Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 31. heinäkuuta 2018

Mamuinhokit ovat tervetulleita Jokilaaksoon

jormas: Jokilaakso on rehevyydessään varmasti valtakunnallisestikin vailla vertaa tai ainakin sinne päin. Aivan oma mausteensa tulee mamu-kasveista, joita on meille siunaantunut moneen lähtöön.

Ehkä yleisesti ottaen Jokilaakson kaunein inhokki on lupiini. Alkukesästä se kukkiin eri värein ja usein paikassa, jossa eivät muut kukat viihdy.

Ehkä eräällä lailla väkivaltaisin on karhunköynnös eli isokierto, joka ottaa kohtalaisen kokoisen pajunkin kuolemansyleilyynsä. Tai ainakin se näyttää siltä. Se on kuin eräänlainen kasvimaailman kuristajakäärme,jonka kukat ovat kauniin ja viattoman valkoiset. Sen elämää ja Suomen valloitusta olen seurannut jo monta vuotta. Ensin se piti leiriään Soiniityntien tuolla puolen, mutta on nykyisin  hivuttautunut myös Jokilaaksoon. Näin saa puolestamme ollakin.

Omalla laillaan piikkipaikkaa Jokilaaksossa mamuinhokkien listalla pitää himalajanpalsami. Moni tuntee sen paukkupalsamina. Sitäkin olen seurannut monta vuotta. Sen hävittämiseksi järjestetään Suomessa talkoitakin. Sanovat, että paikassa minne se on levinnyt, ei kasva mikään muu. Voi olla kun sanon, että se ei pidä paikkaansa, joudun ottamaan sanomiseni jossakin vaiheessa takaisin.

Kun kyseinen kasvi ei ole kevään ensimmäisiä, niin samaa maaperää hyödyntävät ensin monet muut. Muun muassa nokkoset, horsmat ja pujo sekä iso liuta kasveja, joita en tunne. Tänä vuonna horsmat ovat kasvaneet kolmemetrisiksi, johon mittaan palsami harvoin yltää. Palsamin tulosta Jokilaaksoon on vastuussa se yhteiskunnan osa, joka eki maillemme Tuusulanjoen tulvien tasausaltaat. Vastuunkanto kylläkin on vähän kuin kollikissalla. Kun on vastuunkannon aika, kissaäijää ei näy missään.

maanantai 30. heinäkuuta 2018

Sukututkimuksen uusia sukulaisia

päivis: Tälle kesälle asettamani tavoite sukututkimuksen teosta ei oikein ole edennyt. Mutta onhan tässä vielä kesää jäljellä. Äitipuolen sukuselvityksen tekoon sentää tuli vähän valoa, kun liityin Suomen Sukuhistorialliseen yhdistykseen ja pääsen sen kautta katselemaan kirkonkirjoja, jotka muuten olisivat nähtävissä vain arkistoissa.

Olen aina suhtautunut hyväntahtoisella happamuudella ja kai vähän kademielelläkin niihin sukututkijoihin, jotka kehuskelevat (tai siltä se vaikuttaa) mielenkiintoisilla sukulaisilla, joita nykyään yhdelle sun toiselle paljastuu dna:sta tehtävien selvitysten ansiosta. Milloin löytyy mikäkin keskieurooppalainen kuningas tai joku muu mahtimies tai -nainen joltain satojen vuosien takaiselta sukupuun oksalta.

Mutta nyt on minullakin aihetta kehuskeluun. Tosin sukututkimuksen yhteydessä joutuu kyllä myöntämään nöyränä, että itse ansaittua ei mikään edellisiin sukupolviin liittyvä ole. Siellä on mitä nyt kenenkin kohdalle on sattunut osumaan. Minulle tuo sattuma, joka paljastui pari päivää sitten tulleen uuden "serkun" sukupuusta on Suomen ensimmäinen presidentti, K. J. Ståhlberg. Tai sitähän ei voi tietää, onko presidentti tuo varsinainen kanssani samoja geenejä omaava sukulainen, mutta tuo FamilyTreeDna-testin teettänyt uusi sukulainen kuitenkin on Ståhlbergin iäkäs pojan tytär.

Kun uuden matchin eli osuman äidin puolen sukukin näyttää nimien perusteella olevan kovin hienoa, on muun muassa viittauksia aatelisiin, päättelimme tyttären kanssa, joka myös hänelle tulleen ilmoituksen mukaan kantaa samoja geenejä presidentin pojan tyttären kanssa, että ehkä se kenties satojen vuosien takainen sukuyhteys on saanut alkunsa jossain piikatytön aitassa, jonne kartanon nuori herra on mennyt yökylään kuten Maria Veitola konsanaan. Tosin siis hieman kauaskantoisemmin seurauksin.

Toinen hauska yhteys selvisi minulle lähetetystä sähköpostista. Sekin tuli pari päivää sitten. Tarkkaa sukututkimusta tehnyt henkilö oli löytänyt yhteyden itsensä ja minun välille. Nytkin tieto oli löytynyt dna-sukututkimuksen ansiosta. Yhteinen esiäitimme on isänäitini isänäiti. Sain myöhemmin sähköpostiin ohjeet, miten saan yhdistettyä tuon ehkä suunnilleen ikäiseni henkilön FamilyTreeDna:n sukupuuhuni. Hän on siis niin sanottu neljäs serkkuni. Yhteinen esiäitimme on syntynyt 1814.

Samalla sain itselleni uutta tietoa, jota ilman tätä yhteyttä en olisi tiennyt. Sain siis uutta oksaa sukupuuhuni.

sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

Koska ihminen on vanha?

jormas: Joskus, kun olin nuori koltiainen tai ainakin nuorempi, luin tai kuulin jostakin, että ihminen on tullut vanhaksi silloin, kun hän muistelee menneisyyttä enemmän kuin suunnittelee tulevaisuuttaan. Sen perusteella olen todella vanha. Ehkä olen, ehkä en, mutta elän kuin olisin nuori. Virheitäkin näytän tekevän edelleen yhtä paljon.

Elämäni leppoistamisvaiheessa vietän aikaani aika tavalla aikamatkailun merkeissä. Pidän siitä kovasti. Eilen muistin kuudenkymmenen vuoden takaa mustalais-Leenan, joksi häntä monet kutsuivat. Silloin mustalainen oli mustalainen ja minä olin valkolainen. Oltiin kaajee ja kaalee eikä siinä ollut mitään ihmeellistä. En ole kyllä varma menikö sanat näin tai muistanko väärin.

Leena oli joka tapauksessa samalla luokalla koulussa ehkä vuonna 1957 tai 8. Voi tietysti olla, että se oli vuoden kaksi myöhemmin. Tai että Leena oli rinnakkaisluokalla. Halusin kävellä usein hänen kanssaan koulusta kotiin tai kotoa kouluun. Minulle oli siihen ainakin kolme syytä. Pidin hänestä ja hän oli mustalaisten tapoineen jännittävä ja salaperäinen. Ainakin minun maailmassani. Taisin käydä hänen kotonaankin.

Pidin hänestä myös siksi, koska hän ei milloinkaan haukkunut minua. Ja kolmanneksi halusin kävellä hänen kanssaan, sillä kukaan muu ei tehnyt niin. Ehkä siksi, että hän oli kaalee. Ehkä hän oli pienen pojan mielessä ensimmäinen tyttöystäväni. Minua kiusattiinkin koulumatkoistani Leenan kanssa. Silti pidin kiinni siitä, että Leena on kaverini.

Eilen kun aikamatkustin yli puolenvuosisadan taakse, Tuusulan kirkkoa vastapäätä olevan koulurakennuksen ensimmäiselle luokalle, päätin selvittää onko Leena elossa. Halusin usein sanoa hänelle kaikki syyt miksi hän oli minulle tärkeä, mutten koskaan siihen pystynyt. Eilen päätin, että nyt on sen aika, joten kaivelin Hyrylästä Santerin, alias Santun esiin, sillä muistelin Leenan olleen hänen serkkunsa. Kuten olikin.

Löysin Leenan Facesivut Ruotsista ja lähetin hänelle kaveripyynnön. Jos hän minut huomaa ja kaveriksi hyväksyy, kerron hänelle sen mitä tänään blogiini hänestä kirjoitin. Ehkä lähetän blogini hänelle.

lauantai 28. heinäkuuta 2018

Melkein vegaani

päivis: Olen viime viikot syönyt joka päivä kotona ja lähes pelkästään vegaaniruokaa. Kovin vaikeaa se ei ole ollut, koska normaalisti olen tähän asti ollut maitotuotteita ja kananmunia käyttävä kasvissyöjä.

Tarkoitus oli syödä tänään vain uusia
perunoita tillin ja sinisen Keijun kanssa.
Toisin kävi: on mustapapupihvejä, bataattia,
kesäkurpitsaa, kukkakaalia ja
punakaalisalaattia. Vegaanista koko annos.
Vegaanipainotteisuus tuli ruokavaliooni vähän niin kuin vahingossa, kun sain kilon pussin chian luomusiemeniä. Sain opastuksen sekoittaa niitä makeuttamattoman kookosjuoman sekaan. Siemenet pitää liottaa, joten helpointa oli laittaa siemenet likoamaan jo illalla jääkaappiin. Kaksi ruokalusikallista kupilliseen juomaa on sopiva suhde. Ensin aamulla jääkaapista löytynyt sekoitus vähän oudoksutti, sillä sen ulkonäköä voi hyvinkin verrata sammakonkutuun. Mutta maku on mainio, kun annokseen lisää marjoja ja vaikka jotain hedelmäsosetta.

Jo ennen tuota chia-kookosjuoma-aamupalaa olin tutustunut litran purkeissa myytävään kaurajogurttiin. Niistä maistuvin on ollut vadelman makuinen jogurtti. Maitoa en myöskään ole pitkään aikaan käyttänyt kuin satunnaisiin pannareihin. Maidon olen korvannut kaurajuomalla. Se vaan jotenkin tuntuu maitoa paremmalta. Tavallista maitoa en vuosikausiin ole käyttänytkään. Ihan eläinoikeudellisista syistä olen valinnut joko luomua tai vapaan lehmän maitoja. Luomumaidosta tosin en tiedä, voiko luottaa, että sitä lypsävät lehmät saavat elää lajityypillistä elämää. Olen ainakin uskotellut itselleni niin.

Kun kerran olin lähtenyt vegaanilinjalle, päätin kokeilla myös vegaanista juustoa, jota kai myös vuustoksi ainakin joissain yhteyksissä kutsutaan. Löysin Violifen lievästi savunmakuiset vegaanijuustoviipaleet, tykästyin, enkä ole muita edes kokeillut. Pitäisi varmaan, mutta kun Facebook-keskusteluissa välillä moititaan joitakin juustoja niin pahan makuisiksi, en ole edes viitsinyt tuhlata rahaa johonkin kokeiluun. Vegaaniset juustot kun ovat vähän kalliin sorttisia. Olen ratkaissut asian laittamalla leivän päälle vain siivun puolikkaan tomaatin tai salaatinlehden seuraksi. Ennen olenkin turhaan mättänyt leivälle liikaakin juustoa.

Ihan täysvegaani en ole, eikä minusta sellaista tule, luulen. En halua joutua tilanteeseen, että ulkona syödessä pitäisi nähdä hirveästi vaivaa löytääkseen sopivaa syötävää. Vuosikymmeniä sitten, kun aloitin kasvissyönnin, oli hirveän vaivalloista löytää kahviloista ja ravintoloista jotain itselle sopivaa. En halua joutua enää siihen samaan tilanteeseen, vaikka täytyy myötää, että tosi monessa paikassa tarjolla on nimenomaan vegaanisia annoksia tai muuta vegaanisyötävää. Kun näin on, jatkossakin valitsen ilman muuta vegaanivaihtoehdon. Sen verran asia miellyttää ja olen ollut huomaavinani, että myös suolistoni kiittää.

perjantai 27. heinäkuuta 2018

Riskisijoituksen etsintäni oli tuhota kaiken

jormas: Jos joku on jatkokertomuksessani edelleen mukana tai vaikkapa lukaisee tämän, auttaa kokonaisuuden hahmottamisessa viisi, aiemmin aiheesta kirjoittamaani blogia. Mutta sekään ei riitä, pitäisi vielä lukea Ylen uutinen viime syksyltä tämän linkin takaa (https://yle.fi/uutiset/3-9881885).

Aineellisessa köyhyydessä eläminen vetää minua uskomattomalla tavalla puoleensa. Kun ihmisellä ei ole mitään muuta suojakuorta kuin oma itsensä, se kaunis mitä silloin löytyy, on minulle hyvin kaunista, jota kukaan rahaa hamuava ei voi nähdä saati löytää. Ehkä minäkin tiedän siitä vain häivähdyksen.

Viime blogin toinen naisista on Filippiineiltä. Angeles Citystä, Helsingin kokoisesta kaupungista. Josta suomalainen faceryhmä sanoi minulle sen olevan "helvetin esikartano ja helvetin syvin loukku, joka on pettäjien, huorien, varkaiden sekä valheiden synninpesä, jonne et ole tervetullut muuta kuin naisen alapään vuoksi". Tämän viestin jälkeen mikään maallinen mahti ei olisi voinut estää minua selvittämästä lisää.

Vaikka naisen alapää ei ollut tarkoitukseni missään vaiheessa, olin menettää kaiken. Siksikin kyseessä on mitä suurimmassa määrin riskisijoitus. Nainen, joka aikoinaan oli Facekaverikseni tullut, paljastui kahden lapsen yksinhuoltajaäidiksi, jonka ovettomassa ja ikkunattomassa maalattiakodissa asui lisäksi lasten isoäiti. Harmittomasta yhteydenotosta muodostui minulle suuri, sydämen asia ja olin varma, että tästä tulee seuraava riskisijoituskohteeni. Voi olla, että tavalla tai toisella muodostuukin, mutta ehkä tarvitsen siihen jatkossa päiviksen jakamaan järjen valoa.

Sain lukuisia ja taas lukuisia chatviestejä, joihin jokaiseen vastasin ja opettelin englantia. Kun ihmettelin kuvien puutetta, sain vastaukseksi, että puhelin on niin vanhanaikainen, että sillä ei voi lähettää kuvia. Joten lähetin Western Unioinin kautta rahaa puhelimen ostoon. Koska äidillä ei ollut henkilöllisyystodistusta, hän tarvitsi ystävän samalta peltitalokujalta mukaansa voidakseen nostaa rahat. Tämä ystävä ei pitänyt omana tietonaan henkilöllisyyttäni, joten sain monta uutta Facekaveria samasta peltitalokylästä. Miehiä ja naisia. Hyväksyin ne kaikki.

Ja pian minulla oli monta rahanpyytäjää. En lähettänyt kenellekään. Paitsi kerran myöhemmin alkuperäiselle ystävälleni, joka ei rahaa silloin edes pyytänyt. Mutta joistakin naapurin tytöistä ja pojistakin oli tullut enemmän aitoja kavereita, koska heille oli selvinnyt, että minulta ei rahaa tule. Ehkä olin mielenkiintoinen kummajainen todella köyhään kylään.

Kun sain mainitulta yksinhuoltajaäidiltä kuvia peltikodista, huomasin niiden olevan iltaisella kovin pimeitä. Joten kysyin asian tolaa uusilta ystäviltäni. He kertoivat, että talosta on katkaistu sähköt ja vedet kolmen kuukauden maksamattomien sähkö- ja vesilaskujen vuoksi. Samalla oli mennyt naisen ainut tienesti, sillä hän oli saanut kaksi dollaria päivässä pesemällä aamusta iltaan naapureiden pyykkejä. Maksoin yhden hotellin kautta sähkö- ja vesilaskunkin.

Jossain mutkassa tutustuin naisen kahteen tyttäreen, jotka käyvät publickoulua, jossa ei opeteta edes englantia. Kun he tulevat murrosikään, on heillä äitinsä tulevaisuus. Ruokaa voi saada vain myymällä omia palveluksia miehílle. Aidosti itkin ja etsin Luojani tarkoitusta, kun katselin heidän viattomia kuviaan. Ja halusin koko sydämestäni auttaa heitä. Halusin maksaa heidän koulunkäyntinsä paremmassa koulussa, jos se auttaisi heidät pois köyhien slummista. Tätä en koskaan ehtinyt kertomaan kenellekään.

Ymmärsin, että ainut tie lasten sydämiin käy äidin sydämen kautta, joten päästin hänet lähelleni. Kun sain häneltä viestejä, tule tänne, teen sinulle lapsen tai mene kanssani naimisiin, tiesin tavoittelevani riskisijoitusta väärällä tavalla ja tulen aiheuttamaan vain surua. Muuta tapaa en löytänyt ja lopetin viesteihin vastaamisen.

Näitä kahta tytärtä, heidän äitiään ja isoäitiään en unohda koskaan. Ehkä vain se tai hän kuka lukee mainitsemani Ylen uutisen sydämellä ja tunteella, saattaa ymmärtää jotain siitä miksi olen tälläinen. Hölmö ja hyväuskoinen, joskus liian suurella sydämellä liikkeellä. Tämä riskisijoitus oli viedä minulta vaimoni. Mutta sama riskisijoitus on tuonut hänen takaisin sydämeni tärkeimmäksi asiaksi. Ehkä kirjotan tästäkin, jos päivis ei ensi viikolla kotiin tultuaan sano minulle, että nyt lopetat.

torstai 26. heinäkuuta 2018

Unessa

päivis: Ihan äskettäin uutisoitiin, kai johonkin tutkimukseen tai ainakin selvitykseen perustuen, että nykyään suomalaisten yöunet ovat lyhentyneet. Se taas johtuu siitä, että vanhat ihmiset nukkuvat öisin vähemmän kuin muut, ja niin kuin tiedämme, vanhempien ihmisten määrä sen kuin lisääntyy. Tuo ei vielä tietysti tarkoita, että vanhat nukkuvat liian vähän, sillä vuorokaudessa nukuttua aikaa laskettaessa tuntien määrään pitää lisätä päiväunet. Niitä moni ikäihminen vetelee ilmeisesti siis hyvän tovin joka päivä.

Koiran unta Seven Seas Condo Resortin portilla Thaimaassa.
Päiväunista on tullut tuttu juttu minullekin eläköitymisen myötä. Juuri mikään tai varsinkaan kukaan ei pääse sanomaan, että nyt et nuku. Minä nukun jos haluan, mutta aina se ei kyllä ole yhtä helppoa. Tai ei nukkuminen olekaan tärkeintä. Kunhan pääsee heittäytymään pitkäkseen. Voi vaikka lukea tai näprätä Facebookia. Usein siinä ohessa tulee unikin.

Päiväunien nukkuminen vaatii yleensä, että on oltava kotona joskus sopivaan aikaan iltapäivällä. Monesti sellainen hetki on ruoan jälkeen. Tänään lounashetki venyi vähän myöhäiseen ja kun en heti sen jälkeen päässyt pötkölleen, huomasin odottavani päiväunta joskus puoli kuuden jälkeen. Silloin nukahdin. Herättyäni tiedostin, että Ylen Tarina Gösta Sundqvistista oli katkennut kesken.

Taisin nukkua vähän liikaa, sillä kello oli jo yli kuusi, kun heräsin. Suositeltu päiväunien kesto on kai vartti tai vähän yli. Voin uskoa sen, sillä yleensä, jos päivällä nukkuu pitempään, on hirveän vaikea herätä tai ainakin saada päähänsä järkeviä ajatuksia. Lisäksi jää tunne, että pitäisi vain palata sänkyyn ja jatkaa nukkumista. Näin kävi tänäänkin.

Siitä vanhojen ihmisten unen määrästä sanottiin vielä, että unen tarve ei iän myötä vähene. En ihan allekirjoita sitä, sillä omakohtaisen kokemuksen mukaan aikaisempi noin kahdeksan tunnin yöuneni on nykyään tunnin verran vähemmän. Voin siis kukkua vaikka yhteentoista illalla ja herätä virkkuna aamukuudelta.

Yhtenä hyvän yöunen kriteerinä pidetään nähtyjä unia. Ainahan niitä ei muista, mutta jos tuntuu, että ei juuri koskaan näe unia, syynä voi olla unen laatu. Hyvin nukuttaessa uni on syvää ja sellaisen unen aikana voi myös katsella unia. Siitä tiedän, että viime yönä, ainakin ihan aamutuimaan nukuin syvää, hyvää unta.

keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

Pieleen mennyt riskisjoitus, osa 5

jormas: Olen tehnyt vuosikymmenten saatossa monessa maailman kolkassa vapaaehtoistoistyötä, jota kutsun tavakseni kantaa yhteiskuntavastuuta. Kaikesta olen saanut itselleni valtavasti hyvää ja surullista mieltä, joiden avulla voin yrittää kasvaa ihmisenä. Mitä se sitten itse kullekin tarkoittaakaan. Eniten olen saanut silloin, kun olen voinut laittaa materian tai rahan lisäksi likoon myös itseni. Sillä tavalla, että se tuntuu sydämen pohjimmaisssa lokeroissa saakka. Seuraava riskisijoituskohteeni on yhteiskuntavastuuseen liittyvä, sillä en aio tehdä yhtään sijoitusta, jossa tuotto on maallista mammonaa. No, otan vähän takaisin, minulle on päiviksen kanssa yksi yhteinen Eurojackpot-rivi.

Olen varsin suruttomasti hyväksynyt Facekavereikseni kaikki ketkä sitä ovat pyytäneet. Vain ilmiselvät feikit olen karsinut pois. En ollut koskaan ajatellut mitä näillä kavereillani teen, mutta yhtenä päivänä päätin poimia kaksi naista, joiden nimillä ei ole merkitystä. Otin näihin yhteyttä päiviksenkin tieten ja ehkä vähän kannustaenkin. Halusin tietää jotain minulle niin vieraasta chatmaailmasta.

Sitten näistä naisista. Tai tähän blogiin vaan toisesta. Hän kertoi olevansa Yhdysvaltain armeijan kersantti, joka oli välillä päiviä pois sanoen olevansa hälytysalueella. Hän lähetti myös kuvia naiskersantista Syyriassa, olivat ne sitten omia tai eivät. Viimein hän pyysi rahaa, koska armeijan ruoka on niin huonoa, ettei hän pysty syömään sitä. En lähettänyt enkä edes harkinnut.

Sen jälkeen hän lähetti lapsesta sanoen, että voisinko lähettää hänen lapselleen Yhdistyneisiin arabiemiirikuntiin rahaa, koska palkat ja päivärahat ovat jumissa. En lähettänyt enkä edes harkinnut. Viimeinen viesti minulle oli "fuck you". Muutaman päivän kuluttua profiilikuvat tilalle ilmestyi raavas mies.

Tästä ei ollut riski- eikä miksikään muuksikaan sijoitukseksi minulle. Minulle ei koskaan selvinnyt oliko kyseistä naista olemassa, oliko hänellä miestä, oliko kenties lapsia, oliko tämä jonkun pariskunnan yhteinen pyydys ja niin edelleen.

Toinen nainen on huomattavan monimutkaisempi juttu, josta kerron, kun siihen on sopiva aika. Siihen liittyy paljon köyhyyttä ja surua sekä väärinkäsityksiä. Eikä asia tule lainkaan helpommaksi sillä, että iso osa keskusteluista on käyty Google-kääntäjän avulla. Joka on muuten loistava tapa opetella puhe-englantia tai mitä kieltä tahansa, vaikka ei osaisi sanaakaan. Tämän on minulle rautalangasta vääntäen näyttänyt thaimaalainen, Bangkok Hospitalin lääkäri.




tiistai 24. heinäkuuta 2018

Pikataipaleita ja muita rallimuistoja

päivis: Radio on taas auki. En avannut televisiota katsoakseni uutisia, koska radion puolella piti alkaa ohjelma, jota halusin kuunnella. Jatkoin kuuntelua toisella korvalla ja kun havahduin radion suoltamaan puheeseen, tajusin, että äänessä onkin taas Yle Jyväskyllä, jossa eläydytään torstaina alkavaan Neste Ralliin. Haluaisin sanoa, että Suurajoihin. koska sillä nimellä ne opin pikkulapsena tuntemaan.

Yritin tänään selvittää netistä, kulkeeko rallin erikoiskoe enää Laukaassa Nurminen-järven toisella puolella olevaa hiekkatietä pitkin. Joskus vuosia sitten olen sattunut olemaan paikalla, kun ralliautojen kova pärinä kantautui järven poikki sisälle saakka.

Sunnuntaina, rallin viimeisenä päivänä, kaksi erikoiskoetta ajetaan Laukaassa, mutta jotenkin kummasti löytämäni reittikartta oli vain mutkitteleva viiva valkoisella pohjalla. Siitä ei voinut tulkita, missä reitti kulkee. Katsoin jopa videon, jossa joku Neste Rallin autoista ajoi tuon reitin, jossa ei sitten ollut kyllä mitään tutun näköistä. Ei siis mennä vastarannalla kovaa ensi sunnuntaina.

Videota katsellessa en voinut olla huomaamatta miten paljon reitin varrella oli avohakkuita. Niitä oli hämmästyttävän monessa kohtaa ja isoilla alueilla. Aivan tien reunaan saakka oli tehty suuria hakkuita.

Simo Lampinen kertoo juuri radiossa aloittaneensa rallikuskina 1961. Muistan ihan varhaislapsuudesta, miten nimenomaan Simo Lampinen ajoi meidän ohi, kun olin serkkujeni kanssa nelostien varressa huiskuttamassa kuskeille. Ehkä vuosi oli joskus vähän myöhemmin kuin tuo -61. Simo Lampisen vilkutus takaisin jäi lähtemättömästi mieleen. Lampinen taitaa olla jo vanha mies, mutta on edelleen touhussa mukana, tosin ei sentään kuskina.

Minulle rallit olivat pitkään yksi kesän kohokohdista. Aina piti käydä jossain, jossa näki ralliautoja. Reittien varrella olevat varikot olivat paljon mielenkiintoisempia kuin erikoiskokeet eli pikataipaleet, kuten niitä aikaisemmin kutsuttiin.Varikoilla pääsi näkemään kuskeja ja sitä touhua, jota autojen ympärillä tapahtui.

Luulen, että nyt niin lähelle autoja ja kuskeja uteliaat kansalaiset eivät enää pääsisikään. Mieleen nousee esimerkiksi muistikuva nuoresta ja pettyneestä Marcus Grönholmista, joka joutui keskeyttämään rallin vasta aivan jonkun alkupään erikoiskokeen jälkeen. Autoon oli tullut vika, jota yksinkertaisesti ei pystytty korjaamaan. Saatettiin olla silloin Keuruuntien varressa Kuohun varikolla.

Torstaina menen käymään Jyväskylän suunnalla. Vaikka en enää minkään sortin rallifani olekaan, luulen että en malta jättää käymättä keskustassa, jossa rallihulinoiden luulisi silloin olevan ylimmillään.

maanantai 23. heinäkuuta 2018

Elämäni riskisijoitukset, osa 4

jormas: Olen kirjoittanut aiheesta jokunen aika sitten 3 blogia, jotka löytyvät myös Facebook-sivuiltani. Koskaan mistään en ole saanut niin paljon palautetta. Ehkä tämä(kään) osa ei aukea varsinkaan tarkoittamallani tavalla, jos ei lue aiemmin kirjoittamiani. Niitä kirjoittaessani lupasin myös kirjoittaa uudesta riskisijoituksesta, jos sellaisen joskus teen. Nyt on sen aika.

Ehkä ensimmäisen tiedostamattoman sykäyksen uuteen riskisijoitukseeni sain, kun äitini oli Hyvinkään sairaalassa. Muuten hän asui ja vietti elämänsä ehtoota Tuuskodossa. Sairaalaan satuin yhtä aikaa äitini omahoitajan kanssa, joka oli siellä vapaa-aikanaan. Koska halusin käydä, näin hän sanoi. Minusta se oli ihmeellinen asia, sillä hoitajahan teki ainoastaan työtään rahapalkkaa vastaan.

Samaan ilmiöön törmäsin vuosia sitten, kun päiviksen sydämeen oli luikerrellut yksi Sininauhasäätiön asukas tai asiakas. Taisi olla Kaasalainen nimeltään. Eräänkin kerran päivis etsi pitkin Helsingin katuja miestä, joka oli kadonnut kodistaan. Päivis etsi ja etsi ja viimein löysikin. Kun kävimme miestä katsomassa joskus myöhemmin kaupungin vanhustenhuollon asiakkaana, tulin vakuuttuneeksi, että välittämistä voi ostaa myös rahalla. Sillä äitini omahoitaja ja päivis tekijät vain palkkatyötään. Mutta sydämessäni koin, että he myös aidosti välittivät.

Nyt kun olen menettänyt viimeisenkin, jonka rakkaudella ja välittämisellä on ollut minulle valtava merkitys, olen päättänyt ostaa itselleni välittämistä, kiintymystä, rakkautta tai mitä se sitten lieneekään. Mutta kuinka ja miten sen teen, oli kateissa ja on vieläkin. Nyt kuitenkin tiedän kuinka yritän sijoitukseni tehdä.

Maksuvälineenä aion käyttää kaikkea sitä mitä sydämeni sisäänsä kätkee. Ja vaikka se niin surullista ja vaikeaa onkin hyväksyä, yksikään sijoitukseni ei ole kantanut elämäni iltaan saakka.Vain koirat ovat välittäneet minusta elämänsä päättymisen saakka. Jotta saisin ihmisiltä tai edes yhdeltä sen, mitä itsekkäästi haluan, on siis sijoitettava enemmän.

Aikoinaan olin vuoden Sininauha Oy:n toimitusjohtajana ilman palkkaa. Liittyvät asiat toisiinsa tai eivät, olen kiitollinen Sininauhan päätöksestä tukea pienen yhdistyksemme, Elämän tähden ry:n toimintaa. Nyt tiedän mitä teen omilla ja yhdistyksen Sininauhasäätiön avustusrahoilla.

Sijoituskohteen löytäminen on "maksanut" minulle unettomia öitä, monta tuhatta chatviestiä, lukuisia pettymyksiä ja eräänkin tunnin sanakirjan ääressä, sillä englantia osaan vain sen verran kuin Sue Ellen, JR ja Clint Eastwood ovat minulle opettaneet television välityksellä. Ehkä varsinaiseen sijoituskohteeseen pääsen seuraavassa blogissani.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

Radion äärellä

päivis: Kuuntelen Laukaassa radiota. Kanava on aina Yle Suomi. Se tarkoittaa valtakunnan verkon juttuja ja uutisia, mutta valitettavasti arkiaamuisin ja iltapäivienkin aikana paikallista Yleä. Olen Tuusulassakin kuunnellut paljon Yle Suomea ja Pasilassa toimitettuja lähetyksiä. Autossakin se on minulla pääasiassa päällä.

Jostain syystä Yle Helsingin sisältö on huomattavasti laadukkaampaa kuin Keski-Suomen taajuudella lähetettävät jorinat. Olen sallinut itseni tehdä tulkinnan, että Yle ei välitä niin vähääkään, mitä maakunnan väelle tarjotaan. Kunhan nyt jotain höpisevät.

Jyväskylässä toimittajan virkaa on hoitanut muun muassa ilmeisestikin eläkkeelle siirtynyt tyyppi, joka kovasti toi ilmi sitä, että asuu talvet etelässä ja tuntee henkilökohtaisesti vaikutusvaltaisia ihmisiä. Onneksi kesäpesti päättyi jo, joten tarinat ovat sentään vähän kohentuneet. Mutta kehnolta tuntuva tarjonta ei tosiaan ole pelkästään tämän sijaisen syytä. Jotenkin aiheet tuntuvat olevan huomattavasti heppoisempia kuin Helsingin toimituksessa toimitetut jutut ja puheet.

En tiedä, onko tuo ero kuviteltua vai onko vain niin, että kesäaikana ei ole resursseja tehdä mitään parempaa. Saattaahan se olla, että uusmaalaisille syötettävät kesäradiot ovat samaa soopaa. Tosin toimittajat taitavat kuitenkin olla siellä kesäisinkin samoja tyyppejä. Ainakin alkukesästä äänet kuulostivat tutuilta. Välillä täällä periferiassa saatetaan jopa kuulla noita tuttuja helsinkiläisääniä. Ehkä sekin kertoo siitä, että paikallisesti toimitetuille radioajoille ei ole resursseja.

Nyt sitten tullaan siihen, miksi halusin kirjoittaa blogin tästä aiheesta. Ei kuitenkaan ole mikään aasin silta, vaan liittyy kovastikin asiaan. Yhtenä päivänä, kun tuli juuri tuota Pasilassa toimitettua juttua, siellä puhuttiin helteistä. No, ei sekään nyt mitään laatujournalismia ole. Samaa höpötystä varmaan on viime viikkoina kuultu monelta muultakin kanavalta. Toimittaja hehkutti, miten helteillä kannattaa mennä museoon tai kirjastoon, koska niissä on aina viileää ilmastoinnin ansiosta.

Tämä ei kuitenkaan jäänyt tähän. Ikään kuin sormella osoittaen juontajan (vaikka työsopimuksessa lukee varmasti toimittaja ja takana on hyvä yliopistokoulutus) halusi vähän näpäyttää jotain kuulijaryhmää toteamalla, että ne, joita nuo kulttuurilaitokset eivät kiinnosta, että hehän voivat sitten mennä Kelan toimistoon viilentymään. Että Kelallakin on ilmastoidut tilat. Mitäpä muuta juontajan vinkistä pystyi lukemaan kuin että me paremmat ihmiset haemme viilennyksemme vähän laadukkaammista paikoista, mutta koska helteellä kuuma on luuserillakin, niin hehän voivat hakea ilmastoitua tilaa paikasta, joka oletettavasti on heille tutumpi. Menkööt siis Kelaan.

En silti ole mikään jyrkkä Yle-kriitikko. Pari viikkoa sitten olin jo aikeissa kirjoittaa Yle Teema & Femmassa esitetystä suomalaisdokumentista, joka minusta oli aivan huippuhyvä. Joku muu aihe taisi silloin kuitenkin olla olevinaan tärkeämpi tai en vain löytänyt oikeita sanoja dokumenttia kehuakseni. Jospa se tulisi uudelleen ja voisin silloin kirjoittaa siitä. Uusinnathan ovat asia, josta Yleä usein moititaan, syystäkin. Mutta onneksi uusintojen joukossa on välillä superyksilöitäkin, joita voisi katsella vaikka kuinka monta kertaa.

lauantai 21. heinäkuuta 2018

Big Boss

Jormas: Uskon, etten minä eikä kukaan muukaan ihminen ole maailman napa. Kuinka ihminen, joka ei edes hallitse itseään tai ei tiedä miksi mehiläinen ei osaa kotiinsa, jos joku kääntää oven tai luukun toiseen suuntaan, voisi hallita maailmaa? Ei mitenkään. Tietysti on ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että maailmaa ja maailmankaikkeutta ei hallitse kukaan. Minulle on kuitenkin järjetöntä väittää, että kaikki olisi suurta sattumaa. Miten yllämainitun kaltainen ihminen voisi tämän edes tietää. Luulee vaan ja yrittää uskotella uskoaan myös muille.

Itse haluan ja uskonkin, että kaikkea hallitsee jokin, jota usein kutsun Big Bossiksi. Koen, että Hän, mikä se itse kullekin onkaan, tuijottaa minua alati niskanappiin ja näkee peittoni läpi. Vaikka kuinka yritän kätkeytyä vuoteeni uumeniin. en pääse minnekään pakoon. Oikeasti en haluakaan, sillä tekemiseni kestävät muiden ihmisten ja Pomoni katseen sekä päivän valon. Minulle Isä ylhäällä on turva, joka ei tuomitse. Ei koskaan, vaan kelpaan hänelle, vaikka en osaisi tai haluaisi edes katua. Hänhän on antanut minulle elämän ja olen yhdet hänen kasvonsa. Jos hän minut tuomitsisi, olisi se kuin Hän myöntäisi epäonnistuneensa. No, ei se olisi ensi kerta, kun Luoja on pettynyt tuotokseensa. Ihmiseen.

Olen ikäni muokannut Jumalaani mieleisekseni, vaikka tiedänkin, että Hän ei vuokseni ole muuttunut mihinkään suuntaan. Ei yhtään. Vain minä ole muuttunut. Olen muuttunut eri suuntaan kuin kunnon kristityn kuuluisi. Sillä minun Pomoni rakastaa kaikkia tekoineen. Joskus ymmärrän tämä täydellisesti ja joskus en. Ja mitä paremmin sen ymmärrän, sitä vähemmän kunnon uskovaiset ymmärtävät minua.

Emme pääse samanmielisiksi siinäkään, miksi mielestäni kaikki olemme joskus samassa ikuisuuden paikassa ja taas joidenkin mielestä emme. Koska en osaa enkä halua tuomita edes synnistä sitä taikka tätä. Olen harhautunut ja elän harhassa, näin he sanovat minulle. Mutta osaan minä tuomita ja joskus eksynkin harhapoluille ja teen niin. Vaikka en haluasi, koska en ole saanut sitä tehtäväkseni. Se ei ole Jumalaltani, vaikka mustanpuhuva raamattu kainalossaan kulkevat niin sanovatkin. Minulta vaadittu tehtävä ei ole Big Bossilta, vaan ihmisiltä, jotka ovat omineen Luojani tehtäviä. Luulen, että Hän nauraa tälle kaikelle.

Mutta polunnäyttäjääni en aina, varsinkaan heti ymmärrä minäkään. En ymmärtänyt miksi Hän yön aikana salli jonkun sulkevan polkuni, kun olin lähdössä ruokakauppaan. Mutta nyt ymmärrän, sillä aloittamisrajoitteisen vaivani on pahentunut. Eilen unohdin koko blogin kirjoittamisen ja joinakin päivinä en ole päässyt edes ulos aamutakistani. Vaan siitä on tullut aamun lisäksi päivä- ja iltatakki.

Mutta nyt nälkä siirsi sivuun aloittamisrajoitteisuuteni ja oli ryhdyttävä raivaushommiin. Näillä vuosirenkailla ja vatsalla se oli kova jobi. Sen päälle oli mukava pulahtaa Maljapuron tuomaan veteen ja istahtaa vain eläkeläisille tarkoitettuun keinutuoliin sekä siemailla huurteinen, alkoholiton olut. Elämä on kuitenkin kaikkinensa hieno juttu. Vaikka se olisi kuin tuulenkaato tai pelkkä sattuma.

torstai 19. heinäkuuta 2018

Järven rannalla Järvilinnassa

päivis: Laukaassa ei ole samanlaista kulttuuritarjontaa kuin Tuusulassa Rantateineen, mutta jotain täälläkin sentään on. Kalliomaalauksia Tuusulassa ei taida olla lainkaan. Niitä olen joskus vuosia sitten käynyt ihmettelemässä Saraajärven rannalla. Tänään kävin Kauko Sorjosen säätiön ylläpitämässä Taidekeskus Järvilinnassa, jossa en syystä tai toisesta ole aikaisemmin tullut poikenneeksi.
Hieno kesähuvila on myöhemmin toiminut muun muassa poikakotina.
Nyt Järvilinna on taidekeskus kahviloineen ja taiteilijoiden työtiloineen. 
Ajoin Järvilinnaan, kun huomasin nettisivuilla naistenviikon tapahtumaksi merkityn tilaisuuden taidekeskuksessa. Siitä en lopulta vähän myöhässä tultuani huomannut mitään, mutta löysin alkutekijöikseni kaksi naistaiteilijaa, jotka olivat vuokranneet työtilat Järvilinnan piharakennuksesta. Alueella työskentelee muitakin taiteilijoita. Nyt tosin ainakin osa heista näytti lomailevan.

Pihamaalla on tilaa monenlaiselle taiteelle. Muun muassa
hienoille hiekkaveistoksille.
Järvilinnan hulppean päärakennuksen joku korttipelin harrastaja on aikoinaan rakennuttanut perheelleen kesäasunnoksi. Näin toinen tapaamistani taiteilijoista minulle kertoi. Laaja tontti oli vaihtanut omistajaa korttipelin tuoksinassa. Päärakennuksen kahdessa kerroksessa oli näyttelyjä, muun muassa Särestöniemeä, mutta pidin kyllä eniten Taru Mäntyniemen veistoksista.

Järvilinnan pihassa oli monien veistosten lisäksi tuttu runko, Lahtis-laiva. Se oli aikoinaan ruostuneena vuosikaudet Jyväskylän satamassa, josta Kauko Sorjosen säätiö hankki sen ja siirsi Laukaaseen. Edelleen Lahtista halutaan kunnostaa ja palauttaa se alkuperäiseen loistoonsa. Hieno laiva se on ollutkin, kuten sitä esittänyt valokuvanäyttely kävijöille osoittaa.
Hieno hevosveistos. Pusikon takana on Lahtis-laiva.
Peurungassakin on usein monenlaista kulttuuria tarjolla, lähinnä musiikkipuolelta. Tulevana viikonloppuna siellä on ehkä Tuska-festivaaliin verrattavissa oleva tapahtuma, John Smith Rock Festival. Esiintyjät ovat varmasti ihan maailmanluokan tähtiä, joista minulle tuttuja nimiä ovat vain Stratovarius ja Apocalyptica. Tuon tapahtuman jätän kuitenkin suosiolla väliin, sillä siellä pitäisi luultavasti viihtyä pitkään, enkä henno jättää Niiloa tuntikausiksi Pitkäniemeen. Sitä paitsi noiden festareiden lippujen hinnat hirvittävät minua. Enkä ole kyllä aikeissa osallistua Neste Ralliinkaan, joka mahdollisesti ensi viikon loppupuolella päristelee entiseen tapaan näillä kulmilla. Ehkä. En ole kyllä reittikarttoja vielä katsellut.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Omituinen kulttuurinnälkä ja maku

Jormas. Pidän taiteesta ja pidän kulttuurista. Mutta koska olen mikä olen enkä halua muuksi tulla, on mieleisiäni taiteilijoita vähän. Minäpä kerron tästäkin.

Taiteilijoilla, jotka tekevät patsaita, ei hevin ole ollut sijaa sydämeni osaan, johon taide kuuluu. Ehkä nykyisin siellä on yksi, Minna Äkkijyrkkä. Ajan kanssa olen alkanut pitää hänen lehmistään. En elävistä, joita niitäkin hänellä on ollut, vaan peltisistä sellaisista, joihin törmään usein, kun käyn Helsingissä. Oma, ehkä ratkaiseva vaikutus on minuun ollut hänen persoonansa sellaisena kuin julkisuus on sen kotiini tuonut. Tunnen kyllä Minnan, joka koskaan ei tavatessamme muista minua. Vain minä muistan hänet.

Kuvataitelijoilla kahdella on koti taideosastollani. Toinen on Kaj Stenvall, josta en taiteen lisäksi tiedä mitään. Ankoista sen sijaan enemmän, joita on Merikonttikodissammekin. Kopioina tosin. Minulle niistä aukeaa tunne, joista usein löydän itseni. En tiedä tapahtuuko se tavalla, joka taiteilijalla on ollut mielessä taulua luodessaan.

Toinen on Seppo Similä, jonka jotenkin tunnen. Samalla tavalla kuin Äkkijyrkänkin. Minä muistan tavatessamme Sepon ja hän ei minua. Hänen kotonaan tai oikeastaan galleriassa Temmeksessä olen Päiviksen kanssa käynytkin. Minua puhuttelee tauluissa kaikki se mitä emme elävässä elämässämme näe.

Kirjailijoita tai kirjoittajia on samaan taitelijasoppeen hiippaillut kolme kappaletta. Yksi on, jo kuollut dekkaristi Stieg Larsson. Olen lukenut hänen koko tuotantonsa. Vaikka olen välillä kovinkin innokas dekkareiden lukija, kukaan muu ei ole yltänyt lähellekään hänen tasoaan.

Toinen sydämeeni luikertelija on Veikko Ennala. Hänkin jo kuollut. Ehkä häntä voisi sanoa journalistiksi. Veikon kirjoittamaan en ole koskaan kyllästynyt. Eniten pidin hänestä, kun join kohtuuttomasti. Ehkä juuri siksi pidin, sillä Veikollekin juoma maistui.

Yliveto on kuitenkin Päivi Strandén, jonka merkittävin tuotanto on monta sataa sivua blogeja. Ehkä hänessä asuukin blogisti. Kirjoittaja Päiviksessä asuu satavarmasti. Joka tapauksessa usein iltaisin olen katsellut hänen luomisen tuskaansa, "kun ei ole mitään aihetta". Hän on elävän kirjottamisen mestari, joka leikkii älykkäästi sanoilla ja saa tekstinsä elämään, joka vie mukanaan huononkin lukijan. Päiviksen tekstiin en kyllästy koskaan.

tiistai 17. heinäkuuta 2018

Trumpista hyttysiin

päivis: Tänään aamukävelyllä Niilon kanssa hyttyset iskivät taas kimppuun. Tosin illalla niitä tuntuu olevan enemmän kuin aamulla. Yhtä imijää läppäsin niin, että siltä lähti henki ja sormiini jäi verta. Omaani oletettavasti. Samalla tuli mieleeni ajatus luomakunnan herrasta. Ihmisestä, joka on ottanut oikeudekseen kutsua itseään sellaiseksi. Mitäpä muutakaan nimitystä esimerkiksi Trumpista voisi käyttää. Ainakin hän itse varmasti ajattelee olevansa koko maailman mahtavin. Valitettavasti ehkä onkin, ainakin omalla sarallaan.

En nyt kuitenkaan viitsi Trumpista sen enempää kirjoittaa. Olen oppinut suhtautumaan häneen kielteisesti, ihan perustellusti, oletan. Yhtä amerikkalaista tuttuani ja Facebook-kaveriani seurattuani olen ymmärtänyt, että vastenmielisyys Trumpia kohtaan voi hänen omiensakin joukossa olla todella äärimmilleen vietyä.

Mutta hyttysistä ja muista hyönteisistä voin sen sijaan jatkaa. Ne inhottavat minua vähintään yhtä paljon kuin Trump, joka sentään ei tule samalla tavalla iholle kuin ne. Mutta kun inhotus oikein iskee, yritän ajatella, että ilman hyttysiä pikkulinnuilla olisi huomattavasti vähemmän syötävää. Sitähän ne kesäisin tarvitsevat itsensä lisäksi myös ahnaina syötävää pesissä vaativille poikasilleen.

Saman inhotuksen saavat minulta osakseen paarmat, mutta niitäkin taitaa koskea sama luonnonlaki: niitäkin tarvitaan lintujen ruoaksi.
Toistaiseksi vain hyttyset kiusasivat kun
poimin kupillisen mustikoita.

Äskettäin Hesarissa oli kirjoitus punkeista, jonka päätteeksi kirjoittaja totesi, että niitä ei kyllä tarvittaisi, koska niistä ei ole kenellekään mitään hyötyä. Eikös vaan siitäkin joku älähtänyt todeten, että "itseäsi ei tarvita". Kyllä punkeillekin on luonnossa oma paikkansa, vaikka en nyt jaksa muistaa, että mikä ja missä se on.

Hirvikärpäsistä, joiden paikkaa luonnon monimuotoisuudessa en myöskään tiedä tai muista, olen kuitenkin lukenut, että kun ne hyppäävät ihmiseen, hiusten sekaan useimmiten, se on täydellinen erehdys. Sanoisivat varmaan, että sori, jos osaisivat. Ne eivät oikeasti hyödy ihmisestä. Ne tarvitsevat nimensä mukaisesti hirviä.

Hirvikärpäsistä aiheutuva piina alkanee kohtapuoliin. Jotenkin olen oppinut yhdistämään ne kypsyneisiin mustikoihin. Nythän alkaa olla niiden aika. Pitänee laittaa hattu päähän.

maanantai 16. heinäkuuta 2018

Joka kesän joutomatka

Jormas: Minulla on Päiviksen kanssa Suomen pienin merenrantatontti tai oikeastaan yhdistyksellämme ja oikeastaan kaksi. Suuremman koko on 3 x 8 metriä ja pienempi on kaksi metriä lyhyempi. Oma tarinansa olisi kuinka olemme ne hankkineet. Ne kuitenkin sijaitsevat täällä.

Tähän kaikkeen liittyen joka kesäiseen kuvioon on kuulunut kiertää Kemiön saari. Tai emme sitä oikeastaan kierrä, vaan kuljemme skootterilla sen läpi. Kanavan yli siltaa myöten saareen ja lossilla pois.

Yksi ihastuksemme kohde on entisellä maitolaiturilla oleva tuoretuotemyymälä, josta yksi kuvakin. Henkilökuntaa en ole nähnyt koskaan saati sitä kuka kasvikset tuo myytäväksi. Maitotonkkakopissa on kassan tilalla lipas, jonne voi sujauttaa maksun ostamistaan tuotteista.

Lossilta on aivan upeat näkymät niin avomeren suuntaan kuin Salon kaupunkiinkin päin. Jotenkin tämä kaikki on kovasti mieleeni.

Meri-Teijon seutu on minun mieleen varsinkin, kun kelit ovat kohdallaan. Nyt ne ovat. Tämän kertaisella reissulla olen yksin, sillä päivis koirailee Päivis Placessa Keski-Suomessa osaomistuskoira Niilon kanssa.



sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

15 koiraa

päivis: Olen pitänyt mielessäni kirjanpitoa Pitkäniementien koirista ja olen päätynyt lukemaan 15. Sen verran koiria asustelee tällä hetkellä kapealla kannaksellamme Laukaassa. Toisinaan lukumäärä vielä suurenee, kun lyhytaikaiset lomanviettäjät tulevat Lomalaukaan rivariasuntoihin lemmikkeineen.

En tiedä, olenko kaikkein ahkerin koiran ulkoiluttaja, mutta aika harvoin kuitenkaan tapaamme toisia nelijalkaisia varsinkaan pitemmillä kävelylenkeillä. Pitkäniemessä lenkki Niilon kanssa tarkoittaa kävelyä vähintään reilun kilometrin päässä olevalle sähkökopille ja takaisin sieltä. Lenkki on vähän pitempi kuin Jokilaakson kuntopolun lenkki, mutta vähemmän haasteellinen, sillä koko pätkä on asfaltoitu ja enimmäkseen saa kävellä tasaista maata. Kuntopolulla on toisin. Asfaltilla kävelystä on sekin hyöty, että koiran kynnet kuluvat. Ainakaan vielä ei näytä siltä, että kynnenleikkuulle olisi ihan lähiaikoina tarvetta.

Karhea asfaltin ansiosta koiran kynsiä ei tarvitse leikata niin usein.
Harvemmin kävelemme toiseen suuntaan, niemen kärkeen. Siellä voi kulkea metsäpolkua pitkin ja jos Nurminen-järven vesi on matalalla, Suutarinsaareen saakka pääsee kuivin jaloin. Viimeksi kun kävimme siellä, yhteys saareen oli kostea. Menoa metsäpolulle on myös rajoittanut tehokkaasti lokkiemo tai -pariskunta, joka uhittelee tiellä kulkeville. Nyt tosin pari päivää on näyttänyt siltä, että poikue on jo omillaan. Tänä aamunakaan lokki tai lokit eivät enää häirinneet, kun kävin uimassa aamuauringon rannalla.

Pitkäniemen koirista aika moni näyttää olevan rotujen koira. Nykyään tosin ei kaikista koirista enää osaa kysymättä sanoa, ovatko ne rotu- vai monirotuisia koiria. Ennen oli huomattavasti helpompaa, kun monista nykyään tavanomaisista roduista ei oltu vielä kuultukaan.

Kun Jokilaaksossa Niilo on päässyt haistelemaan vain satunnaisia hajuja, täällä on toisin. Koiven nostoakaan ei tarvitse haukotellen odotella, kun vähän sinne sun tänne pitää jättää oma merkki. Ja kun silloin tällöin joku noista koiranaapureista tulee vastaan, ihan samat kujeet ovat täälläkin: ensin pitää hiipiä vastaan ja mielellään maastoutua ennen kuin toinen tai toiset vastaantulijat ovat kohdalla. Sitten haistellaan ja todetaan, onko toinen tyttö vai poika. Vastaantulijan saama kohtelu riippuu täydellisesti sen sukupuolesta.

lauantai 14. heinäkuuta 2018

Elämäni riskisijoituksista yhä

jormas. Kun olin Kolumbian Bogotossa lastenkodissa, jossa oli myös lapsia, joille ei ollut vanhempia, tein muutakin. Olin mukana viemässä moniin köyhiin perheisiin välittämistä, ruokaa, vaatteita ja rahaa. Näin aitoa ja ihmeellistä onnea ihmisillä, joilla ei aineellisesti ollut yhtään mitään, Se on vetänyt minua käsittämättömällä tavalla puoleensa.

Etsin totuutta tai totuuksia siitä, mikä on onnen mitta ja kuinka sillä mitataan. Miksi Sörnäisten metroaseman kerjäläinen saattaa näyttää minulle keskisormea ja sanoa vihaisesti "MORE", kun tiputan hänen kippoonsa kolikon? Tai miksi yhtäaikaisesti Bangkokin kadulla jalattomana muiden jaloissa ryömivä vammainen hymyilee minulle ja toivottaa "Have in nice day for you", vaikka en antaisi hänelle mitään? Kun kohtaan tällaisen katseen, on siinä jotain sanoinkuvaamattoman kaunista ja surullisesta. Usein elämäni aikana olen ajatellut kuinka sijoittaisin näihin ihmisiin.

Mutta voiko aitoa välittämistä ostaa rahalla, siitä otan vielä tässä elämässä selvää, jos päiviä riittää. Bogotassa kiersin slummeissa. Tai eiväthän ne mitään slummeja ole, vaan köyhien ihmisten alueita,, joissa on heidän kotinsa ja perheensä. Köyhyys on ehkä vetänyt myös Päivistä puoleensa. Kuinka joskus kävelimme Bangkokissa alueilla, joíssa kuljetaan ihmisten kotien läpi. Kuinka toiselle puolelle jää keittiö ja avoviemäri ja toiselle puolelle olo-/makuuhuone. Siellä ei törmää turisteihin.

Yksi perhe, äiti, isä, mummu ja kaksi lasta asuivat Kolumbiassa kuusi metriä kanttiinsa olevassa peltisessä kodissa, jossa ei ollut ikkunoita, luukut vain. Yhdessä nurkassa tehtiin ruokaa, toisessa nurkassa tehtiin tarpeita, kolmannessa nurkassa nukuttiin ja tehtiin lapsia ja neljännessä nurkassa tehtiin kenkiä. Sillä he kokivat olevansa etuoikeutettuja, koska heillä oli tehdas, kuten he itse kahta ompelukonetta nimittivät. Siellä kaksi kouluikäista, pientä lasta koulupäivän päätteeksi tekivät Niken piraattitossuja. Liiman hajua oli huone iltaisin täynnä, joka ei voinut olla vaikuttamatta lapsiin. Ehkä osaisin sanoa kirjanoppineille köyhien maiden liimanhaistelusta jotain sellaista, mitä ei hevin kirjoista löydy.

Mutta he olivat onnellisia. Niin paljon olen kokenut ja nähnyt, että ymmärrän sen. Sillä tiedän miltä tuntuu kun lapsi kuolee Afrikassa äidin syliin nälkään imiessään tyhjää rintaa. Tiedän miltä tuntuu koko perheestä Intiassa, kun isä karkaisee nuorimman lapsen jalan, jotta muut lapset eivät kuole nälkään ja ramman lapsen kanssa on tuottoisempaa kerjätä. Tiedän miltä tuntuu perheen vanhemmista, jotka illalla hiljaa keskustelevat keskenään kuka lapsista, tytöistä tai pojista myydään valkoiselle herralle seksileluksi, että muu perhe saa ruokaa.

Mainitsemani kolumbialainen perhe koki perustellusti olevansa etuoikeutettu. Kun he kuulivat, että olin Suomesta, oli se heille valtavan kokoinen asia. Kaukainen suomalainen herra heidän kodissaan. Kaiken edelle nousi Päivis, kun he kuulivat hänen olevan vaimoni Suomessa. Minun oli soitettava Suomeen, jotta sain tietää hänen kengännumeronsa. Sillä en voinut enkä saanut lähteä talosta, elleivät lapset saa tehdä hänelle Suomeen piraattitossuja. He rukoilivat lupaa kädet ristissä. Kuinka se olisi suuri kunnia heille. Tossut ovat nyt Suomessa ja minulle niin kallisarvoiset, että varmastikin loukkaantuisin, jos näkisin ne Päiviksen jaloissa.

Itselleni ei tämän kokemuksen jälkeen ole koskaan enää mennyt ymmärrykseen entisellä tavalla vöyhkääminen länsimaisen krääsän ja aineellisen hyvinvoinnin keskeltä, että älkää ostako piraattituotteita. Minä ostan niitä entistä useammin ja olen valinnastani ylpeä. Mutta ymmärtääkseen tästä jotain, on sijoitettava köyhyyteen ja aitouteen. on tehtävä riskisijoituksia. sillä jos et itse toimita sijoitustasi perille, se ei useinkaan saavu perille. Vaan häipyy matkalla ahneempiin käsiin. Minulla on oma käsitykseni siitä, mitä Vapahtajani tarkoitti sillä, että antakaa niin, että se tuntuu. On mentävä tarvitsijan viereen sekä kuljettava tuokio rinnalla sekä nähtävä hänen koko elämänsä, ilot ja surut. Silloin se tuntuu, vaikka se ei olisi kuin vaivainen lantti.

Ehkä seuraavassa, riskisijoittamista käsittelevässä blogissani kerron jotain tulevasta riskisijoitukseni. Sen etsiminen on maksanut minulle monta pettymistä ja väärää polkua sekä reippaan viikon aikana ainakin 1000 chattiviestiä. Mutta nyt tiedän jotain siitä, miltä tuntuu mummusta ja miltä tuntuu äidistä, joka on "joutunut" naimisiin 14-vuotiaana ja saa kuulla yli kymmenen vuoden jälkeen, että avioliittoa ei ole koskaan ollutkaan. Ja silti en vielä tiedä mikä tai paljonko tästä on totta.


perjantai 13. heinäkuuta 2018

Posti kulkee maaseudulle

päivis: Huomasin eilen aamupäivällä verkossa toimivan kirjakaupan mainoksen, jossa tarjottiin pilkkahinnalla kirjaa, joka tuntui todella mielenkiintoiselta. Tähän hetkeen sopivalta. Päätin tilata kirjan. Täytin tiedot ja maksoin kirjan verkkopankin kautta. Jäin odottamaan.

Ajattelin, että ehkä ensi viikolla, luultavasti keskiviikkona kirja olisi postilaatikossa. Tiistainahan postia ei jaeta ja kun kirjakauppa lupasi tuotteen olevan tilaajalla 1-4 arkipäivän päästä, luotin tietysti tuohon neljänteen päivään.

Nyt voi tietysti jo arvata, että kirja löytyi tänään postilaatikosta. Eli se oli tullut vuorokaudessa Porvoosta tänne Laukaan perimmäiselle perukalle. Jostain syystä tulin tänään kurkanneeksi laatikkoon, jonne ei yleensä tule mitään. Joskus korkeintaan joku mainos tai Laukaa-Konnevesi-lehden täyspeittojakelun ansiosta tuotu lehti.

Hyvä postin kulku on yksi syy nopeaan toimitukseen, mutta vähintään yhtä ripeästi tietysti toimi myös kirjakauppa, Adlibris. Ihan sieluni silmin kuvittelin, miten joku kaupan työntekijä on heti tilaukseni saatuaan kipittänyt varastoon hakemaan haluamani kirjan, on sen pakannut ja liimannut päälle tilaajatietoni.

Sitä en osaa kuvitella mielessäni, miten paketti on siirtynyt kirjakaupasta postin hyppysiin, mutta ihan kiitettävällä vauhdilla sen on täytynyt tapahtua. Paketinhan on pitänyt vielä käydä jossain postikeskuksessa, ehkä Vantaalla, josta se on päätynyt mahdollisesti jonkun rekan kyytiin.

Olen rekkamies -laulu soi tänään radiossa. Sitä kuunnellessani en vielä tiennyt, että kirjani oli jo täyttä häkää matkalla kohti Laukaata tai todellisuudessa jo jossain Laukaan postia lajittelevassa keskuksessa. Ehkä laulussa mainittu aamu neljä, jolloin kuski lähtee liikenteeseen, on totta. Silloinhan viimeistään kuljetuksen on varmasti pitänyt lähteä liikkeelle ollakseen jo tänään iltapäivällä täällä Pitkäniemen postilaatikossa.

torstai 12. heinäkuuta 2018

Elämäni riskisijoitukset edelleen

jormas: Ihminen on yksinkertaisuudessaan niin monimutkainen, että sitä ei hevin toinen ymmärrä. Sain melkoisesti palautetta parin päivän takaisesta blogistani. Se hämmensi minut perin juurin. Mutta olin myös ymmällä, sillä kaikki palautteet olivat erostani. Vaikka vain pieni osa kertoi siitä.

Kun kirjoitan joskus sydän täynnä tunnetta, teen sen ensisijaisesti itseni vuoksi. Haluan jakaa itsestäni hyvin henkilökohtaista, sillä se auttaa minua ymmärtämään itseäni ja jaksamaan, sillä jokaisen synkän pilven takana on uusi synkkä pilvi. Tätä elämäni viisautta tuumasin aikani, kunnes oivalsin, että se on kuin sanoisi, tämä on arki, jossa elämme. Ja harmaan taivaan välissä on myös poutaa ja aurinkoa. Rakastan tätä kaikkea. Sillä pilvipäivien joukossa on monien vuosien ajan ollut myös Päivi ilman pilviä.

Ensin ajattelin saamastani palautteesta, joka kaikki oli rinnalla kulkemista, usein meidän molempien, että eivätkö ihmiset nähneet muuta suruani ja yksinäisyyttäni. Mutta yöllä oivalsin, että olin ehkä kuitenkin tavoittanut sen mikä oli minulle tärkeintä. Ystäväni löysivät sen.

Toisenlainen riskisijoitus oli pieni, intialainen Dwarka-poika, joka oli sairastanut polion ja menettänyt kykynsä kävellä. Tuin hänen elämäänsä Intiaan aikuiseksi saakka, vaikka en häntä ole koskaan tavannut. Taisin saada joskus kirjeen tai pari. Muistan, kun olin osaltani päättänyt, että kerään rahat ja lähden viemään hänelle Suomesta pyörätuolin. Joten kirjoitin kirjeen pieneen intialaiseen kylään. Ja sain vastauksen kuvan kanssa. Kuvassa Dwarka seisoi käsillään, pienet jalat vyöllä sidottuna vartaloon. Ja kuvan alla oli teksti:  "Dwarka ei tarvitse pyörätuolia, Dwarka kävelee käsillä." Silloinkin itkin.

Vaikka ensimmäinen vaimoni käytti pyörätuolia, hän ei osannut opettaa onnesta minulle jotain olennaista. Sen ovat opettaneet ehkä päiviksellekin kaksi pennusta asti auttamaamme kolmejalkaista koiraa Aasiassa. Että onnen mitta ei ole jaloissa eikä jalattomuudessa. En tiedä miten on Dwarkan laita, sillä hänkin on kadonnut elämästäni. Silti uskon, että tämäkin on ollut hyvä sijoitus.

Riskisijoituskohde oli minulla myös Kolumbiassa. Bogotassa katulasten lastenkodissa. Siellä vietin yli kuukauden orpolasten kanssa. Yhtenä lapsena lasten joukossa. Mystisenä, lihavana, valkoisena ja partaisena, mutta aikuisena kuitenkin. Ja olin kuukauden turva ja välittämisen kohde. Ilman rakkauttani Päivikseen, sinne olisin voinut jäädä, sillä koin syvästi kuinka minusta välitettiin. Tämäkin  sijoitus on kovin rakas ja on tuottanut minulle pelkästään hyvää. Yksi lastenkodin vanhimmista lapsista toimi apumiehenä naiselle, joka on laatoittanut Merikonttikotimme kylpyhuoneen seinät. Aina kun katson niitä, muistan orpokodin lapset.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Pidän matalaa profiilia

päivis: Tämänpäiväisen blogin aiheen keksiminen on tuottanut enemmän tuskaa kuin normaalisti. Tiedän tai ainakin luulen, että jotkut säännölliset lukijat saattavat odottaa jonkinlaista avautumista tilanteesta, johon olemme päätyneet. Yhdessä jätetystä avioerohakemuksesta. Pettyvät ehkä, sillä minulla ei ole koskaan ollut kauheasti tapana kirjoitella hyvin henkilökohtaisista asioista. Avioero lienee sellainen.

Eloni Laukaan Pitkäniemessä on soljunut kuin mikä lie. Joki. Tai koski. Välillä on vähän kuohunut, kun olen miettinyt asioita. Ei tämänhetkinen elämäntilanne ole todellakaan helppo, mutta yritän pärjäillä. Mikäs on ollessa, kun aamulla aurinko nousee pilvettömälle taivaalle ja järvi on peilityyni. Ja mikä parasta tietysti: on ihan aito ja oikea suomalainen kesä yli 20 asteen lämpötiloineen.

Valkoinen horsma ei taida olla kovin yleinen.
Pitkäniementien varrella kasvaa muutama.
Olen muutenkin tarkkaillut luontoa. Kuulen edelleen heinäsirkan äänet, vaikka niiden kuulemisen olisi kai pitänyt loppua jo yli 10 vuotta sitten. Luonnonmarjat alkavat kypsyä. Metsämansikoita olen maistellut jo edellisen kerran täällä ollessamme. Mustikoita kävin koekeräämässä muutama päivä sitten. Ensimmäiset vadelmatkin ovat jo kypsyneet. On ilo päästä marjastamaan, vaikka pakastaminen taitaa tällä erää jäädä väliin.

Lähes uusi ilmiö Pitkäniemessä ovat lokit, jotka vaanivat tiellä liikkujia turvatakseen ensilentojaan harjoittelevan jälkikasvunsa. Lokki lähestyy välillä raivokkaasti kuin pommikone. Ehkä kaikkein pahin läheltä piti -tilanne oli tänään, kun kävin aamu-uinnilla aamuauringon puoleisella rannalla. Pahimmassa tapauksessa lokkiemo myös "pommittaa", mutta onneksi se ei ole vielä osunut Niiloon ja minuun.

Lokkien lisäksi taivaalla lentelee lähes päivittäin pienlentokone, Ilmavoimilta ostettu Vinka tai mikä lienee. Lentäjä tekee mahtavia silmukoita ja harrastaa muutakin lentokoneakrobatiaa. Taitolentäjällä on kuulemma ihan oma kiitoratakin jossain näillä main.

Laukaan kodin pihan hoito ei ole kaikkein parhaimmalla tolalla, mutta ilokseni huomasin, että pihanaapuri oli eilen leikannut trimmerillä hapsottavaa heinikkoa myös meidän puolelta. Tänä aamuna revin henkensä heittäneen mustaviinimarjapensaan maasta. Omenapuu sen sijaan kukoistaa. Paremmin kuin koskaan ennen. Omenoitakaan ei ole koskaan ollut näin paljon. Saattavat olla vähän etuajassakin.

tiistai 10. heinäkuuta 2018

Elämäni riskisijoitukset

Jormas: Toissapäivänä kirjoitin sangen henkilökohtaisen blogin tuskastani. Sain paljon palautetta. Ehkä enemmän kuin koskaan mistään. Olen jokaisesta kiitollinen. Yhtä lukuun ottamatta kaikki olivat ymmärrystä täynnä. Vain yksi oli joukosta poissa. Se ei ole paljon, mutta minulle se oli enemmän kuin kaikki muut yhteensä. Sen kanssa elän, suren ja kirjoitan nyt itkien lupaamaani blogia.

Kun olin pieni, varmasti alle kouluikäinen, olin vanhempieni ja sisarusteni kanssa kylässä perheystäviemme luona. Yli puolivuosisataa sitten katselimme mustavalkoista elokuvaa. Tai ainakin aikuiset katsoivat. Ehkä me lapset pyörimme vain jaloissa. Muistan kuin eilisen, kun elokuvassa rakastavaiset suutelivat  ja katosivat kuvaruudusta. Yhtä hyvin muistan aikuisten leikillisen, kaikkitietävän siunailun, että minnehän ne nyt katosivat jne. Tiedätte mitä tarkoitan. Mutta minä olin oppinut isommilta pojilta jotain ja halusin olla jotain. Ja sanoin, että ne lähtivät nussimaan. Isäni ja äitini ilmeistä näin, että jotain meni nyt kovin väärin.

Hiljaisuuden vallitessa menimme kotiin. Sydämeni löi kuin kuoleman hädässä, sillä tiesin mitä on edessä. Halusin saada sanotun sanomattomaksi ja halusin katkaista kieleni. Kun pääsimme kotiin, niin isä löi, löi ja löi. Itkin ja huusin, että "auta äiti ja isä kiltti, en tiedä mitä se sana tarkoittaa". Enkä tiennytkään. Se on ainut kerta, kun sain selkääni ilman syytä. Mutta isä ei kertonut. Rakastamani isä vain löi. Koin kuinka isä ei usko, kukaan ei rakasta minua ja olen vain ei toivottu taakka kaikille. Itkin itseni uneen ja päätin vakaasti, että aamulla tapan itseni. Mutta yö hautasi suurimman surun ja tein ensimmäisen riskisijoituksen. Sijoitin itseeni ja päätin elää. Elää vaikka minulla ei ole ketään, joka rakastaa minua sellaisena kuin olen. Ehkä tämä oli ensimmäinen syvä haava, miksi minusta tuli tällainen.

Toinen riskisijoitus oli, kun löysin Liisan, ensimmäisen vaimoni. Koin, että koskaan meillä ei ollut suurta rakkautta. Olimme kuin kaksi elämän haaksirikossa olevaa yksinäistä ihmistä, jotka takerruimme toisiimme ja virran vietäväksi. Mutta aika ja mikä lie vei kaiken kauniin ja olin ajautunut pienen mieleni vuoksi ja kanssa umpikujaan. Elämän polkuni oli tullut tiensä päähän, sillä mielessä pyörivät samat ajatukset kuin pienenä poikana. Enkö muuten pääse eroon helvetistäni kuin juomalla tai tappamalla itseni. Lähtemällä tuotin Liisalle suuren surun, jonka taakan vien hautaan mukanani. Vasta Liisan hautajaisissa ymmärsin kuinka syvää rakkauteni Liisaan oli. Haudalla itkin sitä ja itkin sitä, että en mahtunut hautajaisissa poikani perheen pöytään. Vaikka Liisa oli rakas, sijoitukseni ei kantanut elämäni loppuun saakka. Tänään ymmärrän riskisijoituksen myös perin kunnollisen naisen, Liisan näkökulmasta. Hän sijoitti alkoholistiin, tunnevammaiseen laitapuolen kulkijaan.

Seuraava suuri sijoitukseni oli Marko, adoptiopoikani, josta tuli yhdessä yössä orpo, kun hän löysi äitinsä aamulla kuolleena. Tämänkin muistan kuin eilisen. Omalla tavallani. Näen hänet yhä yhtä pienenä kuin itseni silloin, kun isä löi. Marko kysyi elämänsä suurimman surun aamuna, pienen pojan uskolla, että "Jeesus pitää äidistä huolta taivaassa, kuka minusta huolehtii täällä?" Näin hänestä tuli poikani, johon minulla ei ole mitään yhteyttä. Paitsi sydämessäni. Siellä hänkin on. Ikuisesti siellä minne ei porttikieltoja jaeta. Suren tätä usein ja sitä, että samalla olen menettänyt yhteyden lapsenlapseeni. En kokonaan, sillä hänkin on sydämessäni.

Elämäni suurin rakkaus ja riskisijoitukseni on Päivis, toinen vaimoni. Jota ihailen usein hänen nukkuessaan. Ja yhtä aikaa kadehdin ja koen iloa hänen erinomaisesta ja rakastavasta suhteesta omiin lapsiin. Itsekäs ja omituinen kun olen, tämä kaikki tuottaa iloa ja suurta kaipausta olla jollekin jotain sellaista rakasta, jonka voisin itsekin kokea.

Elämäni suurimman surun keskellä kirjoitan tätä, sillä olen hakenut avioeroa Päiviksen kanssa yhdessä. Olen rakastanut häntä valtavasti ja rakastan yhä. Mutta tiedän, että en voi säilyttää hänestä mitään kaunista, jos jatkan hänen kanssaan avioparina. Teen kaikkeni, jotta voisin säilyttää hänet parhaimpana ystävänäni. Että tuhkani ripoteltaisiin hänen viereensä tai hänen minun. Tämän kaiken keskellä tiedän, että tämäkin voi olla vain särkyvä unelma, sillä en osaa olla enkä elää toisen rinnalla siten, että se kantaisi läpi elämän.

Kaikesta syytän vain itseäni. Vaikka mistään riskisijoituksistani ei ole ollut elinikäisiksi, joista jokaisesta haaveilin nauttivani, kun olen vanha ja odotan vain noutajaa sinne jonnekin, en mitään vaihtaisi pois. Ne kaikki ovat olleet elämäni polttoaine ja jokaisesta olen kiitollinen. Kaikkiaan ajattelen, että Luojani on ollut minulle hyvä, joka on antanut minun kokea kaiken tämän. Mutta purnaan myös alati elämässäni jossain tuntemattomassa paikassa olevalle Jumalalle. Että vaikka olen mikä olen, miksi olet nähnyt hyväksi jättää sydämeni niin yksin. Jos et voi takoa päähäni tätä ymmärrystä, niin miksi et ole laittanut sitä niille, jotka ovat olleet elämäni suurimmat riskisijoitukset.

Ehkä tämän kokemiseen laillani on koettava, että on menettänyt kaikkien itselle tärkeiden ihmisten rakkauden ja välittämisen. Kuinka yön hiljaisina hetkinä koen, että vain koirat Suomessa, Thaimaassa ja joka paikassa rakastavat minua läpi elämän. Ehkä siksi sairaassa itsekkyydessäni koen rakastavani niitä enemmän kuin ainuttakaan ihmistä koskaan. Mutta vaikka itken itseäni ja syvää surua, olen kiitollinen elämästä. En luopuisi mistään mistään hinnasta, Sillä osatakseen iloita, on osattava myös surra syvästi. Jaksan yhä uskoa "If tomorrow comes - jos huominen tulee", aloitan alusta. Tiedän miten, mutten kuitenkaan tiedä.

maanantai 9. heinäkuuta 2018

Vahtikoiran kanssa Laukaassa

päivis: Hiljaiselo on ehkä sopivin sana kuvaamaan kulunutta viikkoani Laukaassa. Kaksi kertaa olen ajanut Jyväskylään ja tänään menen "taas". Pari kertaa olen jutellut naapurin koirienomistajan kanssa ja pari kertaa puhelimessa niitä näitä. Siinäpä ne kohtaamiset ovatkin. Muutamaa kassahenkilöiden kanssa lausuttua sanaa ei lasketa mukaan.

Viihdyn yleensä ihan hyvin itsekseni. Yksinolo kun on aika tavalla eri asia kuin yksinäisyys. Ymmärrän kuitenkin hyvin niitä ihmisiä, jotka hankkivat koiran kaverikseen yksinäisyyttä torjuakseen. On mukava, kun yksin ollessa voi jutella koiralle. Minulla ainakin on usein paljon asioita, jotka on mukava kertoa jollekin. Niilo näkyy yrittävän kuunnella kovasti. Eri asia on, minkä verran se puhettani ymmärtää. Tunnetiloissa se ainakin jäkyy olevan samalla aaltopituudella.

Viime yönä Niilo osoitti olevansa myös oiva vahtikoira. Siitä huolimatta, että sen vahtitaidoista on tullut ajateltua ja usein sanottuakin jotain ihan muuta. Heräsin kahden jälkeen kun Niilo tuijotti ulos ikkunasta. Siirsin tänne tullessani nojatuolin ikkunan eteen niin, että sen on hyvä katsella ulos. Nyt se tosiaan tuijotti ja päästeli pieniä, murahduksilta kuulostavia ääniä. En ensin reagoinut niihin muuta kuin harmistuneena, kun jouduin heräämään kesken unien.

Kun tuijottelu ja pienet murahdukset vain jatkuivat, oli pakko mennä katsomaan, mitä se mukama näki ulkona. No olihan siellä. Tumma farmariauto oli pysäköity lähelle postilaatikoita. Menin toiseen huoneeseen nähdäkseni enemmän ja huomasin, että pihallamme seisoi nainen. Mietin, että mikähän rähinä alkaa, kun menen avaamaan oven kysyäkseni, että mitä nainen mahtaa etsiskellä. Yleensä Niilo nostaa aina kunnon metelin, jos se tietää jonkun olevan pihalla tai oven takana.

Mutta vahtikoira-Niilo yllätti ja pysyi tyynenä, kun kävin öisen keskustelun ovella. Nainen kertoi olevansa vastarannan asukas. Kuuleman mukaan heidän nelilapsinen perheensä on nyt jo kahtena yönä herännyt kauheaan musiikkiin, joka kuuluu jostain meidän niememme suunnalta. En varmaan ollut ihan hereillä, mutta mieleen jäi, että nainen olisi kertonut jonkun soittavan tauotta jotain Karjala-kappaletta.

Meidän yhdeksän paritalon tienoo oli kuitenkin ainakin tuolla hetkellä hiiren hiljainen. Nainen jatkoi ihmettelyään, että mistä ääni sitten mahtaa tulla. Ja enkö tosiaan ole kuullut mitään. No en tosiaan.

Olin totaalisesti hetkessä luopunut ensiajatuksesta, että naisen käyntiin olisi liittynyt jotain hämäräpuuhia. Siksi ehkä eläydyinkin niin sujuvasti hänen tilanteeseensa. Neljän lapsen äiti, joka jälkikasvuineen herää jo toistamiseen johonkin tolkuttomaan humppaan tai vastaavaan. Äidiltä menee lopulta hermot - helppo uskoa - ja hän lähtee yöllä (onneksi sentään kesäyöt ovat valoisia) ajamaan kilometrikaupalla vastarannalle paljastaakseen metelin lähteen ja varsinkin sen aiheuttajan. Hän nimenomaan mainitsi, että halusi löytää metelöijät kertoakseen, että tällainen ei vetele.

Sen sijaan, että löytää musiikin huudattajat, hän tuleekin hiljaistakin hiljaisemmalle niemelle, jossa kohtaa naisen, joka vakuuttaa, ettei ainakaan itse ole kuullut pihaustakaan. Ja kun koirankaan mielestä ei ole ollut mitään haukkumisen arvoista häiriötä.

Mahdoin olla masentava öinen keskustelukumppani. En varmaan saa koskaan tietää, tuliko naiselle myöhemmin mieleen, että jäinköhän miettimään, oliko kävijä sittenkään ihan tolkuissaan. Kaikkihan me olemme varmaan joskus tavanneet ihmisiä, jotka kertovat kuulevansa ääniä, joita kukaan muu ei kuule. No tietysti ne neljä lasta kuulivat, mutta saattaisinko ajatella niinkin, että onkohan niitä lapsiakaan olemassa.

sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Aloittamisrajoitteinen

jormas: Olen ollut kohta viikon Jokilaaksossa yksin, kun Päivis huitelee Keski-Suomessa Niilo-koiran kanssa. Ja voin todella sanoa tällä hetkellä, että olen aloittamisrajoitteinen, sillä joka päivä en ole käytännössä päässyt edes vuoteesta ylös. Toki siihen vaikuttaa moni asia, joista kerron myöhemmin. Mielessä on nimittäin ehkä elämäni vaikein blogi, joka tosin haalistuu päivä päivältä. Sillä määrätyt asiat haluan kirjoittaa ja kirjoitankin tunteella. Usein itken, kun kirjoitan, sillä jokainen sana vie palasen sydämestäni maailman tuuliin. Tunteella tehdystä olen myös saanut parhaat palautteet, joten saattaa olla, että niistä saa jotain murusia joku muukin,

Viikon ajan olen pohtinut, että voiko elämästä saada kohmelon tai kunnon krapulan. Yön hiljaisuudessa olen pohtinut sitäkin miltä mahtanee tuntua silloin, kun joku saa etuoikeuden lähteä sateenkaaren tuolle puolen, Taivaanrannan ylisille "elämästä kylliksi saaneena". Vaikka tutuissa ja sukulaisissanikin on niitä, jotka ovat päättäneet vaelluksensa oman käden kautta, olen käsityksessä, että elämästä kylliksi saaneella ei tarkoiteta tätä. Mutta ehkä tämän ymmärtämiseen tarvitaan korkeampaa matematiikkaa tai jotain muuta mitä minulla ei ole.

Itse en koe olevani elämäni vaiheessa, jossa voisin sanoa, että eiköhän tämä ollut tässä. Kaikkea muuta, vaikka tiedänkin mitä on kuoleman läheisyys. Tiedän olleeni sitä lähellä jonkun kerran ja niitäkin, joista en mitään tiedä, on varmasti ollut. Ehkä elävin muisto aiheesta on, kun olin Meilahden sydänvalvomossa infarktin saaneena. Kuinka ympärillä häärivä Päivis välitti ja rakasti minua. Se oli ja on edelleen ainut tiedostamani syy, joka piti minut tässä elämässä. En voinut enkä halunnut jättää häntä. Tunsin Päiviksen rakkauden jokaisessa vaivaisessa luussani.

Muistan myös vihkipappimme Aarne Kiviniemen, joka kävi luonani ja kysyi: "Oletko Jorma kokenut täällä Jumalan läheisyyttä?" Ja katsoi minua, kuten virkansa puolesta papin kuuluukin. Olipa rumasti sanottu, mutta olkoon, sillä kuormaa on välillemme tullut sen verran, että näin koen tänään. Joka tapauksessa vastasin hänelle: "Ei Aarne, en ole kokenut Jumalaa täällä, mutta Päiviksen olen". Pappini vaikeni, mutta näin sen koin silloin ja näin sen koen nyt, kymmenen vuotta myöhemmin. Jumala lymyilee jossakin ja harvoin huomaan hänen kosketuksensa ja välittämisensä. Ehkä olen kylmä, paatunut ja kova.

Monesti olen elämäni aikana kysynyt itseltäni, että milloin ihminen on liian vanha aloittamaan alusta. En tiedä vieläkään, ja vaikka nyt olenkin aloittamisrajoitteinen, olen aina aloittanut alusta, kun My Way, minun tieni on päättynyt umpikujaan. Toki tiedän, että puskea voisin yhä valitsemaani väylää, mutta en sitä tee, sillä haluaisin elämäni viimeisten vuosien olevan muutakin kuin sisäistä ikävää ja surua. Toki ymmärrän senkin, että ehkä se on osani. Vielä en sitä hyväksy. Ehkä en koskaan.

lauantai 7. heinäkuuta 2018

Kännykkä ja nettiyhteys

päivis: Mobiili- ja someriippuvuudesta puhutaan paljon. Ehkä ihan syystä. En keksi mitään muuta laitetta, jota ihmiset pitäisivät niin paljon hyppysissään kuin kännykkää. Itse olen viime aikoina vähentänyt laitteen käyttöä, ainakin vähän.

Olen ollut alkuviikosta alkaen Laukaassa ja siitä huolimatta kännykän käytön vähentäminen on ollut mahdollista. Luulisi että päinvastoin, kun seurana on vain Niilo, koira, joka selvästi yrittää ymmärtää minua kovasti kun yksin ollessa juttelen sille asioita.

Muutaman puhelun ja WhatsApp-viestin lisäksi varsinaiselle puhelimelle ei ole ollut kauheasti käyttöä. Ehkä puhelimen tärkein merkitys on viime päivinä ollut se, että jaan sen kautta nettiyhteyttä kannettavaan tietokoneeseeni. Olen ehkä jo vähän vanhanaikainen, mutta lehtien lukeminen ja blogin ja muukin kirjoittaminen on minulle helpompaa, kun edessä on riittävän suuri näyttö. En tiedä, voisiko näköislehteä edes lukea älypuhelimen näytöltä.

Kävin juuri verkkopankissa, jossa mainostettiin helpommalta vaikuttavaa mahdollisuutta vaihtaa nettipankin käyttö pelkästään kännykkään. Toistaiseksi suhtaudun asiaan pienellä varauksella, mutta voi olla, että joudun vielä kääntämään kelkkani.

Nettiyhteyden jakaminen kännykästä tietokoneelle sisältää pieniä ja välillä vähän suurempiakin epävarmuustekijöitä. Jakaminen Telian liittymästäni takkuilee ja esimerkiksi lehti aukeaa tosi hitaasti, Netflixin tai vaikka Yle Areenan lähetysten katselemisesta en voi edes haaveilla.

Varsinainen ongelma ei kai ole Teliassa vaan tukiasemissa, joita operaattorit käyttävät. Telia toimii hieman paremmin, jos laitan sen laiturin puoleisen ikkunan lähelle. Mutta jos puhelin on talon toisella puolella, yhteys tökkii varmemmin.

Olen nyt tehnyt gallupia täällä käyvien tai asuvien ihmisten parissa ja kuten ennestään olen tiennytkin, Elisan liittymä toimii niemessä parhaiten. Mutta kuuleman mukaan valittamista ei ole DNAn yhteyksissäkään. Pitää siis alkaa arpoa, kumman valitsen. Onneksi operaattorin vaihtaminen on suhteellisen helppoa. Niin ainakin toivon. Kunhan tästä nyt ensin jaksan lähteä Jyväskylään. Tänne Laukaan perukoille jumittumiseen kun on niin helppo keksiä hyviä syitä.

perjantai 6. heinäkuuta 2018

Blogitilastoa

Lisää kuvateksti
Jormas: Päiviksen kanssa olemme puurtaneet melkoisen taipaleen blogikirjoittajina. Saatamme hyvinkin pitää valtakunnan piikkipaikkaa siinä joukossa, jossa blogi kirjoitetaan joka päivä. Meillä puuttuvat päivät on laskettavissa varmasti yhden käden sormilla, jolloin olemme olleet paikassa, jossa ei kerta kaikkiaan ole ollut yhteyttä, jolla siirtää tarina nettiin. Mahdollisesti puuttuvat päivät eivät tarkoita, ettei blogia ole kirjoitettu. Se tarkoittaa ainoastaan, että julkaisupäivä on muuttunut, jolloin samalla päivällä saattaa olla pari kirjoitusta

Monen näköistä suunnitelmaa on ollut mitä tekisimme 2500 kirjoituksella. Satamaan suunnitelmat eivät ole päässeet, joka johtuu ehkä ainakin osin innostuksen puutteesta. Sillä kirjoitamme lähinnä ensisijaisesti omaksi iloksi. Toki on mukavaa, jos ja kun muutkin lukevat. Erityisen mukavaa on saada palautetta siten, että joku ventovieras ottaa jossain päin maapalloa hihasta kiinni, että me luemme blogianne säännöllisesti. Joskus olemme törmänneet sellaiseenkin, että saatamme tosiaan toisella puolella maapalloa jutella ventovieraiden kanssa niitä näitä ja yhtäkkiä joku keskustelukumppaneista sanoo, että joo me tiedetään tuo juttu, me luetaan joka päivä teidän blogi

Välillä on tuumattu, että pitäisikö materiaalista tehdä kirja ja välillä on ajateltu ottaisiko joku lehti tarinoiden julkaisun itselleen. Näitä voisi löytyäkin, sillä 2500 sivua lähestulkoon oikealla suomenkielellä odottaa ilmaiseksi poimijaansa. Taisi olla viime talvena Thaimaassa, kun huimaa vauhtia kasvava radio Podcast teki Päiviksestä jutun olisiko ollut WhatsAppin välityksellä. Siitä virisi ajatus, että josko mekin avaisimme kyseisen Podcastin ja aloittaisimme lukemaan kirjoituksia mahdollisesti musiikin lomassa. Ja koska kaikki pitää olla köyhällä ilmaista, on kohta vuosi etsitty musiikin tekijää, joka tosiaan voisi tällä tavalla saada omaa tuotantoaan tunnetuksi ja muiden iloksi.
Mutta katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

torstai 5. heinäkuuta 2018

Kotikaupungissa

päivis: Jyväskylän maalaiskunnan ja Jyväskylän muutaman vuoden takainen kuntaliitos mahdollistaa puhumisen kotikaupungista, vaikka viimeisin Jyväskylä-kotini olikin maalaiskunnan puolella. Tosin olen syntynyt Jyväskylän kaupungissa. Nyt olin siellä taas. Tutuissa maisemissa.

Jyväskylässä tulee käytyä sen verran usein, että mitään kulttuurishokkia ei yleensä koe, vaikka muutoksia yleensä joka kerta huomaakin. Nytkin myllätään Väinönkatua ja Kilpisenkadusta osa on muuttunut yksisuuntaiseksi. Pihakatukylttejä keskustassa on siellä täällä.

Jokin kaupunkisuunnittelussa on tainnut mennä pieleen, koska moni valittaa, että autoa ei keskustassa tahdo saada enää parkkiin. Ja jos saa, pysäköinti on kallista. Nuukuttani minäkin jätin auton kauemmaksi ilmaiselle paikalle ja kävelin loppumatkan. Samalla tuli katseltua katunäkymiä, jotka tosiaan eivät kauheasti ole muuttuneet.

Tuo grilli on ollut Puistokadun varrella niin kauan kuin jaksan muistaa.
Keskustassa oli meneillään juuri alkaneeseen Jyväskylän Kesään liittynyt yleisötapahtuma. Väkeä voisi sanoa olleen paikalla kourallinen. Muistan vielä ajan, jolloin joku vastaava esitys olisi kerännyt sankoin joukoin väkeä Sokoksen kulmalle. Keskusta on hiljentynyt, sillä moni viihtyy Seppälän uudessa valtaisassa ostosparatiisissa, Seppäköhän se on nimeltään.



Niin kuin aina, oli melko turha yrittää löytää edes tutuilta näyttäviä ihmisiä. Tajusin myös, että nähdäkseen pitäisi tarkkailla ensisijaisesti vanhempaa väkeä. Eläkeläisen näköisiä. Masentavaa?

Oli minulla ihan syykin lähteä Laukaasta kaupunkiin. Vaikka Jyväskylän Kesän nykyinen tapahtumatarjonta ei kovin hyvin vastaakaan odotuksiani, päätin silti osallistua maksulliseen tapahtumaan, jonka voi maksaa Smartumin kortilla. Sinne kun on vielä jäänyt työnantajan maksamia euroja, jotka on käytettävä vuoden loppuun mennessä.

Valitsin ensi maanantain M.A. Nummisen konsertin, jossa luvattiin olevan myös jotain 1960-luvun skandaalinkäryisestä Kesän ohjelmasta. Taisin silloin olla vielä sen verran nuori, etten itse osallistunut tuohon tapahtumaan, mutta olen myöhemmin kaivanut asiaan liittyviä tietoja yliopistolle tekemäni artikkelin yhteydessä. Ehkä silloisesta Nummisen esityksestä kuullaan nyt jonkinlainen päivitetty versio.

Jyväskylän kävelykadulla on usein jotain pientä näppärää nähtävää. Nyt Käsityömuseon edustalla oli puita verhoiltu virkatuilla lappusilla. Saattavat liittyä Kesän neulontatapahtumaan, tai sitten ei.

Kauppakadun yläpäässä K-Market mainosti kauppaa mukavalla julisteella, jonka aiheet oli poimittu Jyväskylästä. Samassa paikassa on toiminut K-kauppa jo vuosikymmenet. Kauppiaat ovat vain tainneet vaihtua.


keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Ajassa on mukava elää tuokioita

jormas: Kuten otsikossa kirjoitin, ajassa on mukava matkustella. Menneessä ja tulevassa. Ja palata hetkeen, jossa fyysisesti olemme. Televisiossa olemme seuranneet jonkun kauden sarjaa Outlander.
Siinä on tähän saakka ajassa matkustellut pääsääntöisesti yksi nainen kahden, eri vuosisadoilla eläneiden, rakastamiensa miesten välillä. Nyt lienee nykyaika hänellä hetkeksi helpottanut, kun tässä ajassa elänyt aviomies kuolla kupsahti. Touhua tuntuu kuitenkin riittävän. Itse liidän mielelläni myös tulevassa. Suomessa ollessani Thaimaassa ja päinvastoin. Että kuinkahan lienee Thaikotimme ja Harley Davidson pärjänneet kesän ilman meitä.

Kirjoitusaiheeseen tämä liittyy siksi, että eilen pyysi miitinkiaikaa monien asioiden kumppani monien vuosien ajalta. Peter Frerdrikson ympäristöministeriöstä. Joka luuhaa puolet ajastaan Suomessa ja toisen mokoman Ranskassa, sillä hänkin on leppoistaja eli eläkeläinen. Lanseerasin hänelle myös juuri oppimani aloittamisrajoitteinen sanan, jonka hän poimikin omakseen. Sanoi kuvastavan häntä oikein hyvin. Sainkin kuulla reippaan tunnin aikana sen hänen suustaan useammankin kerran.

Yhteinen taipaleemme liittyy lähinnä asunnottomien kanssa touhuamiseen. Siitä Peter kirjoittaa syksyllä ilmestyvää kirjaa, johon hän on haastatellut kymmentä mielestään asunnottomuuden poistamisen kannalta merkittävää henkilöä. Sanoi kirjoittamisen olevan hänelle myös silta työelämästä eläkkeelle. Tuntui arvokkaalta kuulua kirjassa samaan joukkoon kuin esimerkiksi entinen Helsingin kaupunginjohtaja. Tai apulaissellainen.

Peter kyseli minulta työn alusta tähän päivään. Oli mukava kulkea vuosikymmenestä toiseen ja palauttaa mieliin ikuisia muistoja. Kalliita ja vähemmän kalliita. Muistelin erityisellä lämmöllä Vailla vakinaista asuntoa yhdistyksen bossia, Roihan Jussia. Jonka linjaus yhdistyksessä oli, että Vva ei tuota palveluja hänen aikana asunnottomille. Vaan hän käy keskustelemassa asunnottomuudesta niiden kanssa, jotka luulevat tietävänsä, mutta eivät tiedä. Kelpo mies kaikkiaan, josta kyllä olisi tarinaa moneenkin kirjaan.

tiistai 3. heinäkuuta 2018

Sateella ei ole mukava ajaa

päivis: Ajoin tänään Tuusulasta Laukaaseen ja mietin, että eipä ole mukava ajella sadekelillä. Kuitenkin paljon ikävämpää oli kuitenkin niillä lukuisilla moottoripyöräilijöillä, jotka ajelivat vastaan. Mietin, mihinkähän olivat menossa, kun tällaisella koiran ilmalla olivat liikenteessä.

Sadekelillä pyöräily on sekä vaarallista että märkää. Nykyään tosin moottoripyöräilijöille on tarjolla hyviä varusteita sadekelilläkin ajettaessa. Ennen vanhaan piti joko hyväksyä kastuminen tai sitten piti olla oikein tukevat sadevaatteet. Vaaralliseksi moottoripyörällä ajamisen tekee muun muassa liukkaus. Kaksipyöräinen lähtee märällä asfaltilla helposti luisumaan, jos ei ole tarkkana.

Melkein koko matkan ajan piti käyttää tuulilasin pyyhkimiä.
Sateella autollakin ajaessa ohitustilanteet ovat ikäviä, vaikka sen tekisi nelikaistaisella moottoritiellä tai ohituskaistalla. Varsinkin rekoista, juuri muita autoja en tänään ohitellutkaan, roiskuu vettä ja samalla on vaikea nähdä, onko tiellä isoja lätäköitä.

Vaajakoskella näinkin yhden Mersun, jonka kuski oli ehkä joku tohelo, sillä hän kurvasi selvästi aivan liian suurella nopeudella vesilätäkköön niin että auto lähti välittömästi vesiliirtoon. Ja ihan niin kuin se ei olisi riittänyt, sama auto paineli hetken päästä uudelleen kylki edellä arvatenkin samasta syystä.

Vettä tuli melkein koko lähes 300 kilometrin matkan ajan. Vähän nauratti, kun Laukaata lähestyessäni Yle Suomen Jyväskylän toimituksessa selitettiin tosissaan, miten pohjavedet ovat vähissä ja kaivot kuivuneet. Eipä kyllä luulisi tuon olevan ihan totta viime päivien sateiden jälkeen.

Vaan on täällä Pohjolassa yksi paikka, jossa ei tunnu satavan koskaan. Se on Skanssen Tukholmassa. Viime kesänä katselin useinkin hauskaa Allsång pä Skansen -yhteislauluohjelmaa ja aina Tukholmassa paistoi aurinko. Ohjelma on kaiken lisäksi suora lähetys, joten hyvän sään on pakko olla totta. Tämän kesän ohjelmat ovat nyt alkaneet ja ainakin ensimmäisessä lähetyksessä, jonka näin, oli lämmintä ja aurinkoista. Miten lienee tänä iltana?

maanantai 2. heinäkuuta 2018

Blogi ilman nimeä, osa 2

Jormas. Usein kirjoitus, kuten moni muukin vastaava päättyy allekirjoitukseen ja useampaankin. Kai yksi tarkoitus on ilmoittaa kuka kirjoituksen laati ja toinen lienee, että kirjoitin mitä kirjoitin ja sen takana seison. Oma lukunsa ovat nimettömät kirjoittajat, jotka eivät tahdo seistä sanojensa takana syystä tai toisesta

Allekirjoitusta on monella tapana tehostaa jollain lisäyksellä. Silloin kun olen asialinjalla, se on usein sosiaalineuvos. Mutta vaikka olen asialinjalla, saatan käyttää jotain muutakin. Yhteen aikaan lisäsin itseäni kuvaamaan: "Väärien valintojen asiantuntija". Itselleni varsinkaan kyseessä ei ole mikään herja. Sen käyttämiseen taisi muokata termi: "Kokemusasiantuntija". Vaikka sekin on hyvä, en ole päässyt kokemusasiantuntijoiden kanssa yhteiseen ymmärrykseen kuka on oikeutettu mainittuun titteliin. Lähes kaikki ovat sitä mieltä, että pitää olla ensinnäkin kokemusta siitä mistä on kulloinkin kysymys. Ja toinen, siis se, josta olen eri mieltä, on vaatimus, että ongelma pitää olla selvitetty.

Ei ole auttanut perusteluissani rautalangasta vääntö. Vaan "sen minkä sanoin, sen sanoin ja se ei muutu". Ei, vaikka puhun esimerkkinä ikänsä lusineesta, vanhasta Turun Kakolan ruunasta, joka ei vuosikymmeniin ole selvinnyt siviilissä yhtä suvea kauempaa. Joka olisi juuri oikea kokemusasiantuntija kertomaan ensimmäistä kakkua lusimaan tulevalle nuorelle: "Tätäkö haluat?" Näillä ongelmansa selvittäneille ei riitä perusteluiksi, että jollakin ei ole kokemusta miten elää oikein, mutta on sitäkin enemmän tietoa yhdestä väärästä vaihtoehdosta. Siitä miten ei tule elää. Hän on Väärien valintojen asiantuntija. Sellainen minäkin olen.

Sitten pidän lisäyksestä. "Elämän koelentäjä". Joka kertoo, että haluan löytää ja luoda koko ajan jotain uutta. Luulen, että kuihtuisin pois, jos en näin voisi tehdä. Uuden etsimiseen löytyy paukkuja, kun osaa ja haluaa karsia elämästään pois jotain ajatuksella, että vaikka en tiedä mikä on oikein,  niin tiedän tämä olevan minulle väärä valinta. Kun karsin sen pois, on tilaa etsiä uutta. Tämä oli yksi olennainen oivallus, kun luovuin päihteistä ja tupakasta.

Sitten kun pääsin ja jäin pois palkkatyöelämästä, en halunnut olla eläkeläinen, Halusin olla "Leppoistaja". Joka tarkoittaa, että minulla on paljon tekemistä edelleen, joista suurin osa on, että teen sen ehkä tänä tai ensi vuonna. Tai en ollenkaan. Leppoistajan arkeen eikä juhlaan sovi hötkyily.

Viime viikolla Päiviksen ja vähän minunkin ystävältä, Riitalta, sain allekirjoituksen jatkeeksi huippusanan, joka liittyy oleellisesti myös leppoistajan arkeen. Olen nyt myös aloitusrajoitteinen, sillä suosikkíohjeeni on: "Älä tee sitä tänään itse, jonka voit huomenna teettää jollakin toisella".