Väärien valintojen asiantuntija * 65

Vaikka Heikkilä on edelleen lintukotoalue, jossa ei konnia tai ylipäätään häiriötekijöitä juuri näy eikä kuulu, emme niiltä täysin säästyneet. Päihde- ja kriminaalityöni jätti jälkensä. Varsinkin, kun yhdellä laidalla kulkevista moni oli kaverini, sillä siitä maailmasta olin itsekin tullut. Maailmasta missä ei niin hyvää ystävää ole, jolta ei päihteitä tai muuta omaisuutta vietäisi, jos sopiva tilaisuus tulee.

Kotiini olin tuonut ulkomaanmatkoilta alkoholia, jota en ollut tarkoittanut juotavaksi, vaan muistuttamaan menneisyydestäni. Pulloja silloin tällöin silmäilinkin ja ajattelin, ehkä joskus ääneenkin, että enää ette voi minulle mitään. Olin viimein käsittänyt, että piru ei istu pullossa, vaan sen ulkopuolella. 

Tieto kotonamme olevista juomista oli alan miesten ja naistenkin keskuudessa. Kerran poissa ollessamme kolme janoista miestä päätti tehdä keikan meille anastaakseen juotavat. Jos ei parempiin, niin ainakin juoviin suihin. Abloy-lukkoja ei tarvinnut edes murtaa, vaan avaamista varten oli aidolla murtomiehellä työkalunsa. Sitä sanottiin vempaimeksi, joka taisi olla kehitetty aikoinaan Turun Kakolassa.

Omalla laillaan hupaisaa oli, että kyseiset veijarit eivät löytäneet pulloja. Joten hyvitykseksi he koppasivat mukaansa radiokasettisoittimen ja jotakin muuta pientä. Mutta yhtä helppo kuin heillä oli varastaa omaisuuttamme, yhtä helppoa minun oli se jäljittää. Koska Liisakaan ei poliisijuttua vaatinut, laitoin kentälle ainoastaan viestin, että odotamme anteeksipyyntöjen kera tavaroita takaisin. Näin myös tapahtui. 

Mutta oloni ei siitä parantunut, vaan päinvastoin. Syytä ei tarvinnut kauaa etsiä, vaikka sisimpäänsä meneminen usein vaikeaa onkin. Sieltä löysin itseni Luojaakin suuremmaksi ylentäneenä. Hänen selkänsä takana pullistelin ja odotin, että ihmiset, joilla ei ole menneisyyttä muualta kuin laitoksista ryömivät luokseni. Katuvaisina pyytämään anteeksi vajavaisuuksiaan, rikkinäisyyttään sekä mieltensä sairauksia. Niistä minä heitä sitten korkeuksista armahtelin kantapää vuorollaan kunkin otsalla. 

Joku on sanonut, että pisin ja vaikein tie on mennä puoleen väliin inhokkiaan tai vihamiestään vastaan. Omassa maailmassani se ei ole näin. Vaan kävellä loputkin matkasta toisen luokse silloinkin, kun hän ei näe tarpeelliseksi liikahtaa piiruakaan suuntaasi. Ja antaa hiljaa sydämessään anteeksi toisen sitä koskaan tietämättä. Vaikka anteeksi saanut ei koskaan edes ymmärrä tehneensä väärin.

En juuri uskollani elvistele. Luojani on ja ehkä haluaa ollakin monelta osin maallisen elämäni suurin mysteeri. Mutta eikö juuri tätä puusepän Poika ristillä pyytänyt? Että saisimme anteeksi, vaikkemme ymmärrä mitä teemme. 

Väärien valintojen asiantuntija * 64

Jyväskylän maalaiskunta koneistoineen ja työntekijöineen huomioi usein yksittäisten kuntalaisten tarpeita ja toiveita. Vuosien ajalta muistissani on monta esimerkkiä.

En ollut vielä mukana kunnallispolitiikassa, mutta jostakin syystä tapasin kunnansihteeri Markku Ylikosken. Hänelle mainitsin, että Heikkilässä tonttimme ja viereisen tontin välissä on 5 metrin kaistale kunnan maata. Että jos sitä hieman siistisi ja tasoittaisi, pääsisivät kuntalaiset siitä luontoon eikä tarvitsisi loikkia kenenkään pihojen läpi. Eikä aikaakaan, kun miehet ja koneet mylläsivät tulevaa polkua. Samalla se toi väylän pyörätuolille tonttimme alaosaan. Muiden varjossa oma etu siis ketunhäntänä kainalossa, jonka Markku taisi kyllä ymmärtää.

Samoin oli kylällä olleen RC-autoharrastuksen kanssa. Ne ovat pieniä, kauko-ohjattavia autoja, joita Markokin harrasti. Kunta teki alueelle, leikkikentän viereen niille kilparadankin. Se oli hieno kokonaisuus. Pienemmät lapset puistossa, joku Pillilammella kalassa tai uimassa, jotkut autojensa parissa ja loput pallokentällä. Sekä aikuiset siellä joukossa. Itsekin olin Liisan kanssa kannustamassa välillä Markoa hänen "kisamatkoillaan" tai muuten vain radan reunalla. Tämä kilpailemisen muoto istui Markolle eikä hän ollut lajissa lainkaan huono.

Silloisen kuntani erinomaisuuden ymmärsin vasta myöhemmin lähdettyäni mukaan kantamaan vastuuta luottamushenkilönä. Se antoi uusia, hyviä mahdollisuuksia tutustua muiden kuntien toimintoihin ja käytäntöihin.

Leikkikentän vieressä oli talvisin luistinrata, jonka käyttöön Markoakin kannustin. Käytiin ostamassa jääkiekkomaila, kiekko ja ehkä luistimetkin. Ja sinne pikkumies meni muiden joukkoon luistimilla tai ilman mailansa kanssa. Ja tuli vähän ajan kuluttua takaisin mieli maassa. Kysyin, että mikä nyt. Johon Marko vastasi kysymyksellä, kun ei ollutkaan kivaa: "Miksei kaikilla voi olla omaa kiekkoa?" Lohdutuksen sanojen joukossa pohdin mielessäni, että se siitä ja joukkuepelaamisesta. Tämä kilpailumuoto vastaavasti ei sopinut Markolle.

Mutta partio oli meidän tai oikeastaan Markon juttu. Sitäkin tuin omalla tavallani. Moottorikelkalla olin useampana viikonloppuna muun muassa vetämässä hirsiä jään yli Karhujärven rannalle, tiettömän taipaleen taakse. Sinne he rakensivat oman karhunpesänsä. Samoin olin kelkan kanssa vetämässä Markon reellä lapsia milloin missäkin talvitempauksessa. Vaikka aika kultaakin muistoja, olivat nämä hienoja aikoja.

Väärien valintojen asiantuntija * 63

Elämä Jyväskylän maalaiskuntalaisena asettui nopeasti uomiinsa.  Vain yhden kerran koko aikana itselläni meni sukset ristiin naapurin kanssa.

Taisi olla Mänty nimeltään, paikallisen yhdistyksen aktiivi, joka keräsi nimiä vastustaakseen muutaman kilometrin päähän rakennusluvan saanutta Taulun sikalaa. Sanoin hänelle ulko-ovellamme, etten laita tuohon listaan nimeä. Johon hän, että mikset, kun kaikki muutkin ovat laittaneet. Jatkoin, että "siksi koska mielestäni maalla saa ja ehkä kuuluukin haista paska. Sikojenkin". Taisi mennä jokunen vuosi, kun Mänty vastasi tervehdykseeni kylän raitilla kohdatessamme.

Tapasin seuraavana syksynä myös linnuille kauraa hakiessani kyseisen maanviljelijä Taulun, joka sanoi oitis ulos tuvasta tultuaan: "Terve, kuulin ettette laittaneet nimiä perheeni leivän saannin estämiseksi. Joten kiitos siitä."

Ja jatkoi toisesta aiheesta: "Aina ei kuntakaan ymmärrä veronmaksajaansa, kun halusivat kaavoittaa tuossa olevat peltoni Alvajärven rantatonteiksi. Sanoin ettei käy. Sillä kun kysyin missäs minä sitten viljelen kauraa, niin eivät ne minua kuulleet. Tai ehkeivät käsittäneet koko kysymystä. Jotta olisinhan minä voinut ihmisille kotien paikoiksi pellon vaihtaa, jos olisi ollut osoittaa minulle uusi viljelyspaikka." Aito maajussi on maajussi, vaikka rypsiöljyssä paistaisi. 

Ei kelvannut sen jälkeen enää meiltä lintujen kauroista Taululle koskaan maksu. Ja kylkiäisiksi tuli ikuinen lupa moottorikelkkailla sikalan pihan läpi Peurungan kuntoutuskeskukseen ja Leppävedelle meneville reiteille.

Jyväskylän maalaiskunta oli hieno, kuntalaisia palveleva paikka. Kunnantalokin ihmisineen oli kuin kotiin tulisi. Luottamushenkilönä toimiminen lisäsi kotikunnan tuntua, vaikka en kerralla valtuustoon päässytkään.

Elävästi muistan ensimmäiset vaalit, kun lauantaisaunassa kotonamme tuumasin Liisan kanssa mitä teemme. Siellä ja silloin päätimme, että Jyväskylän  maalaiskunnan vihreät olemme me, kun ei muita ollut ja asetuimme omine valitsijayhdistyksinemme ehdokkaiksi. Liisa meni kirkkaasti läpi ja minä jäin rannalle ruikuttamaan.

Vaalimainosten laittaminen tolpiin molempien läpimenoon uskoen oli kevyttä puuhaa siihen verrattuna miten raskasta niitä oli yksi kerätä pois ympäri kuntaa. Oli vähän sama fiilis kuin viinakauppareissuilla aikoinaan. Tyhjien pullojen vienti oli paljon raskaampaa kuin poistulo täysien kanssa. Vaikka niitä olisi ollut sama määräkin. 

Väärien valintojen asiantuntija * 58

Jos oli elämä uomissaan Omakotikadulla, niin sitä se oli kodissamme Vaasankadullakin.

Luulen, että moni ei avioon mennessään ajatellut liittoa määräaikaiseksi, vaan kuten lupaus kuuluu "kunnes kuolema meidät erottaa". Näin minäkin uskoin sataprosenttisesti. Tiedostin kuitenkin hyvin, ettei yhteinen seniori-ikäisyys Vaasankadulla voi toimia meillä kovinkaan helposti. Esteitä liikkumiselle oli liikaa.

Omakoti- tai rivitalo olisi meidän juttu, näin ajattelimme. Mutta sen oli oltava vastuullinen päätös, sillä asunnon tai kodin vaihto tapahtuisi Liisan toiveiden ja tarpeiden mukaan sekä rahoilla. Sillä eihän minulla mitään ollut. Tai oli, osa vanhempieni talosta Tuusulan Hyrylässä. Kaikki muu oli mennyt vastuuttoman elämäni ylläpitoon.

Löysimme sopivan kodin Palokan Heikkilästä. Tai oikeastaan se oli aluksi vain minun mieleeni. Kun ajoimme takaisin Vaasankadulle, sanoin Liisalle, että nyt sinun pitäisi vähän pohtia. Onko kysymys siitä, ettet pidä paikasta tai talosta vai luopumisen tuskaa monesta, rakkaastakin muistosta Jyväskylän kodissasi.

Jälleen kerran, vain tovin Liisa tuumasi sanoen, että soitetaan myyjälle. Ja niin meistä tuli Jyväskylän maalaiskuntalaisia. Hilja ja Pentti Keskitalon naapureita, jotka siirtyivät rakentamastaan talosta uuteen, rakentamaansa taloon 10 metrin matkan. Meille muutto oli onnea täynnä oleva hetki ja ehdottoman oikea valinta.

Uusi kotimme saunoineen, autotalleineen ja pihoineen toimi Liisalle loistavasti. Hän pääsi pyörätuolinsa kanssa itsenäisesti kiertämään koko Heikkilän pientaloalueen. Mukanaan Biba saksanpaimenkoiramme. Minäkin joukossa mukana silloin tällöin.

Ajattelimme, että se on koti, jossa asumme loppuelämämme, sillä pidimme paikasta ja talosta hyvin paljon. Mutta elämässä ei useinkaan käy niin kuin on ajatellut ja suunnitellutkin. Loppujen lopuksi ihmisellä on vain yksi asia omissa käsissä. Voimme valita suhtautumisemme tapahtuneeseen.

Ehkä minulle pihapiirin lisäksi rakkainta oli luonnonniityn takana, oman polkuni päässä pienen pieni Pillilampi. Jossa kävin aamuin illoin nakuna uimassa. Mutta myös Liisan sekä Biban kanssa. Tähän joukkoon liittyi pian poikamme Marko.