Väärien valintojen asiantuntija * 298

Tein Päivin kanssa melko tavalla töitä Jokilaaksossa ja tarkoitus oli, että vietämme merikonteissamme yhteisen vanhuuden, jos Luoja sen meille suo. Hän sen ehkä olisi suonutkin, mutta me emme. Meistä kasvoi suuria, itsenäisiä ja itsekkäitä, emmekä tarvinneet riittävästi toisiamme, emmekä enää mahtuneet saman katon alle. En tiedä kauanko Päivis olisi ollut valmis kestämään tuttua turvallista tuskaa, mutta itse en pystynyt enkä halunnut jatkaa.

Ikäni olen kuullut tai aistinut olevani syyllinen. Koin päivä päivältä olevani yhä huonompi puoliso enkä osannut enää tehdä mitään oikein. Minulla ei ollut juurikaan päiviä, että olisin ollut onnellinen. Syistä, jotka eivät ole itselleni selvinneet, koin olevani avioliitossani tarpeeton palanen.

Minusta oli vuosikymmenten saatossa tullut muutenkin hyödytön yhteiskunnan osa. Olin maksanut eläkeyhtiölle osuuteni ja oli tullut sen aika maksaa koroton lainani takaisin. Ilmarinen onkin loppuelämäni pääsponsori enkä siihen tehtävään muita tarvitse. Olin siirtynyt työelämästä elämäni kohtuullistamisjaksolle ja muuttunut Ilmariselle rahantuojasta pelkäksi kulueräksi. 

Monta vuotta rakensin Päiviksen kanssa seniori-iän satamaa, jonka koen nyt olevan valmis ja itseni näköinen. Lähes ainoat kompromissit teen Niilo-koiran kanssa ja vuoksi. Joka sekään ei ehkä enää asu koskaan Jokilaaksossa kanssani neljäsosavuotta. Millään näkymin Päiviskään ei elämäni arjen jakajaksi palaa, vaikka hänellä sydämessäni oma huone iäti onkin. Se on usein haikeaa, sillä harva avioituu erotakseen.

Monta asiaa tein avioliitoissani ehkä väärin, mutta ainakin mieleni vastaisesti, sillä halusin olla hyvä puoliso. Monesti jo ennen avioliittoa Päivin kanssa koin, että en riittänyt toiselle ihmiselle. Ehkä olen aina ollut vähän tai enemmän rikki ja ehkä uskon ja hyväksyn sen viimein. Mutta, etten liikaa syyllistyisi, opettelen muistamaan, että parisuhteessa on aina toinenkin. Joillakin minusta poiketen on myös liitoissaan salarakas tai useita. 

Nyt itselläni on osin itse valittua yksinäisyyttä ja rauha usein maassa enkä juurikaan enää yritä miellyttää ketään. Tässä kaikessa, josta puuttuu se jokin, on kuitenkin nyt monesti hyvä olla, sillä olen menettänyt sydäntäni raastavat riidat ja saanut oman elämäni takaisin. Ehkä välillä liiankin kanssa, vaikka varkaat nakertavat vanhuudenturvaani. 

Onko elämäni nyt siis valmis ja eletty? Vai vieläkö taas kerran aloitan alusta? Milloin ihminen on liian vanha siihen? Näitä kyselen usein ja varsinkin silloin, kun kerään lelujani, joku on vienyt ne tai poistaa muuten laatikolta, jossa ei ole enää mieluista tilaa itselleni. 

Luulen silti, etten ole koskaan liian vanha aloittamaan alusta, vaikka makaisin vuoteen pohjalla, jos minulla on mielikuvitukseni. Sillä vaikka elämä veisi leluni ja laatikkoni, laittaisi muuten istumaan tai makaanaan, sydämessäni seison ja juoksen ikuisesti.