Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Tyrnävän perunaa, Seppo Similää ja yhteiskuntavastuuta

Seppo Similään tai ainakin hänen taiteeseensa kannattaa tutustua
jormas: päivis kirjoitti jokunen päivä sitten pikku kesäreissumme taidepainotteisuudesta. Näin tällä kertaa on, sillä poikkesimme myös tapaamassa Seppo Similää, jota taiteesta täysin ymmärtämättömänä arvostan kuvataiteilijoista eniten. Hänen aikaansaannoksiaan voi käydä kurkkaamassa edellä olevasta keltaisesta linkistä. Toinen ketä arvostan, on Stenvall ankkatauluineen. Toki hän on nykyisin paljon muutakin kuin ankkamaalauksia. Joita Similä sanoi suttuisiksi töherryksiksi.

Tyrnävältä ei löytynyt kevytperunaa
Mutta niin tai näin, ehkä taiteilijat eivät kovin helposti muita saman alan tekijöitä arvosta. Irwin Goodman, jonka tunsin melkoisen hyvin, ei esimerkiksi sanonut ymmärtävänsä Juicen tekemää musiikkia lainkaan. Sanoi niitä lauseiksi ja lauselmiksi ilman ensimmäistäkään sävellystä.

Mänttä taiteineen oli ehkä tällä reissulla päiviksen ykkösjuttu, johon toin omia mausteitani mukaan. Kuten perunat. Viime talvena nimittäin luin kevytperunasta, jota ei tuntunut saavan mistään. Kevytperunoissa on 30 prosenttia vähemmän hiilihydraattia ja siten myös 30 prosenttia vähemmän energiaa kuin tavallisissa perunoissa. Muuten ravintoarvot vastaavat kutakuinkin normaalin perunan arvoja. Perunaa ei ole kevennetty poppakonsteilla vaan viljelyprosessissa vain tehdään valintoja, jotka tähtäävät perunan matalaan tärkkelyspitoisuuteen. Ensin valitaan lajike, jossa on luonnostaan vähän tärkkelystä. Sitten valitaan tietyn kokoiset siemenperunat, istutetaan ne tietynlaiseen maaperään ja tietyllä tiheydellä. Lannoituskin poikkeaa hieman normaalista. Kun kasvukausi on loppumaisillaan, sadon tärkkelyspitoisuuden kehittymistä seurataan. Kun tärkkelystä on noin 10 prosenttia, varsisto katkaistaan, minkä jälkeen perunoiden kasvu loppuu.

Tältä kertaa päivis maksoi yöpymisemme
keräämällä pussillisen muiden roskia
Näitä siis lähdettiin metsästämään minnepä muualle kuin äitini syntymäkuntaan, kuuluisaan perunapitäjään Tyrnävälle. Aika outona pitivät tuotetta sielläkin, joskin joku oli kuullut siitä puhuttavan. Joten me tiesimme enemmän ja löysimme tilankin, jossa sitä viljellään. Vaan viljelijä oli huitaissut perheineen mökille viikonlopun viettoon, joten meillä jäi kevytperunat saamatta. Monilla matkan varrella oli kuitenkin hauskaa, kun kerroin, että ollaan perunanhakumatkalla. Että joskus on tullut haettua viinaksiakin kohtalaisen matkankin päästä, joten mikä ettei parin kilogramman perunapussin perässä voi ja kannata ajaa 600 km ja saman verran takaisin.

Myös kalamiehissä tai -naisissa on ympäristön sotkijoita
Tai tässä tapauksessa vielä enemmän, sillä hetken oivalluksesta päätimme kiertää saman tien myös koko Oulujärven. Ja pikkuisen pienempiä teitä muutenkin alas.

Yhtään yötä emme ole reissullamme viettäneet leirintäalueilla eikä muutenkaan palvelujen tai sähkön ääressä. Matkakotimme on varustettu tupla wc-säiliöillä sekä samoin harmaan- ja juomaveden säiliöillä sekä aggregaatilla, joten hevin emme muiden huoltopisteitä Matkakotimatkoillamme tarvitse.

Suomessa ja monessa muussakin maassa saa yöpyä monessa paikassa yhden yön, jota olemme tottuneet myös käyttämään. Vaikka emme leirintäalueita käytäkään, maksamme yöpymispaikkakunnalle tavallamme.

Tätä iltatuimaan kirjoittaessani olemme jo Keski-Suomessa, tarkemmin Päivis Placeksi ristimässämme paikassa. Pyykkikone pitää omaa elämäänsä, varhaisperunat porisevat kattilassa ja saunaa lämpiää. Kun katsoo ikkunasta mihin suuntaan tahansa,  näkyy Nurminen-järvi, joka tänä iltana kutsuu meitä myös uimaan. Veden lämpö näyttää olevan 24.

lauantai 30. heinäkuuta 2016

Kuuluuko vastaantulevaa karavaanaria morjestaa?

päivis: Huomasin, että ongelmatonta ei ole matkailuautolla ajaminenkaan. Edellisessä blogissani toissapäivänä kirjoitin eräästä toisesta ongelmastani, johon en kuitenkaan nyt puutu. Tänään ja eilen olen kokenut ongelmalliseksi vastaantulevien karavaanareiden kohtaamisen.

Olen ajanut matkailuautoa vuodesta 2004 alkaen enemmänkin, sillä silloin ostimme Euramobilimme. Ajokokemuksen kautta olen tullut käsitykseen, että matkailuautoilla ajavat morjestavat toisiaan. Matkailuvaunulla liikkuvat sen sijaan eivät morjesta matkailuautoilijoita. Olen uskonut heidän sen sijaan morjestavan toisia vaunun vetäjiä.

Nyt olen huomannut, että matkailuvaunulliset ovat alkaneet morjestaa meitä, siis matkailuautoilijoita. Tästä olen tuntenut suorastaan myötähäpeää. Eihän niin kuulu tehdä! Tai kun kerran morjestavat, olen morjestanut takaisin, sillä uskon vaunun kanssa liikkuvien pitävän matkailuautoilijoita epäkohteliaina, jos käsi ei vastaan tullessa nouse pystyyn.

Kaikkien kohdalla, autoilijoiden ja vaunuilijoiden, toimin kuitenkin yleensä niin, että nostan kättä vasta kun vastaantulija nostaa ensin. Varsinkaan matkailuvaunullista ajoneuvoa en moikkaa ensimmäisenä.

En arvannutkaan, miten arasta asiasta tässä on kyse. Googletin nimittäin aihetta ja huomasin, että olen ollut puutteellisen informaation varassa. Kovinkin oleellista kun näyttää olevan se, onko auton tai vaunun etupuolella SF-karavaanareiden tarra. Tarran olemassaolo tai puuttuminen määrittää, nostetaanko tassua vai ei. Hirveästi karavaanarit ovat keskustelupalstoilla myös nähneet vaivaa selittäessään, miksi tarra ei ole auton tai vaunun etupuolella.

Minä olen antanut itselleni luvan uskoa, että jos vastaan tulevan matkailuauton kuski tai kartanlukija ei morjesta, kyseessä on vuokra-auto, jossa ei tunneta karavaanareiden kirjoittamattomia sääntöjä. Nyt joudun tarkistamaan näkökantojani, jos kyse sittenkin on siitä, ettei meillä ole tuota maagista tarraa. Ja käykö nyt niin, että alan itsekin ajaessa haeskella vastaantulijan jostain ylänurkasta tietynlaista tarraa? Ja mitä teen, jos sellaista ei osu silmiin?

Tämä ei tietenkään ole karavaanarijäsenyyttä osoittava tarra. Tämä on joko
varteenotettava ohje tai taidetta. Ehkä molempia. Bongattu matkan varrelta.
Myös käden liikkeellä taitaa olla merkitystä. Ehkä vitsinä joku keskustelijoista heitti ajatuksen, että kättä voi heiluttaa vaikka sivuikkunasta, jos on syytä epäillä, että morjestaminen ei näy hieman tummennetun tuulilasin takaa. Ja tosiaan, ajoissa pitää nostaa kättä. Minulla tervehdys saattaa jäädä joskus pelkästään sormien kohotukseksi ratista tai pään nyökkäämiseksi. Mutta toivon mukaan velvollisuus on kuitenkin täytetty, vaikka karavaanareiden jäsenyyden osoittavaa tarraa ei Matkakotiimme olekaan liimattu.

perjantai 29. heinäkuuta 2016

Syrjäntakanen

Jormas: Tähän ikään olen ollut mukana monessa projektissa. Ja mitä enemmän niissä saa tehdä itse oman päänsä mukaan, sitä mielekkäämmiltä ne minulle tuntuvat.

Soiniityntien nimi on pääni tuotosta, mutta niin on Syrjäntakanenkin
Yksi niistä on Syrjäntakanen, lähes 200 m2 hirsinen, paikanpäällä käsin veistetty piilopirtti Syrjänlammen rannalla. Jonne ei laske ainuttakaan ojaa eikä ainuttakaan puroa, joka keräisi matkan varrelta edes peltojen tai metsien lannoitteita. Neitseellisen paikka siis, jossa lammen vettä voi vaikka juoda uidessaan.

Miten kaikki sai sitten eräällä tavalla alkunsa? Ensimmäisenä ostin ison kasan käytettyjä, kolminkertaisia selektiivilaseja, jotka olivat varastoitu erääseen latoon. Siellä sitten taskulampun kanssa mittailin ikkunoiden kokoja ja laitoin ylös ruutupaperille mitä on tullut ostettua. Ja kun tiesin hankkimieni valoaukkojen määrän ja koot, alkoi hirsihuvilan pohjakuvien suunnittelu ja piirtäminen. Oli ainutlaatuista suunnitella koko talo alusta alkaen ikkunoiden ympärille. Käytännössä piirustus oli vuoden ajan jokailtainen iltalukemiseni, jonka avulla virtuaaliasuin ja elin suolammen rannalla.

Hirsinen piilopirtti on ainutlaatuinen kokonaisuus luonnon keskellä
Ehkä omaa tekelettään moni muukin rakastaa, joten vieläkään, reippaan kahdenkymmenen vuoden kuluttua en muuttaisi mitään. Kun talo oli suunniteltu, kiersin pitkin metsää alueella, josta olimme ostaneet puut, niin sanotusti pystyyn. Kädessäni oli punainen kreppipaperirulla, jolla merkitsin jokaisen männynrungon, joka myöhemmin kaadettiin ja kuljetettiin tontille kuorittavaksi. Kuorimisen jälkeen rungot kuivuivat vuoden verran ennen kuin niitä alettiin varsinaisesti veistämään seinään kukin omalle paikalleen ja omaan muotoonsa.

Hauska yksityiskohta oli, kun yksi jos toinen kyseli vuosien saatossa kuinka paljon rakennus tuli maksamaan, vastasin kaikille, että hieman vähemmän kuin kaupan mustikat, noin 3,5 - 4 markkaa kilo. Rakennuksen painon laskeminen oli oma projektinsa sekin.

Piilopirtille hain rakennusluvan kesäasunnoksi, sillä kyseisille rakennuksille ei silloin vaadittu vastaavaa rakennusmestaria, vaan työmaan valvojaksi kelpasin itse. Ja kun käyttöönottolupa oli kesähuvilalle saatu, hain käyttötarkoituksen muutoksen vakituiseksi asunnoksi.

Muutaman vuoden kuluttua Syrjäntakanen on silmiltä tyystin piilossa
Monta mutkaa sekä hauskaa ja vähemmän hauskaa tapahtumaa projektiin mahtui. Tässä yksi vähemmän hauska. Vaikka kattokaltevuus oli Ormax-kattotiilitehtaan suosituksen mukainen, niin katto vuoti. Joka kerta, kun vettä tuli reippaanlaisesti ja tuuli oikeasta suunnasta. Sama vuotamisilmiö oli ilona myös joka kevät, kun lumet sulivat katolta. Joten oli tiili kerrallaan purettava koko katto ja vaihdettava peltikatto tilalle.

Tiilet osti Jyväskylän Katulähetys, joista teimme Jämsästä, niin ikään käsin purkamamme hirsitalon hirsistä Kalliomäen puolimatkankotiin savusaunan. Senkin hirret veistettiin käsin paikan päällä muotoonsa. Itse tein savusaunaan latomalla taatusti aidon ja oikeaoppisen kiukaan. Taito oli pakko opetella, kun jo totuttuun tapaan en osannut pitää suutani kiinni silloin kuin olisi pitänyt.

Eilen kävin vuosien jälkeen Syrjäntakasella muistelemassa menneitä. Tuli varsin haikea olo, sillä rakennus on jäänyt huonolle hoidolle. Joten "hiiohoi Marko! Jos satut tämän lukemaan, niin mitä jos istutaan tuumaamaan kuinka herätettäisiin yhteisvoimin Syrjäntakanen entiseen eloonsa?"

torstai 28. heinäkuuta 2016

Taiteen nimissä

päivis: Voiko puhua jo traditiosta, kun viime kesän tavoin lähdimme kuvataiteen perässä Mänttään? Matka liittyy selkeästi minun intresseihini päästä katsomaan kuvataidetta, josta jossain vaiheessa luulin jo vieraantuneeni. Onneksi olin senkin suhteen väärässä. Mäntän kuvataideviikkojen tarjonnan lisäksi kävin myös Serlachius-museossa.

Taannoinen käynti Tampereella Sara Hildénin taidemuseossa ja uudistetussa Lenin-museossa oli poikkeus, johon Jormakin suostui osallistumaan. Mäntässä minä osallistun ja Jorma odottelee sillä välin Matkakodissa.

Serlachiuksen taidemuseossa olen käynyt muutaman kerran aikaisemminkin, mutta niistä käynneistä on jo vuosia. Nyt halusin ensisijaisesti nähdä vuoden matkailukohteeksikin valitun Gösta-museokokonaisuuden. Tarjolla oli monenlaista uutta ja vanhaa taidetta, jota tosiaan kannattaa lähteä katsomaan kauempaakin.

Göstan tarjonnasta voi lukea nettisivuiltakin, joten kirjoitan tähän vain asiasta, jonka huomasin aiheuttavan itsessäni kiusaantumisen tunteen. Minusta oli vaikeaa katsoa maalauksia, jotka esittivät alastomia ihmisiä. Taidehistoriaa lukeneena luulisi, että ymmärtäisin tavallista taiteen katsojaa paremmin syitä, miksi taidemaalarit haluavat kuvata alastoman ihmisvartalon. Ja olenhan itsekin käynyt piirtämässä alastonmalleja.

Tästä Gösta-museon sisäänkäynnillä väijyneestä miesfiguurista
en hämmentynyt. Typillähän on jokin vaate päällään.
Mutta eikö vaan mieleen tulleet ajatukset pedofiileistä, kun jäin miettimään kuvia, joissa lapset on esitetty alastomina tilanteissa, joihin alastomuus ei välttämättä luontevasti liity. Entä minkä verran on maalarilla olleet mielessä pornografiset ajatukset vaatettamattomia naisia maalatessaan? Tai miksi mies maalaa kuvan alastomana retkottavasta miehestä?

Hämmennystäni ei ole yhtään helpompi ymmärtää, kun ennen blogin kirjoittamista googletin aiheesta alastonmaalaus. Hakuun tarttui muun muassa 2000-luvun alun uutinen, jossa kerrottiin, että Ruukin kunnan valtuustosaliin oli palautettu kolme maalausta, jotka esittivät alastomia naisia. Maalaukset oli aiemmin poistettu salista iäkkäiden kuntalaisten toiveen mukaisesti. He kun kokivat, että alastomuus ei ole valtuustosaliin sopiva paikka. Ei edes kuvataiteen muodossa. Jäin miettimään, että onko oma kiusaantumiseni sittenkin vain iän tuomaa ahdasmielisyyttä. Että sanonta "vanhuus ei tule yksin" voi tarkoittaa muutakin kuin kipua ja kolotusta siellä sun täällä.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Onko millään enää mitään väliä?

Moni halusi reippaan parin vuoden aikana tietää
mitä myydään Omia polkuja kulkevien kaupassa
jormas: Paikallislehti Keski-Uusimaan päätoimittaja oli bongannut meidät jostakin ja kyseisen lehden kansainvälistä uraa Haagissa opiskeleva ja tekevä kesätyöläinen oli saanut tehtäväkseen tehdä meistä jutun. Sen piti olla lehdessä jo viikko  takaperin ja ehdinkin ihmettelemään miten lienee tarinan käynyt, kun ei luvattua lehteä laatikkoomme tipahtanut. Sen sijaan toissa päivänä tuli soitto, että voisiko herra Haag tulla hieman täydentämään juttumateriaalia, jos hän kääntäisi sitä kirpputoriaiheesta hieman henkilöhaastattelun suuntaan. Mikä ettei, totesin, sillä mitä ei meikäläinen tekisi julkisuuden eteen.

Ehkä kuitenkin vakavasti ajatellen tarinoilla, itsestäkin tai meistä tehdyillä on omat puolensa, joita arvostan. On mielenkiintoista lukea kuinka joku toinen on sisäistänyt ja ymmärtänyt sanomamme, mutta ennen kaikkea kuinka hän kirjoittaa sen ulos muiden luettavaksi.

Usein myös, kun joku vieras ja miksei tuttukin kyselee yhtä jos toista mielestään kiinnostavaa elämästämme, se laittaa ajattelemaan. Ajattelemaan sitä miksi teemme tai koemme elämämme ja maailman menon juuri sillä tai tällä määrätyllä tavalla.

Ja viimein varis hakee Erikssonin Nikun vasemmalta
polvelta leipäpalan entisen Riihikallion ostarin edessä
Yksi eilisen vierailun löytö itselleni oli, kun kerroimme siitä, että aika monessa suhteessa emme ole emmekä elä kuten muut. Sekin sinällään on mielenkiintoinen asia, sillä aivan liikaa teemme ja elämme kuten muut. Liian harvalla on omia juttuja, joka näkyy nykyaikana siinäkin, että Facebook on täynnä toisten tekemiä juttuja, joita muut sitten välittävät ja julkaisevat omilla sivuillaan.

Olemme siis eräänlaisia perässä hiihtäjiä, sillä moni ajattelee ja kai kokee turvalliseksi ja hyväksikin olla kuten muut. Olla niin sanotusti normaali. Kun sitten sanon, että mielestäni normaalin määritelmä on olla kaikin mahdollisin tavoin keskiverto, ei juuri kukaan enää sitä haluakaan. Vaan kaikki haluavat olla ainakin jollakin tavoin ainutlaatuista. Joita me kaikki itse asiassa olemme.

Mutta mitä on olla jollakin tavalla ainutlaatuista ja jotain mitä muut eivät ole tai eivätkä tee? Päivis kertoi toimittajalle, että hän oli Niilon kanssa lenkkipolulla ollessaan huomannut jonkin sortin koppakuoriaisen selällään polun varressa ja muurahaiset sen kimpussa. Hän käänsi kuoriaisen jalolleen, jotta se voisi itse päättää haluaako se joutua muurahaisten teurastamaksi vai ei. Taisi kuitenkin olla niin, että polulta palatessaan herra tai rouva Kuoriainen oli taas selällään. Ehkä muurahaiset olivat tiessään.

Siipi-Veikon ja Veikottaren rakkauselämää
Merikonttikotimme ikkunalasin pinnalla
Itse vastaavasti kerroin saunareissusta merikonttisaunaamme. Kuinka avonaisen löylyhuoneen ikkunan väliin oli lentoreitillään löytänyt hyvinkin vaatimattoman ja harmaan oloinen perhonen tai joku sen tapainen siivekäs. Ajattelin, että kun rupeamme nakkomaan vettä Kerkeksen Tepon keraamisille kiville, niin siinä lähtee siivekkäältä henki. Näin ei tapahtunut, vaan me teimme kai puoli tuntia kestäneen perhosen pelastusoperaation. Hyvä ettei pitänyt purkaa koko saunan seinä. Joka tapauksessa Siipi-Veikko pääsi takaisin luontoon jatkamaan elämäänsä.

Yllä olevat kaksi tarinaa ovat monenkin mittapuun mukaan pieniä mitättömyyksiä vailla merkitystä. Mutta minulle ja veikkaan, että Päiviksellekään niin ei ole. Juuri tähän toimittaja tietämättään onnistui minut pysäyttämään. Kysymys on nimittäin VÄLITTÄMISESTÄ. Välitänkö muusta kuin itsestäni lähes millä kohtuulliseksi katsomallani hinnalla, vai välitänkö sen lisäksi myös muista. Minä välitän itseni lisäksi myös muista, vaikkakin usein valitettavan itsekkäistä syistä. Muita auttaessani, vaikkakin vaatimattoman oloista eläväistä, tulee itselle hyvä mieli. Siis välitän, siis elän ja siis olen.

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Mitä teit kesän kuumimpana päivänä?

päivis: Kesänviettoa kuvitetaan yleensä lehdissä ja telkkarissakin uimarantanäkymillä. Jotain sellaista taisin nähdä eilenkin ja siksi jäin miettimään omaa kesäloman viettoani. Kun lomaviikot alkavat osoittaa jo päättymisen merkkejä, alkaa tulla paineita tehdä jotain sellaista, jota lomalla on ollut ajatus tehdä. Uimarannalle meno ei kyllä ole tullut mieleen, koska omasta takaa on parikin uimapaikkaa, joissa tulee päivittäin käytyä vähintään kaksi kertaa.

Tänään taisi olla ainakin meillä päin kesän kuumin päivä. En tosin tarkistanut omista ulkolämpömittareistamme, minkä verran ne näyttivät. Toinen kun näyttää suunnilleen neljä astetta liikaa ja toinen saman verran liian vähän. Ihan tarkkaa lukemaa ei voi tietää.

Ei ole Jaakon eilen heittämä kylmä kivi yhtään viilentänyt Jokilammen vettä.
Miten päivä olisi sitten pitänyt viettää, ettei olisi tullut haaskattua hellivää hellettä? Uimassa tietysti oli käytävä. Kertoja taisi olla kolme. Ulkonakin söimme. Ulkona tarkoittaa omaa terassia päivänvarjon alla. Kuumaan autoon emme ängenneet. Jorma tosin ajoi kuuautolla lähistöllä olevalle mansikkatilalle. Turhaan. Tämän kesän mansikkasato on jo poimittu ja myyty loppuun.

Vaan mitä minä teinkään? Niin kuin ei olisi muutenkin kuuma, lämmitin uunin ja paistoin banaanikakun. Olen tottunut siihen, että aina on banaaneja tarjolla. Nyt kun luonto pukkaa mustikoita ja vadelmia, ulkomaiset hedelmät tahtovat jäädä syömättä. Pari banaania jäi vielä jäljelle, joten ehkä leivon huomennakin ja panen kakun pakkaseen.

Kakun paistuessa ajattelin olevan sopivasti aikaa tyhjentää kompostoiva ekokäymälä eli Mulltoa. Sepä ei tällä kertaa ollutkaan ihan "piece of cake". Vaikka olin noudattanut tunnollisesti tyhjentämiseen liittyviä ohjeita, pytyn komposti oli märkää. Ja kun tyhjennettävän säiliön muoviletku vielä kaiken kukkuraksi irtosi väärästä päästä, liemet levisivät pitkin kylppärin mattoa ja lattiaa. Siinä sitten mietin, että annanko kakun kypsyä liikaa vai alanko putsaushommiin. Kaikki kuitenkin päättyi onnellisesti ja kakusta tuli ehkä parempi kuin koskaan.

Rantabulevardia tulee uimareissuilla tallattua monta kertaa päivässä.
Lehtihaastattelunkin annoimme ennen iltaa. Keski-Uusimaan kesätoimittaja kävi viime viikolla juttukeikalla, mutta halusi vielä laajentaa artikkelinsa aihetta. Sehän sopi, vaikka mietinkin, että mitenkähän meidän sekavista tarinoistamme mahtaakaan löytyä tuo tarpeellinen punainen lanka.

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Kultis-kani in memoriam

jormas: Aika monelle asialle löytyy raja. Tunnettua onkin sanonta, ettei koskaan pitäisi sanoa ei koskaan. Me olemme kehittäneet Jokilaaksoamme avaralla sydämellä ja tilaa on ollut monenlaisille maahanmuuttajille. Olemme ajatelleet, että tilaa on kaikille kasveille ja eläimille käärmeistä nokkosiin. Mamu-termi lienee tutuin, kun puhutaan ihmisistä, mutta se pitää kutinsa myös eläinten ja kasvien suhteen. Silloin sanonta kuuluu usein, että vierasperäinen. Samaa asiaa kuitenkin tarkoitetaan.

Näitä kaikkia me ihmiset haluamme hallita. Me jotka emme tunnu mahtuvan mihinkään luonnon ehdoilla, laitamme ihmiset, eläimet ja kasvit eri kategorioihin, joita sitten yritämme hallita ja säätää erilaisten lakien ja asetusten avulla. Jotkut ovat peräti niin tervetulleita, että niitä oikein noudetaan Suomeen. Joskus toiselta puolelta palloa saakka. Kuten esimerkiksi hoiva- tai hoitoalan työntekijöitä Filippiineiltä. Mutta Somaliasta en ole kuullut juuri ketään haettavan Suomeen oikein mistään syystä. Paitsi ihmis(sala)kuljettajat, jotka tuovat maahamme väkeä vähän joka puolelta aina ilolinnuista lähtien.

Niilo on mamu ja saa olla vapaana koirapuistossa
Eläinten kanssa on sama asia. Vierasperäisiä nisäkkäitä meillä ovat muun muassa minkki, kaniini, kanadanmajava, piisami, supikoira, valkohäntäpeura sekä, yllätys yllätys, kissa ja koira. Lintuja vastaavasti ovat kanadanhanhi, fasaani, kesykyyhky sekä kyhmyjoutsen. Niistäkin osa on tervetulleita ja osa suorastaan inhottuja. Kuten joidenkin helsinkiläisten mielestä puistoja ja rantoja sotkevat kanadanhanhet.

Kasvien laita on samoin. Me olemme antaneet kaikkien kukkien kukkia, joten joukkoon mahtuu niin lupiinia, karhunkiertoa, himalajanpalsamia ja monia muualta tulleita, joita emme edes tiedä tai tunnista. Jotkut kovastikin inhottuja.

Peurat ja kauriit ovat mamuja. Toiset haettuja toiset itsetulleita
Mutta avomielisyyden raja on tullut vastaan hieman yllättäen. Meillä oli nimittäin pihassa ja Myllykylässä kohtalaisen hyvin voivat kaniyhdyskunnat, joita osa kyläläisistä rakasti, inhosi tai jotain siltä väliltä. Pääkaupunkiseudulla riehunut virus tai mikä lie hävitti lähes koko katraan. Sen johdosta olemme erityisesti seuranneet yhtä kaniamme, pihapiirin Mustista, joka ehkä tiineytensä vuoksi selvisi ainoana pihamme kaneista elossa. Ja viikko viruksen jälkeen sen synnyttämät poikaset. Joista jäljellä taitaa olla tällä hetkellä kolme. Toiset kolme, yksi harmaa, yksi musta ja yksi kullanvärinen (Kultis) ovat tavanneet matkansa pään ennen kuin elämä ehti kunnolla niiden kohdalla alkaakaan.

Ilves kuuluu alkuperäisenä suomalaiseen luontoon
Mutta kaniinikin on mamu, kuten kissakin. Kaniemme villieläinten ruuaksi joutumisen olemme hyväksyneet, sillä se on luonnon laki. Toisen elämä on usein toisen kuolema. Vuosien mittaan olen monesti yrittänyt sovitella suvaitsevaisuuden lokerikkoon myös pihassa tappamisen halusta vierailevia kylän kissoja. Mutta siinä taitaa kulkea raja, sillä Myllykylänkään kissat eivät tapa syödäkseen vaan tappaakseen. Syömistä varten on jääkaapin edessä kuppi ja siinä ihmisemännän tai -isännän sopivaksi katsomansa määrä Latzia tai muuta kissanruokaa.

Kumpikaan, siis kani ja kissa, eivät ole lainsuojattomia. Kani nauttii riistaeläimenä metsästyslain suojaa ja sitä ei saa tappaa tai muutenkaan metsästää kuin asianomaisilla luvilla varustettu metsämies tai -nainen. Metsästysaika on yhden kuukauden pitempi kuin jäniksellä ja alkaa muistaakseni syyskuun alusta. Kissa taas vastaavasti nauttii järjestyslain suojaa, jonka ansiosta se saa kulkea vapaana toisin kuin koira. Kissalla on laissa aivan erikseen määritellyt paikat ja alueet, jonne se ei saa mennä. Mutta sielläkään se ei ole lainsuojaton. Missään kukaan ei saa tappaa kissaa esimerkiksi siksi, että se on kielletyllä alueella.

Kissakin on mamu ja tappaa myös tappaakseen, eikä syödäkseen
Kun kuvan naapurin kissa on tappanut pihakanimme Kultiksen meidän omassa pihassamme, se ei ole kissan syy. Vaan sen, joka kissansa päästää pihaamme. Kissan pitää ulkona ollessaankin olla koko ajan valvonnassa. Tässä tapauksessa se tarkoittaa, että kissan kotijoukot syyllistyvät muun muassa metsästyslain rikkomiseen. Ja hieman väljällä tulkinnalla myös järjestyslain, sillä kissa ei saisi olla kotipihassamme ilman valvontaa.

Mutta ympäri käydään ja yhteen tullaan. Kanit eivät riko lakia, jos ne syövät naapurikylän puutarhakasvit ja vihannekset sekä talvisin omena- ynnä muiden istutettujen puiden kuoret. Ja vastavuoroisesti ennemmin tai myöhemmin pihapiirissä kanien ansiosta saalismatkoillaan viihtyvät supikoirat, ketut ja ilvekset syövät naapurin mirrin. Silti koen, että naapuri tulee liian iholle, kun hän kissaansa aseena käyttäen tulee pihaamme metsästämään ja tappamaan kesyjä tai puolikesyjä eläimiä, kun lupaa siihen eivät meiltä saa edes sorsastajat.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Monissa vesissä uitettu

Tässä Jorma on pulahtanut uimaan
Kööpenhaminan halki virtaavaan
kanavaan parin vuoden takaisella
Köpiksen-reissullamme.
päivis: Otsikko tuli mieleen, kun luin tänään Hesarin artikkelia naisesta, elokuvaohjaajasta, joka harrastaa avovesiuintia ja jakaa kokemuksiaan sosiaalisessa mediassa. Johanna Vuoksenmaa on naisen nimi ja hänellä on viime kesältä uimakäyntejä yli sadassa avovedessä. Juttua tehdessä Vuoksenmaa on tänä suvena pulahtanut jo noin 70 järveen, lampeen ja ties mihin uitavissa olevaan luonnonveteen.

Piti ihan laskea, että monessako vedessä olen itse tänä kesänä uinut. Niitä ei ole kovin monta, vaikka uimakauden aloitimme jo huhtikuussa, kun jää oli juuri ja juuri sulanut Pikkulammen laiturin päässä. Jokilaakson lampien lisäksi on kai tullut uitua vain Laukaan Nurmisessa ja meressä Mathildedalin uimarannalla.

Jorman kanssa on kyllä vuosien varrella uitu vaikka missä. Jos olimme kesäaikaan autolla liikenteessä, aina piti pulahtaa jonnekin uimaan. Kerran menimme kesähelteellä uimaan Hyrylän Urheilukeskuksen pieneen, vanhaan soramonttuun syntyneeseen lampeen. Ihmettelimme, kun uimassa ei ollut ketään muita, vaikka oli lomakausi. Edes lapsia ei näkynyt. Hälytyskellot eivät soineet, kun painelimme veteen.

Pois lähtiessä kävimme katsomassa rannan ilmoitustaulua, jossa kerrottiin syy, miksi muita uimareita ei näkynyt: vesi oli kolibakteerien saastuttama. Pari päivää odottelimme oireita, mutta onneksi mitään ei ilmennyt.

Ostimme yhteisen matkailuauton vuonna 2004. Ensimmäiseltä matkaltamme Lappiin ja Norjaan muistan erityisesti kaksi uimakokemusta. Olimme jossain Inarin suunnalla, jossa kävin varmasti ensimmäistä kertaa uimassa aivan tuntemattomassa metsälammessa. Kokemus oli samalla sekä pelottava että mukava. Yleensähän uusiin vesiin tulee mentyä jollain yleisellä uimarannalla tai vähintään uimapaikaksi muodostuneella rannalla.

Norjasta puolestaan jäi mieleen kallioinen, uskomattoman kirkasvetinen ranta, jonne autoinemme jäimme myös yöksi. Monella reissulla majoittumispaikan ehdoton kriteeri on ollut mahdollisuus päästä uimaan. Toisinaan sopivan yöpaikan löytyminen on tehnyt tiukkaa.

Johanna Vuoksenmaa kertoi Hesarin jutussa, että hänellä oli lapsena aina uimapuku mukana. Myös aikuisena hän on varautunut satunnaisiin uintireissuihin. Siksi juhlatilaisuuksissakin käsilaukusta on saattanut löytyä uikkarit. Meillä Jorman kanssa puolestaan auton vakiovarusteisiin on kuulunut pari kylpypyyhettä. Koskaanhan ei voi tietää, missä pääsee uimaan. Uimapuvusta ei ole niin väliä.

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Meri-Teijoa ja Mathildedalia

Aina silloin tällöin on mukava jakaa kokemaansa myös kuvien muodossa.
Alla poimintoja Meri-Teijosta ja sadan kilometrin lenkiltä Vespallamme.

Tämän kokonaan sähköllä toimivan aluksen on naapurimme rakentanut itse.

Tällä reissulla ei uimarannallamme tarvinnut käyttää uima-asua

Monenlaisia räystäänkannattajia sattui matkallemme

Toinen naapurimme rakentanut merikotiaan 20 vuotta

Itseäni huvitti itsepalvelukaupan teksti: "Jos sinulla ei ole laittaa¨
sopivaa rahaa lippaaseen, maksa seuraavalla kerralla."

Tässä unisex-käsienpesupaikassa oli tyyliä.


perjantai 22. heinäkuuta 2016

Mathildedal - koti meren rannalla

päivis: Jorma kirjoittikin eilen Mathildedalista. Tänne oli tarkoitus tulla jo aikaisemmin kesällä. Mutta mikä lie on estänyt? Huonot säät, muut menot tai kirpputorin tyhjentäminen ja uudelleen pystytys Jokilaaksoon. Siinä muutama selitys sille, ettei ole tänne varsinaiseen kesäkotiin ehditty.

Pikkuruisen merenrantatonttimme (tai tarkalleen siis Elämän tähden -yhdistyksen tontin) naapurissa on ehkä vuoden verran asunut mahtavassa veneessään vanhempi pariskunta, johon tutustuimme eilen ja saimme heti kutsun tulla iltateelle. Saimme heiltä myös käyttöömme aurinkosähköä, jota veneen katolla olevat aurinkokennot tuottavat. Naapurien veneessä on monenlaista muutakin hienoutta, esimerkiksi käyttöveden biologinen puhdistusjärjestelmä.

Päivän herttaisin hetki taisi olla tämä:
vanha mies ja kissa kalastuspuuhissa.
Nuorempi herrahenkilö auttoi
laittamaan matoa koukkuun.
Meillä on Vespa mukanamme, joten tänään pääsimme ajelemaan pitkin Salon seudun teitä. Kiersimme Kemiönsaaren ja lossin kautta Saloon. Matkan varrella törmäsimme mielestämme ihmeeseen, itsepalveluperiaatteella toimivaan maatilan puotiin. Maitolaiturin tapaisessa mökissä oli myynnissä pussitettuja varhaisperunoita, porkkanoita, tilliä, sipulia ja herneitä. Maksun sai laittaa hyllyllä olevaan lippaaseen. Ostimme pussin perunoita ja herneitä. Jälkeenpäin kuulimme naapureiltamme, että täällä päin vastaavia itsepalvelumyyntipisteitä on enemmänkin. Naapuri kysyikin ihan aiheellisesti, että ovatko meillä päin ihmiset epäluotettavia vai miksi Tuusulan suunnalta vastaavaa ei löydy.

Salon kaupunki yllätti, vaikka olemme siellä käyneet ja varsinkin ajaneet kaupungin halki monen monituiset kerrat. Torilla oli kahviloita kuin Venetsian Pyhän Markuksen torilla konsanaan. Ja kun torilta käveli sillan yli kaupungin keskustaan, sieltä löytyi suuri ostosparatiisi, jollaista en pikkukaupungiksi mieltämässäni Salossa olisi uskonut olevan.


Kesäkaupan edusta oli kivasti koristeltu viireillä.
Jostain kumman syystä aina on jäänyt käymättä Mathildedalin ruukin Alpakka-puodissa, jossa myydään todellisia lähituotteita. Täällä elelee melkoinen joukko alpakoita, joiden villasta valmistetaan paikan päällä kaikenlaista hienoa ja melko tyyristäkin päälle pantavaa. Tänään siis viimeinkin kävin puodissa ja myös saman rakennuksen toisessa päässä avoinna olleessa kesäkaupassa. Jälkimmäisestä ostin matkamuistofiiliksissä pullon biohajoavaa käsienpesuainetta ja patalapun. Paikallista leipää olimmekin jo ennättäneet hakea kylän pienpanimon ja leipomon myymälästä.

torstai 21. heinäkuuta 2016

Leppoista eloa meren rannalla

jormas: Tästä(kin) olen kirjoittanut monta kertaa. Nimittäin Meri-Teijon Mathildedalista. Kun kerran voin kirjoittaa ikävistäkin aiheesta monta juttua, niin toki niin voin tehdä mukavienkin asioiden kanssa.

Aikoinaan näin Hesarista ilmoituksen, jossa paikallinen kiinteistönvälittäjä myi reippaan 200 hehtaarin merialuetta tuhannella eurolla. Ilmoitus oli aika ajoin yhä uudestaan ja viimein se tarttui minunkin haaviini, joten soittelin Saloon Olli Lehdelle Kiinteistökolmioon. Vaan eipä tonnilla saanut satoja hehtaareja merta, vaan pienen murto-osan osuuden. Mutta me ostimme sellaisen tai oikeastaan kaksi. Tai oikeammin Elämän tähden ry osti, mutta me rahoitimme. Ja ihmettelimme kuinka olemme pärjänneet tähän saakka, kun meillä ei ole ollut omaa merta.

Omaa merta omalta rantatontilta kuvattuna
Mutta aiheeseen liittyvä lysti ei tähän loppunut, vaan soittelin Olli Lehdelle varmastikin kaupan jälkeen kahden, kolmen vuoden ajan. Että myy meidän Matkakodille rannasta paikka, kun sinulla sitä on vaikka kuinka kaltaisillemme köyhille jaettavaksi.

Ja viimein yhtenä keväänä mies sanoi, että nyt on mitta täynnä Soini soittelujasi ja teen rantaan reippaan kymmenen autopaikan kokonaisuuden ja katsotaan meneekö ne kaupaksi. Ostimme ensimmäisenä rannimmaisen ja neljä muuta ostajaa seuraavat, kunnes alueelle ilmaantui sveitsiläis-suomalainen sijoittaja, joka osti loput ja koko satamakokonaisuuden. He ovat nyt sijoittaneet perushankinnan lisäksi alueeseen eräänkin euron. Kaikki laiturit uusittiin viime kesänä ja talven aikana päivänvalon näki mm. upouusi klubirakennus. Myös polttoaineen jakelu on ilmestynyt satamaan jne. Tässä linkki merelliseen paratiisiimme: http://www.mathildanmarina.fi/. Joka tapauksessa paikka on nyt jo hieno ja paranee koko ajan.

Samaiset sijoittajat ostivat myös Lehden myymät autopaikat kahta lukuun ottamatta. Nämä vierekkäiset paikat ovat nyt Elämän tähden ry:n. Toisen koko on 3 x 8 metriä ja toisen 3 x 6 metriä. Uskon, että ne ovat valtakunnan pienimmät merenrantatontit.

Viime talvena tasasimme paikan Matkakodillemme
passeliksi ja nyt tänään olemme paikalla ensi kertaa.
Elämässäni olen suorittanut monta hankintaa, joissa moni ei ole juuri järkeä nähnyt. Tämä on yksi niistä ja yksi parhaista. Kun osaltamme kaikki on valmista, olisi rantapaikallamme ollut ottajia satamayrittäjän ja naapurikiinteistöjen omistajine lisäksi. Rahalla emme paikastamme kuitenkaan luovu. Tiedän, että se on liikaa sanottu, sillä lähes kaikella maailmassa on hintansa. Satamaparkillammekin. Mutta saadakseen sen meiltä, maksuvälineenä pitäisi ehkä olla jotain muuta kuin euroja tai ylipäätään rahaa.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Helsinki-päivä

päivis: Sovimme, että tänään vietetään Helsinki-päivää. Tai minä kerroin muutama päivä sitten, että menemme Ruoholahteen syömään kasvisravintolaan, joka on tehty merikonteista. Kun lupasin vielä tarjota lounaan, Jormalla ei oikein ollut siihen nokan koputtamista. Lupasi vain, että mennään Vespalla.

Toinen Helsinki-päivän kohteista oli Helsingin kaupunginmuseo, joka avautui uudelleen joskus viime keväänä. Sitä kuvailtiin muun muassa kivana hengailupaikkana. Silloin Jorman suusta lipsahti sanat: "tuolla minäkin voisin käydä". Kuten kerran aiemmin kirjoitin, olen opetellut tarttumaan hetkeen, carpe diem. Niin tein tässäkin kohtaa.

Ei olla Sorttiasemalla vaan
matkamuistokojulla kauppatorilla.
On ainakin valikoimaa tämän
lajin muistoja haluaville.
Minulla oli siis mielessäni nuo kaksi kohdetta, joista viimeksi mainittuun lisäsin vielä käynnin kauppatorilla. Niinpä hypättiin Vespan kyytiin, mutta Jormalla oli reitin varrelta mietittynä muutakin katsottavaa. Ajettiin HSY:n uudelle Sorttiasemalle Vantaan Ruskeasantaan. Oli hieman erilainen käynti kuin vuosia sitten, silloinkin skootterilla, "luontoretki" Ämmässuon kaatopaikan korkeimmalle kukkulalle.

Katsastimme siis Sorttiaseman, josta huomasimme puuttuvan vain muovin vastaanottopisteen. Sille on varmaan olemassa hyvä syy. Jätteen vastaanottopisteethän sykähdyttävät meitä kovasti, sillä niin usein ihmiset hylkäävät romunsa luontoon, vaikka samalla vaivalla ja pienellä rahalla niistä pääsisi asiallisesti eroon. Eräänkin kerran olemme kuskanneet toisten jättämiä sohvan raatoja ja muuta jätettä asianmukaisempaan paikkaan.
Ennen Senaatintorin kulmaan ajoa kävimme vielä tsekkaamassa Sininauhaliiton tyhjillään olevan toimitalon Metsälässä. Myös se oli Jorman lisäys Helsinki-päiväämme.

Tiesin, että voisin jatkaa vaikka kuinka kauan matkamuistoista kirjoittamista. Niistähän tein edellisen bloginkin. Käynti kauppatorilla vahvisti vain ajatuksiani. Torilla oli pitkät rivit myyntikojuja täynnä toinen toistaan kamalampia ja ihanampia matkamuistoja. Matkamuistoista riittää vaikka minkä verran materiaalia kirjoittamiseen.

Näille Helsinki-matkamuistoille voin jopa peukuttaa.
Täältä olisin voinut ostaa jotain kaunista ja hyödyllistä itsellekin.
Emme katsoneet etukäteen kartasta, missä Ruoholahdenranta 8 tarkalleen on, joten merikonteista rakennetun ravintola Cargon sijaintia piti vähän haeskella. Löytyihän se lopulta ja ruoka näkyi kelpaavan myös Jormalle. Samalla suunnalla Ruoholahden vieressä olisi ollut vielä Lapinlahden vanha mielisairaala, jossa on nykyään monenlaista toimintaa ja tapahtumia. Lapinlahden Lähde.

Pitänee toteuttaa vielä toinenkin Helsinki-päivä, sillä myös Linnanmäellä olisi ollut mukava käydä. Ja vielä on kesääkin jäljellä.

tiistai 19. heinäkuuta 2016

Minäkö alkoholisti?

jormas: Silloin tällöin käyn sosiaalisessa mediassa keskusteluja toisesta elämäni suuresta intohimosta, alkoholista. Toinen on ollut alkoholittomuus, josta hankkimani omakohtainen kokemus ylittää jo nykyisin ajallisesti yhtäjaksoisen alkoholinkäyttövuoteni. Joskus sähköisissä keskusteluissa on jotakin, joka mielestäni on muillekin jaettavissa, joskin silloin on tekstiä muutettava sen verran, että siitä ei asianomaisen lisäksi muille keskustelukumppanini tunnistu. Tässä siis jo monet kerrat toistamiani viisauksia viinan kanssa ja ilman olosta ja elosta:

"Tämän kertaisesta vastauksestani Sinulle muokkaan myös huomisen blogikirjoituksen. Ehkä tietänetkin, että olen vaimoni Päiviksen kanssa kirjoitellut vuoropäivin blogeja yli viisi vuotta. Määränä se lähes 2000 kirjoitusta. Kaikkiaan blogitavan aloitimme 12. joulukuuta 2009. Joten lukemista siinä on vähäksi aikaa ja itselle muistelemista, sillä silloin tällöin niitä tulee luettua vuosien päästäkin.

Kirjoitat minulle: "Sinä vaan olit alkoholisti! Siitä oli kaukana alkoholin hallinta. Et nytkään, tosin et haluakaan, pysty ottamaan yhtä tai kahta huikkaa, vaan ne sinut vie... kuin stoorisi yhdestä huikasta ja toisesta miehestä.... Toistan vielä sinä et vaan hallinnut alkoa vaan se hallitsi sinua. Itse olen välimaastossa ja rimpuilen vahvuuteni kanssa tai heikkouteni. Nyt taistelen vahvuuteni kanssa hallitsenko vai en ja vielä olen voitolla."

Kuinka tuttua kirjoittamasi onkaan ja vuosikymmenten saatossa eräänkin kerran kuultua. Hyvin usein se onkin niin, että alkoholisoitunut konjakin juoja vertaa itseään kirkkaita viinoja juoviin, kirkkaita viinoja juova viinin lipittäjiin, he oluen juojiin ja viimein kaljaveikot korvikeaineiden käyttäjiin. Ovat mielestään parempia kuin kulloinenkin vertailukohde. Heikon itsetuntonsa kanssa he keskustelevat itsensä kanssa, että enhän minä suinkaan alkoholisti ole, koska ne ovat niin ja minä kuitenkin näin.

Ensin mies ottaa ryypyn, sitten ryyppy ottaa miehen ja viimeksi ryyppy ottaa ryypyn. Syyt miksi juominen on aikoinaan alkanut ovat unohtuneet, jos ovat koskaan mielessä olleetkaan. Joka tapauksessa "ruukku menee kaivolle kunnes särkyy". Mutta jokaisen ruukun särkyminen ja henkisen pohjan löytyminen on yksilöllistä. Muutokseen johtavan riittävän arvovaltaisen diagnoosin voi tehdä ainoastaan asianomainen itse. Kuka missäkin tilanteessa.

Juo kolinaa tai konjakkia, olo on aamulla sama. Ja tauti myös. Mutta kuka on sitten alkoholisti? Siitä on kai taitettu peistä lähes yhtä kauan kuin moista ainetta on juotu. Yhtä totuutta ei liene tässäkään asiassa olemassa. Itselleni ei myöskään ole kovinkaan suurta merkitystä onko alkoholismi sairaus, totuttu tapa, synti tai sen seuraus vaiko jotain aivan muuta. Sen tiedän, että alkoholismin kanssa pärjää erinomaisesti juuri niin kauan kuin ei juo viinaa. Sillä alkoholismi ja alkoholisti ovat kaksi eri asiaa. Mutta kuin toisiinsa istuvat vakka ja kansi.

Yleistä on, että alkoholisti itse huomaa viimeksi oman tilansa. Tai ainakaan tunnustaa muille, vaikka yksinäisyydessään heikkona hetkenään sen itselleen myöntäisikin. Tai ainakin pitäisi mahdollisena. Yksi parhaista määritelmistä on, että ihminen on alkoholisti tai juo alkoholistimaisesti, kun juominen tuottaa jatkuvan ongelman asianomaisen jollekin elämän osalle. Juoja luulee saaneensa tyydyttävän vastauksen kysyttyään asiaa varmuuden vuoksi vain itseltään.´

Mutta siinä ei ole kaikki. Jos asiaa kysyy omilta lapsilta, voi saada vastauksen, että he haluaisivat, että isä tai äiti eivät joisi lainkaan. Silloin juominen mitä todennäköisemmin tuottaa tai on tuottanut lapsille jatkuvan ongelman. Aivan oma lukunsa on puoliso, joka varsinkin ennen liian usein tarkoitti sitä, että naiset sietivät puolisonsa juomista niin kauan kuin palkkapussi tuli kotiin. Toinen oma lukunsa ovat ystävät, kaverit, kylän miehet ja naiset sekä naapurit.

Lapsi voi huomata kärsineensä vanhempiensa juomisesta vasta tultuaan aikuiseksi. Vaikka en isääni alkoholistina pitänytkään, oli hänellä hyvinkin yksipuolinen tapa viettää vapaa-aikaansa. Olin aikuinen, kun yksissä Sininauhaliiton henkilökunnan joulujuhlissa purskahdin hillittömään itkuun, sillä kuin salamana kirkkaalta taivaalta mieleeni nousi, etten muistanut ainuttakaan joulua, jolloin isä olisi ollut selvinpäin. Äitini ei käyttänyt silloin alkoholia lainkaan, mutta isäni kuoleman jälkeen senkin edestä. Mutta mikä minä olin siitä sanomaan, sillä joimme molemmat käytännössä päivittäin. Tosin koska minä kävin myös kuppiloissa, ajattelin kirjoitukseni alun tapaan olevani jotenkin äitiäni parempi, joka joi vain kotonaan keskiolutta, jota Suomen viisaan alkoholipolitiikan ansioista oli tullut jokaiseen ruokakauppaan ja kioskiin."

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Ruoka tai käyttöesine on hyvä matkamuisto

päivis: Olen kirjoitellut Muistojen merikonteistamme ja siinä yhteydessä en ole voinut olla ihmettelemättä kirpputorille päätyneitä matkamuistoja. Tai oikeastaan siinä ei ole mitään ihmettelemistä. Niistä halutaan selvästikin eroon. Miksi muuten ihmiset niin mielellään lahjoittaisivat niitä pois? Ihmetellä pitää vain sitä, miksi kukaan haluaa tuoda itselleen tai muille tuliaisina suolasirottimia tai muita kummallisia, matkakohteen nimellä varustettuja pikkutavaroita.

Sattumalta sunnuntain Hesarissakin käsiteltiin aihetta. Jutun mukaan ennen oli tärkeää, että matkamuistossa näkyi paikan nimi. Nykyään ostetaan muistoksi arkisempia tavaroita. Niiden ei aina edes ole tarkoitus säilyä pitkään. Ruoka tai juomat ovat korvanneet monet entisajan matkamuistot. Hesarin mukaan 2000-luvun ihannetuliainen on leipä. Allekirjoitan. Usein vaikka vain Jyväskylässä käydessä ostan mielelläni kotiin tuomiseksi paikallista leipää.


Tämän lasin alusen, vai mikä tuo lieneekään, ostin kauan sitten Pariisista. Samalla reissulla
hankin suolasirottimen, joka muodoltaan muistutti Eiffel-tornia. Eli paraskin tässä
ihmettelemään, miksi joku hankkii matkanmuistoksi suolasirottimen.
Yritin muistella, olenko joskus ostanut matkamuiston, jossa on lomakohteen nimi. Jotenkin tuntuu, että olen vuosikymmeniä sitten tuonut joltain matkalta mukanani viirin. Niitähän kerättiin kotimaan matkoilta ja viriteltiin seinille. Aika coolia oli, jos joukossa oli vaikka Norjasta ostettu viiri. Useimmille matkailu tarkoitti tuolloin lähinnä kesälomapäiviä sukulaisten luona. Ilmeisesti niiltäkin reissuilta mielellään tuotiin joku muistoesine.
Maatuska-magneetti on pieni ja söpö.

Meillä kotona oli 1950-luvun lopulla Neuvostoliittoon suuntautuneelta automatkalta hankittu samovaari, jota muistaakseni ei koskaan käytetty. Se ei varmaan enää ole edes tallessa. Tallessa on kuitenkin minulle ostettu kauniisti koristeltu samettilakki. Se on ehkä Neuvostoliiton itäisten kansojen käsityötä, vaikka emme Novgorodia pitemmälle päässeetkään. Ei siis mitään uutta auringon alla, kun Suomeen tuleva turisti ostaa Lappi-aiheisen matkamuiston Helsingin kauppatorilta.

Hesari kertoo, että myös seinälautaset ovat olleet suosittuja matkamuistoja. Niitä en muista koskaan ostaneeni, mutta monenlaisia pikkutauluja on tullut ulkomaanmatkoilta hankittua. Laukaan kodissa muutama on vielä seinälläkin.

Viimeisimmän matkamuistoni ostin Moskovasta lentokentältä. Kieltämättä Tampereella Lenin-museon museokaupastakin olisi tehnyt mieli ostaa yhtä sun toista. Moskovasta hankin esineen, joka on yksi Hesarinkin mainitsemista suosikkimatkamuistoista: jääkaapin oveen tarkoitettu magneetti. Halusin magneetin, koska siinä on perinteinen venäläinen matkamuistohahmo, maatuskanukke.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Lempäälän Ekotaloprojekti

jormas: Viides elokuuta 2012 kirjoitin Lempäälän ekotaloprojektista näin: "Eilen teimme automatkan Lempäälään. Jo pitkään ja oikeastaan ko. hankkeen alusta saakka olemme seuranneet lasialanliikkeen projektia, jossa on tarkoitus tehdä merikonteista 200 m2:n omakotitalo uima-altaineen kokonaan lasitetun pihan alle ja sisään.
Paljon oli tontilla tehty, mutta niinkin voisi sanoa, että kaikki, varsinkin rakentaminen on vielä käytännössä kokonaan edessä.
Kun kirjoitin, että olemme seuranneet hanketta alusta saakka, olisi oikeastaan pitänyt kirjoittaa, että niin luulimme ennen paikan päällä käyntiä. Tontilla olevasta infolapusta kävi nimittäin ilmi, että varsinainen rakentaminenkin on alkanut jo vuonna 2008 ja seuraavana vuonna kesällä olisi pitänyt olla valmista.
Nettisivujen ja -infon mukaan viivästys on johtunut vaikeuksista maanrakennusyrittäjän kanssa ja siksi kohde ole ehtinyt muun muassa nyt Tampereella olevien asuntomessujen oheiskohteeksi. Mutta kun nyt eletään jo vuotta 2012 eíkä hanke ole taatusti valmis vielä ensi vuonnakaan, olisi tukijoille ja yhteistyökumppaneille parempi antaa parempaa tietoa, sillä omakotitalohanke, erikoinenkaan ei viivästy pelkästään  maanrakennusurakoitsijan vuoksi montaa vuotta.

Paljon on matkaa jäljellä ennen kuin tämä kaikki on katettu
800 m2 lasituksen sisään ja saatu aikaan trooppinen ilmasto
Kun vuosi sitten katselin kyseisen Ekotalon nettisivuja www.ekotaloprojekti.fi/, näytti siltä, että takana on voimaa, niin taloudellista kuin osaamistakin riittävästi, mutta nyt kotisivut eivät anna kovinkaan luotettavaa kuvaa hankkeesta. Valitettavan usein käy, että monet, todelliset vaikeudet vievät innon ja moni innovatiivinen hanke jää kesken.
Toisaalta ylipäätään Suomessa on merikonttien jalostamisen ympärillä asunnoiksi ollut montakin ja monenlaista yrittäjää. Yhteistä heille kaikille on ollut syystä tai toisesta enemmän tai vähemmän epäonnsituminen.
Meillä Konttikotihanke on elänyt tavalla ja toisella 30 vuotta ja nyt ollaan pitemmällä kuin koskaan aiemmin. Mutta valmista ei ole meilläkään. Kaukana siitä, joten muiden kritisointi ilman, että itse olisi saatu omista visioista näyttöä puhetta ja suunnitelmia enemmän, ei ole aivan oikeutettua sekään. Mutta jos meillä mennään tälläkin kerralla metsään, aloitetaan taas alusta, sillä usko toteutukseen on elänyt koko ajan vahvana."

Seitsemäs heinäkuuta 2016 kävimme paikan päällä uudelleen. Koska yllä olevassa kirjoituksessa oleva ekotaloprojektilinkki ei enää toimi, laitan tähän linkin millaisesta merikonttikotihankkeesta oli kysymys. Ehkä otan lähipäivinä yhteyden puuhamiehiin kysyäkseni mikä on tehnyt ylipääsemättömät esteet hankkeeseen, sillä nyt siellä näytti ikävä kyllä tältä:







lauantai 16. heinäkuuta 2016

Tuunaajan paratiisi

päivis: Kirjoitin viimeksi Muistojen merikonteista. Tai siitä toisesta, johon olemme jo melkein saaneet paikoilleen kaikki Omia polkuja kulkevien kaupalta jääneet tavarat. Tänään tajusin, että olen koskettanut lähes jokaista hyllyihin asetettua tavaraa. Se, asettelu, on ollut minun pääasiallinen roolini kirpparia uudelleen järjestettäessä.

Olen siis tutustunut - voi kai sanoa - kaikkiin kirpputorin tavaroihin. Harras toiveemme on saada tavarat kiertoon. Siten ne saisivat uuden elämän, sillä käytännössä kaikki tai lähes kaikki Muistojen merikontteihin päätyneistä tavaroista ovat sellaisia, joita ei hennoisi laittaa roskikseenkaan. Niinhän ovat ajatelleet nekin, jotka ovat nuo kaikki tavarat meille aikoinaan lahjoittaneet.

Kun kuvainnollisesti käsissä on kirpputori, joutuu väkisinkin miettimään, mitä niille tavaroille pitäisi tehdä tai minkälaista uutta käyttöä keksiä, että ne voisivat jatkaa oloaan jossain muualla kuin kirpparin hyllyssä pölyttymässä. Kirpputorin sijainti haja-asutusalueella kaukana pääteistä ja bussiväylien tavoittamattomissa on kieltämättä vähän haasteellinen.

Yksi mahdollinen asiakaskohderyhmä voisivat olla tuunaajat, jotka varmasti keksisivät monille kirpparitavaroille kokonaan uutta käyttöä. Harmi kun itse en ole kovin kätevä käsistäni. Materiaalia ainakin olisi nyt tarjolla runsain määrin.

Tänään valitsin kirpparilta tavaroita, joita vien huomenna Hyrylän terran Konttikirpparille Smartin peräkontista myytäväksi. Minun vähäisellä kokemuksellani on lähes mahdoton arvata, mitkä tavarat kävisivät kaupaksi. Valitsin mukaan retroa, koska tiedän sen kiinnostavan nykyään joitakin ihmisiä. Osaisivatpa vain tulla paikalle ihastumaan. Ajattelin myös sisustajia, joille jotkin omalaatuisetkin tavarat kelpaavat koristeiksi. Ehkä vanhat alumiiniset kakkuvuoat sopisivat paremmin keittiön hyllyjä koristamaan kuin kakkujen paistamiseen.

Viimeksi Konttikirpparilla ollessani ensimmäinen kaupaksi mennyt tavara oli vanha koristeltu metallitarjotin, jossa vielä kaiken kukkuraksi oli reikä. Se oli selvästi edellisellä omistajallaan riippunut jossain koristeena. Siitä sain idean pakata kakkuvuokia auton kyytiin.


Harmillisin mutta samalla mielenkiintoisin tavararyhmä ovat matkamuistot, joista myös kirjoitin viimeksi. En osaa kuvitella mielessäni, miksi joku ostaisi Kyprokselta hankitun seinälautasen tai Lontoon koristeleimalla varustettuja snapsilaseja. No, ihmiset harrastavat kaikenlaista keräilyä. Sopii toivoa, että Muistojen merikonttien tavarat ja omituisten tavaroiden keräilijätkin kohtaisivat joskus toisensa.

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Unisexiä ja eläinelämää

jormas: Luulen, että terveydelle on hyväksi olla kiinnostunut kaiken maailman ympärillä tapahtuvista asioista. Se pitää myös mieltä virkeänä, vaikkakin huomaan sortuvani välillä liikaa kielteisten ilmiöiden ruotimiseen. Ehkä niistä kirjoitetaankin enemmän. Toki mukaviakin poikkeuksia löytyy. Kuten tämän päivän Hesarista. Samalla aukeamalla oli nimittäin uutinen Vihdistä, jossa viiden hengen seurueessa oli saatu riitaa aikaiseksi sen verran, että yksi pääsi hengestään. Tämä ei tietenkään ollut mukavaa, vaan se, että kolminkertaisen palstatilan oli saanut mies, joka oli nukahtanut Savonlinjan linja-autoon, eikä herännyt edes Kampin terminaalissa, kun kuljettaja pisti pillit pussiin ja lähti arvatenkin kotiinsa. Onneksi matkamiehellä oli ollut älypuhelin matkassa, jolla hän oli pyytänyt apua Facebook-päivityksellä, että joku tulisi päästämään hänet pois.

MacCosen ottamassa kuvassa Niilo ja vapauden riemu
Ihmisten suhtautumista koiriin, omiinsa ja muiden, olen seurannut kai niin kauan kuin olen elänyt. Se on usein huvittavaa, mutta yhtä usein se ei ole huvittavaa. Varsinkaan silloin, kun jonkun luonnevikaisen ihmisen koira käy muiden ihmisten tai toisten eläinten kimppuun. Ehkä suurin ihmetyksen aiheeni on kuitenkin, että mistä moiset ongelmat syntyvät, kun esimerkiksi Thaimaassa ja arvatenkin muutenkin enin osa maailman koirista on ja saa olla aina irti? Onko osansa osin länsimaisella kulttuurilla, jossa ihmisen pitää hallita ja säätää kaikkea mahdollista?

Jokunen tovi sitten luin, että Helsingin Vanhankaupunginlahden Lammassaaressa on ollut vuosikausia laittomasti kylttejä, jotka kieltävät täysin koirien tuomisen Arabianrannan läheisyydessä sijaitsevaan saareen. Kyltit olivat saaren mökkiläisten pystyttämiä. Ne kaivettiin lopulta maasta huhtikuun lopulla, kun osa Arabian alueen Facebook-ryhmän jäsenistä päätti lähettää niiden virallisuudesta kyselyn Helsingin rakennusvirastolle. Kyseistä saarta muuten hallinnoi raittiusyhdistys Koitto ry.

Aivan oma lukunsa ovat seurakuntien ylläpitämät hautausmaat, joilla hyvinkin monella on koirien tuontikielto. Niistä on käyty oikeutta muistaakseni KHO:ta myöten, jonka päätöksellä kyltit ovat laittomia. Toki ymmärrän sen, että ei ole sopivaa, jos kyseiset nelijalkaiset nostelevat koipiaan milloin kenenkin haudan tai muistomerkin juureen. Se ei kuitenkaan riitä syyksi kieltää koirat kokonaan hautausmailta.

Onkin ollut mukava huomata, että esimerkiksi keravalaiseen ruokapaikkaan, Onnelliseen Kanaan ovat koiratkin tervetulleita. Niille on jopa oma ruokalistansa. Se onkin yksi Niilon kantapaikoista. Höllennystä tai kirjavuutta koirasääntöihin on havaittavissa välillä muuallakin, vaikka Hyrylän Puuiloon ei saa viedä koiria lainkaan. Tosin siellä oleva mukava henkilökunta kertoo, että aina välillä joku salakuljettaa koiran sisään. Näin oli laita aiemmin myös Hyrylän Kodin Terrassa. Nyt siellä on ulko-ovessa info, että koirat ovat tervetulleita "eläinosastolle". Mutta Niilon asteikossa rautakauppojen piikkipaikkaa pitää Bauhaus, jossa se viilettää työntämissäni ostoskärryissä vaikka kuinka kauan. Ja nauttii silminnähden siitä, kun ihmiset kehuvat ja silittävät sitä.

Aivan oma erityinen huvituksen aiheeni on ollut tasa-arvoisen avioliittolain myötä framille noussut keskustelu sukupuolineutraalista milloin mistäkin. Yksi uusi tulokas joukkoon ovat unisex-käymälät. Sananahan se ei tarkoita seksiunia, vaan unisex tarkoittaa molemmille sukupuolille sopivaa tai kohdistettua asiaa. Esimerkiksi unisex-vaatteita tai unisex-etunimiä voivat käyttää molemmat sukupuolet. Käymälänähän siinä ei ole mitään uutta, sillä jo lapsena meillä oli pihanperällä käymälä, jossa oli useampikin istuntopaikka. Ilman väliseiniä. Parhaimmillaan istunnossa saattoi olla miehiä ja naisia yhtä aikaakin. Unisex taitaa ehkä käymälöiden osalta olla jotain muuta kuin ryhmäsellainen.

torstai 14. heinäkuuta 2016

Muistojen merikontin unohtuneet muistot

päivis: Olemme heinäkuun alusta saakka kyhänneet Tuusulan Jokilaaksossa jatkoa Omia polkuja kulkevien kaupan tavaroille. Hyrylän keskustassa olleen kirpparin nimi on edelleen tallessa, mutta uutta viritystä kutsumme myös Muistojen merikonteiksi. Kaikki kirpparille jääneet tavarat kun on nyt lähes kokonaan siirretty uusille paikoille pitkään merikonttiin. Ja jokaisella kirpputorille päätyneellä tavaralla on tietysti oma tarinansa. Vahinko vain, kun emme niitä muistoja ja tarinoita tunne. Välillä kyllä olemme varanneet oikeuden sepittää tarinoita omasta päästämme.

Tarkalleen ottaen merikontteja on kaksi. Toinen niistä on kirpputoria varten ja toinen on varattu omille tavaroillemme. Niihin liittyvät tarinat tietysti ovat muistissa, mutta ehkä niitä muistoja pitää ensin vähän jäähdytellä, ennen kuin tavarat päätyvät myytäviksi.

Kaupparaitin kauppaan jäi kirpparin loputtua melkoinen valikoima monen sorttisia laseja, mukeja, kahvikuppeja ja lautasia, kahvinkeittimiä, kukkavaaseja, vokkipannuja, tauluja, liuta epämääräistä lasitavaraa ja esimerkiksi useita jalkakylpylaitteita. Ja voi sitä kynttilänjalkojen määrää!

Kaupparaitilta tuotiin tietysti myös kaikki hyllyt, joihin tavaraa on nyt siis parin viikon ajan soviteltu periaatteella "tehdään sen verran kun tuntuu mukavalta". Kieltämättä on ollut mukavaa, mutta monta kertaa on myös tullut ihmeteltyä tavaroita, jota ihmisillä kodeissaan on.

Omia polkuja kulkevien kaupalle lahjoitetuista esineistä ehkä erikoisimpia ovat ihmisten ulkomailta tuomat tai saamat tuliaiset. Matkamuistojen ehdoton ykkönen on suolasirotin. Tai joissakin on varmaan säilytetty myös pippuria. Aika usein luultavasti ei ole pidetty mitään, joten suurinta osaa sirottimista on oletettavasti säilytetty koriste-esineinä.

Tulevaisuus näyttää, miten kauppa Muistojen merikonteissa käy. Kaupparaitillahan kirppari ei ollut mikään "suksee", mutta se ei Omia polkuja kulkevien kaupan varsinainen tarkoitus ollutkaan. Tärkeämpää oli tarjota ihmisille kohtaamispaikka. Saamastamme palautteesta päätellen sellaisena se lunastikin paikkansa ja moni vakituinen kävijä jäi kauppaamme kaipaamaan.

Suunnaton tavaramäärä saadaan kutakuinkin mahtumaan hyllyihin ja kirjahyllyihin, jotka olivat Kaupparaitillakin. Jorma keksi myös hyödyntää kontin katon rajassa olevat koukut, joiden kautta sai vedettyä narun. Nyt osa tekstiileistä ja muista tavaroista koristaa kontin kattoa.

Ideoimme jatkuvasti tapoja, miten saisimme tavaran kiertämään. Kirpputorihan on oiva keino saada tarpeettomiksi jääneille tavaroille uusi elämä, jatkoaika. Omia polkuja kulkevien kaupan lisäksi olemme aikaisemmin kokeilleet kirpputorimyyntiä vuokraamalla pöytäpaikan ainakin kahdelta eri kirpputorilta. Kaupalta jääneitä tavaroita on myös myyty ja myydään taas ensi sunnuntaina Hyrylän Terran parkkipaikalla pidettävällä Konttikirppiksellä. Kontti-sana tarkoittaa tässä yhteydessä auton peräkonttia. Pieneen Smart-autoon mahtuu kummasti myytävää tavaraa.

Olemme myös aloittamassa yhteistyötä mäntsäläläisen kirpparin kanssa. Nettikauppakin kiinnostaa. Aukioloaikoja Muistojen merikonteilla ei ole. Jos olemme kotona, olemme aina auki, kun joku ilmoittaa tulostaan etukäteen.