Sivun näyttöjä yhteensä

maanantai 12. huhtikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 229

Joskus saan palautteen, että toistan kirjoittamaani ja minulle tapahtunutta. Niin varmaan teenkin, sillä hataran tukkani alla olevassa hatarassa päässä ei pysy muistissa mitä olen kirjoittanut. Mutta jatkan kuten alkujaan ajattelin ja kirjoitan kirjaani yhden vuoden vuoden jokaisena päivänä, sen mikä on mielelläni milloinkin. Jos joku nousee ajankohtaiseksi kolme kertaa, kirjoitan siitä yhtä monesti tai vielä useammin. 

Minulle, ehkä hyvinkin ansioituneelle työnarkomaanille, oli ihmeellistä löytää elämisen tarkoitus "vanhoilla päivillä" siitä, että olen ja elän, vaikken tekisi juuri mitään. En nimittäin usko enää koskaan laittavani tikkua ristiin rahallista korvausta vastaan. Vaan loppuelämäni pääsponsori on eläkeyhtiö Ilmarinen, joka maksaa joka kuukausi takaisin heille vuosikymmenten aikana ilman korkoa antamiani rahoja.

Eläkkeeni on suomalaista keskivertoa ja luulen, että niin huonosti ei minulla enää tule menemään, että juustoviipale ruisleipäni päältä lähtisi tai edes ohenisi.

Tottakai syöminen on tärkeää ja elämisen elinehto, mutta koskaan en ole osannut täysin hyväksyä eläkettä, joka takaa aineellisen hyvinvointini. Vaikka rahat lienevät omiani, olen kokenut tilille napsahtavat eurot jotenkin vastikkeettomiksi armopaloiksi, joiden eteen en ole tehnyt riittävästi.

Työelämän jätettyäni, tyhjän panttina olemisesta vailla tarkoitusta, siitäkin olen kirjoittanut. Nyt kirjoitan taas, sillä pumpulikorvaisen Luisin palatessa mieleeni ja elämääni, antoi hän yhden tämän hetken tärkeimmistä elämäni tarkoituksista.

Tosin tästä suunnasta esimakua olen saanut kulkiessani Thaimaassa koirien kanssa, joilla ei ole ihmiskotia, vaikka niillä koti usein onkin. Monet ovat mopotaksiaseman, 7-Elevenin, ruokakärryjen, torien ja sen sellaisten yhteisökoiria. Joka tapauksessa niitä olen varsinkin Päivin kanssa auttanut. Antanut ruokaa tai rahaa ruokaan auttajille, vienyt eläinlääkäriin, maksanut hoitoja, rokotuksia, sterilointeja ja niin edelleen.

Mutta eilen Luisista tuli eläkkeeni tärkein palanen ja osa, jonka kuuloasian vien loppuun tavalla tai toisella. Itselleni on hyväksyttävän itsekästä ajatella, että niin kauan kuin olen elossa, niin kauan Luis saa korviinsa hoitoa. Elän, siis olen, jonka osaltaan mahdollistaa Ilmarinen. Eläkkeeni tärkein osa ovat selkeästi kymmenykset, jotka haluan antaa yhtä omituisella tavalla kuin itsekin olen. 

sunnuntai 11. huhtikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 228

Jokunen päivä sitten pidin juhlahetken, sillä juuri silloin, ohikiitävän tuokion koin, että minulla on kaikki eikä minulta mitään puutu. Yhden hengen juhlassa nautin vuosi sitten syntymäpäivälahjaksi saamani kuusenkerkkäpullon koko sisällön. Lasimaljasta, johon on kirjoitettu Tommy Tabermannin mietelause: "Niin kuin lintu tarvitsee oksaa tarvitsee käsi kättä". Kun tekstiä maistelin juomani kanssa, ensimmäisenä se toi mieleen yksinäisyyteni sekä naisen ja miehen välisen rakkauden. Mutta sitä mukaa kun juoma väheni, teksti avautui yhä monipuolisemmin.

Palasin ajassa lähes puolitoista vuotta taaksepäin seitsemänvuotiaaseen filippiiniläiseen Luis poikaan, joka halusi sukunimeni, minut isäkseen ja sanoi monesti rakastavansa minua. Hän kulki pumpulitukko korvassa korvasärkynsä kanssa. Syykin selvisi, sillä joskus aiemmin toinen lapsi oli työntänyt korvaan risun tai oksan. Yli vuosi sitten olin hyvästellyt Manilan lentokentällä itkevän, pumpulikorvaisen pojan, jolle lupasin, etten koskaan hylkää häntä.

Juuri nyt, toista vuotta myöhemmin kävin videopuhelua hänen äitinsä kanssa ja kysyin miksi televisio on niin kovalla äänellä. Tähän Melanie, että koska Luis katsoo sitä eikä kuule muuten. Kun kysyin lisää, toisti Mel, että eräänä päivänä kaikki on taas hyvin ja Luis kuulee.

Mieleeni palasi pumpulikorvainen Luis, joka valittamatta oli tyytynyt kohtaloonsa, että yhtenä päivänä hän ei ehkä enää kuule. Viimein äiti suostui sanomaan, että joku viikko aiemmin Luis oli tullut sanomaan: "Äiti, minä en kuule sinua enää hyvin." He olivat lohduttaneet toisiaan yhdessä itkien. 

Kun kysyin mikset kertonut, sanoi hän häpeävänsä, koska oli tehnyt minua kohtaan suuren synnin. Ymmärsin ja en ymmärtänyt, mutta sanoin, että haluan hänen vievän pojan lääkäriin. Siitä riitelimme koko päivän, sillä äiti toisti edelleen, että ei tarvitse ja joskus kaikki on taas hyvin.

Pyysin, että hän antaisi puhelimen Luisille, koska halusin sanoa jotain. Siihen meni oma aikansa, sillä hän tarvitsi kuulokkeet, koska ei tosiaan muuten kuullut minua. Videopuhelussa tämä seitsemänvuotias, pumpulikorvainen poika itkuisin silmin vain toisti toistamistaan "I love you".

Myös minä itkin. Kun sain äidin takaisin puhelimeen, sanoin hänelle, että koskaan en palaa sinne enkä lähetä pesoakaan, ellei hän vie poikaa lääkäriin. Sanoin vielä, että jos näin ei tapahdu, seuraavana otan yhteyden hänen äitiinsä, jolta pyydän apua.

En tiedä kuinka tarina etenee, mutta jaan sen tässä kirjassa. Tänä aamuna olen nähnyt eiliset kuvat, joissa lääkäri tutkii Luisin korvia ja hän on saanut antibioottikuurin sekä kipua lieventävät lääkkeet.

Kun tätä kirjoitan keväisenä sunnuntaiaamuna, itken taas ja muistan Tommyn, joka tuli sanomaan Merikonttikotini keittiön pöydän ääreen: "Niin kuin lintu tarvitsee oksaa tarvitsee käsi kättä". Eilen tartuin Luisin käteen, enkä päästä irti enkä hylkää. 

lauantai 10. huhtikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 227

Tuusulan Myllykylän Jokilaakson Purolampeen laskee pieni puro. Aikoinaan se sai nimekseen Skålbäck eli Maljapuro. Muun muassa metsästäjillä oli tapana kauhoa janoonsa juomaa suoraan siitä. Niin kirkasta oli sen vesi, sillä alkunsa se saa osin Maantiekylän Kuninkaan- ja Lemmikäisenlähteiltä. Enää vesi ei ole juomakelpoista, johon ehkä suurin yksittäinen syy on erittelemättä Helsinki-Vantaan lentoasema ja siihen liittyvät eri toiminnot.

Laakso, jossa Skålbäck virtaa ennen Purolampea ja Tuusulanjokea, on uskomattoman kaunis liito-oravayhdyskuntineen ja valtavine haapoineen, joiden kannot ovat saaneet jäädä paikoilleen. Toki isoja puita on edelleen, sillä avohakkuun koura ei ole Sikaniemen laidoille ulottunut nais- eikä miesmuistiin.

Kan­to­jen pois­ta­mi­nen häi­rit­see eko­sys­tee­miä. Avohakkuun jälkeen kannotkin saatetaan korjata metsästä pois, jolloin maaperän pintakerros häiriintyy ja siitä poistuu hiiltä ja ravinteita juurten ja kantojen mukana. Tutkimustulokset osoittavat, että kantojen korjuun ja sen jälkeen tehtävän maanmuokkauksen seurauksena kuusikoiden maaperän pintakerros häiriintyy laajalti ainakin yli kymmenen vuoden ajaksi.

Havupuiden kannot ja paksut juuret muodostavat merkittävän hiilen ja ravinteiden pitkäaikaisvaraston. Kantojen korjuun merkittävin ekologinen vaikutus onkin lahopuun ja sen hiilivaraston määrän väheneminen. Esimerkiksi Ruotsinkylän Metsäntutkimuslaitoksen kasoihin keräämät kannot olivat maanneet paikoillaan monta vuotta, vaikka ne olisi aiheellista taloudellisesta syystä korjata pois viimeistään kahdessa vuodessa. Luonnon monimuotoisuuden kannalta vastaavasti parasta olisi, jos ne saisivat maata kasvupaikoillaan iäti.

Laitammekin luonnon monella lailla taipumaan tahtoomme. Ehkä itsekäs ja välillä typeryydessään ylivertainen ihminen ei koskaan opi elämään kunnioittamalla riittävästi muuta elämää. Loppupelissä voimmekin onnistua tappamaan itsemme sukupuuttoon ydinasein tai muilla kehittämillämme välineillä. Tai sitten sen hoitaa tätä vauhtia luonto. Kuten korona ja monet muut virukset ovat näyttäneet meille mitättömyyttämme satoja vuosia mustasta surmasta lähtien.

perjantai 9. huhtikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 226

Jokilaakson pikkutilalla ei ole oikeastaan kolkkaa, jota yhteiskunta tai joku sen jäsen ei olisi säätänyt tai muuten muokannut. Siispä vastapainona sille annan kaiken elävän elää siellä nykyisin elämäänsä. Niin kasvien kuin eläintenkin. Jokilaakso on myös monen lainsuojattoman lajin turvakeidas ja -satama.

Yhtenä talvena kuitenkin päätin, että seuraavana kesänä vähennän himalajan palsamin elintilaa. Mutta nyt tiedän, ettei minusta ole siihen. Joka kerta, kun nyppäsin kasvin maasta juurineen, tiesin tekeväni toisin kuin on tarkoitettu ja vastoin luontoani. Joten lopetin sydämeeni sattuvan puuhan.

Siispä kasvakoot ja taistelkoot elintilastaan mesiangervon, pujon, nokkosten, karhunputkien, maitohorsman, muun kantaväestön ja monien muiden mamujen kanssa, joista useat kasvavat ympärilläni minua pitemmäksi.

Mutta ihminen on ennen minua myös muualla tehnyt säätöjään, jotka vaikuttavat Jokilaaksossa. Riipaisee, kun näen kylän kissan vievän suussaan ainoan, Jokilaaksossa syntyneen villikanin angorapoikasen. Toisella lailla riipaisee, kun supikoira tulee Merikonttikotini alta vain vähän aiemmin syntyneen poikasensa kanssa. Tai kun ilves, jonka kanssa Niilo haluaisi päästä välien selvittelyyn, katsoo pentunsa kanssa sisään ikkunalasin takaa.

Välillä pihassa on haikaran lisäksi sekä musta että valkoinen minkki, joiden tiedän tekevän paljon pahojaan varsinkin maassa pesiville linnuille. Mutta niin sitä tekee oravakin. Kahdessa lepakonpöntössä on asukkaat, joista yksikin voi syödä vuorokaudessa yli 2000 hyttystä. Sekin sopii minulle enemmän kuin hyvin.

Joten luonto säätäköön itse elonsa. Puutun siihen vasta, jos joku laji on saamassa totaalisen selkävoiton. Kun talviaamuna huomaan saukon laskeneen vieressä olevalle lammen jäälle persmäkeä, tiedän olevani oikeammassa luonnon suhteen kuin moni työnsä puolesta säätäjä. Ehkä tulee aika katsoa kaapin ja lupiinin paikkaa heidän kanssaan joskus. Siihen mittelöön valmistaudun huolellisen monipuolisesti.

torstai 8. huhtikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 225

Kotiini ja pihapiiriini on tullut ja tulee myös virkansa ja työnsä puolesta säätäjiä. Jotka voin vain kohdata. Siinä ja elämässä muutenkin on hyvä olla asennetta.

Jokilaakson yli menee iso sähkölinja, jolle en voi mitään. Enkä enää halua voidakaan, sillä olen sopeutunut ja etsinyt hyviä puolia. Linjojen alustat ovat kasvien ja öttiäisten valtakuntaa, eivätkä sitä pääse isot puut muuksi muuttamaan. Sillä aika ajoin tulevat metsurit ja helikopterit terineen ja laittavat puut joulukuustani myöten sileäksi.

Sitten yhteiskunta päätti, että Tuusulanjokeen tarvitaan tulvaveden tasausaltaat. Jotta voidaan poistaa Tuusulanjärven pato Koskenmäeltä. Siitä kävivät aikansa oikeuttakin. Ja kaivoivat sillä aikaa maillemme Jokilaaksoon tulva-altaita.

Pato jäi ja altaat tulivat. Pidän niistä kovasti, enkä olisi edes voinut niiden tulolle mitään. Sillä näin päättivät. Piti hyväksyä tai itkeä ja hyväksyä.

Eikä tämäkään ollut tässä. Siis koko juttu. Yhteiskunta kaatoi metsää ja rankapuuta lampien tieltä ehkä kolmen hehtaarin verran. Polttopuuta takkaamme oli maillamme sen jälkeen monta kymmentä kuutiota. Ajattelin loppuelämän tarpeisiin.

Mutta yhtenä keväänä, kun tulin paikalle, olivat puupinot kadonneet. Sen sijaan löytyi virkamies, joka sanoi kahden kesken, että tukkirekka oli hakenut väärät kasat. Sitä ei sen sijaan kunnasta koskaan löytynyt, joka olisi ollut halukas hoitamaan meille korvauksen.

Nyt kunnalla on naapurissa maita. Aikoinaan joku ajatteli, että sinne on oltava tieoikeus ja -yhteys kylän lisäksi pihani läpi, aivan Merikonttikotini kulmalta. Tähän lystiin lisämausteen antaa Google Maps. Joka on sitä mieltä, että kotipihani läpi kulkee tieyhteys myös Myllykylään ja takaisin.

Kulkijoita onkin riittänyt. Jokavuotisten maastopyöräilijöiden ja "eksyneiden" lisäksi. Tuusula Voima-Veikot nimittäin katsoi ympärillä olevan maaston olevan sopivaa suunnistusreiteille. Niin onkin, muttei suunnistajien mielestä. Vaan he kulkevat pihan läpi, kun on valmiit polut ja tiet.

Kerran kaivoi Tele maakaapelin monen kilometrin pituudelta ja tälläsi tilamme kulmalle lasikuitukopin. Sekä valoi ja istutti maahan pitkin metsää ynnä pihaa punaiset rautatolpat, jotta löytävät linjansa.

Aikoinaan myös laajensivat Vantaan lentoaseman kiitoradan laskeutumisväylän niin laajaksi Jokilaakson yli, että pikkutilallemme ei hevin pysyvää kotia rakenneta. Yhteiskunta vei kaksi omakotitalon rakennuslupaa ja -paikkaa ilman äyrinkään korvausta.

Mutta eivät ole elämäni toivotut ja vähemmän toivotut säädöt loppuneet tähän. Tulva-altaita kaivaessaan ja maata kuljettaessaan eestaas toivat autot paluukuormissaan mukanaan Jokilaaksoon himalajan balsamin.

Tähän asti olen kaikki säädöt sietänyt ja sittemmin hyväksynyt. Vaan rajansa tälläkin. Rajani tuli, kun työnsä puolesta säätäjät ovat nyt sitä mieltä, että kansan on kustannuksellaan hävitettävä heidän istuttamat mamukasvit kurtturuususta ja lupiinista lähtieni. Tai muuten tulee sanktiot ynnä sakot ja lasku perään. He haluavat poistattaa nämä mehiläisten ynnä muiden pörriäisten hyvinkin tarpeelliset mielikukat. 

keskiviikko 7. huhtikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 244

Taidan poimia tilkkutäkkikirjani täytteeksi myös joitakin vuosikymmenen aikana kirjoittamiani blogikirjoituksia, joita päivitän hieman ennen julkaisemista. 

Ennen kotien seinien sisään pääsi elävien ihmisten lisäksi kotikäynnille vain kirjeet, kortit, kirjat sekä lehdet. Myöhemmin tulivat lankapuhelin, radio sekä televisio. Iso osa oli tarkoitettu ainoastaan yksipuoliseen viestintään ja oli otettava vastaan "mitä luukusta tai tuutista tulee". Mutta sitten tuli Pekka Sauri, Yölinja radio-ohjelmansa kanssa.

Tänään elämme someaikaa, joka on toisin kuin ennen, molempiin suuntiin viestintää ja kommunikointia. En edes yritä luetteloida mitä kaikkea mahdollisuuksia pelkästään nettimaailma pitää sisällään. Siellä ihmiset sanovat anonyymeinäkin kauniisti ja vähemmän kauniisti.  Haukkuvat ja parjaavat täysin vieraitakin ihmisiä. Varsinkin tai ainakin keski-ikäiset tekevät näin. Sama sana eri ihmisten sanomana saa myös nykyisin joskus toisen merkityksen tai kaiun. Kun murkkuikäinen tyttö sanoo parasta kaveriaan horatsuksi, on se aivan eri asia, jos isä sanoo saman omasta tyttärestään. 

Mutta suksia on saatu ristiin ilman nettiä ja puhelintakin aina. Sodiksi asti. Isänikin oli kerännyt lauman ihmisiä, joiden kanssa hän ei halunnut olla missään tekemisissä. Oli, jos oli pakko. Sekaan mahtui sukulaisia ja naapureitakin. Välillä sitä murehdin, sillä näin isäni silloin tällöin kärsivän tästä läpi elämän. Voi olla, että erimielisyyden kohde ei edes tiennyt olevansa mustalla listalla. Mutta jos ei jotain tiedä, siitä ei voi kai kärsiäkään ja vain isäni kärsi silloin.

Oma musta listani on muiden tekemä, ehkä puolen tusinan henkilön mittainen. Jonne en ole asettanut ketään. Vaan listalaiset ovat laittaneet itsensä sinne. He ovat ensin ottaneet oikeudekseen säätää elämääni, jota eivät aina edes ymmärrä tekevänsä. Enkä tosin joskus minäkään. Kun sitten vastaan kuten metsä on huutanut, juuttuu heidän hissinsä milloin minkäkin kerroksen välille. Eikä lähde liikkeelle kuin minut deletoimalla. Jos lähtee sittenkään. Ehkä minäkin vähän murehdin sitä, sillä haluaisin olla karavaanareiden tapaan kaikkien kaveri. Mutta tiedostan myös omassa sydämessäni ikävän osan, jota en voi enkä ehkä haluakaan kokonaan poistaa. En tahdo olla kaikkien kaveri hinnalla millä hyvänsä. Vaikka suoraan sanottuna se on anteeksiantamattomuutta.

Minun on vaikea antaa anteeksi sydämen pohjassa saakka vuosikymmenentenkin takaiselle kaverille, joka osoittaa sormella ja sanoo, että hän on edelleen oikeassa ja vain minä olen sairas sekä syyllinen. Juuri koskaan en silti aloita säätämistä, mutta minusta saa helposti kumppanin, kun joku tulee omine linjauksineen liian lähelle. Eikä niiden tarvitse aina edes koskea minua. En esimerkiksi hyväksy usein kristittyinä itseään pitävien intoa viedä joiltakin oikeus ilmaista keskinäistä rakkauttaan muiden tapaan. Tai halua viedä mieheltä tai naiselta oikeus lapseen. En edes ymmärrä tätä, sillä maailma on täynnä lapsia vailla vanhempia ja aikuisen rakkautta. Eikä yhdellekään annettu välittäminen ole minulta pois.

tiistai 6. huhtikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 243

Monesti teen hengellisenkin asian sen kokoiseksi ja näköiseksi, että ymmärrän mitä se tarkoittaa omakohtaisesti. Joka toivon mukaan on kaukana ulkokultaisuudesta. 

Pääsiäisenä kyselin jälleen kerran itseltäni paljonko on minun Juudakseni hinta? Opetuslastaan Jeesus varoitti etukäteen, että ennen kuin kukko kahdesti laulaa, kiellät minut kolmesti. Eikä tarvinnut sotilaiden juurikaan kovistella, kun Pietari sanoi kuin konna tuomarin edessä, etten tunne koko miestä. Se oli hänen Juudaksensa hinta. 

Mutta juuri Juudaksen parjaajiakaan en hevin ymmärrä. Sillä jos Jumalaan uskoo, oli hän oleellinen osa suurta suunnitelmaa. Kun kysyn kelpo kristityltä, että miten mahtaisi sinun pelastustie kulkea ilman kavaltajaa, on suu neulottu umpeen eikä kuulu kuin muminaa.

Itseni kokoisena pohdin oman Juudakseni hintaa. Että kuinka suuri läjä hopea- tai kultakolikoita  pitäisi minun löytää, jotta kääntäisin selkäni Luojalleni. Ja piilottaisin rahat taskuni pohjalle "Jumalan selän takana" toivoen, ettei kukaan, varsinkaan Hän näkisi. Sydämessäni tiedän, että tämä rahamäärä on kirjoitettu jonnekin sieluni pimeään soppeen. Pitkäperjantaina häpeänkin usein itseäni ihmisenä, sillä koen minussa olevan jotain, joka ei ole Luojastani lähtöisin. 

Kun me kaikki itseämme kristittyinä pitävät, olemme jälleen kerran yhdessä mestanneet Vapahtajan ja ripustaneet ristille kuolemaan, emme halua arjessa muistaa koko pitkäperjantaita. Vaan toivottelemme toisillemme jo hyvissä ajoin ennen kiirastorstaita "hyvää pääsiäistä". Munat ja tiput täyttävät ikkunat sekä pöydät ja teemme kärsimyksestäkin ilojuhlaa.

Kukaan ei ole koskaan pyytänyt minua kävelemään kanssaan Golgatan tietä. Ehkä en ole siihen tarpeeksi hurskas tai olen liikaa vääräuskoinen. Itse elän silti kykyjeni mukaan pitkäperjantain ja pääsiäisen päivä kerrallaan löytäen ristiltäkin ilosanoman. Vaikka Poika kokikin tulleensa hyljätyksi. 

Samalla kukkulalla roikkui pari meikäläistäkin. Ehkä Luojan suunnitelmia hekin. Aitoja venkuloita joka tapauksessa, joista toinen ilkkui, että hoitele nyt meidät alas, jos olet mitä suureen ääneen kylillä mainostit. Tähän vastasi kollega toiselta puolen, että pidä nyt vähän pienempää suuta, sillä me ollaan sentään täällä omasta syystä.

Ja kääntyi Vapahtajan puoleen pyytäen muistamista, kun olet "Isäsi luona taivaassa". Näin vähän, mutta kuitenkin kaikki tarvittiin pääsyyn taivaan porttien toiselle puolen.

maanantai 5. huhtikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 242

Miten Niilo sitten maailmaani ilmestyi? Taisi olla Liisa, joka kerran sanoi, että vaikka hän rakastaa paljon koiria, niin hänellä ei ehkä koskaan voi olla omaa sellaista, koska hän on sen verran allerginen.

Tähän minä, että oletko koskaan ajatellut osaomistuskoiraa, sillä olla osaomistus sitä taikka tätä on nykyään kovinkin trendikästä? Tähän Liisa pois mennessään naurahti. Mutta illalla hän soitti, että mitä Jorma tarkoitit ja oletko tosissasi?

Sanoin, että sitä mitä sanoin ja olen tosissani. Meitä on neljä, te ja me ja me matkustelemme aika paljon, josta emme ole luopumassa. Mutta osan aikaa voisi perheessämme olla koira.

Jos se olisi yhteinen, sen ei koskaan tarvitsisi olla vieraassa hoitopaikassa. Kukin meistä neljästä olisi oikeutettu ja velvollinen huolehtimaan, silloin vielä unelmien koirasta, kolme kuukautta vuodessa. Aikoja sovittaisiin sitten yhdessä. Näin Niilosta ja unelmasta alkoi tulla totta. 

Kun kysyin Päivikseltä reunaehtoja, sanoi hän, että kun osa-auto Smartimme on kovin pieni, niin pieni koira. Koska minulla on aina ollut rotukoira, itse toivoin tulevan perheiden jäsenen olevan rotujen koira. Eikä agressiivisten rotujen jälkeläinen.

Ja niin ehkä pari vuorokautta Liisa ja Timo surfailivat netissä. Kunnes heidän silmien eteen tuli pieni Niilo Haminasta vailla kotia. Yhden rodun isän, jackrusselinterrierin ja Tallinnan katujen tuhansien tarinoiden tyttökoiran aikaansaannos.

Upeaa Niilossa on, että rotujen koirat kaikkialla ja tekemiseni niiden parissa, on henkilökohtainen kapinani tarpeetonta rodunjalostusta vastaan. Tätä symboloi minulle myös Niilon mustavalkoinen väri. Luonteeni sekä valkolainen ja mustalainen samassa paketissa.

Yhdessä Haminasta sen haimme. Voi kun se oli pieni ja turvaton, joka luotti meihin jokaiseen ensi hetkestä lähtien. Luppakorvainen ja hieman purentavikainen, nyt kolmen perheen jäsen.

Monesti olen Niilon, joka on tätä kirjoittaessani kymmenen vuoden ikäinen, aikana pohtinut, että miten Päivis, Liisa ja Timo kokivat ja kokevat yhteisen perheenjäsenen ensitaipaleen ja nyt. Jos he kertovat sen kirjaimin, julkaisen kokemukset tässä kirjassa. Ehkä joku lukisi nekin vuosien kuluttua.

sunnuntai 4. huhtikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 241

Jouten emme ole tai nimenomaan jouten olemme aamulenkin ja aamiaisen jälkeenkin. Minä uppoan sohvalle kirjoittamaan kirjaa tai blogia ja Niilo viereen vetämään tirsoja silmät auki tai puoliauki. Pian itseni lisäksi ainut perheeni jäsen tulee Jokilaaksoon ehkä pariksi kuukudeksi, tällä kertaa Päivin luota ja olemme totuttuun tapaan enemmän luonnossa, kun talvi on joutunut väistymään.

Kerran yöllisellä lenkillä eteemme tupsahti puolipimeästä ikäiseni pariskunta. Niilo heidät huomasi jo aiemmin, sillä sen aistit valpastuivat. Miehellä oli kiikarit kaulassa ja vaimo vieressä. Olivat kuuntelemassa ja katselemassa kehrääjälintuja Satakielipuiston laidalla. Kertoivat tehneensä samoin ja samassa paikassa jo monta vuotta. Kun kävelin pois, valtasi mieleni haikeus. Sillä jotenkin samaan tapaan olin suunnitellut kulkevani rinnan Päiviksen kanssa yhteisen vaelluksemme maaliin saakka.

Joka toinen päivä pyrimme käymään koirapuistossa. Usein Riihikalliossa, joskus Järvenpäässä ja joskus muualla. Niille reissuille on käytössä kaksi ajoneuvoa. Kuuauto Reeper tai mönkijä ja osa-auto Smart.

Kerran Niilo jäi autoon, kun poikkesin kaverini luokse syömään. Kun tulin ulos, ihmettelin, että kas, mikähän on, kun herra ei ole laittanut tapojensa mukaan varoitusvilkkuja päälle? Se selvisi pian, sillä tällä kertaa Niilo oli lukinnut ovet. Avaimet olivat tietty virtalukossa. Huutelin sille käsiäni levitellen, että entäpä nyt? Ilme lasin takana kertoi, ettei ole hänen murheensa. Onneksi muistin mihin olin laittanut toiset avaimet, joten selvisin muutaman kilometrin avaintenhakumatkalla lukkosepän sijaan.

Niilon ykkösjuttu on ilman muuta koirapuistot. Jo hyvän matkaa aiemmin alkaa korviini koskeva ulina, sillä se muistaa jokaiseen puistoon reitin. Koirapuistot ovatkin koirille maissa, joissa on kiinnipitopakko, paikkoja missä ne voivat olla luonnollisimmillaan ja sosiaalisessa kanssakäymisessä keskenään.

lauantai 3. huhtikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 240

Niilo tietää milloin on aika nousta päivän askareisiin. Silloin hän tai se on usein siirtynyt ulko-ovelle odottamaan omaa aamulenkkiään ja miksei minunkin. Luontopoluksi kutsumani monitoimireitti aamuin illoin on yhteensä noin 10000 askelta.

Koska isossa kodissamme on kolme ulko-ovea, on meillä molemmilla joskus pallo tovin hukassa. Sillä jokaisella ovella minua odottavat omat jalkineet, jotka valitsen kelin mukaan. Leppoistajan elämässä sekin käy työstä. Tuumaaminen nimittäin. Tätä samaa miettii myös paras eläinystäväni. Että mistähän ovesta nyt mennään.

Koska on hyvä pitää koira kytkettynä muiden mailla, on Niilolla kenkien sijaan vastaavasti monta hihnaa. Luontopolkua varten yli 40 metriä pitkä, joka antaa mahdollisuuden juosta eestaas 100 metrin matkaa. Se on kovasti sen mieleen ja varsinkin alkumatkasta sillä on kova kiire jonnekin.

Aamureippailun jälkeen on meillä molemmilla breakfastin eli aamiaisen aika. Sen jälkeen käymme kurkkaamassa kasvihuoneessa ja Niilo sen vieressä siilien kodissa, josko olisivat palanneet.

Sitten käyn aamu-uinnilla ja Niilo kokee katiskansa avullani. Jos siellä jotain on, sen päästämme takaisin vapauteen. Eikä kalastaja-Niilo lakkaa laiturin päässä ihmettelemästä minne kala katosi sen sukeltaessa takaisin lampeen.

Joskus tulee esiin vartiokoira-Niilo, jolloin se asettuu suorittamaan työtään lattiaan saakka ulottuvien ikkunoiden taakse. Sillä paikalla eli työssään se ei koskaan nuku. Silloin ei kukaan pääse Soiniityntietä pihaan sen huomaamatta. Ei jänis eikä kani, ei saukko, ei haikara, ei ihminen, ei peura, ei hirvi, ei supi, ei kettu eikä ilves. Näitä kaikkia se haluaisi päästä ojentamaan, mutta vain ihmisten kohdalla se on mahdollista. Ilves esimerkiksi näyttäisi sille yhdellä ison kissan käpälän sivalluksella taivaan merkit.

perjantai 2. huhtikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 239

Niilon kanssa heräämme päivään 5-7 aikaan aamulla. Mutta jo ennen sitä olemme usein olleet kuuntelemassa luonnossa hiljaisuutta aamuyöstä. Tai ei luonto varsinkaan kesäisin hiljainen ole. Joku maaeläjä ilmoittaa olostaan, yölinnut puhuvat keskenään, kalat hyppivät ja käet kukkuvat, kesäisin Jokilaaksossa melkein aina. Sen perusteella elän vielä ainakin 50 vuotta.

Kuljemme 8 hehtaarin alueelle luontoon tekemiäni polkuja ja käymme lammilla joskus yöuinnillakin. Nämä sydänyön retket Niilo mahdollisesti mieluiten pysyisi vuoteessaan. Tai ehkä vain nouseminen on sille työlästä. Sillä päästyään liikkeelle, on meno maittavaa ja jokainen yö on tuonut sille aina uutta aistittavaa. Varsinkin kesäisin on superkaunista päivin sekä öin. Yön lenkin jälkeen menemme vielä takaisin pehkuihin ja otamme parin tunnin tirsat. 

Kun heräämme varsinaiseen päivään, kävelemme katsomaan muutaman sadan metrin matkan onko kuriiri tuonut laatikkoon mitään ja kastelemme postinkantajien iloksi tarkoittamani kukat tai marjat. Usein ne ovat amppelimansikoita, jotka tosin joku joskus varastaa.

Jokaisella lenkillä Niilo nostelee koipiaan, joista suurin osa on vastauksia tai muita ilmoituksia sille jätettyihin posteihin. Koipea on nostettava, vaikka lirautettava olisi ajat sitten loppunutkin. Viestejä sille jättävät varsinkin Soiniityntien sillanpielessä olevalla uimapaikalla käyvät koirat. Joskus on asialla ollut ilmeinen riidanhaastaja tai muu uhooja, jolloin myös maata on kuovittava kaikilla neljällä jalalla. Ilme on tuima ja pienet kivet vaan sinkoilevat sinne tänne. Usein on murahdettavakin. Tällä aikaa on aamukaffekin valmistunut, jota hörpin kupillisen ja käyn somepostini läpi.

Se ei ole minulle selvinnyt paljonko koirat nukkuvat. Sillä melkein aina kun hiivin Niilon luo, luullen sen nukkuvan, se tuijottaa minua silmillään. Liekö se koiranunta? Mutta kyllä Niilo nukkuu syvästikin. Kerran talvella traktori aurasi koko pihan aamuyöllä eikä "vartiokoira" havainnut koko asiaa.

Toisaalta joskus se elämöi kuin koko reviiri olisi täynnä hiippareita tai jotain muuta outoa. Kun sen päästän ovesta pitkässä riimussaan katsomaan metelöintinsä syytä, se toljottaa keskellä pihaa hölmönä sinne tänne. Ja tulee häpeillen takaisin yhdelle kymmenestä vuoteestaan.

torstai 1. huhtikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 238

Mistä on osaomistuskoira Niilon vuorokausi Jokilaaksossa tehty? Niilolla on neljä ihmispalvelijaa ja saman verran tai enemmänkin asuntoja. Niissä se viettää erilaista elämää sekä rakastaa kaikkea. Emäntiä, isäntiä, kotejaan, ruokaa sekä tavaroitaan.

Luulen, että Jokilaaksossa se viettää eniten koiranelämää, jos niin voi sanoa. Jossain kodeistaan se saattaa nukkua untuvatäkin välissä ja käydä säännöllisesti suihkussa, mutta ei ollessaan luonani. Se ui vain kerran tai kaksi kesässä Jokilammissa tai Tuusulanjoessa kanssani. Niilo ei uimavettä pelkää, mutta ei rakastakaan. 

Se syö tarkasti säädellysti kolme kertaa vuorokaudessa. Aamulla, päivällä ja illalla sekä taiteilee ihmisten lailla vaivojensa kanssa. Etupäässä virtsakivien ja allergioista johtuvan korvatulehduksen välillä. Nykyisin virtsakivivaivat ovat osittain taakse jäänyttä elämää. Kuten pallitkin, jotka ihminen siltä vei viime kesänä. 

Silti se on hyvin onnellinen koira, joka ei pikku vaivojaan valita. Joskus se kylläkin saattaa astua risun päälle epämukavasti, jolloin se kiljaisee kuin luullen, että henki lähtee aivan kokonaan juuri nyt.

Jokilaaksossa sen special on vuoteiden määrä, joita se keräilee avullani. Niitä onkin 50 m² kodissa tällä hetkellä kymmenkunta. Kaksi oli kanssani yhteisiä, Matkakodin parvisänky ja Merikonttikodin pieni sohva. Kun Matkakotimme lähti jatkamaan muualle elämäänsä, lähti mukana toinen yhteisistä vuoteistakin. 

Uutena hankintana se löysi puuhastellessamme Muistojen merikonteissa neljä pyöreää, sen mielestä oikein mukavaa vuodetta. Ne kaikki se saikin omakseen.

Uutuudet ovat eri värisiä ja se myös käyttää jokaista. Hetken valintoihin vaikuttavat varjo sekä aurinko ja sen mielen oikut, joista en ymmärrä mitään. Vaikka se yrittää niistäkin omin sanoin ja teoin joskus kertoa. Tai ymmärrän minä jotain, kuten Niilokin minua.

Jokilaakso on lähes ainut paikka, jossa se voi olla koirapuistojen lisäksi osin irti. Siihen liittyviä uusia, opittuja sanoja ovat esimerkiksi "väärä suunta", minkä se käsittää hyvin. Mutta ei usko silloin, kun se näkee, countrykanin, jäniksen tai koiran. Harmittomimpia ovat puput, sillä sen verran Niiloa ovat nokkoset pistelleet, että metsään se ei enää vapaana ollessaan ilman polkua mene. Eikä niitylle, jos ei ruoho ole leikattu.