Väärien valintojen asiantuntija * 267

Aikoinaan syöksyin korvia myöten Päivin kanssa Sininauhasäätiön ongelmiin ja teimme niin pitkiä vastuunkannon päiviä kuin jaksoimme. Siinä hektisessä elämässä kysyi hän minulta kerran: "Kuule Jorma. Kun aina vaan tulee uusia ongelmia saatuamme yhden selvitettyä, niin onko sinulla joku suunnitelma tälle kaikelle?" Vastasin: "Uskon, että aikamme nakerrettuamme nurkasta, ennen pitkää jostain alkaa valo pilkistämään."

Tähän luotin ja luotan myös minulta rahat vieneiden asiassa. Pari, kolme henkilöä tarjosi jo aiemmin eilen apuaan, mutta tänään sain ystävältäni Raimo Perälahdelta erityisesti valoa arkeeni tuovan viestin. Sen julkaisen hänen luvallaan: "Kovasti kävi tunteisiin tuo ikävä tapahtuma...haluan auttaa "pumpulikorvaa" eli maksan hoidon .. en lainaa, vaan edes vähän kipuasi lievennän".

Sekin selvisi tänään, että normaalireittejä käyttäen en rahojani saa takaisin. Vaikka poliisi lupasikin lähes varmasti, että ainakin he keiden tilille rahat oli siirretty, jäävät kiinni. Mutta haluan vastuuseen varsinaisen teon tehneet kaksi naista. Joten olen tarttunut avuntarjoukseen, joka saattaa tuoda toivomani, sillä pimeä menneisyyteni ja siellä olevat ystävät ovat minulla edelleen. Sen jälkeen pohdin itseäni auttaneiden kanssa, minkä keinon valitsemme, että tekijät sovittavat tekonsa myös minulle.

Eilen sain myös viestin, jossa uskottiin ja toivottiin oikeuden tapahtuvan jollakin tavalla. Siihen olen uskonut usein itsekin, mutta otan tässä asiassa tarvittaessa sen omiin käsiini, jos sellaisen oikeaksi koen. On tuntunut myös hyvältä huomata hyvyyden ja välittämisen yltävän omaankin maailmaani. Me ihmiset yhdessä olemme tehneet maailmastamme melkoisen katalan, jota ei hyvällä eikä pahalla uskolla voi laittaa Luojan piikkiin.

Kun olen nyt ehkä pahimman alavireen voittanut, on jäljellä mieleni sopukoissa silti jotain käsittämätöntä ihmisen kylmyyden ymmärtämättömyyttä, jolle on niin alamittaisia nimityksiä, etten niitä tähän kirjoita. On vaikea käsittää, että oltuani valmis syöttämään, juottamaan ja sijaamaan vuoteenkin kahdelle ventovieraalle kulkijalle, niin palkkioksi he vievät rahani. Tänä aamuna huomasin, että matkaan on lähtenyt myös osa verenpaine- ja sepelvaltimotautilääkkeistäni.

Väärien valintojen asiantuntija * 266

Joskus on huono päivä ja sitä edeltävä huono yö. Kuten minulla eilen ja tänään. Oveni ovat olleet aina auki tutuille ja tuntemattomille, mutta nyt  vieraanvaraisuuteni sai aika kolauksen. Eilen iltamyöhään kolkutteli nimittäin oveani kaksi romaninaista, joilla polttoaine oli loppumassa henkilöautosta Soiniityntien sillanpieleen.

Minäpä päätin heitä jeesata ja lähdin mukaan hakemaan menovettä. Ajettiin Riihikallion jakeluasemalle, josta ostin dieseliä 30 eurolla. Sen jälkeen mentiin hampurilaisille ja maksoin nekin. Sitten tultiin takaisin Jokilaaksoon ja keitettiin kahvit. Juttu luisti ja he kysyivät voisivatko jäädä yöksi. Tähän minä, että mikä ettei, tehdään vaan vähän petejä. Saunan lämmittämisestäkin puhuttiin kaffenjuonnin lomassa.

Mutta naisten mieli muuttui ja yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin he myös lähtivät. Mutta pian huomasin, että matkaan lähti myös pankkikorttini ja hyllystä tunnusluku. Puhelintakaan ei siihen hätään löytynyt mistään. Myöhemmin kylläkin paperipinon alle piilotettuna. Joten yöllä ajoin ystäväni luokse viiden kilometrin päähän päästäkseni kuolettamaan anastetun korttini sekä samalla muutkin kortit.

Mieli maassa ja sydän syrjällään palasin kotiin ollakseni aamulla pankissa kyselemässä tilannetta. Mutta olin myöhässä. Aamuyön aikana oli tililtäni hävinnyt vuoden nettoeläkkeeni verran euroja.

Koska joukossa oli kolmen noston lisäksi pari mittavaa tilisiirtoa, olisi pankki ehkä ehtinyt ajoissa jäädyttämään melkein kaikki tililtäni nostetut rahat. Mutta ei sekään mennyt, kuten pieni ihminen toivoi. Vaan Uudenmaan Osuuspankki sanoi, että sitten vasta jäädytellään, kun olet ensin käynyt tekemässä rikosilmoituksen. Siispä oitis Järvenpään poliisilaitokselle jonottamaan jonotusnumerolla 21. Saadakseni viimein ainoastaan kuulla, että tänään ei oteta rikosilmoituksia vastaan, vaan lähimmät paikat ovat Vantaalla tai Hyvinkäällä.

Valitsin Hyvinkään ja palvelualtis poliisi teki voitavansa. Todennäköisesti kävi niin, että pankin joustamattomuus maksoi minulle melkoisesti. Jos oli Vesa-Matti Loirilla tai Kalle Tappisella vähän kallis samba, maksoi mustalaisnaisten Merikonttikodin siivouskin aika tavalla.

Aidosti tätä kirjoittaessani itken. Enin osa rahoista oli tarkoitettu Luisin korvien hoitoon yksityissairaalassa, sillä kunnallisessa niitä ei ole saatu kuntoon. Tällä hetkellä en tiedä kuinka tämän kerron Luisille. 

Väärien valintojen asiantuntija * 265

Luis on minulle hyvin rakas ja voimakastahtoinen poika. Ollessani hänen kotonaan seurasin monesti leikkejä usein hieman vanhempien ja isompien kanssa. Välillä pumpulikorvainen poika tuli kotiin itkien kiukkua täynnä, sillä joskus rajuissakin mittelöissä tuli myös lunta tupaan, vaikkei sitä Filippiineillä olekaan.

Vastaavasti hän puolustaa kahta pikkusiskoaan kaikella tarmolla ja päättäväisyydellä minkä itsestään löytää. Joskus ihmettelinkin pikkumiehen määrätietoisuuden ja tahdonvoiman määrää. Tämän huomasin erityisesti, kun yksi isoisän taistelukukoista kävi Luisin päälle. Jos hän olisi saanut luvan, olisi Luis vääntänyt siinä paikassa kukolta niskat nurin ja päättänyt sen elämän.

Huomaan kasvoilla myös vihaa enkä ole varma onko oikein kirjoittaa siitä. Kirjoitan kuitenkin ja vastaan sanoistani hänelle ja tarvittaessa myös äidille.

Kerran nimittäin kysyin äidiltä vihasta pienen miehen palavissa silmissä. Hän sanoi minun olevan tarkka, kun olen huomannut sen. Sitten hän jatkoi, että Luis haluaa isona poliisiksi. Tähän minä, että sehän on hieno asia, mutta miten hänen vihansa siihen liittyy. Mel jatkoi, että Luis haluaa poliisiksi, sillä hän vihaa ja haluaa tappaa isänsä koska tämä löi äitiä. Luisin filippiiniläissä maailmassa poliisi voi tehdä sen ja mitä vaan joutumatta vankilaan.

Tämä vihan aion kitkeä ja täyttää syntyvän aukon rakkaudella. Tiedän sen onnistuvan vain rakastamalla. Jota tällä hetkellä osoitan eniten maksamalla hänen korvaremonttinsa. Jos korvat tulevat kuntoon, laitan Luisin maksamaan hoidon minulle. Maksuksi haluan hänen antavan isälleen anteeksi. Tiedän saavani hänet ymmärtämään, että ilman isää, jota ei ole nähnyt moneen vuoteen, ei Luisia olisi olemassa lainkaan. Eikä myöskään hänen kahta, rakasta pikkusiskoaan. 

Väärien valintojen asiantuntija * 264

Tänään oli pumpulikorvaisella Luis-pojalla kova päivä, sillä häneltä puhdistettiin korvat. Videolta näin, että siitä ei ilman itkua selvitty. Eikä se tähän pääty, vaan kukaan ei tiedä kuinka pitkä ja tuskainenkin on hänen paranemisensa tie. Ehkä hyvää tässä päivässä oli, että lääkäri oli nyt viimein todennut vasemmassa korvassa olevan jotain vialla. No, sen tiesin minäkin, vaikka en tohtori olekaan. Tärkeää sen sijaan oli, että nyt sen tietää hoitoalan ammattilainenkin. 

Luis oli Melanien ainut poika ja nyt Jorma Goza Soini on hänen pikkuveljensä. Joskus elämäni varrella olen lapsia ajatellessani eräänkin kerran pohtinut kuinka erilaiset voivat olla heidän lähtökohtansa ja eväänsä elämän taipaleelle. Niihin vaikuttavat paljon, ehkä eniten vanhempien oikeat ja väärät valinnat. Se että Little Jorma on ylipäätään olemassa, ei todellakaan ole minulta muusta kuin itsekkyydestä pois. Itselleni on antanut aina paljon, kun saan ja voin olla lapsille turvallisena aikuisena apuna ja tukena, juuri tällä hetkellä eniten Luisille. 

Hyvin elävästi muistui mieleen oma lääkärissä käyntini yli 60 vuotta sitten, aivan eri syystä, mutta Luisin ikäisenä. Silloin kärsin monta päivää sietämättömästä särystä, joka tuntui alaselässä. Viimein oli mentävä vanhempien, ehkä molempien kanssa kunnanlääkäri Gerd Möllerin vastaanotolle. Silloin ei aikoja varailtu, vaan istuttiin odotushuoneessa aamusta lähtien pitkä päivä ja joskus iltaakin päälle. Se päivä palaa mieleen kuin eilinen ja sieluni silmin näen edelleen lääkärin hiippailun kuin varkain taakseni. Sieltä takaa hän sanoi minulle: "Nosta kädet ylös." Sekä vanhemmilleni: "Ottakaa poika kiinni." Sitten hän löi, tai niin sen koin, kämmensyrjillään takaa kylkiini. Jalat lähtivät alta ja valtava kipuaalto kulki läpi koko vartaloni. Möller totesi tämän jälkeen diagnoosissaan, että munuaiset ovat tulehtuneet oikein kunnolla, joten viikkotolkulla vuodelepoa ja penisiliinit päälle. 

Luisin, varsinkin vasemmassa korvassa on ollut vikaa jo vuosia. Jos apu siihen löytyy, luulen sen olevan kaikkea muuta kuin helppo polku. Varmuudella en tiedä miksi hän ei ole saanut joitakin satunnaisia lääkärissä käyntejä enempää apua. Voi olla yksinkertaisesti niin, että nälkäiset lasten suut ovat olleet olemattomissa rahoissa aina tärkeämpiä.

Huomenna on taas edessä kivulias korvien huuhtelu, johon esteitä tänään laittoi myös Western Union, joka ei hyväksynyt 40 euron rahalähetystäni. Sillä siellä missä Luis nyt käy, ensin maksetaan ja sitten hoidetaan. Jos ei ole millä maksaa, ei ole myöskään hoitoa.

Väärien valintojen asiantuntija * 263

Tätä kirjoittaessani kirjani kanssa samassa paikassa blogeja on 3443 kappaletta. En tiedä kauanko ne pysyvät netti- tai bittimaailmassa tallessa, mutta niiden joukossa on myös Filippiinien matkoistani usean kymmenen sivun päiväkirja tai kaksi.

Nyt takaisin Luisin perheeseen. Hänen äitinsä oli minulle vain chattikaveri chattikavereiden joukossa. Melanie erosi monista, koska ei koskaan pyytänyt minulta mitään. Siitä pidin, sillä afrikkalainen nuori mies kysyy usein viestissään voiko olla poikani. Jos sanon kyllä, pian hän pyytää rahaa. Vastaavasti nuori ja vähän vanhempikin nainen pyrkii tai sanoo haluavansa tyttöystäväksi. Jos sanon kyllä, pian hänkin pyytää rahaa. Mutta ei (Me)lanie, siksi tämä neljän lapsen äiti veti minua puoleensa.

Minä lähdin hänen kotikaupunkiinsa. Seksistä tai rakkaudesta emme olleet puhuneet. Alussa oli tarkoitus, että tapaisin hänet ja lapset hotellissani. Matkan aikana sekin muuttui, sillä Lanie sanoi, että hän voisi hyvinkin ajatella, että meillä olisi yhteinen lapsi. Sen jälkeen en enää halunnutkaan olla vain vieraileva tähti, vaan vastuullinen isä ja ehkä jonkinlainen puolisokin.

Kun hänen vanhempansa hyväksyivät minut ja Mel lupasi minulle vuoteen, vessanpytyn ja suihkun, asuin hotellin sijaan hänen ja lasten kanssa kuukauden pienessä huoneessa vuoren rinteellä. Tammikuun lopussa lensin takaisin Thaimaahan. Siellä olin silloin, kun sain viestin, että kuukautisia ei ole tullut ja hän taitaa olla raskaana. Olin onnea täynnä, jonka jaoin ympäri maailmaa. Kuten myöhemmin syvän surunikin, kun DNA kertoi, etten voi olla isä. 

Muutaman päivän olin täysin eksyksissä ja etsin epätoivoisesti tietä valoon tai edes auringon pilkahdusta. Pimeyden alhosta minut nosti kolme, yli kuusikymmentävuotiasta henkilöä, joista vain yksi on minulle livetuttu. Naisista toinen asuu Singaporessa ja toinen Kanadassa, jotka molemmat sanoivat samantapaisesti. Että minuun sattuu sydämeni pohjassa saakka, sillä olin kohdistanut kaiken rakkauteni Melanieen ja syntymässä olevaan lapseen, joka sai nimekseen Jorma Goza Soini.

He neuvoivat, että ei ehkä ole hyvä, jos kaikki munat ovat samassa korissa, sillä sen rikkoutuessa, on vahinko sen mukainen. Ja neuvoivat, että olisi hyvä jättää rakkautta vähän varastoon tai kohdistaa sitä muihinkin. Näin rakkauteni ja välittämiseni sai pikku hiljaa järjelläni käsitettävän ja käsiteltävän muodon ja koon. 

Iso ja ehkä merkittävin apu oli kuitenkin yksinhuoltajaisä, joka sanoi, ettei ole varma onko hän kaikkien lastensa biologinen isä. Mutta lisäsi kasvattaneensa lapset, ne ovat hänen lapsiaan ja piste. Se kolahti sisälläni tosi syvälle ja ymmärsin, jälleen kerran itsekkäästä syystä, että vain sydämeni syvyyksistä lähtevä anteeksianto on itselleni oikea ratkaisu. Järjen tasolla tämän olen tiennyt kai iäti, eikä sydämessäni ole ollut tilaa rakkaudettomuudelle, katkeruudelle, vihalle eikä anteeksiantamattomuudelle. Halusin antaa Melanielle, joka pystyi vain toistamaan, että on tehnyt minua kohtan suuren synnin, koko sydämestäni anteeksi. 

Kun tuulien suunta muuttuu ja tähdet sen sallivat, aion mennä Melanien ja nyt viiden lapsen luokse. Tietoisena siitä, että Little Jormalla, Flora Maella, Lorrenella, Luisilla ja Arnie Maella on minut mukaan lukien ainakin neljä eri isää. Mutta tietoisena myös siitä, etten ehkä koskaan ole Melanien sydämen ainut tai suurin rakkaus, mutta olen ainut isä ja ylipäätään mies, joka rakastaa kaikkia hänen lapsiaan. 

Väärien valintojen asiantuntija * 262

Kun aikoinaan valitsin loppuelämäni leppoistamisen talvikohteeksi Thaimaan, oli yksi syy, että siellä ja naapurimaissa riittää eksotiikkaa enemmän kuin itselläni on tässä muodossa taivalta jäljellä. Toinen merkittävä asia oli uskonnot ja elämänfilosofioiden kirjo.

Itse olen kristitty, vaikken feikkifariseusten muottiin mahdukaan. Sen sijaan Thaimaassa elämän suuntaa määrittää Buddha. Naapurimaassa Malesiassa vastaavasti tien viitat ovat islamin ja Allahin asettamat, joka tosin taitaa olla lisäksi yleisnimitys Jumalasta. Vieressä on myös Filippiinit, joka on syvästi katolinen maa, eikä esimerkiksi avioero ole juuri mahdollista. Isolla rahalla ja ajan kanssa avioliiton mitätöinti saattaa onnistua.

Filippiinit tuli elämääni etupäässä siksi, että etsin Aasiasta maata, jossa monet puhuvat äidinkielensä kera englantia pienellä sanavarastolla, jotta pysyn heidän mukanaan. Kieltä olin nimittäin päättänyt opiskella chatin ja sähköisen sanakirjan välityksellä. Siihen tarkoitukseen maa soveltui erinomaisesti. Lisäksi se antoi mahdollisuuden kurkata katolilaisuuteen sellaisena kuin se on kansan keskuudessa.

Ensimmäiselle matkalle maahan halusin löytää kohteen, joka ei ole turistien täyttämä ja on siedettävän matkan päässä Manilasta. Tahdoin välttää sisäiset lennot ja enimmät ulkomaalaiset. Näin törmäsin netissä Angeles Cityyn, enkelten kaupunkiin, josta kyselin suomalaisten ylläpitämässä Suomalaiset Filippiineillä Facebook-ryhmässä.

Varsin pian vastauksen sijaan joku kyseli miksi sinne tahdon. Kun en sitä kertonut, sain kuulla, että minusta on otettu selvää ja tieni ovat sen verran outoja ja hämäriä, että kukaan ei minua ryhmässä auta. Ja lisäsi, että Angeles on huorien, varkaiden, pettäjien, murhamiesten ja narkomaanien helvetin esikartano, jonne kukaan täysijärkinen ei halua kuin naisen alapään vuoksi. Vaikka näiden parin, kolmen ventovieraan änkyrän kommentit loukkasivat, ne saivat minut päättämään, että juuri Angelesiin tahdon. Vaikkakaan en naisen minkään pään vuoksi, vaan halusin kokea kuinka kansa elää, kun leivästä ja lähes kaikesta muustakin on monesti pulaa.

Yllättävä tuki mainitussa Faceryhmässä tuli sen perustajalta, Somo Aaltoselta. Tämän viisi päivää minua nuoremman miehen vanhemmilta olin ostanut yli puolivuosisataa aiemmin Hyrylän parhaimmat nakit ja lihapiirakat monta kertaa. Hän antoi jyyrille kyytiä ja laittoi pyytämään julkisesti anteeksi tai tulee ryhmästä lähtö. Se tuntui hyvältä ja minä lähdin hyvillä mielin Angeles Cityyn ja asuin kuukauden hotelli Fensonissa. 

Väärien valintojen asiantuntija * 261

Kun päätin auttaa pientä filippiiniläistä, pumpulikorvaista Luis-poikaa, tiesin tai oletan tienneeni mihin ryhdyn. Mutta maalia enkä sitä mitä siellä on, en tiennyt enkä tiedä. Lupasin lisäksi itselleni ja muillekin, että Luis tulee saamaan osan kirjassani.

Nyt hänellä on takana kaksi antibiottikuuria, oletettavasti yleislääkärin määräämänä ja korvat tai korva on entisenlainen. Rikki mikä rikki ja vasta tästä alkaa uusi taival Luisin kuulon hyväksi. Uusi siksi, että tälle tielle ei äidillä ole milloinkaan ollut varaa, koska kotona on oman lisäksi viisi yksinhuoltajaäidin lapsen suuta ruokittavana. Maanantaina Melanie menee varaamaan aikaa "specialist doctor to ear". Aion kulkea Lousin rinnalla ja tehdä parhaani. Jos korvat saadaan kuntoon, joutuu Luis antamaan minulle lupauksen, jota en saa häneltä kuin vilpittömästi rakastamalla ja välittämällä.

Kun aiemmin kirjoitin lapsen odotuksesta Melanien kanssa, toivoin tulevani isäksi. Kirjoitin etupäässä siihen kaikkeen liittyvästä suuresta onnestani ja ilosta, joita koin. Myöhemmin kirjoitin myös tuskastani, kun ilmeni, etten olekaan lapsen biologinen isä. Silloin laitoin tavoitteeksi, että kun saan tunteeni hallintaan, kerron myöhemmin myös mikä vei minut tähän omituiseen rakkauden ja välittämisen tarinaan.

En lähde penkomaan kirjaa taaksepäin mitä olen asiasta sanonut, joten jälleen kerran, toistoakin saattaa tulla. Olin jo kauan aiemmin hyväksynyt, etten koskaan tule olemaan ylipäätään yhdenkään lapsen biologinen isä. Näin saattaa ollakin, sillä rakkautta ja vanhempia vailla olevia lapsia on muutenkin kaikille halukkaille ja tarvitsijoille ympäri maailmaa yllin kyllin. Niitä on riittänyt minullekin pienestä intialaisesta Dwarkasta lähtien. Rakkauteni lapsiin ei ole vähentynyt, vaan päinvastoin. Ne ovat yksi elämäni tärkeimmistä palasista. 

Kaikki rakennelmani tältä osin kääntyi päälaelleen, kun chattimaailmassa kerran laitteeseeni tupsahti ugandalaisen naisen viesti. Hän oli Googlekääntäjän avulla penkonut mitä minusta on nettiin kirjoitettu. Sekä tullut tulokseen, että olisin sopiva nimenomaan hänen lapsensa isäksi, kun hän kirjoitti haluavansa sukuunsa valkoista verta. Tähän sanoin suht oitis, että okay, sopii minulle.

Se aukaisi elämässäni oven, jota en ole sen jälkeen sulkenut. Otin laboratoriotestit ja kyllä vain, lapsentekoaineeni oli käyttökelpoista. Sovin päivän milloin lennän Ugandan pääkaupunkiin, Kampalaan viemään oman annokseni ja osani lapsen tekoon. Olin luvannut, että lapsi on äidin eikä minulla ole häneen mitään oikeutta.

Siemennesteen toimittaminen postipakettina ei ollut Suomesta tapauksessani varsinkaan laillisesti mahdollista, joten löimme lukkoon päivän milloin lennän Afrikkaan. Kun päivä lähestyi, ei asiasta kuulunutkaan enää mitään. Mutta päivän mentyä ohi, sain anteeksipyyntöviestin ja useitakin. Tämä äitiyttä haaveileva, yönmusta nainen sanoi löytäneensä mielestään sopivamman amerikkalaisen miehen, muttei saanut sitä minulle kerrottua. Ehkä myöhemmin koin petetyksi tulleen aitoa vahingoniloa, sillä nainen ei ollut tullutkaan raskaaksi.

Uganda ja sinne suomalaisten ulkomaanapuna rakentama kanala ugandalaisille naisille jäi ainakin toistaiseksi muistoihin, mutta ajatus lapsesta jäi elämään mieleni sopukoille. Huomasin yhä useammin pohtivana, että jos ikäiseni tasavaltamme presidentti voi tulla isäksi, niin miksen minäkin. 

Väärien valintojen asiantuntija * 260

Kun olin lapsi ja nuorikin, oli ylpeilyn aihe, jos oli kirjeenvaihtokaveri ulkomailla. Se oli jopa kadehtimisen syy, kun joku sai kirjeen peräti Ruotsia kauempaa. Muutenkin maailma näytti silloin paljon suuremmalta ja salaisemmalta. Koko kylän ykkösaihe lieni, kun Tuusulan yhteiskoulussa vieraili yli puolivuosisataa sitten ulkomaalaisia oppilaita koulun täydeltä. Muistan kielien kirjon, joista yhdestäkään en ymmärtänyt mitään.

Tänä päivänä on nettimaailma tehnyt pallon paljon pienemmäksi ja tuonut sen monella uudella tavalla jokaisen halukkaan ulottuville. Toisaalta mitä enemmän tulee uutta tietoa, moninkertainen määrä tulee uusia salaisuuksia. Jaankin elämästäni paljon muille netissä, joidenkin mielestä liikaakin. Eniten arjestani silti tietää, itseasiassa aivan kaiken paras eläinystäväni, osaomistuskoira Niilo. Siitä itsestäänkin kerron paljon eikä se välitä mitä hänestä kylillä puhutaan.

Nykyisin en juuri kiinnitä huomiota, onko tekemiseni hyödyllistä. Vaan teen yhtä ja toista hyödytöntä. Tai onko hyödytöntä ventovieraan aikuisen antaa lapselle siellä jossakin pieni, iloinen tovi? Tästä syystä Niilolla on satapäinen fanijoukko Afrikkaa ja Aasiaa myöten, jotka seuraavat sen elämää.

Aikani kerroin chatista hankkimallani englanninkielen taidolla esimerkiksi gambialaiselle, 10-vuotiaalle tytölle Niilon kuulumisia. Myös sen sairastumisesta ja toipumisesta kirjoitin. Joka aamu tämä mainitsemani lapsi toivotti hyvää huomenta ja kysyy kuinka Niilo voi tai onko parantunut lisää. Ja minä kerroin. Luulen, että juuri ketään ei kiinnostanut sydänoperaationikaan niin paljoa kuin häntä Niilon virtsakivet. Joita ei voitu liottaa, vaan edessä oli leikkauspöytä. Toipumiskuvista tulkitsin, että Niilo oli normaalia tuimailmeisempikin monta päivää. Vasta myöhempi kuva toi 8000 kilometrin päähän leikkisän ja uteliaan pienen koiran netin avulla luokseni, sillä sillä hetkellä olin Thaimaassa. 

Tämän päivän arkea ovat minulle monet chatti- ja nettikaverit milloin miltäkin pallonpuoliskolta. Niistä on tullut tärkeä osa elämääni. Jotka ovat ottaneet ajan television katselusta ja lukemisesta. Nyt en ole enää vain tiedon vastaanottaja, vaan tiedonvaihtaja netin ja chatin ansiosta. Sitä paitsi, jos paperiselta tai sähköiseltä uutiskanavalta seuraan Putinin tai Bidenin tekemisiä, ei heitä kiinnosta minun tekemiseni. Edes sitä vertaa kuin suomalaista poliitikkoa, joka haluaa neljän vuoden välein ääneni.

Tänään minulle merkitsee Angela Merkeliä enemmän Filippiineillä Luis, lapsi, joka on menettämässä kuulonsa ja pikkusisko Lorrene, joka haluaa näyttää minulle piirustuksensa tai todistuksensa.

Väärien valintojen asiantuntija * 259

Elämäni talouden paras sijoitus on ylivoimaisesti verokirjalle tehty palkkatyö, sillä siitä kertyy työeläkkeeni. Sen ansiosta olen jo pitkään voinut keskittyä muuhun sijoitustoimintaan, jota ei millään muotoa ohjaa taloudellinen järkevyys, vaan mahdollisuuksien mukaan rahasta riippumaton elämänlaatu. Johon tietty on tarvittu rahaakin.

Mutta jokainen kolikko, joka on tililläni kuollessani, on laskuvirhe itseltäni, sillä en edelleenkään juuri ymmärrä ajatusta rikkaana kuolemisesta. Ehkä se johtuu siitä, että olen aina ollut lähes tyhjätasku. En käsitä säästämistä säästämisen vuoksi, vaikka tätäkin harrastavia on. Itsetarkoitus on silloin tullut rahasta, jota he ehkä tarvitsevat ottaakseen vain Roope-Sedän lailla kolikko- ja setelikylpyjä. Minun fyrkkani on kuitenkin tarkoitettu käytettäväksi muuhun tässä elämässä.

Harrastan sen sijaan oman ja muidenkin elämänlaatuun sijoittamista, jota ei mitata euroissa. Kuten on yhdistyksemme Elämän tähden ry:n tarkoituskin. Yksi sijoitukseni on Päiviksen ja vähän minunkin Thaikoti Thaimaassa saadakseni puitteiltaan mieluisat oltavat Aasiassa. Toinen sijoitukseni on samassa paikassa maltaita maksanut Harley Davidson, jossa ei ole paljon järkeä, ainakaan muiden mielestä. Itse kuitenkin istun mieluummin sen satulassa ja viiletän sinne tänne kuin istun pankkikirjan päällä.

Isältä ja äidiltä saamani perinnön olen sijoittanut 8 hehtaarin ainutlaatuiseen Jokilaaksoon, joen ja lampien pikkutilaan Tuusulassa, jonka olen myöhemmin lahjoittanut mainitsemalleni yhdistykselle. Toivonkin tuhkani ripoteltavan Jokilaaksoon, Ison kiven juureen ja Jokilampiin. Fifty sixty, kun sen aika on. Olen siis sijoittanut myös tuonpuoleiseen.

Elinikäisiksi sijoituksiksi olen tarkoittanut adoptiopoikani ja vaimoni. Joiden suurin tuotto on tällä hetkellä ainutlaatuiset muistot, vaikka muutakin tuottoa sijoituksia tehdessäni toivoin ja ajattelin. Heihin käytin ja käytän yhä ison kasan ihmisrakkauttani.

Elämäni tärkeimmät sijoituskohteet ovat oikeastaan aina olleet ihmiset ja koirat. Koirien osalta sijoitukset ovat tuottaneet paljon vastarakkautta. Ihmisten osalta ehkä eniten tällä hetkellä tuottavat sijoitukseni lapsiin, joista pumpulikorvainen Luis on yksi ja Little Jorma toinen. 

Sijoitukset varsinkin puitteisiin ovat kunnossa moninkertaisesti, sillä ne ovat itseasiassa olleet helppoja panostuksia. Omaan korvienväliin ja ihmissuhteisiin satsaaminen on ollut elämäni vaikein osa. Toivon, että se on tuottanut ja tuottaa silloin tällöin vähintään hyvää mieltä myös joillekin sijoituskohteilleni. Eläinten kohdalla näin tiedän olevan.

Väärien valintojen asiantuntija * 258

Kun tätä kirjoitan, on kello kuuden ja seitsemän välillä. Ulkona on kaksi astetta plussan puolella, sisällä parikymmentä enemmän takkatulen loimussa ja lämmössä.

Puumukissa luomukahvia, kädessä Lidlin lihapiirakka ja Radio Suomi äänessä puhein sekä sävelin. Ovat julkaistun tutkimuksen kimpussa, jonka mukaan tyytyväisimmän ryhmän muodostavat yli 60-vuotiaat. Aiemmin piikkipaikalla olleet nuoret miehet ovat kadottaneet onnellisuutensa jonnekin.

Ihmiset ottavatkin innolla yhteyttä aamutuimaan radioon. Yksi kysyi "olenkohan jopa liian onnellinen". Kaikkiaan kuulostaa siltä, että onnea ei voi tuoda yhteiskunta eivätkä juuri toiset ihmisetkään. Vaan se ensisijaisesti on kiinni omasta otteesta elämään. Joku on onnellinen, vaikka oli jäänyt leskeksi kolme viikkoa aiemmin, toinen iloitsi avioerostaan, kolmas vaivoistaan, neljäs terveydestään, viides mahdollisuudesta tehdä mitä tahtoo ja niin edelleen.

Yksi sanoi tuntuvan välillä, että onnea on perustaa perhe ja hajoittaa se. Ehkä se on samassa sarjassa aforismin kanssa: "Jokaisen pilven takana on uusi pilvi."  Näinhän se on, sillä se on arki sekä pyhä, jossa elämme. Hopeareunaistenkin pilvien välissä paistaa aurinko joskus jokaiseen risukasaan. Myönteisen valon havaitseminen on taitolaji eivätkä kaikki löydä sitä milloinkaan. 

On siis niitä, joille mikään ei ole hyvä. Jos on kesällä pilvetön taivas kaksi päivää peräkkäin, niin jo on toisena päivänä liian kuuma. Olenkin joskus pohtinut millaista elämä mahtaa olla, jos elämisen polttoaine löytyy muiden tai omista vastoinkäymisistä. Mutta se ei ole naurun asia, vaan totisinta totta, kun elämä ei enää maistu elämisen arvoiselta. Ainut tie ulos umpikujasta ja muutos löytyy päättämällä päivänsä. 

Olen menettänyt siskoni näin. Minulle se oli suuri menetys, jonka merkitys on vain kasvanut vuosien saatossa. Mutta miten hän sen itse koki ja minne hän meni? Vai menikö minnekään ja Irmeli elää enää vain yhdellä tavalla niin kauan kuin yksikin hänet muistaa? 

Väärien valintojen asiantuntija * 257

Vaikka koronasta kirjoittaminen tympii välillä, kirjoitan siitä edelleen, koska se vaikuttaa ihmisten eloon ja varsinkin puitteisiin enemmän kuin mikään muu eloni aikana. Hämmästeltävää siinä riittääkin, sillä kaikkea näyttää edelleen säätelevän raha. Kuinka syvä pitää ihmisen ahdingon olla, että raha menettää merkityksensä? Jolloin ainut mikä on tärkeää, on selvitä hengissä. Maksoi mitä maksoi.

Edellinen sukupolvi, äitini ja isäni kokivat sodat. Isä monella rintamalla ja äiti lottana. Molemmat silmiin katsoen vihollista, joka ei ollut näkymätön. Isä juoksuhaudoissa ja äiti Hyrylän "ryssänkirkon" puretussa tapulissa tähystäen taivaanrannasta viisisakaraisilla, punaisilla tähdillä varustettuja pommikoneita. Luulen, että silloin ei laskettu markkoja, eivätkä pörssikurssit olleet ykkösjuttu, vaan kuinka henki säilyisi. Heiltä säilyi ja siksi minäkin olen olemassa.

Helsingin yliopiston taloustieteen tutkija Juha Tervala sanoi Suomen Kuvalehdessä: ”Laskelmien iso väli kertoo sen, että valinta hidastamis- ja tukahduttamispolitiikan välillä on todella tärkeä. Mitään näin tärkeää valintaa ei ole tehty vuosikymmeniin. Hidastamispolitiikka voi olla taloudelle todella tuhoisaa. Tukahduttamispolitiikkaa on järkevää yrittää kaikissa vaihtoehdoissa, vaikka sen onnistumisen todennäköisyys olisi vain kymmenen prosenttia.” Ehkä taloustieteilijän pitää näin sanoakin.

Nyt eikä aina muulloinkaan rahaan tuojottaminen tai tähystäminen auta, sillä joskus vihollinen on näkymätön, millin kymmenestuhannesosan kokoinen.

Kerran kirjoitin, että on ymmärtääkseen hyvä tehdä asioista sen kokoisia, että niistä tulee omakohtaisia. Sillä rikkauksia olen tavoitellut itsekin. Kaikki mitä meillä, ensimmäisellä vaimollani ja minulla oli, oli pantattu palvelemaan rahaa ja vähemmän menestyksekästä yritystoimintaani. Josta Liisa ei juuri käsittänyt tai ei ehkä välittänyt käsittääkään.

Joka kerta kun menin pankkiin lainaneuvotteluihin, sanoi pankki, että okei, mutta vähän tarvitsee korkoa rukata ylöspäin ja saada jotain vakuutta lisää. Kunnes tuli "viimeinen" ilta ja sain sanottua Liisalle, että huomenna voi olla kaikki mennyttä kotia myöten. Hän tuokion tuumasi, laittoi kätensä polvelleni, katsoi silmiin ja sanoi: "Mutta Jorma, jäähän kaikki se mikä on sinulle ja meille tärkeää." Siinä se oli!!

Aamulla kävelin pankinjohtajan huoneeseen mokkainen lippalakki päässä ja sanoin: "Kuulehan Seppo Laivisto, minun lypsämiseni loppui tähän, pidä keksintösi sekä rahasi." Ja lähdin kävelemään pankkisalin läpi takaisin. Pankinjohtaja juoksujalkaa perässä sanoen, että tule Jorma takaisin, niin sovitellaan. Ja niin soviteltiin, annettiin velkoja anteeksi, vapautettiin vakuuksia ja laskettiin lainakorkoa. Siinä hetkessä Sepostakin tuli inhimillinen ihminen. 

Silloin sen opin. Että raha on vain rahaa, joskin määrättyyn rajaan asti jokaiselle tärkeää tai ainakin välttämättömyys. Jotta voimme hankkia, jos ei sitä mitä tarvitsemme, niin ainakin sen mitä ilman emme tule toimeen. Tämän ymmärtämiseen minun piti menettää lähes kaikki. 

Väärien valintojen asiantuntija * 256

En ole koskaan hyväksynyt saati arvostanut lakkoja enkä lakkoilijoita, koska lakkoasetta käytetään tavalla, joka ei minulle sovi. Yhtään paremmin mieleeni ei istu työnantaja, joka jättää yhteiskunnan asettamat velvoitteet hoitamatta veroista eläkemaksuihin. Tai polkee yhdessä sovittuja palkkoja pimeänkin työvoiman avulla. En myöskään ole arvostanut yrityksiä, jotka pitävät työntekijöitään vain tapana täyttää omaa, pohjatonta rahapussiaan. 

Jos koululainen tai työntekijä ei pääse hoitamaan päivän valvotteita siksi, että bussin- tai taksinkuljettaja on lakossa, koska ahtaajat jossain satamassa saavat omasta mielestä liian vähän liksaa tai vapaata, ei tämäkään istu minulle.

Sekään ei maailmaani mahdu, etten saa lääkärin palveluja siksi, että kotikuntani ei maksa jollekin lekurille tai muulle hoitohenkilöstölle riittävää palkkaa. Tai koululaiset menevät lakkoon ilmanlaadun puolesta ikään kuin se olisi koululaitoksen syytä. Tosin tämän hyväksyn helpommin, sillä tästä eivät joudu ulkopuoliset juurikaan kärsimään.

Vaikka lakkoaseen käyttö on lailla säädelty, istuvat lakkokenraaleille ja -kenraalittarille silti laittomatkin lakot tai mielenilmaisut välillä oikein hyvin. Sakkoihin on varaa, kun kirstut ovat pullollaan työläisten maksamia jäsenmaksuja.

Vaan entäpä sitten jo aiemmin mainittu eläkeläinen? Miten hän käyttää lakkoasetta, jos eläke ei riitä leipään tai lämpöön kodissa? Meneekö hän syömälakkoon vai miten hän mielensä ilmaisee? Vai ilmoittaako hän Kelalle tai Ilmariselle, ettei nosta eläkettä, ellei siihen tule sitä tai tätä korotusta?

Kun ihminen tulee ikään, jolloin hän ei enää ole yhteiskunnalle hyödyksi, ei hänestä aidosti välitä monikaan päättäjä. Näin luulen. Välittämiseksi naamioitu itsekkyys sen sijaan herää henkiin kausittain. Silloin kun pitää vaaleissa saada ääni omaan pussiin.

Ehkä tältä osin osaan pysyä kuitenkin nykyisin paremmin lestissäni kuin moni Arkadianmäelle pyrkivä. Sillä jos sinne edelleen haluaisin ja pääsisin, olisivat Suomen asiat ehkä vielä huonommin. Ainakin, jos siellä istuisi 200 kaltaistani. 

Väärien valintojen asiantuntija * 255

Kirjastani on kirjoitettu yli kaksikolmasosaa ja siirryn enemmän pohtimaan mitä mieltä olen milloin mistäkin nyt tai ollut viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Eilen kävin Hyvinkään sairaalassa vatsalaukun tähystyksessä. Kun halvalla saa ja alan osaajat olivat valmiita sinne kurkkaamaan, niin miksipä ei. Vaikka tiedänkin, että suhteellisen lyhyessä elämän juoksussa tieto voi lisätä tuskaa. Pötsiini ja matkaan sinne oli kurkattu edellisen kerran joskus neljännesvuosisata sitten.

Ennen eilen nypittyjen näytepalojen analysointia, sanoivat kaiken näyttävän olevan ok. Siihen lisäsivät, että aikoinaan tehty, alasmenevän putken aukon pienennys ei ole ollut mikään pikku juttu. Ei ollutkaan, mutta se vei vuosikymmenen minua vaivanneen vatsakivun mennessään, joka näytti tai oikeastaan tuntui tekevän paluuta. Saattaa olla, että sen sai tällä kertaa aikaan ensin ylenpalttinen herkkukurkkujen popsiminen ja nyt xylitolilla makeutetut pastillit. Hyvän henkilökunnan huomasta kotiin ajaessani  muistui mieleeni vuoden takainen kirjoitukseni:

"Emme suostu huonoon sopimukseen, tavoitteena myös koronalisä hoitajille. Taas yksi joukko kieli lipoen kädet ojossa, vaikka jaossa ei ole tällä hetkellä juuri muuta kuin kananluita.

Valtio, kunnat ja yritykset joutuvat ottamaan kottikärrykaupalla lisää velkarahaa, jotta saataisiin yhteiskunta jollakin lailla pyörimään. Työnantajat ja -tekijät käyvät yt-neuvotteluja ja joutuvat laittamaan joissakin kunnissakin koko väen pakkolomalle. Niin jo on joukossa sakki, joka vaatii, että lisää liksaa mellle heti ja koronalisää. Kun joutuvat vielä olemaan pakkotyössäkin. Näinkö on?

Kerran vertasin sotaa näkymätöntä koronavihollista vastaan, sotaan näkyvää vihollista vastaan. Että pyysikö lotiksi ja sotilaiksi sekä tykinruuaksi lähtevä Suomen kansa silloin "rintamalisää"? Ja oliko kuinkakin kitinää, kun pakkopiti osallistua, kuten nytkin, ihmisten puolustamiseen? Luulen ettei ollut, sillä se oli sellainen pakkotyö, että kieltäytyminen vei hengen varmemmin kuin korona.

Hoitohenkilöstö ajattelee, että heidän työnsä on erityisesti sellaista, jota pitäisi palkita ylimääräisellä rahalla. En ymmärrä kuinka niin? Jos kaupan kassa jättää tulematta töihin, tulee kenkää ja luulenpa työn riskien olevan helpostikin heillä ja monilla muillakin vähintään samaa luokkaa. Tämäkö ei ole pakkotyötä?

Nyt puhutaan myös eläkkeiden leikkaamisesta. Kuka tulee tai menee tukilakkoon, jos eläkeläisiltä kapenee leipä tai jää peräti vuokra tai sähköt maksamatta? Eläkeläisten omat lakkoaseet kun ovat melko tylsänlaiset. Kieltäydymmekö nostamasta kaventuvaa eläkettä, vai miten teemme?

Tänä aikana toivoisin talkoisiin osallistumista vaatimatta äyriäkään lisää omaan kukkaroon. Olisi kaikkien hyvä nähdä ja muistaakin, että vaikka joillakin menee toista paremmin, niin joillakin menee myös itseä oleellisesti huonommin, satavarmasti ja aina. Sen havaitsemiseen pitää työntää itsekkyyttä sivuun ja nähdä muutakin kuin oma napa."

Väärien valintojen asiantuntija * 254

Lanta Animal Welfaren Thaimaan Koh Lantalla eläinten hyväksi tekemä työ on hyvää ja pienellä saarella on saatu paljon aikaan. Siellä näkyy enää vain vähän huonokuntoisia tai huonosti pidettyjä eläimiä. Saaressa oli onnistuttu steriloimaan ja rokottamaan jo muutaman vuosi sitten yli 75% koirista.

Romanian kulkukoiria on vainottu vuosikymmeniä ilman merkittäviä tuloksia. Romanian presidentin Traian Basescun toimiessa Bukarestin pormestarina vuosina 2000–2004 kaupungissa tapettiin 350 000 koiraa. Tästä huolimatta kanta elpyi nopeasti uuteen kukoistukseen. Eläinsuojelujärjestöt arvioivat Bukarestin olevan satojen tuhansien populaatiollaan yksi tiheimmin koirien asuttamista Euroopan pääkaupungeista.

Monella Thaimaan seudulla on myös ongelmia irrallaan olevista koirista. Itse olen osallistunut eri tavoin niiden sterilointiprojekteihin Pattayan seudulla ja yrittänyt saada mukaan muitakin suomalaisia. Esimerkiksi maksamalla yhden koiran steriloinnin.

Sen sijaan saan aikaan riidan somessa, sillä muutaman suomalaisen joukko pitää isoa ääntä, että ne täytyy tappaa kaikki. He eivät käsitä, että se on mahdotonta. Olen yrittänyt ajatella niinkin, että mainitun elämöinnin tarkoitus onkin olla etupäässä eri mieltä kanssani. Siten voi myös ehkä välttää tekemästä mitään hyödyllistä ongelman poistamiseksi. Toteamalla lisäksi lopuksi, että "eihän se edes kuulu meille".

Koko irtokoiraongelma missä päin maailmaa tahansa on vain ja ainostaan yksin ihmisen aikaansaannosta. On kertakaikkisen vastuutontakin kuvitella, että ongelmasta pääsisi poistamalla oireita eli tappamalla koiria. Eihän ihminen, joka on ongelman ydin ja aiheuttaja siten muuta tapojaan. Tarvitaan tappamisen sijaan kodeissa ja esikouluista alkaen asennekasvatusta.

On myös mielenkiintoista kuinka iso uutinen on, kun joku suomalainen jossain ulkomailla joutuu koirien hyökkäyksen kohteeksi. Sen sijaan puhumme hämmästyttävän vähän siitä, että Suomen poliisi kirjaa vuosittain yli tuhat ilmoitusta koiran karkaamisista ihmisen päälle. Suomessahan ei ole kulkukoiria, vaan kaikilla on omistajansa, joiden kytketyt koirat karkaavat ihmisten päälle.

Pieni, teoreettinen laskutoimitus on mielenkiintoinen. Jos on olettama, että kaikki tämän laskutoimituksen irtokoirat elävät vähintään 6-7 vuotta, yksi narttukoira jälkeläisineen tuottaisi kuudessa vuodessa yli uutta 60 000 koiraa.

Väärien valintojen asiantuntija * 253

Pattayan turismi elinkeinona on voimakkaassa murroksen tilassa. Sitä se on ollut jo vuosia ja aika näyttää minne mennään, kun pandemian ote hellittää. 

Alku- tai jatkosysäyksen menolle antoivat Vietnamin jenkkisotilaat, jotka viettivät lomiaan Pattayalla. Tunnettua läpi koko maailman on, että sodassa riittää luoteja ja kuolemaa jokaiselle, mutta puute on rakkaudesta ja sen kohteista. Thaimaan kauniit naiset vastasivat tähän puutteeseen ja kysyntään. Tänä päivänä on kuitenkin niin, että amerikkalaiset ovat muualla. Jomtienilla on enemmän venäläisiä ja kiinalaisia kuin ehkä kaikkia muita farangeja yhteensä.

Venäläisille Pattaya on tai oli suosittu paikka, jonka käyttöä helpottaa Suomen kaltainen, kuukauden viisumivapaus ja usein lyhyt matka meidän maastamme verrattuna. Mutta venäläisille Thaimaa on perhekohde ja he eivät etsi juurikaan naisseuraa. Näin saattaa olla myös intialaisten ja kiinalaisten laita. Ja kun he eivät ainakaan vielä paljon pelaa golfia, on kaksi suurta matkailun vetovoimatekijää murroksessa. Seksi ja golf.

Sitä en osaa arvella mihin suuntaan edelle mainittujen kansalaisten lomatarpeiden osalta mennään, mutta heidän määränsä näytti lisääntyvän vuosi vuodelta.

Pattaya Suomi-Seura ja meidän Thaikotimme olivat Soi Welcome-kadulla, jonka päässä on hotelli, joka aikoinaan toimi myös Aurinkomatkojen kohteena. Sitä asuttivat lisäksi paljon ruotsalaiset sekä venäläiset, joiden ansiosta entisellä kotikadullamme oli paras ruokaravintolatarjonta vuosiin. Joten ilman Suomen naapurimaita, meidänkin katumme tarjonta olisi ollut tyhjien tilojen lisäksi valitettavan yksipuolinen.

Tiedän, että suomalaisten vuoksi Thaimaasta eivät katoa muut turistit ja olenkin päättänyt tulla heidän kanssaan toimeen kykyjeni mukaan. Lisäksi elämä on opettanut, että ahdas mieli ahdistaa eniten itseä. Ymmärrystä lisää muistelu suomalaisten käyttäytymisestä Keihäsmatkojen aikoina ja vieläkin varsinkin Tallinnan laivamatkoilla yöllä sekä päivällä.

Myös Bangkokin seudulta tulevan keskiluokka, joka on tiukasti työn ja talouden sykkeessä kiinni, on lisääntynyt. He tulevat Pattayan beacheille ehkä sopivan matkan vuoksi loman ja viikonlopun viettoon kuten Suomessa suomalaiset mökeilleen. Myös muualta päin maata tulee kansalaisia. Heidän lomatarpeistaan minulle ei ole mitään käsitystä. Sen olen huomannut, että kun jossakin valmistuu uusi condo tai vastaava, on omistajista usein iso osa thaimaalaisia. Ulkomaalaisomistuksen ja -kiintiön lisäksi myös thaiomistus meni kaupaksi.

Jostain luin senkin, että Pattayan kaupunginjohtajan ykköstavoitteita on saada Skytrain Bangokista Pattayalla saakka. Sitä odotellessa nautitaan lomilla elämästä, toisistamme sekä elosta ja olosta vaikkapa rantatuolissa.

Väärien valintojen asiantuntija * 252

Silloin tällöin milloin missäkin tulee puheeksi talviolo ja -eloni Jomtienilla Thaimaassa. Aika usein keskustelu päättyy siihen, että "voi että ja olishan se munkin mukava, mutkun mutkun ja niin edelleen".

Niinpä, syitä ja tekosyitä, mutta uskottavia kaikki, sillä niihin pitää uskoa itsekin, koska niiden avulla pitäisi pystyä estämään lähtöpäätös. Se onkin koko jutun vaikein osa. Mutta jos silti saa lähdön aikaiseksi, kaikki muu hoituu ja toinen toistaan parempia neuvojia sekä neuvoja on roppakaupalla. Rahasta se ei ole, näin väittäisin, kenelläkään suomalaisella kiinni. Pitää vaan vuoden ajan kaivella säästöön 2-3 euroa päivässä, joilla lentää Thaimaahan. Sillä myös asuu kelvollisesti kuukauden.

Jos rahamassissa on enemmänkin painetta ja haluaa sitä keventää, voi perillä tehdä myös jotain missä ei ole mitään järkeä. Kuten ratsastaa norsulla. Saattaa tulla laakista selväksi mihin isoja, viisaita eläimiä ei pitäisi käyttää. Ehkä tässä bisneksessä ei olekaan muuta ylevää kuin turisteille tarkoitetun valokuvan norsunpaskakehykset.

Mutta mitäpä sitten tehdä, jos ei pussissa ole liikoja bahteja arjen eloon eikä juhlan huvituksiin? Syödä pitää, on missä tahansa. Johon ei välttämättä suuria summia tarvita, jos paikallinen ruoka paikallisessa kuppilassa kelpaa. Halvemmassa päässä on risubaareja vaikka kuinka, joissa juomineen syö loistavasti reippaasti alle sadalla bahtilla, eli kahdella eurolla.

Jos pitää lukemisesta, voi hakea Pattaya Suomi-Seuran oivasta kirjastosta vaikka kirjan kuukauden jokaiselle päivälle. Jos ei halua lukea kotonaan, voi mennä rannalle kohtuuhintaiseen aurinkotuoliin varjon alle. Mutta sitäkään ei tarvitse maksaa oman pyyhkeen päällä, rantapalmun alla. Kaupanpäälle tulee jonkun metrin päässä oleva, Siaminlahden ihoa hellivä vesi.

Aamunsa voi aloittaa kuntokävelemällä, mutta voi osallistua rannalla myös ohjattuun, maksuttomaan kiinalaiseen aamuvoimisteluun. Formulakisoja, jääkiekkoa ja vaikka mitä voi seurata suomen kielellä monissa baareissa, vaikkei ottaisi juomaksi vesilasillista enempää. Jos tästä innostuneena urheilukärpänen puraisee, voi lainata pallot ja mennä suomalaisten kanssa mittelemään taitojaan vaikka petanquen muodossa.

Toreja ja marketteja riittää päiväksi, illaksi ja vaikka yöksikin tutkittavaksi viikkotolkulla. Elävää musiikkia voi kuunnella monessakin paikassa pitkin rantoja. Jos tulee tarve tehdä jotain hyödyllistä, voi mennä vaikka Pattaya Suomi-Seuralle kuorimaan perunoita, ottaa muovipussin käteen ja kerätä täyteen rannan roskia tai vaikka nyppiä punkkeja koirista niin paljon ja kauan kuin siltä tuntuu. 

Väärien valintojen asiantuntija * 251

Olen kirjoittanut blogeja paljon kauemmin kuin vuosikymmenen. Ensin joka toinen päivä, sittemin joka päivä. Sekä viettänyt talviaikoja Aasiassa, etupäässä Thaimaassa. 

Kymmenen vuotta ja kymmenen päivää sitten olin tulossa Suomeen ja odottelin ilmaan pääsyä koneessa Bangkokin lentokentällä. Silloin vielä Finnairilla kaikki kuulutettiin myös suomenkielellä, joka olikin mukavaa. Olin ylpeäkin sinivalkoisista siivistä. Nykyään moni suomalaisuuteen viittaava on heilläkin toisin.

Kun Thaimaan Ikean ravintolassa tilaa lihapullat, lepattaa annoksen keskellä hammastikussa Ruotsin lippu. Mutta kun lennät valtio-omisteisella Finnairilla, on kotikielemme sivuroolissa ja pääosaa näyttelee englanti.

4.4.2011 kirjoittamassani blogissa ja lentäessä Suomi oli monin tavoin ensin: "Kaasuteltiin Suomeeen. Oli aika mielenkiintoinen kotimatka Pattayalta, kun tulin sieltä Kivikylään Finnairin puhalluslampulla. Seisoimme kuin tatit Bangkokin lentoasemalla, vaikka lähtöaika oli ollut jo reippaat puoli tuntia aiemmin.

Sitten herra kapteeni ilmoitteli ystävälliseen ja lupsakkaan sävyyn, että meillä on polttoaineen saannin kanssa hieman vaikeuksia eikä taida uskaltaa lähteä, joten ollaan tässä sähkötelty Suomeen, josko saataisiin korjausohjeita. Siispä odotellaan rauhassa ja katsellaan mihin suuntaan tuuli kääntyy tai oikeammin kyseinen korjaushomma.

Taas venttailtiin puoli tuntia ja sama kippari kertoi kolmella kielellä ja thaitulkki perään vielä paikallisella, että korjausohjeet ovat tulleet ja nyt kääritään hihat ja laitetaan vehkeet kuntoon. Odoteltiin tovi lisää ja kippari loihe lausumaan, että nyt pitäisi olla homma hanskassa ja enää puuttuu pakolliset kirjaustyön tarkistukset ja sitten lähdetään.

Jotenkin tuntui, että lentäjä tai Musta Pekka korttien lentäjän poika vielä kaasutteli kuin mopoa konsanaan, kun rullailimme pitkin kiitorataa. Ja lopuksi ei kun hanaa ja menoksi. Koneessa oli hiljaista kuin huopatossutehtaassa lakon aikaan, joten kyllä kipparin herjanheitto oli mennyt itseni lisäksi muillakin jakeluun.

Mutta kotiin vaan tultiin turvallisesti 12 tunnin istumisen jälkeen. Otsassa oli Vantaan kentällä lievä kupla, sillä istuin koko session ilman toilettireissua. Tuli tässä lajissa oma henkilökohtainen ennätys, joka on kyllä kova saavutus yli kuusikymppiselle hörhölle."

Väärien valintojen asiantuntija * 250

Kuten kirjoitin, jaan kokemukseni pumpulikorvaisen Luis-pojan taipaleesta toivottavasti paranemisen tiellä kuulonsa kanssa. Nyt hän on saanut lääkkeet ja myös ohjeet niiden ottamiseen. Mutta ei mennyt kuin pari päivää, kun äidiltä tuli oma tulkinta kuinka on hyvä menetellä. Mel, jonka lempinimi on Lanie, chattasi, että hän antaa seuraavan kerran antibioottia vasta huomenna, vaikka yksi kolmesti päivässä otettavasta annoksesta oli antamatta.

Poltin totaalisesti käämini, sillä syyksi hän sanoi, että koska lääkettä on niin vähän, se riittää kauemmin. Luulen, että jos käytössäni olisi ollut valon nopeudella lentävä härveli, olisin lentänyt Olongapoon. Mutta ei ollut, joten oli tyydyttävä selittämään loistavalla kielitaidollani miksi lääkekuurin kanssa on syytä noudattaa ohjeita. Silti povaan vaikeuksia, joista tiedän ehkä enemmän viikonlopun jälkeen, kun Luis on käynyt lääkärinsä luona tarkastuksessa uudelleen.

Toinen kevään kohokohta on Niilo, joka tuli eilen puolen vuoden turneelta vuorostaan Jokilaaksoon ainakin kahdeksi kuukaudeksi. Sillä olikin valtavasti tutkittavaa. Yli kymmenen vuoden ikä näkyy loivaliikkeisyyden lisääntymisenä, sillä olemme molemmat ihmisten iässä nyt 70 ja rapiat.

Yllätykseksi sille tuomaan vartiovuoroihin sisältöä, olin rakentanut sen yhden lempipaikan eteen lintujen ja vähän muidenkin lounaspöydän, johon omasta metsästä pätkityn tuulenkaadon koivupölkyt tuovat oman mausteensa. Niistä saattaakin tulla varsin tärkeä asia, sillä ensi kerran se koki aamulla tarpeelliseksi haukkua yhden kolmesta pihamme oravasta.

Viime yönä, tarkemmin keskiyöllä kävimme myös kuuntelemassa Jokilaakson luontoa, jossa käy öisinkin aika sirkutus. Siitä Luisin lailla kuulen vain osan. Sillä pari vuotta sitten käydessäni tutkituttamassa kuuloani, sain kuulolaitteen, koska vain kaksi alaääntä mahtui normaalin kuuloasteikon sisäpuolella. Ehkä joskus koittaa päivä, jolloin otan kojeen pöytälaatikosta ja yritän uudelleen opetella sen käyttöä. 

Väärien valintojen asiantuntija * 249

Joskus saan palautteen, että toistan kirjoittamaani ja minulle tapahtunutta. Niin varmaan teenkin, sillä hataran tukkani alla olevassa hatarassa päässä ei pysy muistissa mitä olen kirjoittanut. Mutta jatkan kuten alkujaan ajattelin ja kirjoitan kirjaani yhden vuoden vuoden jokaisena päivänä, sen mikä on mielelläni milloinkin. Jos joku nousee ajankohtaiseksi kolme kertaa, kirjoitan siitä yhtä monesti tai vielä useammin. 

Minulle, ehkä hyvinkin ansioituneelle työnarkomaanille, oli ihmeellistä löytää elämisen tarkoitus "vanhoilla päivillä" siitä, että olen ja elän, vaikken tekisi juuri mitään. En nimittäin usko enää koskaan laittavani tikkua ristiin rahallista korvausta vastaan. Vaan loppuelämäni pääsponsori on eläkeyhtiö Ilmarinen, joka maksaa joka kuukausi takaisin heille vuosikymmenten aikana ilman korkoa antamiani rahoja.

Eläkkeeni on suomalaista keskivertoa ja luulen, että niin huonosti ei minulla enää tule menemään, että juustoviipale ruisleipäni päältä lähtisi tai edes ohenisi.

Tottakai syöminen on tärkeää ja elämisen elinehto, mutta koskaan en ole osannut täysin hyväksyä eläkettä, joka takaa aineellisen hyvinvointini. Vaikka rahat lienevät omiani, olen kokenut tilille napsahtavat eurot jotenkin vastikkeettomiksi armopaloiksi, joiden eteen en ole tehnyt riittävästi.

Työelämän jätettyäni, tyhjän panttina olemisesta vailla tarkoitusta, siitäkin olen kirjoittanut. Nyt kirjoitan taas, sillä pumpulikorvaisen Luisin palatessa mieleeni ja elämääni, antoi hän yhden tämän hetken tärkeimmistä elämäni tarkoituksista.

Tosin tästä suunnasta esimakua olen saanut kulkiessani Thaimaassa koirien kanssa, joilla ei ole ihmiskotia, vaikka niillä koti usein onkin. Monet ovat mopotaksiaseman, 7-Elevenin, ruokakärryjen, torien ja sen sellaisten yhteisökoiria. Joka tapauksessa niitä olen varsinkin Päivin kanssa auttanut. Antanut ruokaa tai rahaa ruokaan auttajille, vienyt eläinlääkäriin, maksanut hoitoja, rokotuksia, sterilointeja ja niin edelleen.

Mutta eilen Luisista tuli eläkkeeni tärkein palanen ja osa, jonka kuuloasian vien loppuun tavalla tai toisella. Itselleni on hyväksyttävän itsekästä ajatella, että niin kauan kuin olen elossa, niin kauan Luis saa korviinsa hoitoa. Elän, siis olen, jonka osaltaan mahdollistaa Ilmarinen. Eläkkeeni tärkein osa ovat selkeästi kymmenykset, jotka haluan antaa yhtä omituisella tavalla kuin itsekin olen. 

Väärien valintojen asiantuntija * 248

Jokunen päivä sitten pidin juhlahetken, sillä juuri silloin, ohikiitävän tuokion koin, että minulla on kaikki eikä minulta mitään puutu. Yhden hengen juhlassa nautin vuosi sitten syntymäpäivälahjaksi saamani kuusenkerkkäpullon koko sisällön. Lasimaljasta, johon on kirjoitettu Tommy Tabermannin mietelause: "Niin kuin lintu tarvitsee oksaa tarvitsee käsi kättä". Kun tekstiä maistelin juomani kanssa, ensimmäisenä se toi mieleen yksinäisyyteni sekä naisen ja miehen välisen rakkauden. Mutta sitä mukaa kun juoma väheni, teksti avautui yhä monipuolisemmin.

Palasin ajassa lähes puolitoista vuotta taaksepäin seitsemänvuotiaaseen filippiiniläiseen Luis poikaan, joka halusi sukunimeni, minut isäkseen ja sanoi monesti rakastavansa minua. Hän kulki pumpulitukko korvassa korvasärkynsä kanssa. Syykin selvisi, sillä joskus aiemmin toinen lapsi oli työntänyt korvaan risun tai oksan. Yli vuosi sitten olin hyvästellyt Manilan lentokentällä itkevän, pumpulikorvaisen pojan, jolle lupasin, etten koskaan hylkää häntä.

Juuri nyt, toista vuotta myöhemmin kävin videopuhelua hänen äitinsä kanssa ja kysyin miksi televisio on niin kovalla äänellä. Tähän Melanie, että koska Luis katsoo sitä eikä kuule muuten. Kun kysyin lisää, toisti Mel, että eräänä päivänä kaikki on taas hyvin ja Luis kuulee.

Mieleeni palasi pumpulikorvainen Luis, joka valittamatta oli tyytynyt kohtaloonsa, että yhtenä päivänä hän ei ehkä enää kuule. Viimein äiti suostui sanomaan, että joku viikko aiemmin Luis oli tullut sanomaan: "Äiti, minä en kuule sinua enää hyvin." He olivat lohduttaneet toisiaan yhdessä itkien. 

Kun kysyin mikset kertonut, sanoi hän häpeävänsä, koska oli tehnyt minua kohtaan suuren synnin. Ymmärsin ja en ymmärtänyt, mutta sanoin, että haluan hänen vievän pojan lääkäriin. Siitä riitelimme koko päivän, sillä äiti toisti edelleen, että ei tarvitse ja joskus kaikki on taas hyvin.

Pyysin, että hän antaisi puhelimen Luisille, koska halusin sanoa jotain. Siihen meni oma aikansa, sillä hän tarvitsi kuulokkeet, koska ei tosiaan muuten kuullut minua. Videopuhelussa tämä seitsemänvuotias, pumpulikorvainen poika itkuisin silmin vain toisti toistamistaan "I love you".

Myös minä itkin. Kun sain äidin takaisin puhelimeen, sanoin hänelle, että koskaan en palaa sinne enkä lähetä pesoakaan, ellei hän vie poikaa lääkäriin. Sanoin vielä, että jos näin ei tapahdu, seuraavana otan yhteyden hänen äitiinsä, jolta pyydän apua.

En tiedä kuinka tarina etenee, mutta jaan sen tässä kirjassa. Tänä aamuna olen nähnyt eiliset kuvat, joissa lääkäri tutkii Luisin korvia ja hän on saanut antibioottikuurin sekä kipua lieventävät lääkkeet.

Kun tätä kirjoitan keväisenä sunnuntaiaamuna, itken taas ja muistan Tommyn, joka tuli sanomaan Merikonttikotini keittiön pöydän ääreen: "Niin kuin lintu tarvitsee oksaa tarvitsee käsi kättä". Eilen tartuin Luisin käteen, enkä päästä irti enkä hylkää. 

Väärien valintojen asiantuntija * 247

Tuusulan Myllykylän Jokilaakson Purolampeen laskee pieni puro. Aikoinaan se sai nimekseen Skålbäck eli Maljapuro. Muun muassa metsästäjillä oli tapana kauhoa janoonsa juomaa suoraan siitä. Niin kirkasta oli sen vesi, sillä alkunsa se saa osin Maantiekylän Kuninkaan- ja Lemmikäisenlähteiltä. Enää vesi ei ole juomakelpoista, johon ehkä suurin yksittäinen syy on erittelemättä Helsinki-Vantaan lentoasema ja siihen liittyvät eri toiminnot.

Laakso, jossa Skålbäck virtaa ennen Purolampea ja Tuusulanjokea, on uskomattoman kaunis liito-oravayhdyskuntineen ja valtavine haapoineen, joiden kannot ovat saaneet jäädä paikoilleen. Toki isoja puita on edelleen, sillä avohakkuun koura ei ole Sikaniemen laidoille ulottunut nais- eikä miesmuistiin.

Kan­to­jen pois­ta­mi­nen häi­rit­see eko­sys­tee­miä. Avohakkuun jälkeen kannotkin saatetaan korjata metsästä pois, jolloin maaperän pintakerros häiriintyy ja siitä poistuu hiiltä ja ravinteita juurten ja kantojen mukana. Tutkimustulokset osoittavat, että kantojen korjuun ja sen jälkeen tehtävän maanmuokkauksen seurauksena kuusikoiden maaperän pintakerros häiriintyy laajalti ainakin yli kymmenen vuoden ajaksi.

Havupuiden kannot ja paksut juuret muodostavat merkittävän hiilen ja ravinteiden pitkäaikaisvaraston. Kantojen korjuun merkittävin ekologinen vaikutus onkin lahopuun ja sen hiilivaraston määrän väheneminen. Esimerkiksi Ruotsinkylän Metsäntutkimuslaitoksen kasoihin keräämät kannot olivat maanneet paikoillaan monta vuotta, vaikka ne olisi aiheellista taloudellisesta syystä korjata pois viimeistään kahdessa vuodessa. Luonnon monimuotoisuuden kannalta vastaavasti parasta olisi, jos ne saisivat maata kasvupaikoillaan iäti.

Laitammekin luonnon monella lailla taipumaan tahtoomme. Ehkä itsekäs ja välillä typeryydessään ylivertainen ihminen ei koskaan opi elämään kunnioittamalla riittävästi muuta elämää. Loppupelissä voimmekin onnistua tappamaan itsemme sukupuuttoon ydinasein tai muilla kehittämillämme välineillä. Tai sitten sen hoitaa tätä vauhtia luonto. Kuten korona ja monet muut virukset ovat näyttäneet meille mitättömyyttämme satoja vuosia mustasta surmasta lähtien.

Väärien valintojen asiantuntija * 246

Jokilaakson pikkutilalla ei ole oikeastaan kolkkaa, jota yhteiskunta tai joku sen jäsen ei olisi säätänyt tai muuten muokannut. Siispä vastapainona sille annan kaiken elävän elää siellä nykyisin elämäänsä. Niin kasvien kuin eläintenkin. Jokilaakso on myös monen lainsuojattoman lajin turvakeidas ja -satama.

Yhtenä talvena kuitenkin päätin, että seuraavana kesänä vähennän himalajan palsamin elintilaa. Mutta nyt tiedän, ettei minusta ole siihen. Joka kerta, kun nyppäsin kasvin maasta juurineen, tiesin tekeväni toisin kuin on tarkoitettu ja vastoin luontoani. Joten lopetin sydämeeni sattuvan puuhan.

Siispä kasvakoot ja taistelkoot elintilastaan mesiangervon, pujon, nokkosten, karhunputkien, maitohorsman, muun kantaväestön ja monien muiden mamujen kanssa, joista useat kasvavat ympärilläni minua pitemmäksi.

Mutta ihminen on ennen minua myös muualla tehnyt säätöjään, jotka vaikuttavat Jokilaaksossa. Riipaisee, kun näen kylän kissan vievän suussaan ainoan, Jokilaaksossa syntyneen villikanin angorapoikasen. Toisella lailla riipaisee, kun supikoira tulee Merikonttikotini alta vain vähän aiemmin syntyneen poikasensa kanssa. Tai kun ilves, jonka kanssa Niilo haluaisi päästä välien selvittelyyn, katsoo pentunsa kanssa sisään ikkunalasin takaa.

Välillä pihassa on haikaran lisäksi sekä musta että valkoinen minkki, joiden tiedän tekevän paljon pahojaan varsinkin maassa pesiville linnuille. Mutta niin sitä tekee oravakin. Kahdessa lepakonpöntössä on asukkaat, joista yksikin voi syödä vuorokaudessa yli 2000 hyttystä. Sekin sopii minulle enemmän kuin hyvin.

Joten luonto säätäköön itse elonsa. Puutun siihen vasta, jos joku laji on saamassa totaalisen selkävoiton. Kun talviaamuna huomaan saukon laskeneen vieressä olevalle lammen jäälle persmäkeä, tiedän olevani oikeammassa luonnon suhteen kuin moni työnsä puolesta säätäjä. Ehkä tulee aika katsoa kaapin ja lupiinin paikkaa heidän kanssaan joskus. Siihen mittelöön valmistaudun huolellisen monipuolisesti.

Väärien valintojen asiantuntija * 245

Kotiini ja pihapiiriini on tullut ja tulee myös virkansa ja työnsä puolesta säätäjiä. Jotka voin vain kohdata. Siinä ja elämässä muutenkin on hyvä olla asennetta.

Jokilaakson yli menee iso sähkölinja, jolle en voi mitään. Enkä enää halua voidakaan, sillä olen sopeutunut ja etsinyt hyviä puolia. Linjojen alustat ovat kasvien ja öttiäisten valtakuntaa, eivätkä sitä pääse isot puut muuksi muuttamaan. Sillä aika ajoin tulevat metsurit ja helikopterit terineen ja laittavat puut joulukuustani myöten sileäksi.

Sitten yhteiskunta päätti, että Tuusulanjokeen tarvitaan tulvaveden tasausaltaat. Jotta voidaan poistaa Tuusulanjärven pato Koskenmäeltä. Siitä kävivät aikansa oikeuttakin. Ja kaivoivat sillä aikaa maillemme Jokilaaksoon tulva-altaita.

Pato jäi ja altaat tulivat. Pidän niistä kovasti, enkä olisi edes voinut niiden tulolle mitään. Sillä näin päättivät. Piti hyväksyä tai itkeä ja hyväksyä.

Eikä tämäkään ollut tässä. Siis koko juttu. Yhteiskunta kaatoi metsää ja rankapuuta lampien tieltä ehkä kolmen hehtaarin verran. Polttopuuta takkaamme oli maillamme sen jälkeen monta kymmentä kuutiota. Ajattelin loppuelämän tarpeisiin.

Mutta yhtenä keväänä, kun tulin paikalle, olivat puupinot kadonneet. Sen sijaan löytyi virkamies, joka sanoi kahden kesken, että tukkirekka oli hakenut väärät kasat. Sitä ei sen sijaan kunnasta koskaan löytynyt, joka olisi ollut halukas hoitamaan meille korvauksen.

Nyt kunnalla on naapurissa maita. Aikoinaan joku ajatteli, että sinne on oltava tieoikeus ja -yhteys kylän lisäksi pihani läpi, aivan Merikonttikotini kulmalta. Tähän lystiin lisämausteen antaa Google Maps. Joka on sitä mieltä, että kotipihani läpi kulkee tieyhteys myös Myllykylään ja takaisin.

Kulkijoita onkin riittänyt. Jokavuotisten maastopyöräilijöiden ja "eksyneiden" lisäksi. Tuusula Voima-Veikot nimittäin katsoi ympärillä olevan maaston olevan sopivaa suunnistusreiteille. Niin onkin, muttei suunnistajien mielestä. Vaan he kulkevat pihan läpi, kun on valmiit polut ja tiet.

Kerran kaivoi Tele maakaapelin monen kilometrin pituudelta ja tälläsi tilamme kulmalle lasikuitukopin. Sekä valoi ja istutti maahan pitkin metsää ynnä pihaa punaiset rautatolpat, jotta löytävät linjansa.

Aikoinaan myös laajensivat Vantaan lentoaseman kiitoradan laskeutumisväylän niin laajaksi Jokilaakson yli, että pikkutilallemme ei hevin pysyvää kotia rakenneta. Yhteiskunta vei kaksi omakotitalon rakennuslupaa ja -paikkaa ilman äyrinkään korvausta.

Mutta eivät ole elämäni toivotut ja vähemmän toivotut säädöt loppuneet tähän. Tulva-altaita kaivaessaan ja maata kuljettaessaan eestaas toivat autot paluukuormissaan mukanaan Jokilaaksoon himalajan balsamin.

Tähän asti olen kaikki säädöt sietänyt ja sittemmin hyväksynyt. Vaan rajansa tälläkin. Rajani tuli, kun työnsä puolesta säätäjät ovat nyt sitä mieltä, että kansan on kustannuksellaan hävitettävä heidän istuttamat mamukasvit kurtturuususta ja lupiinista lähtieni. Tai muuten tulee sanktiot ynnä sakot ja lasku perään. He haluavat poistattaa nämä mehiläisten ynnä muiden pörriäisten hyvinkin tarpeelliset mielikukat. 

Väärien valintojen asiantuntija * 244

Taidan poimia tilkkutäkkikirjani täytteeksi myös joitakin vuosikymmenen aikana kirjoittamiani blogikirjoituksia, joita päivitän hieman ennen julkaisemista. 

Ennen kotien seinien sisään pääsi elävien ihmisten lisäksi kotikäynnille vain kirjeet, kortit, kirjat sekä lehdet. Myöhemmin tulivat lankapuhelin, radio sekä televisio. Iso osa oli tarkoitettu ainoastaan yksipuoliseen viestintään ja oli otettava vastaan "mitä luukusta tai tuutista tulee". Mutta sitten tuli Pekka Sauri, Yölinja radio-ohjelmansa kanssa.

Tänään elämme someaikaa, joka on toisin kuin ennen, molempiin suuntiin viestintää ja kommunikointia. En edes yritä luetteloida mitä kaikkea mahdollisuuksia pelkästään nettimaailma pitää sisällään. Siellä ihmiset sanovat anonyymeinäkin kauniisti ja vähemmän kauniisti.  Haukkuvat ja parjaavat täysin vieraitakin ihmisiä. Varsinkin tai ainakin keski-ikäiset tekevät näin. Sama sana eri ihmisten sanomana saa myös nykyisin joskus toisen merkityksen tai kaiun. Kun murkkuikäinen tyttö sanoo parasta kaveriaan horatsuksi, on se aivan eri asia, jos isä sanoo saman omasta tyttärestään. 

Mutta suksia on saatu ristiin ilman nettiä ja puhelintakin aina. Sodiksi asti. Isänikin oli kerännyt lauman ihmisiä, joiden kanssa hän ei halunnut olla missään tekemisissä. Oli, jos oli pakko. Sekaan mahtui sukulaisia ja naapureitakin. Välillä sitä murehdin, sillä näin isäni silloin tällöin kärsivän tästä läpi elämän. Voi olla, että erimielisyyden kohde ei edes tiennyt olevansa mustalla listalla. Mutta jos ei jotain tiedä, siitä ei voi kai kärsiäkään ja vain isäni kärsi silloin.

Oma musta listani on muiden tekemä, ehkä puolen tusinan henkilön mittainen. Jonne en ole asettanut ketään. Vaan listalaiset ovat laittaneet itsensä sinne. He ovat ensin ottaneet oikeudekseen säätää elämääni, jota eivät aina edes ymmärrä tekevänsä. Enkä tosin joskus minäkään. Kun sitten vastaan kuten metsä on huutanut, juuttuu heidän hissinsä milloin minkäkin kerroksen välille. Eikä lähde liikkeelle kuin minut deletoimalla. Jos lähtee sittenkään. Ehkä minäkin vähän murehdin sitä, sillä haluaisin olla karavaanareiden tapaan kaikkien kaveri. Mutta tiedostan myös omassa sydämessäni ikävän osan, jota en voi enkä ehkä haluakaan kokonaan poistaa. En tahdo olla kaikkien kaveri hinnalla millä hyvänsä. Vaikka suoraan sanottuna se on anteeksiantamattomuutta.

Minun on vaikea antaa anteeksi sydämen pohjassa saakka vuosikymmenentenkin takaiselle kaverille, joka osoittaa sormella ja sanoo, että hän on edelleen oikeassa ja vain minä olen sairas sekä syyllinen. Juuri koskaan en silti aloita säätämistä, mutta minusta saa helposti kumppanin, kun joku tulee omine linjauksineen liian lähelle. Eikä niiden tarvitse aina edes koskea minua. En esimerkiksi hyväksy usein kristittyinä itseään pitävien intoa viedä joiltakin oikeus ilmaista keskinäistä rakkauttaan muiden tapaan. Tai halua viedä mieheltä tai naiselta oikeus lapseen. En edes ymmärrä tätä, sillä maailma on täynnä lapsia vailla vanhempia ja aikuisen rakkautta. Eikä yhdellekään annettu välittäminen ole minulta pois.

Väärien valintojen asiantuntija * 243

Monesti teen hengellisenkin asian sen kokoiseksi ja näköiseksi, että ymmärrän mitä se tarkoittaa omakohtaisesti. Joka toivon mukaan on kaukana ulkokultaisuudesta. 

Pääsiäisenä kyselin jälleen kerran itseltäni paljonko on minun Juudakseni hinta? Opetuslastaan Jeesus varoitti etukäteen, että ennen kuin kukko kahdesti laulaa, kiellät minut kolmesti. Eikä tarvinnut sotilaiden juurikaan kovistella, kun Pietari sanoi kuin konna tuomarin edessä, etten tunne koko miestä. Se oli hänen Juudaksensa hinta. 

Mutta juuri Juudaksen parjaajiakaan en hevin ymmärrä. Sillä jos Jumalaan uskoo, oli hän oleellinen osa suurta suunnitelmaa. Kun kysyn kelpo kristityltä, että miten mahtaisi sinun pelastustie kulkea ilman kavaltajaa, on suu neulottu umpeen eikä kuulu kuin muminaa.

Itseni kokoisena pohdin oman Juudakseni hintaa. Että kuinka suuri läjä hopea- tai kultakolikoita  pitäisi minun löytää, jotta kääntäisin selkäni Luojalleni. Ja piilottaisin rahat taskuni pohjalle "Jumalan selän takana" toivoen, ettei kukaan, varsinkaan Hän näkisi. Sydämessäni tiedän, että tämä rahamäärä on kirjoitettu jonnekin sieluni pimeään soppeen. Pitkäperjantaina häpeänkin usein itseäni ihmisenä, sillä koen minussa olevan jotain, joka ei ole Luojastani lähtöisin. 

Kun me kaikki itseämme kristittyinä pitävät, olemme jälleen kerran yhdessä mestanneet Vapahtajan ja ripustaneet ristille kuolemaan, emme halua arjessa muistaa koko pitkäperjantaita. Vaan toivottelemme toisillemme jo hyvissä ajoin ennen kiirastorstaita "hyvää pääsiäistä". Munat ja tiput täyttävät ikkunat sekä pöydät ja teemme kärsimyksestäkin ilojuhlaa.

Kukaan ei ole koskaan pyytänyt minua kävelemään kanssaan Golgatan tietä. Ehkä en ole siihen tarpeeksi hurskas tai olen liikaa vääräuskoinen. Itse elän silti kykyjeni mukaan pitkäperjantain ja pääsiäisen päivä kerrallaan löytäen ristiltäkin ilosanoman. Vaikka Poika kokikin tulleensa hyljätyksi. 

Samalla kukkulalla roikkui pari meikäläistäkin. Ehkä Luojan suunnitelmia hekin. Aitoja venkuloita joka tapauksessa, joista toinen ilkkui, että hoitele nyt meidät alas, jos olet mitä suureen ääneen kylillä mainostit. Tähän vastasi kollega toiselta puolen, että pidä nyt vähän pienempää suuta, sillä me ollaan sentään täällä omasta syystä.

Ja kääntyi Vapahtajan puoleen pyytäen muistamista, kun olet "Isäsi luona taivaassa". Näin vähän, mutta kuitenkin kaikki tarvittiin pääsyyn taivaan porttien toiselle puolen.

Väärien valintojen asiantuntija * 242

Miten Niilo sitten maailmaani ilmestyi? Taisi olla Liisa, joka kerran sanoi, että vaikka hän rakastaa paljon koiria, niin hänellä ei ehkä koskaan voi olla omaa sellaista, koska hän on sen verran allerginen.

Tähän minä, että oletko koskaan ajatellut osaomistuskoiraa, sillä olla osaomistus sitä taikka tätä on nykyään kovinkin trendikästä? Tähän Liisa pois mennessään naurahti. Mutta illalla hän soitti, että mitä Jorma tarkoitit ja oletko tosissasi?

Sanoin, että sitä mitä sanoin ja olen tosissani. Meitä on neljä, te ja me ja me matkustelemme aika paljon, josta emme ole luopumassa. Mutta osan aikaa voisi perheessämme olla koira.

Jos se olisi yhteinen, sen ei koskaan tarvitsisi olla vieraassa hoitopaikassa. Kukin meistä neljästä olisi oikeutettu ja velvollinen huolehtimaan, silloin vielä unelmien koirasta, kolme kuukautta vuodessa. Aikoja sovittaisiin sitten yhdessä. Näin Niilosta ja unelmasta alkoi tulla totta. 

Kun kysyin Päivikseltä reunaehtoja, sanoi hän, että kun osa-auto Smartimme on kovin pieni, niin pieni koira. Koska minulla on aina ollut rotukoira, itse toivoin tulevan perheiden jäsenen olevan rotujen koira. Eikä agressiivisten rotujen jälkeläinen.

Ja niin ehkä pari vuorokautta Liisa ja Timo surfailivat netissä. Kunnes heidän silmien eteen tuli pieni Niilo Haminasta vailla kotia. Yhden rodun isän, jackrusselinterrierin ja Tallinnan katujen tuhansien tarinoiden tyttökoiran aikaansaannos.

Upeaa Niilossa on, että rotujen koirat kaikkialla ja tekemiseni niiden parissa, on henkilökohtainen kapinani tarpeetonta rodunjalostusta vastaan. Tätä symboloi minulle myös Niilon mustavalkoinen väri. Luonteeni sekä valkolainen ja mustalainen samassa paketissa.

Yhdessä Haminasta sen haimme. Voi kun se oli pieni ja turvaton, joka luotti meihin jokaiseen ensi hetkestä lähtien. Luppakorvainen ja hieman purentavikainen, nyt kolmen perheen jäsen.

Monesti olen Niilon, joka on tätä kirjoittaessani kymmenen vuoden ikäinen, aikana pohtinut, että miten Päivis, Liisa ja Timo kokivat ja kokevat yhteisen perheenjäsenen ensitaipaleen ja nyt. Jos he kertovat sen kirjaimin, julkaisen kokemukset tässä kirjassa. Ehkä joku lukisi nekin vuosien kuluttua.

Väärien valintojen asiantuntija * 241

Jouten emme ole tai nimenomaan jouten olemme aamulenkin ja aamiaisen jälkeenkin. Minä uppoan sohvalle kirjoittamaan kirjaa tai blogia ja Niilo viereen vetämään tirsoja silmät auki tai puoliauki. Pian itseni lisäksi ainut perheeni jäsen tulee Jokilaaksoon ehkä pariksi kuukudeksi, tällä kertaa Päivin luota ja olemme totuttuun tapaan enemmän luonnossa, kun talvi on joutunut väistymään.

Kerran yöllisellä lenkillä eteemme tupsahti puolipimeästä ikäiseni pariskunta. Niilo heidät huomasi jo aiemmin, sillä sen aistit valpastuivat. Miehellä oli kiikarit kaulassa ja vaimo vieressä. Olivat kuuntelemassa ja katselemassa kehrääjälintuja Satakielipuiston laidalla. Kertoivat tehneensä samoin ja samassa paikassa jo monta vuotta. Kun kävelin pois, valtasi mieleni haikeus. Sillä jotenkin samaan tapaan olin suunnitellut kulkevani rinnan Päiviksen kanssa yhteisen vaelluksemme maaliin saakka.

Joka toinen päivä pyrimme käymään koirapuistossa. Usein Riihikalliossa, joskus Järvenpäässä ja joskus muualla. Niille reissuille on käytössä kaksi ajoneuvoa. Kuuauto Reeper tai mönkijä ja osa-auto Smart.

Kerran Niilo jäi autoon, kun poikkesin kaverini luokse syömään. Kun tulin ulos, ihmettelin, että kas, mikähän on, kun herra ei ole laittanut tapojensa mukaan varoitusvilkkuja päälle? Se selvisi pian, sillä tällä kertaa Niilo oli lukinnut ovet. Avaimet olivat tietty virtalukossa. Huutelin sille käsiäni levitellen, että entäpä nyt? Ilme lasin takana kertoi, ettei ole hänen murheensa. Onneksi muistin mihin olin laittanut toiset avaimet, joten selvisin muutaman kilometrin avaintenhakumatkalla lukkosepän sijaan.

Niilon ykkösjuttu on ilman muuta koirapuistot. Jo hyvän matkaa aiemmin alkaa korviini koskeva ulina, sillä se muistaa jokaiseen puistoon reitin. Koirapuistot ovatkin koirille maissa, joissa on kiinnipitopakko, paikkoja missä ne voivat olla luonnollisimmillaan ja sosiaalisessa kanssakäymisessä keskenään.

Väärien valintojen asiantuntija * 240

Niilo tietää milloin on aika nousta päivän askareisiin. Silloin hän tai se on usein siirtynyt ulko-ovelle odottamaan omaa aamulenkkiään ja miksei minunkin. Luontopoluksi kutsumani monitoimireitti aamuin illoin on yhteensä noin 10000 askelta.

Koska isossa kodissamme on kolme ulko-ovea, on meillä molemmilla joskus pallo tovin hukassa. Sillä jokaisella ovella minua odottavat omat jalkineet, jotka valitsen kelin mukaan. Leppoistajan elämässä sekin käy työstä. Tuumaaminen nimittäin. Tätä samaa miettii myös paras eläinystäväni. Että mistähän ovesta nyt mennään.

Koska on hyvä pitää koira kytkettynä muiden mailla, on Niilolla kenkien sijaan vastaavasti monta hihnaa. Luontopolkua varten yli 40 metriä pitkä, joka antaa mahdollisuuden juosta eestaas 100 metrin matkaa. Se on kovasti sen mieleen ja varsinkin alkumatkasta sillä on kova kiire jonnekin.

Aamureippailun jälkeen on meillä molemmilla breakfastin eli aamiaisen aika. Sen jälkeen käymme kurkkaamassa kasvihuoneessa ja Niilo sen vieressä siilien kodissa, josko olisivat palanneet.

Sitten käyn aamu-uinnilla ja Niilo kokee katiskansa avullani. Jos siellä jotain on, sen päästämme takaisin vapauteen. Eikä kalastaja-Niilo lakkaa laiturin päässä ihmettelemästä minne kala katosi sen sukeltaessa takaisin lampeen.

Joskus tulee esiin vartiokoira-Niilo, jolloin se asettuu suorittamaan työtään lattiaan saakka ulottuvien ikkunoiden taakse. Sillä paikalla eli työssään se ei koskaan nuku. Silloin ei kukaan pääse Soiniityntietä pihaan sen huomaamatta. Ei jänis eikä kani, ei saukko, ei haikara, ei ihminen, ei peura, ei hirvi, ei supi, ei kettu eikä ilves. Näitä kaikkia se haluaisi päästä ojentamaan, mutta vain ihmisten kohdalla se on mahdollista. Ilves esimerkiksi näyttäisi sille yhdellä ison kissan käpälän sivalluksella taivaan merkit.

Väärien valintojen asiantuntija * 239

Niilon kanssa heräämme päivään 5-7 aikaan aamulla. Mutta jo ennen sitä olemme usein olleet kuuntelemassa luonnossa hiljaisuutta aamuyöstä. Tai ei luonto varsinkaan kesäisin hiljainen ole. Joku maaeläjä ilmoittaa olostaan, yölinnut puhuvat keskenään, kalat hyppivät ja käet kukkuvat, kesäisin Jokilaaksossa melkein aina. Sen perusteella elän vielä ainakin 50 vuotta.

Kuljemme 8 hehtaarin alueelle luontoon tekemiäni polkuja ja käymme lammilla joskus yöuinnillakin. Nämä sydänyön retket Niilo mahdollisesti mieluiten pysyisi vuoteessaan. Tai ehkä vain nouseminen on sille työlästä. Sillä päästyään liikkeelle, on meno maittavaa ja jokainen yö on tuonut sille aina uutta aistittavaa. Varsinkin kesäisin on superkaunista päivin sekä öin. Yön lenkin jälkeen menemme vielä takaisin pehkuihin ja otamme parin tunnin tirsat. 

Kun heräämme varsinaiseen päivään, kävelemme katsomaan muutaman sadan metrin matkan onko kuriiri tuonut laatikkoon mitään ja kastelemme postinkantajien iloksi tarkoittamani kukat tai marjat. Usein ne ovat amppelimansikoita, jotka tosin joku joskus varastaa.

Jokaisella lenkillä Niilo nostelee koipiaan, joista suurin osa on vastauksia tai muita ilmoituksia sille jätettyihin posteihin. Koipea on nostettava, vaikka lirautettava olisi ajat sitten loppunutkin. Viestejä sille jättävät varsinkin Soiniityntien sillanpielessä olevalla uimapaikalla käyvät koirat. Joskus on asialla ollut ilmeinen riidanhaastaja tai muu uhooja, jolloin myös maata on kuovittava kaikilla neljällä jalalla. Ilme on tuima ja pienet kivet vaan sinkoilevat sinne tänne. Usein on murahdettavakin. Tällä aikaa on aamukaffekin valmistunut, jota hörpin kupillisen ja käyn somepostini läpi.

Se ei ole minulle selvinnyt paljonko koirat nukkuvat. Sillä melkein aina kun hiivin Niilon luo, luullen sen nukkuvan, se tuijottaa minua silmillään. Liekö se koiranunta? Mutta kyllä Niilo nukkuu syvästikin. Kerran talvella traktori aurasi koko pihan aamuyöllä eikä "vartiokoira" havainnut koko asiaa.

Toisaalta joskus se elämöi kuin koko reviiri olisi täynnä hiippareita tai jotain muuta outoa. Kun sen päästän ovesta pitkässä riimussaan katsomaan metelöintinsä syytä, se toljottaa keskellä pihaa hölmönä sinne tänne. Ja tulee häpeillen takaisin yhdelle kymmenestä vuoteestaan.

Väärien valintojen asiantuntija * 238

Mistä on osaomistuskoira Niilon vuorokausi Jokilaaksossa tehty? Niilolla on neljä ihmispalvelijaa ja saman verran tai enemmänkin asuntoja. Niissä se viettää erilaista elämää sekä rakastaa kaikkea. Emäntiä, isäntiä, kotejaan, ruokaa sekä tavaroitaan.

Luulen, että Jokilaaksossa se viettää eniten koiranelämää, jos niin voi sanoa. Jossain kodeistaan se saattaa nukkua untuvatäkin välissä ja käydä säännöllisesti suihkussa, mutta ei ollessaan luonani. Se ui vain kerran tai kaksi kesässä Jokilammissa tai Tuusulanjoessa kanssani. Niilo ei uimavettä pelkää, mutta ei rakastakaan. 

Se syö tarkasti säädellysti kolme kertaa vuorokaudessa. Aamulla, päivällä ja illalla sekä taiteilee ihmisten lailla vaivojensa kanssa. Etupäässä virtsakivien ja allergioista johtuvan korvatulehduksen välillä. Nykyisin virtsakivivaivat ovat osittain taakse jäänyttä elämää. Kuten pallitkin, jotka ihminen siltä vei viime kesänä. 

Silti se on hyvin onnellinen koira, joka ei pikku vaivojaan valita. Joskus se kylläkin saattaa astua risun päälle epämukavasti, jolloin se kiljaisee kuin luullen, että henki lähtee aivan kokonaan juuri nyt.

Jokilaaksossa sen special on vuoteiden määrä, joita se keräilee avullani. Niitä onkin 50 m² kodissa tällä hetkellä kymmenkunta. Kaksi oli kanssani yhteisiä, Matkakodin parvisänky ja Merikonttikodin pieni sohva. Kun Matkakotimme lähti jatkamaan muualle elämäänsä, lähti mukana toinen yhteisistä vuoteistakin. 

Uutena hankintana se löysi puuhastellessamme Muistojen merikonteissa neljä pyöreää, sen mielestä oikein mukavaa vuodetta. Ne kaikki se saikin omakseen.

Uutuudet ovat eri värisiä ja se myös käyttää jokaista. Hetken valintoihin vaikuttavat varjo sekä aurinko ja sen mielen oikut, joista en ymmärrä mitään. Vaikka se yrittää niistäkin omin sanoin ja teoin joskus kertoa. Tai ymmärrän minä jotain, kuten Niilokin minua.

Jokilaakso on lähes ainut paikka, jossa se voi olla koirapuistojen lisäksi osin irti. Siihen liittyviä uusia, opittuja sanoja ovat esimerkiksi "väärä suunta", minkä se käsittää hyvin. Mutta ei usko silloin, kun se näkee, countrykanin, jäniksen tai koiran. Harmittomimpia ovat puput, sillä sen verran Niiloa ovat nokkoset pistelleet, että metsään se ei enää vapaana ollessaan ilman polkua mene. Eikä niitylle, jos ei ruoho ole leikattu.