Sivun näyttöjä yhteensä

keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Aamulla laitamme balansiin fyysistä ja psyykkistä hyvinvointia

jormas: Tästä aiheesta on tullut kirjoitettua jokunen kerta. Mutta kuten Nata aikoinaan sanoi toimittajalle päihdeleirillä: "Aina jotain takkiin tarttuu", niin niin mekin löydämme jokaiselta, sinällään samalta reippaan kolmen kilsan lenkiltä aina jotain uutta.

Kahtena aamuna kuvasin kaikki silmiin sattuneet katujen varren kukat, jonain toisena aamuna tein saman joillekin roskakasoille ja kolmantena koirille. 

Varmaankin viikon verran, 5 minuuttia per päivä meni, kun kunnostimme henkien vaatimatonta asumusta. Emmekä keksineet kuka aina kaatoi tikkaat ja kuka juomapullot pilleineen. 

Mutta ajan kanssa monet asiat selviävät eikä tarvitse kaikesta syyttää henkiä. Tikkaiden kaatamiseen saattaa syyllinen olla alueen buffalolauma.
Muovipullojen kaatamisen sylttytehdas ehkä selvisi eilen, kun koko henkien majan oli valloittanut varpusparvi.

Pitäisi niidenkin ymmärtää olla varovaisia, sillä kyseessä on kuitenkin eläinten suojeluhengille kunnostamamme asumus.

Mutta kuten oravakin tekee katastrofin varalle useammankin pesän, mekin otimme työn alle varakodin vieraan maailman eläjille. Sitä paitsi eihän sitä koskaan tiedä kuka tulee kylään, joten vierasmajalle saattaa olla hengilläkin tarvetta.

Tämä nyt työn alla oleva on oikein teräsrunkoinen ja ensimmäinen vaihe oli raivata pihaa sen verran, että pääsemme oikaisemaan perustaa. Sitten sinä aamuna, kun aurinko on suotuisa, otan mukaan muovipussin ja kerään pussillisen,  pari roskia ympäristöstä. Saadaan pihamaa siistiksi tai ainakin puhtaaksi. 

Kun henkimaailman hommista kirjoittelen, osa minusta odottaa jonkun tiukkapipoisen kristityn kommenttia, että nyt se jormaksen osasto on varmuudella kuumemmalla puolella tuonpuoleisessa. Että oltiin jo sillä hilkulla, kun sitä ei ole kastettu kuin lapsena. 

Mutta itse en siihen usko, vaan siihen, että henkien asuntojen siistinä pitäminen on ympäristöteko, jota omakin Luojan katsoo suopein silmin.

tiistai 30. tammikuuta 2018

Aamulenkin koirakavereista pattayalaisten katukoirien kovaan ytimeen

päivis: Kohtuuttoman kauan jatkunut flunssa on saanut aikaan muun muassa sen, etten ole osallistunut meidän aamukävelyihimme. Jorma on kiertänyt normilenkkimme yksin ja myös tavannut kaikki koirakaverimme yksin. Tänään päätin, että olen parantunut ja läksin mukaan aamulenkille.

Minulle jäi marraskuiselta lenkiltämme pienoinen trauma, kun löysimme naapurin tyhjillään olevassa autopesulassa tutun koiranpennun parkuvan hädissään. Sen parku sai aikaan tapahtumaketjun josta tännekin olen monet kerrat kirjoittanut. Koira tottelee nykyään nimeä Cry ja se asuu Meow's sanctuary -nimisessä paikassa. Vaikka silloin ajattelin, että jatkossa yritän olla reagoimatta, jos jostain kuuluu jonkun koiran inahdus, eihän sellaista oikeasti voi tehdä. Hätään pitää vastata.

Tänään olimme jo tavanneet muutamat tutut koirat, kun takaamme kuului useammankin koiran juoksuääniä ja melko vihaista haukuntaa. Yhden sivukadun koirat siellä ajoivat pois väärälle reviirille tullutta. Sitten tapahtui jotain kummallista.

Yksi koirista, iso ja vaalea, pitkäkarvainen uros heittäytyi maahan ja oli selvästi pois tolaltaan. Sen raajat eivät oikein totelleet sitä, vaikka se kuinka yritti nousta pystyyn. Koira pyöri maassa ja toisetkin koirat tulivat katsomaan, mikä sillä on hätänä. Niin myös me. Rauhoittelin Jormaa, että tätä ei tosiaan kanneta läheiselle eläinklinikalle, mutta pitäähän sitä mennä katsomaan ja yrittää löytää omistaja. Tuota "rotua" olevia koiria on sivukadulla näkynyt aikaisemminkin.

Yhden talon pihalla oli joukko thaimaalaisia, jotka viittoilivat naapuritaloon, josta sitten tulikin nainen, joka puhui englantia ja sanoi, että hänen koiransa se on. Sillä on ilmeisesti joku vaiva, jonka vuoksi se saa tällaisia kohtauksia. Nainen nosti koiran pois keskeltä tietä sivukadulle varjoon ja kertoi sen olevan taas kunnossa vartin päästä. Toivotaan.

Käynnit Cryn luona ovat kuluneen sairasteluviikon aikana jääneet kai yhteen kertaan, joten tänään oli aika suunnistaa Meowin luokse. Cry tunnistaa äänemme ja nousee aina ottamaan meidät iloisesti vastaan. Tänään se oli selvästi silmät ristissä, joten taisimme yllättää sen kesken päiväunien. Kun otin sen syliini, se nukahtikin siihen uudelleen.

Meowin hoidossa olevat koirat ovat kaikki aivan mainioita yksilöitä. Jokainen omalla tyylillään. Osa kaipaa ihmisen seuraa, osa haluaa olla mahdollisimman etäällä lähestyvästä ihmisestä, kunnes joku äänenpaino tai onnistunut kosketus murtaa muurin. Kaikille kelpaa rapsutus, kunhan on niin pitkälle päästy.

Meow's sanctuaryssa kaikenlainen avun tarve on loputon. Suomalaiset ovat hienosti tänä talvena ottaneet paikan avustuskohteekseen. Siitä suuri kiitos kuuluu muun muassa vihtiläiselle Tiia Kivimäelle, jolla on ylivertainen taito saada ihmiset avaamaan kukkaronnyörejään. Mutta sen lisäksi Tiia on nyt tammikuun aikana pannut myös itsensä likoon ja on osallistunut Meowin rinnalla moniin käytännön puuhiin.

Tiian Facebook-päivitysten perusteella voisi päätellä, että esimerkiksi muutama tunti Meowin mukana koiranruokintamatkalla vetää vertoja jollekin elämysseikkailulle, joille turisteja usein isolla rahalla houkutellaan. Siinä voisikin muuten olla yksi Meow's sanctuaryn lisätulolähde: "Anna avustus koirien ja kissojen parissa tehtävälle työlle ja pääset Meowin matkassa tapaamaan koiria, joista kukaan muu ei huolehdi." Tai niin kuin nykyään usein halutaan painottaa, voitaisiin sanoa, että "tule tapaamaan pattayalaisten katukoirien kovaa ydintä"

maanantai 29. tammikuuta 2018

Sale, Pekka, Päivis ja minä.

jormas: Eilen valittiin kansalle big boss, johon mekin annoimme osamme. Sale on hoitanut hienosti pestiä kuusi vuotta ja  istuvan presidentin pudottaminen olikin ylivoimainen tehtävä niillekin, ketkä sitä aidosti halusivat. Minä en, en ainakaan kokosydämisesti, vaikka seisoin Pekan riveissä, kuten kuusi vuotta sittenkin.

Minulla tai oikeastaan meillä päiviksen kanssa on hieno kokemus, josta ei pitänyt tänään elvistellä. Mutta elvistelen silti, sillä aiheen siihen antoi paikallinen (Jomtien Pattaya) pyykkäri ja julkaisuntekijä Gizmo Keronen.

Jonka ilmaisjakelulehdet, sähköiset ja paperiset, eivät toimituksen mielestä ole lehtiä lainkaan. Toisaalta taas välillä ovat, johon saattaa vaikuttaa illan elot ja aamun olot sekä Siaminlahden tuulet.

Joka tapauksessa Keronen kyseli aamulla Facesivuillaan, että mitähän ostaisi vaimolleen syntymäpäivälahjaksi, kun kultaa on niin paljon, että piti tehdä karsintaa suurlähettilään itsenäisyyspäivän vastaanotolle.

Mutta minun, kymmenen vuoden takaisen hääpäivän kuvan kultaa ei tarvitse päällystää eikä koristaa irtokullalla edelleenkään, sillä hänen itsensä minulle kertoma ajan patina ei silmiini tartu. Yhtä kaunis ja raikas kuin aamuinen kaste, jota ei Jomtienilla juuri ole.

Mutta elvistelyn aihe ovat tietty kymmenen vuoden takaiset, Kaikkien aikojen juhlat, joissa juhlittiin muun muassa häitämme ja sosiaalineuvoksen arvoani. Jonka olivat allekirjoituksin vahvistaneet silloinen presidenttimme Tarja Halonen ja pääministeri Vanhanen.

Häihin sen sijaan myöhässä tuli Sauli Niinistö ja ajoissa Pekka Haavisto. Mukavaa kuitenkin, kun tulivat. Vaikka vastavuoroisesti ei ole Linnan kutsua näkynytkään. Mutta jos ei aiemmin, niin ehkäpä kuuden vuoden kuluttua, kun saamme uuden presidentin.

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

H-D-beachparty thaimaalaisittain

Tämä keltainen herkku oli varmaan
pienen H-D-letkamme komein näky.
päivis: Saimme kutsun Pattayan Harley-Davidson-myymälän järjestämään rantatapahtumaan. Ehkä jo kutsu oli työstetty thaimaalaisittain, sillä todellisuudessa vain aika ja tarjoilusta maksettava hinta pitivät kutinsa. Jos olisimme suunnistaneet kutsun osoittamaan paikkaan, olisimme olleet armottoman väärällä suunnalla. Mutta onneksi kävimme etukäteen tarkastamassa tämän(kin) asian. Näin täällä usein kannattaa toimia. Tarkastaa ja ehkä tarkastaa vielä toisenkin kerran.

Saimme siis tarkastus- ja tarjoilujenmaksukäynnillä tietää oikean paikan, joka on vain muutaman kilometrin päässä meiltä Siamin lahden rannalla. Liikkeessä meille vihjattiin, että ehkä ei kannata ihan vielä klo 14 mennä paikalle, vaikka se alkamisajankohdaksi ilmoitettiinkin. Näin täällä usein on. Jutut alkavat myöhemmin kuin on kerrottu.

Päivä tai pari ennen tilaisuutta saimme sähköpostin, jossa kehotettiin tulemaan H-D-myymälään klo 14, josta lähdettäisiin yhdessä ajamaan rannalle klo 14.45. Mehän menimme hyvissä ajoin. Lähtö vähän venähti, kuinkas muuten, mutta lopulta meitä oli kymmenkunta pyörää, joiden startti liikkeen pihasta filmattiin ja matkan varrella piti välillä pysähtyä, jotta kuvaajaporukka saisi kelvollista materiaalia ties mihin mainostarkoitukseen.

Taas pysähdyttiin kuvaajia varten.
Vaikka meidän Harrikka-letkamme olikin varsin vaatimaton, oli silti oikein upea tunne ajaa vilkasta Sukhumvitia myöten kohti määränpäätä. Kaikkeen tottuneiden thaimaalaistenkin huomasin tien varrella kääntäneen katseensa kohti ajopelejämme. Harrikan äänethän ne ovat, joita ei ihan joka päivä kuule. Ja nyt äänen lähteitä oli samalla kertaa useampi.

Harrikoita on täällä suhteellisen vähän, mutta kummasti moni on käynyt "ehdottamassa", että Jorman ajokki on maksanut miljoona bahtia. Jotenkin sen vain ovat tienneet. Tämä mitä seuraavaksi sanon tai kirjoitan, voi kateuteen taipuvaisten suomalaisten korvissa kuulostaa kummalliselta. Thaimaassa en nimittäin ole koskaan törmännyt siihen, että ihmiset kadehtisivat toisen omaisuutta. Täällä suhtaudutaan jotenkin terveen luontevasti siihen, että jollain toisella voi hyvinkin olla jotain sellaista, jota itse ei pysty koskaan saamaan. On sitten tuon "rikkaan omistajan" oma asia, miten hän täällä elää tämän totuuden kanssa.

Kuvaaminen jatkui rannalle saavuttuamme ja vielä paikan päälläkin. Ei riittänyt, että valokuvaaja seurasi pitkällä putkellaan välillä vähän rasittavankin tarkasti jokaista suupalaamme, vaan yllämme surrasi kuvauskopteri, jonka koko ajan pelkäsin putoavan päällemme.

Olin varannut itselleni hätävaraksi omia eväitä, kun ajattelin, että Harrikka-imagoon ei kasvissyönti taida oikein istua. Mutta Thaimaa pääsi taas yllättämään. Oli jos jonkinlaista kasvisvarrasta valmiina tarjolla, joita ei sitten edes itse tarvinnut kypsennelläkään. Sen kun valitsi, mitä halusi syödä ja antoi toisten huolehtia niiden maustamisesta ja grillaamisesta.

Partyn valmiiksi kypsennetyt tarjoiltavat olivat kyllä kaikki liharuokia. Tai vähän harmikseni huomasin vasta kasvisherkut syötyäni, että olisihan siellä tietysti maan tavan mukaan ollut kypsennettyä riisiäkin tarjolla. Riisikeitintä oli kai vaan liian vaikea hahmottaa syötävää notkuvien ruokapöytien keskeltä. Riisi olisi hyvin kelvannut tarjolla olleiden salaattiainesten kanssa ensinälkää tyydyttämään.

Tässä kypsyvät ensimmäiset valitsemani kasvisvartaat: ananasta, maissia,
valkosipulia, jotain sientä, tomaattia...
Rannalle oli kyhätty esiintymislava, jolle kapusi kolme muusikkoa. Laulaja lauloi oikein kauniilla äänellä ja nuotilleen englanninkielisiä kappaleita. Ensimmäinen setti tuntui kuitenkin päättyvän jotenkin kesken. Johtui varmaan siitä, että thaimaalaiseen tapaan piti välillä syödä. Tapahtuma tuntui muutenkin hyvin kotikutoiselta. Tarjoilutiskin takana näytti enimmäkseen olevan H-D-myymälän omaa väkeä. Veikkailin, että ehkä bändinkin pojat olivat firman huoltopuolen henkilökuntaa. Eipä tullut kuitenkaan kysyttyä.

Pari asiaa jäi mietityttämään. Rannalla tarjoiltiin varsin avokätisesti hanaolutta. Väkeä tuli paikalle lisää pitkin iltapäivää ja vielä illemmalla, kun me olimme jo lähdössä. Kukaan ei tainnut tulla jalkaisin. Useimmat tulivat pyörillä, jokunen autokin kaarsi parkkipaikalle. Sitä siis mietin, että kalliit pyörätkö jätettiin rannan vartioimattomalle parkkipaikalle, kun pirskeiden päätyttyä tuli kotiin lähdön aika. Vai samalla tavallako nämä mukavat H-D-thaikut (lisäksemme paikalla oli vain yksi ulkomaalainen, thaimaalaistunut ranskalainen) ajavat täällä kännipäissään kuin viheliäisinä pitämäni paikalliset ja usein varmaan myös vierasmaalaiset tankojuopot.

Niin, se toinen asia. Kutsussa kerrottiin, että partyn aikana sexygirl tarjoilee drinkkejä. Olisin jotenkin niin mielelläni nähnyt, miten tuo seksikäs typynen olisi istunut tähän tapahtumaan, joka oli kertakaikkisen leppoisa ja mukava. Ainakin oletetut korkokengät olisivat ikävästi uponneet rannan hiekkaan.

lauantai 27. tammikuuta 2018

Paimenpoika

jormas: Kun Mikko Alatalo julkaisi kappeleen Ihmisen ikävä toisen luo, häneltä kysyttiin onko laulujen sanoilla merkitystä. Mikko vastasi, että "tottakai. Ne ovat maallisten ihmisten huokauksia ja rukouksia sinne jonnekin".

Viimeistään siitä lähtien olen lukenut ja kuunnellut sanoituksia herkin aistein. Omassa eläinrakkaus-sarjassani ylivertaisia ovat olleet Sylvian joululaulu ja Varpunen jouluaamuna. 

Mutta tämän päivän sydäntäni liikuttavia on muitakin. Tässä yksi, jonka kahta keskimmäistä säkeistöä suden ja paimenpojan kohtaamisesta en ole koskaan kuullut.

Tekijä on Immi Hellén, joka on tehnyt laulun tai runon, kun isäni ja äitini eivät edes tunteneet toisiaan.

PAIMENPOIKA

Jäi toiset aamulla nukkumaan, kun otin konttini naulaltaan ja kiiruhdin karjoteille.
Mä kutsuin Herttaa ja Helunaa, ne seurasi torveni toitantaa, ja metsä soitteli meille.

Mä tunnen polkuja paljonkin, jo kesän karjaani paimensin, en konsaan eksynyt vielä.
Mä tiedän ruohoiset syöttömaat ja ahonrintamat marjakkaat ja rannat siintävät siellä.

Kun eilen rauhassa karja söi ja pikku vuonaset leikkiä löi, ma poimin muuranta suosta.
Niin susi syöksähti laumahan, se sieppasi suuhunsa karitsan ja aikoi tiehensä juosta.

Sen kanssa ma silloin taistelin, sen kidasta pienoisen pelastin ja annoin sen äidillensä.
Se susi kättäni haavoitti, vaan olkoon se sille anteeksi, se oli kai nälissänsä.

On armas sunnuntaiaamu tää, se mielessä muistot herättää –nyt toiset on kirkkotiellä.
Mä etsin kirjani kontistain, sen äitivainaalta muistoks sain, hän on jo tallella siellä.

Nyt metsä kirkkoni olla saa, voi täälläi palvella Jumalaa, mun urkuni kauniit, soikaa!
Mun kirkkoni katto on korkeella, ja ystävä yksi on seurana, joka muistavi paimenpoikaa.

perjantai 26. tammikuuta 2018

Sairastuvalla Thaimaassa

päivis: Käytin otsikossa tuota varsinkin kiekkoilijapiireistä tutuksi tullutta termiä, joka ymmärtääkseni tarkoittaa, että ollaan pois pelistä, mutta podetaan kuitenkin ihan kotona. Niin kuin minäkin. Nyt jo toisen kerran flunssaa tämän reissun aikana.

Melkein naurattaa, kun tuntuu, että tämänkertainen flunssa menee saman kaavan mukaan kuin edellinen aikalailla kaksi kuukautta sitten. Ensin tuli kurkku kipeäksi. Nousi kuumetta. Kun kurkku alkoi parantua, tuli räkätauti ja sen rinnalle yskä. Nyt ollaan yskävaiheessa. Ja viimeksi tauti alkoi helpottaa, kun kuume vielä kertaalleen vähän kohosi. Niin tuntuisi käyvän nytkin. Tai ainakin toivon, että kohta se on ohi. Kuume ja tauti.

Ulkoisen painostuksen tuloksena meille hankittiin keskiviikkona kuumemittari. Täällähän piilee aina dengue-kuumeen vaara, joten kai tarvittaessa on hyvä tietää, minkälaisia käyriä kuumeesta saisi. Olen koko ikäni luottanut enemmän käsituntumaan kuin mittariin, mutta kieltämättä se antaa varmemman tuloksen. En minä muista lapsiltakaan kuumetta juuri mittailleeni.

Tämäkin flunssa on enimmäkseen tullut
podettua kotipihassa uima-altaan
äärellä. Ja nyt kuumeen tarkkailu
ei jää arvailujen varaan.
Jorma haki lähiapteekista mittarin, jota kehui paikan hienoimmaksi ja kalliimmaksi. Olihan se hieno, Omron, mutta kun en alkuun ollenkaan käsittänyt, miten sitä käytetään. Onneksi googlettamalla löytyi hyvät ohjeet. Jos olisin luottanut mittarin piippaukseen, olisin aina saanut liian matalan tuloksen. Mittausaika on siis ainakin tuplaten se, jonka mittari itse piippauksellaan ilmoittaa. Myös suun kiinni pitäminen (mittasin siis suusta, kainalostakin olisi voinut) varmistaa, että tulos on oikea.

Joka tapauksessa huomenna aion olla terve tai ainakin sen verran kunnossa, että pääsen osallistumaan paikallisen Harrikka-liikkeen järjestämään beach partyyn, jonne saimme kutsun ja jonne ilmoittauduimmekin. Jos en ihan luonnon menetelmin huomenna iltapäivällä ole paremmassa kunnossa, onhan käytössä vielä dropit, joiden avulla jaksaa muutaman tunnin heilua prätkäporukoissa (jestas mitä puhetta minun ikäiseltäni ihmiseltä).

En keski-iässä muista juurikaan sairastelleeni flunssia. Olen siltä osin ollut hämmästyttävän terve. Mutta nyt kun ikää alkaa olla jo enemmän, näyttävät nuo tauditkin iskevän helpommin. Thaimaassa olen sairastanut ennenkin Soi Welcomella asuessamme. Ja kerran, kun pääsimme Koh Changin saarelle, huomasin saaneeni oikein kunnon räkätaudin. Itse asiassa juuri tälle viikolle olimme suunnitelleet Changin-matkaa, mutta se onneksi peruuntui, kun katselimme säätiedotuksia. No Chang odottaa siellä.

torstai 25. tammikuuta 2018

Miksi valoa ei voi kantaa säkissä sisään?

Jormas: Maailma on täynnä toinen toistaan suurempia viisauksia, joista osan ymmärrän ja osaa en. Yksi sellainen on, että "kannettu vesi ei kaivossa pysy", jonka ymmärrän ja en ymmärrä. Jos ei kerran pysy, niin miksei pysy? Vai tarkoittaako se jotain mitä en kuitenkaan ymmärrä? Opetetaanhan ihmisiä koulussakin, eli kannetaan vettä pohjattoman tuntuisella ämpärillä, mutta aina jotain takkiin tarttuu. 

Kun olin koulussa reippaasti yli puolivuosisataa sitten, luokka nauroi hölmöläisiä, jotka yrittivät tuoda ikkunattomaan huoneeseen säkillä valoa. Minä nauroin mukana, etten olisi näyttänyt muita hölmömmältä. Vaikken ymmärtänyt miksei valoa voi varastoida valoa läpisemättömään laatikkoon.

Tänään luulen ymmärtäväni sen tavalla, josta kelpo pappi pitäisi hyvän saarnan. Että sitä mitä sanomme maapallolla päivänvaloksi, ei meillä ole omasta takaa lainkaan.

Vaan osanamme olisi ikuinen säkkipimeys päivin sekä öin, jos meille eivät loistaisi valoaan taivaan kappaleet, aurinko, tähdet, kuu ja niin edelleen, joista niistäkään emme tunnu tietävän hölkäsen pöläystä. 

Mutta kun tulee tiettyyn ikään, voi repaleisellakin itsetunnolla kailottaa vaikka somessa koko maailmalle kuinka tyhmä ja itse asiassa monet muutkin ihmiset ovat.

Esimerkiksi olen muutaman talven seurannut ja kirjoittanutkin kahdesta, 60-vuotiaaksi elävästä papukaijasta, jotka ovat kahlittu puolen metrin ketjuun Soi Welcomella kuppilan maskotiksi houkuttelemaan sisään kaltaisiani hölmöjä ihmisiä.

Siinä on syödessä hyvä pohtia kumpi on hölmömpi. Kaija, joka pyrkii taivaalle vapauteen vai ihminen, joka menee katsomaan sen toivotonta yritystä. Sitä en edes kehtaa kirjoittaa mitä eläintarhan apina usein tekee nähdessään pällisteleviä ihmisiä vankilansa toisella puolella.

Kaikennkaikkiaan tämän aamun marmatus on hyvä päättää toteamukseen, että hevin ei maailmankaikkeudesta löydy toista eläväistä, joka tekisi ja hankkisi elämänsä aikana yhtä paljon turhaa kuin luomakunnan kruunuksi itsensä ylentänyt ihminen.

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Venäläinen rusketus

päivis: Kun näen jonkun oikein pahasti itsensä auringossa polttaneen, ajattelen, että siinä on taas otettu venäläinen rusketus. Jostain syystä lähes aina tällainen auringon polttama kun sattuu olemaan venäläinen. En tiedä, mistä erityisesti venäläisten ihon palaminen johtuu, mutta yksi arvaus minulla on siihen: loma on lyhyt ja rusketus pitää saada hinnalla millä hyvänsä.

Joku toinen voisi tietysti veikata, että veli tai sisko venäläinen on sammunut rantatuoliin tai hiekalle. Kun ihan tolkun oloiset ihmisetkin onnistuvat polttamaan ihonsa, uskon vahvasti, että ihon palaminen on tarkoituksellista. Tiedä sitten, muuttuuko palanut iho kauniiksi rusketukseksi ennen kotiin paluuta.

Jostain olen kuullut tai lukenut, että kaikenlaiset rihkamakauppiaat tarkkailevat turistikohteissa (varsinkin muualla kuin Thaimaassa) mahdollisia asiakkaita ja käyvät erityisesti niiden päälle, joilla ei vielä ole rusketusta näkyvissä. Vasta vähän aikaa sitten lomalle tullut kun on kai helpompi saalis kuin rusketuksellaan jo pitempiaikaisesta oleskelusta viestivä. Jälkimmäinen kun voi kauppiaan näkökulmasta pahimmillaan olla kovinkin tympeä lähestyttävä.

Harrastan itsekin ihan huvikseni ihmisten rusketuksen tarkkailua. Täällä kotimme, Seven Seasin alueellakin voi hyvin joukosta erottaa ne, jotka ovat vasta äskettäin tulleet lämpöön ja aurinkoon.

Aurinkoa ja rusketusta saa kaikkialla ulkona ollessa.
Itse en tarkoituksella makoile auringossa. Kun olen rannalla tai kotipihassa, valitsen varjopaikan. Silti olen Thaimaasta palattuani melkoisen ruskea. Ruskettumista kun ei voi välttää, jos kävelee tai liikkuu moottoripyörällä.

Halu ruskettua on outo asia. Nykytiedolla liika auringonotto voi pahimmillaan viedä hengen, mutta se myös tekee ihosta ryppyisen ja saattaa vanhentaakin ennen aikojaan. Silti haluamme ruskettua. Hyvä asia auringossa olossa on tietysti se, että se takaa meille riittävän D-vitamiinin saannin. Suomessa varsinkin talvella D-vitamiinin kanssa voi olla niin sun näin. Itsekin olen sitä ottanut purkista talvella, mutta joskus muinakin vuodenaikoina.

Thaimaalaiset sen sijaan haluaisivat olla vaaleampia. Kauppojen kemppariosastot ovat väärällään tuotteita, joiden väitetään sisältävän ihon vaalentamista edistäviä ominaisuuksia. Noinkohan yksikään thaimaalainen on niiden ansiosta saanut ihonväriään vaalenemaan? Aika huvittava (ja vaarallinenkin) näky on thaikkunainen, joka ohjaa skootteriaan yhdellä kädellä ja yrittää samaan aikaan toisella kädellä suojata kasvojaan porottavalta auringolta.

tiistai 23. tammikuuta 2018

Tänään on rantapäivä

jormas: Voisi sanoa, että kerran viikossa vietämme rantapäivän. Joka tarkoittaa, ettemme tee sitäkään vähää kuin normaalina leppoistamispäivänä.

Itselleni tosin on tullut yksi lisäohjelmanumero, joka sinällään istuu päivän rytmiin ja henkeen. Makaan nimittäin selälläni vartin lähes joka aamu. Se johtuu selästä, joka ei ilmeisesti kestä edes ajatella palkkatyötä. En tosin tiedä auttaako vartin venytys siihen millään lailla, mutta haluan ajatella ja uskotella niin.

Rantapäiviä toteutamme Jomtienin oman rannan, usein paikka numero 33:lla rantatuolissa istuen, uiden ja sodaa juoden. Usein tähän noin kolmen tunnin sessioon kuuluu myös kaffet pullan kera.

Mutta monesti lähdemme yhteiselle retkelle ja osallistumme Pirkon privaattimatkalle tai Ritan harharetkille. Jotka toteutamme lavataksilla noin tusinan hengen voimin jollekin muutaman kymmenen kilometrin päässä olevalle armeijan rannalle. Suunta on silloin etelään kohti kirkkaampia vesiä.

Sielläkään emme tee mitään, emme varsinkaan ylevää. Kunhan juttelemme, seuraamme maailman menoa, uimme ja olla möllötämme rantapuiden alla. Me emme kuulu auringonottajiin, joita reissuilla on aina suurin osa.

Reissun maksamme kimpassa lavataksille, joka odottaa meitä koko ajan. Hintaa per lärvi tulee kyydistä 2-3 euron hujakoilla ja siihen vajaan euron luonnonsuojelumaksu päälle. Joten kohtuullisen edullinen tapa päivän viettoon.

Oma extramme tulee ilmalla täytettävistä ilmasohvista, joita voi ostaa Thaimaasta, mutta myös Suomesta. Ilmasohva on verraton peli, josta osoituksena on, että aika usein tulee nukahdettua siihen jossain päivän vaiheessa.

maanantai 22. tammikuuta 2018

Tarkkailun kohteena lapset

päivis: Eläkeläisen päivät Thaimaassa sisältävät yhtä sun toista turhaa ja välillä tarpeellistakin, kuten olen silloin tällöin tänne blogiin näitä asioita kirjannut. Toisinaan tulee tarkkailtua pienten ja vähän isompienkin lasten elämää. Thaimaalaislasten arki saattaa olla melkolailla erilaista kuin samanikäisten elämä on meillä Suomessa.

Thaimaalaislapset ovat enimmäkseen melko näkymättömiä. Varmasti suurin osa kouluikäisistä lapsista on päiväsaikaan koulussa, joten heitä ei ainakaan arkisin suurin joukoin näe kylillä. Tai näkyy vasta sitten, kun koulupäivän päätteeksi istuvat lavatakseissa, isän tai äidin mopon kyydissä tai isommat hurjastelevat itse mopoilla kohti kotia. Tai minne sitten menevätkään.

Thaimaalaisia lapsiperheitä seuratessa on tullut käsitys,
että vanhemmilla on aikaa ja varsinkin mielenkiintoa
omia lapsiaan kohtaan. Lapsille ei myöskään rähjätä,
ei ainakaan toisten ihmisten kuullen.
Koulumatkalaiset erottaa tietysti muista nuorista kulkijoista siksi, että heillä on päällään koulupuvut. Naapurissa sijaitsevan lounaspaikkamme nelivuotias tytärkin ilmestyy usein iltapäivällä ravintolatiloihin riisuakseen ensin koulupuvun pois ja aloittaakseen sen jälkeen läksyjen teon. Lapsi myös näkyy saavan huomiota osakseen kaikilta ravintolan työntekijöiltä. Ja välillä meiltä asiakkailtakin.

Jos joku täällä lykkii lastenrattaita tai peräti -vaunuja, se ei melkein sadan prosentin varmuudella ole thaimaalainen. He kantavat lapsensa sylissä kunnes tenava on riittävän iso kävelläkseen itse. Ja sittenhän onkin jo melkein lähdettävä koulutielle!

Joskus voi nähdä naisihmisellä tai miksei miehelläkin rintarepun, jossa moni suomalainenkin pienokaistaan kuljettaa. Täällä repussa useimmiten kuitenkin on koira. Ehkä se kertoo jotain thaimaalaisten kiintymyksestä nelijalkaisiin. No ei niissä rintarepuissa mitään rotikoita kuljeteta, enimmäkseen ovat pikkukoiria.

Ikävältä tuntuu, kun näkee kouluikäisen lapsen kulkevan töissä isän tai äidin mukana. Kaikkien pitäisi täällä periaatteessa käydä koulua, mutta jostain syystä osalle lapsista se ei ole mahdollista. Jotkut lapset ovat varmaan tulleet vanhempiensa matkassa naapurimaista, joten heiltä koulunkäynti ainakin jää väliin. Tätä meidän ihanaa Seven Seasiakin on ollut lapsia, jos ei nyt aivan rakentamassa, niin ainakin rakentajien mukana ovat olleet täällä päiviään viettämässä.

Rakentamisvaiheessa näimme joskus, kun juuri tässä tulevan asuntomme kohdalla oli pieni lapsijoukko leikkimässä leikkejään. Saivat siis olla kuitenkin lapsia, eivät lapsityövoimaa.

Huonosti käyttäytyviä thaimaalaislapsia harvemmin näkee. Siitä on ehkä lupa olettaa, että vanhemmilta mopo ei ole karannut käsistä, kuten vaikkapa meillä Suomessa joskus saattaa käydä. Ehkä täällä ovat vielä kohdallaan jotkut sellaiset arvot, joita meillä länsimaissa ei enää muisteta olevankaan.

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Nyt mua viedään kukasta kukkaan

jormas: Otan aika paljon valokuvia taskussani kulkevalla älylaitteella, jota moni kutsuu sen yhden ominaisuuden vuoksi puhelimeksi. Mutta minä en, sillä teen laitteella paljon enemmän kaikkea muuta. Kyseisen laitteen valokuvausominaisuuden ansioista julkaisen kuvia somessa silloin tällöin etupäässä omaksi, mutta toivottavasti myös muiden iloksi. Suurin oma ilo tuleekin vasta vuosien kuluttua, kun kuvia katselee ja elää elettyjä hetkiä uudelleen.

lauantai 20. tammikuuta 2018

Poikatukan paluu - kampaajalla Thaimaassa

päivis: Eipä ole tullut käytyä vuosiin kampaajalla hiuksia leikkuuttamassa. Mutta nyt sen tein. Olin jo jonkin aikaa miettinyt, että hiukset voisivat olla reilusti lyhyemmät, kun tulee niin paljon lotrattua vedessäkin. Kuivuisivat nopeammin. Totuttuun tapaan tietysti ajattelin, että otan vaan sakset ja leikkelen hiukseni uuteen uskoon. Hyvä kun en tehnyt niin, vaan turvauduin ammattilaisen apuun.

Lopetin kampaajalla käynnit, kun aloin vuosia sitten pitää polkkatukkaa, jota on helppo lyhentää itse. Takaakin. Pari kertaa olen ajellut hiukset koneella. Ensimmäisen kerran koiratrimmerillä. Silloin hiukset olivat tosi lyhyet ja muutama viikko piti kulkea hattu päässä. Kesällä. Toisen kerran käytin kotiparturilaitetta. Silloin hiukset jäivät himpun verran pitemmiksi.

Aika spontaanisti päätös hiusten leikkuusta tuli lopulta tehtyä. Kävelin vain lähimpään kampaamoon. Siellä kampaajan tytär makaili sohvalla ja katseli televisiosta jotain lasten ohjelmaa. Kampaajarouva itse ei ensin näyttänyt kovin ilahtuneelta, kun taisin mennä häiritsemään jotain hänen iltatouhujaan. Lupasi kuitenkin pestä ja leikata hiukset.

Oli melkoinen työ saada leikkuuvaiheessa kampaaja ymmärtämään, että haluan ihan kunnolla lyhyemmät hiukset kuin ne ennen leikkaamisen aloittamista olivat. Yritin elekieltä, sillä kampaajan englannin kielen sanavarastoon näytti kuuluvan aiemmin sanotun wash-sanan lisäksi vain sanat sexy, madam ja okey. Niitä hän sitten moneen kertaan toistelikin leikkauksen edistyessä. Mutta kieltämättä olen ihan tyytyväinen lopputulokseen.

Kumpikohan oli vaikeampi asia? Saada thaimaalainen
kampaaja ymmärtämään, että haluan kunnolla lyhyemmät
hiukset vai tämän selfien ottaminen? Eikä tuossa kuvassa
oikein edes näy minun nykyinen poikatukka-lookinikaan.
Olen elämäni aikana käynyt monenlaisissa kampaamoissa. Ensimmäinen muistoihini jäänyt kampaamokäyntini oli alle kymmenvuotiaana, kun halusin päästä eroon pitkistä leteistäni, jotka Anna-mummu aina minulle palmikoi. Ja ne muuten olivat niin kireät, että niitä ei tarvinnut uusia kuin lettien avaamista seuranneen pesun jälkeen pari kertaa viikossa. Tai jopa harvemmin.

Muistan kun isä-Kauko vei minut kampaamoon, jossa letit katkaistiin ja minulle leikattiin toivomani "poikatukka". Mummun letittämät palmikot kulkivat mukanani vielä aikuisenakin, mutta johonkin ne ovat jossain vaiheessa kadonneet. Olen jopa saattanut heittää ne roskiin, kun joskus jo ennen KonMarittamisen muotivillitystä olen ajatellut niiden olevan turhaa kaapissa pyörivää rompetta.

Lapsuuden lettimuistot palasivat mieleeni, kun katselin itseäni peilistä kampaajalta palattuani. Hiusmallini kun muistutti erehdyttävästi sitä samaa poikatukka-lookia, joka minulla silloin kauan sitten oli monet vuodet. Kunnes halusin näyttää huippumalli Twiggyltä ja sen jälkeen ties keneltä muulta. Usein siis joltakin toiselta kuin omalta itseltäni.

perjantai 19. tammikuuta 2018

Aitoa mielikuva ja -kuvitus elämää

jormas: Aikoinaan Jyväskylässä oli perustamani päihdetyön päiväkeskus, jossa elettiin todellisen arjen lisäksi mielikuvituselämää.

Kun lumi satoi maahan, hiihdettiin keittiön ja olohuoneen pöydän ympärillä mielikuvitushiihtoja vieressä olevalla Harjun valaistulla hiihtoladulla ja haikailtiin, että jos olisi sukset, niin näin me hiihtäisimme.

Kunnes seurakunnan diakoni Juha Lappi pilasi ilon hankkimalla sukset seinän viereen pystyyn. Sen jälkeen ei kukaan enää hiihtänyt. Ei Harjulla eikä Pitkäkadun päiväkeskuksen sohvalla. Juha rikkoi kaikkien mielikuvitushiihdot.

Mutta enhän minäkään tästä elämisen muodosta ole irti enkä halua ollakaan. Kun meillä virisi ajatus, joka muotoutui myös päätökseksi hankkia oma Thaikoti, asuin siinä jo kuukausi kaupalla ennen kuin kohde oli edes selvillä.

Mutta varsinkin sen jälkeen, vaikka kiveäkään ei oltu muurattu. Seven Seasin pohja- ja muutkin kuvat olivat yöpöydälläni. Mielikuvituksissani nukuin leveässä sängyssämme, uin kilometritolkulla altaassa ja löhösin aurinkotuolissa omalla beachillämme.

Mutta entäpä silloin, kuin päätin ostaa Harley Davidson -moottoripyörän, jollaista ei ollut koko valtakunnassa? Mutta kuva oli. Paperisena yöpöydällä ja netin täydeltä lisää. Mielikuvissani kiersin HD:llä Thaimaata, Päivis istui takana ja yövyimme milloin missäkin. Välillä teltassakin.

Näissä kahdessa esimerkissä eroa Jyväskylän suksiin on, että niistä on tullut myös käytännössä tosielämää,  eivätkä unelmat makaa suksien lailla seinän vieressä käyttämättömänä.

Mutta entäpä ne mielen tuotokset, joista ei kohdallani tule tässä elämässä totta? Yksi on lentäminen, jota varsinkin lapsena harrastin toimien itse lentäjänä. Silloin kyllä ajattelin, että ehkä minusta tulee isona lentäjä. Ja tulikin, elämän koelentäjä.

Nykyisin harrastan lentämistä eri muodoissa unimaailmoissani. Välillä on kone alla ja välillä olen lintu. Yhteistä kaikelle on, että olen hyvin taitava. Ja vain yhden kerran olen lentomatkoillani pudonnut, kun kolahdin vuoteestani lattialle.

Mutta olen harrastanut mielikuvitusvuorikiipeilyäkin, joka on sukua Harjun hiihdoille. Vuorikiipeilyä harrastan sellaisilla rinteillä ja vuorilla, joille kukaan ei ole koskaan kiivennyt.

Niissä seison Suomen lippua heilutellen vuoren huipulla koko maailman ihailtavana seuranani vain yksi pelko. Että joku päivä joku seisoo ovellani kiipeilykengät kädessä ja sanoo että, "siinä on jormas varusteet, alahan kiivetä. Kahdeksan kilometriä tuosta ylöspäin".

torstai 18. tammikuuta 2018

Eläkepäivien puuhasteluja

päivis: Tänään tuli puuhattua monenlaista. Sitähän eläkeläisen arki on, puuhaa ja puuhastelua. Ainakin minulla enimmäkseen. Ensin oli joka-aamuinen aamulenkki, jonka varrella kohdattiin tutut koirat, tarkistettiin, että henkien talon kolmas Fanta-pullo on vielä pystyssä ja käytiin tietysti myös virallisella punnituksella. Paino on edelleen jatkanut hiljalleen putoamista. Jormalla vähän paremmin kuin minulla.

Puntari on 7-Elevenin edustalla, joten hain samalla kaupasta purkin tuoremehua. Meillä on jonkinlainen sanaton sopimus tai päätös, että Thaimaassa aamupalalla on aina tarjolla tuoremehua, vaikka jostain kumman syystä niiden hinnat ovat täällä samaa tasoa kuin Suomessa. Elleivät ole jopa kalliimpia.

Aamupuuron jälkeen ajoimme Pratamnakille Pattaya Suomi-Seuralle, Jorma Harrikallaan, minä Zoomerillani. Oli presidentin vaalien ensimmäinen ennakkoäänestyspäivä. Jo kaukaa saattoi nähdä, että vaalit kiinnostavat näillä kulmilla asuvia tai lomailevia suomalaisia. Vähän etäämmältä paikalle tultiin bussikyydillä suuremmalla porukalla. Meillä meni varmasti ainakin puoli tuntia jonottamisessa. Kauemmin kuin Immigrationissa ilmoittautumiseen.

Joskus iltapäivällä äänestämässä oli käynyt jo yli 1000 suomalaista. Mietin, että riittävätköhän äänestysliput, sillä edellisissä presidentin vaaleissa Pattayalla äänestämässä kävi kuulemma kolmen päivän aikana vain noin 900 suomalaista.

Äänestettyäni läksin Meow's Sanctuarylle eli koiratarhalle. Olin luvannut tulla nyppimään punkkeja pentukoirista. Se on työ, joka on toistettava aina uudelleen ja uudelleen. Meowin luona koirat saavat kulkea vapaasti ja varsinkin läheisestä pöheiköstä niihin hyppää aina liuta punkkeja. Onneksi homma on suhteellisen helppoa. Ellei sitten koira pane kovasti kampoihin. Muutaman sain tänään mukavasti rauhoittumaan operaation ajaksi, mutta oli pari sellaistakin, joilta sain nypittyä vain osan punkeista. Pentuiän ohittaneiden punkit jäävät suosiolla Meowin hoideltaviksi.

Paikalla oli ilokseni jokunen muukin suomalainen.

Kävisin Meowin luona joka tapauksessa, mutta erityismerkityksen käynneille on antanut koiranpentu Cry, joka jonkun onnettomuuden seurauksena menetti kyvyn kävellä. Olemme maksaneet lähes kaikki sen leikkaus- ja muut hoitokulut ja iloitsemme nyt jokaisesta päivästä, jonka se saa elää hyväntuulisena ja vikkelästi kipittävänä koirana. Vaikkakin vähän rampana.

Unohdin kokonaan tutkia Cryn punkkitilanteen. Meow löysi siltäkin useita
punkkeja, sillä myös Cryn reviiri yltää nykyään tarhaa ympäröiviin pusikoihin.
Palasin torin kautta kotiin ja tein mikrossa kasvisnuudelisoppaa ruoaksi. Olen nyt kokeillut kolmea laatua, joista ensimmäiseksi ostamani nuudelikeitto oli ehdottomasti paras. Jokohan kohta taas tekisin linssikeittoa? Se on kyllä ollut viime aikojen ehdottomasti maistuvin ruoka. Tai ainakin se, kuten nuo nuudelikeitotkin, on tuonut mukavan vaihtelun tavanomaisempiin lounasruokiini.

Oikeastaan ajattelin tänään kirjoittaa netin avulla syntyvästä eläkepäivien sisällöstä. Huomaan nimittäin, miten saatan täysin menettää ajantajuni, kun uppoudun esimerkiksi sukututkimukseen. Sitähän voi nykyään tehdä aika luotettavasti netin avustuksella. Tosin kirkonkirjojen tietoja on edelleenkin julkaistu netissä melko rajallisesti. Vähänkös harmittaa, kun juuri siltä vuodelta, josta tietoa hakisi, sitä ei löydykään. Eikä tietysti myöskään tietoja, jotka ovat alle 100 vuotta vanhoja.

Ja kun olen eläytynyt aikaisempien sukupolvien asioihin, saatankin yhtäkkiä hypätä miettimään rahaan ja sijoittamiseen liittyviä asioita ja hakemaan "vertaistukea" ainakin jossain määrin kaltaisiltani naisilta, joiden keskusteluja ja jakamaa tietoa seuraan Facebook-ryhmän välityksellä. Edellä kerrottujen puuhien lisäksi tätäkin päivääni ovat sävyttäneet sukututkimus ja taloudellisten asioiden miettiminen. Ihan mukavia asioita molemmat.

Ja tietysti tämän blogin kirjoittaminen. Iltaisin kirjoittamani blogi, vaikka joskus aihe onkin hakusassa, on ehdottomasti yksi mukavimmista eläkepäivieni puuhista.

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Pienviljelijänä ilman työlupaa

jormas: Jotkut suomalaiset sanovat, että farangi tarvitsee Thaimaassa lähes kaikkeen tekemiseen työluvan. Niin tai näin, sitä olemme uhmanneet ruokkimalla koiria ja viemälla niitä tohtorille. Päivis lisäksi uhmaa tätä tosisuomalaisten lanseeraamaa kieltoa siivoamalla kodittomien koirien ja kissojen tarhan lattioita ja nyppimällä tuntitolkulla sen asukkaista punkkeja. 

Itse olen lisäksi kunnostanut ja pitänyt yllä henkimaailman asukkaiden kotia, josta kirjoitan joku päivä lisää.

Mukaan on myös mahtunut jo viime reissulla aloittamamme pienimuotoinen hyötykasvien puutarhanhoito. Ostimme nimittäin puutarhalta pari, nimenomaan lääkekasvi Aloe veran -tainta, jotka ovatkin menestyneet beachimme keinonurmen vieressä loistavasti.

Nyt olemme niitä myös käyttäneen oikeisiin tai kuviteltuihin iho-ongelmiimme. Kun meillä kävi kylässä aito suomalainen lääkäri, hänen ilmeensä tosin kertoi kyseessä olevan mitä suuremmassa määrin uskomushoito. Mutta sekin sopii meille.

Uusi aluevaltaus lääkekasvien viereen on tänään istuttamamme thaikielisen
siemenpussin sisältö, jota varten piti hakea 20 bahtin multapussi.

Varmaa ei ole mitä mullasta kasvaa vai kasvaako mitään. Kuvan perusteella näyttivät olevan jotenkin purjosipulin sukua ja joskus riisikuppini reunalla, annoksen tulleilta, arvatenkin syötäväksi tarkoitetulta "Mitä lieneekään". Mutta tuli mitä hyvänsä aion syödä ne.  

tiistai 16. tammikuuta 2018

Muovinen hymyjen maa

päivis: Olisi itsensä ja muiden huijaamista, jos Thaimaasta antaisi vain kauniin kuvan. Kaunistahan täällä on, niin kuin usein on missä tahansa ulkomaan paikassa, joka näyttää erilaiselta kuin kotimaa. Mutta täällä, kuten muuallakin, ihminen käyttäytyy välillä kovin omituisesti. Thaimaassa sen omituisuuden ja totuttujen tapojen seurauksena kaikkialta löytyy muoviroskaa.

En tiedä, mistä thaimaalaisille on tullut into käyttää muovia niin paljon kuin sitä täällä käytetään. Kaupoista ei voi ostaa juuri mitään, etteikö sitä kassalla tungeta pieneen muovikassiin. Olemme kyllä jo melko hyvällä menestyksellä "kouluttaneet" kaikkia tapaamiamme kassatoimihenkilöitä kieltäytymällä ottamasta muovikasseja vastaan. Meillä on aina mukana kestokassi, johon ostoksemme pakataan

Pieneen muovikassiin laitetaan myös usein kaikki kertakäyttökuppeihin laitetut juomat. Silloin mukia on kieltämättä näppärä kantaa mukana. Tuntuu siltä, että muovi ei maksa juuri mitään, sillä kaikki nämä pussit ja kassit ovat asiakkaille ilmaisia.

Ehkä muovipussien ja ohuiden muovikassien ongelma ei olisi niin suuri kuin se nyt on, jos ihmiset asiallisesti laittaisivat kaikki muovijätteensä roskikseen. Mutta kun näin ei tapahdu. Jostain syystä täällä on ihan hyväksyttyä heittää roskat teiden varsille. Jos roskis on jossain näkyvällä paikalla, sitä kyllä saatetaan käyttää. Mutta ihan tavallinen on sekin tapa, jota meillä Suomessakin harrastettiin vielä ehkä jopa -70-luvulla, että suurempi roskamäärä käydään vain kylmästi kippaamassa jonnekin tien poskeen tai tyhjälle tontille.

Toistaiseksi vielä rakentamattomalla naapuritontillamme asustelee kolme koiraa ja välillä melkoinen puhvelilauma. Jos eivät ole puhveleita, niin jotain nautakarjaa kuitenkin. Tontilla käydessä voi samalla seurata tätä roskaamisen kulttuuriakin. Roskia tuodaan tontille pieniä määriä, mutta tuntuu, että joka päivä sinne on ilmestynyt uusi kasa tavaraa, josta suurin osa on muovijätettä.

Joku on tuonut naapuritontillemme kasan roskia. Suurin osa on muovia.
Joku siinä viehättää, koska muovi näyttää kelpaavan jopa syötäväksi.
Paljon parjatun sotilasjuntan aikana on kuitenkin tapahtunut paljon myös hyvää. Yksi hyvistä asioista on tupakoinnin kieltäminen uimarannoilla. Tai ei sitä kokonaan ole kielletty, mutta tupakkamiehet ja -naiset joutuvat menemään tiettyihin paikkoihin harrastustaan harjoittamaan. Silloin kaikki tupakan tumpit kootaan yhteen paikkaan, jolloin niitä ei enää pitäisi löytyä pitkin rantoja, kuten tähän saakka on tapahtunut.

Muutenkin rantojen siisteyteen on panostettu ainakin täällä Jomtienilla. Olen nähnyt siivouspartioita, jotka liikkuvat kai ainakin keskiviikkoisin, jolloin rantatuoliyrittäjät viettävät pakotettua vapaapäiväänsä. Silloin on hyvä siivota paikkoja. Aikaisemminhan mekin Jorman kanssa kävimme keräämässä rannoilta erityisesti muovipusseja, mutta myös muuta roskaa, joka saattaa olla vaaraksi esimerkiksi rannalla tepasteleville linnuille.

Yksi vihonviimeinen jätelaji on styroks. Sitä tuntuu muovin ohella olevan kaikkialla. Suosittu tapa on ostaa jostain katukeittiöstä tai vastaavasta styroksastiaan pakattu ruoka-annos. Kun maha on täysi, tyhjä kuppi lentää helposti jonnekin tien poskeen. Ja vaikka soppakupit laitettaisiinkin roskikseen, ovathan ne kyllä ihan järjetöntä jätettä. Mutta parempaa ei kai täällä harrastettavan pikaruokakulttuurin ylläpitämiseksi ole keksitty. Jää tietysti miettimään, että mistähän astioista thaimaalaiset ennen styroksin keksimistä katukeittiösoppansa söivät?

Yksi syy, miksi täällä tuntuu olevan niin paljon roskaa, johtuu varmasti täkäläisestä tavasta syödä kaikenlaista kummaa naposteltavaa, joka pakataan pieniin annospusseihin, joita ei sitten aina viitsitä laittaa roskikseen. Luultavasti thaimaalaiset tai ehkä muutkin aasialaiset ovat maailman kekseliäintä kansaa valmistamaan erilaisia chipsejä. Vain mielikuvitus on siinä elinkeinossa rajana. Ei ole varmaan mitään syötäväksi kelpaavaa ainetta, joka ei täällä taipuisi erilaisiksi syötäviksi lastuiksi.

Tällaiset pussit kätkevät sisäänsä vaikka mitä mutusteltavaa chipsien muodossa.
Niitä tehdään perunan lisäksi siemenistä, kaikenlaisista meren elävistä, levästä,
maidosta (!), hedelmistä ja mitä nyt ihminen keksiikään kokeilla.


maanantai 15. tammikuuta 2018

Henkimaailman hommissa Thaimaassa ilman työlupaa

jormas: Thaimaassa kävijöitä varsinkin kaikkitietävät maamiehet pelottelevat työluvista. Että mahdollisen kotipihan nurmikkoakaan ei oikein voi leikata ilman työlupaa. Ja jos sitä ei ole, on vaarana sakot, maahantulokielto, maasta karkoitus tai jopa vankila. Osa tietty huumorilla heitetty, mutta osa aivan tosissaan.

Viime ja taisimme sitä edelliselläkin reissulla siivota keskiviikkoisin tunnin verran rantoja ilman lupia. Ajattelimme, että järkeä käytetään täälläkin vähintään saman verran kuin Suomessa. Jossa thaimaalaisilta marjanpoimijoilta edellytetään milloin mitäkin lupia.

Mutta nyt olen ollut ilman työlupia parina päivänä henkimaailman hommissa, kun olen kunnostanut henkientaloa. Jolla ei ole mitään tekemistä buddhalaisuuden kanssa. Kerron siitä lisää, jos joku haluaa. 

Henkientalon kunnostusta tehdessäni ja parin linkin takana olevaa Tuomas Enbusken kolumnia kirkostani lukiessani, olen tullut ajatelleeksi yhtä jos toista kristinuskosta, kristityistä työnantajistani ja -tovereistani. Joista yksi ei suostunut tulemaan muiden kanssa saunaan, jollen ota löylyn henkeä kiukaalta pois. Se ei hänen mukaansa ollut Kristuksesta. No, Matti odotti pukuhuoneessa, kun muut saunoivat. 

Tai hallituksesta, josta muodostui ainoa esimieheni. Osa siitä oli sitä mieltä, että tuonela on osoitteeni, koska minut on kastettu vain lapsena Jumalan yhteyteen. Uskoni ei olekaan ollut niinkään koetuksella omien hölmöilyjeni vuoksi, vaan siksi, etten ymmärrä aina muita uskovia. 

Mutta linkin takaa löytyy yhteys Tuomaksen mainioon blogiin. Olikohan muuten niin, että Vapahtajan opetuslapsista juuri Tuomas oli epäilijä
https://www.facebook.com/groups/378969315819806/permalink/537257599990976/

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Money, money, money

päivis: Raha on minusta kiehtova asia. Jos sitä olisi paljon, ei tuota kiehtovuutta ehkä ymmärtäisikään. Mutta kun se hupenee, se alkaa merkitä jotain. Hupeneminen minun tapauksessani tarkoittaa eläkkeelle jäämistä ja elämistä huomattavasti pienemmillä tuloilla kuin töissä ollessa.

Minulla ei tätä kirjoittaessa ole oikeastaan vielä minkäänlaista kokemusta siitä, miten eläkkeeni riittää Suomessa elämiseen. Olin vasta saanut ensimmäisen eläkkeeni, kun läksimme Thaimaahan. Täällä sillä kyllä pärjään ehkä ihan hyvinkin, koska perusasia, asuminen, on hyvin halpaa. Asumme omistusasunnossa, josta pitää maksaa vain edullinen vastike, vesi ja sähkö. Mutta pitempiaikainen asunnon vuokraaminenkaan ei ole kallista. Vähän tietysti riippuu siitä, minkälaiset vaatimukset asumiselleen asettaa.

Kun tulojaan ja menojaan räknää, täytyy tietysti muistaa, mitä ylläpidettävää kotimaassa on ulkomailla oleskelun aikana. Onko kallista vuokra-asuntoa tai muita kuukausittaisia kuluja, joista ei poissa ollessa pääse eroon?

Saatan vähän toistaa itseäni, sillä olen tästä Thaimaassa elämisen hinnasta kirjoittanut aikaisemminkin. Nyt kirjoittamiseen innostivat lähinnä sosiaalisessa mediassa olevat aitojen turistien postaukset, jotka sisältävät vähän joka päivälle tapahtumia ja asioita, joista täällä arkeaan elävä ei välttämättä osaa edes haaveilla. Kuten esimerkiksi runsaista illallisista tai kampaamokäynneistä monta kertaa viikossa. Olen kuullut että hierontapalvelujakin jotkut käyttävät päivittäin. Se tietysti on suositeltava vaihtoehto monelle huomattavasti kalliimmalle loma-ajan viihdykkeelle.

Motiivit päivien sisällön rakentamiseen ovat tietenkin erilaiset, jos tulee tänne pariksi viikoksi, ehkä jopa kuukaudeksi, tai jos siirtää tänne ihan tavallisen arkensa vaikka puoleksi vuodeksi, kuten me olemme tehneet.
Vähilläkin rahoilla Thaimaassa voi elellä ihan mukavasti. Yhden yön pyrähdys
Mae Phimiin ei liikoja maksanut. Pari päivää olo oli kuin turistilla konsanaan.
Lomaa varten monet laittavat rahaa säästöön etukäteen, jotta lomalla voisi tehdä kaikkea kivaa ja olisi varaa hankkia uusia kokemuksia. Jos kahdenkympin (euroina) jouluateria paikallisessa ravintolassa on turistille todella halpa, on se ainakin minulle jo iso raha. Täällä eläkkeellä oloon totutellessa on tietysti säätänyt ajattelunsa tasolle, jossa viiden euron lounasruoka juomineen alkaa jo hipoa kipukynnystä.

Naapurin pizzeriassa joutuu kasvispizzasta maksamaan melkein kahdeksan euroa, mutta siitä riittääkin hyvässä lykyssä syötävää kahdeksi päiväksi. Tämänpäiväinen lounaani juomineen Tesco Lotuksen ruokamaailmassa maksoi noin 1,80 euroa. Senkin olisi saanut paljon halvemmalla, jos olisin tyytynyt valitsemaan juomaksi vesipullollisen.

Moni tuttu käy päivittäin meren rannalla, jonne helposti hupenee kerralla muutama sata bahtia. Rantatuoli maksaa. Juomat, joita päivän mittaa tulee latkittua, maksavat. Ja ehkä tulee syötyä yhtä sun toista ylimääräistä. Kaikenlaisten herkkujen tarjoajista ei rannoilla ole pulaa. Saatan vaikuttaa nuukailijalta, mutta itse en kovin usein rantatuolissa istumista pystyisi harrastamaan. En varsinkaan nykyisillä tuloillani.

Yksi ehkä tärkeimmistä näennäisen nuukailuni syistä on, että sen ansiosta minulta löytyy taskun pohjalta rahaa yllättäviin menoihin ja kenties joihinkin vähemmän tarpeellisiin, mutta houkutteleviin mielitekoihin.

Lähes alusta saakka tänne tultuamme aloin pitää kirjaa käyttämistäni rahoista. Muuten en millään tietäisi, minkä verran rahaa kuluu. Ja jotta jatkossa ymmärtäisin, minkälaiseen elämisen tasoon rahani oikeasti riittävät. Tänne tuomieni eurojen ja olemassa olleiden bahtien määrästäkin kun on vain hatara käsitys.

Yhteiseen kulutukseen laitamme molemmat aina saman verran bahteja ja niiden lisäksi merkitsen listaani henkilökohtaiset ostokseni. Ostamisen suhteen olen tällä reissulla ollut maltillinen, vaikka joskus olenkin lipsahtanut tekemään heräteostoksia. Jokunen päivä sitten ostin uuden kypärän, joka maksoi noin 52 euroa. Ja tänään löysin pitkään etsimäni reisitaskuhousut, hintaa euroissa vähän yli kymppi. Luultavasti vienkin ne Suomeen, jossa pitkälahkeisille on enemmän käyttöä.

lauantai 13. tammikuuta 2018

Vuorokauden reissu Mae Phimiin

jormas: Jo jonkin aikaa meillä on ollut suunnitteilla tehdä tutustumismatka noin sata kilometriä Jomtienilta etelään, Mae Phimille. Etupäässä siksi, että siellä on kohtalaisesti suomalaisia ja monet käyneet tai asuvat kehuvat paikkaa vuolaasti.
Eilen otimme pyörän alle ja lähdimme ottamaan asiasta selvää.

Emme olleet edes päättäneet yövymmekö vai tulemmeko samana päivänä takaisin. Mae Phim osoittautui kuitenkin vähintään kuultujen juttujen veroiseksi, joten sinnehän me jäimme.

Emme valinneet suorinta reittiä välttääksemme ruuhkaista ja liikennevalojen kyllästämää Sukhumvit Roadin. Van ajoimme ensin ripauksen sisämaahan ja sieltä todellista valtaväylää alas, jossa nopeimmalla kaistalla 120 nopeus oli aivan liian vähän. Hienossa kunnossa oleva highway.

Perillä ajoimme melkoisen osan ensin Mae Phimin rantaväylää etsiäksemme yöksi majapaikkaa. Sen piti olla mökki lähellä rantaa, josta on mutkaton pääsy mereen halutessamme yö- ja aamu-uinneille. Lisäksi se piti olla meidän henkiin ja persooniin istuva. Ei siis tavanomainen. Kuvasta näkyy millainen oli mieleemme. Paikka taisi olla ns. Coca Cola -rannalla.

Sitä etsiessämme törmäsimme myös kokonaiseen merikonteista tehtyyn lomakeskukseen, joka oli viehättävyydessään vailla vertaa. Mutta meri puuttui, vaikka pieni,  joen pätkän takana oleva lahti löytyikin. Joten yöpymisen osalta se jäi meiltä tällä kertaa.

Illalla menimme vielä uudestaan taajamaan katsomaan kylän eloa ja oloa sekä puraisemaan pikku iltapalaset. Joka itselläni oli tuhti pizza Margherita. Kaupanpäälliseksi viehättävässä, ehkä ruotsalaisten kansoittamassa paikassa tuli laadukasta livemusiikkia.

Aamulla pitkin hiekkarantaa kävellessämme ihmettelimme väljyyttä, ihmisten ystävällisyyttä, veden puhtautta sekä siisteyttä.

Takaisin Thaikotiimme ajoimme monta kymmentä kilometriä pitkin rantoja, jotka olivat toinen toistaan kauniimpia. Joten jos on Suomessa rantaa, niin kyllä sitä on täälläkin.

Kaikkiaan mukava reissu, jota on helppo suositella muillekin.

perjantai 12. tammikuuta 2018

Harrikka-kypärän sisäänajo

päivis: Ostin uuden kypärän liikkeestä, joka myy kaikenlaista Harrikka-kansan himoitsemaa tavaraa. Bensatankkeja, pakoputkia sun muuta. Ja kypäriä, jonka kaltaisia olen viimeksi nähnyt, kun katselimme Sons of Anarchy -sarjan joltain maksukanavalta.

Kyseistä liikettä isännöi iso tatuoitu englantilainen, joka tuskin uskoi, että kaupat tulee. Sen verran hervottomasti nimittäin nauroin, kun kokeilin päähäni tuota pottaa. Jorman yllytyksestä tietenkin.

Tänään sitten läksimme testaamaan kypärää vähän yli sadan kilometrin  päässä olevaan Mai Phimiin. Luultavasti olisimme tulleet, vaikka pääni suojana olisi edelleen vanha kypärä. Meitähän houkutti nähdä Mai Phimin upeat hiekkarannat, joiden rinnalla Jomtienin ranta on kuin varjo vain.

Kypärä osoittautui hyväksi valinnaksi. Se on ilmava ja kun kääntää päätä, se ei kopsahtele Jorman kypärään, kuten vanha kypärä tekee. Vähän huvittavalta se edelleen näyttää, mutta näyttäköön.

torstai 11. tammikuuta 2018

Henkimaailman hommia

jormas: Eilen julkaisin jossakin pari kuvaa viereisen, tyhjän tontin hylätystä henkien talosta, jonka olivat kaataneet vandaalit, tuuli tai aluetta laitumenaan pitävät buffalot, joksi paikallinen lavataksikuski karjalaumaa nimitti.

Iltapäivällä lueskelin sitten hengistä enemmänkin, joiden innoittamana lähdin päiviksen kanssa kunnostamaan tai ainakin nostamaan pystyyn ja siivoamaan vaatimattomien henkien vaatimattoman kodin.

Luin myös, että henget eivät liity buddhalaisuuteen, vaan henkien palvontaan. Ja on olemassa erityiset, nimetyt henget, jotka suojelevat muun muassa eläimiä.

Kun karjan kanssa keskustelemisen lisäksi olemme ottaneet siipiemme suojaan autiolla tontilla asustavat kolme koiraa antamalla niille joka aamu vähintään makupalat, niin kai meidän on huolehdittava myös niiden hengen ravinnostakin. Tai ainakin parannettava sen saamisen edellytyksiä.

Joten henkimaailman maja on taas asumiskunnossa, jollaisena sen aiomme pitääkin ainakin tämän reissun ajan.

Eilisessä sosiaalisen median pengonnassa tarttui haaviini monen monta maukasta henkimaailman juttua, joten omien löpinöiden sijaan jaan teille yhden. Joten olkaa hyvät, linkin takana: https://reissaustajaruokaa.wordpress.com/2016/06/01/henkien-talon-vihkimisseremonia-thaimaassa/

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Harrikka-rouvan asusteiden hankintaa

päivis: Ajattelin tänään, että joskus on ihan hauskaa häpäistä itsensä julkisesti. Niinhän voi tehdä vaikka laulamalla karaokea, vaikka laulu ei sujuisikaan ihan nuotilleen. Pääasia on, että itsellä on hauskaa. Ja ehkä niillä kuulijoilla, jotka pahimmillaan voivat tuntea jopa myötähäpeää.

Mutta ei, en silti aio kirjoittaa karaokesta. Kun en ole vielä edes päässyt laulamaan sitä, vaikka niin ennen tänne Thaimaahan lähtöä suunnittelin. Enkä aio kirjoittaa tämänpäiväisestä selfiestäkään, jonka otimme aamukävelyllä, kun olimme molemmat likomärkiä ja vettä valuvia. Siinä kuvassa oli kyllä täydet ainekset itsensä häpäisemiseen kun kaiken lisäksi julkaisinkin sen Facebookissa ja Instagramissa.

Sen sijaan ajattelin kirjoittaa Harley Davidson -moottoripyöräilyyn sopivien vaatteiden hankinnasta. Minullehan tuli lähes hätä käteen, kun yllättäen pyörä saapui Harrikka-liikkeeseen juuri ennen joulua, kun ennakkotiedon mukaan sen piti olla maassa vasta tammikuussa.

Seuraava teksti ei ehkä sovi aivan tiukkapipoisimmille moottoripyöräilyyn varustautuville.

Olin jo monet kerrat katsellut Pattayan HD-liikkeessä, mitä naisten Harrikka-pukeutuminen voisi tarkoittaa. Mitään tarjolla olevista hepeneistä en kuitenkaan ajatellut ostaa, sillä kaikki olivat minun kukkarolleni aivan liian kalliita. Halvimmat T-paidatkin maksoivat vähintään 50 euroa tai enemmänkin. Mutta eihän yksi T-paita olisi asukokonaisuuteen kuitenkaan riittänyt. Piti siis lähteä halpisvaateostoksille.

Yksi aito HD-asuste oli kyllä jo odottamassa. Osallistuimme joulukuussa Bangkokissa Harley Davidson -tapahtumaan, josta saimme kumpikin lahjaksi monitoimihuivit.

Jos olisimme Suomessa, ostaisimme tietysti kunnon moottoripyöräilykamppeet. Maksoi mitä maksoi. Mutta kuka sellaisia täällä jaksaa pitää päällään? En kaupoille mennessänikään tiennyt vielä ihan varmasti, mitä etsin. Mutta jotain sellaista löysin, jolla pääsee alkuun.

Ensin ostin trikoot, joita en vielä kertaakaan ole käyttänyt reissuillamme. Ehkä niidenkin aika vielä tulee. Sitten löysin Onlyn aidot tai feikit ilmavat haaremityyppiset housut, joiden kankaan kuviointi muistuttaa hyvinkin Harrikka-liikkeessä olleita vähän tyylikkäämpiä kamppeita. Hintaa housuilla oli jotain viiden euron verran. Trikoot olivat huomattavasti halvemmat.
Tässä kuvassa minulla on vain yksi aito HD-asu, kaulassa
oleva monitoimihuivi. Se on varsinkin liikennevaloihin
 pysähdyttäessä mukava vetää hengitysuojaksi.

Tuosta samasta liikkeestä löysin myös yhden hihattoman puseron, joka sekin oli tyyliä, joka oli linjassa netissäkin myynnissä olevien Harrikka-vaatteiden kanssa: mustaa kapein pitsikoristein. Kuului samaan hintahaarukkaan kuin edellä mainitut trikootkin.

Nyt tulee ehkä noloin kohta. Jotain vaatteita tietysti on ollut jo olemassa. Mielestäni Harrikka-henkisen, tuossa kuvassa olevan T-paidan otin uudelleen päiväkäyttöön, kun se oli jo pari vuotta toiminut yövaatteena. Onneksi tuolla reissulla päälläni oli huppari. Vasta myöhemmin huomasin, että paita oli selkäpuolelta vaihtanut ikävästi väriä Thaimaa-vuosiensa aikana. Se on täällä pitkään säilytettävien vaatteiden yleinen ongelma. Kuten ovat myös tekstiilejä rakastavat öttiäiset. Kerran minulta oli pitempään poissa ollessamme syöty riekaleiksi juhlamekko, jota olin ennättänyt käyttää vain yhden kerran.

Isoilla teillä ajellessa täälläkin saattaa kaivata pitkähihaista päälleen. Olin vuosia sitten tuonut tänne Kurvin Lidlistä ostamani, pyöräilijöille tarkoitetun ohuen ohuen takin. Siinä on kaiken lisäksi sama väri- ja kuviomaailma kuin noissa haaremihousuissa. Toimii.

Jouluaattoillan Jomtien-kruisailu paljasti, että hyvä olisi olla jalkineet, jotka ovat jotain muuta kuin kevyet sandaalit. Harrikan pakoputki nimittäin lykkää hitaasti ajaessa sen verran kuumaa, että oikeassa jalassa alkaa väkisinkin tuntua kuin olisi työntänyt jalkansa nuotioon. Siitä tosin ei ole kokemusta, mutta näin kuvittelen. Piti siis hankkia myös uudet kengät.

Kenkä- ja muissakin kaupoissa tuli kierreltyä ilman mainittavaa tulosta. Varrellisten mutta mielellään kevyiden nilkkureiden sesonki ei Thaimaassa taida olla koskaan. Jos kengissä on vähänkin vartta, silloin niitä ei ole oikeasti tarkoitettu näillä helteillä käytettäviksi.

Mutta sitten löytyi pieni kioski, jossa oli lähes surkea valikoima naisten kangaskenkiä. Vaan sielläpä oli yhdet kuin tehty Harrikka-rouvalle. Ja olivat vielä sävy sävyyn Only-housujen kanssa. Lisäksi kenkien kuviointi oli kuin samaa sarjaa Jorman ostaman "Harrikka-hupparin" kanssa. Ostin kengät alle neljällä eurolla. Nämä kengät toimivat hyvin niin kauan kuin ajelimme vauhdikkaammin, mutta jossain vaiheessa huomasin, että vartta pitäisi kyydissä istujan kengissä olla sittenkin edes muutaman sentin verran.

Kenkien etsintä jatkuu siis. Ihan helppoa se ei ole, sillä hyväksyttävien jalkineiden kriteereihin kuuluu, että ne on helppo laittaa jalkaan ja ottaa pois. Nimittäin, Harrikka-reissuilla on tietysti tarkoitus ajella pitkin rannikkoa ja sopivien hiekkarantojen kohdalla pysähdytään uimaan ja viihtymään palmun varjossa. Siihen mielikuvaan ei kyllä istu kenkien kanssa näpertäminen.

tiistai 9. tammikuuta 2018

Sivujemme lukijamääriä

jormas: Silloin tällöin sosiaalisessa mediassa kehutaan kävijä- tai lukijamääriä, jotka joillakin enemmän tai vähemmän ammattibloggareilla ovatkin melkoiset.

Meillä niin ei ole ja emme tee tätä työksemme, emmekä edes ensisijaisesti muita varten, vaikkakin iloitsemme jokaisesta lukijasta. Kunhan päiviksen kanssa kirjoitamme omaksi iloksemme. Tuntuukin, että suurin ilo syntyy, kun vuosien kuluttua luen kirjoituksiamme.

Mutta kieltämättä tuntuu kivalta, kun joku, usein ventovieras jossain päin maailmaa ottaa hihasta ja sanoo, että olemme bloginne innokkaita ja säännöllisiä lukijoita. Näin  kävi viimeksi eilen.

Käytän aikaani aika tavalla sosiaaliseen mediaan. Olen myös pohtinut mistä ajan otan. Otan sen tyhjän panttina möllöttämisestä, tyhjänpäiväisestä television katsomisesta ja roskaromaanien lukemisesta. Jotka kaikki ovat niin sanotusti tarpeetonta ajanvietettä, joita ei voi sanoa edes kunnon hoitamiseksi. Ehkä ne kuitenkin pitävät yllä mielen virkeyttä.

Joten jos osan mainitusta ajasta käytän kaksisuuntaiseen viestintään sosiaalisessa mediassa, voin kokea ja sanoa kehittyneeni, sillä pelkän vastaanottamisen sijaan olen siirtynyt myös mediassa henkisen kapasiteettini jakajaksi. Osan mielestä tietty olisi mieleen, jos olisin vallan vaiti.

Kirjoituksillaan kehuvien joukossa on myös niitä, jotka pitävät kurssissa sitä, jos tuotoksia luetaan ulkomailla. Ja onhan se mukavaa asia.

Laitan tähän alle vain yhden tilaston, Joka kertoo lukijamäärän ja kymmenen maata, jossa blogiamme luetaan eniten. Avaan tilastoa vain sen verran, että se ei ole yhdeltä päivältä.
Yllä olevan blogitilaston lisäksi julkaisemme mm.  Twitterissä, Instagramissa ja Facebookissa omana itsenämme. Mutta myös ylläpidämme yhteisö-Facebookeja, joista itselleni Pattaya Suomi-Seurasta luopumisen jälkeen mieluisin on yli tuhannen jäsenen avoin/julkinen ryhmä Jomtien Pattaya Beach.

Kaikkien näiden foorumien yhteenlaskettu lukijamäärä onkin melkoinen. Se ei ole syntynyt päivässä.  Aivan oma kehityssuunta syntyisi tai olisi syntynyt, jos olisimme tehneet ja kehittäneet kokonaisuutta raha mielessä.

Vaan näin ei ole ollut eikä hevin tule olemaankaan. Olen mielelläni puhdas ja aatteellinen, vaikka kolikon toisella puolella olisi ahdas ja puutteellinen.

maanantai 8. tammikuuta 2018

Linssisoppaa mikrossa

päivis: Olen edelleen yrittänyt vältellä ajatusta hankkia Thai-kotiimme keitto- ja paistoastioita. Jonkinlaisella wokkipannulla voisi tietysti aloittaa, mutta toisaalta keittiön kaapeissa ei liiemmälti ole tilaa uusille astioille. Mutta onneksi on mikro, jolla tänään kokkailin ensimmäistä kertaa linssikeittoa. Tuli muuten hyvää.

Linssikeitto on ehdoton suosikkiruokani. Olen sitä kaivannut täällä Thaimaassa, joten jollain konstin sitä piti saada. Uskoin, että sen valmistaminen onnistuu mikrossa, mutta vakuuttuakseni asiasta tarvitsin muutaman googlauksen. Löysin englanninkielisen (for dummies - tyhmille tarkoitetun) ohjeen, jossa soppa tehtiin pelkästään linsseistä ja vedestä. En kyllä ihan niin yksinkertaista keittoa aikonut kokeilla, mutta kypsennysohjeista ja linssien määrästäkin oli apua. Muuten päätin kokkailla omilla ohjeillani.

Mutta ensin piti löytää linssejä. Olen jo muutaman päivän ylläpitänyt haavetta linssisopan teosta ja tänään sitten ajoin Pattayalle Centralin ruokaosastolle, jossa arvelin linssejä olevan. Sehän on paikka, jota voi verrata vaikka Stockmannin Herkkuun. Kaikkea löytyy, mutta ehkä vähän hinnakkaampana kuin muista kunnon ruokakaupoista. Etukäteen silti siunailin, että mistähän noita linssejä siellä osaisi hakea. Thaimaalaiskauppojen hyllyjen järjestyksellä kun ei välttämättä ole mitään tekemistä logiikan kanssa.

Jotenkin kuitenkin löysin alta aikayksikön ensin pavut ja niiden läheltä linssejä. Valitsin punaisia, joiden kypsennysaika on vähän lyhyempi kuin vihreiden, joita normaalisti keittäessä käyttäisin. Sattui vielä niin hyvin, että linssit olivat luomua.
Linssikeittoa ja karjalanpiirakka. Keiton väri
näkyy olevan sävysävyyn Seven Seasin
rakennusten julkisivun värin kanssa.

Tässä tuon helpon ihanuuden ohje:

Pilkoin ison sipulin, muutaman valkosipulin ja palan porkkanaa (käytin isoa porkkanaa, joita täällä eniten myydään). Laitoin ne tilavaan mikroastiaan, jonka pohjalle lorautin ensin oliiviöljyä. Astiassani on kansi, jonka laitoin päälle ja mikron asentoon 800 wattia. Kypsytin ensin minuutin ja jatkoin vielä toisen.

Otin ison mukin, johon kaadoin linssejä noin puolen kupillisen verran. Huuhtelin linssit (liottaahan niitä ei tarvitse) ja kippasin esikypsennettyjen sipulien ja porkkanapalojen päälle. Lisäsin vettä noin 1,5 mukillisen verran. Sekaan laitoin vielä arviolta vajaan teelusikallisen suolaa.

Kypsensin ilman kantta ensin viisi minuuttia 800 watilla ja sen jälkeen pienensin tehoa 600 wattiin. Laitoin mikroon aikaa 11 minuuttia, mutta hämmensin soppaa kerran tai pari sen kuluessa.

Soppa, tai paremminkin tuossa vaiheessa muhennos, oli kypsää, mutta lisäsin joukkoon vielä puoli purkillista tomaattimurskaa, 1,5 desiä kookosmaitoa ja noin puoli teelusikallista chilijauhetta. Sekoitin ja lämmitin vielä minuutin tai pari 600 watilla.

Linssisopastani tuli taivaallisen hyvää. Chili maistui juuri ja juuri. En uskaltanut laittaa sitä enempää. Seuraavalla kerralla taidan tuplata määrän, sillä olen pikkuhiljaa opetellut pitämään chilin tulisuudesta. Sitä voi onneksi ulkona syödessä lisätä oman mielen mukaan. Monissa paikoissa täällä on pöytämausteena lientä, jonka seassa on chiliä pieninä siivuina.

Linssikeittoon laittamani chilijauhe on peräisin tuossa ihan naapurissa sijaitsevalta Pizza Companyltä. Olemme hakeneet sieltä silloin tällöin pizzaa, jonka kanssa saa aina annokset ketsuppia, chilijauhetta ja oreganoa. Suomeenkin olen näitä hyvin pakattuja mausteita vienyt, kun ei niitä meikäläinen ainakaan pizzan kanssa osaa käyttää. Oreganopakkauksetkin jäävät aina avaamatta.

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Lihan- ja kasvissyöjiä, kaikkiruokaisia ja jotain siltä väliltä

jormas. Tämän kertainen blogini kertoo pienistä siipiveikoista, jotka elävät kanssamme ja joita syötämme tai sitten ne syövät meitä.

Joukkoon olen kelpuuttanut lentokyvyttömän torakan siksi, että se taitaa kuulua lepakkojen heimoon. Yöaikaan se etsii ruokakaapeistamme muun muassa viljaa, leipää ja lihaa. Asua se voi kokoonsa nähden pienten tilojen mestarina suurella joukolla vaikka valokatkaisijamme takana.

Myös kärpänen on sangen moniruokainen ja syökin oikeastaan kaikkea mitä mekin. Inhottavammaksi sen ruokatavat tulevat siksikin, että se oksentaa ensin ateriansa päälle ja lounastaa vasta sitten. Tosin henkensä pitimiksi se syö lantaakin. Kärpästä on myös sanottu maailman vaarallisimmaksi eläimeksi, sillä sen levittämiin kulkutauteihin kuolee päivittäin iso määrä ihmisiä.

Siipiveikkojen ja -veikottarien
kerrostalokoti Thaikotimme pihalla
Lihansyöjäksi sanotaan myös sitä, joka imee verta ravinnokseen. Hyttynen on siis päiviksen tapaan kasvissyöjä, sillä naaras ei ime verta itselleen vaan se tarvitsee sitä muniaan varten. Pahimmillaan hyttynen on inhottava kumppani, joka vie mennessään enemmän kuin painonsa verran verta ja jättää vaihtokaupassa denque-kuumeen tai malarian.

Omastakin takaa Suomessa on luteita, jotka voivat asua ullakolla tai vaikkapa linnupesässä. Mutta joku ja kai aika monikin tuo niitä matkalaukussaan tuliaisina ulkomailta. Se tarvitsee elääkseen verta ja netissäkin joku silloin tällöin ihmettelee, että kuka on käynyt yön aikana iholla aterioimassa. Luteen yksi erikoisuus on, että se voi elää monta vuotta.

Mutta kaikki kanssamme tai lähellä elävät siipiveikot eivät ole inhotuksia. Yksi oiva esimerkki on lähes kaikkien hyväksymä perhonen. Mutta siinäkään ei ihminen malta pysyä ruodussa, vaan ihailusta, itsekkyydestä tai muusta mielenkiinnosta se pyydystää niitä ansioilla ja haaveilla lävistääkseen ne sitten neulalla huoneeseensa tauluksi.

Perhonen on kasvissyöjä, joka ei ihmiselle aiheuta vaivaa eikä kiusaa hyttysen vertaa, joten soisi riittävän ihmiselle niiden ihailu elävänä.

Kun lähdin tätä kirjoittamaan, huomasin pian, että aiheesta saisi kirjan, sillä suurinta osaa joko meidän tai muiden kodissa elävistä siivekkäistä en edes tiedä nimeltä saati tuntisin niiden elintapoja.

Aivan oma lukunsa ovat monet pikku vipeltäjät, joilla ei ole siipiä.  Joskus kylläkin jalkoja senkin edestä. Luulen, että hyönteismaailma on jotain perin mielenkiintoista, johon syventyminen saattaa viedä miehen ja mielen mukanaan. Ja miksei naisenkin.

Mutta ihminen on kovin mitätön, sillä en tiedä edes miksi aamulenkillämme lehmät tuojottavat meitä. Tai buffalot, kuten paikallinen lavataksimies niitä kutsui.

lauantai 6. tammikuuta 2018

Lomalla elämästä?

päivis: Meille usein toivotellaan hyvää lomaa, kun olemme lähdössä Thaimaahan. Joskus alkuvuosina säästinkin kesälomia talveen, jotta saatoimme lomailla täällä muutaman viikon. Myöhemmin sain sovittua, että teen täältä käsin etätöitä. Silloinkin moni tuttu tuntui ajattelevan, että lomallehan tänne tullaan. Mutta miten on nyt? Voiko eläkeläinen olla lomalla? Lomalla elämästä?

Tuo loma-sana särähtää korvaan entistä enemmän, kun nyt olen jo kokoaikaisella eläkkeellä. Osa-aikaeläkkeen kuusiviikkoiset eläkejaksot saattoikin vielä jotenkin mieltää lomiksi, kun ne loman tavoin katkaisivat työssäoloajan.

Wikipediassa tai missähän lie lomaksi määritellään vain ajanjakso, jolloin ollaan pitempi pätkä pois töistä, opiskelusta tai vastaavasta. Eläkkeellä ollessa ei oikein voi olla pois mistään.

Vaikka ajattelenkin nykyään, että olen, tai me olemme, Thaimaassa viettämässä aikaa, jonka eläkkeellä olo meille mahdollistaa, silti joudun lähes päivittäin tarkistamaan omia mietteitäni täällä olosta. Onhan tämä kuitenkin aika tavalla erilaista kuin olla kotona Suomessa. Toisaalta miellän kyllä Seven Seasin pienen kaksiommekin kodiksi, jossa elämä kieltämättä pyörii vähän eri mallilla kuin Suomessa.

Lomasta täällä olo eroaa selvimmin ainakin siinä, että päivittäin ei tarvitse lähteä liikkeelle jonkun nähtävyyden tai shoppailun perässä. Ei tarvitse bongata kuuluisia paikkoja tai kerätä kokemuksia. Oikeastaan vain ruokakaupassa shoppailu on asia, joka saa minut innostumaan. Aikaisemmat must-jutut, kuten "Kiinalaisten romukauppa", "Venäläisten romukauppa" tai Japani-kaupat ovat saaneet tällä erää olla aika rauhassa.

Yleensä myöhempään iltapäivään ajoittuvaa lounastakaan ei tarvitse paljon pohtia, kun ulkona syöminen on useimmiten kotona kokkailua edullisempaa. Tosin olen nyt alkanut kaivata vähän muutakin ruoanlaittoa kuin aamupuuron kypsentämistä mikrossa tai hedelmäsalaatin väsäämistä.

Aika ajoin saan itseni kiinni ajatuksesta, että päivän aikana pitäisi tehdä jotain tarpeellista tai peräti hyödyllistä. Onhan sitä tietysti tullut tehtyäkin, mutta lähinnä sen verran kuin on tuntunut hyvältä.

Tämän päivän suurin haaste taisi liittyä lounaaseen. Ravintolan listalta löytyi
hienosti kasvisvaihtoehtoja, mutta keittiössä osa raaka-aineista oli loppu.
Piti ihan valita, että tehdäänkö soossi vihreästä vai punaisesta currysta.
Tänään ainoat hyödylliset tekemiseni ovat tainneet liittyä aamupalan ja iltakahvin laittoon sekä kertaalleen astioiden tiskaukseen. Aamulenkin jälkeen tekeminen on pääosin ollut velttoilua. Se onkin se asian varsinainen pointti. Saako tai voiko eläkkeellä ollessa keskittyä vain laiskotteluun? Kostautuuko se ajan mittaan, kun ei ehkä enää osaakaan tarttua mihinkään itseä, läheisiä tai peräti yhteiskuntaa hyödyttävään tekemiseen? No, onneksi laiskotteluun ei tarvitse kysyä kenenkään lupaa.

Välillä silti ruoskin itseäni ajatuksissani, kun päivät saattavat hujahtaa tuntikausia istuskellessa oman asunnon edustalla tai meren rannalla. Siinä sitä ehkä näprää samalla kännykkää tai on vaan ja katselee, mitä ympärillä tapahtuu. Jos ylipäätään tapahtuu mitään.

Toisaalta on vähän niin kuin olisimme pois pahanteosta, kun emme ryntäile sinne tänne tuhlaamaan ja kuluttamaan luonnonvaroja. Elämme säästöliekillä, kun istumme ja kenties korkeintaan parannamme maailmaa kuuloetäisyydellä olevien kaltaisiemme kanssa.