Sivun näyttöjä yhteensä

perjantai 31. elokuuta 2018

Eväslinjalla

päivis: Minulla ei varmaan ole koskaan aikaisemmin ollut elämänvaihetta, jolloin työhön ottamillani eväillä olisi ollut niin suuri merkitys kuin nyt. Työvuorot alkavat iltapäivällä sellaiseen aikaan, ettei lounaan syönti kotona ole vielä ollut ajankohtainen. Siispä pitää miettiä, mitä töihin ottaa evääksi. Syömisen ajankohdan määrää se, missä välissä voi pitää ruokailuun sopivan tauon. Eilinen lounaani venähti puoli kahdeksaan illalla.

Vuosikausiin en ole eväitä töissä tarvinnut. Kun työpaikka oli Helsingin kantakaupungissa, lähellä oli aina joku sopiva kuppila, josta löytyi ripeästi jotain syötävää. Annoksen saannin nopeus oli pitkään tärkein asia. Kasvisvaihtoehdon löytäminen ei Helsingissä ole kai koskaan ole ollut minulle ongelma. Ajan myötä vaatimustaso on vain kasvanut, mutta niin on kasvisruokien valikoimakin laajentunut. Melko varmasti tarjolla olisi jo vegaaninen vaihtoehto, jos menisin syömään viimeisimmän vakityöpaikkani kanssa samassa rakennuksessa sijaitsevaan lounasruokalaan Pasilassa.

Muistan hyvin ensimmäiset evääni. Eväiden kanssa piti mennä raksahommiin, joita tein ylioppilaaksi tuloni jälkeen. Suurimmalla rakennustyömaalla tosin oli työmaaruokala, jonka ruoka kelpasi vielä silloin. Kasvissyöjäksi ryhdyin vasta opiskelun aloitettuani, vaikka opiskelulla ei kasvissyöjäksi ryhtymiseen mitään yhteyttä ollutkaan.

Ensimmäiset evääni olivat leipää ja leivän päällä oli kai milloin mitäkin. Raksan naisilta opin tavan laittaa leivälle omenaviipaleita. Sellaisen leivän söin välipalaksi pari päivää sitten. Tapa on siis jäänyt ja omenasiivuilla päällystetty leipä maistuu edelleen yhtä hyvältä kuin silloinkin.

Työmaaruokaloiden, vähän laadukkaampien lounasravintoloiden ja välillä jopa valkoisilla pöytäliinoilla peitettyjen ruokapöytien jälkeen olen siis taas eväiden varassa. Iltaan painottuvat työvuoroni ovat sellaiset, että tavanomaisemmat lounaspaikat eivät enää palvele asiakkaita. Huoltoasemia, joista voisi saada ruokaa vaikka kellon ympäri, on siellä täällä, mutta vegaanitietoisuus ei ehkä ole vielä laajemmin tavoittanut näiden huoltsikoiden keittiöitä. Kuten ei ole lentokentän taksikuskeja palvelevaa kahvilaakaan, jossa tosin tarjolla on myös kasvisruokaa. Ainakin välillä.

Toistaiseksi siis osa taksikuskin elämääni on ruoanlaitto sitä silmällä pitäen, että voin ottaa ruokatermariin evääksi lämmintä ruokaa. Toistaiseksi olen syönyt, välillä kai pariinkin kertaan, linssikeittoa, kasvismaksalaatikkoa ja paistettua tofua kasviksilla ja riisillä. Pärjää näilläkin.

torstai 30. elokuuta 2018

Matti Kid Hytönen, olit hieno mies

jormas: Tänään jatkoin aikamatkailuja mieleni sopukoissa. Nyt tarttui haaviini vuosien takaa Matti "Kid" Hytönen, joka laulelee nykyisin taivaanrannan ylisillä, sateenkaaren tuolla puolen. Siellä jossakin mistä aika ei häntä enää saa kiinni. Hänen eläessään kirjoitin hänestä ja yhden hänen biisinsä synnystä, joka kolahtaa minuun aina vaan. Jaan kirjoitukseni sekä linkin kyseiseen biisiin uudelleen:

"Puolimatkankodit, joissa olen asunut suuren osan elämästäni, ovat tarkoitettuja myös pariskunnille. Heitä asustaa niissä kuitenkin vähän. Paljon vähemmän kuin asuinkerrostaloissa. Puolimatkankodeissa on monella päihdeongelma. Toinen yhdistävä seikka on käsin kosketeltava yksinäisyys. Se toki koskettaa elämän jossain vaiheessa lähes meitä kaikkia. Mutta usein, vaikka sitä ei itse tahdo, tulee yksinäisyydestä pysyvä elämän seuralainen.

”Ei ole ihmisen hyvä olla yksin”, on yksi elämän suurista viisauksista, sukulainen sanonnalle ”ja suurin niistä on rakkaus”.

Mutta minkälaiseen rakkauteen meillä jokaisella pitäisi olla mahdollisuus tai peräti oikeus, sillä tiedän, että haikara ei ole tuonut meistä ketään, vaan olemme rakkauden hedelmiä. Olen vanhemmilleni hyvin kiitollinen, että he tekivät minut ja antoivat mahdollisuuden olla olemassa. Kun olen olemassa, voin muodostaa siitä halutessani elämisen arvoisen elämän.

Mutta riittäkö kun joku sanoo, että Jumalahan rakastaa sinua, minua ja meitä kaikkia? Entä kun sanoessaan, että rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi, saa vastaansa kysymyksen, että entä kun en rakasta itseäni eikä sitä tee kukaan muukaan ja minussa ei ole mitään rakastettavaa?

Entä, jos ei ole saanut koskaan kosketusta Jumalaan, jos ei koskaan ole tielle sattunut yhtään vakavaa parisuhdetta selvinpäin, jos ei ole ollut omaa lasta, jota rakastaa, jos ei ole ketään, jota voisi kutsua ystäväkseen, jos ei ole ollut mahdollista rakastaa äitiä, isää, sisarta tai veljeä ja jos puolimatkankodissa ei ole lupaa edes lemmikkieläimeen? Mitä jää rakkaudesta silloin käteen ja sydämeen itse koettavaksi ja elettäväksi?

Jos en koe saaneeni osakseni koskaan mitään rakkauden muotoa. Jos en ole koskaan löytänyt itselleni minkäänlaista rakkauden kohdetta? Jos ainoat lähestymiset tai sen yritykset vastakkaiseen sukupuoleen ovat tapahtuneet alkoholilla rohkaistulla tai turrutetulla mielellä? Kokeeko päihdeongelmainen tällöin raittiutta tavoitellessaan, että löytäessään raittiuden, hän joutuu luopumaan siitä ainoasta, jolloin hän on kokenut läheisyyttä ja edes vähän rakkautta?

Millaista on elämä, jos kokee, että siinä ei ole lainkaan rakkautta? Että kukaan ei minusta välitä ja minulla ei ole ketään eikä mitään mistä välittää.

Minulla on kavereita. Ehkä ystäviäkin. Mutta ei monia. Yhdestäkään en tiedä kutsuisiko hän minua ystäväkseen. Yksi sinnepäin kuitenkin on Sininauhankin pitkäaikainen yhteistyökumppani Matti ”Kid” Hytönen, joka on tehnyt elämässään paljon pahaa, mutta myös paljon hyvää. Hän on viettänyt telkien takana 18 vuotta seitsemän kuukautta ja 22 päivää. Pian seitsemänkymppinen mies muistaa luvun tarkasti, sillä hän on tehnyt selkoa kaikista tuomioistaan muun muassa Yhdysvaltojen suurlähetystölle saadakseen maahan matkustusluvan.

”Eivät tällaiset vanhat rikolliset tuosta noin vaan Amerikkaan pääse”, Hytönen toteaa.

Mutta selvitysten jälkeen pääsevät, sillä Hytönen on lopettanut rötöstelyn. Hän teki pitkän päivä- ja kai yötyönkin muiden vankilakierteessä olevien tukemisessa työskennellen muun muassa KRIS-Etelä Suomi ry:n toiminnanjohtajana. KRIS on järjestö, joka on entisiä venkuloita ja venkulattaria täynnä. Yhdistys auttaa kädestä pitäen entisiä ja nykyisiä vankeja palaamaan kaidalle tielle. Mutta seeprakaan ei voi raidoilleen mitään, joten Mattikin jatkaa työtä alan miesten ja naisten auttamiseksi, mutta eri pallilla istuen.

Kakolassa hän teki yli kolmekymmentä vuotta sitten kappaleen, johon hänet innoitti Elviksen biisi Heartbreak Hotel. Pidän siitä hyvin paljon, sillä se liittyy tähän kirjoitukseen, rakkauteen ja sen kaipuuseen. Äänite syntyi salaa Kakolassa ”onnettomien tähtien alla”. Jonkinlaatuinen äänite on kuunneltavissa osoitteesta: http://www.youtube.com/watch?v=VjVxKGSpKxw.

Kakolan äänityksessä mukana oli yksi pamppu ja se nauhoitettiin nauhurille, jossa ei itse asiassa ollut edes nauhaa, vaan sen tilalla oli teräslanka. Matti lähetti koenauhan Toivo Kärjelle ja unohti koko jutun. Vastausosoite oli äidin osoite Tunturikadulla, kun muuta ei siviilissä ollut. Kun Hytönen pääsi Kakolasta ja meni äitinsä luokse, oli ovella vastassa kysymysten tulva, että mikä mies on tämä Toivo Kärki, joka lähettelee tänne jatkuvasti sähkösanomia. Matti arvasi asian ja niin syntyi hitiksi asti yltänyt Hotelli-kappale.

Julkisuus oli niin kova juttu, että televisionauhoituksesta tullessaan, hän ei pyyhkinyt kasvoiltaan edes rusketusväriä. Sai sanoa taksikuskille, että jos näyttää vähän ruskealta, niin se johtuu siitä, että tulin juuri TV-esiintymisestä. Taiteilijanimikin oli valmiiksi valittu. Kalteri-Veli, jonka Hytönen hylkäsi kynnyskysymyksenä. Tilalle tuli ”Kid”. Julkisuutta varten piti myös harjoitella. Yleisohje oli, että koita koko ajan näyttää siltä, kuin olisit häkin nurkkaan ahdistettu eläin.

HOTELLI

Säv & san: Matti ”Kid” Hytönen

1)    On sydämeni niin tyhjä,

kun laulun aloitan.

Vasta kun se on päättynyt,

sä ehkä voit ymmärtää sen,

kuinka paljon tuskaa,

rakkauteen mahtuu,

 ja niin pian se katoaa.


2)   Mä kerran katua kuljin,

oli sateinen, musta yö.

Ja pienen likaisen hotellin luona,

naisen kohtasin ja näin,

hän itki niin,

mä hellyin kyyneliin,

ja naisen saatoin hotelliin.


3)   Ei nimiä kysytty siellä,

ja huoneen vuokrasin.

Mä naisen saatoin huoneeseen,

ja kyynelsilmät hymyyn takaisin suutelin,

ja kysyin miksi,

hän itki niin,

vaikka tiesin hyvin syyn.


4)   Tuon rähjäisen huoneen yössä,

mä naista rakastin.

Hän mulle tahtoi antaa kaiken,

minkä joskus kauan sitten,

rahaan vaihtoi,

ja unohti rakkauden,

hän mulle antoi kaiken sen


5)   Kun tyttöparka jo nukkui,

ja uneksi hymyillen.

Mä käsilaukkuun hälle laitoin,

satasen, ehkä kaksi,

tarkkaan muista en,

sitten pois läksin,

ja naisen unohdin



6)   On sydämeni niin tyhjä,

kun laulun lopetan.

Ja nyt kun se on päättynyt,

sä ehkä voit ymmärtää sen,

kuinka paljon tuskaa,

rakkauteen mahtuu,

ja niin pian se katoaa.

keskiviikko 29. elokuuta 2018

Kanin paluu

päivis: Meillä on pitkähkö yhteinen historia kanien kanssa. Niitä oli meillä jo yli kymmenen vuotta sitten Mäkelänkadulla asuessamme, jossa umpipihalla eleli kaksi kania. Haettuamme ne jostain Lohjan suunnalta, emme tienneet, että toinen oli tiineenä ja se synnytti muutama viikko tulonsa jälkeen poikueen. Pienille pupusille löytyi jonkin ajan päästä uusi kotipiha Vantaalta.

Tuusulaan hankimme pihakaneiksi kolme eriväristä, ulkona elänyttä poikakania. Koska ne saivat olla vapaina, kaksi niistä katosi jossain vaiheessa omille teilleen. Yksi jäi ja jonkin ajan kuluttua se löysi kumppanin. Pihaan saatiin taas uutta elämää. Välillä kaneja oli ehkä vähän liiankin kanssa.

Erilaisista taustoista lähtöisin olevien kanien ja citykanien - tai paremminkin countrykanien - jälkeläiset olivat ruskeita, harmaita, kellertäviä ja mustia. Jokunen valkoinenkin oli joukossa. Kanit olivat meille suuri ilo ja Niilokin seuraili mielellään ikkunan takaa niiden touhuja. Meillä ei ole juurikaan istutettuja kasveja pihassa, joten kanit eivät aiheuttaneet meille harmia syömällä istutuksia. Ja jos sellaisia olikin, ne suojattiin verkkoaidalla.

Tämä Mustikseksi kutsumamme kani kesyyntyi ehkä kaikkein eniten. Se
herätti myös hämmästystä vaihtamalla väriä mustasta ruskeaksi.
Talvisaikaan toimme kaneille lisäravinnoksi lähinnä hevosille tarkoitettua heinää. Myös lintulaudoilta pudonneet siemenet kelpasivat hyvin kaneille. Ehkä juuri ruokinnan ansiosta osa kaneista lähes kesyyntyi ja rohkaistui jopa ottamaan kädestä näkkäriä.

Kunnes tuli pari vuotta sitten eteläisessä Suomessa riehunut virustauti, joka tappoi laajasti luonnossa eläneitä kaneja. Näin ilmeisesti kävi myös Tuusulan kaneille. Meidänkin pihamme hiljeni. Vain rusakot säästyivät tappavalta taudilta ja niitä näimme silloin tällöin. Rusakohthan kävivät aikaisemminkin täällä tapailemassa kanejamme, joiden seurassa ne näyttivät viihtyvän hyvin.

Kylällä olen silloin tällöin nähnyt jonkun yksinäisen kanin. Ehkä eilen pihaan ilmestynyt kani oli sama kani tai joku niistä. Elämmekin nyt suuren odotuksen aikoja ja toivomme, että saisimme taas iloksemme jonkinmoisen kanipopulaation. 

tiistai 28. elokuuta 2018

Et kai sä voi mua väärin ymmärtää

jormas: Yhtenä päivänä oli ylläpitämillemme Facebook-sivuille jakanut yksi lukija blogin vangituista norsuista. Sen voit lukea tästä. Mutta yksinkertainen kun olen, sain välittömästi palautteen kommentoinnistani sanoessani, että pieni marsu ynnä muut kärsivät yhtälailla, vaikka pieniä ovatkin. Sanoi, että mikä tässä on Jorma niin vaikeaa ymmärtää, että nyt puhutaan norsuista eikä marsuista. Kiitin lopuksi, että tämä nettipoliisi antoi minun pitää mielipiteeni, jolle tosin hän ei mitään olisi voinutkaan.

Hyvää käydyssä molemminpuolisessa älämölössä oli, että sain siitä blogiaiheen, sillä moinen, yli rajojen pursuava tarve säädellä muiden somekommentointia laittoi ajattelemaan. Pieniä eläimiä siis. En ole koskaan aikaisemmin käsittänyt, että pieni, häkkiin koko elämäkseen vangittu maksaa söpöydestään kovan hinnan. Sillä, jos se osaisi näyttää vangittuna olotilansa mukaisesti perin alakuloiselta ja surulliselta, niin ehkä varsinkaan lapset eivät haluasi pitää sitä vankeudessa. Jonne mitkään eläimet eivät missään tapauksessa kuulu. Eivät edes kalat akvaarioon. Mutta ei, vaan onnettomuudekseen usein pienet ja pörröiset eläimet näyttävät surullisina, vangittuina ja masentuneinakin aivan yhtä söpöiltä kuin vapaudessakin.

Itse olenkin kahlittujenkin eläinten suhteen aika kahjo ja varmasti kulkisin mielelläni leikkurit taskussa ja vapauttelisin Thaimaassakin ollessamme ihmisten vangitsemia eläimiä. Papukaijoja sekä apinoita häkeistä ynnä kettingeistä baaritiskien päistä ja niin edelleen. Niin pieniä kuin suuriakin. Mutta siihen en ole vielä ryhtynyt, sillä ajattelen, että olisin pian talvikotimme maassa itse häkissä, josta minua ei kukaan vapauta.

Viime kesänä olimme innoissamme, sillä järjestimme eläinten vapauteen valmentavia kursseja Jokilaaksossa siilien ja peltojäniksen poikasille. Hyvällä ja huonolla menestyksellä, joista kerron ehkä joskus lisää. Ja jokunen eläin valmennuksen ansiosta pääsikin luontoon, joka on vaaroja täynnä sekin. Mutta parempi elää ja kuolla vapaudessa kuin kärsiä ja surra vangittuna, on maailmassani oikea vaihtoehto.

Eläinten kuulumisesta vain ja ainoastaan vapauteen voisin ja pystyisin kirjoittamaan kirjan, vaikka sitä tuskin koskaan teen. Mutta muuten tästä aiheesta, kun tämä nyt mieleen jäi, saatan tehdä vielä kunnon blogin, kun asiaa aikani mielessäni haudutan. Pikku eläinten kiusaaja minussakin elää, sillä päivikselle, minulla ja Niilo-koiralla on Lidlistä ostettu katiska ilman teräsverkkoa Jokilammissamme. Katiska on Niiloa varten, joka juoksee joka aamu ja ilta uimareissullamme katiskan luokse laiturille. Sinne loukkuun jääneitä kaloja Niilo tutkii ja saattaa nuolaistakin, jonka jälkeen ne pääsevät takaisin veteen minne kuuluvatkin.

maanantai 27. elokuuta 2018

Kasvisruokaa varusmiehille

päivis: Viime viikon yksi mielenkiintoisista uutisista oli, että varusmiehille alettaisiin tarjota kasvisruokaa kaksi kertaa viikossa. Vielä mielenkiintoisemmaksi asia muuttui, kun puolustusministeri Jussi Niinistö möläytti ilmoille epäilynsä, että kasvisruoka ei riitä turvaamaan muun muassa proteiinin ja hiilihydraattien saantia.

Kyllähän ministerin olisi kannattanut ensin kysyä vaikka joltain asiantuntijalta, että onko asia tosiaan näin. Turhaan nolasi itsensä.

Paistoin tänään yhtä suosikkiruokaani, jota kutsutaan muun muassa
kasvismaksalaatikoksi. Siinäkin on pähkinöiden ansiosta niin paljon
proteiinia, että ministeri Niinistönkin saattaisi hämmästyä.
Olen jo muutaman vuoden kuulunut Facebookin pariin vegaaniryhmään. Vegaanithan ovat ihmisiä, jotka eivät käytä lainkaan eläinperäisiä tuotteita ruokavaliossaan. Kasvissyöjät taas voivat käyttää myös maitotuotteita ja kananmunia. Varusmiehille oletettavasti on tarkoitus tarjota ruokaa, jossa noita viimeksi mainittujakin ruoka-aineita on. Mutta vegaaniruokakaan ei aiheuta ministerin pelkäämään puutosta ravinnossa. Ainakin vegaanit tuntuvat olevan oikein hyvin perillä siitä, mitä tasapainoinen ja monipuolinen ruokavalio pitää sisällään.

Kuuntelin radiosta, kun siellä haastateltiin jotain varusmiesten edustajaa. Hän kertoi, että varuskunnissa ilmoitus kasvisruoan tarjoamisesta ei ole aiheuttanut sen kummempaa keskustelua. Eikä ihme. Varusmiehet ovat sitä ikäluokkaa, joista moni on itse kasvissyöjä tai ainakin kaveripiirissä on kasvissyöjiä ja vegaaneja. Kouluissakin kasvisruokien tarjonta on lisääntynyt. Ehkä ministeri Niinistö onkin vain sen verran vanhempi, ettei hänelle ole ihan normaalin arkielämän kautta tullut ymmärrystä kasvissyöntiä kohtaan.

Niinistön pelko proteiinin puutteesta on oikeastaan käsittämätön. Joskus tuntuu, että kasvissyöjät tai vegaanit jopa popsivat turhankin paljon proteiinia. Sitä on niin helppo saada vaikkapa pavuista, linsseistä ja pähkinöistä. Tai kaikista niistä uusista tuotteista, joilla meitä kasvissyöjiä nykyään hellitään.

Vuoden 2018 parhaimmaksi uutuustuotteeksi äänestetty vöner sisältää huomattavasti
enemmän proteiinia kuin esimerkiksi naudan jauheliha.


sunnuntai 26. elokuuta 2018

Long life man

jormas. Taisin joku päivä sanoa, että kirjoitan omituisesta tavastani opiskella englantia. Sillä kaikki mitä osaan, on Sue Ellenin, Clint Eastwoodin, John Waynen ja niin edelleen opettamaa. Televisiosta ja elokuvista. Vähän saman tapaan kuin tallinnalaiset oppivat TV:n avulla Neuvostoliiton miehityksen aikana suomea. Sen lisäksi televisiosta näkyi ja kuului heillä ohjelmaa vain viroksi ja venäjäksi.

Minulla oli koulussa ensin ruotsinkieli ja sen lisäksi seuraavana vuonna pakollisena ja ainoana vaihtoehtona saksa. Kolmannelle luokalle silloisessa yhteiskoulussa selvisin vain ja ainoistaan joka vuosi ehtojen kautta, joista selviämiseen käytin enemmän tai vähemmän kesälomani.

Olin päättänyt, etten koskaan opiskele kieliä millään tavalla, vaikka Thaimaassa vietänkin puolet ajastani. Vaan toisin on käynyt ja käymässä. Syy on Google-kääntäjän, johon hurahdin. En toisin heti, mutta varsinkin tänä kesänä. Kimmokkeen aiheutti Bangkok Hospitalin lääkäri, jonka pakeille menin, kun huuleni olivat saaneet liikaa mollikkaa eivätkä millään keinolla parantuneet.

Satuin sairaalaan, kun siellä ei ollut paikalla suomen kielen tulkkia, vaikka hän siellä usein onkin. Joka tapauksessa tämä lääkäri kyseli ja antoi vastaukset vaivaani käyttämällä siihen Googlen kääntäjää. Sen välittämä teksti oli käytännössä täydellistä ja ymmärsin kaiken. Silloin oivalsin, että vaikeinta sen käytössä on opetella antamaan sille joko puhumalla tai kirjoittamalla äidinkielellä sellaisia lauseita, jotka se osaa kääntää oikein.

Kun tämän olen ymmärtänyt, olen ollut puhekielen opiskelemisesta sangen innostunut. Sen lisäksi, että taskukokoinen älylaiteeni kääntää mille kielelle kaiken, jonka siihen kirjoitan, se tekee muutakin. Nimittäin voin puhua laitteeni mikrofoniin vaikkapa: "Minä lennän huomenna kuuhun, lähdetkö matkalle kanssani?" Älylaite kääntää ja kirjoittaa sen näytölle välittömästi ja puhuu kirjoitetun sen jälkeen, jolloin pääsen kirjoittamisen lisäksi kärryille kuinka käännetty teksti lausutaan. Erinomaista, sanon minä.

Long life man
Nyt olen etsinyt netistä muutamia englanninkielisiä chat-ryhmiä tai henkilöitä, jotka haluavat keskustella kanssani englanninkielellä. Ja mitä enemmän sitä teen, sitä vähemmän tarvitsen arjen smalltalkiin Googlen kääntäjää. Long life man on sen ansiota, jota en Googlen hakupalveluilla löytänyt muiden käyttämänä.

Koska en halua käyttää sanaa "eläkeläinen" vaikka elänkin elämässäni leppoistamisvaihetta, olen luonut eloani ja oloani kuvaamaan otsikon kolme sanaa. Olen pitkän elämän mies - long life man. Kielitaitoinen kun nyt hieman olen.

lauantai 25. elokuuta 2018

Öiset maisemat ovat erilaisia

päivis: Kirjoitimme Jorman kanssa pari vuotta sitten kaupunkikulttuureista, omia näkemyksiämme tietenkin. Jormalla oli paljon muistoja Hyrylästä, minä taisin kirjoittaa silloin ainakin Laukaasta, josta muistan yrittäneeni etsiä asioita, joita voisi kutsua kaupunkikulttuuriksi. Kuluneen viikon aikana olen katsellut öistä kaupunkia - tai kaupunkeja.

Helsingin edustalla pieni tauko kesken työvuoron. Näkymä merelle ja
lähisaarille näyttää aina yhtä mukavalta vuorokaudenajasta riippumatta.
Yöllä kaikki näyttää erilaiselta. Hämärillä katuvaloilla valaistuilla pikkukaduilla näkee lähinnä vain rakennusten siistit julkisivut. Pihojen romut tai talojen tarkat yksityiskohdat eivät pimeällä näy. Valoisan aikaan tutuiksi tulleet paikat saattavat tuntua aivan erilaisilta kuin pimeällä. Ja kun ihmiset nukkuvat, asuntojen valotkaan eivät valaise maisemaa.

Kesäkadut ovat yhtä työmaata. Päivemmällä, kun liikennettä on enemmän, voi vain kuvitella, miten hidasta ja hankalaa eteenpäin meno on. Mutta öisin haittana ovat oikeastaan ainoastaan työmaiden aiheuttamat töyssyt ja kavennetut kulkuväylät. Toisaalta pimeällä on välillä vaikea hahmottaa, nistä kohtaa autoilijan toivotaan ajavan, kun välillä väylät mutkittelevat oudoistakin kohdista.

Katutöitä Suomessa ei jostain syystä tehdä kolmessa vuorossa, ei siis ainakaan öisin, vaikka luulisi, että työmaat saataisiin sillä tavalla nopeammin valmiiksi. Olisivatko syynä sitten kadunvarren asuintalot, joissa asuvien rauhaa ei haluta häiritä öisin? Katujen asfaltointeja sentään tehdään myös myöhään illalla, jolloin homma näyttää edistyvän ripeää vauhtia. Näitä olen huomannut tapahtuvan ainakin Helsingissä Mäkelänkadulla.

En ole koskaan ajatellut olevani yöihminen. En ole sellaisia edes oikein ymmärtänyt. Nyt ehkä ymmärrän vähän enemmän. Yöllä maailma on jotenkin erilainen. Ehkä jopa kauniinpi kuin päivällä.

perjantai 24. elokuuta 2018

Väärien valintojen asiantuntija

jormas: Lähes neljäkymmentä vuotta sitten lopetin tyystin päihteiden käytön. Lopetin koska alkoholi hallitsi elämäni jokaista osa-aluetta.

Vuosikaudet ja kymmenet olin valmis kärsimään tuttua turvallista tuskaa ennen kuin pystyin ottamaan pysyvän askeleen tuntemattomaan. Ehkä lisävaikeus tuli siitä, että koskaan minusta ei tuntunut siltä, että juominen olisi ollut yhtä helvettiä. Vaan päinvastoin. Minulla oli humalahakuisessa elämässä yksin ja seurassa kaikkine sekoiluineen tosi hauskaa. Jotain sellaistakin, jota en selvinpäin ole löytänyt. Mutta ei mitään, jota en olisi pystynyt korvaamaan johonkin parempaan pää kirkkaana ilman päihteitä.

Aitoa surua, itkua, iloa ja naurua on elämääni mahtunut aina. Hulluna humalassa ja hulluna selvinpäin, sanoisi ehkä vaimoni päivis. Toki joskus olen ilon kadottanutkin, mutta löytänyt sen aina uudelleen. Ja joka kerta entistä parempana. Kun viimein osaan itkeä oman koiran haudalla selvinpäin kaksi viikkoa ja kun viimein olen oppinut rakastamaan aidosti selvinpäin, niin sitä en hevin viinaan tai muihin päihteisiin vaihda.

Esteitä pysyvään suunnanmuutokseen jo aiemmin olen vuosikymmenten saatossa pohtinut eräänkin kerran. Yksi on ollut juuri tuntemattoman askeleen ottamisen vaikeus, kun ei tiedä mitä siitä seuraa. Niinpä minulle ei ole koskaan selvinnyt mitä elämältäni oikein haluan, mutta samaa tietä jatkaen jatkaisin sitä tällä hetkellä jossakin haudan takana. Mitä se itse kullekin onkaan.

Ehkä toinen oleellinen asia liittyy itsetuntoon tai sen puutteeseen. Halusin liian usein olla kuin muutkin tai jotain sellaista, jota oletin muiden haluavan minun olevan. Jos olisin tavalla tai toisella saanut vahvistusta siihen, että saan olla juuri sellainen ja sen näköinen kuin olen ja sillä siisti, olisi my way ollut ehkä toinen. Mutta kaikkinensa tämä on ollut hieno tie.

Minut pelasti oivallus, että suunnan muutokseen ei tarvitse tietää mitä haluaa, jos tulee vakuuttuneeksi siitä mitä ei halua. Se antaa polun jättää elämästään kaikki se mitä ei itselleen tahdo. Oli loppujen lopuksi helppo ymmärtää, etten tahtonut ennenaikaisesti hautaan. Jonne olisin silloisen elämäni kanssa satavarmasti päätynyt jo ajat sitten. Joten väärän vaihtoehdon karsiminen antoi tilaa ja voimavaroja etsiä jotain sen tilalle. Sitä en tiedä tarkkaan enkä välitä tietääkään mitä olen löytänyt. Mutta sen tiedän, että vaikka tämä olisi viimeinen päiväni ajan vankina, olen elänyt hyvän ja onnellisen elämän.

Joskus pohdin miten päihteiden käytön lopettaneet ovat onnistuneet omimaan itselleen sanan "raittius". Sillä se on paljon enemmän kuin viinaton elämä. Se on aitoa elämää ja mielen raittiutta, jota en varsinkaan kemiallisesti edes yritä muuttaa toiseksi. Mutta se ei ole sitä, että joku lopettaa kantilla viinan juonnin ja sen jälkeen kerran kuukaudessa hakkaa vaimonsa ja lapsensa oman pahoinvointinsa seurauksena. Raittius on ohikiitäviä hetkiä, jolloin koen yksin tähtitaivaan alla, että tässä on kaikki eikä minulta mitään puutu.

torstai 23. elokuuta 2018

Jumissa lentokentällä

päivis: Taksihomma tuntuu edelleenkin niin mielenkiintoiselta, että en malta olla jatkamatta aiheesta. Ajoin keskiviikkona kolmannen työvuoroni, joka yllättäen päättyi vasta tänään aamuvarhaisella. Ajatus oli lopettaa viimeistään kahden aikaan yöllä. Syy työvuoron venymiseen löytyy otsikosta: jäin jumiin Helsinki-Vantaa lentokentän taksialueelle.

Asiakkaiden osalta työpäivä ei tuonut mitään uutta. Ehkä kyydissä oli tavallisempia matkustajia kuin edellisen työvuoron aikana. Moni oli vaitonainen ja puuhasi takapenkillä omiaan. Kaksin liikkuneet juttelivat keskenään ja yksin kulkeneet näpräsivät kai kännyköitään.

Ensimmäinen kyytini oli Helsinkiin hotelli Kämpiin. Asiakkaat olivat saksaa puhuvia ja hotellin nimeksi he sanoivat Kemp. Hetken löi tyhjää ennen kuin älysin, että ovat menossa Helsingin ehkä toiseksi tyylikkäämpään hotelliin. Kallein se kai ainakin on. Sinnehän osasin helposti ja olin jo etukäteen iloinen, että saan ajaa hotellin pääovelle. Mutta eivätkös vain innostuneet Pohjois-Esplanadille käännyttyämme jäämään pois kaupungintalon edustalla, koska kauppatorilla oli elämää.

Lentokentän kokooma-alueen taulusta näkee,
milloin on oma vuoro ajaa eteenpäin. Välillä
vuoroa joutuu odottelemaan pitkäänkin.
Illan aikana ajelin muutamaan kertaan Helsingin keskustaan ja Espooseen, kunnes yhden aikaan yöllä iski ahneus ja ajattelin mennä vielä kerran lentokentälle, josta voisin saada sopivan kyydin. Ei olisi pitänyt tehdä sitä. Mutta ehkä kentälle jumiin jääminen on asia, joka pitää kokea henkilökohtaisesti. Melkein heti, kun olin kirjautunut sisälle taksien keräilyalueelle, ajovälityslaitteen näytölle tuli ilmoitus, josta ymmärsin, että saapuneiden T2-tolpalle ei ole ihan äkkiä odotettavissa taksikyytiä kaipaavia matkustajia.

Päätin silti jäädä odottamaan tulevia lentoja ja pääsyä seuraavalle odotusalueelle. Mutta lentoja kun ei ollutkaan tulossa kolmeen tuntiin. Tajusin sen vasta kun olin jo viimeisen puomin takana reilun kymmenen muun taksin kanssa. Ja tietenkin jonossa, josta ei ollut mitään mahdollisuutta lähteä ei eteen- eikä taaksepäin, eikä sivusuuntiinkaan. Siellähän olin ja ihmettelin tilannetta. Masentavinta oli huomata, että osasta kentän sisätiloja sammuteltiin valoja!

Kännykästä näin, että seuraava kone laskeutuisi joskus neljän jälkeen. Kentän sisältä löytyvien saapuvien lentojen lista oli vähän myönteisempi: etelän lomailijoita kuljettava kone laskeutuisi klo 3.25. Mitä siinä juuri muuta osaa tehdä kuin nukkua. Enpä ole koskaan ennen nukkunut lentokentän pihassa. Unta riitti puoli tuntia.

Lentokone tuli ja vielä piti odotella jonkin aikaa omaa vuoroa, että pääsin poimimaan kyytiini kaksi etelässä lomaillutta espoolaisnaista. Aamuyön viimeisen keikan ajoin Espoon perukoille ja olin tyytyväinen, että navigaattorit on keksitty. Kun Espoo on minulle muutenkin vaikeasti hahmottuva kaupunki, ei olisi ollut kovin helppoa palata samoja jälkiä takaisin lukuisten pikkuteiden ja risteyksistä kääntymisten jälkeen. Kotiin ajelin lopulta samaan aikaan nousevan auringon kanssa.

keskiviikko 22. elokuuta 2018

Taksi

jormas: Päivis on kirjoittanut parikin mukavaa blogia uudesta "harrastuksestaan" leppoistamispäiviensä ratoksi. Samasta aiheesta kirjoitan minäkin. sillä taksirengin osa on ollut aikoinaan osaa omaakin elämääni. Päivin sekä öin.

Sitä en muista, kuinka taksi-isäntäni minut hommaan värväsi. Sen sen sijaan muistan oikein hyvin, että pidin työstä paljon. Kunnes viina tai oikeammin sen hallitsematon käyttö pilasi tämänkin. Mutta kaikki tämä on ollut "my way", jota en ole katunut koskaan. Ainoastaan englanninkielen taidon puute on rajoittanut rönsyilevää mieltäni. Sitäkin opiskelen nyt sangen persoonallisella tavalla, josta kerron joskus.

Taksiauto, jota ajoin oli niin sanottu pitkä-Mersu, joka toi mukanaan oman mausteensa. Oli kolme penkkiriviä ja muun muassa sen myötä paljon niin sanottuja orkkakeikkoja, joiden ansiosta moni populäärimusiikin taitaja tuli minulle kovastikin tutuksi. Aina Irwinistä lähtien. Kertakaikkiaan oiva mies ja pesunkestävä renttu, kuten minäkin omalla sektorillani.

Aikanani Hyrylän taksissa ei ollut kaikissa autoissa Ulaa, vaan se oli vain taksikopin seinällä. Jota kuunneltiin ja odotettiin keikkoja. Hyrylän taksit eivät saaneet esimerkiksi mennä Vantaa-Helsinki lentoasemalle, jota päivis tällä hetkellä pitää pääpäivystyspaikkannaan. Kun Hyrylän kopin seinältä kuulimme, että "Kakkosella asiakkaita", yksi sun toinen kuski lähti vihellen, että täytyy käydä kahvilla. Ja vartin päästä olimme kaikki lentokentällä nappaamassa kyytejä Vantaan taksin apajilta.

Paras tai ikimuistoisin keikka taisi olla Rautatieasemalta Rovaniemelle, kun otin niin sanotun käsipystyn. Takapenkille kapusi aikuisen ikäinen miehenköriläs selkäreppuineen ja sanoi, että Rovaniemelle. Olin vihreä ja pääni oli täynnä ajatuksia, että miten kysyisin, että onkohan rahaa, etten menettäisi kyytiä. Mäkelänkadulla olimme silloisen Sofialehdon unioinin kohdalla, kun ukko urahti takapenkiltä: "Tiedän mitä ajattelet, katso tuonne". Ja heitti reppunsa viereeni. Minä kurkkasin sinne, joka oli täynnä seteleitä. Ja minä ajoin  hyvillä mielin pohjoiseen, ukon nukkuessa välillä. Juuri sanaakaan ei vaihdettu.

Mukava työ osaltani loppui siihen, kun yövuoron päätteeksi koppasin kyytiin mukavan ihmisen, jonka kanssa menin kotiini. Ja join hetken huumassa Koskenkorvapulloisen sekä nukuin rokuliin seuraavan aamun sekä iltapäivän koulukyydit.  Ja isäntä sanoi, että kuulepas Soini, sinun panostasi ei Hyrylän taksissa enää kaivata.

tiistai 21. elokuuta 2018

Tahdon vain ajaa

päivis: En malta olla jatkamatta uudesta urastani taksisuharina. Yksi osa sen mukavuudesta on autolla ajo. Otsikkonikin viittaa levyyn, joka tätä nykyä soi paljon radiossa. Allekirjoitan ajatuksen. En ole muistanutkaan, miten kiva on ajella laadukkaalla henkilöautolla. (Sori meidän Smart, olet silti autoista parhain.)

Öisissä pääkaupunkiseudun kaupungeissa ajelu ei sekään ole hassumpi juttu. Ravintoloista palailevien tai muuten vain ulkosalla liikkuvien ihmisten lisäksi olen voinut nähdä kettuja, jäniksiä ja kaneja. Eikä ole ruuhkia. Yöllä tulee muuten harvoin liikuttua ulkona. Iltojen viimeisin ulkona käynti liittyy yleensä Niilon kanssa tekemääni kävelyyn Jokilaakson maisemissa.

En ole vielä päässyt perille, miten taksikuskit viettävät taukojaan. Melkoista taukoilua tosin on Helsinki-Vantaan lentokentällä, jossa pahimmillaan saa istua taksijonossa pitkänkin aikaa ennen kuin auto on terminaalin edessä valmiina ottamaan matkustajan tai matkustajat kyytiin.

Eväitä olen ainakin itse odotellessa syönyt. Minusta tuntuu, että osalla kuskeista ruokailuun liittyvä todellisuus tarkoittaa kahvia ja pullaa. Tuolla lentokentän taksipisteessä kyllä on kuskeille tarkoitettu baari, jossa on jopa lämmintä ruokaa tarjolla. Auki kuppila on yhteen saakka yöllä.

Ehkä tämä on osa aitoa taksityötä: kahvitauko
kadun varren huoltamon parkkipaikalla.
Jostain syystä tupakkakin tuntuu maistuvan taksia työkseen ajaville. Syytä en tiedä. Ehkä se korostaa äijäimagoa, joka autoa ammatikseen ajaviin saattaa liittyä.

Olen kokenut sen verran ajamisen huumaa, että en ole oikein joutanut miettimään, minne voisin kyytien välillä poiketa taukoilemaan. Tosin, nykyinen haluni toteuttaa vegaanista ruokavaliota on melkoinen haaste, kun silmäilee tienvarsien huoltamobaarien lasivitriinien tarjontaa. Siksi olenkin pakannut itselleni ruokatermariin sopivaa syötävää. Kylmiä eväitä toistaiseksi.

Sörnäisten rantatien Nesteeltä, jossa kävin tankkaamassa, löytyi sentään kahviin sopivaa kauramaitoa. Ehkä poikkean sinne toistekin, sillä myyjä kutsui kahvia taksikahviksi, jos oikein kuulin. Hinta ainakin oli selvästi halvempi kuin normisti kahvit yleensä.

maanantai 20. elokuuta 2018

Melkein unohdin taas blogini

jormas: Joskus pää on ilman blogiaiheita, ilma sateinen, taivas vailla tähtiä ja lentokoneita eikä tiellä tai luonnossa liiku ketään. Sateisessa yössä kulkevat vain Niilo ja Jormas.



sunnuntai 19. elokuuta 2018

Hyvästi leppoisat eläkepäivät

päivis: Leppoisat eläkepäivät päättyivät eilen, kun aloitin taksikuskin hommat, rengin, kuten tapana on sanoa. Reilu neljä vuotta sitten hankittu taksikortti uhkasi mennä vanhaksi ja kun lehdessä luki, että taksikuskeista on pulaa, päätin rientää avuksi.

Asiaa helpotti huomattavasti heinäkuussa voimaan tullut uusi taksilaki, joka antoi minullekin mahdollisuuden lähteä ajamaan mihin tahansa. Aikaisemmin olisin voinut pestautua vain Tuusulassa asemapaikkana pidettävän taksin puikkoihin, koska olen tehnyt paikallistuntemuskokeen sinne. Kunnat, joiden alueella olisin voinut toimia, olisivat myös olleet yhden käden sormin laskettavissa.

Ihan tuosta vaan taksihommien aloitus ei onnistunut. Lähitaksi, jonka aluetta lähes koko Uusimaa näyttää nyt olevan, vaatii kaikilta kuljettajiltaan laatu- ja asiakaspalvelukoulutuksen. Ilman sitä Lähitaksin kuljettajakorttia ei voi saada. Kävin päivän kestävän koulutuksen eilen ja sen päätyttyä läksin ajoon vantaalaisen taksi-isännän Mersulla.


Taksikuskin hommat olivat niin mielenkiintoisia kuin olin ajatellutkin. Hirveästi en reilun kahdeksan tunnin työvuorossa ennättänyt ajaa, sillä olimme isännän kanssa päättäneet, että aloitan tehtävään tutustumisen Helsinki-Vantaan taksiasemalta. Ennen kuin pääsin ottamaan kyytiin ensimmäiset asiakkaani, nuorenparin, olin joutunut odottamaan T2-terminaalin eteen pääsyä parin tunnin ajan. Illan mittaa keikan jälkeen siirtyminen terminaalille kuitenkin nopeutui. Ehkä laskeutuvia lentokoneita tuli illemmalla ja alkuyöstä enemmän ja se vauhditti taksijonojen purkautumista.

Ainakin pääkaupunkiseudulla näkee paljon somalikuskeja. Laatu- ja asiakaspalvelukoulutuksessakin heitä oli useita. Niin myös takseja ajamassa. Hämmentävä yksityiskohta tässä uudessa työyhteisössäni, jos tätä termiä nyt voi käyttää, oli näiden somalikuljettajien halu rukoilla kesken työvuoron. Lentokentän niin kutsutun taksien keräilyalueen rakennuksen seinustalla on tila, jossa somalit säilyttävät mattoja, joiden päällä he käyvät rukoilemassa.

Ilman ennakoitavissa olleita mokia ensimmäinen työpäiväni ei sujunut, mutta pääasia kai on, että sain vietyä jokaisen asiakkaani turvallisesti perille ja maksutapahtumatkin onnistuivat, vaikkakin välillä hieman takuten. Ehkä homma alkaa sujua paremmin, kun kokemusta karttuu.

lauantai 18. elokuuta 2018

Erkki Arvaja in memoriam, olit yksi meistä

jormas: Montaa ihmistä en ole muistellut niin, että laittaisin muisteluni kirjaimina kaikkien tietoisuuteen. Yksi heistä oli koko kaupungin Reiska, josta kirjoitin muistokirjoituksen, joka taidettiin jossain julkaistakin. Kirjoituksen nimi oli "Reiska, olit yksi meistä".

Nyt kirjoitan lähes samalla nimellä Erkki Arvajasta, josta tuli jälkeeni Jyväskylän Katulähetyksen toiminnanjohtaja. Tosin ei aivan suoraan, sillä tehtävään hallituksessa valittiin Sakari Pihlaja, jonka johtajuudesta ei koskaan tullut totta. Vaan julkisen haun kautta Erkki valittiin tehtävään yksimielisesti. Mutta millainen mies olit, sen voi  katsoa ja kuunnella tämän linkin takaa Erkin itsensä kertomana.

Usein sanoin, että Sinulla on kaksi, kolme ansiota ylitse muiden. Yksi oli poliittiset suhteet, sillä ilman niitä koneisto olisi jo monet kerrat upottanut Katulähetyksen. Toinen, vieläkin tärkeämpi ominaisuus oli riittävä hulluus, joka menestyksekkäässä päihdetyön johtamisessa on oiva ominaisuus. Sitä ilman yksityisen toimijan on vaikea pärjätä, jos palveluja myydään rahalla yhteiskunnalle. Ja kolmas, koulutustakin tärkeämpi, oli halu tehdä juuri tätä työtä täydellä sydämellä. Se oli Sinun vahvin puolesi, jonka vuoksi olit oiva rinnalla kulkija ja vertaistuki kaltaisellenikin juopolle, vaikka et alkoholisti itse ollutkaan. Mutta viinan maun, kuten monet muutkin maallisen elämän metkut tiesit, joiden vuoksi erityisesti arvostin Sinua.

Vasta Katulähetykseen tultuasi Sinulle taisi selvitä, että isäsi oli Katulähetyksen perustajia 50-luvulla, vaikka yhdistyksen juuret ovatkin luodut  jo vuosikymmen aiemmin. Sodan aikana joulupakettien muodossa rintamalle lähetetyissä joulupaketeissa.
Isäsi taustan tiesin, sillä myös hänelle näkäräiset maistuivat. Välillä liiankin kanssa. Joka tapauksessa isäsi kanssa tarinoin aikoinaan jonkin kerran, sillä asuimme molemmat Jyväskylän maalaiskunnan Palokassa.

Kuten luonnollisesti myös äitisi Liisa, joka oli monet vuodet Katulähetyksen hallituksessakin. Aina kun minulla oli hallituksessa vaikeita asioita, pidin hallituksen kokouksen kirpputorillamme. Ja jäsenten aika meni tavaroita penkoessa, kunnes tuli aika lähteä kotiin. Ja hallitus huikkasi ovelta, että kyllä sinä Jorma tiedät miten pitää tehdä päätökset. Että tee vaan pöytäkirja, niin me hyväksymme sen.

Olit Erkki yksi meistä ja hyvä mies, jonka moni tunsi "Inssinä". Sinun Jumalasi on täynnä armoa ja hyväksyntää, joten Hänen luonaan me vielä näemme.

perjantai 17. elokuuta 2018

Kani kani

päivis: Jokilaakso oli muutama vuosi sitten varsinainen villikanien paratiisi. Ne saivat temmeltää täällä mielin määrin ja ylimääräistä ruokaakin oli lähes aina tarjolla. Varsinkin talvella siemenet ja kuivattu heinä olivat niille tervetullut lisä. Sitten Tuusulaankin levisi pääkaupunkiseudun citykaneja tappanut virustauti ja Jokilaakso jäi ilman countrykanejaan.
Tästä riistakameran kani-kuvastakin on aikaa jo yli kaksi ja puoli vuotta.
Kanit eivät ole koskaan saaneet täällä aikaan minkäänlaista tuhoa. Korkeintaan joku marjapensas on hieman maistunut niille, mutta niistäkin naposteluista on selvitty laittamalla verkkoaita pensaiden suojaksi. Todellisuudessahan täällä ei ole mitään tuhottavaa, sillä Jokilaakso on haluttu säilyttää mahdollisimman luonnonmukaisena. Lähes kaikki istutettu löytyy kasvihuoneen seinien sisältä.

Meidän onkin hieman vaikea ymmärtää kaneihin kohdistuvaa vihaa juuri siitä syystä, että täällä ei ole juuri mitään tuhottavaa. Päin vastoin me olemme iloinneet kaneista ja viihtyneet lukuisat kerrat ikkunan äärellä katselemassa niiden touhuja.

Myös Niilolle kanit ovat tuottaneet ilmiselvästi iloa. Aika hyvin se oppi katselemaan niitä kaikessa rauhassa ikkunan takaa, mutta joskus sekin joutui hieman pidättelemään omaa intoaan, kun kanien luokse ei millään päässyt. Kerran se onnistui saamaan pienen kaninpoikasen suuhunsa, mutta päästi pupun melkein samantien vapaaksi.

Joskus edelleen, kun Niilo ei vapaana juostessaan muista odotella meitä, sen saa helposti ainakin pysähtymaan, kun sen perään huutelee, että "kani kani".

Aivan kokonaan kanit eivät Myllykylän alueelta ole kadonneet. Aina silloin tällöin niitä näkee kylänraitilla. Mutta aina näkösällä on vain yksi kani. Se panee miettimään, että noinkohan kanit enää löytävät puolisoa itselleen, jotta kylän kanikanta elpyisi uudelleen. Tiedämme, että monikaan ei sitä toivo, mutta meille se kuitenkin olisi enemmän kuin ilon aihe.

torstai 16. elokuuta 2018

Kukonlaulun aikaan

jormas: Meillä ihmisillä on mukavia aikailmaisuja, jotka liittyvät eläimiin. Kuten kukonlaulun aikaan tai ennen sian pieraisua. Tai yö on korpin musta sekä monia muita.

Tänä aamuna tosiaan heräsimme kukonlaulun aikaan, vaikka kukkoa ei meillä olekaan. Herätystä ei myöskään suorittanut Merikonttikotimme monenlaisia kukintoja hallitseva käki, sillä nukuimme Matkakodissamme.
Varhainen, herätyskellolla varmistettu aamuherääminen onkin harvinaista elämäni leppoistamisvaiheessa, vaikka aamun virkku ja illan torkku olenkin. 

Tänään matkaan meren yli Tallinnaan, josta jatkan Saarenmaalle, tarkemmin oletettavasti Muhun saarelle. Sieltä on lapsuuden kaverini ja etäinen sukulaiseni hankkinut satama-alueen tai jotain sen suuntaista. Joka tapauksessa jokunen päivä sitten Hannu kysyi, että tuletko katsomaan, kun minulla kuulemma on usein ideoita, jotta mitä satamalla voisi tehdä.

Paikan näen tämän päivän kuluessa, jonka jälkeen tuumataan ja visioidaan. Omassa silmäkulmassa on pilke, josko siellä olisi Matkadillemme yksi kesäinen paikka.

Arvatenkin matkaan liittyy myös pohdintaa, josko viimein saisimme satamaan, kuinka tehdä merikonteista taloudellisesti järkevällä tavalla noin 30 m2 Sinkkukoti.

keskiviikko 15. elokuuta 2018

Juuria ja juurettomuutta

päivis: Facebookissani lukee minusta, että "Ikuisesti Palokan tyttö". Se on vitsi, mutta myös totta, vaikka olenkin syntynyt Jyväskylässä. Olin kaksivuotias kun muutimme Palokkaan, jossa olen asunut pitkään aikuisenakin lyhyttä Jyväskylässä asumista lukuun ottamatta. Tällä hetkellä en kuitenkaan oikein tiedä, mikä on oma kotiseutuni.

Palokassa muuttolaatikot pakattuani asuin lyhyen aikaa Laukaassa, josta muutin Helsinkiin, mutta koskaan en ole tuntenut sitä kotikaupungikseni, vaikka kieltämättä viihdyinkin siellä. Ehkä silloiset työkuviot vaikuttivat siihen, että kaupunkia ei oikein tullut otettua haltuun. Enkä myöskään löytänyt sieltä paikkaa, johon olisin kiintynyt tai jonka olisin erityisesti kokenut omakseni. Ehkä en sellaista koskaan etsinytkään.

Helsingistä siirryimme vähitellen asumaan Tuusulaan. Vuosien asumisen jälkeenkään en aina oikein hahmota tämän pitkulaisen kunnan karttaa. Alkuvuosina jopa onnistuin eksymään Hyrylässä. Vanhastaan olen tiennyt Tuusulasta Rantatien ja sen arvon. Ehkä se on vähän rajoittanut ajattelemista. Mikään ei tunnu menevän sen ylitse, vaikka voisikin.

Palokassa ja muutenkin Jyväskylässä totuin siihen, että kotiseudulla on vettä; järviä ja jokia. Helsingissä oli meri, vaikka se ei ihan näköetäisyydellä kodeistamme koskaan ollutkaan. Tuusulassa on vain kaksi järveä, mutta onneksi on pitkä Tuusulanjoki, jonka rannalla asumme. Ja lammet. En oikein osaisi kuvitella asuvani paikassa, jossa ei helposti pääse veden äärelle.

Synnyinseudulta pois muutettuani en ole kokenut muuttuneeni helsinkiläiseksi, enkä nykyään oikein ole tuusulalainenkaan, vaikka virallisesti sitä olenkin. En edes tiedä, miten Uusmaalaisten laulun sanat menevät. Jokainen kai kuitenkin oman kotiseutulaulunsa sanat osaa?

Omia juuriaan ja juurettomuuttaan voi etsiä ja kokea kai monella tavalla. Olen usein toistellut kerran kuulemaani sanontaa, että koti on siellä, jossa on viettänyt kolme yötä. Se on kuitenkin kaukana siitä, mikä on oma kotiseutu ja mitkä ovat omat juuret. Jyväskylään mennessäni en enää tavoita sitä samaa kotiseututunnelmaa kuin ennen siellä asuessani, mutta jonkinlainen kaihomieli kieltämättä viivähtää usein mielessä.
Sukulaisia sukukokouksessa Joensuussa ortodoksikirkkoon tutustumassa.
Aidosti omat juureni ovat jossain paljon kauempana kuin Jyväskylässä, vaikka isovanhempanikin asuivat Palokassa silloin kun synnyin. Heidän kauttaa juureni yltävät kuitenkin toisaalle Keski-Suomeen, mutta myös rajan takaiseen Karjalaan, Viipurin seudulle ja Jääskeen. Jääski yhtenä juurenani onkin ollut lähiaikojen mukavin löytö, josta omat seikkailuni sukututkimuksen parissa toivon mukaan tuovat tulevaisuudessa paljon uutta tietoa ja ymmärrystä. Ihan oma sukutarinansa liittyy tietysti Rääkkylään Pohjois-Karjalassa. Se on paikka ja seutu, jossa eläneistä kaukaisista esivanhemmistani tiedän ehkä tällä hetkellä kaikkein eniten.

Paikkakunnilla, joissa omaa sukuaan tietää eläneen, on jostain syystä ihmiselle erityismerkitys. Näin ainakin minulle.

tiistai 14. elokuuta 2018

Pääkaupunkiseudun rengasmatka joukkoliikenteellä

jormas: Tänään teimme joukkoliikennekokeilun Tuusulan Myllykylässä Helsingin keskustaan, Itäkeskukseen ja Isoon Omenaan Espooseen. 

Aamulla kotipysäkiltä ei pääse Vantaan suuntaan, vaikka sen rajalla olemmekin. On siis matkattava pohjoiseen ja itään, tarkemmin Keravalle. Linja-auto sinne lähtee aikataulun mukaan noin puoli kymmenen.

Matkan teemme HSL:n digitaalisen reittioppaan ohjeiden mukaan. Keravalle siis linja-autolla  632. Sama auto meni kymmenen minuuttia aiemmin Vantaan suuntaan ja kävi arvatenkin rajalla kääntymässä, mutta siitä vaihtoehdosta ei netti kertonut mitään. Uskon, että Katriinantieltä olisi löytynyt jatko ilman Keravan lenkuraa suoraan Tikkurilaan tai peräti Helsinkiin. Niin tai näin. Reittiopas tarvitsee vielä paljon säätöjä, kuten käyttäjätkin opastusta.

Ehkä mielenkiintoisin yksityiskohta kannaltani oppaassa on, että jos tulen Helsingistä sen ohjeiden mukaan junalla Keravalle 17 jälkeen, pääsen Hyrylään, mutten Myllykylään, vaan jään  lähes kymmenen kilometrin päähän ja reittiopas kehottaa minua olemaan Hyrylässä tai Koskenmäellä yötä. Mutta missä, sitä ei opas kerro. Perjantaille se sanoo, että odottele Hyrylässä maanantaiaamuun.

maanantai 13. elokuuta 2018

Arvokkaat pyykkipojat

päivis: Minulla on puisia pyykkipoikia, joihin on ehkä puukolla kaiverrettu Vilhelmiina-mummuni nimikirjaimet. En tiedä pyykkipoikien ikää. Mahdollisesti ne ovat peräisin rajan taakse jääneestä Karjalan-kodista, Viipurin maalaiskunnasta. Todennäköisemmin vasta evakkomatkan jälkeisestä uudesta kodista Jyväskylän maalaiskunnan Palokasta. Niin tai näin, ne ovat minulle arvokkaita.

Vanhempien ja isovanhempien perintönä voi saada monenlaisia asioita. Moni saa kiinteää omaisuutta, jolla on suurta taloudellista merkitystä. Tai osakkeita ja pankkitileillä olevaa rahaa. Henkisestä perinnöstä puhutaan harvemmin. Perinnönjakotilaisuuksissa voidaan riitoihin saakka selvitellä, kenelle kuuluvat pitsikoristeiset pöytäliinat tai Arabian kolhiintunut kermanekka. Ehkä se kertoo jotain siitä, että nuoremmalle polvelle tärkeitä voivat olla muutkin kuin taloudellisesti arvokkaat asiat.

Minulla on jokunen isovanhemmille aikaisemmin kuulunut tavara. Ruskeassa kirjekuoressa säilytetyt valokuvat hautakivistä ovat suuri aarteeni. En tiedä, minkä verran Ville-vaari valmisti niiden mallin mukaisia hautakiviä, mutta kuvat ovat minulle tärkeitä. Katselen niitä toisinaan.

Vaarin ja Anna-mummun perua on myös perinteisen mallin mukainen käkikello, joka kukkuu aina Laukaan-kodissa, kun olen siellä. Moni pienten lasten kanssa mummun ja vaarin luona käynyt sukulaiseni muistaa varmasti, miten tärkeä hetki lapsille (ja vaarilla varmasti myös) oli, kun vaari laittoi käen kukkumaan, vaikka kello ei vielä olisikaan näyttänyt tasatuntia.

Vilhelmiina-mummulle kuului myös vihreä keittiökaappi, jonka kaltaisia suvussamme näytti olleen useampiakin. Olivat varmasti 1940- tai 1950-luvun hittituote. Kaapin hyvää kuntoa voin vain ihmetellä edelleenkin.

Vilhelmiina-mummua muistelin viimeksi, kun laitoin pyykkiä narulle kuivumaan. Osa puisista pyykkipojista on kuulunut hänelle. En tiedä, miksi pyykkipoikiin on pitänyt merkitä nimikirjaimet. Ehkä samoilla naruilla on kuivateltu muidenkin perheiden pyykkejä. Ehkä pyykkipojat on hankittu evakkomatkan aikana ja nimikirjaimet ovat olleet tarpeen, etteivät ne naruilla sekoittuisi toisten evakkojen pyykkipoikiin.

Lämmöllä ajattelen nimikirjainten kaivertajaakin, toista Vilho-vaariani, jonka tekemiä kaiverrukset oletettavasti ovat. Olin vastasyntynyt, kaksiviikkoinen, kun vaari kuoli. Hänestä minulle on jäänyt konkreettiseksi muistoksi vain nuo pyykkipoikien nimikirjaimet. Siksikin arvostan niitä suuresti.

sunnuntai 12. elokuuta 2018

Rakentamisen kummallisuuksia

jormas: Merikonttikotimme eli Duokoti on saanut toisen viiden vuoden tilapäisen rakennusluvan Jokilaaksossamme. Matkaan on mahtunut myös kummallisuuksia, joista osaa pohdin tässä blogissa.

Koska kyseessä on viranomaisten mukaan pysyvään asumiseen tarkoitettu omakotitalo, vaatii se rakennusluvan saamiseksi kaksi erillistä lämmitysjärjestelmää. Sinällään se lienee ymmärrettävää, mutta että molemmat voivat olla sähköllä, ei istu järkeeni. Lisämausteensa omakotitalon rakennuslupavaatimuksilla tulee siirrettävälle rakennukselle siitä, että saadakseen tilapäisen rakennusluvan, pitää kyetä viranomaisille osoittamaan, että rakennus on tarkoitettu kohtuudella siirrettäväksi tai purettavaksi lupa-ajan päätyttyä.

Jos häiriö tulee suoraan sähkölämmitykseemme, tulee se ilmeisemmin sähkönsaannin vuoksi. Varsinkin, kun meille on oma sähkölinja, jonka ylläpidosta maksamme Carunalle enemmän kuin itse sähköstä. Silti linjan päällä kasvaa yksi oikein kunnolla vinossa koivu, jota Caruna ei suostu kaatamaan. Mutta tulee kyllä korjaamaan linjan kustannuksellaan sen jälkeen, kun koivu on kaatunut sähkölinjamme päälle. Itse taas en voi koivua kaataa tai kaadattaa koska se ei ole maillamme. Ja maan omistaja sanoo, että ei se kuulu hänelle, sillä Caruna on käytännössä ottanut linjan tilan maista käyttöönsä ilman mainittavaa korvausta. Tähän häiriöön ei ole apua toisesta, määräyksen mukaisesta sähkölämmtysjärjestelmästä.

Jos puu kaatuu talvisaikaan linjan päälle, kun olemme Thaimaan talvikodissamme, on vahinko melkoinen. Sillä kahdessa merikonttirakennuksessamme on sisällä 2000 litraa vettä, jota on myös putkistot täynnä. Kun kysyin vakuutusyhtiöltäni kuten Carunaltakin vastausta korvaamiseen vahingon sattuesssa, en sitä saa, vaikka vastaukset sinällään ovat selkeitä: "Emme tiedä."

Aivan oma episodinsa oli, että meillä on puolivaraavan takan lisäksi nyt kolme erillistä sähköllä toimivaa lämmitysjärjestelmää. Sillä kukaan ei osannut kertoa, että ilmastoinnin yhteydessä oleva lämmöntalteenottojärjestelmä olisi riittänyt toiseksi vaadituista, koska siinä on ilmaa lämmittävät vastukset.

Tie jota pääsääntöisesti kuljemme kotiimme, on aloitteestamme saanut nimen Soiniityntie. Siitä puolet (200 m) on useiden yksityisten omistuksessa, johon meillä on asiakirjoihin merkitty käyttöoikeus. Rakennuslupaa haettaessa tuli ilmi, että kyseessä on niin sanottu maa- ja metsätalousliittymä, joka ei oikeuta ajoa omakotitaloon, jos sellainen tien varteen tai päähän rakennetaan. Vaan pitää saada kaikilta tien omistajilta lupa, että voidaan harkita tien muuttamista asunnolle meneväksi liittymäksi. Tätä taas haetaan Elyltä, Trafilta saadun lausunnon jälkeen, jossa kerrotaan onko liittymä Myllykyläntiellä siinä kohdalla, että sille voidaan turvallisesti ohjata Merikonttikotimme liikenne. Sen sijaan kunnan myötävaikutuksella on Soiniityntien ja Tuusulanjoen varteen tehty, karttoihinkin merkitty uimapaikka, jonne arvatenkin viranomaisnäkemyksen mukaan voidaan turvallisesti kääntyä kuten tietenkin sieltä poiskin.

Tästä puuhasta meidän pelasti se, että Jokilaaksoon on toinenkin liittymä. Se kulkee Myllykylän omakotitaloalueen läpi, joka myös merkittiin asiakirjoihin viralliseksi kotitieksemme. Jotta huvitus tältä osin olisi täydellinen, muun muassa Googlen karttapalvelut ohjaa Myllykylän koko pohjoisesta tulevan liikenteen Soiniityntien ja pihamme läpi. Sen olemme estäneet puomilla, sillä minkään valtakunnan liikennemerkit eivät autoilijoihin tehoa, kun Google sanoo ja ohjaa näin. Se ei taida Trafia tai Elyä kiinnostaa. Sitä ynnä muita viranomaisia kiinnosti vain, että lain kirjain tulee täytettyä. Ei järjen valo. Jos aiot tulla kotimme pihaan, voit tulla Soiniityntien kautta, mutta jos tulet sisään asti, tule Metsälinnuntien kautta. Yksinkertaista eikö totta?

lauantai 11. elokuuta 2018

Kotipaikkoja

päivis: Aamulla lehtiä lukiessamme silmiin osui Jyväskylässä myynnissä olevien asuntojen kuvia. Joukossa oli myös uustuotantoa Kankaan tehtaan alueella. Ajattelin, että jos päättäisimme muuttaa Jyväskylään, josta olisi löydettävä kokonaan uusi asuinpaikka, sen olisi oltava tuolla entisellä tehdasalueella. Omat juureni kun ovat puolittain juuri niiltä nurkilta.

Ehkä ajatuksiin vaikutti hieman Hesarissa ollut juttu, jossa kerrottiin ihmisten asuinkunnista. Aika moni jää syntymäkuntaansa asumaan - tai palaa sinne. Niinhän Jormakin on tehnyt.

Olen kesän aikana yrittänyt tutkia äitini äidin puoleista sukua, toistaiseksi aika vaatimattomin tuloksin. Mutta sen verran muistista pois pyyhkiytynyttä tietoa olen saanut, että juuri tuolla Kankaan tehtaan maisemissa asuivat Anna-mummun monilapsinen perhe, mutta kaukana ei ollut Vilho-vaarinkaan lapsuuskoti. Lohikosken Paloniemestä varmasti moni kulki töissä tuolla samalla Kankaan paperitehtaalla. Niin kävi ainakin mummun isä.

Vaarin puolen suvun ammateista ja osaamisesta tiedän oikeastaan vain sen, että vaarista tuli kivimies, kivenhakkaaja, ja yksi siskoista hankki perheelle leipää ompelijana. Muistan vieläkin oikein hyvin heidän kotinsa Jyväskylän Paloniementiellä, jossa ompelukone ja ompelemiseen liittyvät kankaat ja langat olivat aina näkyvillä.

Muistan Anna-mummun kertoneen, miten usein he muuttivat, kun hän oli vielä lapsi. Itselläkin oli useampia lapsuuskoteja, mutta aikuisena on tullut kyllä muutettua huomattavasti useammin. Ensin Jyväskylän seudulla ja sen jälkeen pääkaupungissa ja sen liepeillä.

Katsoin äsken vuonna 2012 kirjoittamaani blogia, jossa kerroin viimeisen Helsingin-kotimme tyhjentämisestä ja tavaroiden siirtämisestä varastoon, jossa ne saivat olla viisi vuotta. Sinä aikana oli helppo ymmärtää, että ihmiselle kertyy helposti hirvittävä määrä tavaraa, jota lopulta ei edes tarvitse. Moni Helsingissä varastoituna olleista tavaroista oli sellaisia, ettei niitä enää edes muistanut olevan olemassakaan.

Täällä Tuusulan Jokilaaksossakin meillä on ollut kaksi kotia. Ensin asuimme virallisemmin vuoden verran matkailuautossa, todellisuudessa Jokilaakso veti puoleensa jo vuosi ennen Helsingin-kodin tyhjentämistä. Vuoden 2013 kesästä alkaen koti perustettiin Merikonttikotiin.

Koti voi olla joskus vaikka sillalla.
Vanhuuden koti vilahtelee jo usein puheissamme, vaikka ihan vanhoiksi emme itseämme vielä tunnekaan. Toistaiseksi näemme sen olevan täällä Tuusulanjoen varrella. Ja tietysti sen verran kuin hyvältä tuntuu, myös Thaimaassa.

perjantai 10. elokuuta 2018

Ota pikku poika sormet pois...

jormas: Päiviksen eilisen blogin johdosta minäkin kirjoitan seksuaalisesta häirinnästä, sillä tuntui hienolta lukea, kun vihdoinkin nainen näkee yli itsensä ja ennen kaikkea sanoo myös jotain siitä.

Se toi mieleeni muistoja, joista puran nyt kaksi omalla tavallani. Olen aina pitänyt selvänä, että nainen, mutta myös mies voi ja saa pukeutua seksikkäästi itseään tai muita varten tai muuten vaan. Sitä en ole koskaan ymmärtänyt miksi toinen, yleensä nainen nostaa kauhean elämän ja toinen ei, jos mies reagoi tähän toisin kuin nainen on mielessään tai unelmissaan halunnut.

Ajattelen, että ylipäätään seksikkäästi pukeutunut haluaa joidenkin suhtautuvat toisella tavalla ja esimerkiksi ikäiseni iäkkään hörhön toisella tavalla. Siinäkään en pysy junassa mukana, kun kaksi tasan samalla tavalla viettelevästi pukeutuneista naisista toinen haluaa siitä seuraavan jotain aivan muuta kuin toinen. Sen tiedän kuinka paljon sattuu, kun kokee tulleensa torjutuksi. Moneen se sattuu niin paljon, ettei voi koskaan enää olla aloitteen tekijä.

Kuin eilisen muistan ensi suudelmani. Olin reippaasti alle 15, kun olimme luokkaretkellä liikkeellä linja-autolla ja vieressäni istui tyttö, jonka haluan mainita nimeltä, sillä minulla ei ole hänestä mitään muuta kuin kauniita muistoja. Kyseessä oli Rita Rosimo, Piaksi kutsuttu poliisin tytär Simonkylästä.

Jotenkin yöllisellä paluumatkalla linja-autossa Pia katsoi minua silmiin maailman kauneimmilla silmillään. Ja hänen huulensa olivat mielestäni jotenkin törröllään. Koin ja ajattelin, että hän ehkä toivoo minun suutelevan. Tätä en ollut koskaan aikaisemmin tehnyt kenenkään kanssa. Ehkä haaveissani vain. Mutta nyt suutelin, jonka jälkeen sydämeni oli pakahtua onnesta. Mutta toisinkin olisi voinut käydä. Olisin voinut käsittää huulet väärin. Ja jos niin tekisin tänä päivänä, minut oletettavasti erotettaisiin koulusta ja vanhempani olisivat oikeudessa vastaamassa ties mistä.

Toisessa muistossani olin 17-vuotias ja työssä Raken herkkumyymälässä Bulevardi 2. Liikkeessä oli kymmenkunta myyjää, kaikki naisia ja kaikki myös pomojani. Olin ainut mies tai tässä tapauksessa hyvin kokematon poikanen. Joskus, kun nostin hyllylle jotain, saattoi joku naisista tulla taakseni ikään kuin auttamaan tai pitämään kiinni, etten putoa portailta. Monesti koin kuinka kovat nännit olivat selkääni vasten. Joka kerta olin perin juurin hämmentynyt, vaikka salaa toivoinkin, että se tai hän tulisi selkäni taakse. Joskus, kun purin laatikoista tavaroita varaston hyllyistä, saattoi joku naisista laittaa kätensä jalkojeni väliin ja kysyä ilkikurisesti olenko jo keksinyt vehkeille kuinkakin monipuolista käyttöä.

torstai 9. elokuuta 2018

Voisi sitä välillä ymmärtää miehiäkin

päivis: Keneltäkään ei liene jäänyt huomaamatta hashtag #metoo. Sillä on viime syksystä lähtien ilmaistu erityisesti kai naisiin kohdistuvaa seksuaalista häirintää. Suunsa ovat kampanjan yhteydessä avanneet monet muutkin, jotka ovat kokeneet saaneensa epäasiallista kohtelua. Ja avautumiset sen kuin jatkuvat.

Aamulla luin, vähän huolimattomasti kyllä, yhden ahdistelun kohteeksi joutuneen ulostulon siitä, miten hänkin on kokenut kyseistä härintää. Asialla oli tällä kertaa suomalainen naisurheilija, joka poskelleen menneen Euroopan mestaruuskisan karsinnan jälkeen alkoi jostain syystä puhua juuri nyt. Tai näin ainakin asian ymmärsin.

Jäin miettimään, miten vaikeaa nykyään miesten tai poikienkin mahtaa olla yrittää iskeä itselleen naisseuraa. Joku maailmanmestaritason urheilijakin voi olla näissä asioissa täysi tumpelo ja yritys lähestyä ihastustaan saattaa pahimmillaan näyttää ahdistelulta tai häirinnältä. Ainakin media näyttää tällä hetkellä olevan hanakas apulainen, jos joku nainen vähän vinkkaa joutuneensa epämiellyttävän huomion tai jopa ahdistelun kohteeksi.

Ei ole silmiini sattunut kirjoituksia, joissa olisi yritetty osoittaa häirinnän sijaan kyseessä olevan vain osaamatonta yritystä lähestyä vastakkaista sukupuolta.

Kun näin kirjoitan, en halua mitenkään vähätellä naisten, lähinnä kai heidän/meidän, ikäviä kokemuksia. Haluaisin kuitenkin, että joskus yritettäisiin ymmärtää miehiäkin. Kaikki kun eivät todellakaan ole mitään supersankareita ja rakkauden ammattilaisia. Ja niin kuin sanotaan, tekevälle sattuu.

Ruikutuksellaan, näin välillä näitä juttuja lukiessani koen, naiset tekevät vain hallaa itselleen. Olemme vaatineet itsellemme samoja oikeuksia miesten kanssa ja olemme halunneet osoittaa olevamme yhtä vahvoja kuin miehetkin. Mutta omaa reviiriämme emme kuitenkaan näytä osaavan puolustaa. Mikä estää sanomasta häiritsijöille "ei"? Miksi ei osata sanoa, että "en todellakaan pidä siitä mitä teet" tai "kiitos, ei kiinnosta". Tai "suksi kuuseen". Miksi olemme niin herkkähipiäisiä? Jälkikäteen asioiden julkistaminen median välityksellä tuntuu välillä raukkamaiselta.

keskiviikko 8. elokuuta 2018

Kun täytin 50 vuotta

jormas: 16.05.2000 täytin puolivuosisataa. Juhlin isosti ilman päihteitä. Juhlissa oli vain yksi alkoholia nauttinut, joka oli kotonani vielä seuraavana aamunakin. Viktor Kalborrek alias Eeki Mantere. Hän teki Sininauhasäätiön nimikköbiisinäkin aikanani olleen Tuhansien tähtien hotellin. Joka mielestäni jäi myös hänen parhaaksi levytykseksi. Sen voit kuunnella tästä. Kappaleen takana pyörivä diaesitys on Sininauhasäätiön silloisen työntekijän Raimo Sulinin käsialaa. Laitonta tavaraa sekin veikkaan.

Alkoholin sijaan juhlissa esittäytyi Sinibaari, joka tarjoili erilaisia alkoholittomia juomia. Baaria piti Juha Kinanen. Aiheesta olen kirjottanut blogissani myös vajaa vuosi sitten. Sen voi lukea tästä. Aikanani luodulle Sinibaarille olisi tuhannen taalan tilaus tänä päivänäkin, mutta lienee niin, että jokainen haluaa luoda omat juttunsa. Enemmän tai vähemmän menneisyyden allergiaa, ajattelen.

Tekeväsäätiöltä saamani syntymäpäivälahja. Nimeä
olin visioimassa itsekin. TEkee, KEhittää, VÄlittää.
Vuosia tapahtuneen jälkeen otti minua hihasta kiinni Laukaan kunnan silloinen kaavoituspäällikkö, joka kysyi: "Kuulepas Jorma. Kun sinä juhlit isollaan aikoinaan merkkipäivääsi, joka on minulla kohta edessä, niin sanopa rehellisesti, että kannattaako juhlia?" Ja vastasin. "Tottakai kannattaa. Kun olet kunnan virkamies, niin saat työnantajalta keskimäärin kolme kertaa myönteistä palautetta, joista viimeistä et nykytiedon mukaan ole edes kuulemassa. Ensimmäisen kerran sinua kehutaan maasta taivaaseen, kun täytät 50, toisen kerran kun jäät eläkkeelle ja kolmannen kerran kun koppaa tai kirstuasi pannaan multiin."

Mies järjesti kunnon kemut. Ja sanoi jälkeenpäin, että "kyllä kannatti. Vaikka ei kukaan sanoisi enää työssä ainuttakaan myönteistä sanaa, näillä evästyksillä pärjään eläkeikään saakka". Sanoi vielä perään, että vieläkin punastuttaa kaikki ylisanat. Niin tai näin, hieno mies, jota ilman Jyväskylän Katulähetys ei koskaan olisi saanut Torikan koulua peltoineen, joka sai aikanani nimen Tessio Backa. Ja jolle Katulähetys ei ole jälkeeni keksinyt kunnon käyttöä.

Mutta mikä Tessio Backasta piti sitten tulla? Siitä piti tulla caravan- ja campingalue, joka olisi Keitelekanavan varrella tarjonnut kaikkea muuta alaan liittyvää, mutta ei alkoholia. Se olisi tarjonnut myös kasviksia ynnä muita luonnon antimia, luomua luonnollisesti sekä lukuisia kuntouttavan elämän ja tekemisen paikkoja katulähetysväelle ynnä muille.


tiistai 7. elokuuta 2018

Pujo joutaisi hävitä Suomen luonnosta

päivis: Jättipalsamin kitkemistalkoita on pidetty tänäkin kesänä. Varsinkin luonnonsuojelujärjestöt aktivoituvat nyhtämään näitä vieraslajeiksi määriteltyjä kasveja, mutta näyttävät samalla unohtavan, että ihmisille huomattavasti haitallisempi kasvi on pujo. Moni saa allergiaoireita sen lähellä ollessaan.

Epäilen, että pujoa esiintyy tänä kesänä enemmän kuin aikoihin. Ainakin meillä Jokilaaksossa sitä on kaikkialla. Onneksemme emme ilmeisesti kuitenkaan ole pujoallergikkoja.

Pujoja on tänä kesänä paljon.
Pujo aiheuttaa oireita sille allergisille vain lähietäisyydellä. Oireet alkavat heinäkuussa, kun pujon kukinta alkaa. Jos kasvit poistettaisiin paikoista, joissa ihmiset oleskelevat, kenenkään ei tarvitsisi pärskiä ja hieroa silmiään. Vakavampiakin oireita pujo aiheuttaa.

Itse olen taas muutamana päivänä aktivoitunut ja olen kiskonut pujoja juurineet irti maasta. Ensimmäisenä taisin putsata postilaatikon ympäristön. Ajattelin, että jos postinkantaja vaikka sattuisi kärsivän pujoallergiasta, hänen olisi huomattavasti mukavampi nakata laskuja ja muuta postia laatikkoomme. Voi tosin olla, että olen vähän myöhässä. Paras aika nyhtää kasvit maasta taitaisi olla ennen kukintaa. Suositeltavaa kuitenkin on, että kasvit revitään juurineen maasta. Varsien leikkaamisesta ei saada yhtä hyvää lopputulosta.

Onneksi monet ihmiset, jotka ymmärtävät pujon haittavaikutukset, ovat poistaneet järjestelmällisesti pujoja esimerkiksi päiväkotien ja koulujen ympäristöstä. Nytkin koulut ovat kohta alkamassa ja pujo kukkii täyttä häkää eli se aiheuttaa allergisille oireita vielä jonkin aikaa.

Jättipalsami ja nokkonen viihtyvät usein samoilla paikoilla.
Jättipalsamin kyky tukahduttaa muut lajit on vähän niin sun näin. Sen kanssa tilasta kisaavat ainakin horsma ja nokkonen. Niitä jo monet vuodet seuranneena en ole ollenkaan vakuuttunut, että jättipalsami veisi voiton.

Horsma ja jättipalsami ovat molemmat kauniita kasveja, nokkonen on polttavan ominaisuutensa vuoksi ikävä. Nytkin tätä kirjoittaessani sormenpäissä on ikäviä tuntemuksia, joita päivällä sain muutaman nokkosen varteen koskettuani. En silti vihaa nokkosta, vaikka se melko tehokkaasti estääkin esimerkiksi joidenkin vadelmapensaikkojen luokse menon. Varsinkin keväällä nokkonen on oiva luonnontuote lisättäväksi moniin ruokiin.

maanantai 6. elokuuta 2018

Turvallinen työnantaja ja turvallinen opiskeluympäristö

jormas: Seksuaalivähemistöön kuuluva opiskelija on Keskisuomalaisen artikkelin mukaan kokenut Jyväskylän yliopistossa, että hänellä ei ole tietyn professorin luennolla turvallinen olo oppia. Se pysäytti ajattelemaan aihetta ja olenkin lukenut aika tavalla tapahtuneesta.

Jäin pohtimaan muun muassa turvallista opiskelua uskonnon tunneilla, jos ei usko minkään sortin jumaliin. Että kuinka silloin on turvallinen olo oppia, jotain siitä mihin ei kerta kaikkiaan usko. Samalla muistui mieleen vuosikymmenten takaa käsityötunti yhteiskoulussa, kun opettaja vei minut hitsauskoppiin ja veti turpaan. Ja päätteeksi sanoi, että nuku yön yli ja mene vasta aamulla rehtorille kertomaan tapahtuneesta. Nukuin yön yli enkä mennyt, sillä ansaitsin kaiken sen mitä opettajalta sain.

Mutta ennen oli ennen. Silloin opiskelijoiden ja koululaisten tehtävä oli kuunnella mitä oppilaitoksessa opetetaan ja uskoa tai olla uskomatta. Nykyisin lienee niin, että oppilaiden tehtävä on enemmänkin kyseenalaistaa ja opettaa. opettajaa opettamaan. Minun kouluaikani tärkein tehtävä oli olla esillä ja häiritä muiden oppimista.

Olin pitkään käsityksessä, että turvallinen työnantaja tarjoaa työpaikan, josta ei tule kenkää yt-neuvottelujen lopputuloksena, eikä konkurssin eikä yrityksen myymisen eikä minkään muunkaan vuoksi. Vaan työpaikka on minun niin kauan kuin päätän itse siinä olla.

Mutta ikä on tuonut uutta valoa tähänkin. Palkkatyöelämässä olen ollut melkoisen tovin operatiivisena johtajana. Kun päätin työsuhteeni, lisääntyivät henkilökunnan sairauslomat kerrotun mukaan puolella. Yksi versio asiasta oli, että henkilökunta pelkäsi minua niin paljon, ettei uskaltanut edes sairastaa. Jostain syystä työtoverit eivät myöskään ottaneet lopputilejä, vaan työpaikan vaihtamiset olivat harvinaista herkkua, jos herkkua lainkaan. Ehkä he pelkäsivät sitäkin. Yksi parhaista henkilökunnan palautteista oli, kun kuulin olevani hyvä pomo siksi, että kanssani on turvallista riidellä.

Joka tapauksessa turvallinen työnantaja on se, jossa työntekijä ei koe henkistä väkivaltaa eikä muutakaan pahoinvointia. Jota sitäkin olen saanut maistaa. Sillä olin samalla työnantajalla johtajan pestin jälkeen viisi vuotta käytännössä ilman mitään työtä. Se oli raskasta, sillä lähes päivittäin aamulla pelkäsin, mitä ikävää tuo päivä tullessaan. Se oli myös syy miksi rakensimme Jokilaakson itsellemme. Olen saanut myös seurata läheltä Päiviksen pahoinvointia. Luulen, että parasta mitä hän silloin toivoi, että työnantaja olisi antanut lopputilin. Ja toiseksi parasta olisi ollut, jos joku olisi tarjonnut työtä minkkifarmilla minkinpaskan lapioijana.



sunnuntai 5. elokuuta 2018

Sängystä luopujat

päivis: Seuraan Facebookissa muun muassa ryhmää, jossa keskustellaan turhana pidettävästä tavarasta luopumisesta. Moni siivoaa näinä aikoina kaappejaan ja vie paljon tavaraa roskiin tai kirpparille. Tänään luin sängyistä luopujista.

Keskustelun perusteella moni pitää hyvänä ideana hankkia sängyn tilalle patja, joka rullataan aamulla pois lattialta. Moni piti myös tärkeänä, että lattialla pidettävää patjaa tuuletetaan säännöllisesti. Muuten se voisi alkaa homehtua. Aika usein sänkyjen pohja on umpinaista vaneria, joten homentumisvaaraa en oikein ymmärrä. Ennemminkin tuntuisi, että patja kerää ympärilleen pölyä, jota pitää riittävän usein imuroida pois.

Tässä kuvassa patjan päällä ei ole päiväpeittoa,
jonka joka päivä kuitenkin laitoin.
Patjana voi toimia futon, jota pidetään erityisen hyvänä selälle. Useimmat kuitenkin mainitsivat nukkuvansa ihan tavallisilla patjoilla. Kokemukset tuntuivat olleen hyviä.

Kun olin Laukaassa lähes kuukauden, nukuin lattialla pelkällä patjalla. Tein niin kahdestakin syystä. Varsinkin heinäkuun edetessä öisin oli kuuma, joten parvella olisi varmasti ollut tukalaa, vaikka tuuletin olisikin vähän kierrättänyt ilmaa.

Toinen syys oli Niilo, joka osaa ilmiselvästi arvostaa sitä, jos se pääsee viereen nukkumaan. Yleensä se käy jalkopäähän, mutta nyt kyllä sen intressissä oli löytää asunnon viilein kolkka. Niinpä se ei kovin paljon viihtynytkään patjan päällä.

Ihan kaikki Facebookissa keskustelleet eivät näe lattialla nukkumisessa mitään mielenkiintoista. Ymmärrän heitä. Vaikka itselle lattialta ylös nouseminen ei mitenkään hankalalta tuntunutkaan, saattaa se varsinkin iän myötä olla sitä. Tässä tapauksessa valittajat tosin eivät tainneet olla ihan vanhimmasta päästä.

Ja oli niitäkin, joiden mielestä vain on niin mukava istua sängyn laidalla ja heilutella jalkoja, etteivät he missään tapauksessa voi kuvitella luopuvansa sängystä.