Väärien valintojen asiantuntija * 55

Elämäni Vaasankadulla oli asettunut uomiinsa Liisan ja Biba-koiran kanssa. Liisa opiskeli yliopistolla ja takkusi reippaasti yli vuosikymmen kesken olleen gradunsa kanssa. Siinä ohessa hän kiersi ympäri Suomea psykologin tehtävissä erilaisilla kursseilla, jotka tavalla tai toisella liittyivät vammaisuuteen. Toimipa hän välillä Jyväskylän vammaisneuvoston sihteerinäkin.

Liisan keikkatöihin liittyi myös itsessäni jo aiemmin havaitsema ominaisuus, josta en ole löytänyt koskaan mitään hyvää. Olin hyvin tai ainakin liian mustasukkainen. Saatoin keskustella puhelimella tuntikausia Liisan kanssa toiselle paikkakunnalle. Ajattelin, että hän ei ole vieraan miehen sylissä ainakaan sillä hetkellä, kun puhuu kanssani.

Kohdallani mustasukkaisuuteen on liittynyt ainakin hylätyksi tulemisen pelko ja sydämeni yksinäisyys. Joka lienee myös yksi syy alkoholisoitumiseeni olemattoman itsetuntoni lisäksi. 

Mutta tietämättömät ovat Luojani tiet ja tutkimattomat sydämeni syvimmät syöverit sekä vammat. Vaikka kuinka alati itseäni etsin, en ole löytänyt tähän yhtä syytä. Johon voisin uskoa tai että ymmärtäisin tältä osin itseäni edes hieman enemmän.

Aihe tulee lähelle siksikin, koska lähisukulaiseni tappoi aikoinaan puolisonsa. Syy oli mustasukkaisuus, vieraat suhteet tai vain syrjähyppy. Tai ehkä tiedän ainoastaan jäävuoren huipun.

Mustasukkaisuus on raastava tunne, ellei peräti sairaus, joka voi syödä koko elämän tai kaiken elämänilon. Näin ei ole minulla käynyt, mutta olen saanut maistaa sen voimaa itse sekä läheltä kokien.

Vuosia seurasin yhden avioliiton tuhoutumista, sillä tunsin pariskunnan, jonka omakotitalon ympärillä oli vain hiekkakenttää. Sen mies harjasi aamuin illoin ennen ja jälkeen työpäivänsä. Kotiin tullessaan hän tutki onko kukaan käynyt vaimon luona hänen poissaollessaan. Molemmat puhuivat minulle tästä toisistaan tietämättä. Mutta en osannut mitenkään auttaa enkä sanoa edes lohduttavaa.

Väärien valintojen asiantuntija * 54

Liisan kanssa asuttiin Vaasankadun kodissa, jonka aikoinaan oli hankkinut hänen äitinsä. Näin jälkeenpäin ajatellen, liikuntavamma huomioden, asunnossa ei paljon hyviä puolia ollut.

Liisa ajoi itse myös autoaan, mihin oli asennettu käsihallintalaitteet. Mutta kodista autoon oli portaita, joista hän selvisi omin avuin jalan ainoastaan tukisidoksen, kyynärsauvojen ja ajan kanssa. Kahdenkymmenen metrin matkaan saattoi mennä puoli tuntia. Joskus enemmän, jos piha oli liukas.

Monesti itsekseni tuumailin, että paremminkin voisi olla. Ilman tukisidosta tai pyörätuolia hän ei päässyt vuoteesta edes wc-tilojen ovelle kuin lattiaa myöten itseään istuallaan liikkuttaen. Usein hän ehti perille, muttei aina. Koskaan Liisa ei valittanut tästä.

Pyörätuolilla ei toiletin sisäpuolelle ollut asiaa. Kylpyhuoneen oviaukon laajentaminen oli mahdotonta, joten kylpyammeen ja sen yläpuolella olevan suihkun käyttö oli vähintään yhtä hankalaa. Koko tilan lattiakin oli lähes 20 senttimetriä muuta lattiaa korkeammalla.

Talon saunaa Liisa ei ollut koskaan edes nähnyt saati käyttänyt. Se antoi minulle yhden haasteista, jonka halusin ratkaista helpottamaan arkea ja tuomaan meille jotain extraa. Sellaista mikä on lähes kaikille itsestään selvyys.

Viimein käytöstä poistui pyörätuoli, jota yhteiskunta ei halunnut takaisin. Tai pyynnöstä jätti sen meille ja tartuin toimeen. Monet päivät suunnittelin ja taas suunnittelin etsien tapaa kuinka sen saisin niin kapeaksi, että sillä mahtuisi kapeista kylpy- sekä löylyhuoneen ovista. Tuolilla, johon ei mahdu istumaan, ei juuri käyttöä ole.

Meillä oli tuttu, pientä metallipajaa pitävä mies, jonka kanssa rakensimme käytännössä tuolin uudelleen. Sen renkaat eivät enää olleet tuolin sivuilla vaan istuimen alla. Muistelen, että varsinainen työn tekijä ei halunnut rahaakaan monen päivän jobista.

Iäti muistan Liisan jännityksen ja ilon, kun hän pääsi ensimmäisen kerran oman talon saunaan. Ehkä sen merkitys näkyi parhaiten kasvoilla hänen kertoessa jossain ylpeänä saunavuorostaan.

Nämä kaikki olivat tilanteita, joita itkin yksin. Joskus ilosta ja joskus surusta. Ehkä elämäni suurimmista rikkauksista onkin tunteella elämisen sekä rinnalla kulkemisen halu ja taito. Ne myös satuttavat eniten, mutta niistä en halua mistään hinnasta luopua.

Neljänkymmenen viimeisen vuoden aikana sydämeni vakituisin asukas on ollut alakulo ja melankolia. Se on ollut läsnä myös kaikissa rakkauksissani. Ehkä vain vanhempieni rakkauden olen kokenut niin, että olen riittänyt sellaisena kuin olen, olen sitten ollut tai tehnyt mitä tahansa.

Väärien valintojen asiantuntija * 44

Liisan äiti oli sairaalassa loppuvuodet eikä hän käynyt kotonaan kertakaan aikanani. Itse sen sijaan kävin hänen luonaan Kyllön terveysaseman vuodeosastolla joka päivä. Usein Liisan kanssa, mutta vielä useammin yksin.

Liisa antoi päivittäin bussirahan tarkoitukseen, mutten minä sinne linja-autolla kulkenut vaan jalan. Ja rahoilla ostin ison tuopillisen olutta kantakuppilassani. Voi hyvinkin olla, jos ei olisi ollut kaljaksi muutettavaa matkarahaa, ei olisi tullut käytyäkään niin usein. Niin tai näin, pidin Liisan Elli-äidistä paljon.

Itsestäni sukupolvi taaksepäin, olivat tavat ja lasten kanssa puhumisen aiheet toista kuin nykyisin. Kuin eilisen muistan Liisan kertoneen ensimmäisistä kuukautisistaan, joista hän ei tiennyt mitään. Kysyttyään viimein peloissaan äidiltään verenvuodosta, vastasi hän "niin kuuluukin". Ja jatkokysymykseen kauanko tätä kestää oli vastaus "ainakin seuraavat 20 vuotta". Siinä kaikki siitä asiasta, kertoi Liisa minulle.

Eikä toisen, mieltä askarruttaneen kysymyksen kanssa ollut sen helpompaa. Liisan isä oli kuollut Liisan ollessa pieni, joten muistoja ei juuri ollut. Kerran hän kysyi äidiltään, että rakastitko sinä isääni? Johon äiti: "Ei meillä puhuttu rakkaudesta, meillä tehtiin töitä." Ja siinä kaikki äidin kanssa puhutusta rakkaudesta.

Kerran kesällä lähdimme Puumalaan, jossa Liisan isä oli toiminut pappina, josko joku osaisi kertoa jotain. Ja kun olin mukana, pysähdyimme kysäisemään asiaa meikäläisen oloiselta hepulta kylän raitilla. Hän sanoikin oitis, että kyllähän minä nyt Empun muistan. Kun kolehti oli kerätty, sanotaan hänen heittäneen sen ilmaan saatesanoilla: "Isä, kaikki mikä jää ylös on sinun ja kaikki mikä tulee alas on minun." Ei kyselty sitten muiltakaan enempää, vaan ajeltiin takaisin kotiin.

Väärien valintojen asiantuntija * 43

Olen tehnyt paluuta aikamatkallani takaisin Jyväskylään jonkun päivän ja tänään sen teen.

Päihteetöntä elämää ja orastavaa raittiutta oli takana puolitoista vuotta ja oli yllätyksen aika. Varasin Vesalan Riihikirkon ja papin, joka saattoi olla Heinolan Antti. Sekä kerroin Liisalle, että nyt olisi meidän kahden juhlan paikka. Lupasit puolisokseni, kun maistissa sinua kolme vuotta sitten kosin, jos ja kun lopetan juomisen. Nyt on näytöt annettu eikä se tästä kummene, joten miten on, paikka sekä pappi ovat varatut?

Niin me menimme naimisiin ja häämatkalle laivalla Ruotsiin, Puolaan tai Saksaan, en muista enää. Kirkossa oli papin lisäksi ainoastaan kaksi  todistajaa. Toinen oli seurakunnan erityisnuorisotyöntekijä Pekka Turtiainen ja toista en muista. Saattoi olla kanttori.

Oli hieno asia, että ehdin oppia tuntemaan myös Liisan äidin. Muistan, kun kysyin myös häneltä sairaalan vuoteella pikku maistissa, että hyväksyykö hän minut Liisan puolisoksi. Elli vastasi: "En nyt, mutta ehkä joskus". Nyt ajattelin, että samat näytöt riittävät hänellekin.

Kun palasimme häämatkalta, soi puhelin ja langan päässä oli Liisan Elsa-täti. Joka sanoi heti muitta mutkitta, että on sitten menty naimisiin. Mutta kutsuja ei näkynyt eikä meillä ole ollut suvussa tapana näin tehdä.

Vastasin hänelle, kuten olimme Liisan kanssa asian kokeneet. Osa omasta suvustani ja kavereistani nimittäin ajatteli ja joku sanoikin, että miten sinä vammaisen vaimon otit? Olisithan sinä terveenkin saanut tai maksaako se sinulle? Se loukkasi. Ja vastaavat Liisan läheiset sanoivat, että sellainen juoppo, juo vaan rahasi. Se ei loukannut.

"Elsa hyvä. Kun emme Liisan kanssa kyenneet varmuudella valikoimaan niitä, jotka olisivat vilpittömästi tulleet juhlimaan naimisiin menoamme, emme kutsuneet ketään."

Liisa, ehkä pyörätuolin käytöstä johtuen oli Haapamäen kylän, Haapamäen talon tyttären tyttärenä suvun yhteinen holhokki, jonka parhaan tiesi suku, muttei Liisa itse milloinkaan. Yhden ainoan Elsa-tädin puhelun ansiosta muuttui kaikkien suhtautuminen meihin. Hänestä tuli tasavertainen muiden kanssa. Ehkä minustakin. 

Väärien valintojen asiantuntija * 17

Kaiken ei pidä muuttuakaan.

Elämääni mahtuu kännisen toilailuja ja hauskanpitoa varmasti kokonaisen kirjan verran. Mutta kun en tee juopon saati juoppuhullun päiväkirjaa, palaan niihin vain silloin tällöin itselleni sopivina annoksina.

Ehkä tähän yksi tarina Liisan kyvystä hyväksyä asiat, joita ei voi muuttaa. Hän nimittäin sanoi kerran itseään etsiessään, että jos nokan eteen tupsahtaisi maailman napa, joka kysyisi: "Täytän yhden toiveesi, tahdotko tulla terveeksi", niin en ole lainkaan varma toivoisinko kävelykykyä takaisin. Sillä pyörätuoli on osa minua ja persoonaani.

Joskus eivät puheet auta. 

Tämä joutui koetukselle mennessämme kerran lähiravintolaamme ja salin perältä huusi humalainen, että "hei rampa nainen!" Seurasi syvä hiljaisuus. Kaikki odottivat mitä tapahtuu, kun Liisa kelasi tuimin ilmein huutelijan eteen. Ja minut hyvin tunteva nainen jatkoi: "Niin, meinaan vaan, että rampa mikä rampa ja juoppo mikä juoppo."

Näin miten Liisan kasvot sulivat, kun hän hetkessä ymmärsi, että polkunsa ja ristinsä kullakin. Eikä vertaisen kohtaaminen tarkoita, että on pitänyt kokea samaa. Silloin tällöin tapahtuman jälkeen he istuivat samassa pöydässä ja nauroivat hersyvästi milloin millekin.

Tapahtunut palasi elävästi mieleen, kun tovi taaksepäin luin lehdestä miehestä, joka oli polttanut kääminsä. Hän oli saanut hampurilaispaikassa käsiinsä kuitin kopion, johon kassa oli kirjoittanut "iso mies". Arvatenkin siksi, että lasku osaisi oikeaan pöytään.

En ole koskaan elvistellyt uskollani enkä varsinkaan tuonpuoleisella. Totuuksia siitä on minulle aika turha tulla Luojan tehtävät ottaneiden saarnamiesten kertomaan. Jotka eivät osaa edes selittää kuinka kirjosieppo löytää Afrikasta takaisin pihapönttööni talven jälkeen.

Liisaa ymmärrän tältä osin erinomaisesti, sillä itsekään en halua parantua alkoholismista. Sen kanssa pärjää loistavasti niin kauan kun ei juo. Se on hyvä elämänkoulu, joskin siitä selviäminen niin sanotusti kuiville, ei ole yhtä helppoa kuin oppilaitoksesta haettu tutkinto.

Miksi siis luopuisin rakkaasta rististäni, johon on vuosikymmenten saatossa hioutunut olkani malli? Miksi ottaisin tilalle uuden, taas alusta asti työstettävän ja olkapäälleni mallattavan taakan? Sillä itseni tuntien sen taatusti saisin.

Väärien valintojen asiantuntija * 15

Tänään on Soinin nimipäivä.

Joten onnea minä, vaikkei se etunimeni olekaan. Toisaalta on myös Veinin päivä, josta yksi muunnos on Veino. Sen etunimen perin isältäni. Ruotsalaisittain Sven.

Viivähdetäänpä tovi tai pari omassa alkoholinkäytössäni. Minulla oli Hyrylässä kolme kantapaikkaa. Kesti-Grilli, Kaiffari ja Matka-Tuoppi. Joihin oli silloin tällöin porttikielto örvellyksen vuoksi. Ne lasketaan ansioiksi vain tietyissä piireissä, joihin eittämättä kuuluin. Kielto kaikkiin kolmeen kuppilaan oli vain kerran yhtä aikaa.

Ravintoloitsijoista tutuimmaksi, ystäväksi saakka muodostui Kaj Mannerheimo. Monella tavalla hieno ihminen. Hänen, ynnä yhden Ripan kanssa meillä oli yhdessä omakin ravintola. Cafeteria Helsinki Las Palmasissa. Missä olen syönyt elämäni kalleimmat lounaat. Niin kalliiksi ravintoloitsijan ura itselleni tuli.

Joskus vietän riehakasta elämää. 

Mannerheimo oli taas kerran katsellut touhujani lähinnä ravintolansa baaritiskillä Hyrylässä. Ja sanoi olevansa menossa Mäntsälään viikon kurssille. Että lähde Jorma mukaan. Johon minä, että miksi. "Siksi että minä maksan ja saat ainakin viikoksi nukkumapaikan sekä syödäksesi", sanoi Kaiffari. Ja minä lähdin. Viikon kurssi paljastui transaktioanalyyttisen ryhmätyön peruskurssiksi. Josta en ymmärtänyt mitään, en edes sanaa.

Kaiken ryypiskelyn lomassa elin silloin varsin kosteaa parisuhdetta Tarun kanssa, joka oli merinainen. Eräänkin kerran juopoteltiin Finlandia laivassa hänen hytissään. Mutta vain kerran heräsin aavan meren tuolla puolen, Gdanskissa ilman mitään papereita. Puolalaiset viranomaiset eivät löytäneet minua ja selvisin takaisin kotiin.

Aina kun Taru lähti reissuun, jäin kotiin ja huiskutin laiturilla kyyneleet silmissä laivan kadotessa horisonttiin. Murhemielin monesti kaipasin hänen matkaansa. Joten pyrin merimiesammattikouluun.

Mäntsälän kurssille sain tiedon, että minut on hyväksytty merimiehen oppiin. Mutta samalla kurssilla oli myös Liisa. Jolta kysyin, että jos tulen ensi kesänä luoksesi käymään Jyväskylään, niin sopiiko se. Tähän hän tovin tuumattuaan, että "sopiihan se. Mutta ymmärräthän Jorma, ettei meillä ole yhteistä tulevaisuutta niin kauan kuin juot?"

Ymmärsinhän minä, mutta silti valitsin kyläreissun. Ammattikoulu jäi, kuten Tarukin. Mikä ei ollut ylipääsemättömän vaikeaa, koska hän oli toisen vihitty vaimo. Josta liitosta kylläkin oli hakenut eroa, sillä ajatuksemme oli mennä naimisiin. Tosin olin hänelle sanonut, että jos lähdet uudelleen merille, ei meillä ole yhteistä tulevaisuutta avioliittoon asti.