Viikonlopun viettoa

päivis: Ensimmäinen viikonloppu tällä reissulla tarkoitti minulle muun muassa käyntiä Pattayan must-paikoissa. Niitä ovat Pohjois-Pattayalla sijaitseva BigC-ostosparatiisi ja toinen samanmoinen nimeltään Central Festival. Aika nopeasti selvitin niiden lisäksi vielä Mike Shopping Mallin ja Royal Gardenin. Ja lopuksi kävelin vielä Friendshipin ruokakauppaan. Kävellen kuljin noiden muidenkin paikkojen väliset matkat. Polarin aktivointiranneke kirjasikin päivälle suositeltavat 10 000 askelta ja ylikin.

Vilkaisin kelloa, kun hyppäsin Jompparilta lavataksiin ja istuin sen kyydissä lavataksien kakkosvyöhykkeellä sijaitsevan BigC:n kohdalle saakka. Matka näytti kestävän lähes puoli tuntia. Harvoin se tuntuu puolelta tunnilta, koska matkan varrella on niin paljon nähtävää ja usein matkustajat vaihtuvat moneen kertaan Pattayalle mennessä.

Nyt menomatkalla joukossa oli ainakin yksi ladyboy eli naiseksi pukeutunut, mutta myös erehdyttävästi naiselta näyttävä mies. Ehkä heitä voisi nimittää myös transsuiksi, mutta luulen että kyse on silti vähän erilaisesta ilmiöstä. Ladyboyt ovat sitä mitä ovat 24/7, heitä näkee siis usein muun muassa erilaisissa palveluammateissa. Edelleen luulen, ettei täällä kenellekään tule mieleen, että ladyboyt pitäisi saada parannettua miehiksi, kuten meillä kovasti haluttaisiin tehdä homoille. Tosin en muista nähneeni yhtään vanhemmalta vaikuttavaa ladyboyta, joten kuka tietää, miten heille iän karttuessa tapahtuu.

Suuri osa kanssamatkustajista oli tuttuun tapaan venäläisiä. Heidän määränsä on täällä selvästi vähentynyt, mutta lavataksin kyydissä sitä ei juuri huomaa.

Pattayalla vietettiin kansainvälistä ilotulitusfestivaalia, joka houkuttaa samalle viikonlopulle muitakin oheistapahtumia. Central Festifalissa oli sankoin joukoin erilaisiin esiintymisasuihin pukeutuneita lapsiryhmiä, jotka kisasivat ties minkä lajin paremmuudesta. En joutanut jäädä katselemaan esityksiä, enkä varsinkaan viitsinyt tunkea sankan katsojamuurin läpi nähdäkseni, mitä esiintymispaikalla tapahtuu.

Ainakin tämä kilpailuryhmä odotti tulevaa esitystä rennosti.

Pakollinen selfie rannalla.

Pattayan ranta oli puolestaan valjastettu markkinoille. Se tarkoittaa, että muutaman kilometrin pituinen ranta on täynnä myyntikojuja. Monet niistä olivat vielä päivällä kiinni, mutta yhdestä ostin meille pienen maton kylppärin oven eteen. Maksoi vähän alle 2,5 euroa.

Jomtienilla sen sijaan pidettiin kaksipäiväiset kalastuskilpailut ja niiden päätyttyä kilpailun tapahtumakeskusta alettiin valmistella tulevaa vesiskootterikisaa varten.

Tänään käveltiin rannalle nro 33, jossa aina tietää tapaavansa muitakin suomalaisia. Vaikka iltapäivällä ukkostikin ja lähestulkoon satoikin hetken, ei ilma siitä juurikaan viilentynyt. Mittari näyttää tähän aikaan vuodesta tasaisen varmasti noin 30 astetta.

Lauantaipäivän sälää

jormas: Tänään oli Seuralla jokaviikkoinen hernekeitto- ja lättupäivä. Ne voi ottaa salaatilla tai ilman, soodalla tai kahvilla, mehulla tai leivällä ja niin edelleen. Vaihtoehtoja on monia. Ja kävijöitäkin melko mukavasti.
Töitä tehdään myös melkoisesti Seuran uusien tilojen eteen. Motivaatiota nakertaa, että en ole ollut mukana suunnittelemassa tilojen markkinointia ja pariin ehdotukseeni en saanut edes vastausta. Yleisesti ottaen osa on ankarasti tilojen hankkimisen puolella, osa yhtä ankarasti vastaan ja iso osa katselee rauhassa. Ja ehkä ihmettelee, että miksi emme osaa olla tässäkään asiassa yhtä mieltä tai ainakin puhaltaa samaan hiileen. Tänään sen loihi sanoiksi yksi vanhan liiton jermu, kun totesi, että valitettavasti Seuran tilojen hankinnasta on tullut monen suomalaisen henkilökohtaiseen pahan olon ja katkeruukdsien purkupaikka. Mutta ehkä se on sitä per..saa...juma suomalaista sisua.

 

Tänään kävin myös nauttimassa vuosiannokseni petanque kuulapelistä. Oli nimittäin parikilpailujen aika. Ja puolustettavana viime vuoden pronssimitalit. Saldo Jyrillä ja minulla oli nyt kuudesta ottelusta  pyöreä nolla. Ei siis ainuttakaan voitettua ottelua. Mutta seura sekä henki Buddhan aukiolla oli loistava ja se on pääasia.

Päivän päätteeksi oli ohjelmassa vielä Pattaya Suomi-Seuran hallituksen kokous, jossa asioita taas aivan mukavasti. Meille oli tarjottu ostettavaksi muun muassa paikallista ilmaisjakelulehteä, johon hallitus sanoi yksimielisesti, että ei kiitos. Ja aivan oikein, sillä emme saa pidetyksi hanskassa edes omien nettisivujen noin kymmentä mainosta.

Asumisesta on kyse

päivis: Tänään on työpäivän ulkopuolella tullut häärättyä asumisen parissa. On käyty kahdellakin condominiumin työmaalla. Ensimmäinen oli Seven Seas, jonne uusi Thaimaan-kotimme on valmistumassa. Tänään kuulimme, että sähköposteilta voimme touko-kesäkuussa odotella kutsua tulla hyväksymään asunto. Jo nyt olemme saaneet vinkkejä, mitä varsinkin asunnon tarkastamisen yhteydessä tulee katsoa ja jos työtä ei ole tehty kunnolla, pitää vaatia korjauksia. Ihan niin kuin Suomessakin tapahtuu. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta.

Seven Seasilla käynti tarkoitti myös sievoista summaa rahaa, joka toiseksi viimeisenä eränä piti nyt toimittaa rakennuttajalle. Thaimaan bateiksi vaihdettu rahanippu oli melkoinen. Olen melko luottavainen sen suhteen, että suuri Seven Seasin rakennuskompleksi valmistuu. Intialainen yhtiö, joka sitä rakentaa, on aloittanut jo toisenkin kohteen ja kolmatta on nyt alettu markkinoida.

Kyselin myyjän edustajalta, miten ruplan aiheuttama ahdinko näkyy venäläisten tekemissä asuntokaupoissa. Hänen mielestään se ei näy juuri mitenkään, sillä asunnon ostoa harkinneet ovat jo valmiiksi säästäneet dollareita ostaakseen osakehuoneiston eli condon Thaimaasta. Jenkeille, joiden piti tulla seinänaapureiksemme, sen sijaan oli käynyt köpelösti. Jos oikein ymmärsin, he olivat lähteneet epärehellisen välittäjän kelkkaan, joka oli viekkaudella ja vääryydellä onnistunut lypsämään asiakkailtaan asuntoon varatut rahat. Unelma Thaimaan-kodista oli heidän osaltaan siis kariutunut mahdollisimman ikävällä tavalla.

Edelleen olemme myös oletuksessa, ettei 1450 huoneiston condominiumiin ole ainakaan vielä lisäksemme tulossa yhtään suomalaista. Mikään virallinen tieto tämä ei ole, mutta kai tilastollinen todennäköisyys olisi suomalaisten määrä huomioiden, että jokunen muukin maanmiehemme ja -naisemme olisi ihastunut Seven Seasin kohteeseen.

Kaikki pöydät täyttyivät lopulta, kun suomalaiset tulivat
syömään lohikeittoa ja miettimään mahdollista asunnon
hankintaa Buddha-vuorelta. Toivottavasti jokunen myös
innostui tukemaan seuran uusien tilojen hankintaa.

Päivän päätteeksi olimme Buddha-vuorella suomalaisen Juha Timosen uusimmalla rakennustyömaalla osallistumassa ohjelmalliseen markkinointitapahtumaan. Timonen toivoo mahdollisimman monen suomalaisen hankkivan huoneiston parin vuoden päästä valmistuvasta yhtiöstä. Samalla Pattaya Suomi-Seura toivoi suomalaisten innostuvan tukemaan omien tilojen hankintaa samaisen condominiumin alakerrasta.

Siaminlahti

jormas: Blogi voi olla myös kuvilla täytetty. Tai sekä että. Kuvilla ja sanoilla.

Avolava-avoauto, johon on laitettu ohjaamoon jälkeenpäin plexikatto

Jos Suomessa lapsi kylpisi kadulla kuvan ämpärissä, mittaisi yksi viranomainen
vedenlämpöä, toinen kylpyastian kokoa ja kolmas etsisi vanhempia voidakseen
päättää, otetaanko huostaan lapsi, vanhemmat vai molemmat.

Luvalla julkaistuna Seuran toisen sihteerin, Riden neljä apujalkaa. Harley Parkinson

Siaminlahden rannalla treenaavat myös suomalaiset huippu-urheilijat.
Yllä poseeraa Pattaya Suomi-Seuran petanquejoukkue

Yksi päiviksen etätyöpisteistä

Pettämätön Pattaya

päivis: Pattaya on entisellään. Tai sen kautta on toistaiseksi vain tultu lentokenttäbussin kyydissä. Jomtienhan ei ole oikeasti Pattaya. Osoitteessammekin lukee Jomtien, Banglamung ja vielä Chonburi. Mutta Jomtieta kutsutaan joissain tapauksissa Etelä-Pattayaksi ja meiltä etelämpänä seuraava tienoo on Na Jomtien eli Jomtienin edessä.

Olisin voinut yhtä hyvin aloittaa tekstin toteamalla, että Jomtien on entisellään. Aamukeskustelun tuloksena Jorma ja Pattaya Suomi-Seuran puheenjohtaja totesivat, että yksi ainakin suomalaisten paheista täällä on väärin ymmärtäminen. Ja kun joku asia ymmärretään väärin, sitä itselle syntynyttä ymmärrystä asiasta kuin asiasta mielellään jaetaan eteenpäin. Jutut usein leviävät kulovalkean tavoin, huolimatta siitä, ovatko ne totta vai ei.

Pettämätöntä täällä on toisinaan myös englannin kielen käyttö niin, että asia on vähän sinne päin. Varsinkin itse väsätyissä ja joskus painetuissakin kylteissä sanat ovat niin, että asian joko pystyy ymmärtämään oikein tai sitten sen ymmärtää juuri niin kuin kylttiin on raapustettu. Usein niistä voi lukea monenlaista tahatonta huumoria.

Tämän päiväisellä kävelylenkillä törmäsimme tällaiseen versioon Suomen lipusta tai paremminkin sen asennosta. Toisaalta on aika inhimillistä, että tällaisia erehdyksiä sattuu. En minäkään suinpäin osaisi sanoa, missä järjestyksessä minkäkin maan lipun kolme väriviivaa esimerkiksi ovat. Onko ylimpänä punainen väri vai kenties sininen.

Suomen lipun tarkoitusta juuri tässä kohtaa ei ihan ymmärtänyt, vaikka kuvassa näkyvän pallukan päältä löytyy sana sauna. Sauna täällä ei varmaankaan johdata ihmisiä ajattelemaan erityisesti suomalaista saunaa, koska sellaista täältä on vaikea, ehkä mahdotonkin löytää. Sen sijaan on korealaista saunaa, venäläistä saunaa ja Jomtienin saunankin on rakentanut joku muu kuin suomalaista alkuperää oleva ihminen.

Mutta voihan olla, että juuri tuossa kuvan paikassa onkin ihka aito suomalainen sauna. Ehkä me vain lipun ristin asentoa ihmetellessämme emme osanneet katsoa oikeaan suuntaan. Niinkin täällä voi käydä.

Palaute Omia polkuja kulkevien kivijalkakaupalle-kohtaamispaikalle

jormas: Tiedän, että Kaupan väki siellä koto-Suomessa lukee blogiamme. Ainakin herra Harri. Pattayalle saakka tullut palaute ansaitsee tulla huomioduksi myös itse pelipaikalla.
Koska palautteen antaja saattaa itsekin näitä lueskella, hän antakoon halutessaan nimensä tai vaikkapa jatkakoon jutustelua tälläkin foorumilla.
Kas tässä saamamme viesti: "Henkilökunta Kaupalla on todella mukavaa. Päivä on pelastettu kun siellä käy. Olen tuntenut itseni arvokkaaksi ihmiseksi siellä käytyäni, koska henkilökunta on minua siten kohdellut!"

Thaimaan kodissamme

jormas: Täällä ollaan Pattayan-Jomtien auringon alla, kuten monesti aiemminkin. Oli oikein mukava tavata tuttuja, sillä heitä, jotka laillamme tulevat tänne kerta kerran jälkeen vuodesta toiseen, on paljon. Kuka on vähemmän aikaa ja kuka kauemmin. Monet viettävät täällä koko talven, mutta aika usein hieman alle puoli vuotta, sillä se joidenkin tulkintojen mukaan SAATTAA olla aika, joka vaikuttaa suomalaiseen sosiaaliturvaan. Mutta  on heitäkin, jotka asuvat täällä käytännössä pysyvästi. Yllättävän moni suomalainen on tullut Ruotsista ja on peräti siellä kirjoilla.

Aamun ihmetyksen aihe oli parvekkeen seinältä kadonnut ilmastointilaite. Arvatenkin se on jonnekin Seuran puolesta siirretty, sillä eilen illalla sisäyksikkö puhalsi kyllä viileää Jompparin ilmaa entiseen tapaan. Joten tuskimpa sitä on varkaat vieneet, joita heitäkin aikoinaan luonamme vieraili, kun nukuimme ovat takana makuuhuoneessa. Silloin luotin vielä sokeasti, että suojelee, kun on joka puolella asutusta ja elämää sekä olemme keskellä suomalaisyhteisöä. Vaan ei ja yön aikana oli olohuoneen pöydältä kadonnut muun muassa päiviksen läppäri ja pari puhelintani. Mutta ei huolta, sillä vakuutusyhtiömme maksoi vahingon.

Tältä näyttää kotikatumme parvekkeelta. Talorivin päässä on meri

Nettiyhtteyksiä mellä on ollut wlanin kautta parikin, joista toinen on  mahdollistanut muun muassa makuuhuoneessa TV-kaistan kautta kaikkien suomalaisten kanavien katselun. Vaan nyt toinen puuttuu ja jäljellä on huonompi yhteys, joten täytyy tuumailla kuinka asian kanssa olisi hyvä elää ja menetellä.

Iltasella kävimme syömässä kotikadun papukaijaravintolassa, jossa molemmat siivekkäät jatkoivat eloaan ja oloaan puolen metrin kahleissa. Surullista ihmisten huvittamista tavallaan, mutta toisaalta ne lienevät jo niin tottuneita kahlelinnuiksi, että tuskin siitä kärsivätkään. Rapsutella niitä saa entiseen tapaan välillä ja välillä ei. Kaikki kiiltävä sormissa, ranteissa ja kaulassa niin ikään kiinnostaa näitä valkoisia papukaijoja entiseen tapaan.

Mukava oli huomata myös mopotaksimiesten kaksi koiraa, joista toinen tuli heti luokseni tervehtimään. Aivan kuin olisi tuntenut ja muistanut. Ja mikä ettei, sillä eräänkin makupalan olen niille antanut. Nytkin valitsin syömiseni luiden mukaan, jotta oli jotain annettavaa tuliaisiksi. Mukavaa.

Bussimatka kentältä kesti kauemmin kuin koskaan, yli kaksi tuntia, sillä maailman pisin katu Sukhumvit Road on ikuinen rakennuskohde. Mutta täällä ollaan ja kaikki on vallan mainiosti.

Todistettavasti perillä

päivis: Olemme olleet kutakuinkin Finnairin kannattajia kaikilla Thaimaan-matkoillamme. Olemme lentäneet suoraan Helsingistä Bangkokiin ja päinvastoin Finnairin kyydissä. Vain kerran teimme toisin lentämällä Finnairilla Helsingistä Singaporeen ja sieltä paikallisemmalla lentoyhtiöllä Thaimaahan.

Vähän pelkäsimme, että matkalaukkumme ei kulkisi kanssamme samalla
koneella Thaimaahan asti, mutta pelko osoittautui turhaksi.

Nyt teimme poikkeuksen, jota on pitänyt selitellä tutuille ja vähän tuntemattomillekin. Kenties hieman itsellemmekin. Päätös lentää Ukrainan Kiovaan ja sieltä edelleen Bangkokiin ukrainalaisen lentoyhtiön koneella syntyi vain muutamaa päivää ennen Ukrainan sotaisuuksien kantautumista uutisiin. Emme pitäneet aiheellisena peruakaan lentoamme. Kesällä varauksen tehdessämme marraskuu tuntui etäiseltä ja kuvittelimme ehkä myös, että kriisi on jo ohi, kun matkamme vihdoin tulee ajankohtaiseksi. Vaan eipä se sitä vielä ole.

Satuimme matkalla Helsingistä Kiovaan samalle penkkiriville Ylen äskettäin nimittämän Ukrainan-kirjeenvaihtajan, Kerstin Kronvallin kanssa. Hän uskoi, että pahin ei suinkaan vielä ole ohi. Kronvall kertoi ennen kirjeenvaihtaja-nimitystään käyneensä useammankin kerran Ukrainassa ja häneltä saimme tiiviin tietoiskun erityisesti maan pääkaupungista, Kiovasta. Tuli jopa mieleen, että siellä olisi mukava joskus käydä, kunhan maan olot tuosta joskus tasaantuvat. Itse asiassa Kiovaan sotatoimet eivät olekaan kai levinneet, mutta mistä tosiaan koskaan tietää, miten tilanne siellä etenee.

Lentomme Kiovaan ja sieltä Bangkokiin sujui melkein mutkattomasti. Hetkeäkään ei edes osannut pelätä, että jotain voisi sattua. Kerstin Kronvallkin vakuutteli, että lentoreitit eivät enää mene Itä-Ukrainan yli. Tosin tuota lentoon lähtöä piti koneessa odotella pari tuntia. Ihan tiedottamisen mestareita ukrainalaiset eivät tunnu olevan, sillä täysi koneellinen matkustajia istui pitkään ja välillä seisoikin ihmettelemässä, mistä viivytys johtuu. Lopulta yksi lentoemännistä suostui tokaisemaan, että jäätä pitää sulattaa koneen yltä. Hieman huvitti, kun matkustamossa alettiin taputtaa koneen viimein päästyä ilmaan. Yhtä iloisia tuntuivat olevan, kun viimein laskeuduimme Suvarnabhumin kentälle. Oli niin kuin kotimaisilla seuramatkoilla konsanaan ainakin ennen vanhaan.

Thaimaa

jormas: Tänään tosiaan lähdemme Pattayalle. Tai jos tarkkoja ollaan niin Big Buddha Hillin toiselle

Vuoren toisella puolella on Pattaya ja toisella Jomtien

puolelle Jomtien kaupunkiin.

Thaimaassa joulua vietetään oikeastaan vain turistien ja muualta sinne tulleiden vuoksi, sillä buddhalaisuus ei juuri joulua juhli. Thaimaassa taitaa kristittyjä olla alle 5 % väestöstä. Tietysti krisitillisyydellä ja buddhalaisuudella on paljon yhteneväisyyksiä, mutta on erojakin. Kun Jeesus sanoi keskuudessamme tallustellessaan, että hän on Jumalan poika, niin buddha vastaavasti sanoi, että hän on ihminen. Joten ehkä buddhalaisuus onkin enemmän filosofia kuin uskonto.

Joka tapauksessa me lennämme tänään Helsingistä Ukrainan pääkaupunkiin Kiovaan ja parin tunnin jälkeen jatkamme niin ikään Ukraina International Airlinesin koneella Bangkokiin. Nettitietojen mukaan lentoreitti on Itä-Ukrainan yli. Ehkä vietämme jännittäviä tuokioita 10 kilometrin korkeudessa.

Blogimme pääsisältö siirtyy näin lähes kahdeksi kuukaudeksi aasialaispainotteiseksi, joten ken niin tahtoo, eläköön mukanamme.

Ikäihmiset ja elämäntaidot

päivis: Sain taas vettä myllyyn, kun puhuttiin palokuolemista, tänään jo toistamiseen noin viikon sisällä. Uutinen oli, että palokuolemia on sattunut enemmän kuin viime vuonna. Tai luultavasti vertailua tehtiin edellisvuoteen. Samalla huomautettiin, että varsinkin vanhuksille niitä sattuu.

Kun tästä aiheesta siis jokunen päivä sitten puhuttiin, oikein muistutettiin, että omaisten pitää puhua vanhusten kanssa siitä, miten pitää tulipalon sattuessa toimia. Ymmärrän oikein hyvin tämän viisaan ohjeen, jos kyse on muistisairaasta vanhuksesta. Hänen valmiuksiaan tulipalotilanteessa onkin syytä testailla. Mutta kun ohje tunnuttiin annettavan koskemaan kaikkia ikäihmisiä. Että kun olet tarpeeksi vanha, sinua tulee kohdella niin kuin pientä lasta.

Kysyn vaan, että onko esimerkiksi Jörn Donner menettänyt kyvyn ymmärtää, miten pitää toimia, jos kotona tuli pääsee irti? Hänhän on jo aika iäkäs. Muita mieleen tulevia tunnettuja ikäihmisiä ovat myös Elisabeth Rehn, Martti Ahtisaari tai vaikkapa Eino Grön. Ehkä joku pitää Paavo Väyrystäkin aika vanhana. Täytyisikö jonkun nyt ottaa asiakseen puhua myös heille tästä vakavasta asiasta?

Tänään vietettiin Päivä paloasemalla -tapahtumaa.

Pillastuin siis siitä, että ikääntyessään ihmisen ajatellaan menettävän joitakin ihan peruselämäntaitoja. Tai ainakin jotkut tuntuvat uskovan näin. Ehkä olisi paljon tärkeämpää opastaa lapsia toimimaan oikein, jos joutuvat tulen armoille. Aika hyvin lapset tähän kai koulitaankin.


Tai enpä tiedä. Lähes kaikki lapset varmaan saavat aikuisen valvonnassa kokeilla, miten kynttilän liekki polttaa, mutta ehkä kodeissa ei ole kuitenkaan tapana järjestää pelastautumisharjoituksia tulipalon varalle. Usein kuulee, että lapsi olisi mennyt vaikka vaatekaappiin piiloon, kun tuli on päässyt irti. Sellainen käytös kertoo siitä, että asiaa ei ole kotona tai päiväkodissa tai koulussa otettu puheeksi.

Jos jollain on paljon ikää, hän tuskin piiloutuu komeroon tai tekee muuta ajattelematonta tulipalon sattuessa. Ennemminkin hänen pelastautumistaan vaikeuttavat fyysiset esteet, kun jalka ei enää nouse entiseen malliin tai ikääntynyttä vaivaa esimerkiksi huimaus. Tuskinpa siis vanhusten palokuolemien syynä on ymmärtämättömyys siitä, miten pitää toimia.

Kun selailin noita palokuolemista kertovia lehtijuttuja netistä, yksi huomio oli, että maaseudulla ihmiset ovat omatoimisempia, kaupungeissa taas luotetaan enemmän siihen, että yhteiskunnan järjestelmät tulevat ripeästi apuun hädän hetkellä. Olisivatko kaupunkilaiset mummut ja vaaritkin alkaneet luottaa liiaksi siihen, että yhteiskunta auttaa? Tuskinpa sentään.

Poket, vahtimestarit ja ovimiehet

jormas: Vaikka tuleekin aika tavalla linkitettyä blogi ja facebook sivuillemme muiden juttuja, en kovinkaan paljon harrasta sivuilla toisten tarinoiden saati kaskujen kertomista. Toki poikkeuksiakin on, sillä mitään julkaisujemme linjauksista ei ole lukkoon lyöti saati kiveen hakattu.

Tänään siis kerron vapaasti muunnettuna jutun, jonka luin kuvan paidan kirjasta. Se kertoo otsikon mukaisista ovimiehistä. Aihe sinällään vuosia kuppiloiden kanta-asiaakkaana on tuttu ja saatoin aikanani olla itsekin kyseisessä tehtävässä jonkun illan. Paikka taisi olla Hyrylän Kesti-Grilli ja/tai samoissa tiloissa toiminut Ravintola Pippuri.

Joka tapauksessa tällä hetkellä luen kirjaa Poket. Siinä on ainakin yksi minuun kolahtanut tarina. Joka ehkä osuu siksikin hyvin, että työpaikka ravintolan tuulikaapissa tai ainakin ravintolaelämä on kovin tuttua.

No niin. Yhdessä kuppilassa oli paikalla parikin vahtimestaria, kun sisään änkesi hirveällä höyryllä jurrinen, noin 150 senttiä pitkä pujottelukeppi. Ja suoraan toiseen vaksin raiveliin kiinni, että ....tun homo, nyt tulee lättyyn jne.
Vaksi sitä aikansa kuunteli, otti tyyppiä niskasta kiinni ja heitti pihalle. Siellä uho jatkui, että ...tu...tana mä haen pyssyn ja ammun sut.
Tästä innostui toinenkin ovimies ja lampsi ulos jututtamaan miekkosta. Ja kas, mies rauhoittui silmissä ja käveli maltillisesti takaisin sisään toisen vahtimestarin juttusille tarjoten kättään. "Että sori, mä en tiennyt."
Ovimies jäi hoopona tuumaamaan pujottelukepin poistumista, kysyen kollegalta, että mitä sä sille puhuit: "No, mä sanoin tyypille, että koita ymmärtää, sillä sä oot tosi allerginen homottelulle, koska sä oot nääs transvestiitti." Mitäpä siihen toinen kuin, että just joo......

Olen väsynyt päiviin ja öihin

päivis: Ei vaineskaan. En ole erityisen väsynyt. En oikeastaan ollenkaan. Päivästä toiseen jaksan ihmetellä, miksi en pode kaamosmasennusta tai ainakaan tuota väsymystä, joka tuntuu taas vaivaavan lähes jokaista. Kun on niin pimeää. So what? Mutta kai siinä ainakin osalla on ihan fyysinen syy taustalla. Mistäpä minä sen voin tietää, kun kerran itse taidan olla tässä suhteessa kovin onnekas.

Huomaan jopa pystyväni liikkumaan pimeässä aika vaivattomasti. Parin päivän välein käyn Niilon kanssa pienellä saarellamme, Rabbit-islandilla, pilkkopimeässä laittamassa sinne uurnahaudatun Rudi-koiran muistoksi kynttilän palamaan. Pimeällä kompuroimme Niilon kanssa sinne siksi, että töistä tullessa on jo pilkkopimeää.

Vähän enemmän olen sen sijaan väsynyt kuulemaan ja lukemaan uutisia ja varsinkin mielipiteitä sukupuolineutraalin avioliittolain jännitysnäytelmästä. Tuntuu, että tekopyhät ovat taas löytäneet toisensa ja Facebook pullistelee kalastelua (trollausta?) sen puolesta, että näyttäisi siltä, että kansalaisistakin valtaosa olisi sitä mieltä, että homot ja lesbot pysyköön lestissään.

Aika huojentavaa oli sentään kuulla uutisissa muutaman nuoremman ihmisen suusta, että ilman muuta samaa sukupuolta olevat voisivat solmia avioliiton keskenään, kun kerran toisiaan rakastavat. Ja että kirkko päättäköön ihan itse, keitä se vihkii.

En usko, että kiistassa on niinkään kyse huolesta lapsen oikeuksia kohtaan, vaikka sillä kortilla vastustajat pelaavat. Enemmänkin luulen, että homous on edelleen niin kova paikka monelle suomalaiselle, että sen olemassaoloa pitää vastustaa hinnalla millä hyvänsä, kun se ei sentään enää meillä ole rikos.

Tämä on päivän aiheeseen liittyvä, Finlaysonin sivuilta poimittu mainos.

Sen sijaan aika huvittavaa oli kuulla toinenkin homo-uutinen juuri tänään, kun julkistettiin, että  nyt homot ovat Tom of Finlandin taiteen kautta päätyneet jopa Finlaysonin pussilakanoihin. Ehkä jostain nousee kettutyttöjen tavoin joukko Raamatulla päähän lyöviä homofoobikkoja, jotka tekevät iskuja Finlaysonin myymälöihin ja sprayaavat pussilakanapakkauksia ihan niin kuin aika ajoin on innostuttu töhrimään minkkiturkkejakin. Ehkä se olisikin paljon reilumpaa kuin jankuttaminen siitä, että terveitä ja tasapainoisia lapsia kasvaa vain perinteisessä ydinperheessä.

Pakko lisätä vielä sellainenkin huomio, että miltähän tämän kaiken tuoksinnassa tuntuu homoista ja lesboista, puhumattakaan niistä yksinhuoltajaäideistä tai -isistä, joilla ei ole tuota toista vanhempaa mukana kasvattamassa yhteisiä lapsia. Saattaa jopa tuntua aika pahalta.

Linnan juhlat

jormas: Minulla on paljon turhia toiveita ja tavoitteita elämässä. Joista iso osa on kuitenkin toteutunut. Mutta kaksi odottaa edelleen toteutumistaan vuodesta toiseen. Toinen on kylpeä eduskunnan saunassa ja altaalla ja toinen on saada kutsu Linnan juhliin. Kutsuja linnoihin tai ainakin ehdolle tosin tuli aikoinaan enemmänkin, mutta selvisin niistä aina niin sanotusti ehdonalaisella. Mutta Linnan juhliin ei kutsua tullut vieläkään. Mutta ehkä se nyt oli lähellä, sillä eilen soitti Keski-Uusimaan toimittaja ja kysyi, että olenko saanut kutsun?

Päiviksen kanssa menin avioliittoon Sininauhasäätiön Mutterimajallla. Vaikka tässä vähän elvistelyn makua onkin, on rakennus suunnitteluineen omaa käsialaani. Tosin arkkitehti sen on niin sanotusti puhtaaksi piirtänyt. Eikä suinkaan ensimmäinen tehtävään valittu. Jonka kanssa pärjäsin erinomaisesti niin kauan kuin istuin rahakirstun päällä ja hyväksyin kiltisti kaikki suunnittelukustannukset. Vaan sitten, kun olisi pitänyt tehdä vähän talkootyötä Merikonttikotimme eteen, emme enää mahtuneetkaan samalle kupille. Mutta eipä ollut ensimmäinen virhearvioni ihmisestä.

Mutterilla pidimme häidemme yhteydessä "Kaikkien aikojen juhlat", jotka liittyivät oikeastaan kaikilta osien Sininauhasäätiöön. Häiden lisäksi muistelimmme Sininauhasäätiön 50-vuotistaivalta, siunasimme Mutterin käyttöön ja juhlimme saamaani sosiaalineuvoksen arvoa. Sosiaalineuvoksen arvo ei omassa päässäni minulle istunut. Kunnes oivalsin, että sitä ei saa kouluja käymällä. Sen jälkeen olen kantanut arvoa ylpeydellä. Oikeastaan jo siksikin, että se tuntuu joitakin närästävän. Joka tapauksessa Mutterilla oli 21.10.2007 (meniköhän päivämäärä oikein) neljä mittavaa juhlimisen aihetta.

Ehkä juuri siitä syystä juhlajengikin oli ainakin Sininauhan ympyröissä, sanoisinko ennennäkemätön. Mukana olivat muun muassa nykyinen presidenttimme Sauli Niinistö ja hänen vastaehdokkaansa Pekka Haavisto. Ja paljon muita silmäätekeviä.

Me siis kutsuime Saulin häihimme, mutta  Linnan juhliin ei ole vastavuoroisesti häneltä kutsua tullut. Eikä perhe- tai muihin ykstyisempiinkään pirskeisiin.  Ehkä voin elää edelleen ilman sitäkin, kun oma saunakin tuli tehtyä merikonttiin viime suvena.

Juhlista muistuu mieleen monta mukavaa muistoa, joista olen kirjoittanut aiemminkin. Yksi on tietty häävalssi. Jota en osannut tanssia, kuten en hallitse muitakaan tansseja. Paitsi aikoinaan vähintään yhden ison Geen kumarassa, kun hallitsin ne kaikki. Mutta palkkasin sijaikseni tanssimaan mustalais-Santun https://www.youtube.com/watch?v=29pEFQUjhoQ. Jonka suvulta olen ostanut ainakin kolmessa sukupolvessa viinaa. Käteisellä ja velaksi. Santtu pitää Päämaja-kuppilaa rakennuksessa, jonka yläkerrassa minut on alkuunpantu reipas 60 vuotta sitten.

Trollit asialla

päivis: Hesari kirjoitti eilen trolleista, tässä tapauksessa venäläisistä, jotka syöttävät netin kautta Venäjä-myönteisiä ajatuksia muunmaalaisten ihmisten luettavaksi. Hesarin mukaan Pietarissa on talo, jossa jopa 200 blogikirjoittajaa työstää Venäjää ja Putinia kehuvia tekstejä ja vastaavasti tekevät kaikkensa mollatakseen muun muassa Yhdysvaltoja ja Ukrainaa.

Tänään lehti jatkoi aiheesta kirjoittaen näin:
”Trol­laa­mi­nen tar­koit­taa ver­kon eri­lai­sil­le kes­kus­te­lu- ja kom­ment­ti­pals­toil­le teh­tyä kir­joit­ta­mis­ta, jon­ka tar­koi­tuk­se­na on är­syt­tää ja pro­vo­soi­da mui­ta kes­kus­te­li­joi­ta. Se teh­dään lä­hes ai­na ni­mi­mer­kin suo­jis­ta. Trol­lin ai­noa ta­voi­te on ni­men­omaan saa­da muut tart­tu­maan hä­nen kes­kus­te­luun heit­tä­mään­sä "tä­kyyn". Kun sii­hen tar­tu­taan, trol­li on­nis­tuu oh­jaa­maan kes­kus­te­lua ha­lua­maan­sa suun­taan. Näis­sä yh­teyk­sis­sä trol­laa­mi­sel­la tie­toi­ses­ti häm­men­ne­tään ja oh­jail­laan kes­kus­te­lun suun­taa. Trol­li voi esit­tää ää­rim­mäi­siä nä­ke­myk­siä ja ja­kaa vir­heel­lis­tä tie­toa. Vä­hin­tään­kin trol­li suo­sii voi­mak­kai­ta tul­kin­to­ja kiis­tan­alai­sis­ta ai­heis­ta.”

Selvisi myös, että trollausta eivät harjoita vain venäläiset. Sitä tapahtuu kaikkialla. Myös ihan meillä kotoisessa Suomessamme. Kuka tahansa voi keskustelupalstoilla tai blogeissaan kirjoittaa vaikka huuhaata yrittäen saada lukijat uskomaan ja kenties ottamaan kantaa esillä olevaan asiaan.

Googlen kuvahaun mielestä Trollit ovat karkkeja. Niinhän tuossa laatikon kyljessäkin lukee.

Minusta tuntuu, että esimerkiksi Facebookiin laitetaan paljon tarinoita, joista voisi väittää niiden olevan trollien tekosia. Mutta oikeasti juttujen kirjoittajat tai levittäjät eivät taida edes tajuta olevansa trolleja. Muistuu mieleen yksikin video, jota innolla lähdettiin levittämään sosiaalisessa mediassa huomaamatta lainkaan, että videolla kuvattu ja sen "tueksi" kirjoitettu teksti oli niin yksipuolinen näkemys, että edes vähän järkeä käyttämällä, edelleen levitys olisi pitänyt ymmärtää jättää tekemättä.

Mutta kun on niin mukavaa osallistua poliisin, vartijoiden, bussikuskien, sosiaalityöntekijöiden, poliitikkojen, opettajien,  tai vaikka "liian" rikkaiden tai leipäjonossa seisovien haukkumiseen, että arvostelukyky sumenee ja kritiikittömästi julkisuuteen leviää mitä törkyä milloinkin. Tietoinen trolli ja tietämättään trolli tuntuu aina löytävän kanssaan täysin samaa mieltä olevan lukijan.

Koe elämää......

jormas: Kolmisen viikkoa sitten Jonas Salk olisi viettänyt satavuotispäiviään. Hän kuitenkin kuoli parikymmentä vuotta sitten. Mutta ehkä omaiset ja joku muukin juhlivat Jonasta, sillä hän teki terveyden tai oikeastaan sairauden hoitamisen kannalta yhden historian merkittävimmistä saavutuksista. Hänen sanotaan kehittänee poliorokotteen, vaikka ajattelenkin, että tuskin kyseinen projekti oli yhden miehen show.

Mutta se ei ole tämän kirjoituksen ydin, vaan ihmisen ja eläimen kärsimys. Kun ihminen kehittää jotakin, joka on meidän älymme mukaan hyväksi koko yhteiskunnalle, saatetaan tehdä eläinkokeita. Eläimeen voidaan pistää piikki piikin perään ja joka kerta se tuntee kipua. Me luomakunnan kruunuiksi itseämme kutsuvat ymmärrämme sen olevan koko ihmiskunnan edun mukaista, kun kyseessä on vaikkapa poliorokotteen kehittäminen. Eläimelle se on kärsimystaival ja koskaan se ei ymmärrä olevansa yksi osa väistämätöntä kehitystä ja elon sekä olon kiertokulkua. Se ei siis ymmärrä ihmisen sille aihettaman kärsimyksen tarkoitusta.

Mutta entäpä sitten ihminen, joka niin ikään kokee kipua, tuskaa ja kärsimystä? Joku viisas on sanonut, että tuska on puolet helpompi kestää, jos ymmärtää sen merkityksen. Kun olen kristitty, uskon Jumalaan ja hänen poikaansa. Jonka oli vielä ristilläkin vaikea ymmärtää tuskaa, jonka Isä oli laittanut Hänet kärsimään kaikkien ihmisenä itseään pitävien puolesta. Kristinuskon mukaan Hän lunasti kärsimyksellään meille kaikille mahdollisuuden iankaikkisuuteen.

Niin tai näin, mekin joka tapauksessa kärsimme. Jokainen joskus ja tavallaan. Rikkaan laivanvarustaja Aristoteles Onassiksen tytär Cristina sanoi naistenlehden palstoilla, että kukaan ihminen ei ole itkenyt Cadillacissa niin paljoa kuin hän. Ja kuoli 37-vuotiaana. Virallinen syykin maallisen vaelluksen päättymiselle on. Puhutaan myös hänen kuolleen vaarallisiin laihdutuslääkkeisiin tai liian suuriin unilääkeannoksiin. Hänellä oli kaikki, mutta ei kuitenkaan riittävästi, jotta elämä olisi ollut elämisen arvoista.

Joku toineen vastaavasti kulkee läpi elämän jatkuvat fyysiset kivut seuranaan eikä valita. Vaan katsoo niiden olevan Luojan hänelle antama risti, jota hän nurkumatta kantaa http://elamantahden.blogspot.fi/2012/08/vaikea-risti.html.

Oman ristin kantaminen on meidän jokaisen osa, hyväksymme sen tai emme, olemme kristittyjä tai emme.

 

Älymme saa meidät ymmärtämään, että koska olemme eläimen "yläpuolella", on niiden kärsimys oikeutettua, jos se tapahtuu ihmiskunnan hyväksi. Mutta kun me itse kärsimme edellä mainitun eläimen tavoin, on meidän  vaikea sitä hyväksyä saati ymmärtää. Mutta entäpä jos meidänkin "yläpuolella" on joku, joka tietää ihmisen kärsimyksen olevan ihmisen tai peräti koko luomakunnan parhaaksi?

Viikko panta ranteessa

päivis: Kerroin aikaisemmin ostaneeni Polar Loop -aktivointirannekkeen. Olen nyt käyttänyt sitä viikon. En edelleenkään ole löytänyt siitä kaikkia ominaisuuksia, joita siinä ymmärtääkseni pitäisi olla. Yksi niistä on unen seuranta. Olisi hauska tietää, onko ranneke kanssani samaa mieltä siitä, nukunko hyvin vai levottomasti.

Mikään turha kapistus ranneke ei minusta ole. Leluunhan sitä viimeksi vertasin, vaikka tosiasiassa en silloinkaan uskonut sen olevan ihan turhake. Polar rekisteröi päivittäiset askeleeni, joten jos haluan päästä suositeltuun 10 000 askeleen päivälukemaan, viimeistään illalla pitäisi heittää riittävän pitkä kävelylenkki. No, siitä en ole ottanut ainakaan vielä niin kovia paineita, että olisin yhtään pidentänyt Niilon kanssa tekemiäni iltalenkkejä.

Kunhan pääsemme Thaimaahan, uskon että askelmittari antaakin jo aivan erilaisia lukemia. Siellähän meillä on tapana tehdä päivittäin pitkä lenkki. Siitä tavasta ei ole tarkoitus nytkään luopua.

Se hieman harmittaa, että ranneke ei tunnista töissä seisomistani. Sehän kuitenkin jossain määrin voisi olla jopa kävelyyn verrattavaa, luulen. Mutta on ihmisillä muitakin huolia tunnistamisten suhteen. Joku valitteli blogissaan, ettei ranneke huomioi myöskään spinningiä. Ja syy siihen on kirjoittajan mukaan se, että siitä puuttuvat tömähtelyt. Niinpä taitaa puuttua seisomisestani. Pitäisiköhän alkaa kävellä paikallaan? Saisin lisää askelia ja kalorikulutus tulisi kenties myös silloin huomioiduksi.

Kaloreja kuluu kummasti puoliltaöin alkaen, jolloin lukemat aina nollaantuvat. Aamulla herätessä kaloreja on kulunut jo jotain 300 eli suunnilleen 50 kaloria kuluu pelkästään nukkuessa. Kalorien kulutus onkin ehkä nyt se suurin juttu, johon ranneke on vaikuttanut. Kun pääsen näkemään, minkä verran olen päivän mittaan kuluttanut kaloreja, väkisinkin yritän syödä niin, että turhia kaloreja ei tulisi hotkittua. En ole kuitenkaan viitsinyt laskea päivittäisiä kaloreitani, mutta olen tietoisesti onnistunut vähentämään syömistä. Ja mikä parasta, se on hieman jo näkynyt aamupunnituksessa, jonka aikaisempia lukemia olen turhautuneena seurannut.

Taisi olla Hesarin (tai Keski-Uusimaa-lehden) joku sarjakuva, jossa miekkoselle kerrottiin ravintolassa tarjolla olevasta vähäkalorisesta ruoasta. Asiakas halusi tietää, onko ruoka maukasta. Vastaus oli jotenkin siihen suuntaan, ettei sen kummempaa kuin ennenkään, mutta annokset ovat vain nyt entistä pienempiä. Siinähän se totuus piilee. Vähemmän ruokaa lautaselle.

Omia polkuja kulkevien kauppa - kohtaamispaikka

jormas: Minulla on monia eläkeläispuuhamaita. Yksi niistä on http://www.elamantahden.fi/ :n Omia polkuja kulkevien kivijalkakauppa - kohtaamispaikka Hyrylässä https://www.facebook.com/elamantahden.

Meillä kenelläkään ketkä sen ympyröissä pyörimme ja kannamme yhteiskuntavastuuta tällä tavoin, ei liene käsitystä missä olemme paikan tai ylipäätään koko yhdistyksen kanssa jonkun vuoden kuluttua. Sen tiedämme muutenkin, mutta varsinkin saamastamme palautteesta, että suunta on oikea.
Emme halua tehdä pahaa kenellekään, emme olla ilkeitä. emmekä myöskään tee varsinkaan tietoisesti mitään väärää saati laitonta. Paitsi, että koppaan valokuvia blogiimme sieltä täältä. Ja siinä käy joskus vahinkoja, sillä on vaikeaa löytää kaikille julkisessa levityksessä oleville kuville käyttöluvan antajaa, jos mistään ei löydy kuvien haltijan henkilötietoja saati yritystä. Joten anteeksipyydettävää tulee silloin tällöin tästä ja toki monesta muustakin asiasta.

Kaupalla on mukava seurata siellä käyvien ihmisten ja eläinten elämää. Eläinten päivänä putiikin eteen laittamamme lintulauta talipalloineen ja auringonkukan siemenineen on ollut menestys. Siis muillekin kuin eläimille.
Sillä yhtenä päivänä köpötteli naapurikerrostalosta naisveteraani kysymyksen kanssa. Että saisiko hän ruokkia meidän lintujamme, kun hänen kerrostalonsa on sen kieltänyt? Jo vain ja nyt rouva tuo linnuille omia purtaviaan.
Laudalla ja sen alla onkin aika sutina. Tiaiset, varpuset, naakat, harakat ja monet muut yrittävät saada osansa päivän herkuista. Oma lukunsa on orava ja pikkuorava, joista toinen on tullut niin kesyksi, että se tulisi syömään suoraan kädestäkin.

Kun ensi kesä koittaa, laitamme lintulaudan alle viiden sentin kerroksen multaa, niin näemme onko evästä jäänyt syömättä ja kasvaako siihen auringonkukkia. Jos kasvaa, niin niistä saavat sitten Santun Päämajasta valomerkin jälkeen kotiinsa hipsivät taittaa puolisolleen lepytyskukkia.

Myös touhuissa kaupan sisällä kahvitarjoiluineen on paljon mieltä virkistävää. Yhtenä päivänä seurasin, niin ikään aikuisen ikään ehtinyttä kävijää, joka oli shoppailumatkalla. Hän oli jo kolme kertaa ulko-ovella lähtemässä pois, mutta palasi aina takaisin, että minä otan vielä tuon ja ehkä tuonkin. Ostokset yhteensä olivat parinkymmenen euron seutuvilla. On itsellekin mukava asia olla tuottamassa muille hyvää mieltä.

Mutta oma lukunsa on osaomistuskoira Niilo, joka kerää lähes kaikkien sympatiat. Yhdellä rouvalla on Omia polkuja kulkevien kohtaamispaikalla Niiloa varten oma kanainen makupalapussinsa, josta Niilo sai herkkupalan, kun sattuu rouvan kanssa yhtä aikaa paikalle.

Mutta Niilollakin oli omat vaikeutensa. Yksi suurimmista oli nariseva baarituoli. Sen uhkaava käytös oli niin pelottavaa, ettei Niilo voinut tulla sisään vapaaehtoisesti lainkaan, vaan nökötti mieluummin ulkona sateessa. Kunnes haimme Puuilosta saranaöljyä, jolla vaiensin tuolin kitinät Niilon katsellessa vieressä. Nyt on sen osalta siis kaikki hyvin.

Kun Niilo jonkun hyväksyy kaverikseen, se näkyy. Hillitysti, kuten herrasmiehelle kuuluukin. Piikkipaikkaa Niilon suosikkilistalla kaupalla pitää kuvan kauppiaamme Marita. Lähtökohtaisesti Niilo hyväksyy kaikki sammakosta sisiliskoon ja lampaista ihmisiin. Mutta kun joku pääsee tavallisten ihmisten joukosta noteerattavien joukkoon, siis Niilon rankinglistalle, se näkyy. Ai millä tavalla? No, Niilo tietysti heiluttaa häntäänsä. Kuten kaneillekin. Hillitysti tietty, sillä niin herrasmiehen kuuluu häntäänsä heiluttaa.

Ilves taas

Tässä toissasyksyinen ilves on jo poistumassa
pihapiiristämme. Sain siitä napattua neljä kuvaa.

päivis: Tänään näin jo toisen kerran ilveksen Jokilaaksossa. Se osui kasvihuoneen nurkalla auton valoihin, kun tulin töistä kotiin. Näytti yhtä ylväältä pitkine jalkoineen kuin edellisellä kerralla. Tosin siitä on jo reilu vuosi aikaa. Silloin se ilmestyi pihaan valoisan aikaan. Istuskeli ensin parkkipaikan reunassa ja katseli hetken ympärilleen kunnes poistui metsikköön.

Ilveksen näkeminen pimeällä tuntui pelottavammalta kuin edellinen tapaamisemme. Kun läksin Niilon kanssa alkuiltalenkille, en ensin ajatellut ollenkaan lähteä valaistulle kuntopolulle. Suunnittelin käveleväni Myllykyläntien kevyenliikenteen väylällä, jonne ilves tuskin eksyisi. Rohkaistuin kuitenkin ja menin kuntopolulle.

En ole koskaan hoilannut niin moneen kertaan jotain marssilaulua ja Keski-Suomen kotiseutulaulua kuin nyt. Kuvittelin siten hätistäväni ilveksen matkoihinsa, mikäli se olisi ollut jossain väijymässä Niiloa. Itselleni en sen tietenkään uskonut tekevän mitään, mutta Niilo olisi sille varmasti sopivan kokoinen paisti. Puistatti ajatuskin siitä, että kissapeto hyökkäisi yht'äkkiä jostain metsän siimeksestä koiran kimppuun.

Sen verran peloissani olin, että poikkesin kuntopolulta ensimmäisessä mahdollisessa paikassa ihmisten ilmoille valaistulle kylätielle. Kun päätin kiertää kylän kautta kotiin, jouduin hyväksymään sen, että kuljin loppumatkan täysin valaisematonta Soiniityntietä kotiin asti. Ilveshän olisi voinut päätyä vaikka sen varteen. Varmuuden vuoksi lisäsin desibelejä lauluuni.

Vaikka en olekaan petokammoinen, minun on helppo samaistua niihin vanhempiin, jotka pelkäävät pienten lastensa puolesta, kun ilveksiä liikkuu lähitienoolla. Tosiasia kai lienee, ettei ilves ole käynyt lapsen eikä aikuisen kimppuun. Koiria ja muita kotieläimiä ne sen sijaan ovat tappaneet, joten pelkoni Niilon turvallisuuden puolesta ei varmaan ollut ihan turha.

Kaiken kannan mukanani

jormas: päivis oli eilen kirjoittanut mukavasti maailmanmatkaajista. Ihmisistä, jotka myyvät kaiken, laittavat elämäntapansa uusiksi ja lähtevät maailmalle.
Tunnistan ilmiön itsestäni. Aikoinaan lähdin Keski-Suomesta. Taakse jäi entinen elämä, työ, harrastukset, paljon kavereita ja materiaa sekä muuta, mihin olin kiintynyt.

Tulevan elämäni kulmakiveksi olin visioinut seuraavanlaisen mielikuvitustarinan. Siinä oli lännenkirjojen romantisoitu karjapaimen, joka ajoi karjalauman Tusconiin. Sen jälkeen hän sai isännältä palkkarahat ja vei satulan laukkuineen sekä parhaan kaverinsa, hevosen täysihoitoon hevostallille. Itse paimen asettui saluunan yläkerrassa olevaan majataloon nauttimaan elämästä, lämpimästä kylvystä peltisessä ammeessa sekä  muista rahalla saatavista palveluista tuokioksi.

Kengät on kulkurin koti

Hän pörräsi saluunassa aikansa ja käytti saluuna- sekä ilotyttöjen palveluita, kunnes taalat olivat huvenneet. Oli aika etsiä uusi isäntä ja karjalauma, joka taas vietäisiin jonnekin. Hän haki hevosensa ja satulansa laukkuineen ja lähti matkaan.  Yönsä karjapaimen nukkui satula tyynynään preerialla ja kattonaan tähtitaivas.

Tuhansien tähtien hotelli siis: https://www.youtube.com/watch?v=mtwpohnI4lc. Eeki Mantereen esittämän kappaleen taustalla pyörii niin sanottu PowerPoint esitys, jonka on tehnyt entinen työkaverini Rami.

On helppo ymmärtää, että ei karjapaimenenkaan elämä aina mitään helppoa ollut, mutta jotain vapauksineen siinä ole sellaista, jota halusin itselleni. Oli innostavaa tehdä työtä itsensä kanssa ja tehdä todeksi vanha latinankielinen toteamus "Kaiken kannan mukanani". Vuosia etsin elämää, etten kiintyisi paikkoihin. Onnistuinkin siinä varsin hyvin.

Kunnes maailmalla ja resutessani törmäsin Pattayaan ja löysin uudelleen Tuusulan Jokilaakson. Mutta jotain vuosien prosessista  jäi sisääni. En ole enää kiintynyt materiaan kuten ennen. Olen huomannut suhteellisen pienten eläketulojeni kanssa, että mitä vähemmän minulla on maallista mammonaa, sitä onnellisempi taidan olla.

Olen kuin osaomistuskoira Niilo. Kun sillä on maaseutukodissaan päivis ja minut, on sillä Jokilaaksossa ollessaan kaikki onnen palaset. Ja näin on Niilon palaset kaupunkikodissa Liisan ja Timon kanssa. Ja kun minulla on päivis ja Niilo, koen samoin.

Maailmanmatkaajat

päivis: Joillakin ihmisillä naksahtaa niin, että tulee tarve luopua kaikesta ja lähteä matkaan. Tänään silmiin sattui kaksikin aiheeseen liittyvää lehtijuttua. Kun niitä vertaa toisiinsa, täytyy myöntää, että naksahdus on ehkä väärä ilmaus kuvaamaan suomalaisen lapsiperheen vuonna 2016 alkavaa maailmanympäripurjehdusta. Kyseinen perhe on suunnitellut matkaansa huolellisesti ja luopuminenkin on tarkoittanut suunnilleen vain irtisanoutumista vakituisesta työstä ja asunnon myyntiä. Viimeksi mainitulla on rahoitettu purjeveneen, tulevan kodin osto.

Toinen juttu kertoi joskus viime vuonna julkisuuteen hetkeksi ponnahtaneesta nuorehkosta miehestä, joka päätti vaimolta mitään kysymättä myydä perheen irtaimiston ja lähteä koko porukalla Thaimaahan. Hesarin uusin Kuukausiliite kirjoitti miekkosesta jutun palstalla, jossa aina kerrotaan tarina jostain julkisuudesta kadonneesta.

Tämä tempauksestaan hetkeksi monille tutuksi tullut hemmo ei tietenkään päässyt Thaimaahan saakka, ja vaimokin on jo entinen. Mies tunnusti Kuukausiliitteessä, että elämä ei ollut oikein raiteillaan noiden Thaimaa-haaveiden aikana.

Ihmisellä on kai myötäsyntyinen tarve nähdä maailmaa. Joillakin lähtemisen tarve on vain vahvempi kuin toisilla. Thaimaassa on tullut tutuiksi monia sellaisia, jotka myös ovat päättäneet repäistä irti entisestä tekemättä siitä kuitenkaan suurempaa numeroa. Ehkä meilläkin Jorman kanssa on vähän samaa vikaa. Pitää olla jotain muutakin kuin tätä tavallista arkea. En tiedä, onko meidänkin elämässämme jotain samankaltaista kuin 90-vuotiaalla Kirsi Kunnaksella, joka naureskellen totesi, että he eivät miehensä kanssa ole viettäneet ihan virkamieselämää.

Thaimaalainen joulupöytä odottaa taas meitä. Olisimmekohan vähän
joulupakolaisia, kun kotimaan jouluhössötys ei jaksa kiinnostaa?

Toisaalta aika arkista elämä Thaimaassakin on. Vain ympäristö ja kulttuuri on toinen. Eletään aika tavalla kunnioittaen sanontaa "maassa maan tavalla". Thaimaassa se on tosin varsin helppoa, ainakin jos pysyttelee tutuilla turistiseuduilla.

Maallisen ja taivaallisen vallan jakajat

jormas: Joskus olen toiminut vihreässä liikkeessä aktiivisemminkin. Ollut luottamustehtävissä läpi koko kunnallisen skaalan. Lautakunnissa, valtuustossa, kunnanhallituksessa, mitä erilaisimmissa toimikunnissa ja niin edelleen. Ja onpa sitä tullut jaettua oikeuttakin käräjäoikeudessa lautamiehenä eli maallikkotuomarina. Joka tarkoittaa, että olen tehnyt tuomarinvalan. Poliittisin perustein jaettuja paikkoja kaikki. Eduskuntavaaleissakin taisin olla ilman menestystä ehdolla ainakin pariin eri otteeseen.

Vihreyttä on monenlaista.
Luulen, että kuvassa on Lahden vihreiden jalanjäljet.

Vihreätä puoluetta olin perustamassa tai vastustamassa monessa paikassa. Yksi mieleenpainuvimpia oli Oulun tapaaminen, jossa kokoustimme helluntaiseurakunnalta vuokratussa teltassa. Ja yövyimme pienissä teltoissa sen ympärillä. Aamulla oli aste, pari pakkasta, mutta aate ja sielun palo siihen lämmitti.

Itse en tosin koskaan ole ollut vihreiden valtavirtaa, sillä koin, että ihmisen, joka raahautuu huomiseen köyttä kaulaansa sovitellen, on vaikeaa silloin laittaa Koijärven suojelua tai ydinvoimaa itselleen ovinkaan tärkeäksi. Ellei sitten ole päättämässä päiviään ennenaikaisesti juuri mainitsemieni asioiden vuoksi. Könkkölän Kalle kiteytti ajatukseni hyvin toteamalla, että eihän hän edes pääse Koijärven tai jonkun rämesuon äärelle millään keinolla. Joten mitä ei voi kokea konkreettisesti, on harvoin maailman tärkein asian.

Mutta kun vihreät sitten joutuivat perustamaan puolueen, taisi niitä olla yhtä aikaa peräti kolme. Joko rekisteröityneenä tai muuten. Yksi rakentui Eero Paloheimon ja toinen Pentti Linkolan ympärille. Kolmas koostui muusta vihreästä väestä. Siitä porukasta pääosin on nykyiset vihreät, poliittiset vallankäyttäjät. Mutta vaikka Eero myöhemmin taipui istumaan eduskunnassakin nykyisen Vihreän puolueen mandaatilla, taisi hän sydämessään silti seistä, sillä hän erosi puolueesta: https://www.facebook.com/pages/Eero-Paloheimo/141653279215734

Itse koin, että enemmistö ei ollut koskaan puolueen kannalla. Mutta koska vähemmistö sanoi, että teemme sen joka tapauksessa, oli muiden siihen tyytyminen, sillä elintilaa ei jäänyt koska perustettu puolue vei puoluetuet ynnä muut yhteiskunnan vihreälle politiikalla jakamat rahat.

Mutta kaikki eivät myyneet sieluaan rahalla, vaan monet joilla oli hienoja ajatuksia ja ideologioita, jäivät pois. Yksi näin tehnyt hengenheimolaiseni oli Aulis Junes. Mitähän mahtaa miehelle kuulua? Mutta pois jäi myös Miina Äkkijyrkkä ynnä monet muut omia polkuja kulkevat. Valitettavaa, sillä paljon positiivista voimaa on poliittisen järjestelmän ulkopuolella.

Itse olin perustamassa myös vihreiden kristittyjen yhdistystä. Nimeltään Vihreät Niityt ry. Sen päätavoite oli koota saman lipun alla vihressä liikkeessä olevat kristityt. Yhdistyksen nimissä osallistuttiin myös seurakuntavaaleihin http://www.vihreajamsa.fi/, eikä aivan ilman menestystä. Itsekin olin mukana muun muassa Palokan piirijohtokunnan puheenjohtajana. Mutta emmehän me mitään päättäneet, sillä esittelijänä toimi niin sanottu piiripappi, joka sanoi mitä tehdään. Ja me nyökyttelimme. Vaikka näin kävi, ei se ollut papin suuruutta, vaan meidän pienuutta.

Nykyisin seurakuntavaaleissa on puoluepolitiikka näkyvämmin esillä. Niillä on myös omia ehdokaslistoja. Joten lähes ammoisista ajoista lähtien, on maallisiakin poliitikkoja kiinnostanut myös taivaalllinen valta. Sitä käyttämässä niitä on nytkin iso liuta kirkkovaltuustoissa.

Mutta mikä tai millainen on sitten maallinen poliitikko? Kristityn näkökulmia tästäkin asiasta on monia. Itse ajattelen, että maallisesta en tiedä, mutta tunnustava kristitty on hän, joka uskoo Jumalan läsnä- ja olemassaolon lisäksi Hänen Poikaansa. Vaikka joidenkin peräänkuuluttamaa suun tunnustusta ei irtoaisikaan.

Virtuaalilemmikki ja aktiviteettiranneke

päivis: Kirjoittelin joku aika sitten jotain sellaista, etten enää usko mitään. Silloiset ajatukset liittyivät varmasti jatkuvasti epäonnistuvaan painonhallintaani. Toisin sanoen epäonnisiin yrityksiin pudottaa painoani. Mitkään vanhat tai muuten vain mainostetut konstit kun eivät tunnu tehoavan.

Kirjoituksen voisi luultavasti tulkita päätökseksi nostaa kädet pystyyn. "Ok. Antaa painon nousta. En viitsi enää taistella vastaan." Niinhän se ei ole. Minulla on ainakin yksi kiva mekko, joka mahtuisi päälle, jos saisin karistettua muutaman kilon. Tai kaksi tai kolme kertaa muutaman kilon. En oikein jaksa pitää lukua noista puntarin näyttämistä luvuista.

Eräänä päivänä satuin näkemään lehdessä mainoksen aktiviteettirannekkeesta. En tiennyt, mikä se on, mutta huomasin haluavani ostaa sellaisen. Mainos ei edes ollut mitenkään houkutteleva. Oli vain kuva ja hinta. Jotenkin kai arvasin sen liittyvän painonhallintaan. Ja tietysti fyysisen kunnon ylläpitoon. Aika usein tartun toimeen, kun saan jotain päähäni. Nyt olen muutaman päivän pitänyt ranteessani Polar Loop -aktiviteettiranneketta.

En luultavasti tunne vielä kaikkia rannekkeeni ominaisuuksia, mutta eräänlaisen lelun tiedän hankkineeni. Tulee mieleen -90-luvun lasten lelu, Tamagotchi, jota piti syöttää, nukuttaa ja vaihtaa vaippojakin muistaakseni. Joskus tuo perheeseen hankittu virtuaalilemmikki jäi minun hoiviini lasten koulupäivän ajaksi. Muistan, että sen hoitamiseen piti tosissaan panostaa. Muutaman kerran onnistuin kai "tappamaankin" sen, kun en muistanut ruokintaa tai muita elintärkeitä hoitotoimenpiteitä. Tamagotchin sai kuitenkin uudelleen henkiin, joten huono hoito ei tosiasiassa ollut kovin kohtalokasta.

Aktiviteettirannekkeesta pitää huolehtia aivan kuin Tamagotchista. Jotta se olisi tyytyväinen, ei saa istuskella liian pitkiä aikoja ja pitää muistaa kävellä riittävästi. Armottomasti se myös kertoo, minkä verran olen kuluttanut päivän aikana kaloreja. On vain osattava vertailla, minkä verran olen mättänyt ruokaa tai herkkuja naamariin. Olenko syönyt enemmän kuin kuluttanut. No, sehän tässä mietityttää. Maha kurnii, mutta kalorinkulutus ei ole kummoinenkaan.

Tänään oikein pahastuin, kun huomasin, että Polar oli antanut minulle muutaman aktiivisuusmuistutuksen. Pahastuin siksi, että tein koko päivän töitä seisten. En siis istuskellut, kuten rannekkeeni motkotti. Mokoma ei siis erota istumista ja seisomista. Hieman murensi luottamustani.

Avoin kysymys Tuusulan kunnalle samasta jäteasiasta

jormas: Jokin aika sitten yritin saada Tuusulalta myötämielistä suhtautumista, kun törmäsin Kuuautolla ajellessani metsään hylättyyn, suurenkoon kirjahyllyyn. Ja nyt kun kävin uudelleen paikan päällä, läjä oli täydentynyt kahdenmaattavalla joustinpatjalla. Sävy sävyyn eli sinisiä taisivat olla molemmat.
Vaan ei ollut kunnassa myötämieltä siihen, että voisin viedä roinan johonkin, missä minun ei tarvitsisi maksaa niin sanottua kaatopaikkamaksua tai mikä nykyään lieneekään. Vastaus tuli joltakin kunnan tiedottajalta, arvatenkin "ylempää" ohjeistettuna, että ei ole kunnalla sellaista palvelua ja lähin maksullinen paikka moiselle sekajätteelle on Järvenpäässä. Joten vie sinne tai jotain sinne päin.

Matkaa Järvenpäähän on toistakymmentä kilometriä, joten Kuuautolla, joka itse asiassa on pieni traktori, en sinne saakka lähde. Jossain prosessin vaiheessa kysyin myös ylipäätään roskaisen alueen vastuita. Että onko sitä viime käden vastuuta kunnilla esimerkiksi jätelain kautta? Ei irronnut myötämieltä tähänkään, vaan toteamus, että jätteet ovat viime kädessä maanomistajan vastuulla. Tätäkään en usko, sillä luulen, että ei maanomistaja voi omistamaansa aluetta pitää missä tahansa kunnossa, vaan jollakin taholla siihen on oikeus tai peräti velvollisuuskin puuttua.

Joidenkin mielestä valitettaviin tai ainakin inhottaviin tapoihini kuuluu usein kun jotain saan päähäni, niin vien sen tavalla tai toisella loppuun saakka. Joskus tulee tehokkaasti korville, mutta kestän sen kuin miehet konsanaan.  Näin voi käydä tässäkin asiassa, sillä ilmassa on hieman aistittavissa henkien taistelua. Että miten saisi hankalan kuntalaisen hiljaiseksi, ettei tarvitsisi paljon päätään vaivata tai tehdä muutakaan. Että olisi hyvä kuntalaisen ymmärtää roolinsa eikä puuttua oppineiden ihmisten tapaan hoitaa virkaansa tai muuta ansiotyöpestiä.

Tässä kartta, johon olen merkinnyt paikan, joka kunnan olisi nyt itse siivottava

Nyt selvitin kenelle kyseinen alue Sikokalliosta kuuluu. Ja kas. Jos oikein karttoja luin, niin aivan Tuusulan kunta itse näyttäisi omastavan maan, jolla kyseinen jäteläjä sijaitsee.

Joten nyt sitten loppuun se alussa peräämäni kysymys Tuusulan kunnalle. Mitä minun nyt tulee tehdä, jotta voin luottaa siihen, että maksamiani kunnallisveroja tai jotain muita  varoja käytettäisiin mainitseman jäteläjän hävittämiseen luonnosta tarkoituksenmukaisesti?

Talvea ihmettelemässä

päivis: Luonto näytti taas voimansa. Ajettiin eilen Jyväskylää kohti, kun lunta alkoi sataa taivaan täydeltä jossain Joutsan paikkeilla. Lunta oli tullut jo sitä ennenkin, mutta Keski-Suomessa sade oli lähes ennen kokematonta. Tuntui että edessä on seinä, jota kohti piti vain ajaa luottaen, että tie joka tapauksessa jatkuu. Niinhän se jatkuikin ja sadekin lakkasi jossain vaiheessa.

Niilolle lumi taisi olla pienoinen ihmetyksen paikka. Tai kuka tietää, miten hyvin se muistaa aikaisemmat talvensa. Joka tapauksessa se pomppi innoissaan lumessa, jota vähän paikasta riippuen oli viidestä ehkä viiteentoista senttiin.

Niilolle lumentulo kelpasi.

Lunta kai moni onkin jo odotellut. Yksi sun toinenkin tuntuu kärsivän kaamosmasennuksesta, jota syksyn ja alkutalven alakulo ja vetämättömyys ei kai sananmukaisesti ainakaan etelämpänä ole. Mutta vaikka aurinko etelässä joka päivä nouseekin, toisin kuin ihan pohjoisessa, varsinkin pilviset päivät tuntuvat siltä kuin auringosta ei olisi tietoakaan.

Itse en kuulu noihin kaamosmasentujiin, mutta muuten täytyy myöntää, että odotan taas kovasti Thaimaahan menoa. Siellä ei tarvitse arvailla, nouseeko aurinko vai ei. Paistetta riittää suunnilleen puolet vuorokaudesta. Toinen puolikas on pimeän aikaa.

Palokan Pappilanjoki voi kaamosmasentujan silmissä näyttää aika synkältä.

Etelään talvi ei vielä tullut. Jokilaaksossa meitä odotti yhtä syksyinen sää kuin lähtiessäkin. Palatessa ei voinut olla huomaamatta, että moni on aikaistanut jouluvalojen asentamista pitkin pihoja ja ikkunoihin. Joskus ennen taidettiin ajatella, että valojen aika on vasta kun joulun odotus alkaa virallisesti eli ensimmäisenä adventtina. Onkin hullua ajatella, että synkkiin pihoihin edes vähän valoa ja tunnelmaa tuovia koristevaloja voisi käyttää vasta sitten, kun aika moni paikka kylpee lumen valossa.

Rescueyhdistys Kulkurit ry ja Salla Honkapää

jormas: Minulla oli aikoinaan Jesse-hevonen. Se ei ollut ravi- eikä ratsupolle, vaan huvihevonen, jonka kanssa tein syömämatkoja kesäisille niityille.  Sen ympärillä ja kanssa pyöri niin sanottuja hevostyttöjä, joista pari oli ylitse muiden. Toinen heistä oli Salla, josta pidin ja pidän paljon. Myös Jesse piti hänestä.

Vuosiin en kuullut Sallasta mitään, mutta nyt kun Kansalaisareena etsii vuoden vapaaehtoistekijää http://kansalaisareena.fi/menumessut/vuoden-vapaaehtoinen-palkinto, on Salla kymmenen finalistin joukossa. Hieno nainen, jolle toivon kaikkea hyvää. Tässä pätkä hänestä muiden kirjoittamana:

"Salla Honkapää on ponnekas ja periksiantamaton todiste siitä, että tahtotilalla, ratkaisukeskeisellä toimintaotteella ja yhteistyöllä on mahdollista saada valtavasti hyvää aikaan. Reilussa kahdessa vuodessa Rescueyhdistys Kulkurit ry on Sallan luotsaamana noussut yhdeksi varteenotettavimmista alan toimijoista. Salla kuuluu vuonna 2012 syntyneen yhdistyksen perustajajäseniin. Vapaaehtoisessa eläinsuojelutyössä hän on vaikuttanut vuodesta 2005 lähtien, keskittyen tuolloin Virossa tapahtuneeseen kodittomien eläinten auttamiseen.

Omalla innostavalla esimerkillään Salla on näyttänyt suuntaa ja mallia ja mahdollistanut toimintapuitteet yhä kasvavalle vapaaehtoisten joukolle, jotka haluavat auttaa Romanian kurjuudessa eläviä eläimiä ja niitä suojelevia ihmisiä. Vapaaehtoistyö kehittyvässä maassa, jossa eläinsuojelukulttuuri painottuu väkivaltaan ja rääkkäämiseen, on vaativaa ja henkisesti äärimmäisen raskasta. Tämän vuoksi hän myös ymmärtää olla tukena yhdistyksen aktiivitoimijoille kannustaessaan heitä omissa vapaaehtoistöissään.

Salla tietää, ettei maailmaa pelasteta koira kerrallaan, vaan asioihin on saatava kestävä muutos. Tämä filosofia edellä, järkeä ja tunnetta sopivasti yhdistellen, verkostoituneena persoonana Salla venyy niin käytännön tason eläinsuojelutoimiin kuin yhteiskunnallisen vaikuttamisenkin keinoihin. WHO:n suosittama ratkaisu kestävään katukoirapopulaatioiden hallintaan ovat steriloinnit, mitä Salla on yhdistyksessä ajanut menestyksekkäästi eteenpäin.

Hän on mukana eläinsuojelutyössä joka solullaan. Romanian koirien tilanteen parantamisen ohella Salla kantaa huolta ja vastuuta suomalaisista kodittomista kissoista jalkautuen kaiken muun ohella auttamaan myös niitä. Kunnioitettava piirre Sallassa on se, ettei hän tuo itseään esille tai tavoittele oman sädekehänsä kiillottamista, vaan toimii aina eläinsuojelutyö ykkössijalla. Hän on merkittävässä roolissa tehdessämme  maailmasta parempaa paikkaa meille kaikille vapaaehtoistyön kautta."

Arvojohtaja Supercell

päivis: Alkaa näyttää vahvasti siltä, että Supercellin Kodisojan ja Paanasen ruhtinaallisten tulojen myötä äitien ja isukkien mielet muuttuvat. Kun tähän saakka vanhemmat ovat tuskailleet lastensa tietokonepelaamista, nyt lapsia jopa aletaan kannustaa viettämään enemmän aikaa pelien parissa. Kukapa vanhempi ei toivoisi, että omasta tenavasta kasvaa tietokonenero ja miljonääri. Ainahan vanhemmat toivovat omille lapsilleen parempaa elämään kuin ovat itse eläneet tai elävät.

En oikein tiedä, mitä tästä mielenmuutoksesta ajattelisin. Siitähän on kyse. Tänäänkin radiossa paasattiin, miten huippuja jo pienistä ipanoista saattaa tulla ja tärkeää on vain se, että pelaavat oikeanlaisia pelejä. Pääasia, että pelaavat. Huh.

Tuleva miljonääri?

Vakuutuin itse joskus kuukausia sitten siitä, että istuminen ei tee ihmisille hyvää. Olen toistanut monet kerrat silloin kuulemaani slogania "istuminen tappaa". Aloin seistä töissä, kotona syödessä eikä seisominen muulloinkaan tunnu vaikealta.

Nyt mietin, mitä noista tietokonepelaamisen ihmelapsista mahtaa tulla. Koskettaako tuo sloganin toteamus heitä lainkaan, vai miten mahtavat selvitä koulussa istumisesta ja sen jälkeen istualtaan pelaamisesta? Onko edessä ennenaikainen kuolema? Mitkä näkijän lahjat Eino Leinolla mahtoivatkaan olla, kun hän aikoinaan kyseli, miksi nuori mies on valmis hautaan jo.

Ymmärrän tietysti vanhempia, jotka laskevat, että jos lapsi innostuukin roikkumaan tietokonepelien äärellä, siinä säästyy melkoinen määrä aikaa ja rahaa, kun jälkipolvea ei tarvitse olla jatkuvasti kuskaamassa erilaisten harrastusten pariin. Siinä jää vanhemmillekin mukavasti omaa aikaa vaikka sen visioimiseen, miten elämä perheessä järjestetään sen jälkeen, kun lapsi on tuonut kotipesään ruhtinaalliset tulot Kodisojan ja Paanasen jalanjälkiä seuratessaan.

Huonoa ja hyvää tiedotusta

jormas: Tuusulan Hyrylässä on vimmalla hävitetty kaikkea sitä mikä liittyy tavalla tai toisella  venäläisyyteen. Lienee sukulaissieluisuutta pääministerimme lanseeraamalle sanalle russofobia. Isäni sodat käyneenä jermuna sanoi samasta, että ryssäviha. Niin tai näin, ilmiö lienee saanut eniten tuulta siipiensä alle sodista, jota ei käyty Venäjän, vaan Neuvostoliiton kanssa. Siitä puhutaan harvemmin, että juuri Venäjä antoi Suomelle itsenäisyyden. Ehkä vähän samaan tapaan kuin Ruotsi aikoinaan Norjalle.

Eilen tapasin Hyrylän entisen varuskunnan, Helsingin iltatorjuntarykmentin takamaastossa aikoinaan sijainneen ortodoksisen hautausmaan luona sanavalmiin naisihmisen, joka ihmetteli kuinka Tuusula on antanut hautausmaan mennä "tähän tilaan". Rouva otti valokuvia ja sanoi lähettävänsä ne Tuusulan kunnalle. Sanavalmiutta arvelin löytyvän enemmänkin siksi, että kuvien lähettämisen saatesanoiksi hän sanoi, että kunta kai luulee, että täällä ei liiku kuin runkkarit ja itsensäpaljastajat. Mutta miksi hautausmaa on käytännössä hävitetty, siitä on vaikea löytää tietoa saati sitten päätöksiä.

Joka tapauksessa samaisesta takamaastosta löysin jokunen aika sitten hyllykön raadon, jolle kysyin kunnasta sijoituspaikkaa blogissamme ja facebook-sivuillamme. Ja vastaus tuli, että vie omalla kustannuksellasi Järvenpäähän. Vaan en vie ja seuraavana selvitän kenen mailla hyllyn hylky on. Sen huomasin eilen paikalla käydessäni, että läjä on täydentynyt kahdenmaattavalla jousipatjalla.

Luulen, että oma pikkusieluisuuteni ei ole ainutlaatuista, vaan sitä on muillakin. Joten pahaa pelkään, että sitä istuu myös virkamiehissä ja miksei -naisissakin ja roinakasan hävittämisestä tulee henkien taistelu. Ja joku vetää kunnassa herneen nenäänsä eikä taatusti hoida roskia pois maastosta. Tosin voi olla, että kamat eivät olekaan kunnan mailla, mutta se selviää. Ja se, että eikö kunnalla ole tosiaan mitään vastuuta koko kunnan siisteydestä.

Nukkuuko Sininauhan tiedotus prinsessa Ruususen unta vai
miksi en löydä sen kotisivuilta mitään infoa tästäkään?

Tämän päivän Keski-Uusimaa kertoi, että vanha venäläinen rakennus, joka on toiminut lastenkotinakin, on taas esillä. Kunta kyselee paikan päällä Prijuutin kohtaloa, että purkaako vai ei. Olisi seutukunnallisesti arvokasta ja tärkeää pyrkiä kaikin tavoin säilyttämään se, joka vielä on jäljellä. Jos asiassa on jotain hyvää ja huonoa, on seutukunnan ykköslehti tiedottanut siitä  kiitettävällä tavalla.

Hyrylässä oli myös hyvin kaunis ortodoksikirkko, joka on jyrätty maan tasalle. Luulen että kahdessa osassa, sillä sotien aikana oli kupolit purettu pois ja niiden tilalla oli ilmatorjuntatykit. Kun sodat oli sillä erää sodittu, lähtivät tykit ja jonkun ajan päästä koko kirkko. Olisikin mielenkiintoista tietää, mitä asiaan sanoi aikoinaan ortodiksikirkko tai paikallinen ortodoksiseurakunta.

Paljon on siis hävitetty venäläistä historiaa. Samaan tapaan kuin moni muukin itseään sivistyneenä pitävä maa hävittää omaa historiaansa. Mutta tiiliskivisiä, punaisia kasarmirakennuksia on vielä jäljellä. Osin oikein hyvässä käytössä. Yhdessä niistä toimi aikoinaan sosiaalitoimi, josta myös minä hain leivänjatketta. Tai oikeastaan juomarahaa. Sittemmin rakennuksessa toimi kunnan pääkirjasto, joka muutti nykyiseen paikkaansa talon mitan pohjoiseen päin. Nyt taitaa olla kirjasto, sosiaalitoimi, linja-auto- ja taksiasema saman katon alla. Tällä hetkellä siellä on liitteen mukaiset näyttelyt.

Betonia ja muuta arkkitehtuuria

päivis: Arkkitehtuuri on jälleen päivän sana, jos jättää huomiotta kaikki ebola-, Rautavaara-, Yt-neuvottelu- tai kiekkoväkivaltauutisoinnit. Ja vielä aika monet muutkin uutiset.

Täytyy myöntää, että Guggenheim-uutiset eivät kauheasti ole jaksaneet kiinnostaa. Sen verran tiedän, että jokunen kilpailuehdotus on nyt pantu kärkipään järjestykseen. Samaan aikaan nuoret arkkitehtiopiskelijat valitsivat omat suosikkinsa ja totesivat myös, etteivät usko, että Guggenheim-museo rakennettaisiin Helsinkiin.

Olen kerran aikaisemminkin kirjoittanut tästä aiheesta ja silloin mielipiteeni oli, ettei Helsingin keskusta Guggenheimia kaipaa. Museo pitäisi rakentaa jonnekin sinne, missä arkkitehtuuri näyttää suunnilleen siltä, että asuintalojen suunnittelussa on käytetty ahkerasti kopiokonetta. Niin keskenään samanlaisia ja tylsiä monet lähiöt ovat.

Ikisuosikkini, Alvar Aalto, on myös päässyt otsikoihin Viipurin kirjaston myötä. Kirjaston remontti on viimein saatu valmiiksi ja lopputulos on ollut kansainvälisen palkinnon arvoinen. Ensi kesän Asuntomessu-talojen rakentaminenkin on jo täydessä vauhdissa. Yksi messujen erikoisuus on, olikohan se nyt maailman suurin puukerrostalo. Suuri se varmaan ainakin tulee olemaan. Arkkitehtuurin Finlandia-palkintokin jaettiin tänään.

Palailin äsken asuntosuunnittelumietteissä kotiin ja kuuntelin autoradiota, jossa - yllätys, yllätys - puhuttiin arkkitehtuurista. Yksi ohjelmaan soittaneen keskusteluun tuoma aihe olivat erkkerit. Niitä on ennen rakennettu myös kerrostaloihin, mutta näin ei tehdä enää, vaikka arkkitehdit niistä pitäisivätkin. Syyksi todettiin raha. Erkkerit tulevat liian kalliiksi, siksi suositaan suoraa seinää.

Tämä Kööpenhaminen Kristianiassa sijaitseva asuintalo tuskin on
arkkitehdin suunnittelema. Ehkä siksi se onkin niin omaperäinen
ja varmaan kovasti asukkaidensa näköinen.

En tiedä, olenko itse innostunut erkkereistä, vaikka jossain vaiheessa ihailinkin suunnattomasti kansallisromanttista ja jugend-arkkitehtuuria. Niihin erkkeritkin ilman muuta kuuluivat. Mutta suoraakin seinää voidaan suunnitella niin monella eri tavalla.

Radio-ohjelmassa todettiin myös, että arkkitehtuuri on palveluammatti. Siitä voi tietysti olla eri mieltä, kun katsoo tylsiä rakennuksia, joiden suunnittelussa ei ole palveltu ainakaan loppukäyttäjää tai muuten vain rumia rakennuksia päivittäin katselemaan joutuvia.

Mutta annas olla! Nyt on alettu nähdä kaunista myös rumassa arkkitehtuurissa. Ihmisiä kannustetaan nappaamaan kuvia betonista teemalla "Vapise vuoden luontokuva". Kilpailuun kannustetaan osallistumaan, jos kuvaaja näkee betonissa runoutta tai vaikka brutaalia kauneutta. Voittaja muuten saa palkinnoksi kahden hetken matkan betoniseen Tallinnaan.

Sininauhaa ja sen henkilökohtaista nostalgiaa

jormas: Entisestä työnantajasta, Sininauhasäätiöstä, on tullut kirjoitettua paljon kielteistä, mutta toki myönteistäkin. Kun olin kyseisen lafkan boss, oli luonnollista, että työnantajaansa sitoutunut työntekijä asemasta riippumatta ei kritiikkiään ja kielteistä mieltään juuri ulospäin kailota. Mutta kun kymmenen vuotta viestittää pelkästään positiivista jostakin, käy joskus kuin heilurikellolla, jonka punnus siirtyy toiseen laitaan. Mutta sielläkin se on vain aikansa.

Mutta kaikella on siis aikansa. Myös kritiikillä, sillä varsinkin julkista rahaa, veromarkkoja, RAY- ja muita avustuksia käyttävän toimijan pitää sietää hehkutuksen lisäksi myös yleistä arvostelua enemmän kuin perinteisen yrityksen.

Mutta Sininauha on edelleen hieno kokonaisuus, vaikka kasvun pyäshtymyminen onkin valitettavaa . Tällä hetkellä näyttääkin siltä, että se tai me voimme unohtaa tavoitteet, että Sininauhasta olisi tullut tuetun, päihdeongelmaisille tarkoitetun palvelukokonaisuuden ykkönen vähintään valtakunnassamme.

Eilen kuitenkin oli mieleni täynnä nostalgiaa, kun palauttelin päiviksen kanssa kulkuneuvoa http://www.sna.fi/asuminen-ja-tukitoiminta/helsinki/puolimatkankoti-pessi/ -yksikköön Asunnottomien yön ja asunnottomuudesta kertovan valokuvanäyttelyn tiimoilta. Tänään muuten päivis pystyttää sen Tuusulan kunnan pääkirjastoon, joka on Hyrylässä http://www.tuusula.fi/index.tmpl?sivu_id=2538.

Pessi ja Illusiassa Mäkelänkadulla on nykyisin myös aika tavalla Sininauhan toimistotiloja. Onkin hienoa, että vuosien prosessin jälkeen kiinteistö on päätymässä alkuperäisen suunnitelmani mukaiseen käyttöön.

Yksi iso asia sielläkin valitettavasti lepää laakereillaan, sillä talossa on kolme hienoa saunakokonaisuutta allasosastoineen. Joko innostusta ja näkemystä ei ole tai sitten näkemyksensä on saanut läpi joku, joka ei tiedä altaan hoidosta mitään. Eikä silloin sen mitättömistä ylläpitokustannuksistakaan. Minä sen tiedän, sillä hoidin sitä vuosikaudet.

Sieltä esimerkiksi starttasi ja sinne päättyi Sininauhan henkilökunnan joka arkiaamuinen työyhteisökävely, jossa välillä oli kutsuttunakin vierailevia tähtiä. Kuten Kriminaalihuollon tukisäätiön johtaja Mäki. Aamulenkin päälle uitiin, saunottiin ja syötiin yhteinen aamupala altaan vierässä olleessa Sinibaarissa. Jotenkin työntekijäiden kokema yhteenkuuluvuus oli ainutlaatuista, josta oli mukava itse kunkin startata päivän töihin.

Tapoihini on myös kuulunut rakentaa työpiste tai -huoneeni tiloihin, jotka eivät muille kelpaa tai työsuojeluviranomaiset ovat tilojen järkevän käytön jarruna. Kuvassa on entinen varasto/eninen työhuone nykyisellä tolalla. Kyeisestä romuvarastosta tein itselleni aikoinaan työasiahuoneen, sillä se ei muille kelvannut. Sanasen ikkunattomuudesta taisi silloinkin sanoa työsuojelu, joka vaati tai piti vähintään suotavana ikkunaa.

Siispä tein ikkunan. Hommasin Tattarisuolta entisen laivan hytin pyöreän ikkunan, joka näkyy kuvan oikeassa reunassa jääkaapin päällä ylhäällä. Moni sen nähnyt piti tarinaa ikkunallisen työhuoneen toteutuksesta hauskana tai ainakin vähintään omintakeisena. Eilisestä vierailusta entiseen työhuoneeseeni tuli hyvä mieli.