Pieniä, minulle ainutlaatuisia arjen asioita

Pihapiirissäni kasvaa luonnonkuusi, joka on lainsuojaton. Sillä se asuu Tuusulanjokeen laskevan Huhtarinpuron reunalla eikä nauti suojelun suojaa, vaikka luonnonsuojelualue onkin joka puolella. Lisäksi se on valinnut asuinsijakseen Carunan sähkölinjan alustan. Joten vaikka sen elämä pihassa on sinällään auvoista, pitkää siitä ei ole luvassa ilman ihmisen toimenpiteitä, sillä tiedossa ei ole, että sähköyhtiö veisi linjansa muualle.

Huhtarinpuron jätimme suojelualueen ulkopuolelle, koska sitä myöten tulevaisuudessa saattaa virrata vesiä Focusalueelta. Se saattaa tuoda uoman kunnostustarpeita. Kaukana takana on aika, jolloin metsämiehet sanoivat puroa Maljapuroksi veden kirkkauden vuoksi. Se sai alkunsa Kuninkaan ja Lemminkäisen lähteiltä keräten matkalta mukaansa pieniä virtoja Rudybackan ja Kratinkallioilta sekä Hesapottsmossen soilta. 

Mutta Toivossa on hyvä elää ja Rauhassa kuolla, sanoi lapamato. Minä pohdin kuinka voisin katkoa määräajoin pihakuusesta latvan niin, että puu pysyisi hengissä. Jos näin en tee, eräänä päivänä tulee Caruna helikoptereineen, miehineen ja naisineen sahaten juuresta poikki koko puun.

Jo vuosien ajan kuusessa on palanut ledvaloja vuodet ja vuorokaudet läpeensä. Öisin käydessäni metsä-weeceessä olen niitä monesti katsellut. Välillä pohtien näkevätkö metsän eläimet keinovalon ja jos näkevät, niin minkälaisena? Koskaan ihmettelemässä en ole nähnyt kettua, en jänistä, en kyyhkystä, en saukkoa, en ilvestä enkä mitään muutakaan metsän asukasta. 

Vaikka öitteni hyvä hetki on joskus keinovaloista, on se merkki elämästä. Toivon, että joskus pihapuuta joku voisikin sanoa alati latvansa menettäväksi ikikuuseksi. Viime talvi tai valuvika pimensi puun eivätkä ledit enää heränneet keväällä kotiin tultuani eloon. Kävi ehkä niin, että viimeinen lähtijä sammutti valot tai ne pimenivät muuten vaan. Oli uuden valosarjan aika. Niitä jo aiemmin katselin Puuilosta, mutten löytänyt mieleisiä. Niinpä päädyin pörssiyhtiö Tokmanniin, vaikkei se kantakauppani olekaan.

Kyseinen vuonna 1989 Kyösti ja Kari Kakkosen perustama yritys oli muuten nimeltään alkujaan Okman Oy. Nimen vaihdosta kävi Stockmann aikoinaan oikeuttakin häviten mittelön. Sitä olen joskus sen tullessa mieleen naureskellut, kun se itse sittemmin myi Herkkunsa ja kai koko kruununjalokivensä Mannerheimintiellä. Jälleen kerran vain harva asia on ikuista. Vaikka mikään ei taida koskaan tyystin hävitä, vaan muuttaa muotoaan.

Viime yönä kello kaksi ihailin pimeässä uusia valoja ja ajatelin, että kohokohta on kerran vuodessa loistaa joulukuusena. Mutta minulle ne ovat tärkeät jokaisena hetkenä, vaikka kesän aurinkoisena päivänä on mentävä viereen tihruamaan palavatko. Nämä 120 pientä ledvaloa tuovat valonpilkahduksen silloinkin, kun itselläni on synkkä olotila tai mieli muuten murheen murtama.

Hyrylään caravan- ja campingalue

Vuonna 2015 kirjoitin tämän linkin takana olevan kirjoituksen caravan- ja campingalueen saamiseksi Tuusulaan. Vaikka moni asia on muuttunut ja Järvenpääkin vuokrannut entisen leirintäalueensa pellon hevoslaitumeksi, on asia edelleen yhtä ajankohtainen. Keski-Uusimaan julkaiseman uutisen ja siinä haastatellun asiantuntijan mukaan Järvenpää menettää yli 5 miljoonaa euroa leirintäalueen vuosituloja. 

Tuusula ei ole ehkä koskaan oikein pysähtynyt pohtimaan ja profiloimaan minkälainen vetovoimatekijä voisi matkailun kannalta olla Hyrylään päättyvä ja sieltä alkava moottoritie valtakunnan pääkaupunkiin. Jossa ajaminen ei ole herkkua ja matkailuajoneuvoyhdistelmällä pysäköiminen lähes mahdotonta. 

Hyrylän Urheilukeskus tarjoaa virikkeitä moneen lähtöön kesäisine uintimahdollisuuksineen ja voisihan siellä olla talvisin avantokin saunoineen, sillä Rastilan vastaava on huippusuosittu. Kaupallisia päivittäistavarapalveluja on pian Prismasta isoon K-Supermarketiin ja Lidliin. Seudulta löytyy myös Starkki, Tokmanni, Puuilo ja monet muut. Sähköpyörät ja -potkulaudat tuovat ulottuville Tuusulanjärven ja paljon muuta mielenkiintoista tutustuttavaa.

Eräänkin kerran olen kiertänyt Hyrylän seudun rakentamattomia alueita entisestä urheilukentästä entiseen ravirataan, varuskunnan kenttään ja vieressä olevaan lämpövoimalan tyhjään monttuun sekä lukuisia muita tarkoitukseen sopivia alueita. Tilaa matkailulle olisi edelleen, mutta mistä löytyisi riittävä innostus toteuttamiselle? 

Vaikka en kaupallisuudesta enkä monesta muustakaan asiantuntijaksi asti ymmärrä, sen tästä aiheesta käsitän, että kun Suomen suurin Keskisen kyläkaupan caravanalue Onnela toimii Tuurissa loistavasti, toimisi sellainen Tuusulassakin ja toisi osaltaan lisää eloa kylälle sekä kaupallisia ja muitakin palveluita kaikille.

Elämä on....

Elämässä kannattaa panostaa oman elämän omistamiseen enemmän kuin maallisen mammonan keräämiseen. Ehkä olisi hyväksi keskittyä elämän omistamisen lisäksi myös sen elämiseen, sillä kaikille se ei ole luontaista. Silloin tällöin saakin lukea tai kuulla piikikkään kommentin: "Hanki oma elämä".

Omasta kupista syöminen ei ole aina helppoa, sillä toisten tekemisten hämmentäminen ja peräti elämien eläminen tuntuu välillä helpommalta kuin oman tunkion tonkiminen. Joskus joku tulee myös niin sanotusti liian iholle, vaikka kyseessä ei olisi kummankaan oma asia.

Itsekin siihen syyllistyn, vaikka yritän sitä tietoisesti välttää. En esimerkiksi lainkaan tiedä miksi poikani ja veljeni eivät halua pitää yhteyttä. Toki se on heidän oikeutensa ja heillä on siihen syynsä, näin ajattelen.

Viime aikoina on lähes ainoa pitkäkestoinen närästyksen aiheeni ollut muiden puuttuminen toisten rakkauksiin. En tarkoita tällä irtosuhteita enkä syrjähyppyjä, vaan samaa sukupuolta olevien rakkautta ja kiintymystä toisiinsa.

Vaikka demokratiaan kuuluukin olla eri mieltä milloin mistäkin, saan vatsanpuruja, kun joku valittaa päätöksestä, jonka mukaan seurakuntalaisilla on tasavertainen oikeus käyttää kirkkoa. Jos avioidun naisen kanssa, voin juhlistaa siellä parisuhdettani, mutta jos rakastun samaa sukupuolta olevaan, ei olisikaan sopivaa mennä Luojani eteen omassa kirkossani.

Ymmärrän kyllä, kun virkavalta ja oikeuslaitos puuttuvat ylinopeuksiini tai törttöilyihin, sillä ne vaarantavat turvallisuutta tai vaikeuttavat toistenkin elämää. Mutta jos samaa sukupuolta olevat menevät kirkossa Luojansa eteen käsi kädessä, niin vaarantaako se jonkun taivastiellä olevan turvallisuuden vai mikä siinä mättää?

Pelkkä asian pohtiminen ääneen tekee minusta tiukkapipojen mielestä "harhaoppisen", mitä se sitten onkaan. Peli taitaa olla kohdallani muutenkin menetetty, kun en usko helvettiinkään sellaisena kuin oman totuutensa vangit sitä kauppaavat mustaan, ihmisten kirjoittamaan kirjaan vedoten. 

Maailmassani rakennan koko ajan omaa tuonpuoleisuutta sillä kuinka olen elänyt ja kohdellut sekä kohtelen muita. Haluan matkata ikuisuuteen kaiken sen kanssa mitä olen varastoinut kertakäyttöisen nahkapukuni sisään. Tällä hetkellä ei olekaan niin, että kaikki elon varrella kerätty ja koettu on jonain päivänä poispyyhkäisty, vaan se on osa ikuista minääni.

Toisaalta tämä kaikki on yksinäisen ihmisen yksin ajattelua, sillä vain harvoin tapaan jonkun, joka ajattelee saman suuntaisesti tai edes suostuu keskustelemaan. Sanokoot muut mitä tahansa, ainoastaan aikaan sidotun fyysisen minäni jätän tänne tuhkaksi ja savuksi taivaalle tai matojen ruuaksi maan uumeniin. Kaiken muun todellisuuden, menneisyyden, tulevaisuuden, unelmat, haaveet, muistot, mielikuvituksen, unimaailman ja ylipäätään eletyn vien mukanani ikuisuuteen minne sitten menenkin ja millainen se onkaan.

Entäpä, jos Jokilaaksossa ei olisi sähköä?

Kansallinen veteraanipäivä on sotaveteraanien kunniaksi 27. huhtikuuta vietettävä juhla- ja yleinen liputuspäivä. Sitä vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 1987 Lahdessa osana Suomen itsenäisyyden 70-vuotisjuhlavuotta. Ehdotuksen teki pääministeri Kalevi Sorsa ja asia vahvistettiin valtioneuvostossa puolustusministeri Veikko Pihlajamäen esityksestä 1986. Tänä päivänä, mutta vuonna 1945 Suomi irtaantui toisesta maailmansodasta ja viimeiset saksalaiset siirtyivät Kilpisjärveltä Norjan puolelle. Oli viimein koittanut rauhan aika. 

Sitä minäkin tänään liputan Jokilaakson juhlapaikalla ja käyn sodat kokeneiden vanhempieni haudalla. Vuorokauteni aloitin kuitenkin jo tuttuun tapaan valvomalla parituntisen yöllä ennen auringonnousua pohtien tällä kertaa maailman menoa. Syy siihen löytyi viime aikojen uutisista, jotka ovat huolestuttavia, elää millaisessa kuplassa tahansa:

– Pohjois-Korea on valmis käyttämään ydinaseita mahdollisessa yhteenotossa Yhdysvaltain tai Etelä-Korean kanssa, sanoi maan johtaja Kim Jong-un puheessaan valtiollisen median mukaan.

– Ensin Nord Streamin kaasuputki räjähti, nyt merikaapeli on poikki ja sähköt menivät Bornholmin saarelta, kertoo DR. 

– Ruotsissa oli pari päivää sitten suuri sähkökatko ja kaksi ydinvoimalaitosta jouduttiin sulkemaan. Sähkökatkon takia muun muassa metroliikenne oli pysähdyksissä Tukholmassa. Syytä ei vielä tiedetä, mutta se pysäytti myös metsäteollisuuden laitoksia länsirannikolla Suomessa, sanoo YLE.

Mutta miten eläisin Jokilaaksossa ilman vesi- ja jätehuoltoa sekä linjoja myöten pistorasiasta tulevaa sähköä? Luulen, että aika hyvin aikani tai vaikka aina, sillä vesijohtoa ja kunnan viemäriverkkoa Konttikodissa ei ole nytkään. Vaan veden noudan vesipisteistä, aika usein ruokaravintola Sepelin ulkoseinässä olevasta hanasta tuhannen litran säiliöllä mönkijälläni.

Mutta jos joku sabotoisi vesijohdon, mistä hakisin veteni? Noutaisin sen muutaman sadan metrin päässä olevasta luonnonlähteestä, josta nykyisinkin noudan silloin tällöin juomavettä. 100 litraa kerralla viidessä astiassa, jotka täytän puuvartisella rosteriämpärillä.

Mutta entäpä, jos joku sabotoisi sähköverkon ja polttoainejakelun? Sillloin kuljettaisin talousveteni samoissa 20 litran astioissa kotti- tai muilla kärryillä. Jos saisin polttoainetta, hankkisin polttomoottorivesipumpun Puuilosta 150 eurolla ja toisin lähdeveden peräkärryssä kuvan säiliöllä. Kesäisin tosin tarvitsen, osin Päijänteenkin vettä vain vähän, sillä peseydyn lampiemme laitureilla.

Sinne siirtyisin myös pesemään pyykkini. Sähköttömyys vaikuttaisi lisäksi astioiden pesuun, suihkun ja sähkösaunan käyttöön. Ei siis silti mikään maailmanluokan mullistus, saati katastrofi. Kaikki biojäte ja toilettien tuotokset suolistoperäisine bakteereineen menevät nytkin hyötykäyttöön. Kompostorien lisäksi Jokilaaksossa on 3 erilaista ekokäymälää. Harmaan veden kuljettaisin sopimuksen mukaan Afalttikallio Oy:n jätevesijärjestelmään tai polttoaineen puuttuessa imeyttäisin maahan.

Entäpä sitten lämmitys? Pihapiirissä on polttopuutavaraa vuosikymmeniksi, joilla Päiviksen kanssa lämmitimme talvisinkin koko Merikonttikotimme puolivaraavalla Nunnauunin injektoritakalla. Ehkä kotini valaisu tapahtuisi ilman sähköä kodikkaasti kynttilöillä tai öljylampuilla, jos valopetroolia, eli lamppuöljyä olisi saatavilla.

Ruokaa tekisin pihan grillikodassa, jossa nykyisinkin jonkun kerran vuodessa valmistamme milloin mitäkin purtavaa. Sähköttömän kodin kodassa tai pihan tulipaikalla paistaisin lihani, keittäisin oman maan perunat ja kasvihuoneen tuotoksia. Mutta paljon pitäisi puutetta tulla lisää ennen kuin ampuisin pihan jäniksen tai lampiemme sorsan, vaikka tarkoitukseen luvallinen haulikko löytyykin. Katiskan ja muut kalastusvälineet tosin ottaisin aika pian naftaliinista. Jääkairakin on nurkassa odottamassa käyttäjäänsä.

Jokilaakso heräilee talviuniltaan

Jokilaaksossa on valkoinen, isonsorttinen, aika pitkään multansa kosteana pitävä kukka-astia, kun vaan muistaa lisätä silloin tällöin sen pohjalla olevaan säiliöön vettä. Monivuotisia kanta-asukkaita ovat alue verat, joiden nestettä tai voidetta käytän milloin mihinkin ihoni ruhjeeseen tai kutinaan. Eivät näytä olevan siitä pahoillaan. Tuntuvat kärsivän enemmän kesistä, jolloin ne ovat olleet ruukkuineen ulkona, sillä vettä tulee taivaalta enemmän kuin olisi hyväksi. Nyt ole päättänyt, että ruukku on tämän kesän sisällä Merikonttikodin ison ikkunan vieressä. 

Monesti olen tarjonnut niille kasvikavereita sipuleista retiisiin ja tulppaanista orvokkiin huonolla menestyksellä. Ilmeisesti viime syksynä mukana sisään tuli kuvan kasvi, jonka arvelen olevan joku hierakka. En tiedä miten se on ruukkuun päätynyt. Olenko tietämättäni istuttanut vai jotenkin muuten? Joka tapauksessa, kun tulin puolen vuoden jälkeen 10 asteiseen Duokotiini, oli se mikä tahansa, se oli kasvanut aikuiseksi suurine lehtineen alue verojen ja huonekuusen joukossa.

Kun lämpöä ja valoa on enemmän, ovat suuret lehdet kuukauden aikana saaneet väistyä pituuskasvun tieltä. Korkeutta luonnon rikkakasvilla onkin nyt saman verran kuin minulla. Nuppujakin on vaikka kuinka paljon. Voi olla, että näen vielä sinällään vaatimattomia kukkiakin. 

Siipihierakat on suku tatarkasvien heimossa. Useita sukuun kuuluvia kasveja kutsutaan suolaheiniksi. Hierakat esiintyvät lähinnä pohjoisen pallonpuoliskon lauhkealla vyöhykkeellä. Sukuun kuuluu noin 200 lajia, joista Suomessa kasvaa liki kaksikymmentä. Suolaheinien lehtiä tulikin lapsena, mutta vieläkin silloin tällöin syötyä.

Valkoisen muoviruukun huonekuusi oli talven aikana kärsynyt ainakin kuivuudesta, sillä 4 kuukauteen kukaan ei sitä kastellut, kun Päiviskin oli Thaimaan taivaan alla. Jossa muuten huomenna torstaina varjotkin väistävät kuumuutta. Ilmiötä kestää vain jokusen minuutin. Sinä aikana voi katsella kuinka kaikki pystysuuntaan kurkottava – puut, rakennukset, lyhtypylväät jne. – kadottavat varjonsa kokonaan. Ilmiötä ei näe koskaan Suomessa eikä missään muuallakaan Euroopassa.

Ulkona puuhasteluakin olen hieman harjoittanut. Laitoin paikoilleen Pienen vihreän, eli kasvihuoneen talven lumien pudottamat kaksi ikkunaa. Samoin laitoin laiturin paikoilleen, josta en olisi yksin selvinnyt ilman mönkijäksi kutsuttavaa traktoriani. Silti selkä ilmoitti aamulla, että jotain outoa on tullut tehtyä 😖.

Koko ajan luonto myös ottaa takaisin ihmisen siltä riistämää. Näin on hyvä Jokilaaksossa, kuten suojelualueella kuuluukin. Sen keskellä on Päiviksen ja minun yhteinen koti, vaikka sitä yksin asustankin. Vuosittain teen alueelle aina jotain uutta. Esimerkiksi pihapiiristä edellisvuoden lumet romahduttivat 12 metriä pitkän Matkakotimme katoksen. Sen jäljet siivosin viime kesänä. Koko talven pohdin mitä teen vapautuneelle paikalla, jonka kahdella reunalla solisee puro. Varaan paikan teltoille, jos joku sattuisi tulemaan sellaisen kanssa yökylään. Toki paikka toimii sähköineen myös matkailuautolle ja -vaunulle.

Päivi Räsäsen harjoittama henkinen parisuhdeväkivalta

Riihimäen evankelis-luterilainen seurakunta päätti maaliskuussa, että jatkossa seurakunnan tilat ovat “yhdenvertaisesti kaikkien seurakuntalaisten käytettävissä”. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että myös samaa sukupuolta oleva pari voi juhlistaa avioliittoaan kirkossa.

Iltalehden haastattelema kansanedustaja Päivi Räsänen (kd) aikoo yhdessä puolisonsa, pastori Niilo Räsäsen kanssa vaatia hallinto-oikeutta kumoamaan päätöksen. Valituksessa ovat mukana myös konservatiivisen herätysliikkeen Kansanlähetyksen lähetysjohtaja pastori Daniel Nummela sekä liikkeen Uusitie -lehden toimittaja Virpi Kurvinen. Räsäset ja Nummela ovat Riihimäen kirkkovaltuuston jäseniä. 

Valittajien mukaan kirkkoneuvoston päätös on lainvastainen. – Kirkkolain ja kirkkojärjestyksen mukaan tiloja saa käyttää vain sen pyhyyteen soveltuviin tarkoituksiin. Samaa sukupuolta olevan parin vihkiminen tai heidän avioliittonsa siunaaminen ei ole pyhä toimitus, sanoo Räsänen. 

Kirahveilla 94 prosenttia akteista tapahtuu koiraiden välillä, kertoo evoluutiobiologian ja -psykologian dosentti Markus J. Rantala Turun yliopistosta. Rantalan mukaan 1 500 lajilta on raportoitu homoseksuaalista käyttäytymistä. Lajien tarkkaa lukumäärää ei tiedä kukaan, sillä suurta osaa eliölajeja ei tässä mielessä ole tutkittu. Kaikilta lajeilta, jotka lisääntyvät seksuaalisesti, tavataan homoseksuaalista käyttäytymistä. – Ihminen on ainoa laji, joka on homofobinen, Rantala sanoo.

Homofobia tarkoittaa homoseksuaalisuutta tai homoseksuaalisia henkilöitä kohtaan tunnettua pelkoa, vastenmielisyyttä tai heihin kohdistuvaa syrjintää. Suurin osa seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvista ihmisistä on kohdannut homofobiaa elämänsä aikana jossain muodossa.

Joskus olen yrittänyt itseään rakastavana kristittynä pitävältä kysyä, että onko Niilo-koira homo tai mistä se on "syntiset" tapansa perinyt? Kauimpana omasta maailmastani ovat vastaukset, joiden mukaan eläinten homomaiset taipumukset johtuvat ihmisen syntiinlankeemuksesta. 

Päivi Räsänen yrittää kätkeä homofobiansa uskontonsa ja kansanedustajan kaavun sisään. Hän pitänee maallisen musiikin taitajan kirkossa esittämiä lauluja pyhänä toimituksena, vaikka poptähtien joulukiertueetkin ovat yleensä ohjelmatoimistojen järjestämiä, ja seurakunnat toimivat vain konserttitilan eli kirkon vuokraajana.

Räsänen esiintyy kirkon portinvartijana samaan tapaan kuin Pietari taivaan portilla. Räsänen harrastaa henkistä parisuhdeväkivaltaa, josta en tunnista omaa Luojaani. Linjauksellaan hän käytännössä haluaa sulkea taivaankin portit homoilta ja toivottaa heidät helvettiin.

Mutta ymmärrän häntä, sillä hän ei ole ensimmäinen eikä taatusti viimeinen, joka jää oman totuutensa vangiksi. Josta Räsänen tietää tasan yhtä paljon kuin minäkin omastani. Omien tulkintojemme lisäksi vain sen mitä ihmiset ovat vuosisatojen aikana kirjoittaneet ja sanoneet. Joillekin tämä riittää valtakirjaksi ottaa meitä suurempien tehtäviä, kuvittelemme tai käsitämme heidät sitten millaisiksi tahansa.

Määmatka, osa 8

Siperianhysky Liekin kavereiden nimetkin selvisivät. Samaa heimoa oleva vanhapoika Zurro ja rotujenkoira Väinö. Sinne ne kaikki jäivät 😥, kun olin Keljonkanjaan ABC:llä aamukaffella ja sämpylällä menossa kohti vähemmän syvää etelää ja Jokilaaksoa. 

Kaikkinensa reippaan viikon reissulle tuli mittaa noin 1700 kilometriä. Mikä oli losotellessa Vanha Rouvan kanssa pitkin Suomen hiljaisia, välillä huonokuntoisiakin teitä. Vakionopeudensäätimen ja automaattilaatikon avulla 2000 kuutioinen moottori kuljetti minua kuin nojatuolissa tasaisesti ylä- ja alamäet. Pientä peräkärryä en joka hetki edes muistanut, sillä kapeutensa ansiosta sitä ei sivupeileistä juuri näkynyt.

Kotimatka takaisin Tuusulan Jokilaaksoon Jyväskylästä oli ilman sanottavia pysähdyksiä oikein miellyttävä. Päijänne ja merkittävät kesäpaikkakunnat eivät olleet vielä saaneet kesäasukkaitaan, joten missään ei ollut ruuhkaa. Oli vain hiljaista lähes joka paikassa. 

Koko matkakin oli loivaliikkeinen, vaikken yhdessäkään paikassa ollut kahta yötä. Mukana kulkevista varusteista jäi iso osa testaamatta ja käyttämättä uimapatjasta itse tehtyihin ruokiin sekä kemiallisesta toiletista käsisuihkuun. Suomen kesä odottaa vielä tuloaan.

Tein kesärenkaineni oikean ratkaisun, kun lähdin Kuusamon sijaan Oulusta alaspäin, sillä eilisten säätietojen mukaan Lapin porteilla, Rukan juurella ja muuallakin pohjoisessa satoi lunta yli kymmenen senttiä.

Kärkisten sillalta Päijänne näytti jylhältä, hieman pelottavaltakin, kun sen suuret selät olivat autioita ilman vesillä liikkujia. Sysmän kylän raittikin oli talvisen hiljainen suven vilkkaiden viikonloppujen sijaan. Samoin oli Pulkkilanharjun ja Vääksyn kanavan seudut.

Olin lähtiessäni päättänyt välttää moottoriteitä, joten jatkoin samoilla linjoilla Lahdesta vanhaa tietä moottoritien oikealla puolen Mäntsälään ja sieltä ison väylän vasemmalla puolella Keravan Kulloontien risteykseen saakka.

Erityisen hyvilläni olen, että löysin isovanhempieni haudat ja sain käydyksi joidenkin ystävieni lisäksi myös serkkujeni luona. Viihtyisää oloani joka paikassa täydensivät puolisot. Mukavaa oli myös havaita, että olen matkailuautovuosien jälkeen löytänyt itselleni viimein uuden, mieleisen tavan automatkailla. Vanha Rouva matkamakuuhuoneineen lisättynä pienellä peräkärryllisellä tarvikkeita on loistava yhdistelmä ja reissukumppani.

Tästä on hyvä jatkaa kohti kesää ja etsiä esimerkiksi mielenkiintoisia yöpymispaikkoja aamu-, ilta- ja yöuinteineen meren, järvien ynnä muiden uimapaikkojen läheisyydestä. Tervetuloa siis kesä, minä odotan ja olen valmis. 

Määmatka, osa 7

Eilen kirjoitin, että ostin Vanha Rouvan kaulaan pienen, kuvan vaskikellon, joka kilkattaa hennosti. Minusta on mukava tehdä tai muuten hankkia rakkaita tavaroita, joille syntyy sielu tai ne vaan ovat jostain syystä sielukkaita. Vähän samaan tapaan kuin pienen tytön Mollamaija räsynukke, jonka elävää sielua ei aikuisena enää hevin tavoita lapsen lailla. Vanha Rouva Avensiksesta matkamakuuhuoneineen on kuitenkin hyvää vauhtia tulossa sellainen perheen jäsen. Jo on aikakin, ajattelen, sillä se on matkannut ilman minua enemmän kuin kolme kertaa maapallon ympäri. Toivon, että jomman kumman loppumatkan kuljemme ja seikkailemmekin yhdessä.

Jyväskylässä kävin myös kääntelemässä historian lehtiä. Kalliomäen puolimatkankodissa Sancho-kissa palasi elävänä mieleeni. Aivan silmieni pohjalla näin kuinka se kiipesi sille tehtyjä pieniä portaita, kuvan ylimmälle parvekkeen kaiteelle odottamaan ja naukumaan, etteikö kukaan päästä sisään syömään ja nukkumaan. Yhä tulivat kyyneleet silmiin muistaessani kuinka se meni television taakse piiloon sairastuttuaan kuolemanvakavasti 😥. Liisan, Markon, Mustan sekä Valkoisen kanin, Jesse-hevosen, Sancho-kissan ja Roope-koiran alakuloinen pihapiiri oli täynnä haikeita muistoja savusaunoineen sekä grillikotineen.

Sitten kävin Takakeljon Etapin puolimatkankodissa, jossa pidin aikani kakkoskotia, kun minulla oli liian paha olla saman katon alla Liisan kanssa. Sielläkin muistoja, kipeitäkin, jotka menivät toisin kuin olin tai olimme suunnitelleet, vaikka yritimme parhaamme.

Etapin 15-20 hengen yhteisön asukkaista oli kaksi paikalla. Arvajan Erkin aikana Katulähetyksen omaksi hankkima ja kunnostama vanha koulu oli sekin alakuloinen. Yksi mukava uutinen minut siellä tavoitti. Pitkäaikainen yhdistyksen puheenjohtaja oli saanut kesä tai kaksi aiemmin Jemina-aluksen monen vuoden jälkeen Päijänteen vesille.

Koin olevani pihaan yöksi vähän tervetullut ja vähän en. Kun en ollut varma kummin vai molempia, soitin minua monesti käymään pyytäneelle Iirikselle ja hänen elämänkumppani Hannulle Ruokeelle. Päästessäni pihaan ja täynnä tunnelmaa olevaan kotiin sisään, koin olevani totisesti tervetullut. Yhtä tervetulleeksi minut toivottivat heidän kolme koiraa. Kaksi Iiriksen rotu- ja yksi Hannun rotujenkoira. Siinä kyllä saattoi auttaa matkassa alati kulkeva kulkukoirien lahjontapussi, josta osansa saavat muutkin kuin kulkijakoirat.

Syötiin, kuinkas muuten ja muisteltiin yhteisiä tuokioita. Iiris muisti sellaistakin, joka oli minulta kadonnut. Hän kertoi ajaneensa Dodge Ram matkailuautoani matkatessamme jonnekin Liisan kanssa. Yön nukuin loistavasti yläkerran Sinisessä huoneessa niin pehmeän patjan päällä, jossa ei prinsessa Ruusunenkaan olisi tuntenut sen alla olevaa hernettä.

Aamulla anivarhain, auringon heitellessä ensi säteitään, kirjoitin päiväni blogin ja lähdin puoliksi varkain. Hannu sanoi terassilla aamua vastaanottaessaan, että jos "en mene ja herätä Iiristä, on se vihainen". Tähän minä, että silti älä herärä ja lähdin. Iiriksen chatviestit menivät syvälle sydämeen osastolle, jossa lukee Ystävät. Kiitos sydämellisesti teille Iiris ja Hannu sekä Liekkikoira ja sen kaksi koirakaveria, joiden nimet opettelen muistamaan ensi kerralla. Oli hyvä mieli lähtiessäni kohti etelää.

Määmatka, osa 6

Seppo Similä on taiteilijoistani piikkipaikalla. Vaikkei olisi taiteesta kiinnostunutkaan, suosittelen kurkkaamaan Googlen avulla hänen taulujaan. Toisena suosikkilistallani on Kaj Stenvall. Vaan eipä ollut Similä paikalla ja portti pihaan oli suljettu puomilla salpoineen sisä- sekä ulkopuolelta. Ainoastaan aasinkokoinen, ystävällinen koira isännöi pihamaata sekä vahti tyhjiä ruoka- ja juomakuppejaan. Auoin kuitenkin veräjän ja istuin portaille koiran viereen kulkukoirien lahjontapussini kanssa. Kyselin kissanruokieni avulla pihan ja isännän kuulumisia, joihin ei tyhjentävää vastausta tullut, vaan "Murre" popsi aikansa makupalojani. Viimein sanoin morjens, nousin ylös, suljin portin ja päätin ajaa maankuululle kaffepaikalle Vaskikelloon noin 150 kilometrin matkan.

Joinkin kupillisen maukkaan sämpylän kanssa. Sekä ostin muutamalla eurolla pienen tiukun nahkahihnassa Vanha Rouvan kaulaan. Se jäljittelee vaskikelloa ja kun tarkkaan kuuntelen, kuulen huonolla kuulollanikin sen hennon kilahtelun.

Lähes viikon kestäneellä matkallani on kotimaani näyttänyt varsin väljältä, ellei peräti autiolta. Vasta Jyväskylässä oli sutinaa. Päätarkoitukseni oli löytää Paavo (Pate) Martikainen. Ystävä vuosikymmenten takaa, jonka nykymenon ja kodin tiesin olevan jossakin senioreille tarkoitetussa yhteisössä Kuokkalan kaupunginosassa.

Ajettelin etukäteen, että kun vain yhteen menen, niin siellä henkilökunta ystävällisesti soittaa pari, kolme puhelua ja löydän kaipaamani helposti. Vaan kun viimein pääsin ensimmäiseen sisään tai oikeastaan monen lukon taakse oviaukon kynnykselle, huomasin kyseisen yksikön pelin hengen: "Ei ole täällä eikä me voida minnekään soittaa. Sitä paitsi, kun meillä ei ole hoitosuhdetta, niin eivät ne anna meille mitään tietoja." Hampaan narskuen poistuin ja ajattelin, että just. Samalla logiikalla en voisi mennä tapaamaankaan, vaikka löytäisinkin, sillä eihän minullakaan ole hoitosuhdetta.

Mutta viimein Pate löytyi ja sisäänkin pääsin. Istuessani väen yhteisessä olohuonessa viereen, kysyin: "Muistatko?" Tähän mies, että hänellä on niin paljon ystäviä, ettei niitä millään kaikkia muista. Kun jatkoin olevani Jorma Soini, sanoi tämä mainio mies, että "kyllähän minä nyt Soinin muistan" 😅. Loppuaika muisteltiin tanssiorkesterin aikaa, kun Pate soitti rumpuja, Reijo Taipale, Eino Grön, Tapsa Rautavaara sekä Irmeli Mäkelä lauloivat tangoja ja väki tanssi.

Oli mukava tapaaminen, vaikka tanssilavat elävät Martikaisella enää vain muistoissa ja parketit ovat vaihtuneet Vuoropari-yhteisön muovimattoihin. Muistoja ehkä miehen viimeisessä kodissa oli korvien välin lisäksi pieni hyllyllinen. Hieman tuli surullinen mieli, kun Pate sanoi, että "usko pois Soini, vielä yhtenä päivänä muutan takaisin kotiin".

Määmatka, osa 5

Kauas on pitkä matka, joka tietysti on suhteellista. Eilen ajoin reissuni pisimmän 400 kilometrin päivämatkan, Jurva-Tyrnävä-Oulu.  Olen taivaltanut nyt Vanha Rouvalla toistatuhatta kilometriä ja luulen, että jos autossa olisi joku ostohetken piilotettu vika, olisi Avensis tapansa näyttänyt. Olen siis hankintaani äärimmäisen tyytyväinen.

Oli jännittävää ajaa serkkuni Martin syntymäkodin pihaan, joka palasi mieleeni hyvin elävänä yli puolen vuosisadan takaa. Hienoa oli tavata myös hänen vaimonsa, joka etunimen unohdin heti kuultuani. He vastaavasti olivat muistavinaan ruskean lierihattuni, jonka perusteella lienemme vuosikymmenten varrella ainakin kerran aikuisina tavanneet, jota sitäkään en muista.

Muistan vain lapsuuden päivät ja kesäiset leikit heidän kotonaan. Muistan myös meiltä lapsilta salaa käännetyt räiskäleet, sillä emme pitäneet sokeroiduista lätyistä. Mutta muistan myös pölkyltä päättömän kanan, joka pääsi papalta lentoon. Minulle selitettiin, että se ei mahdu muuten kassiin naapuriin vietäessä, mutta pää laitetaan siellä takasin. Senkin muistan, kun lapsena monesti pohdin, että onkohan kanan kaulassa jonkinlaiset kierteet. 

En tiedä mitä kaikkea isovanhempani henkensä pitimiksi tekivät aikoinaan, mutta minulle kerrotun mukaan isoisäni Juho oli Tyrnävän ensimmäinen taksiautoilija. Joka opetti jonkun sormipelin, jota pelataan kahvilassa edelleen. Sekin palasi mieleen, että ehkä he asuivat kappaleen matkaa Korpintiellä, synnyinkotini piharakennuksessa. Samassa huoneen ja keittiön asunnossa asuin aikani itsekin ja jossa siskoni myöhemmin kuoli ja josta äitini vietiin viimeisen kerran terveyskeskukseen ja sieltä Tuuskotoon.

Hautoja kiersimme Oulun ja Tyrnävän hautausmailla useampiakin. Näkemättä jäi muun muassa serkkuni, 5 vuotiaani kuolleen Pirjon lumen alla ollut muistolaatta. Luulen kuolinsyyn olleen anginan jälkimainingit, joihin olin lapsena kuolla itsekin. Isovanhempieni haudalla paljastui myös viimein heidän nimensä kirkonkirjoista, joita en ollut koskaan kuullut.

Martilla ja hänen vaimollaan on yhteistä taivalta yli 50 vuotta, jota kunnioitin ja kunnioitan. Se on hieno, elämänmittainen matka, johon en itse pystynyt. Huomasin heillä olevan loistava huumori ja huumorintaju, joka käsitti minunkin leikinlaskuni. Tuvan laverille oli kiusaus jäädä kutsusta yöksi, sillä tarinaa meillä olisi arvatenkin riittänyt aamuun saakka. 

Mutta minä matkasin Vanha Rouvan kanssa takaisin Ouluun, sillä olin päättänyt yöpyä Nallikarin caravanalueella. Olin haaveillut aamusaunasta, uimisesta ja aamiaisesta Kylpylä Edenissä, josta pääsi talvellakin sisäaltaasta suoraan ulos katsomaan jäistä Pohjanlahtea ja korkeita savupiippuja.

Mutta se ei toteutunut, sillä kaksi vuotta sitten S-ryhmä sulki ovet sekä sammutti valot eikä uutta sytyttäjää ole löytynyt. Kummallista sanon minä. 

https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000009337184.html

Mutta yö meni matkamakuuhuoneessani loistavasti päättyen aamun itsekeitettyihin kahveihin, jugurttiin ja suihkuun. Rauhallinen yö lähes meren rannalla maksoi 30 euroa. 25 euroa paikasta ja vitonen nukkujasta. 

Auringon noustessa päätin, etten jatka Kuusamoon, vaan matkaan katsomaan Temmekseen vuonna 1936 syntynyttä taitelija Seppo Similää vieläkö hän on niin sanotusti iskussa kodissaan ja ateljeessaan.

Pariskunta Suutarille suuret kiitoksen ystävällistä kohtelusta ja toivotuksista tulla uudelleen. Olet Martti äitini puolelta lähes ainut sukulainen, jonka olen edes tavannut vuosikymmeniin. Oli mukavaa ja ikimuistoista.

Määmatka, osa 4

Eilen oli Määmatkani pisin päivämatka. Joka sekin tosin oli vain parisataa kilometriä. Vanha Rouva on palvellut loistavasti, vaikken ensimmäistä Mathildan yötä lukuunottamatta ole sen matkamakuuhuonetta tarvinnutkaan.

Eilen ja yön olin ensi kerran niin sanotusti sukuloimassa. Serkkuni Juhani ja Seija ottivat minut avosylin vastaan rivitalokodissaan Jurvan keskustassa, joka kuntana on menettänyt itsenäisyytensä Kurikalla. Pitkään pohdin soitanko tulostani etukäteen, mutta sitten päätin ilmestyä vain oven taakse. Ajattelin, etteihän tuloni muuten ole yllätys. 

He asuivat aikoinaan vuosikaudet Hyrylässä naapurissani, joten meillä on paljonkin yhteistä historiaa ja muisteltavaa. Ilta kului rattoisasti mennyttä muistellen ja kuinka ollakaan, paljon syöden. Tätä vauhtia ennen kuin matkani on päätöksessään, minut täytyy pyörittää autoon. Avensiksen kylmälaukku on ollut koko ajan täynnä ruokaa, jotka taitavat kävellä itsekseen jonnekin, kun joku päivä avaan kannen. 

Tänään on pisin ajopäivämatkani edessä, sillä aion ajaa Tyrnävälle, niin ikään seurkkuni luokse. Hänet olen nähnyt ehkä 65 vuotta sitten. Eilen sain nimittäin selvitettyä äidin puolen isovanhempieni haudan sijainnin Oulun hautasmaalla, jonne toivottavasti matkaamme yhdessä. Lisävaikeus haudan löytämiseen tuli, kun selvisi, että vaikka kaikki kutsuivat isoisääni Juhoksi, se ei ollut kirkonkirjojen etunimi. Isoäitini nimi kuitenkin stemmasi, joten eiköhän isoäitini vieressä ole puoluson luut.

Huomisen jälkeen suunta matkalleni ei ole mitenkään selvä ja kutsua olisi vielä ylöspäinkin ainakin Kuusamoon saakka. Mutta aamun säätiedotus lupasi seudulle lunta ja Vanha Rouvalla on alla kesätossut. Joten jos lunta tulee, silloin suuntaan varmuudells kohti etelää. Kiitos oikein paljon loistavasti seurasta ja huolenpidosta Seija ja Juhani.

Määmatka, osa 3

Matka jatkui Vanha Rouvan kanssa kohti Raumaa, jonne olikin vain alle 100 kilometriä. Perille päästyäni huomasin, etten ehkä ollutkaan käynyt Törmien tässä kodissa. Avensiskin piti jättää kadunvarteen, sillä vain harvassa rivitalon pihassa on tilaa vieraiden autoille peräkärryineen.

Eimalla, perheen rouvalla oli oma merkityksensä siihen, että ylipäätään valitsin Toyotan uudeksi vanhaksi autokseni. Sillä myös heillä on toisena autona Avensis, jolla Eila-Maria kertoi ajetun liki puolimiljoonaa kilometriä. Siinäkin oli kartanlukijan puolen taaimmainen sivulasi varustettu lämpövastuksille, jota he eivät olleet edes huomanneet. Sinällään mielenkiintoinen pikku mysteeri, joka ehkä joskus ratkeaa.

Myöhäisenä iltapäivänä tai alkuillasta toteutimme myös suunnitelmissa olleen uimahalli- ja saunareissun. Kaunis uimahalli, joka näytti lähes uudelta, mutta oli silti saanut purkutuomion ja uusi on rakenteilla. Vesiliukumäkeäkin laskin Heimon kanssa lasten lailla useamman kerran 😅. 

Lauteilla jutustelin paikallisen yrittäjän, Jouko Riipin kanssa, jota en ollut aiemmin edes nähnyt. Kävi ilmi, että myös hänellä oli yhteyksiä Jurvaan ja lähiseudulle. Miehen hyvä kaveri Timo Laitala on siellä avioituneena serkkuni Heikin ja Katja Soinin tyttären, Anne Laitalan kanssa. 

Joskus maailma on yllättävän pieni ja tuttuja löytyy sieltä täältä monien mutkien kautta ja takaa, kun vaan rakentaa aasinsiltoja. Jurva kuuluu muutenkin matkaohjelmaan, jonne taidankin ajaa tänään parinsadan kilometrin matkan. Ja toimittaa perille Kentankylään uimahallin lautella saamani, välitettäviksi tarkoitetut terveiset.

Raumallakin oli mukanani lähes aina kulkevalla kulkukoirinen lahjontapussille käyttöä. Joka kylläkin on tällä kertaa kissanruokaa. Luotan siihen, etteivät koirat sitä syötyään ala naukumaan tai muillekaan kissojen tavoille. Kovasti mieleen sisältö oli kuitenkin kuvan kahdelle Törmien koiralle.

Minä en Raumasta paljoakaan tiedä. Joskin olin kaupungin jäähallissa yli kymmenen vuotta sitten 60-vuotisbailuissa, jossa oli katsomollinen samannikäisiä juhlimassa Juhani Tammisen kutsumana. Hänen lisäkseen seudun jääkiekosta muistan vain puolivuosisadan takaa Matti "Mölli" Keinosen. Tiedän myös mitä tarkoittaa lylym potkui ja mikä on vanha puutalokaupunginosa Vanha Rauma. Se on Pohjoismaiden laajin, yhtenäisin ja parhaiten säilynyt vanha puukaupunkialue, jonka asemakaava periytyy jo keskiajalta.

On mukava tavata tuttuja vuosikymmenten varrelta ja muistella menneitä sekä yhdessä koettua. Kohtelu ja vieraanvaraisuus oli täälläkin yösijoineen luksusta. Koska olemattomiin, hyviin tapoihini ei kuulu kieltäytyä kaikista pöydän antimista ja herkuista, luulen, että jos jatkaisin kolme päivää sitten aloittamaani kotimaankiertuetta syksyyn saakka, painaisin 150 kiloa. Kiitos oikein paljon kaikki Törmät koirineen🙏. 

Määmatka, osa 2

Eilen matka jatkui suunnitelmien mukaan Salon Meri-Teijosta Maskun Askaisiin. Jolla on loistokasta historiaakin, sillä kivenheiton päässä on muun muassa Mannerheimin syntymäkoti Louhisaaren kartano. Perälahden Tertun ja Raimon kuivan maan vapaa-ajan asunto oli pihoineen todella viihtyisi ja monine pienine yksityiskohtineen rakkaudella ylläpidetty. Merikin venevalkamoineen reippaan kilometrin päässä.

Terttu oli pakannut meillä ruokaa siinä määrän matkaan, että pelkästään niitä kantamaan tarvittiin kaksi miestä. Eväitä makaroonilaatikkoineen syödessä olisi mennyt varmasti viikko. Perään Tepa vielä soitteli, että onhan varmasti kaikki hyvin 👌, joten huolenpito oli ykköslaatua. Varmuuden vuoksi pysähdyttiin matkalla ostamaan lisäksi alkoholinta oluttakin kahta sorttia. Länsisuomalaisen Salen kassalla oli hauskaa, kun sanoin, että savolaiset lammasjuhlat ovat kilib(p)ailut 🤣. 

Raimoa ja minua yhdistää työelämästä päihdetyö, mutta muutakin yhteistä historiaa on. En ollut aikoinaan käynyt kuin kerran Thaimaassa. Ensimmäisellä lennolla tsunamin jälkeen Päiviksen kanssa Phuketissa. Vuosia sen jälkeen suunnitellessani lomareissua jonnekin törmäsin somessa Raimoon ja hänen matkaansa Pattayan Jomtienilla. Hän kirjoitti, että linja-autoaseman yläpuolella olevassa View Talay 1:ssä vapautuu condo hänen jäljiltään. Siitä innostuin ja sinne menin.

Muistan hänen evästäneen, että kun sieltä lähdet, käännyt kadulle tullessasi vasemmalle ja kävelet ensimmäiseen kadunristeykseen. Siitä oikealle ja suoraan eteenpäin, kunnes tulee meri vastaan. Näin olet saapunut suomalaisittain Hyrsylän mutkaan ja Raittiiden rannalle. Siellä alan miehet ja naiset ottavat sinut ystävällisesti vastaan. Näin tapahtui ja vaikka väki on siltä osin vähentynyt, ehkä Meri Markusta Tornion Markkuun, joitain on yhä jäljellä.

Ilta ja itse asiassa päiväkin meni rattoisasti menneitä muistellessa. Varovaisesti kurkistettiin tulevaisuuteenkin. Yön nukuin loistavasti kunnollisten, puilla lämmitetyn saunan kylpyjen jälkeen, joka sekin oli hieno kokemus. Uni oli Vanha Rouvan matkamakuuhuoneen sijaan olohuoneeseen tehdyssä vuoteessa tutun makuupussin sisällä ykköslaatua. Parasta kuukausi aiemmin Suomeen tulon jälkeen.

Tänään matka jatkuu kohti Raumaa. Sieltä tulikin illalla viesti, että mennäänkö uimahalliin iltatuimaan ja iltauimaan? Avensiksella onkin sadan kilometrin matka tälle päivälle edessä. Teille Terttu ja Raimo, runsaat kiitokset vieraanvaraisuudestanne. Toivottavasti voin joskus maksaa potut pottuina 🌞. 

Määmatka, osa 1

Häämatkallakin olen ollut kerran tai pari. Nyt lähdin määmatkalle. Mitä se on, siitä on kirjoitettu ainakin yksi kokonainen kirja, josta esimakua saa tämän linkin takaa:

 https://parastalahteanyt.wordpress.com/2018/11/19/yksin-matkalle/

Omaani yhdistyy versioni karavaanarielämästä, josta onkin yksin ja seurassa aika paljon kokemusta. Ohikiitävän hetken jo useampi vuosi sitten luulin sen olevan auttamattomasti taakse jäänyttä elämää. Sillä kun Päiviksen Muumimamma lusikka jätti Muumipapan yksin Jokilaaksoon keittiön pöytälaatikkoon, meni samassa lusikkajaossa myös yhteinen Matkakotimme, jossa välillä asuttiin ja välillä reissattiin aina Turkkia myöten.

Kun siitä jollain lailla siipirikkona toivuin, jäin kaipaamaan monia asioita, myös reissumiehen elämää. Kasasinkin osa-avoauto Smartin ympärille Merikonttikotini nurkkiin jäänyttä ja kaupoissa olevia automatkailutarvikkeita. Kunnes kävi ilmi, että takapenkittömään autooni ei saanut vetokoukkua lainkaan.

Aikani surin menettämääni mahdollisuutta, kunnes hankin traktoriksi rekisteröidyn, isossa maailmassa auton. Reeperin, jolla sai ajaa Suomessakin vaikkapa moottoritiellä. Mutta siinäkin oli uudesta pitäen ongelmansa, jonka korjauttamiseen kyllästyin. Se sammuili, kulki nykien ja taisi jättää kerran, pari tiellekin.

Sitäkin surin aikani, kunnes vaihdoin sen kohtalaisen kokoiseen, taiwanilaiseen Kymco-mönkijään. Mutta pysyvään satamaan ei päätynyt sekään, sillä en aikonut ajella muiden ajoneuvojen joukossa kuuttakymppiä. Vaan tarkoitus oli ohittaa laitteessa oleva nopeudenrajoitin, mutta sitäpä ei osannut tehdä maahantuoja, ei mönkijän myyjä eikä kukaan muukaan.

Tätä murhetta kannoin viime talven Thaimaassa. Koin olevani umpikujassa, sillä en kyennyt luopumaan uudesta saakka Päiviksellä ja minulla olleesta Smartista. Se oli kuin perheenjäsen, joiden valmistamistakin kävimme tehtaalla katsomassa. Olisiko ollut Saksan ja Ranskan rajalla. Talouteni ei myöskään kestä kahta autoa, kun lisäksi tarvitsen Jokilaaksossa mönkijää auraukseen ja veden hakuun.

Mutta Thaimaan talvi kypsytti uuteen, kun oivalsin, että saattaisin löytää farmariauton tasaisella takatilalla takapenkit kaadettuina, jossa voisin nukkua. Kun vielä löysin netistä rahapussilleni sopivan myyjän, joka oli valmis ottamaan kohtuuhinnalla osa-avoautoni vaihdossa, oli se toteutusta vaille hyppy uuteen ja tuntemattomaan.

Ostin valokuvien ja kirjoitettujen sanojen perusteella Kajaanista, 8000 kilometrin päästä hopeanharmaan Vanha Rouvan "matkamakuuhuoneella", joka odotti minua Hyrylän Kamuxilla, kun tulin vajaa kuukausi sitten kotimaahan. Päivis teki suuren työn kaivamalla yhteistyössä Tuusmotorin Pekka Åbergin kanssa Smartin kinosten takaa Jokilaaksosta ja toimittamalla sen samaan paikkaan ostamani 17 vuotiaan Toyota Avensiksen kanssa.

Olin ja olen innoissani uudesta matkailumahdollisuudesta. Pari, kolme viikkoa keräsin taas reissaamiseen liitttyviä välineitä. Koenukuinkin pari yötä Konttikotini vieressä testaten tuleeko tästä jotain sellaista, johon tykästyn.

Ja tulihan siitä. Nyt on 150 kilometriä ja ensimmäinen yö takana määmatkallani. Paikka on Salon Matildan Marina ja Elämän tähden ry:n, veikkaisin maailman pienin merenrantatontti (3 x 6 tai 8 metriä). Eilen heitin aataminasuisena autiolla, viereisellä rannalla talviturkinkin meriveteen, joka oli mukavuuttakin rakastavalle pikkuisen vilppoista, sillä loivaa uimarantaa piti aikansa kävellä päästäkseen upoksiin.

Ravintolassa kävin syömässä loistavaa lohikalaa kyytipoikana alkoholiton Crisp-olut. Samalla ostin sähköä kympillä yöksi. Mittarin mukaan aamulla olikin pari astetta pakkasta ja peräkärryn muovitonkassa kuljettamani kahvi- ja pesuvesi pintajäässä.

Merta aamuauringossa katsellessani ja kahvia juodessani, on kaikki taas jälleen kerran maailmassani melkoisen hyvin. Aamupäivän aikana jatkan matkaani ja suuntaan Raisioon, jossa ystäväni Raimo Perälahti on luvannut juttuseuraa, sähköä ja saunan datšallaan. Ehkä vietän siellä myös ensi yön.

Päivis ja Omia polkuja kulkevien kauppa

Itselläni on työvuosieni aikana ollut muutama loistava työtoveri. Kaikki ovat olleet naisia ja joista jokaisesta voisin kirjoittaa pienen kirjan. Ehkä joskus kirjoitankin. Viimeisin, muttei vähäpätöisin oli Päivis. Usein hänestä ajattelin ja sanoinkin, että mitä kusisempi tai hankalampi asia on, sitä varmemmin hänet kannattaa laittaa se hoitamaan. Hän oli aivan loistava ongelmatilanteiden ratkoja.

Mutta hän oli muutakin, jota hän ehkä hieman piilottelikin. Päivis oli ja on vieläkin pienen ihmisen puolella. Vaikka aika kultaakin muistoja, kerron jotain, kuten muistan tai haluan muistaa. Asumisen ja elämisen yhteisössä Topi Katissa asui iäkäs, muistisairaudesta kärsinyt Kaasalainen, joka yhtenä päivänä katosi. Edelleen ajattelen lämmöllä, kun Päivis ajeli ratikalla ympäri Helsinkiä etsien miestä. Ja löysi tämän yksinäisen asukkaamne, en muista mistä. Kävimme häntä myöhemmin katsomassakin jossakin hoivakodissa. Se oli mukava käynti, sillä miehellä oli viimein, elämänsä ehtoossa kaikki hyvin. 

Kerran Päivis oli pitämässä auki Omia polkuja kulkevien kauppaa, kun hän oli kylän raitilta ottanut hihasta kiinni monen tuntemaa laitapuolen kulkijan. Saattoi olla nimeltään Rymy, jota myöhemmin etsimme myös jouluaattona antaaksemme jonkun pienen, ehkä ruokalahjan. Joka tapauksessa Päivis oli pyytänyt Rymyn kaupan suihkuun ja vaatettanut hänet puhtailla kirpputorivaatteilla.

Teimme omalla, pienellä tavallamme hyviä tekoja. Muistan, kun pohdimme mitä tehdä kirjoilla, joita lahjoitettiin koko ajan lisää. Ideoimme Luke Lukukirjan, joita pudottelimme vähän joka paikkaan.

Mutta kaikella on aikansa. Eräänä päivänä Tuusulan työllistämisyksikkö ilmoitti, ettei se sijoita kuntouttavaan tekemiseen yhdistyksellemme enää ketään. Se jäi mysteeriksi mikä sai kotikuntani tekemään tämän päätöksen.

Sekin on mainitsemisen arvoista, että jos ei poliisi Laineen talon omistaja Seppo Sjöblom olisi antanut tiloja ilmaiseksi Elämän tähden yhdistyksemme käyttöön, ei tätä pientä ja sympaattista kohtaamispaikkaa olisi koskaan syntynyt.

Omia polkuja kulkevien kauppa

Olen monesti pyytänyt Päivistä kirjoittamaan edes yhden Elämän tähden -blogin ja epäonnistunut siinä yhtä monta kertaa. Avioeromme laittoi monia asioita uuteen järjetykseen tai hävitti vallan. Yksi niistä oli yhteiset blogimme, joita kirjoitimme vuoropäivin vuosikaudet. Yksikään ei kuitenkaan ole kateissa ja luenkin niitä silloin tällöin sekä jaan joskus muillekin.

Muistot ovatkin yksi neljästä, viidestä todellisuudesta, jotka uskon vieväni mukana, kun tätä elämää varten tarvitsemani sydän pysähtyy viimeisen kerran ajan vankilassani, jonka sisällä olen elänyt yli 70 vuotta. Sitä ennen minusta oli pienen pieni osa isäni sisällä ja sitten äitini vatsassa 9 kuukautta. 

Yksi muistoistani on Päiviksen kirjoitus Omia polkuja kulkevien kaupasta keväältä 2014: "päivis: Jorma on puuhannut erityisesti tämän viikon ajan Elämän tähden ry:n kivijalkakirpparin eteen. Kirpparin tuloa on tosin valmisteltu pitkään ja minäkin olin kesällä tyhjentämässä poliisi Laineen talon pihavarastoa romuista. Se ei ollut mikään pikkujobi. Kaatopaikalle menevää tavaraa oli kaksi kuorma-auton lavallista. Tulevaan Omia polkuja kulkevien kauppaan on myös tehty pientä pintaremonttia, joka tässä tapauksessa tarkoittaa maalaamista ja sähkötöitä. Sitä olen seurannut vain sivusta.

Kirpparille tulee myyntiin muun muassa
aitoja käytettyjä Irwin T-paitoja 1980-
luvulta. Tässä kuvassa on joku
myöhäisempi "jäljitelmä".

Vaikka kirppis onkin enemmän Jorman juttu - minun osallistumistani vähän jarruttaa tuo palkkatyö - olen kuitenkin hengessä mukana ja tietysti ajattelen sitä usein. Samoin viime lauantaina, kun Jorma kiinnitti kaupan panderollimaisen kyltin kaupparakennuksen seinään, olin mukana. Oli hauska seista kirpparin edessä ja todeta, että tässä on meidän ensimmäinen liikehuoneistomme. Tässä vaiheessa ei ole tietenkään mitään syytä epäillä, etteikö näitä kauppoja tulisi vielä lisää. Tai jossain vaiheessa voi vaikka tulla tilanne, että tarvitaan suuremmat tilat.

Vaikka minulla olisi minkälaisia intohimoja tahansa kirpparin laittamisen ja siellä myytävien tavaroiden ja vaatteiden suhteen, olen päättänyt, että en ala säätää. Kaupalla on nyt Jorman ja Niilon lisäksi kaksi vastuunkantajaa, joten minun on paras pitää näppini erossa varsinaisesta avaamiskuntoon laittamisesta.

Jormalla on loistava idea kerätä samalla kansan suussa kulkevaa paikallisperinnettä kävijöiltä. Kirpputorin, Omia polkuja kulkevien kaupan tärkein asia kun ei olekaan kaupankäynti. Se on perustettu ennen kaikkea synnyttämään kävijöissään hyvää mieltä. Jos kirpparilla kävijä ei löydäkään mitään mielestään tarpeellista, hän toivon mukaan on pois lähtiessään paremmalla mielellä kuin kaupalle tullessaan. Tai hän tulee hyvillä mielin käymään ja tartuttaa iloisen mielensä muihinkin paikalla oleviin.

Yksi asia Omia polkuja kulkevien kaupalla on kuitenkin minun "käsialaani". Siellä tarjotaan vain luomukahvia."

Joskus on mukava muistella

Lähes kymmenen vuotta sitten kirjoitin nyt uudelleen julkaisemani blogin Omia polkuja kulkevien kaupasta. Valtavasti hyviä muistoja, upeiden ihmisten kohtaamisia ja tuokioita monien välillä pienistäkin, mutta ainutlaatuisista, ainoista elämistä. Usein myös ideoita ja tarpeelliseksi kokemista. Ehkä muistelen niitä huomenna. 

"Meillä kenelläkään ketkä sen ympyröissä pyörimme ja kannamme yhteiskuntavastuuta tällä tavoin, ei liene käsitystä missä olemme paikan tai ylipäätään koko yhdistyksen kanssa jonkun vuoden kuluttua. Sen tiedämme muutenkin, mutta varsinkin saamastamme palautteesta, että suunta on oikea.

Emme halua tehdä pahaa kenellekään, emme olla ilkeitä. emmekä myöskään tee varsinkaan tietoisesti mitään väärää saati laitonta. Paitsi, että koppaan valokuvia blogiimme sieltä täältä. Ja siinä käy joskus vahinkoja, sillä on vaikeaa löytää kaikille julkisessa levityksessä oleville kuville käyttöluvan antajaa, jos mistään ei löydy kuvien haltijan henkilötietoja saati yritystä. Joten anteeksipyydettävää tulee silloin tällöin tästä ja toki monesta muustakin asiasta.

Kaupalla on mukava seurata siellä käyvien ihmisten ja eläinten elämää. Eläinten päivänä putiikin eteen laittamamme lintulauta talipalloineen ja auringonkukan siemenineen on ollut menestys. Siis muillekin kuin eläimille.
Sillä yhtenä päivänä köpötteli naapurikerrostalosta naisveteraani kysymyksen kanssa. Että saisiko hän ruokkia meidän lintujamme, kun hänen kerrostalonsa on sen kieltänyt? Jo vain ja nyt rouva tuo linnuille omia purtaviaan.
Laudalla ja sen alla onkin aika sutina. Tiaiset, varpuset, naakat, harakat ja monet muut yrittävät saada osansa päivän herkuista. Oma lukunsa on orava ja pikkuorava, joista toinen on tullut niin kesyksi, että se tulisi syömään suoraan kädestäkin.

Kun ensi kesä koittaa, laitamme lintulaudan alle viiden sentin kerroksen multaa, niin näemme onko evästä jäänyt syömättä ja kasvaako siihen auringonkukkia. Jos kasvaa, niin niistä saavat sitten Santun Päämajasta valomerkin jälkeen kotiinsa hipsivät taittaa puolisolleen lepytyskukkia.

Myös touhuissa kaupan sisällä kahvitarjoiluineen on paljon mieltä virkistävää. Yhtenä päivänä seurasin, niin ikään aikuisen ikään ehtinyttä kävijää, joka oli shoppailumatkalla. Hän oli jo kolme kertaa ulko-ovella lähtemässä pois, mutta palasi aina takaisin, että minä otan vielä tuon ja ehkä tuonkin. Ostokset yhteensä olivat parinkymmenen euron seutuvilla. On itsellekin mukava asia olla tuottamassa muille hyvää mieltä.

Mutta oma lukunsa on osaomistuskoira Niilo, joka kerää lähes kaikkien sympatiat. Yhdellä rouvalla on Omia polkuja kulkevien kohtaamispaikalla Niiloa varten oma kanainen makupalapussinsa, josta Niilo sai herkkupalan, kun sattuu rouvan kanssa yhtä aikaa paikalle.

Mutta Niilollakin oli omat vaikeutensa. Yksi suurimmista oli nariseva baarituoli. Sen uhkaava käytös oli niin pelottavaa, ettei Niilo voinut tulla sisään vapaaehtoisesti lainkaan, vaan nökötti mieluummin ulkona sateessa. Kunnes haimme Puuilosta saranaöljyä, jolla vaiensin tuolin kitinät Niilon katsellessa vieressä. Nyt on sen osalta siis kaikki hyvin.

Kun Niilo jonkun hyväksyy kaverikseen, se näkyy. Hillitysti, kuten herrasmiehelle kuuluukin. Piikkipaikkaa Niilon suosikkilistalla kaupalla pitää kuvan kauppiaamme Marita. Lähtökohtaisesti Niilo hyväksyy kaikki sammakosta sisiliskoon ja lampaista ihmisiin. Mutta kun joku pääsee tavallisten ihmisten joukosta noteerattavien joukkoon, siis Niilon rankinglistalle, se näkyy. Ai millä tavalla? No, Niilo tietysti heiluttaa häntäänsä. Kuten kaneillekin. Hillitysti tietty, sillä niin herrasmiehen kuuluu häntäänsä heiluttaa."

"Mummokärryt"

Radio Nova on uutisradiona aloittanut Suomen ainoa täysin valtakunnallinen ja kaupallinen radiokanava ehkä edelleenkin. Se oli kaupallisista radioista kuunnelluin 1 264 000 viikoittaisella kuulijallaan (KRT 5-7/2018) tavoittaen 25,6 prosenttia väestöstä viikossa. Paljonko luku ja ikäjakautuma on nykyisin, sitä en tiedä.

Tällä hetkellä Nova on pudottanut piikkipaikaltani Nostalgian. Ehkä kuultavat kappaleet tulivat liian tutuiksi. Novassa pidänkin toistaiseksi eniten juontajista, jotka pureutuvat musiikin lomassa milloin mihinkin aiheeseen. Tänä aamuna yhtenä aiheena oli talousvaikeuksiin joutunut Tupperware tuotteineen.

Mutta erityisesti mielenkiintoni herätti joku päivä sitten "mummokärryt", joiden oikeampi nimi voisi olla ostoskärryt. Joka sekään tosin ei kuvaa laisinkaan monipuolisia mahdollisuuksia. Siis sellaisten, joita voidaan käyttää muuallakin kuin kauppojen sisällä. Itselläni on ollut jo kauan eräänlainen avomalli.

YLE yritti herätellä suosioita tuotteelle yli kymmenen vuotta sitten, josta yksi osoitus on linkin takana:

 h ttps://yle.fi/a/3-6140814

Radio Nova oli samalla asialla viisi vuotta myöhemmin, josta toinen linkki:

httposta s://seura.josta fi/asiat/ajankohtaista/vertailussa-vedettavat-ostoskarryt-valitse-itsellesi-pyorilla-ja-vetokahvalla-varustettu-ostoslaukku/

Nyt Novan juontajat nostivat taas mummokärryt mukaan keskusteluun. He pitivät yhtenä yleistymisen esteenä mainittua, ehkä käyttöä rajoittavaa nimeä Suomessa, sillä kaksi- ja nelipyöräiset välineet ovat hyvin suosittuja esimerkiksi Espanjassa ja muissakin etelämmän Euroopan maissa.

Itselläni on kuvan "pappakärryt", joita olen käyttänyt jo vuosia. Ehkä Nova onnistuu nyt paremmin lupaamassaan uudessa lanseerauksessa. Jos jonkun toivoisin haasteeseen tarttuvan, olisi se etupäässä joukkoliikenne. Kuinka tuttuja monelle ovatkaan henkilöautoilla tehdyt kauppareissut vain siksi, että ostosten roudaaminen käsissä kotiin on melkoista puuhaa kenelle tahansa. 

Julkisuuskampanja laajemminkin koululaisista muihin nuoriin ja kaikkiin aikuisiin olisi hyväksi. Katselinkin netistä kuvia ison maailman kärryistä, jotka soveltuvat erinomaisesti harrastusvälineiden, kirjojen ja monen muun kuljettamiseen. Mainittuja kuljetusvälineitä näyttää löytyvän hyvinkin tyylikkäitä. 

Omieni ainut ongelma pitkänkin ajan käytön jälkeen on, että ne saisivat olla hieman suuremmat.  Siksi mukana kulkee punainen, kokoontaitettava kestokassi. Sen ansiosta osa tavaroista voi olla halutessani katseiltakin piilossa. Joka tapauksessa moni muovikassi on jäänyt kärryjen ansiosta ostamatta.

Vierivä kivi ei sammaloidu

Publilius Syryksen, 100-luvulla ennen ajanlaskun alkua nimiin laitettu, kansainvälisesti tunnettu otsikon sanonta esiintyy suomeksi ainakin Florinuksen sananlaskukokoelmassa vuodelta 1702 muodossa "Ei lijckuwan kiwen päällä sammala caswa". Aivan uuden elämän sanonnalle antoi vierivät kivet, The Rolling Stones. Yhtyeen nimen sanotaan vastaavasti olevan peräisin blues-artisti Muddy Watersin kappaleesta ”Rollin' Stone”.

Jokilaaksossa on yksi iso kivi, jonka otimme ilman lupaa Senkkerin kiviainestehtaalta ja vieritimme kaivinkoneen ja Kaarlo Sjöblomin kanssa nykyiselle, toivon mukaan lopulliselle paikalleen. Viime kesänä istutin sen päälle sammalta ja tänä kesänä näen sammaloituuko Päiviksen sekä minun vierivä kivemme. 

Avioeroni jälkeen, vapauden huuman kadottua, elämässäni oli kaikkien aikojen yksinäisyys. Osa-omistuskoira Niilokin kävi Jokilaaksossa vain pistäytymässä. Olin sitten Thaimaassa, Suomessa tai missä tahansa, vaelsin orvon sydämeni kanssa omien valintojeni seurauksena erämaassa ilman olemisen mieltä ja tarkoitusta. Toistuvasti kyselin milloin olen liian vanha aloittamaan alusta. Ja yhtä usein vastasin, etten tiedä, mutta en ainakaan vielä.

Yritin löytää elon oikeutusta tarpeettomuudesta sekä mitättömyydestä. Välillä sen löysin kääntäessäni koppakuoriaista polulla jaloilleen ja välillä kadotin. Matkustin Filippiineille elämä täynnä virtaa, kun löysin sosiaalisesta mediasta neljän lapsen äidin. Hän lupasi tehdä kanssani lapsen, jos pidän heistä kaikista huolta ja olen tulevaisuuden turva. Tämän lupasin. Sen hetken tärkein ihminen alkoikin odottaa lasta, josta sain kuulla lentäessäni takaisin Suomeen. Mutta ultraänikuvat kertoivat, että päivämäärät eivät aivan stemmaa, jonka DNA-testi myöhemmin vahvisti.

Kyselin lapselle kummejakin, suunnittelin kastejuhlaa ja elin monin tavoin uuden alkuni kanssa onnen kukkuloilla.

Olin jakanut kaiken riemuni sosiaalisessa mediassa ja huomannut joidenkin iloitsevan kanssani. Melkoisen raskas jobi oli jakaa samassa paikassa myös syvä pettymykseni, sillä tapahtuneen salaajaksi ja luimistelijaksi minusta ei ollut. Kestin myös joidenkin vahingonilon. 

Luulin ennen Filippiinien matkoja olleeni kaikkien aikojen syvänteessä, josta en enää pääse ylös, mutta kyllä suruni kanssa Filippiinien jälkeen olin syvällä jossain jokaisessa päivässä jokaisella solullani. 

Biologista isyyttä ei elämä ole minulle suonut, mutta juridisesti olen jo aikuisen miehen isä ja sen myötä isoisäkin. Myös Filippiineillä kasvavan pienen pojan, Jorma Goza Soinin syntymätodistuksessa olen isä. Jollain lailla haikeaa on, että isyyksien kautta minulla ei ole juuri yhteyttä"sukuihini". Silti on mukava ajatella, että elämä on ja kantaa monin tavoin.... aasinsiltojakin myöten. 

Tällä hetkellä kirjoitan taas kerran eloni kirjaan uutta, elämänhalun täyttämää lukua. Siihen kuuluu keskeisenä osana Morakot, aikuisen ikäinen nainen Thaimaasta sekä naftaliinista kaivamani automatkailu uudessa muodossa. Ensi viikolla lähden hopeanharmaaan, Vanha Rouvan ja pienen peräkärryni kanssa taipaleelle. Ehkä huomenna kirjoitan mitä kaikkea otan matkalle mukaan ja minne aion mennä.

Elämän tähden ry

"Kun minulla on sisäinen rauha, minulla on kaikki, vaikkei minulla olisi mitään. Kun minulta puuttuu sisäinen rauha, minulla ei ole mitään, vaikka minulla olisi kaikki." 

Olen Päiviksen kanssa ja yksin kirjoittanut yli kymmenen vuotta joka päivä päiväkirjanomaisia Elämän tähden -blogeja. Yhteensä tämä mukaan luettuna 4159 kappaletta.

Aina silloin tällöin päivän aihetta etsiessäni tulee katseltua kuka muu Pirkanmaan sairaanhoitopiirin - Taysin lisäksi on ottanut käyttöönsä yhdistyksemme nimen tai jotain sinne päin. Tänä aamuna törmäsin sosiaalisessa mediassa alla olevan, keltaisen linkin takana olevaan 10 elämänohjeeseen. Luin ne pariinkin kertaan. Toisen kerran kaikessa rauhassa ajatuksella. Viisaita sanoja, joissa on jokaiselle jotakin. 

https://mielenihmeet.fi/10-elamanohjetta-japanilaisen-buddhalaisen-opettajan-mukaan/

Soineja moneen menoon

Suomalaisessa mytologiassa yksi Kalevan 12 pojasta on Soini, jonka lisänimi on Kalkki. Kristfried Ganander kertoo Mythologia Fennicassa Soinin olleen veijari syntymästään lähtien. Hänet myytiin Karjalaan Köyrötyinen -nimiselle sepälle, joka laittoi miehen töihin. Vanhoissa runoissa kerrotaan Soinin lapsenpiikana ollessaan tappaneen lapsen, paimenena ollessaan kutsuneen karhut ja sudet syömään karjalauman ja lopulta yllyttäneen karhun repimään emäntänsä reiden kostoksi leipomastaan leivästä, jonka sisään tämä oli pannut kiven.

Soini on Suomessa paitsi sukunimi myös paikannimi. Maassamme on yhteensä 36 sen nimistä paikkaa ja Venäjän puolella Karjalassakin ainakin yksi. Paikkojen tyyppi on asutuskohde, kunta, kylä, kaupunginosa, kulmakunta, maastokohde, metsäalue tai talo. 

Mutta etunimikin Soini on. Esimerkiksi miesten keihäänheitossa ennen kouluikää syntymävuottani lukunottamatta Soini Nikkinen oli Suomen mestaruuskisoissa aina mitaleilla. Soini oli myös varsin suosittu naisen etunimi Suomen alkuaikoina, kansallistuntomme ollessa voimissaan. 

Liisa, ensimmäinen vaimoni käytti liikkuessaan paljon pyörätuolia ja oli silloin tällöin loistavalla huumorilla matkassa. Hän sanoi, että valtakunnassa on kaksi Soinin vaivaisakkaa. Toinen on hän ja toinen on Soinin kunnan kirkon edessä kerjäämässä rahaa. Jossain minulla on valokuvakin näistä kahdesta vierekkäin. 

Happamin Soineista on Timo. Hän toivoi sanomalehti Karjalaisessa vuonna 2000 seuraavaa: "Kun löytyisi oikea mies, puolueen kannatus nousisi nopeasti 10 prosenttiin. Profeetallinen hahmo, jonka kautta ihmiset voisivat huutaa tuskaansa ulos." 

Ja löytyihän se. Tony Halme, joka oli toiminut esimerkiksi portsarina, turvamiehenä, nyrkkeilijänä, showpainijana ja mainos­kasvona, pääsi eduskuntaan vuonna 2003 perussuomalaisten riveissä. Luulen, että ilman Halmeen ääniä, Timosta ei koskaan olisi tullut edes kansanedustajaa.

Halme oli lahjomaton näkemyksissään. Paitsi, että hänen mielestään Suomeen ei kaivattu ulkomaalaisia, Japanissa hän valitti, kun siellä oli ”niin helvetisti vinosilmiä”. Aatemaailmaa täydensi jalkaan tatuoitu SS-kotka.

”Eihän Suomi muuttunut Tony Halmeen toimesta, mutta oli kyllä tuomassa muutoksen puroja, jotka sitten myöhemmin jytkynä ja joita sen jälkeen on ollut vahvasti liikkeellä”, Timo Soini pohti aikoinaan.

Kun Timo luopui Perussuomalaisten puheenjohtajuudesta, oli hän sovitellut mantteliaan mieleiselle takinkääntäjälle. Puolueväki päätti toisin ja valitsi veturiksi Jussi Halla-ahon. Mutta Persut ei uponnutkaan, vaikka Soini pikkusieluisuudessaan vei mukanaan puolueen ministerit. Käytännössä seuraaviin vaaleihin loppui kaikkien "seuraa johtajaa Sinisten" taival Arkadianmäellä.

Ehkä he kaikki Timo Soinia lukuunottamatta ovat päässeet siitä yli. Timolla on yhä suu täynnä happamia pihlajanmarjoja. Hän on narri pellepuvussa, jota jotkut sanovat liituraidaksi.

Pekka Vennamosta herrahissi teki kaikkea muuta kuin isänsä Veikon kaltaisen aatteen miehen. Valta valoi hänestä mustalla autolla kulkevan Postin pääjohtajan. Kun katsoin Timo Soinia ministerinä puku päällä, oli ulkoinen olemus kuin Pekka Vennamon. Mutta Timo oli ennen valtaa poliittiselta sisällöltään nolla, sitä hän oli ministerinä ja sitä hän on nyt. Sinällään arvostettavan uran jälkeen on paljastunut katkera mies, jolla on takanaan loistava tulevaisuus. Jota sitäkään ei olisi ollut ilman Tony Halmetta ja joka edelleen luulee tietävänsä kaiken.

Jokilaakson luonnonsuojelualue

Vajaa kaksi vuotta sitten perustimme (Elämän tähden ry) Tuusulan Myllykylään Jokilaakson luonnonsuojelualueen. Sen juuret ovat Hyrylän Korpintien syntymäkodissani, jonka vanhempani rakensivat saaden sen valmiiksi vuosi ennen syntymääni 1949.

Tontteineen, ulkorakennuksineen ja pihapiireineen talo on oikeastaan osa paikallishistoriaa, sillä siinä ovat asuneet muun muassa Kauko Viitala ja Arto Lindberg. Toisesta tuli kunnanvaltuuston puheenjohtaja ja toisesta Tuusulan ensimmäinen pormestari.

Vuosi vuodelta kotini meni huonompaan kuntoon eikä minusta ollut sen kunnostajaksi. Join liikaa ja kaikki mielenkiinto oli sekä rahat kuluivat lavealla tiellä. Kyseessä oli vanhempieni perintö, mutta ei minusta ollut sen myyjäksikään. Mielikuvissani näin äitini lottana Hyrylän ortodoksikirkon kellotapulissa vartioimassa ilmatilaa ja isäni rintamalla. Sekä myöhemmin kotimme portailla katse tuimana itään nyrkkiä puiden, että "tätä ei ryssä vie!"

Ajattelin, että jos myyn tai vaihdan rahaan vanhempieni perinnön, häpäisen heidän uhrauksensa ja kaiken sen mikä ei minulle edes kuulu. Koin heidän suojelleen kotimaata ja taistelleen puolesta, joten ryhdyin etsimään paikkaa, jossa kukaan muu ei näe mitään järkeä. Näin löysin 8 hehtaarin suojättömaan savikuoppineen, joka kaikki kaikessa tarpeettomuudessaan oli muille arvoton ja mitätön. Mutta minä koin sydämessäni, että tämä se on. Tämä on se maa, jota suojellakseen vanhempani antoivat nuoruudensa.

Onnistuin tekemään vaihtokaupan ja syntyi Jokilaakson tila. Mutta visioni oli vasta alkumetreillä. Kesti kaksi vuosikymmentä saada sekä tehdä sinne ympäristöineen suojelemisen arvoiset luontoarvot viitasammakoineen, vuollejokisimpukoineen, liito-oravineen ja lepakoineen.

Tätä kaikkea pohdin eilen, kun huomasin Soiniityntien sillanpielessä mopedin ja kaksi kypärää ilman sisältöä. Ajattelin nuorten ehkä olevan Jokilampien kuiville vedetyllä laiturilla. 

Sieltähän he löytyivät virveleineen. Vaikka harmittikin, maltoin mieleni enkä ollut edes vihainen. Sillä samaan aikaan Keski-Uusimaa uutisoi muutamasta sipoolaisesta nuoresta, joiden häiriköinnin vuoksi kirjasto joutuu supistamaan aukioloaikojaan. Ajattelin, että samantapaisessa puuhassa nämäkin nuoret voisivat kalastamisen sijaan olla.

Puhuin luonnonsuojelualueen tarkoituksesta ja rajoitteista. Että alueella ei saisi edes liikkua huhtikuun alusta elokuu loppuun, kalastamisesta puhumattakaan. Kerroin sillä turvattavan linnuille muun muassa pesintärauha. Näytin läheisellä pesäpaikalla ollutta joutsenpariskuntaa ja selitin venäläisestä, kumiveneellä kulkeneesta kalastajasta, joka rantautui pesäsaarelle karkoittaen joutsenet kolmeksi vuodeksi.

Nuoret kertoivat kyllä nähneensä luonnonsuojelualueen pienet infotaulut, mutteivät kalastuksen kieltomerkkejä. Eipä tietenkään, sillä sellaisia ei Jokilaaksossa ole. Huonolla hengellä olisi ollut eväitä tilanteen kärjistämiseen kysymällä esimerkiksi kalastuslupia tai kehotuksella ottaa ensin selvää mitä muiden omistamalla luonnonsuojelualueella saa tehdä, jos sinne mielii. 

Näillä vuosirenkailla ja kokemuksella omasta nuoruudesta kuitenkin tiedän, etten nykyisin pärjää nuorten maailmassa kuin puhumalla enkä aina silläkään. Joten elämöinnin sijaan pois kävellessämme yhtä matkaa, näytin Merikonttikotini myös sisältä. Johon he, että aika siisti, sillä pojat olivat luulleet sen olevan joku rskennustyömaa. Lähtiessään hymyssä suin he vielä kysyivät, että sopiiko, jos kalastetaan sillalla? Siihen minä, että jo vain ja ajattelin selvinneeni nuorten kanssa tällä(kin) kertaa puhtain paperein.