Sivun näyttöjä yhteensä

maanantai 30. syyskuuta 2019

Täältä tullaan Thaimaa

Kun pääsee leppoistajan ikään, on siinä hyviä ja huonoja puolia. Joku voi olla toiselle mukava puoli ja toiselle ei. Pidän eniten siitä, että minun ei tarvitse myydä enää itseäni eikä työpanostani minuuttiakaan rahasta kenellekään.

Koska rakastin päihdetyötä, oli se joskus juuri siitä syystä kuin itsensä myymistä. Kun joku erityisen tärkeäksi tullut veli tai sisar luiskahti takaisin lavealle tielle, tuntui se välillä sydämessäni kuin pala sieltä olisi mennyt mukana.

Mutta hienoa minulle on viettää talvia Aasiassa tukikohtana Thaimaa. Tarkemmin Pattaya ja vielä tarkemmin siellä Jomtienin kaupunginosa.

Joku nuorempi silloin tällöin sanoo, että voi kun hänkin voisi ja niin edelleen. Tähän minä, että haluaisitko vain kuoria kermat elämästäni vai olisitko valmis vaihtamaan ikääkin kanssani? Ja jatkan, että aikansa kutakin, sillä sinun vuosirenkailla tämä oli minullekin vain kaukainen haave ja unelma.

Mutta ensi yönä lähden kohti Thaikotiamme. Nykyisin en kulje Päiviksen matkassa, joka on haikeaa ja surullista. Yksin en silti mene, vaan mukavassa seurassa, vaikka mikään ei Päivistä korvaakaan.

Elämässäni on moni asia mennyt toisin kuin suunnittelin ja toivoin. Kuitenkin olen varsin onnellinen. Se onkin ehkä maallisen vaellukseni tärkein asia. Ei ole ihmisen hyvä olla yksin eikä onneton, näin ajattelen. Vaikka yksin ja yksinäinen ovatkin eri asioita.

Thaimaassa minua odottaa Thaikotimme (kai voin näin sanoa yhä?), Harley Davidson ja monet tutut koirat vailla ihmiskotia, joista ainakin joku on yhä elossa. Näin on ollut joka vuosi. Myös ihmistuttuja, ellei peräti ystäviä on minulla pallon toisella puolella. Ehkä enemmän kuin Suomessa. Joten on monta hyvää syytä uskoa mielenkiintoiseen puolen vuoden jaksoon. Päiviksen ja minun yksi yhteinen unelma oli, että eläkepäivillä me tutustumme yhdessä viereisiin ja vähän kauempanakin oleviin maihin. Mutta näin kävi, kuten Markus Allan taisi laulaa Kaurismäen elokuvassa: "Kauas pilvet karkaavat."

sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Alvar Aalto ja käyttöön tarkoitetut rakennukset

Kävin tutustumassa Paimion parantolaan, jossa on aikoinaan hoidettu tuberkuloosipotilaita. Siis ennen antibiootteja, jolloin se oli parantumaton tauti tai sairaus.

Kyseessä on Alvarin ja hänen ensimmäisen vaimonsa Ainon suunnittelema rakennus. Kaunis, joka varsinkin aikoinaan on ollut vaikuttava kokonaisuus. On se sitä hyvin hoidettuna vieläkin.

Itselleni oli vuosia jatkunut kielteinen suhtautuminen Alvarin tekemisiin, josta mieleni hänet tällä reissulla vapautti. Sen aiheutti ehkä väärä käsitykseni, että hän ei juuri liikuntarajoitteisista piitannut.

Tämän Paimion hissin sanotaan olevan
Pohjoismaiden ensimmäisen
maisemahissin
Puuhasin nimittäin aikoinaan paljonkin liikuntaesteettömän ympäristön puolesta. Joista yksi esimerkki on entisen Jyväskylän maalaiskunnan kunnantalo, minkä esteettömyyden voin sanoa olevan ilman elvistelyäkin käsialaani.

Samalla, parikymmentä vuotta kestäneellä Keski-Suomen reissulla tein osaltani myös kaikkeni saadakseni Jyväskylän yliopiston juhlasalirakennukseen hissin. Epäonnistuimme silloin, sillä Alvarin toinen vaimo, Elisa Aalto sanoi, että hissi tulee vain kuolleen ruumiini yli. Ja niin tulikin.

Mutta Elisa Aalto oli vain suunnitteluapulainen Alvarin suunnitellessa juhlasalia. Joten hissihankkeen osalta, olisi Alvarin oma mieli voinut olla eläessään suosiollisempi. Luulen, että Elisalla oli miehensä kuoleman jälkeen noussut asema niin sanotusti hattuun.

Näin ajattelin Paimion parantolan pienistä suunnittelun yksityiskohdista. Isojen ovien vetimetkin olivat pitkät, puolen oven mittaiset, jotta lyhyempikin voi tarttua raskaaseen oveen itsensä kannalta hyvältä korkeudelta.

Ehkä Alvar Aalto halusikin, että hänen luomuksensa ovat ensi sijaisesti tarkoitettu käyttöön. Ja vasta sen jälkeen taideteoksia.

perjantai 27. syyskuuta 2019

Salossa kaupungin vieraana

Olen ollut parin päivän yönylireissulla muiden Tuusulan kuntapäättäjien kanssa tutustumassa Salon tapaan hoitaa kuntalaisten yhteisiä asioita.

Puitteet siihen ovatkin koneistolla melkoisen hulppeat, sillä haavojen ja arpien lisäksi Nokia jätti lähtiessään melkoisen komeat rakennukset.

Salo on 9 tai 10 kunnan kuntaliitoksen jälkeen yli 50 000 asukkaan dynaaminen kokonaisuus. Kun Tuusulan on vaikea tasapainoilla kunnan 3 kylän kanssa, on niitä Salolla yli 20. Siis sellaisia, joissa kaikissa on asemakaava ja kunnallistekniikka. Joten kyllä siinä sarkaa ja vääntöä riittää. Nostan hattua.

Sijaintikin on loistava eteläisessä Suomessa varsinkin, jos niin sanottu tunnin rata Turkuun tulee. Ja tuleehan se.

Kävimme myös koko porukalla hörppimässä kahvit Matildan Marinassa, jossa Elämän tähden ry:llä on kaksi matkailuajoneuvopaikkaa aivan meren rannassa. Mutta sen lisäksi myös omistusosuus yli 700 hehtaarin merialueesiin, joiden sisällä on kokonaan luonnonsuojeltu saarikin.

Vaikka en pienenä palasena Tuusulan koneistossa ole saanut mitään aikaan, on matka politiikkaan synnyinkunnassani ollut mielenkiintoinen. Kun lähdin mukaan kuntalaisten valitsemana päättäjänä, oli minulla jokunen hyvä ajatus kotikuntani hyväksi. Mutta yhteenkään en ole saanut edes oman, poliittisen ryhmäni ja viitekehyksen tukea 😖😖.


keskiviikko 25. syyskuuta 2019

Sallaajärven piilopirtti eli Erkin torppa.

Taannoin annoin jutun aiheen Jyväskylän Katulähetykselle, että voisiko tallentaa yhdistyksen lehteen "katuhistoriana" otsikon mökin syntytarinan. Joku minulta lyhyesti sitten puhelimella vähän kyselikin ja puhe oli, että täydennetään tarina, kun tulen Keski-Suomeen. Tulin, mutta ei ollut kuulemma täydentämisen tarvetta. Tänään toi posti yhdistyksen Vapautetut-lehden, numero 3. Tuli paha mieli, sillä vain siemen tarinasta oli elänyt ja oli oikein.

Tässä tarina kertomanani rönsyineen.

Ensinnäkin näissä, alla olevan linkin maisemissa mökki sijaitsee:
https://retkipaikka.fi/talviretki-sallaajarven-luontopolulle-jyvaskyla/.

Katulähetyksen työllistämisprojektia oli kanssani käynnistämässä ja otti vetovastuun oiva työntekijämme, Eila Lepistö. Hän siirtyi tähän uuteen työmuotoomme Veljeskotimme vastaavan valjojan tehtävistä.

Ensimmäinen kohde oli Keljossa, hirsisen mökin purkaminen. Mökki oli jäänyt autioksi, sillä sen haltija, asiakkaaksemmekin oivasti sopinut, Keljon Elvikseksi kutsuttu alan mies hukkui "laulumatkoillaan" läheiseen Myllylampeen.

Työllistämisprojekti tarjosi parhaimmillaan lähes sata kuntouttavan tekemisen paikkaa. Purkamista aloittaessamme tiesimme, että otamme hirret talteen ja teemme niistä piiolopirtin hiljentymistäkin varten, kun sopiva paikka löytyy.

Viimein hieno kohde löytyi Jyväskylän kaupungilta silloisen sosiaalijohtajan, Erkki Torpan ensiarvoisen tärkeällä tuella. Ilman sitä emme hevin olisi saaneet kaupungilta kyseistä rantatonttia korvauksetta käyttöömme.

Tontti oli tarkoitus Erkki Arvajan ollessa toiminnanjohtajana neuvotella Katulähetyksen omistukseen Taka-Keljon koulun (Etappi/Veljeskoti) oston yhteydessä.

Sosiaalijohtaja Erkki Torppaa laillamme kiitääksemme rakennus sai valmistuttuaan nimekseen "Erkin torppa".

Katulähetysväen lisäksi hirsinen saunamökki ja -tupa nukkumisparvineen oli myös silloisen Sallaajärven huoltokodin (palvelukoti) käytössä.

Kyseisen kaupungin yksikön väestä osa hanketta alussa vastusti luulleen ilmeisesti, että siitä tulee ryyppy- ja rellestyspaikka heidän huoltokotinsa lähes naapuriin. Johtajana Sallaajärvellä oli silloin Seppo Hellberg, joka näkäräisten maun tiesi itsekin, viimein puhalsi "henkilökuntansa pelin" poikki ja sanoi, että mökki tulee sinne ja piste.

Mainttakoon sekin, että Sallaajärven huoltokodin  pitkäaikainen työntekijä Erkki Metiäinen toimi vuosikauden Katulähetyksen sihteerinä ja rahastonhoitajana.
Joka tapauksessa Sallaajärven piilopirtti eli Erkin torppa rakennettiin Eila Lepistön ja Hannu Peuran toimiessa kyseisen projektin vetäjinä.

Samaiseen työllistämisprojektiin tuli asiakkaaksi suoraan vankilasta myös Veli Raatikainen, jonka koti vapauduttuaan oli tukijamme, varsin tunnetun kirjailijan, Liisa Laukkarisen katon alla Orava(i)saaressa.

Veli oli todella hyvä tekemään kuparitöitä ja hän teki kuparitaulun myös Sallaajärven piilopirtistä. Taulu tekstein lahjoitettiin juhlallisesti sosiaalijohtaja Erkki Torpalle kiitollisuuden osoituksena hänen antamasta tuesta. Taulussa oli kuparista pakotettuna muun muassa sanat "Erkin torppa".

tiistai 24. syyskuuta 2019

Enää on mieleni nuori

Eilen pengoin somesta jotain ikääni liittyvää ja kirjoitin siitä bloginkin. Tänään jatkan aiheesta.

Kun olin myös iältäni nuori, oli minun oltava fyysisesti joka paikassa niin sanotusti suuna ja päänä. Toki sitä olen edelleenkin, mutta kämmenenkokoisten älylaitteiden ansiosta paljon toisella tavalla. Mutta jos on mieleni mukainen puhekaveri, saatan puhua enemmän kuin koskaan aiemmin. Ja toiselle jää vain nyökyttelijän ja kuuntelijan osa.

Sen on saanut osaltaan aikaan myös iän mukana tullut fyysinen loivaliikkeisyys. Ei tule hakeuduttua muiden seuraan enää kuin ennen. Vaikka mieleni onkin alati nuoren kaltainen.

Fyysisesti muutenkaan en tee enää niin paljon turhaa kuin ennen. Ehkä voisinkin sanoa, että teen yhtä paljon hyödyllistä kuin aiemmin, mutta puolet pienemmällä vaivalla, kun kokemus auttaa välttämään jo kerran tekemiäni virheitä. Ehkä se auttaa joskus väistelemään muitakin karikoita. Vaikka välillä etsin niitäkin.

Fyysisesti annan joka päivä aikaa koirille enemmän kuin koskaan aiemmin. Ne eivät haukukaan minua niin paljon kuin ihmiset. Jotka tekevät osan siitä selkäni takana. Ehkä se on hyväkin. Ainakin niin kauan, kunnes joku ilkeä- tai muunmielinen vasikoi korvaani, että "se sanoi susta sitä ja sitä".

Sanoivat kerran nykyisen työministeri Timo Harakankin sanoneen minua tyhmäksi. Oltiin samassa porukassa pyrkimässä aikoinaan eduskuntaan. Hänkin oli vihreiden listalla. Siispä sanon Timoa takinkääntäjäksi. Yhdellä mittarillani olemme kuitenkin yhtä tyhmiä. Jos Arkadianmäellä olisi 200 Jorma Soinia tai Harakkaa, olisivat valtakunnan asiat vielä huonommin 🤣🤣.

Nykyisin ainakin jotkut puhuvat minusta vähemmän, sillä olen menettänyt lähes kakki mandaattiystävät, kun minusta ei ole heille edes teoreettista hyötyä.

Tosiystäviä onkin itselläni tosi vähän, jos lainkaan. Siis heitä, joille voin ja haluan kertoa kaiken ja hekin minulle.

Sitäkin enemmän vietän aikaa virtuaalimaailmassani. Joka on minulle yhtä totta ja aitoa kuin eilinen, tämä päivä ja huominen.

Samana päivänä saatan olla Suomen monen kolkan lisäksi Floridassa, Gambiassa ja Filippiineilla sekä sen naapurimaassa Thaimasssa. Käytännössä siis missä päin palloa tahansa, mistä olen hankkinut someystäviä.

Läsnä virtuaalimaailmassa on kaikki muu, paitsi fyysinen olemukseni. Tai miten senkin ottaa. Jos on livekuva-yhteys äänineen, onko silloin ainakin osa fyysisestikin läsnä?

Mieleltäni koen siis tänään olevani nuortakin nuorempi, joka tosin voi olla iän mukanaan tuomaa harhaa. Mutta please. Jos näin on, antakaa minun pitää harhani välillä sekavine kirjoituksineen 😂😂.

maanantai 23. syyskuuta 2019

16.5.2020 täytän 70 vuotta

Tarkka ikäni on tänään 69 vuotta, 4 kuukautta ja 7 päivää.
= 69 vuotta, 18 viikkoa ja 4 päivää
= 832 kuukautta ja 7 päivää
= 3618 viikkoa ja 5 päivää
= 25 331 päivää
≈ 607 900 tuntia ≈ 36 477 000 minuuttia ≈ 2 188 600 000 sekuntia.

Urheilupiireissä ikäni on 17 olympiadia ja pörssissä 277 kvartaalia.

Olen elänyt 7 vuosikymmenellä: 50-, 60-, 70-, 80-, 90-, 00- ja 10-luvulla.

Ikäni taivaankappaleilla on 287 Merkuriuksen vuotta, 112 Venuksen vuotta, 69 Maan vuotta, 36 Marsin vuotta, 5 Jupiterin vuotta, 2 Saturnuksen vuotta ja 0 Neptunuksen vuotta.

Olen matkustanut pallollani Auringon ympäri noin 65 176 miljoonaa kilometriä. Kuu on elämäni aikana kiertänyt Maan 857 kertaa.

Seuraava syntymäpäivä on  236 päivän kuluttua. Silloin on lauantai ja täytän siis 70. Sitä aion juhlia isollaan Tampere talossa muiden ikäisteni seurassa.

Tilastollisesti elämää on jäljellä 15 vuotta ja kuolinvuosi on siinä tapauksessa 2035 (84 v).

Syntyessäni ennustettiin poikavauvan elävän keskimäärin vain 58-vuotiaaksi. Kuolemanvaara vuoden sisällä on 1.8 %, todennäköisyys saavuttaa 75 vuoden ikä on 87 % ja 100 vuoden ikä on 1 %.

Vuonna 1950 syntyi Suomessa 98 065 vauvaa. Toukokuussa 1950 syntyi 9 040 vauvaa. Juuri toukokuussa syntyi sinä vuonna eniten vauvoja. Heista oli poikia 4 619. Se tekee keskimäärin 149 poikavauvaa päivässä.

Todennäköisesti olen saanut alkuni 5.8.1949 ja 11.9.1949 välisenä aikana. Päivää en tiedä, mutta paikan tiedän 😅.

Syntymäni aikaan sijoitettu seteli 1 000 vanhaa markkaa (euroina 1,68 €) olisi 10 % vuosituotolla laskien nyt 1 239 euron arvoinen. Todennäköisenä elinaikanani sijoituksen arvo kohoaisi noin 5 320 euroon, jollen tuhlaisi rahoja sitä ennen.

Saamani hopealusikka ei ole tallessa 😭, mutta on edelleen hopealusikan arvoinen.

sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Maailman onnellisin kansa 🤣🤣.

Jossakin hehkuteltiin uutisesta, jonka mukaan me suomalaiset olemme maailman onnellisin kansa.

Sehän vain sopii minulle, mutta kyllä mekin osaamme valittamisen taidon. Onkin aika harvinaista tavata suomalainen, joka on kaksi päivää peräkkäin aivan tyytyväinen kaikkeen.

Poimin muistini sopukoista jotain marmatuksen aiheita mitkä liittyvät kaneihin ja koiriin.

Joka keväinen somen ja vähän muunkin kestosuosikki ovat lumen alta paljastuvat koirien jätökset. Huolta sen sijaan ei kanneta juurikaan ihmisen roskaamisesta. Jopa eläinkin pitää ympäristönsä ihmistä siistimpänä.

Toinen koiriin liittyvä kestosuosikki on irrallaan kulkevat koirat. Kaukana takana ovat ajat, kun puhuttiin irti olevista "kylän koirista". Mutta ei osa suomalaisista pärjää irrallaan olevien koirien kanssa missään muuallakaan. Vaan menemme valittamaan samaa asiaa pallon toiselle puolelle.

Eilen sattui somesta silmiin rouva tai neiti, jonka koirat painoivat yli 50 kiloa. Hänen murheensa olivat pupujen paskat, kun voimat eivät tunnu riittävän pitää lemmikkejä pois niitä syömästä.

Niilo on päässyt kankaalle
Niilo-koirammekin niitä syö, sillä countrykaneja riittää taas tällä hetkellä Myllykylässä.

Jokusen vuosikymmenen takaa muistan Myllykylästä rouvan, joka ei turistessamme valittanut mistään. Mutta kertoi kylällä olleesta "villikoiralaumasta". Ajattelen niiden olleen supikoiria, sillä niitäkin täällä on. Joka tapauksessa hän ihmetteli niiden röyhkeyttä. Sillä kun hän oli kertomansa mukaan ripustamassa pyykkiä narulle, olivat kyseiset eläimen syöneet keittiön pöydältä hänen aamupalansa 😅😅.

Miten voikaan kaiken luoja näin rankaista yhtä piskuista kylää? Ensin keittiön pöydästä aamiaiset syövillä villikoirilla ja sitten kasvimaata verottavilla kaneilla.

Ymmärrän kyllä harmituksen, sillä kerran kaniäiti oli tehnyt synnytysosaston Merikonttikotimme alle. Se selvisi, kun yhtenä aamuna tuli yksi kylän vapaana kulkevista kissoista ja tappoi ainokaisen, angorakanin näköisen poikasen.

Ehkä kissanomistajalle olisin sanonut sanasen tuohduksissani. Mutta tyydyin hyväksymään, että sellaista elämä on eläinmaailmassakin. Kuolemistakin. Kissa vei kaninpoikasen ja pihassa vieraillut ilves, supi tai kettu kissan, sillä näin sitä kaivattavan ilmoitustaululla ja netissäkin.

Ihminen on armoitettu hämmentäjä. Ensin se sekoittaa kaikilla osaamillaan taidoilla luonnon kiertokulkua. Ja kun luonto siitä kuittailee takaisin, palaa säätäjiltä käämit 🤬🤬.

lauantai 21. syyskuuta 2019

Tieto lisää valtaa ja tuskaa

Nytpä korvien väliin pysähtyi aihe, jonka käsittelyssä ja ymmärtämisessä vain mielikuvitus on rajana. Innostus saattoi tulla, kun Suomessa kävi sanomassa sanasen Googlen big boss. Intialainen, nöyränoloinen vesseli. Hänellä ei lapsena ollut puhelinta, jolla olisi voinut kysyä äidin labratuloksia. Vaan oli matkattava tuntitolkulla sairaalaan saadakseen kuulla, että eivät ole tulokset vielä valmiina.

Ihminen on tiedon suhteen metka pakkaus. Mielellämme haluamme tietä tutuista ja tuntemattomistakin mahdollisimman paljon. Naapuristakin olisi hyvä tietää seksitottumukset sekä -suhteet, alkoholin käytöstä, omaisuudesta, veloista ja ansiotuloista.

Moni haluaa tietää siis muista, mutta ei tahdo jakaa itsestään toisille mitään, ellei ole pakko. Maailma on myös täynnä kaikkitietäviä, joille muiden neuvomiseen esimerkiksi Face on oiva kanava.

Kun eilen laitoin Pattaya Jomtien Beach -sivuille valokuvan minulle myönnetystä viisumista muille avuksi, oli oitis jollakin tieto, että nyt on passini väärennetty ja käytössä ympäri maailmaa. Siinä ei auta enää muut turvatekijät mitään. Ei sirukortit, ei sormenjäljet eikä mikään muukaan 🤣🤣.

Merikonttikotini katto
Nämä kaikkitietävät eivät pohdi omia ja muiden asioita kuten minä, joka jaan itsestäni ja tekemisistäni paljonkin toisille. Sillä kokemuksesta tiedän, että ihmiset haluavat haavoittaa toista usein juuri niillä asioilla, jotka olettavat olevan salattuja. Jotain toki salaan minäkin. Kaiken minusta tietää vain Niilo-koira.

Mutta onhan se mielenkiintoista, että jos ostan esimerkiksi luottokortilla syyhylääkettä, johonkin jää siitä tieto. Että juuri minä, silloin ja silloin, juuri siitä apteekista olen ostanut sitä tai tätä. Tästä ostoksesta on tosin yli 40-vuotta, joten ei liene tieto enää tallessa. Sitä paitsi maksoin käteisellä.

Mutta Google tietää meistä paljon. Kerron esimerkin. Jokin aika sitten sain kuulla, että kaverini oli ostamassa asuntoa Tuusulasta. Tämän tiesin siksi, että hän kysyi asiaan liittyvää tietoa minultakin. Jonkun ajan jälkeen hän sanoi, ettei tarvitse enää jeesiä, sillä hän oli tehnyt kaupat paritalon puolikkaasta Tuusulasta.

Ei suostunut kertomaan kuin alueen, vaikka kuinka tivasin. No, kun tiesin seudun, katsoin netistä mitkä myytävät asunnot oli otettu seudulta juuri kaupanteon jälkeen pois myynnistä. Sitten etsin osoitteen ja Googlen avulla sateliittikuvan. Jonka tallensin kuvankaappauksella ja lähetin kaverilleni viestin kera, että ei ole lähiaikoina kattopäällysteremonttia 😆😆.

perjantai 20. syyskuuta 2019

Kanit, osa 2

Perustimme Merikonttikotimme Tuusulan Jokilaaksoon esiteltyämme sitä kuukauden ensin Hyvinkään asuntomessuilla. Niillä main ilmestyi Myllykylään myös ensimmäiset kanit. En sano niitä citykaneiksi, kun maalla ollaan, vaan countrykaneiksi.

Niitä oli vuosi vuodelta enemmän, jotka toivat pihaamme myös ilveksiä, supikoiria, kettuja sekä muitakin petoeläimiä. Lähes joka ilta voimalinjan tukipuulla istui kanahaukka tai muu iso saalistaja ruokaansa odottamassa. Kylän kissatkin vierailivat pihassa pelkästään tappamisen ilosta, kuten kissalla monesti tapana on.

Kerran juttelin portin pielessä meillekin Soiniityntien sillankaiteet tehneen miehen kanssa. Olisiko ollut Saku Luukkanen? Sanoin, että taitavat kylällä kaikki Päivistä ja minua lukunottamatta vihata kaneja.

Hän loihe verkkaisesti lausumaan, että "eihän toki Jormas. Aikoinaan, kun kansa oli sodassa, oli taloissa pihapiirissä merkkejä, missä oli sotilaalle tarjolla ruokaa, petipaikka ja joskus saunakin.

Vähän samaan tapaan on nykyisin Myllykylässä. Kaneille on merkkinä joissakin pihoissa kanipatsaita, joista tietävät olevansa tervetulleita." Totta ovat ainakin patsaat, sen olen todennut itse.

Kun jokunen vuosi sitten riehui pääkaupunkiseudulla kanien keskuudessa joku rutto tai muu tauti, se hävitti kaikki countrykanit meidänkin pihapiiristä. Tai näin luulin. Kunnes yhtenä aamuna kipitti Jokilaakson luonnonvartijan peltokodin alta äitipupu viiden tenavansa kanssa. Luulen, että raskaus oli säästänyt tämän taudilta. Nykyisin jänöjä vilahtelee taas siellä täällä, josta iloitsen.

Aikoinaan selvittelinkin liekö näistä jussin sukulaisista jotakin vahinkoa Suomen luonnolle. Yksiselitteinen vastaus oli, että ei lainkaan. Näin sanoi monen tuntema tuusulalainen metsämies Veikko Seunakin. "Mitä parhainta ruokaa suomalaisille petoeläimille."

Luulen, että ainoat kärsijät ovat ihmiset, jotka istuttelevat pihoihinsa yhtä jos toista suomalaiseen luontoon perinteisesti kuulumatonta. Mukana on toki vihanneksiakin. Mutta niin peurakin syö punajuuret. Ensimmäisenä päivänä varret ja seuraavana vihannekset. 🤣🤣.

torstai 19. syyskuuta 2019

Kanit

Kanit ovat kuuluneet elämääni niin kauan kuin muistan. Siis reippaasti yli puolivuosisataa. Ensimmäiset olivat lapsuudenkodissani ja ne olivat aina ulkona. Kuten myöhemmin kaikki muutkin kanini. Niillä oli koirankopin kokoiset, kunnolliset, eristetyt kodit ja edessä kanaverkosta tehdyt, muutaman neliön pihat. Silloin olivat myös avokompostit yleisiä ja niissä viihtyivät rotat. Jotka pitivätkin kanikannan kurissa.

Pihassa oli isän meille lapsille tekemä leikkimökki, joka loppukesän ja syksyn tullen täytettiin isäni viikatteella niittämällä heinällä. Se oli kanien talviruokavarasto. Keväällä leikkimökki taas siivottiin ja lapset valloittivat sen omiin leikkeihinsä. Mutta aikuisenakin se oli käytössä. Se oli minun kesähuoneeni, jossa nukuin eräänkin yön.

Keski-Suomessa asuin Kalliomäen puolimatkankodissa monta vuotta. Sielläkin minulla oli kirjaimellisesti vapaita kaneja. Aina kaksi kappaletta samaa sukupuolta. Kun yksi katosi ketun suuhun, auton alle tai muuten vaan, hain uuden seuraavalla Helsingin reissulla Hauholta Toivolakodista.

Moni puuppolalainen tiesi näistäkin Kalliomäen asukkaista ja kauimmillaan saattoi puhelinsoitto tulla viiden kilometrin päästä. Että onko teiltä kani kateissa, sillä täällä olisi yksi porkkanapenkin kimpussa? Usein ne nukkuivat yönsä Jesse-hevosen hirsisessä tallissa. Varsinkin yksi valkoinen Jessen kainalossa tai mahan päällä. Luulen, että ne olivat keskenään parhaita kavereita.

Kun muutin Helsinkiin työn perässä, oli sielläkin minulla tai meillä Päiviksen kanssa kaneja. Kotimme ikkunan takana oli suljettu, sadan neliön sisäpiha, johon perustimme köyhälle Sininauhasäätiölle oman Kanikonttorin. Silloin harrastin aamulenkkeilyä ja joka kesäaamu toin asfaltoidulle pihalle tuoretta ruohoa, voikukan lehtiä ja niin edelleen.

Alla oleva kuvankaappaus on  huonosti luettavissa, mutta hyvällä tahdolla ja ehkä klikkaamalla saanee siitä tolkun. Kyseinen palsta oli vuosikaudet aina luetuin Uusi toivo -lehdessä.
Kaneja on myös Tuusulan Myllykylän Jokilaaksossamme välillä koko kylän täydeltä. Mutta siitä kirjoitan oman tarinan.


keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Ruoka-ainetarina

Sanoin kerran, etten kirjoita ruokablogeja. Mutta nyt sanon jotain ruoka-aineista omalta maalta.
Chattimaailmassa olen tutustunut bulgarialaiseen perheeseen, jossa isäntä harrastaa kasvien kasvattamista. Hän lähetti minulle turkkilaisia turbaanikurpitsan siemeniä, joita jotkut kasvattavat koristekasveina. Minä olen niitä paistanut ja syönyt Jussi-perunoiden kanssa.
Ruohosipulia yritin aikani saada nollamenestyksellä kasvamaan. Kun lopetin yrittämisen, ovat ne valloittaneet koko penkin.
Sama bulgarialainen lähetti tomaatinsiemeniä, jotka eivät ole mitään pihvitomaatteja. Mutta yksi innostui kasvamaan oikein tosissaan. Loistavan makuisia olemattomalla kuorella.
Himalajanpalsamin varsista Päivis teki kerran jotain ruokaa. En muista mitä, mutta ensi kesänä syvennyt asiaan. Ehkä 🤣.
Herkkukurkkuja ostin kaupasta, mutta muuten ovat vermeet omasta maasta. Paistinpannun, jolla paistan, pinta on käsitelty myyjän mukaan jollain timanttihiukkasilla. Maksoi maltaita, mutta on myös hyvä.
Kun syön, Niilo odottaa vieressä, josko ainakin lautanen nuoltavaksi. Se tai hän on hyvin tarkka ruuastaan. Kaninpaska on suurta herkkua ja maitorahkakupinkin nuoleminenkin istuu sen menuun millä tahansa maustettuna. Mutta jugurtti ei millään mausteilla eikä ilman mausteita Jokilaaksossa. Jossain muualla sekin käy. Liekö vieraskoreutta.

tiistai 17. syyskuuta 2019

Vielä Samaria rf:stä

Tunnen ylpeyttä saadessani olla osa Samariaa. Rivijäsenenä, mutta kuitenkin.

Kun olin juhlimassa yhdistyksen 50-vuotista taivalta, kirjoitin bloginkin siitä. Ajattelin painaa asian sydämeeni ainoastaan kauniina muistona ilman mielellä tai kielellä olevaa pientäkään kritiikin sanaa. Sillä kyseessä on yksi tämän päivän Sininauhan dynaamisimmista jäsenjärjetöistä. Toisinkin voisi olla, sillä joskus on Sininauhan ovi käynyt molempiin suuntiin kuin käkikellon luukku.

Siinä on ollut hyvää ja huonoa ja jotakin on välillä hämärtynytkin. Ehkä Sininauhassa kristillisyyskin.

Eilen toi posti Samarian historian monipuolisimman, yli 30-sivuisen paperilehden. Sitä lueskelin hyvillä mielin illalla ja aamullakin tätä kirjoittaessani.

Jäin pohtimaan aikaa, jolloin Krister Lindberg antoi merkittävän työpanoksen Sininauhaliiton hallituksen jäsenenä. Samaria, Sininauhaliitto ja Sininauhasäätiö omistivat yhdessä asunto-osakeyhtiönkin Helsingissä. Myös useita yhteisiä projekteja oli.

Samaria-lehdessä on sivujen alareunassa kuvineen lähes 50 poimintaa vuosien varrelta. Uutis- tai informaatiokynnystä ei ylittänyt koko lehdessä Sininauhaliitto kertaakaan. Tämän otan takaisin julkisesti, jos olen väärässä. Surullinen mieli jäi kuitenkin.

Syyt Sininauhan poissaoloon lienevät olemassa. Ja itse kullakin omansa. Mutta unohdukseen en usko, vaan valintaan. En olisi minä, ellen tätä ääneen pohtisi. Siksi tämä blogikirjoitus.

Tämä on myös oiva esimerkki viime aikona peräänkuuluttamastani, kansan suusta siepatusta faktasta ja fiktiosta. Joka on totta tai ei, mutta näin ihmiset muistelevat ja kertovat. Kuinka helppoa onkaan pyyhkiä jotain tapahtunutta osasta historiaa pois. Mutta kokonaan katoaa vain harva asia.

Vaikka moni Sininauhaliiton jäsenjärjestö on kokenut vaikeita aikoja keskusliittonsa kanssa, en toivo, että jäsenjärjestöt kääntäisivät sille selkänsä.

Puhun kokemuksesta, sillä itsellänikin on ollut omat, hankalat ja vähän katkeratkin aikani. Usein liekki kuitenkin sammuu vasta, jos kumpikin osapuoli lopettaa puhaltamisen. Näin koen käyneen muun muassa entisaikojen Tampereen Sininauhan kanssa.

maanantai 16. syyskuuta 2019

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Alan miehet kirkossa

Perjantaina juhlinut Samarian Big Boss Ismo Valkoniemi kertoi täällä somessa tarinan miehestä kirkossa:

"Kirkon etupenkkiin istuutui tuntemani päihdeongelmainen ja alkoi huudella kesken papin saarnan. Suntio teki kaikkensa, että saisi tuon väkivahvan häirikön poistettua tai pysymään hiljaa, sillä käytännössä tilaisuus alkoi olla riistäytynyt käsistä. Päivi kopautti minua takarivissä ja sanoi, että käy auttamassa. Kävelin eteen kuiskasin miehelle jotakin. Hän nousi ja käveli kirkosta ulos. Tilaisuuden jälkeen sain kiitosta ja ihailua. Minulta kysyttiin, että mitä olin sanonut. Vastasin, että se on ammattisalaisuus. Nyt paljastan vuosien jälkeen. Kuiskasin, että mene odottamaan Osuuspankin automaatille, saat tilaisuuden jälkeen kakskymppiä."

Kirkossa käyn joskus minäkin. Jumalanpalveluksissakin, mutta harvakseltaan. Kuulen kyllä Hänen äänensä ja läsnäolonsa sielläkin, vaikken sitä useinkaan heti ymmärrä. Ihmisten ja eläinten kauttakin sen koen. Parhaiten silloin, kun he eivät itse tiedä tuovansa Isän viestiä minulle.

Kerran istuin kirkon penkissä, kun en keksinyt mitään muuta tekemistä. Istahtaessani ajattelin, että onpa kovet penkit. Ja tulin katsahtaneeksi taakseni ovisuuhun nähdäkseni räsyisen laitapuolen kulkijan. Minun tuurillani se änkeää viereeni, vaikka kirkossa olisi tilaa kyllin muuallakin, tuumasin. Tiesin, että vedän heitä puoleeni, sillä olen yksi heistä.

Jumalanpalveluksen alkaessa mietin, että onpa vähän väkeä ja ettei tämän porukan takia juuri kannattaisi kirkkoa lämmittää tai valmistaa muutenkaan tilaisuutta varten.

Papin pitäessä saarnaansa mieleni tuumasi, että juuri tällainen on leipäpappi, ei mitään sanottavaa. Ja että minnehän menevät kirkollisveroni. Kun kolehtihaavi tuli kohdalleni, laitoin sinne vieraan maan kolikon tai napin, en muista. Mutisin itsekseni, että mitähän ne noitakin ahneuksissaan keräävät, olenhan veroni maksanut.

Loppuvirrestä ajattelin, että kyllä on laahaavaa eikä edes kirkkokuoroa pistämässä ryhtiä veisuuseen. Loppuisi nyt, että pääsisin pois.

Samassa katsahdin koko ajan vaiti ollutta, räsyistä miestä vieressäni. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan jättäen vaalean uran lian peittämiin kasvoihin. Sillä hetkellä purskahdin myös minä itkuun. Katsoin kirkon kattoon ja huokaisin sinne jonnekin: "Voi kun joskus elämässäni saisin Isä olla edes yhden kerran yhtä lähellä Vapahtajaani kuin tuntematon vierustoverini tällä hetkellä."

Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, että Vapahtaja istui kirkon kovalla penkillä vieressäni koko jumalanpalveluksen ajan.

lauantai 14. syyskuuta 2019

Samaria 50 vuotta

Yksi Sininauhaliiton hienoimmista jäsenjärjestöistä on eilen merkkipäiväänsä viettänyt porvoolainen Samaria rf. Aidosti kaksikielinen.

Päiviksen kanssa olemme sen viimeiset, hyväksytyt henkilöjäsenet, jos olen asian oikein ymmärtänyt.

Ehkä ei pitäisi nostaa henkilöitä esiin, mutta elämässäni teen paljon muutakin mitä ei pitäisi. Krister Lindberg oli kuitenkin se pitkäaikainen operatiivinen veturi, joka hallituksensa kanssa, jäsenistön tukiessa on yhdistyksen rakentanut.

Hänen jälkeensä kehään astui Ismo ja Päivi Valkoniemi, jotka ovat minulle monen vuoden ystäviä. Ystävyytemme näkyy muun muassa Kulkuri-biisissä, jonka Ismo eilen viimein lupasi myös You Tubeen.

Sain ismolta eilen kauniin palautteen lähinnä tarinoistani, joita olen hänellekin kertonut. Erityisesti hän mainitsi yhden, jonka saatan kertoa huomisessa blogissani.

Ismo oli aikoinaan myös Sininauhakonsernin talouspäällikkönä, jolta ajalta kerron pienen tarinan.

Aikoinaan ollessani Sininauhaboss, halusin Päivi Strandénille vastuullisen aseman. Ei siksi, että hän oli vaimoni, vaan koska hän oli ylivertainen ja luotettava työntekijä. Kun hallitus suljettujen ovien ja selkäni takana asiaa käsitteli Valkoniemen ollessa läsnä, kertoivat aina luotettavat pikkulinnut hänen sanoneen kokouksessa, että vain Soini voi edes ehdottaa tällaista.

Nyt Ismo ja hänen vaimonsa tekevät loistavaa työtä Samariassa, joka on saanut kiitosta valtion ylimmältä johdolta saakka. Saattaapa talossa olla joku muukin Valkoniemi, kuten itseni aikana oli Soineja Sininauhasäätiössä ja vähän -liitossakin. Kun miehelle asiasta mainitsin, hän loihe lausumaan hyväntahtoinen virne kasvoillaan, että kun pyydettiin molempia 😍.

Juhlat olivat hienot ja tapasin paljon tuttuja. Oli myös kirpeän raikasta huomata, että Samaria on vähintään yhtä hyvällä tolalla kuin Sininauha aikanani. Tosin viikko pari sitten huomasin Sininauhan Mäkelänkadun asuinyhteisön olevan paremmassa kunnossa kuin koskaan aikanani. Paitsi, että eivät ole saaneet valmista allasosastoa uudelleen käyttöön vieläkään 😂😆.


perjantai 13. syyskuuta 2019

Itsensä kanssa eläminen

Kun olin elämän sykkeessä mukana siten, että kolmasosa elämästä meni itsensä myymiseen muille, oli suhteellisen helppoa kokea olevansa tarpeellinen ja hyödyllinenkin. Tätä jaksoa kutsutaan usein palkkatyöksi.

Sitten tilttasi pumppu. Se, ynnä kokemukset isäni kuolinvuoteelta auttoivat tekemään yhden elämäni parhaista ratkaisuista. Vieläkin suren isäni haudalla joskus, että hän ei osannut luopua ansiotyöstä aiemmin. Hän vain totesi kuolinvuoteellaan, että olisi toivonut eläkepäiviensä olevan toisenlaiset. Toki niitä varjostivat myös sairaudet.

Kun luovuin Sininauhan operatiivisista johtamisista, olin vielä viisi vuotta enemmän tai vähemmän tyhjänpanttina käytävillä ja työhuoneessani. Sain tehdä sitä missä muut eivät nähneet järkeä niin kauan kuin eivät nähneet tekemisissäni mitään mieltä. Ja kun mieli viimein näkyi, kokoontui joku johtoryhmä jossakin ja otti tekemiseni "osaavampiin" käsiin 🤪.

Se oli  henkisesti raskas puolivuosikymmen, joka viitoitti polun tulla toimeen itsensä kanssa. Toinen puolivuosikymmen meni opettelussa kokoaikaiselle eläkkeelle, jolloin päivän pääsisältö oli odottaa yksin tai kuvan Niilon kanssa Päivistä kotiin töistä.

Kymmenen vuoden leppoistamiselämän täydennyskoulutusjakso siis. Nyt kun elän Jokilaaksossa ilman ihmisseuraa ja ennenkaikkea elinkumppania, viihdyn oivalla tavalla itseni kanssa.

Mutta erakoituminen ei ole silti näköpiirissä, sillä somemaailma antaa minulle paljon.

Olen kerännyt erilaisille foorumeille paljon virtuaali-ihmisiä, joita en livenä tunne, en tule koskaan tuntemaan, saati, että tapaisin joskus. Mutta nämä kaikki ihmiset ovat silti olemassa, joista teen enemmän tuttuja ja ystäviä itselleni, kun siltä tuntuu.

Vajaa vuosi sitten vietin köyhääkin köyhempien ihmisten, aikuisten ja lasten kanssa kuukauden Filippiineillä. Niin aion tehdä nytkin, mutta minulle aivan uudessa paikassa, jossa en ole koskaan käynyt. Ensi talvena vietän uusien someystävieni luona myös yöt. Käytännössä elän heidän kanssaan siis yötä päivää. Sitä varten olen hankkinut muun muassa mosquitoverkon, sillä ikkunalasit eivät näihin mataliin majoihin kuulu.

Eniten minua vetää puoleensa lapset, mutta toki myös heidän perheensä. Kaikki se elämä, jossa on heidän rakkautensa, onnensa ja surunsa.

Joten vaikka viihdyn itseni kanssa yksin, kaipaan kontakteja elävään maailmaan. Aikuisiin, lapsiin ja koiriin vailla ihmiskotia.

Mutta luulen, että niin pienenä en edes yritä olla, jotta se olisi kaikkien mieleen. Sitä paitsi se on mahdotontakin. Sillä kun annan koiralle, jonka kodittomuuden, kurjuuden ja nälän ovat aikaan saaneet ihmiset, makupalan tai peräti aterian, haukkuu minut ja koirat muiden koirien sijaan änkyrä osa someväestä sähköisessä maailmassa. Että koirille kuula kalloon. Ja joskus tuntuu, että minulle myös.

torstai 12. syyskuuta 2019

Arvoisa Osuuspankki siellä jossakin Jumalan yläpuolella

Harvoin joku yritys kykenee näyttämään minulle niin konkreettisesti pienuuteni kuin Osuuspankki nyt teki. Minäpä kerron.

Olen elämäni leppoistamisvaiheessa ja vietän puolet vuodesta Aasiassa tukikohtana Thaimaa. Siihen tarvitsen viisumin, jonka saamiseksi on kerättävä iso kasa liitteitä.

Kun baht on vahvistunut, ei varallisuuteni osoittamiseen riitä entiseen tapaan eläkkeeni, vaan tarvitsen myös tililläni olevista varoista englanninkielisen saldotodistuksen.

Joten tuntitolkulla erilaisia vaihtoehtoja käyttäen yritin saada puhelin- tai edes chatyhteyden pankkivirkailijaan. Viimein siinä onnistuin kuullakseni, että kyseistä saldotodistusta ei saakaan noin vaan. Vaan se on tilattava ja toimitusaika on kymmenen päivää.

Kun se ei saa olla kuukautta vanhempi, meni aika tiukille, sillä sen jälkeen on vielä saatava määrättyihin papereihin maistraatista notaarin vahvistus. Jonka jälkeen suurlähetystö tarkastaa, että paperinippu on oikealla tavalla kasassa ja päästään varsinaiseen viisumikäsittelyyn.

Kyseisen saldotodistuksen tilasin 2.9. Vaikka yhteyden saaminen Osuuspankiin on kiven alla, tässä vaiheessa vielä oli ymmärrystä ja luotin asiakaspalveluun. Joka ymmärsikin minusta johtumattoman tiukan aikataulun ja lupasi hoitaa asian kiireellisenä.

Kun vielä 9. päivä ei posti saldotodistusta tuonut, otin yhteyden pankkiin. Taas tuntien työ. Henkilöasiakkaana en päässyt enää läpi lainkaan. Mutta koska olen myös yritysasiakas, sain liveihmisen sen kautta kiinni. Joka näki tiedoistani, että asia ei ole edes työn alla.

Paloi käämit totaalisesti, sillä sekä lennot että hotelli oli maksettu, mutta ja vain saldotodistus puuttuu.

Olisin yrittänyt viedä viisumiasiaani eteenpäin englanninkielisellä tiliotteella, mutta siinäkin Osuuspankki loistaa. Englanninkielisen tiliotteen saa vain OP-mobiililla, jossa on pankin laittama esto, että sivua ei voi tulostaa, ei lähettää itselle, eikä ottaa edes kuvankaappausta.

Sille ainoalle henkilölle, jonka sain pankista kiinni, aikani räksytin. Tosin anteeksi pyydellen ja ymmärtäen, että syy ei ole hänen. Sanoin, että kaikki vastuulliset pankkipäälliköt ovat minulta salattuja anonyymejä, joten kerron sinulle, että joku raja pitäisi olla asiakkaan kyykyttämisessäkin. Lopputulos oli, että tämä äänestä päätellen nuori nainen purskahti itkuun.

Säälin häntä vielä tätä kirjoittaessanikin, sillä hän yritti parhaansa. Joka oli kuin hän olisi lukenut jotain koulutuksessa opittua mantraa, että minä ymmärrän ja olen pahoillani, mutta en voi tehdä asialle enempää.

No, jotain tapahtui ja asiakaspalvelija soitti samana päivänä, että voin hakea saldotodistuksen Keravan konttorista. Onneksi pyysin sen myös paperisena, joka tosin tätä kirjoittaessa ei ole tullut 😖😖.

Kun menin Keravan konttoriin, sanoivat sen edessä olleet asiakkaat, että jos ei ole varattua aikaa, ei pääse kuin tuulikaappiin. No, minä pääsin ja löysin ison toimiston ainokaisen paikalla näkyneen virkailijan. Joka sanoi minulle, että et sinä voi todistusta saada täältä, vaan on palattava lähtöruutuun.

Olin jo kääntymässä takaisin, kun oivalsin kysyä, että kun sotunikin otit, niin ei siellä koneellasi vaan ole jotain henkilökohtaista sähköistä lokeroani, jossa olisi mainitsemani saldotodistus? Sillä minulle luvattiin, että voin sen noutaa täältä. Melkoisen tympeä ilme kasvoillaan virkailija löysi sen ja printtasi minulle taatusti ilman pahoittelua.

Nyt piti olla homman viimein kasassa ja sain seuraavalle päivälle varattua ajan maistraattiin. Mutta ystävällinen notaari oli tarkkaakin tarkempi ja totesi, että hän todistaa vain alkuperäisen saldotodistuksen. Mutta tämä on koneella printattu Keravan konttorin kopio, joten myös allekirjoitukset ovat kopioita. Onneksi hän piti Niilo-koirastani ja sanoi, että hänen täytyy vähintään tarkistaa Osuuspankista, että kyseiset allekirjoitushenkilöt ovat siellä työssä. Mutta vaikka hän kuinka yritti, ei hän päässyt puhelimella läpi.

Joten arvoisa Jumalan yläpuolella oleva Osuuspankki. Miten meni niin kuin omasta mielestä pienasiakkaan asiakaspalvelu?

En olisi koskaan kuvitellut paljonkin pahaa elämäni aikana tehneenä kokevani päivän, jolloin tuntuu, että ainoa tapa saada tämän päivän Osuuspankista haluamansa, on mennä sisään yöaikaan dynamiitin ja sorkkaraudan kanssa 😂.

Blogejani on luettu yli 400 000 kertaa, joten sosiaalisen median ansiosta yksittäinen ihminenkin saa ääntään kuuluville. Tässä siis julkinen palaute ja mielipide. Vuosikymmeniä uskollisena asiakkaananne olleena toivon, että häviäisitte koko pankkikartalta.


tiistai 10. syyskuuta 2019

Sosiaalinen media

Minulla on kämmenen ja välillä lähes kahden kokoinen älylaite, jota käytän paljon ja monipuolisesti. En lähde luettelemaan ohjelmia tai sovellutuksia joita käytän, mutta niitä on reippaasti yli toistasataa. Pari vuotta sitten määrä oli puolet vähemmän. Mukana on vain kolme peliohjelmaa. Pasianssi, jätkänshakki ja shakki. Muut ovat enemmän tai vähemmän hyötyohjelmia.

Asun ilman toista ihmistä, joten kommunikoin laitteellani paljon ympäri maailmaa. Se on tärkein yksinäisyyden torjuntakeinoni, josta en löydä kuin hyviä puolia.

Kun kaksi vuotta sitten aloitin chattailemalla, Google-kääntäjän avulla englanninkielen opiskelun, en ollut kyseistä kieltä opiskellut koskaan minuuttiakaan. Alussa tarvitsin jokaiseen lauseeseen kääntäjää, mutta nykyisin harvemmin. Mitä paremmin keskustelukumppani kieltä osaa, sitä vaikeampaa se on minulle. Hänellä on aivan liikaa sanoja, joita en ymmärrä. Mutta jos vastapuolella on vähemmän sanoja, onnistuu tänään livekeskustelukin videokuvan kanssa, vaikka toiselle puolelle maapalloa.

Tähän harrastukseen ja elämäni nykyiseen sisältöön käytän paljon aikaa päivittäin. Mutta harva minua siinä ymmärtää. Kunhan haukkuvat koko somen.

Tänä aamuna gambialainen nuorimies kysyi minulta missä olen. Vastasin, "Now I walk in forest with my Niilo-dog". Johon hän, että voinko lähettää hänelle aavikon laitaan, hiekan keskelle kuvia suomalaisesta metsästä? Tein työtä käskettyä. Seuraavasta kysymyksestä en enää selvinnytkään ilman sanakirjaa, sillä Ebrima Bojang kysyi millainen sitten on suomalainen metsä ja minkä nimisiä puita siellä kasvaa?

Ajan tähän kaikkeen olen ottanut television katselusta sekä dekkareiden ja aikakauslehtien lukemisesta.

Kun nykyisin vietän vuodesta puolet Aasiassa, on opiskelusta hyötyä sielläkin. Kun esimerkiksi olen ostamassa paikallisesta tavaratalosta, Tesco Lotuksesta rotanmyrkkyä. Tai etsin Jomtienin postin uumenista Suomesta lähetettyä pakettia.

maanantai 9. syyskuuta 2019

Turkin turbaanikurpitsa

Keväällä kirjoitin, että sain vastavuoroisesti Bulgariasta hyötykasvien siemeniä, kun lähetin sinne vastaavia, Thaimaasta tuomiani tuotteita.

Joukossa oli pussi, pari, joita luulin aivan tavallisiksi kurpitsansiemeniksi. Ihmetellen kasvamista katselin kasvihuoneessa ja sen edessä laatikossa. Jotenkin ne näyttivät toisenlaisilta, mutta annoin asian olla. 

Toissapäivänä innostuin sitten ottamaan selvää mitä mahdan viljellä. Mutta tämänkin tein vasta sen jälkeen, kun olin ensin yhden lautasellisen niitä syönyt. Koska aamulla heräsin, eivät ne ainakaan kuolemaksi olleet.


Vaan itse asiassa oikein hyvän ruuan sain aikaiseksi, vaikka vasta otan ensi askeleita ruuan teossa.

Ruokablogeja en silti aio kirjoitella, vaikka jotakin aiheesta kerronkin silloin tällöin. Pienviljelijä kun verottajan mielestä olen. Silloin on oltava jotain viljeltävääkin.

Omaa tuotantoa olleet luomuperunat olen syönyt jo ajat sitten, mutta muutakin kasvihuoneesta mainittujen kurpitsojen lisäksi löytyy.

Ruohosipulia, paprikaa, kurkkua ja tomaattia makkaranpalojen joukkoon ja sitten pannulle paistumaan. Vähän roiskasin joukkoon verenpainelääkettä eli suolaa sekä murskattua pippurisekoitusta. Oikein hyvää eikä lainkaan perinteistä äijäruokaa.


Mutta mitä nämä kurpitsani sitten ovat? Hauska ja nopeakasvuinen. Pitkät versot kasvatetaan säleikköön tai maata pitkin. Tekee suuria turbaaninmuotoisia, monenvärisiä kurpitsoja. Voidaan syödä, mutta kasvatetaan lähinnä koristekäyttöön.

sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Humala haihtuu, mutta ikuinen hulluus säilyy

Tämän tekstin julkaisin Facessa eilen, mutta kun se liittyy toissapäivän aiheeseen, julkaisen sen täälläkin. Yksi blogin ja Facesivujen eroista on, että ne tarttuvat eri lailla esimerkiksi Googlen hakupalveluiden haaveihin.

Lähes neljäkymmentä vuotta sitten, minulle oli yhteinen saunasessio Tikkurilan uimahallissa viikoittain Tapsa Rautavaaran kanssa. Hän ui saunomisineen tunnissa 2 kilometriä ja minä yhden. Rehvakas, muttei ylpeä oli Tapsa.

Silloin hyppäsin kymmenestä metristä, mutta Tapsa ei ja siihen se jäi, vaikka se olikin jännittävä kokemus.

Nyt 69-vuotiaana ja 100-kiloisena menin eilen Mäkelänrinteen uimahalliin ja siinä leppoistamisen sekä kellumisien lomassa katselin hyppytornia. Jälleen kerran päätin, että vielä joskus tuolta kympistä hyppään uudelleen.

Tänään menin halliin taas. Ja vaikka 40 vuoden takainen humala on haihtunut, niin hulluus on säilynyt. Joten hyppäsin 10 metristä ja oli se edelleen hieno kokemus.

En tiedä kehuiko hyppyjen valvoja säälistä, mutta hän sanoi, kun nousin altaasta, että kunnioitan.

Hänen apuaan tarvitsin viittomiseen, kun on näkö sen verran huono, etten nähnyt tauluista mikä kerros kulloinkin on hyppyvuorossa 🤣🤣.

lauantai 7. syyskuuta 2019

Yksilöliikuntapaikat

Eilen soitti naapurikylän minuun nähden nuori mies (40 v.). Ja kysyi lähdenkö uimaan Mäkelänrinteen uimahalliin tai mikä virallisesti nimeltään lieneekään.

Sehän vaan minulle sopi ja koppasin uimavermeet ynnä pari alkoholitonta olutta matkaan. Siisti ja iso paikka, jossa aiemmin tuli käytyä useamminkin, kun asuin naapurissa Mäkelänkadulla.

On hieno asia, että uimahallit ovat säilyneet Suomessa edullisina koko kansan liikuntapaikkoina.

Vaan näin ei ole kaikkien, kuntien liikuntapaikkojen ja -hallien laita. Ne ovat valloittaneet seurat ynnä vastaavat porukat. Toki käytäntö on kirjavaa, jonka huomasin, kun vähän Googlen avulla selvitin. Jos et kuulu seuraan tai ole muuten järjestäytynyt johonkin joukkoon, on oma paikkasi näissä isolta osin verorahoilla tehdyissä ja ylläpidetyissä paikoissa liian usein hakusassa.

Aivan turhaa napinaahan tämä on, mutta muistan pienen Marko-poikani, joka kuusi-vuotiaana meni ensimmäisen kerran hankkimani jääkiekkomailan kanssa luistinradalle. Ja ei aikaakaan, kun hän tuli itkien takaisin. Sanoi, että vain vähän aikaa sain pitää jääkiekkoa ja sitten isommat pojat ottivat sen itselleen. Kysyi myös, että voitaisiinko hankkia kaikille oma kiekko?

Niinpä. Vain harvoin on tilaa pienelle ja vähän suuremmallekin oman tiensä liikunnan harrastajalle, joka kuitenkin haluaisi samaan halliin tai muuhun liikuntapaikkaan kuin muutkin.

Piristävä poikkeus ovat tosiaan uimahallit, joissa on jossain kolosessa aina sen auki ollessa tilaa yksinäiselle kulkijalle. Joka ei kaipaa uima- eikä muutakaan seuraa. Hänelle, joka haluaa olla siellä missä muutkin, mutta kuitenkin yksin.

perjantai 6. syyskuuta 2019

Ystäviä, onko heitä?

Ystävät, kaverit, tuttavat, vieraat, kylän miehet ja naiset, vihanaiset sekä -miehet ynnä enemmän tai vähemmän tuntemattomat, joihin kuuluvat nekin tai hekin, joihin haluan tai en halua tutustua.

Siinä ehkä koko maapallon ihmislauma, joista jokaisen laitan johonkin kategoriaan. Jos määritän ystäväkseni hänet, jolle voin, haluan ja myös kerron kaiken, minulla ei ole ollut heitä ainoatakaan milloinkaan. Ei, vaikka olen jakanut rakkauteni ja vuoteenikin vuosikymmenien ajan.

Kaikkia sydämeni saloja ja kipeyksiä en ole jakanut koskaan kenenkään kanssa. Tai olen minä, mutten ihmisille. Eläimille ja varsinkin koirille kerron kaiken. Tuntemattomillekin.

Nykyisin erityisesti Niilo-koiralle, vaikka tiedänkin, etten ole sille ainoa rakas, vaan yksi sen neljästä sydämen valituista.

Jännä juttu. Niilo on ihmisiällä laskettuna kohta kuusikymppinen äijä eikä sillekään ole omasta heimosta tullut juuri ystäviä. Paitsi yksi. Rudi nimeltään, jonka viimeinen leposija on Jokilaakson Rabbit Islandilla. Käynkin siellä useamman kerran vuodessa Niilon kanssa. Sille luulen haudan olevan paljon vain menneen talven lumia. Mutta koiven nostolla se jättää Rudille kuitenkin postia joka kerta. Joten ehkä tässä vuosia kestäneessä ystävyydessä on jotain, mitä ihminen ei koskaan tule ymmärtämään.

Jos koiralle voi olla ihminen rakkain elävä, toki ihmisellekin voi olla sitä koira. Koiran ja ihmisen taival on ainutlaatuinen muutenkin kuin vain 15 000 vuotta kestänyt yhteinen matka. Siihen on mahtunut myös kipeyttä ja surua. 1820-luvulla muun muassa susilauma tappoi Suomessa yli 20 lasta. Suttakaan en silti vihaa, mutta kunniotan sitäkin enemmän.

Haluaisin, että minulle tärkeimmät ihmiset olisivat edes vähän ystäviäni. Ehkä he ovatkin, vaikken sitä tällä hetkellä ymmärrä, sillä he haluavat olla mahdollisimman vähän tekemisissä kanssani.

Omien polkujen kulkeminen ei olekaan vain ruusuilla tanssimista. Tämän kaiken kerron Merikonttikotimme yön hiljaisuudessa Niilolle. Joka ymmärtää aina tarkoittamallani tavalla eikä koskaan kerro mitään luottamuksellisia asioita muille ihmisille.

torstai 5. syyskuuta 2019

Sininauhaliiton Syysrastit 2019

Syysrastit, Sininauhaliiton ja sen jäsenjärjestöjen kristillisen päihdetyön sekä -väen yhteinen tapahtuma on järjestetty vuosittain kohta 20 kertaa.

Pitkälti yli toistakymmentä kertaa olen pitänyt päivillä myös tietokilpailun tarinoineen. Jokunen vuosi sitten uudistin osiotani ja kehittelin tilalle muun muassa tehtävän, johon ei hyvistä yrityksistä huolimatta tullut ainuttakaan oikeaa vastausta.

Se ja mikä kaikki muu lienee ollut syynä, mutta se lopetti alusta asti mukana olleen yhden Syysrastien perinteen. Syitä ei minulle ole kertonut kukaan. En tosin ole kysellytkään. Aikansa kutakin kuitenkin, ajattelen nyt.

Ainakin yksi perinne on jatkunut. Se olen minä itse, joka olen ollut mukana joka kerta. Vivamon saunan laiturilla poseeraavan Niilonkin kanssa monesti. Kasvavaa huolta kannan siitä, että koska järjestäjätahoja on vain yksi, se ei tarvitse kuin yhden ihmisen päätöksen, niin perinne katkeaa.

Uudelleen ja uudelleen olen puhunut koko kristillisen päihdetyön kentän yhteisistä päivistä, jotka eivät llisi "yhden varassa". Samaria, Kristillinen alkoholi- ja narkomaanityö eli KAN, Suomen Katulähetysliitto, Pelastusarmeija, Sininauhaorganisaatio jne.

Keille puhun, sanovat hyvä ajatus, mutta puuttuu se tai hän kuka tekisi tämän valmiiksi. Harsimiseen tarvitaan usean tahon siunaus tai ainakin hyväksyntä sekä valtakirja, jota ei minulla ole. Tosin sitäkään en ole koskaan pyytänyt.

Mutta yksi tärkeä, niin ikään vuosia esille nostamani asia nytkähti viimein eteenpäin, kun Sininauhasäätiön Big Blue Boss eli Henri Pelkonen otti kopin. Se on kansan suusta siepattua faktaa ja fiktiota kaikesta Sininauhaan liittyvästä vuosien ja vuosikymmenten varrelta. Tärkeintä ei ole mikä on mitenkin totta, vaan kuinka ihmiset tarinoita ja tapahtumia muistavat ja kertovat.

Jyväskylän Katulähetyksessä tein samasta aiheesta ison työn, kun tallensimme studiossa monta tuntia katulähetysveteraanien tarinoita. Sieltä se jalostui kuitenkin osaksi virallista Katulähetyksen historiikkiä, joka on toki tärkeää sekin. Mutta mehevimmät ja mielenkiintoisimmat tarinat puuttuvat, joten se ei ole sitä mitä etsin.

Nyt olen saanut uuden mahdollisuuden. Ehkä etsin jotain samaa kuin Elias Lönroth aikoinaan kansan parissa. Jos päiviä riittää, tästä teen nyt totta Henri Pelkosen turvallisen persoonan ja siunaksen alla.

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Anteeksiantaminen ja -pyytäminen, osa 2

Yli 30 vuotta sitten vaimoni Liisa soitti minulle töihin, kun poikamme Marko oli tehnyt jonkun kolttosen. En muista mitä, mutta mieleni  kiehui ja ajattelin, että hän saa kuulla vähintään kunniansa, kun pääsen kotiin. Matkalla mieleni laantui. Kun saavuin pihaan, näin oviaukossa syyllisen näköisen pienen pojan, suli sydämeni lopullisesti. Koppasin pikkumiehen kainalooni, halasin ja sanoin ainoastaan: "Annettu jo".

Kalliomäen puolimatkankodin päihteettömässä yhteisössä käytettiin tarvittaessa päihtymyksen kontrollointivälineitä. Jos työntekijä erehtyi olotilan määrittelyssä, seurasi julkinen anteeksipyyntö kaikkien kuullen ja Jyväskylän Katulähetyksen kustantamat kakkukahvit koko talon väelle.

Sininauhasäätiössä oli työntekijä Outi Åhman-Toivari, jonka kanssa olin usein eri mieltä. Hän lähti työsuhteen päättyessä viimeisen kerran enemmän tai vähemmän ovet paukkuen. Joskus häntä, kuten kaikkia muitakin työntekijöitä muistelen. Vuosikymmenen tai kahden jälkeen soi puhelimeni.  Yllätys oli suuri, sillä langattoman langan toisessa päässä oli Outi. Joka sanoi, että häntä on vuosia painanut mieltä, ettei ollut niin hyvä työntekijä kuin olisi voinut. Että voitko antaa anteeksi? Sillä hän nousi sydämessäni suureksi ihmiseksi, jota en lakkaa koskaan arvostamasta.

Olin operatiivisena johtajana monta kymmentä vuotta ja selkäni takana silloin ja jälkeenkin päin tapahtui yhtä ja toista. Joskus sattui, että joku
työntekijä lankesi juomaan ja vei mukanaan asiakkaita kentälle. Jos ja kun tämä työntekijä selvisi kuiville uskon avulla, ei siitä seurannut julkista anteeksipyyntöä edes mukanaan viemiltään asiakkailta. Vaan viesti, että "Jumala on antanut kaiken anteeksi". Ja kainaloon palasi enemmän tai vähemmän mustanpuhuva raamattu tuomionäänineen.

tiistai 3. syyskuuta 2019

Anteeksiantaminen ja -pyytäminen, osa 1

Luulen, että olen otsikon mukaisten toimenpiteiden irvikuva. Mutta niin on moni muukin.

Ensimmäisen kerran pohdin tätä tosissani, kun ulkomailla ollessani kotiini Keski-Suomessa tehtiin asuntomurto. Etsivät ulkomailta vuosien aikana tuomiani viinoja, joita en koskaan ollut juonut eivätkä he löytäneet. Muuta varastettavaa lähti matkaan kylläkin.

Nämä kolme kaveria, joista kaksi olin hakenut vankilastakin siviiliin useamman kerran, saivat aikaan prosessin itsessäni, jonka täydellistä loppua ei minulla ole näköpiirissä.

Halusin antaa murtomiehille anteeksi, mutta edellytin, että he tulevat sitä kotiini pyytämään. Annoin anteeksi sieltä jostakin ylhäältä, Luojani yläpuolelta heidän ryömiessään madon lailla edessäni. Ja olihan minulla millä vesseleitä ruuvata ja kiristää. Rikosilmoituksesta lähtien.

Tapahtunut pysäytti minut. Sitäkö anteeksianto tarkoittaa? Että ihmisen on pyydettävä anteeksi alkoholismiaan, sairauttaan, lastenkotimenneisyyttään, laitostumistaan ja sitäkin, että on olemassa vai tämän kaiken seurauksia?

Täydellinen anteeksianto on minulle sitä, että haluaa ja pystyy antamaan anteeksi koko sydämestään silloinkin, kun tekijät eivät koskaan saa tietää tai ymmärrä tehneensä mitään väärää. Enkä itsekään kerro asiasta milloinkaan kenellekään. En edes asianomaisille, vaan painan tapahtuneen hiljaa sydämeeni täydellisesti hyväksyttynä. Enkä aseta itseäni kenenkään yläpuolelle enkä alapuolelle. Vaan vain rinnalle ymmärtäen, että tälläistä on elämä ja tällaisia me olemme, me ihmiset. En pysty tähän, vaikka tiedän, että pitäisi.

Tässä on Brother Christmas Ari Koposella työmaata Arkadiamäellekin pohdittavaksi. Sillä Keski-Uusimaan Pasi Natuselta ei anteeksipyyntöä irtoa, vaikka hän levitti yli kymmeneen sanomalehteen hyvin loukkaavan ja paikkaansa pitämättömän tiedon.

maanantai 2. syyskuuta 2019

Jokilaakson elämää Niilon kanssa

Jokilaaksossa, luonnonvartijan peltikodissa elän nykyisin vailla vakinaista ihmisseuraa. Seuranani on ympärillä ainutlaatuinen luonto sekä osaomistuskoira Niilo.

Pääsen sen kanssa päivä päivältä paremmin samalle aaltopituudelle. Yksi sen kammotuksen aiheita on K-O-R-V-A. Sitä ei voi sanoa tavaamatta sen kuullen edes lauseeseen kätkettynä, sillä se yhdistää sen korvalääkäriin. Jolloin tärkeää ja ykkösprioriteetti on löytää pikaisesti piilopaikka.

Mutta muutakin murhetta sen äly sille teettää. Kerran menimme uimalaiturille ja se astui jotenkin lankulta sivuun. Kuului valtava parahdus ja se juoksi kotiin eikä taakseen vilkuillut. Pari kertaa se piti hakea hihnassa takaisin "onnettomuuspaikalle". Kunnes se oppi, että jos tulee kanssani ulos, on oltava matkassa koko reissu.

Mutta tämäkin logiikka tekee sille tepposia. Se tietää, että yön ja aamun ensilenkillä ei mennä laiturille, joten niille on ihan jees lähteä riemumielellä mukaan. Mutta päivä- ja iltalenkit ovat sille tuumailun paikkoja, koska lainkaan aina en sitä vaadi mukaan. Vaan kysyn nätisti ja Niilo päättää itse. Että lähteäkö vai eikö lähteä.

Kuten eilen, kun lähdin naapurikaupunkiin syömään. Se aikansa tuumaili, että laiturille Jormas nyt menee ja sinne en lähde, jos ei käsketä eikä määrätä.

Mutta se erehtyi. Kun laitoin ulko-oven kiinni, se kipitti totuttuun tapaansa lattianrajaan olevaan ikkunaan katsomaan oliko tehty päätelmä oikea. Voi sitä parkua, kun se huomasi tehneensä virhearvion kävellessäni Soiniityntien siltaa kohden. Mutta ei auttanut. Kotiin oli jäätävä oman valinnan seurauksena.

Usein yrittäessäni ymmärtää Niilon onnen eväitä, ihailen ja kadehdinkin sitä. Kun se saa olla mukana tai tietää, että joku sen rakastamista neljästä ihmisestä on lähellä, on onnen peruspalikat kasassa.

Muut puitteet eivät sen vaakakupissa juuri paina ja se nukkuu yhtä onnellisena 29 euron teltassa, 10 asteen viileydessä kuin miljoonan euron talon jonkun tuhannen euron matollakin.

Niilo ei tuumaile paljonko on rahaa massissa tai onko huomiseksi ruokaa. Se ei elä eilisessä eikä tulevassa, vaan tässä ja nyt. Joskus kun kieriskelen keskeneräisten asioitteni kanssa, haluaisin siihen mukaan aimo annoksen koiran elämää.

Mutta elämä on ja monessa turhaakin turhemmassa elän ja olen itse mukana. Rikkaana en aio kuolla silti.  Ellen voita Eurojackpotissa 100 miljoonaa 🤣🤣.

sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Nukuin Niilon kanssa yon ulkona

Oli mukava vuorokausi, vaikka Päiviksen kanssa kipinöikin, kun Niilo tuli Jokilaaksoon vaihtaakseen kolmen asunnon loukussaan loukusta toiseen.

Merikonttisaunan saunafiilikset antaa minulle ja joskus Niilollekin luonnon ja keraamisten kivien yhdistelmä.  Joista jokainen Kerkeksen kivi on niin sanotusti käsin taputeltu ja 1400 asteessa kypsennetty. Tekijä-Tepon mukaan ne on niin kuumassa paistettu, että niiden antamassa lämmössä voi pirukin kylpeä.

Alkoholittoman oluen, saunomisen ja uimisten lisäksi kokonaisuuteen istui tällä kertaa neljäskin palanen. Joka ei ole jokaisen herkkua, vaikka onkin lähes kaikkien saavutettavissa. Siihen kuuluu vuolukivestä kaiverretut, makkaran menevät putket. Joiden sisällä paistan loistavan makuiset löylymakkarat. Niiksi valikoitui tällä kertaa HK:n Kabanossin Grillibalkanit. Sinapiksi istui Ruotsista kotiin palanneen, "taatusti suomalaisen" Turun Sinapin mieto maku.

Vuorokauden toinen huippukohta oli yö, kun Suomen Latu yhteistyössä  PEFC:n kanssa haastoi neljännen kerran nukkumaan määrätyn (31.8.) yön ulkona.  Silmiini tämä sattui ensimmäisen kerran ja tartuin haasteeseen, kun osaomistuskoira Niilokin palasi sopivasti Jokilaaksoon. Turvatekijäkseni telttaan muun muassa 😅.

Tapahtuman hyväksytyksi nukkumismuodoksi valitsimme Biltemasta hankitun 29 euron yösijan. Joka aukeaa ja on valmis yövyttäväksi parissa sekunnissa.

Monen vuoden jälkeen suhtauduin nöyrästi teltassa yöpymiseen. Puuhaa harjoittelinkin yhden koeyön verran Merikonttikodin lattialla kuukausi sitten. Ja pystyttämässäni teltassa tuli niin kylmä, että piti yöllä nousta laittamaan ilmalämpöpumppu päälle 🤣🤣🤣.

Aivan toisin oli Niilon laita. Se pomppasi telttaan petiksi laittamani keinokarvan päälle kuin se olisi nukkunut siinä vuosikaudet.

Mukava yö ilmapatjan päällä makuupussissa, vaikka hetken jo yöllä ajattelin, että mennäänkö vilua pakoon Jokilaakson luonnonvalvojan peltikotiin. Ulkona oli asteita vähän yli toistakymentä.

Kun olin aivan maan rajassa korva lähes kiinni nurmikossa, kuulin monet äänet huonolla kuulollani paremmin. Vantaa-Helsinki lentoaseman koneiden nousut kuuluivat kuin ne olisivat olleet entistä lähempänä. Saunan pukuhuoneen yötäpäivää elämöivä Radio Suomikin kuului paremmin. Sen suljen ensi yöksi, jos yövymme teltassa toisenkin yön.

Siihen kannustaa pimeässä yössä kuulemamme luonnon äänet. Monta kertaa kuulimme suomalaisittain ison linnun siipien havinaa, jonka tiedänkin olevan lähistöllä asuvan ison pöllön tai huuhkajan. Sen silloin tällöin näenkin. Mutta kuulimme myös jonkun isomman eläimen tallustavan yössä useamman kerran. Sitä Niilon kanssa kuuntelimme molemmat vaiti. Tätä ehkä kuuntelemme ensi yönä lisää. Turvatekijä Niilon kanssa. Pyh, sanon turva-Niilosta minä.

Fiilis yöllä oli muutenkin outo. Tuokion koin, että minulla oli yön hiljaisessa hetkessä kaikki, eikä mitään puuttunut. Mutta kuitenkin puuttui kaikki. Kaikki se mikä on ollut suurinta minulle. Syvällä sydämessä ollut Päiviksen rakkaus, jonka olen menettänyt ikuisiksi ajoiksi.