja Risto Nymanin kanssa istuin eräänkin kerran milloin missäkin kannonnokassa tila-asiaa tuumaamassa. Lopputulos oli aina saman suuntainen. Juha Timonen on ainut mahdollisuus, että jos hän uskoisi ja ennen kaikkea luottaisi. Että kyllä me ne rahat jostain raavimme.

Ja niinpä yhteen hallituksen kokoukseen puheenjohtaja Nyman toi rakennuttaja Timosen kanssa tuumailun tuloksen, että nyt saattaisi olla rouheita enempäänkin Plazan muodossa. Joten mitää sanoo hallitus vai onko pupu jo valmiiksi housuissa? No, ei ollut ja siitä se lähti.

Itse ajattelen, että vähissä oli porukka, joka aidosti uskoi ja vielä vähemmässä ne, jota olivat valmiita laittamaan omiaan likoon vähintään yhden osakkeen eli sadan euron verran.

Luulen, että iso osa jäsenistöstä oli hiljaisia tukijoita ja ehkä epäilijöitäkin, mutta jotka toivoivat, että viimein saisimme omat tilat. Aivan kirjaimellisesti, sillä tiloja on alusta saakka voinut jokainen omistaa haluamansa verran. Tai olla omistamatta.

Mutta sitäkin suuriäänisempi oli pieni porukka, joka oli sitä mieltä, että koko hankkeessa ei ole mitään järkeä ja jos olisikin, tilat sijaitsevat totaalisesti aivan väärässä paikassa. Yhtään vaihtoehtoa ei näiltä kriitikoilta kuitenkaan tullut, sillä kuten kirjoitin, tyhjätaskulla ei ole aina mistä valita.

Mutta niin vaan toissapäivänä, kun vietimme kotimaamme 100- vuotisjuhlia, vihittiin Seuran uudet tilat käyttöön.

Tupa ja piha oli väkeä pullollaan, arviolta 200 henkeä ja ilo ylimmillään. Ei kulkenut jo joidenkin kritiikin kohteeksi joutunut "Timosen sukkula", eikä kuulunut valitusta, että voi voi, kun on vaikean matkan päässä.

Arvostan monen yhteistä ponnistusta tietäen, että ilman puheenjohtajaa hanke ei olisi mennyt satamaan. Ja aivan erityisesti arvostan niitä, jotka matkan varrella kritisoivat hanketta, mutta tulivat juhlassa puristamaan kättä saatesanoilla: "Tämä on kerrassaan hieno juttu ja kuuluin kritisoijiin, mutta olin väärässä, joten isosti onnea."

Thaimaan matkailua ja oleilua, osa 5

jormas: Seuran vastuunkantamisen lisäksi yksi merkittävä syy, että jatkoimme silloisessa Thaikodissamme vuodesta toiseen, oli vuokranantajamme, hotelli Welcomen kirjallinen lupa uima-altaan käyttöön.

Mutta yhtenä päivänä kyseinen apulaisjohtaja-rouva tuli parin vartijan kanssa ja kyseenalaisti itse allekirjoittamansa luvan. Siihen loppui aamu- ja kaikki muutkin uinnit ja aloitimme lähtölaskennan silloisesta kodistamme.

Seuran vanhat tilat ovat alakuloiset

Jossain vaiheessa huomasin myös, etten enää osannut tehdä oikein mitään Seuran hyväksi ja ilmoitin hallitukselle, etten ole enää seuraavana vuonna käytettävissä hallitus- enkä mihinkään muihinkaan tehtäviin.

Kun puheenjohtaja aikoinaan pyysi minua hallituksen jäseneksi ja sittemmin varapuheenjohtajaksi, sanoin sen olevan ok nimenomaan niin kauan kuin mahdun samalle kupille. Ja kun katson, etten mahdu, teen tilaa muille. Nyt oli sen aika ja varapuheenjohtajana jatkaa uusi mies.

Seuralla on loistava puheenjohtaja ja ilman häntä Seura ei olisi koskaan saanut hankittua uusia tiloja. Tosin oma osuutensa niiden hankkimiseen on myös hallituksilla, joissa olin varapuheenjohtaja. Sillä vaikka Seura meneekin vahvasti puheenjohtaja-vetoisena, yhden hengen show se ei ole, vaan kaikkia tarvitaan. Aika näyttää saako jäsenistö hankkeen uusine tiloineen velattomaan satamaan.

Meille tämä kaikki mahdollisti uuden Thaikodin hankinnan, josta ei riskejäkään puuttunut. Mutta siitä en kirjoita seuraavassa blogissa, vaan ehkä joskus myöhemmin.

Thaimaan matkailua ja oleilua, osa 3

jormas. Miten sitten syntyi yhteys aikoinaan Pattaya Suomi-Seuran yläpuolella olevaan, monen vuoden Thaikotiimme?

Asuin silloin viime blogissa mainitsemassani PK-Resortissa, kun sain tiedon puheenjohtajalta, että Seuralla olisi nyt mahdollisuus laajentaa kipeästi tarvitsemiaan, kahden alimman kerroksen tiloja, mutta viereinen Soi Welcome -hotelli ei vuokraa kuin kaikki neljä kerrosta tai ei mitään.

Joten niille tarvittaisiin käyttöä ja käyttäjiä esimerkiksi asunnoiksi. Ja että Seuralla on silloin ja silloin esittely, joten tervetuloa katsomaan ja visioimaan.

Paikan päällä oli sitten yhtä sun toista tuumaajaa: "Että kyllähän tämä ja mikä ettei, mutta kun sitä ja mutta kun tätä ja pitäisi ensin ainakin jne. Minä joukossa pällistelin aikani ja ajattelin, että Seuraa voitaisiin tukea päiviksen kanssa näinkin, kun kuitenkin meidänkin on jossain asuttava.

Pohjalla oli vielä minulla päiviksen Suomessa ovipielestä huutama matkaeväs: "Että vaikken paljoa meikkaakaan, mutta kun siellä näillä näkymin tullaan kuitenkin aikaamme käyttämään, niin voisithan sinä katsella meikkilaukulle jonkun paikan."

Entisen Thaikotimme jouluvalot ja parveke

Kun ei esittelyssä näyttänyt valmista tulevan, niin kysyin viimein puheenjohtaja Ristolta, että mikähän olisi Seuran kannalta tämän ylimmän 50 neliön ja sen päällä oleva tasaisen käyttökaton osalta paras ratkaisu? Tähän Risto, että joku sellainen suomalainen, joka maksaisi vuoden vuokran etukäteen, ei läträisi liikoja viinasten kanssa ja olisi yhtä maltillinen seuransa sekä yövieraittensa suhteen.

Tarjosin Ristolle rehtiä suomalaisen kättä ja toiseen käteen vuoden vuokraa: "Että tossa on, jos kelpaa, vaikkei kovin kummoisesti tunnetakaan. Päivikselle tuuppasin Suomeen viestin, että "nyt on meikkilaukulle paikka".

Pikku hiljaa paikalliset alan miehet ja naiset remontoivat ja tekivät paikasta meille kodin. Sydän syrjällään odottelin seuraavaa yhteistä reissua ja kuinka Päivis suhtautuu uuteen pesäämme. Hyvin suhtautui.

Vuosiin mahtuu meille monta maukasta tarinaa, jotka pitivät sisällään paljon muutakin vastuun kantamista Seuralla. Olimme molemmat monelle tarpeellisen ja mainion Seuran hallituksessakin erilaisissa tehtävissä. Mutta niistä seuraavassa blogissa.

Thaimaan matkailua ja oleilua

jormas: Omastakin matkailusta koti- ja ulkomailla riittäisi kirjan ja useammankin blogin verran. Toki niistä olen kirjoittanutkin.

Tällä kertaa kirjoitan jotain vanhaa ja uuttakin meidän Thaimaastamme.

Ensi kosketuksen henkilökohtaisesti saimme maahan, kun vuonna 2004 pohdimme, että olisi mukava käydä jossain ulkomailla. Ja tuli joulu ja tuli Tapaninpäivä ja tuli tsunami, joka vei kymmeniltä tuhansilta paljon, joiltakin kaiken.

Meri-Teijossa meillä on valtakunnan toiseksi
pienin merenrantatontilla. 3 x 8 metriä.

Me asuimme silloin Myyrmäessä, Sininauhasäätiön asumisyhteisön parkkipaikalla matkailuautossa ja seurasimme tapahtumia turvallisesti televisioista. Jossa puhui, olisiko ollut peräti kuningas. Hän toivoi, että valtiot suuntaisivat apunsa joillekin naapurivaltioille, joilla on käynyt vielä huonommin. Sen sijaan hän toivotti kolmannen sektorin tervetulleeksi auttamaan.

Ohjelmassa haastateltiin myös paikallisia, joilla oli valittamisen sijaan vain yksi pyyntö: "Tulkaa takaisin." Huomasimme löytäneemme talvikohteemme ja päätimme, että tuonne mennään heti ensimmäisellä lennolla Suomesta. Kohde oli Phuket ja sen lähialueet Khao Lakeineen, jonne tuho oli iskenyt ehkä pahiten.

Vaatimattomien matkatavaroiden ja matkakassan lisäksi meillä oli yhtä vaatimaton avustuskukkaromme, jonne olimme raapineet omistamme murusen sieltä ja murusen täältä. Sydämissämme veimme mukanamme vaatimattoman Elämän tähden yhdistyksemme, jonka tarkoitus on kaiken elävän elämänlaadun parantaminen.

Vuokrasimme molemmat kolmeksi viikoksi skootterit, joilla kiertelimme seutua joka päivä. Autioilla rannoilla kuului siellä täällä vasaran pauke ja muita työn ääniä.

Ihmisille, jotka television välityksellä eivät mitään pyytäneet, jaoimme vähäiset euromme.

Syöminen ei ole helpompaa, jos alaleuasta puuttuu puolet

Ehkä joku sai risubaariinsa puuttuvan palan, ehkä joku toinen kalastusveneeseensä jotain ja ehkä joku leipäpalan suuhunsa. Saattoipa nokareen suuhunsa saada rannan nälkäinen koirakin.

Näin jälkeen päin ajatellen, he saivat sen meiltä, joilta se ei ollut mistään pois. Ei edes itsekkyydestä. Tätä ajattelen tänäänkin, kun huomaan jollekin farangille nousevan kynnyskysymykseksi kolikon noussut virvoitusjuomapullon hinta.

Joka tapauksessa ensimmäinen matkamme Thaimaahan tai oikeastaan sillä tapaamamme ihmiset veivät osan sydämistämme. Joskaan emme silloin osanneet edes aavistaa, että joskus asuisimme täällä puolet vuodesta.

Nyt nautimme ensimmäisestä, täysimittaisesta leppoistamisesta Thaimaan auringon alla lähes omalla keinonurmella. Mutta eihän meidän pitänyt olla täällä, vaan kiertää matkailuautollamme maailmaa siinä asuen.

Suomalaisia lehtiä Pattayan-kävijöille

päivis: Thaimaassa oleskelee sen verran paljon suomalaisia, että meitä on jo vuosikaudet hellitty myös omankielisten paperilehtien muodossa. Täällä Pattayan seudulla asustelevia ja vierailevia suomalaisia ilahduttaa, ja joskus vähän kai vihastuttaakin, kaksikin lehteä. Pattayan Suomalainen -nimellä nykyään julkaistavalla lehdellä on jo yli kymmenen vuoden perinteet takanaan. Uusin tulokas puolestaan on Thai-Finn Magazine, joka täkäläisestä kotipaikastaan huolimatta tarjoaa luettavaa myös muualla Thaimaassa liikkuville ja oleville suomalaisille.

Pattayan Suomalainen on aiemmin tunnettu nimellä Thaimaan-suomalainen. Muistelen, että nimi olisi jossain vaiheessa ollut myös Thaipaleella. Sitäkin varmemmin muistan, että usein kiristelin hampaitani kyseistä lehdykkää katsellessa ja lukiessa. Jo lehden kansilehti antoi vihjeen siitä, että lehden tekijöiden mielessä ovat vain Thaimaasta naisseuraa hakevat miehet. Ja pääosin tuota mielikuvaa vahvistivat myös lehden sisäsivut.

Kerran hiilestyin aivan tautisesti koko lehteen ja kirjoitin päätoimittaja Keroselle tulikiven katkuisen sähköpostin, jonka hän yllättäen julkaisi lehden seuraavassa numerossa. En usko, että mielipiteenilmaisuni olisi kauheasti painanut, syitä varmaan on ollut muitakin, mutta nykyään Pattayan Suomalainenkin näkyy ymmärtävän, että seudulla asuu ja matkailee paljon myös suomalaisia naisia. Ja lehteä lukevat miehetkin mielellään keskittyvät joihinkin muihinkin kuin humalahuuruisiin, navan alapuolisia aiheita käsitteleviin juttuihin.

Muistaakseni viime vuonna ensimmäisen numeronsa julkaissut Thai-Finn lupaa lukijoilleen kolme numeroa vuodessa. Pattayan Suomalaisen julkaisutiheydestä ei tietoa löydy, mutta viimeisimmän, syksy 2017, lehden jälkeen oletettavasti seuraavaksi ilmestyy talvilehti.

Lukijoita voi kosiskella tai vaihtoehtoisesti myös karkoittaa monella eri tavalla. Thai-Finn on painettu paksulle ja vähintään puolikiiltävälle paperille. Ehkä sen voisi Thaimaassa ajatella antavat jonkinlaista uskottavuutta, mutta kun Suomessa on alettu entistä enemmän kiinnittää huomiota paperilehtien ympäristöystävällisyyteen, miksi sen täällä pitää olla toisin. Voihan tietysti olla, että Thaimaassa painopaikkojen paperivalikoima ei ole samanlainen kuin Suomessa. Pattayan Suomalaiseen on kuitenkin löytynyt paperi, jonka ainakin kuvittelisi olevan puuta ja ympäristöä säästävämpi vaihtoehto.

Paikallislehden tai ylipäätään pientä lukijakuntaa palvelevan lehden teko on nihkeää puuhaa, jos lehden pitää myös kattaa siitä aiheutuvat kulut. Ja mielellään tuoda myös palkkaa tekijöilleen. Ymmärrän hyvin, jos pitempään Pattayan seudun suomalaisille lukuhetkiä tarjonnut kustantaja on ollut käärmeissään kilpailijan ilmestyttyä markkinoille. Lehdissä ilmoittavat paikalliset yrittäjät tuskin kovin pitkään viitsivät maksaa täyttä hintaa kahdessa eri julkaisussa olevista samoista mainoksistaan. Joko pitää tehdä valinta jomman kumman lehden hyväksi tai sitten kustantajien on tarkistettava ilmoitustensa hintoja.

Thai-Finnin teko on varmasti mukavampaa, kun juttujen aiheiden ei tarvitse olla niin paikallisia. Uusimmassa lehdessä oli perehdytty muun muassa chiliin, johon kaikki Thaimaan-kävijät väkisinkin törmäävät. Paikallisemmassa Pattayan Suomalaisessa taas ilmoittajat ovat vähintään hyvillään, elleivät jopa vaadi sitä, että heidän bisneksistään kirjoitetaan juttuja. Se on kaikkialla paikallislehtien sisältöön vaikuttava "ongelma", joka saattaa kovastikin harmittaa kriittistä lukijaa. Maksullisissa lehdissä asia on toinen, mutta ilmaisjakelulehden tekijän on melkein pakko tehdä näitä puffeja.

Tietysti meitä lukijoitakin on moneen junaan. Pitempään Thaimaassa asustelevaa eivät kauheasti jaksa innostaa selostukset kivoista turistikohteista. Heille pitäisi siksi ehkä olla tarjolla esimerkiksi arjen elämää helpottavaa faktaa. Kun lehden tekijä kumartaa yhtäälle, samalla joutuu pyllistämään toisaalle. Minkäs teet.

Vaikka tämä ei mikään lehtiarvostelu olekaan, haluan silti poimia molemmista lehdistä artikkelit, joista pidin eniten. Thai-Finn Magazinessa minua miellytti erityisesti juttu Thaimaassa asuvien suomalaisnaisten perustamasta FINWA-yhdistyksestä ja erityisesti heidän masinoimastaan kampanjasta, joka kokoaa Suomen mallin mukaisia äitiyspakkauksia vähävaraisille thaimaalaisäideille ja heidän vastasyntyneille vauvoilleen.

Hyvä havainto Pattayan Suomalaiselta oli tutkia Pattayan katuverkkoon merkittyä pyörätuolikaistaa, joka valvonnan puutteesta ja välinpitämättömyydestä johtuen palvelee kaikkia muita kuin pyörätuolin käyttäjiä. Lehti myös listasi toimenpiteet, joilla esimerkiksi pysäköijät ja jakeluliikenne saataisiin pois tukkimasta tätä kaistaa. Lupasipa jopa viedä asiaa aina kaupungintalon päättäjille saakka. Thaiksi käännettynä tietysti.