Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Thaimaan koirat

päivis: Vaikka äkkiseltään luulisi, että Thaimaassa on pääasiassa kulkukoiria, niin asia tuskin on niin. Hyvin monella itsekseen tai laumassa kuljeskelevalla koirallakin on panta kaulassa. Kuvittelen sen olevan sen merkki, että joku pitää niitäkin jollain lailla ominaan. Rantapaikkojen pitäjillä on paljon koiria, joista selvästi huolehditaan enemmän kuin vain annetaan ruokaa. Jotkut koirat ovat lähes kuninkaallisia ja niillä näkyy olevan oikeus makailla esimerkiksi ravintolan pöydällä.

Vaikka valtaosa koirista kulkee irrallaan, erityisesti nämä pikkulemmikit joutuvat olemaan remmissä.
Jorma pysähtyi rannalla rapsuttelemaan koiraäitiä, jonka kaksi pentua saavat
varttua hierojien työpisteessä. Kaikki koirat ovat irrallaan ja vaikuttavat
hyvin hoidetuilta. Yöksi ne oletettavasti viedään muualle.

Lemmikkieläinten pidosta kertoo myös runsas eläinklinikoiden ja -sairaaloiden määrä näillä seuduilla. Myös ruokatavarakaupoissa lemmikkieläinosastot ovat ihan niin kuin meilläkin Suomessa. On ruokaa ja leluja. Koirien vaatettaminen täällä saattaa olla jopa yleisempää kuin Suomessa tai ainakin vaatteiden mallisto on laajempi.

Tänään satuimme käymään Pattayan Royal Garden Plaza -ostoskeskuksessa, jossa oli meneillään lemmikkieläintapahtuma. Hieman hämäräksi jäi tapahtuman muu kuin kaupallinen tarkoitus. Paikalle oli tuotu monenrotuisia koiria, kissoja, kaneja ja jokunen eläin, joista ei oikein saanut selvää, mitä ne olivat. Lemmikit olivat ihmisten ihasteltavina enimmäkseen häkeissä, mutta kaikenlainen informaatio niiden siellä olosta puuttui. Osa oli aikuisilta vaikuttavia eläimiä, mutta joukossa oli myös aivan pieniä pentuja. Kissaäitikin oli joutunut tuomaan pienet karvattomat rääpäleensä ihmisten töllisteltäviksi.

Yhden tapahtuman naisasiakkaan luulin tulleen paikalle lastenrattaissa olevan pienokaisensa ja koiransa kanssa. Tarkemmin katsottuna huomasin, että rattaissa ei suinkaan ollut lapsonen. Sen sijaan siinä istukseli toinen hänen koiristaan. Jommalle kummalle nainen oli ostanut röyhelömekon, ehkä juhlapäivien varalle puettavaksi.

lauantai 30. maaliskuuta 2013

Minne menet Sininauhasäätiö?

jormas: Ensin ajattelin kirjoittaa Seven Seas 3 kirjoituksen, mutta päiviksen kirjoitus menneiden muisteluineen sai minun toisiin aatoksiin ja tästä tulee toisenlainen puheenvuoro.

Tähän ikään on tullut nähtyä eräskin työnantaja, mutta oltua myös itse sitä tai sen edustaja raliat kolmekymmentä vuotta. Pelokkain mielin olen katsonut työnantajani menoa ja arvoja, jotka ovat kaukana omista arvoistani.
Aikoinaan meillä piti työntekijöitä useinkin kieltää tulemasta sairaana töihin tai sitten antaa heille lupa osittain työskentelyyn. Tämä johtui yksinkertaisesti siitä, että työpaikka oli paljon muutakin kuin työpaikka ja ihmiset viihtyivät työssä sekä tekivät paljon enemmän kuin kohtuudella voi odottaa ja vaatia. Sininauhasäätiö olimme me kaikki. Silloin etsittiin jokaiseen tehtävään sopivinta ja tärkein ei ollut tohtorin hattu tai muukaan muodollinen pätevyys, kun se vaan riitti asetusten ja lain mukaan milloin minkäkin tehtävän hoitamiseen.

Olin toimitusjohtajana hyvin ylpeä jokaisesta tekijästä, hallituksesta ja ylipäätään työnantajastani. Johtajan pestin heivasin 2008 ja siitä lähtien on mielestäni tehty olan takaa töitä, että työpaikka olisi tai tuntuisi ainoastaan työpaikalta. Mutta  ymmärrän tämän, sillä niitäkin ajattelijoita on, jotka sanovat, että työ on työ ja vapaa-aika on vapaa-aika. Nykyiset jäljet kuitenkin näkyvät ja ovi käy kuin käkikellon luukku. Uutta väkeä lappaa sisälle ja vanhoja, vähänkin aikaa olleita ulos.

Bossin pestin lisäksi toimin sosiaalisena talonmiehenä milloin missäkin yksikössä. Sininauhasäätiö oli kotini, jossa luulin voivani viettää vanhuuteni olemalla silloin osa asuinyhteisöä ja mukana poistamassa asukkaidemme toiseksi suurinta ongelmaa. Yksinäisyyttä.
Näin itseni sieluni silmin monesti työtoverieni lahjoittamassa keinutuolissa muistelemassa muun talon väen kanssa elämää. Silloin tällöin alan mies tai nainen kokisi myös itsensä tarpeelliseksi ja sanoisi, että kuule jormas, minä käyn sinulle kaupassa.

Vaan näin ei käynyt. Kun omasta tahdostani irroitin käteni vallan kahvasta alkoi nakerrus. Jos olin paikalla, esimieheni ei juuri kanssani palaveria kaivannut, vaan näki oikeaksi tehdä samat virheet uudelleen, joista olimme kantapään kautta oppineet pääsemään eroon. Ja mikä oli ja on virheitä tehdessä, toisten rahoilla ja toisten tekemällä vuosikymmenten työllä. Yhtään ainutta eläkejaksoa ei ollut, ettei selkäni takana jotain palasta otettu työnkuvastani pois. Mutta ei koskaan kasvotusten  palaverissa. Ulkopuolisen silmin katsottuna kyse oli satavarmasti työpaikkakiusaamisesta.

Samoin kävi sosiaalisen talonmiehen työn kanssa. Lähes joka aamu sain herätä sydän syrjällään, että tänäänkö on löytynyt riittävästi keinoja saada minut jonnekin rakastamastani työstä, jolle olin antanut monta ihmissuhdetta sydäninfarkteineen. Sepelvaltimotautinen sydämeni itkee, kun saan huomata vielä muutaman, jäljellä olevan viimeisen mohikaanin olevan nyt saman ikeen alla.

Vaikka anteeksiantamattomin sydämin ei lienekään asiaa taivasten valtakuntaan, aika ja monen hyvän tekijän tekemä työ tasaa puntteja. Yleisesti ottaen asiakkaat, käytännössä kaiken hupiloineet kulkurit ja kulkurittaret, jotka eivät kykene pitämään puoliaan, eivät ansaitse ainuttakaan sydämetöntä, rakkaudetonta ja huonoa päihdehuollon toimijaa, jolle oma napa on tärkein. Tämän epäkohdan postamiseksi ja eteen ylipäätään minulla riittää virtaa, paukkuja ja aikaa varsinkin sen jälkeen, kun jään ensi toukokuussa kokonaan nykyisestä palkkatyöstä muistelemaan menneitä.

perjantai 29. maaliskuuta 2013

Seven Seas osa 2

päivis: Voi olla, että Seven Seas -condosta kirjoittaminen karkottaa osan blogimme lukijoista. Toivottavasti ei, sillä tarkoitus ei ole leveillä. Asunnon ostaminen Thaimaasta on sekä jonkinlainen korvaus epämääräisistä asumisen vuosista ja toistaiseksi siis vielä noin kahden ja puolen vuoden jännityksen paikka sen suhteen, tuleeko tuolla Caiyapruek Soi kolmosella koskaan valmista.
Olemme muutaman kerran ottaneet tuntumaa tulevaan Thai-kotiimme
Seven Seasin showroomissa. Tässä Jorma istuskelee "tupakeittiössä".
Lammas ei kuulu hintaan, mutta osa kalusteista kuuluu.
Epämääräisillä asumisen vuosilla tarkoitan niitä noin kymmentä vuotta, jotka asuimme yksiköissä, joiden asukkaat ovat päihde- ja sosiaalihuollon asiakkaita. Ensimmäiset vuodet asuntomme ei edes kaikkien mittapuiden mukaan täyttänyt asunnon vaatimuksia, sillä kotimme ja useammankin työntekijän työtilat oli eristetty toisistaan vain verholla.

Seuraava asuntomme oli toisessa, vastaavanlaisessa yksikössä edellisen omistajayhdistyksen toiminnanjohtajan varsin hulppean kokoisessa neuvotteluhuoneessa. Siinä oli jo luksuksenkin makua, sillä pääsimme asunnostamme suoraan alapuolella olevalle uima-altaalle. Mutta asunnoksi kotiamme ei oltu rakennettu.

Noina vuosina asumiseemme liitettiin termi sosiaalinen talonmies. Asumiseen kuului siis myös tietynlaisia velvollisuuksia, jotka eivät varsinkaan yöllisine herätyksineen olleet aina kaikkein mukavimmasta päästä. Tosin viimeiset vuodet asuimme jo aivan hyvätasoisessa asunnossa, jonka superpitkä parveke oli aika ainutlaatuinen.

Kaksi talvea on nyt asuttu matkailuautossa ja ensi syksystä lähtien merikonttikodissa. Yli 30 asteen pakkasella matkailuautossa asumisessa ei ole aina hurraamista. Merikonttikodissa en ole vielä koskaan asunut, joten sen ilot ja surut paljastuvat vasta syksyn ja ensi talven mittaa. Toivon ja uskon kuitenkin, että asuminen on varsin mukavaa. Erityisesti takan saaminen kotiin on loistojuttu. Melkein mikään ei ole mukavampaa kuin takan edessä istuskelu ja liekkien tuijottelu.

torstai 28. maaliskuuta 2013

Seven Seas

jormas: En ole varma onko tullut kirjoitettua kuinkakin tarkkaan, että aiomme sijoittaa tavalla tai toisella omaan asuntoon bahteja Pattayalle.

Siinä yhteydessä tulee pohdittua yhtä jos toistakin ja varsinkin talouteen liittyviä riskejä. Pienin riski on luonnollisti silloin, jos ostaa jonkun vuoden valmiina olleesta kerrostalosta (condominium) osakehuoneiston (condo). Silloin tietää miten talo ynnä muut kaikki toimivat, mutta ennen kaikkea näkee ennen maksamista, että talo on asuttu ja saatu valmiiksi.

Vaan mepä emme tietenkään tee niin miten muut tai toiset neuvovat, sillä luotettavaa ja varsinkin tasapuolista infoa on täällä vaikea saada. Jos kääntyy suomalaisen kiinteistöalan asiantuntijan puoleen, joka taatusti tietää, niin hänellä on oikeastaan aina oma lehmä ojassa omine myyntikohteineen, joita hän kohtuullisen suruttomasti kehuu ja muita joko haukkuu tai vähintäänkin väheksyy.

Joka tapauksessa  me tai oikeastaan enimmäkseen päivis on laittanut pikkuvarpaan kynnen oven väliin kohteeseen, joka parhaassa tapauksessa valmistuu kahden ja puolen vuoden kuluttua. Kuoppaakaan ei ole vielä kaivettu, joten riskit ovat suurimmat mahdolliset. Mutta käytännössä se on ainut mahdollisuus, jos haluaa saada juuri haluamansa. Sen lisäksi mitä varhaisemmassa vaiheessa varaa ja maksaa osan, sitä halvemmalla sen saa, joten arpa on heitetty sanoi Ceasar ja Soini Strandèn, jonka  niminen virtuaalihenkilö on muuttanut meille.

Pahimmillaan menee mania sinne jonnekin, joita ei taivaan tai tuonelan tielle saa mukaan kuitenkaan.
Äkkiseltään luulisi, että kohteessamme, johon asuntoja tulee 1500 kappaletta, on montakin meille kelpaavaa ja sopivaa. Vaan kun ei ollut kuin yksi, B-talossa huoneisto numero 102 . Sen puolesta jännätään tulevat kaksi ja puoli vuotta. Tätä klikkaamalla sen kuitenkin näet.

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Ristiriitainen Thaimaa

päivis: Thaimaassa joutuu usein ihmettelemään esteettisten pyrkimysten ja siivottomuuden samanaikaisuutta. Monella varmasti ensimmäinen mielikuva Thaimaasta on se, jossa on kauniita tekstiilejä, viehättäviä (nuoria) naisia, kaunis luonto silloin kun se on oikein kukassaan, tietysti hienosti koristellut temppelit ja muutenkin aistikkuus, joka liittyy esimerkiksi hierontaan ja täälläkin yleisesti käytettäviin suitsukkeisiin ja muihin tuoksuihin. Upeista meri- ja rantamaisemista puhumattakaan.

Thaimaan-kävijä joutuu valitettavasti tottumaan myös suunnattomaan roskien määrään. Roskia on kaikkialla, paitsi tietysti niissä paikoissa, joissa sen halutaan pysyvän näkymättömissä. Rannoilla on kyllä roskaa, mutta ei ollenkaan samalla tavalla kuin teiden varsilla. Kävelemme paljon päivittäin ja rantatie täällä Jomtienilla on melkoisen siisti. Rantatuoleja vuokraavilla on velvoite siistiä myös oman paikkansa ympäristöä ja kadun vartta siivoavat omat siivouspartiot.

Thaimaassa esteettiset asiat ovat arvossaan. Siksi tuntuu
kummalliselta, että samaan aikaan ketään ei näytä kiinnostavan
roskaamisen vähentäminen ja ylipäätään roskien keruu.
Mutta ei tarvitse mennä kuin poikkikadulle tai teiden varsille, joissa liikutaan vähemmän jalkaisin, niin roskaa on kaikkialla. Kukaan ei sitä näytä keräävän ja paikalliset tuntuvat jopa niin tottuneen suunnattomiin roskamääriin, että esimerkiksi pikkubussien kuskit saattavat istahtaan jalkakäytävälle ruokatauolle aivan roskakasojen viereen. Yksi tuollainen roskakatu näkyy meidän asuntomme toisen puolen ikkunasta.

Luulen, että Thaimaa on ollut siisti ennen kertakäyttöastioiden ja muovipussien yleistymistä. Ostatpa mitä vain kaupasta, se pakataan kassalla pieneen tai isompaan pussiin. Näin tekevät myös katukeittiöiden ja hedelmien myyjät. Hedelmät on pakattu valmiiksi annospaloiksi styroxlautaselle, joka on kääritty muoviin, paketti pannaan pieneen muovikassiin ja sinne tuikataan vielä pari tikkua, joilla hedelmiä on mukava napsia. Thaimaalaiset itse syövät varmasti monet kerrat päivässä katukeittiöistä ostettua ja styroxastioihin ja muovipusseihin pakattua ruokaa. Kun on syöty, roskat heitetään tien laitaan, jos roskista ei ole. Usein niitä ei tosiaankaan ole varsinkaan noiden vähemmän käveltyjen teiden varsilla.

Sen verran tuli tullessa poikettua Singaporessa, että voisi kuvitella täälläkin asioiden olevan toisin. Mutta jostain syystä Singaporen-mallia ei ole tahdottu tuoda tänne. Ihminenhän tottuu ajan kanssa vaikka mihin. Täällä on rakentamiselle asetettu tiukat ympäristövaatimukset, mutta valitettavasti jokamiehen roskaamisoikeus näkyy olevan koskematon.

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Feikkiferrari

jormas: Elo on Thaikotimme ympyröissä asettunut uomiinsa ja paljon on tullut jo tutuksi käyneitä rutiineja. Toki uuttakin keksitään joka viikolle jotakin.
Ehkä yksi mukavimmista, mutta ennen kaikkea hyödyllisimmistä on lähes joka-aamuinen kävelylenkkimme, joka pituudeltaan on 5-10 kilometriä.
Mutta ei se ole pelkkää kävelyä. Useimmiten  matka pitää sisällään punnituksen virallisella punnituspaikallamme, poliisiboxin edessä olevan 7 Eleven kaupan ovisuussa olevalla, yhdellä bahtilla toimivalla vaa'alla.

Aamulenkkiin sisältyy myös oikeastaan aina aamupala, joka usein on sodawateria kyytipoikana syöty egsalad eli munasalaatti. Sen syömiseen oiva paikka on KISS, joka on auki yötäpäivää.
Joskus ja aika usein on vaihtoehtona rantatuolissa aamu-uinnin jälkeen popsittu fruitsalad, neljää eri hedelmää sisältävä herkkulautanen.
Rannalla tulee usein pisteltyä vielä munkkikahvit päälle, joka sitten palauttaakin lenkille poltetut kalorit. Mutta hällä väliä, paino on hallinnassa ja plussaa jää joka tapauksessa fyysisen kunnon ylläpito ja kohoaminenkin.

Kuvassa kadulta bongattu Feikkiferrari, jossa merkkikin oli Maranellon keltainen. Vaan eipä ollut merkissä Ferrarin orhia, vaan oli Thaimaan norsu. Aika paljon aamulenkillä tulee siis otettua valokuvia, sillä aina on jotain kuvattavaa, koska kuviahan voi ottaa nykyisin tosi helposti satamäärin eikä se maksa käytännössä mitään. Kuvia voi sitten siirrellä omiin kansioihin säilytettävät ja loput deletoida bittiavaruuteen.

Aamulenkki kuitenkin päättyy joka kerta joskus. Usein se matkan aikana on muuttunut päivälenkiksi ja takaisin kotona olemme joskus iltapäivällä. Tai ei oikeastaan suoraan kotona, sillä vuokrasopimukseemme kuuluu laadukkaan hotelli Soi Welcomen laadukkaan allasosaston käyttöoikeus. Viimeistään siellä tulee käytyä postit läpi, sillä kellon ollessa täällä 14, os se Suomessa  vasta 9 aamulla.

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Meeri Koutaniemi ja Bebo Valdés

päivis: Hesari kirjoitti tänään kahdesta oman alansa arvostetusta taiteilijasta, valokuvaaja Meeri Koutaniemestä ja pianisti ja säveltäjä Bebo Valdésista. Juuri muuta yhdistävää tekijää näissä kahdessa ei olekaan kuin se, että molemmat ovat löytäneet tavan, jolla ilmaista itseään hatunnoston arvoisesti.

Meeri Koutaniemi on vasta 25-vuotias, mutta on jo kehuttu valokuvaaja. Hän on ilmiselvästi löytänyt oman tapansa ilmaista itseään (tai maailmaa) valokuvaamalla. Koutaniemen kuvia on parhaillaan esillä jossain näyttelyssä, Helsingissä olettaisin. Koutaniemi on opiskellut yliopistossa kuvajournalismia, mutta kertoo, ettei saanut siitä oikein mitään irti. Voisiko siis sanoa, että hän on ennemminkin itseoppinut kuvaaja?

Bebo Valdés on kuubalainen muusikko, joka "löydettiin" vasta 72-vuotiaana parikymmentä vuotta sitten. Tai ehkä musiikin kuuntelijoiden tietoisuuteen nousu tapahtui vasta sen jälkeen. Päälle ysikymppisenä äskettäin kuollut Valdés taisi jäädä muusikon ammatista eläkkeelle 72-vuotiaana, mutta tuli myöhemmin kutsutuksi johonkin orkesteriin, josta nousi laajojen musiikkipiirien tietoisuuteen ja arvostamaksi.

Ehkä jokaisella on oma paikkansa maailmassa ja sen sijaan,
että tavoittelee kuuta taivaalta, voisi yrittää olla tyytyväinen
siihen mitä saa aikaiseksi ja miten sen tekee. Ja yrittäisi
ainakin tehdä parhaansa.
Tunnustan, että usein mielessä pyörähtää, kun lukee tällaisista Koutaniemistä, että miksi itse ei ole löytänyt sitä omaa juttuaan niin, että se olisi kantanut elämässä jo varhaisista vuosista alkaen. Välillä uskottelee, että tuhertaminen joidenkin toisarvoisten asioiden parissa on sama kuin hukkaan heitetyt vuodet. Eihän se niin ole. Vai onko sittenkin? Bebo Valdésin muistoksi kirjoitettu nekrologi antoi jonkinlaista lohtua sen suhteen, että ehkä se oma juttu on löydettävissä vielä myöhemminkin, jos oikein kovasti haluaa tai elämä vain yksinkertaisesti kuljettaa oikeaan suuntaan.

Saattaa myös olla aivan itsekästä ja turhaa haihattelua kuvitella, että jokaisella olisi mahdollisuus tulla omassa tekemisessään erinomaiseksi ja alallaan jopa muita paremmaksi. Suurimmalla osalla ihmisistä on täysi työ siinä, että edes jotenkin pärjäisi päivästä toiseen ja saisi edes niukan elannon itselleen ja perheelleen. Ehkä realistisempaa onkin tavoitella tyytyväisyyttä siinä, mitä tekee kuin että tavoittelisi kuuta taivaalta. Vai pitäisikö kuitenkin tavoitella?

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Nettiriippuvuus ja vähän muutakin

jormas: 4476 stepsiä eli askelta, kun luuhattiin vähän kaupoilla, mutta pidettiin varsinaisesta lenkkeilystä yhdessä sovittu viikottainen vapaapäivä.

Vajaa vuosi sitten kartoittelin minkälainen yksi laite voisi kattaa kattavasti puhelimen tarpeeni yhdistettynä mahdollisimman monipuolisesti pienensorttisen tietokoneen käyttööni. Aivan täydellisyyteen en päässyt, mutta lähelle sitä. Laite on Samsung 7.7.

Excelin taulukkolaskentaan en osaa tehdä sillä kaavoja samoin kuin ylläpitämieni nettisivujen päivitys onnistuu kehnonlaisesti. Samoin on blogimme kirjoittamisen laita. Muu kaikki sillä sitten hoituukin hienosti. Tai jos hiuksia halkoo, niin Skypellä soittaessani en saa niin sanottua korvakaiutinta toimimaan, vaan laite kailottaa kaiken toisen osapuolen puhumat kuulijan ympäristölle. Siksi kuljetan mukanani erillisiä korvakuulokkeita, joiden avulla ongelma poistuu.

Niistä on sekin hyvä puoli, että katselen laitteella myös elokuvia ynnä uutisia milloin miltäkin palvelun tuottajalta.

Sähköpostiosoitteita, joiden postia seuraan, on seitsemän. Niiden joukossa on henkilökohtaisten lisäksi myös joitakin yhdistyksiä. Kuten www.elamantahden.fi ja www.pattayasuomiseura.fi.

Mitä muuta sillä sitten teen? Otan viiden megan kameralla valokuvia ja videon pätkiä, tallennan niitä itselleni, mutta jaan myös Picasan kuvapalvelun ja sähköpostien kautta niitä maailmalle uteliaiden ja tiedonhaluisten töllisteltäviksi.

You Tubeltakin tulee silloin tällöin etsittyä ajan- ynnä muuta vietettä sekä viihdettä. Myös Twitter ja Facebook on osa Samsungin käyttöäni.

Googlen kartta- ja paikannuspalveluita käytän myös. Esimerkiksi Hua Hinissa ollessamme pällistelimme "päiviksen kaa" linja-autoasemalla minneköhän majoittuisimme. Katselimme netistä meitä miellyttävää hotellia, joka olisi sopivan hintainen ja jossa oli tilaakin.
Sinne löysimme oikopäätä, kun klikkasin paikannuspalveluissa hotellin kotisivulinkkiä. Ja jo vain, 2,2 kilometriä tuohon suuntaan 20 metrin tarkkuudella.
Tabletistani löytyy myös oiva suomenkielinen, varsinainen navigointiohjelma, joka onkin hyvä väline silloin, kun on ajamalla suunnistettava jonnekin.

Entäpä mitä muuta? Vaikka koneessa on Anroid-järjestelmä, avaa ja tallentaa se tärkeimmät Windows ja Adobe ohjelmat kätevän Polaris ohjelmapaketin avulla.

Piirustusohjelmalla väännän välillä jonkun jutun itselleni tai muille silloin, kun jostakin on tehtävä niin sanottu rautalankamalli.

Chattailuakin tulee tekstiviestien lisäksi harrastettua joidenkin kanssa vastapuolen valmiuksien ja tottumusten mukaan.

Aivan oiva apuväline minulle, jolla kielitaito on varsin rajallinen, on Googlen kääntäjä ja sen yhteydessä olevat sanakirjat. Se kääntää vaikka mitä vaikka mille kielelle ottaen huomioon esimerkiksi thaikielen omat kirjaimet. Kun menen kauppaan ja tarvitsen hiustenleikkuukoneen, kirjoitan sen kääntäjään suomeksi ja se kääntää sen myyjälle thaiksi, jos hänen englantinsa ei taivu ymmärtämään luettua tai lausumaani.

Laskintakin tulee käytettyä aika paljon, kuten myös säätietoja. Niihin olen tallentanut kymmenen eri paikkakunnan tiedot muistiin, joten hetkessä voin katsoa paljonko on Novosibirskissä juuri nyt pakkasta ja mitä ilmoja sinne ja sinne sun tänne ennustetaan tulevaksi viikoksi. Jokilaaksossakin pitelee pakkasia näköjään edelleen.

On oikein mukavaa olla tupakan ja viinan sijaan tietokoneriippuvainen.

lauantai 23. maaliskuuta 2013

Kaikkeen tottuu Thaimaassakin

päivis: En ole laskenut, monesko kerta tämä on, kun olen Thaimaassa. Sen olen kuitenkin pannut merkille, että en enää huomioi joitakin tiettyjä asioita samalla tavalla kuin aikaisemmin. Alkuaikoina tuntui, että kaikkialla liikkui pariskuntia, joissa mies oli vanhempi länsimaalainen (usein oikein reilusti vanha) ja nainen nuori (monesti tosi nuori) thaikku. Näiden silmin havaiten epäsuhtaisten parien määrä tuskin on mihinkään vähentynyt, mutta en vain enää noteeraa koko ilmiötä.

En myöskään poimi thaimaalaisten englannin kielestä sanoja, joissa he muuttavat r-kirjaimen l-kirjaimeksi, koska r on heille vaikea lausuttava. Ennen sekin pisti korvaan, yleensä asia huvitti. Itsekin saattoi monesti sanoa jollekin innokkaalle kauppiaalle, että "tumolou". Siis huomenna, tomorrow. Sillä sanallahan he itsekin usein toivovat, että ehkä kaupat syntyvät tai falangi ostaa palvelun seuraavana päivänä. Falangikaan eli ulkomaalainen ei tietysti ole falangi vaan ärrällä farangi. Mutta kaikki puhuvat thaimaalaisittain falangeista.

Työtä tekevien thaimaalaisten elämää on mukava tarkkailla.
Kalastajien puuhia seurasimme Hua Hinissä.
Samoin huomiotta jää jo sekin, että edelleen täällä ajellaan yleisesti mopolla (noin 110-125-kuutioinen skootteri) kolme, jopa neljä päällä. Perheet pakkaavat helposti kyytiin isän ja äidin lisäksi kolme pientä lasta. Ajotapaan on niin tottunut, ettei ylikuormia mitenkään enää poimi liikenteen seasta katseellaan.

Edelleen kiinnitän huomiota erilaisiin työntekijöihin. Ehkä jopa enemmän kuin ennen saatan katsella ja miettiä heidän elämäänsä. Alkuaikojen kuvitelma aina hymyilevistä thaimaalaisistakin on hieman haalistunut tarkkailun myötä. Ehkä tähän aikaan vuodesta highseasonin, vilkkaimman turistikauden rasitus alkaa jo näkyä. Joillakin hymy ja ystävällinen katse on silti edelleen herkässä. Ja nyrpeimmältäkin näyttävään kahvilan myyjään saa yleensä ystävällisen kontaktin, kun muistaa lausua huomenet tai tervehtiä jotenkin muuten.

Koirat ovat kyllä edelleen jokapäiväinen huomion asia. Useimmiten niistä tulee hyvä mieli, mutta välillä tuntee myös surua esimerkiksi sairaita tai nälkiintyneen oloisia koiria nähdessä. Huomiomme koirien vähentymisestä oli oikea. Hawai'ilta Thaimaahan koiria ja ihmisiä auttamaan rantautunut jenkki kertoi, että koiria on roudattu etelään, Sattahipiin. Siellä niillä hänen mukaansa asiat ovat huonosti ja moni heittää henkensä.

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Kroisos Pennoset, osa 2

jormas: 7696 steps. Eilen törsäsin ja ostin Timex-kellon, jossa on askel-, matka- ja kalorimittarit. Jä tänään kävelin sen mukaan edellä mainitun askelmäärän.

Mutta sitten toiseen asiaan.
Anonyymi lukijamme ja blogikommentoijamme harrastaa sitä mitä moni muukin. Hän lukee sanan sieltä ja toisen täältä ja niistä hän sitten muodostaa omaan mielentilaan passelin kokonaisuuden, jonka hän ilmaisee haluamallaan tavalla haluamassaan paikassa. Tällä kertaa meidän blogimme ansiokkaana kommentaattorina. Se onkin hänen oikeutensa ja kaikkien muidenkin sekä yksi blogimme tarkoituksista. Johtuneeko suuresta suustani, mutta enemmänkin saisi olla mielipiteiden kirjoa.

Kommentaattorille ei kuitenkaan riittänyt raukalankamallini tuloista  Thaimaassa ja Suomessa vaan hän on sitä mieltä, että thaimaalainen voi käydä 250 euron kuukausipalkalla useammin ABC-asemalla syömässä kuin Anonyymi suomalainen yli 2500 euron palkalla, jonka hän saa alle viiden viikkotyöpäivän työrupeamista.
Esimerkkini mukainen thaimaalainen sen sijaan tarvtsee 250 euron bruttopalkkaan 7-päiväiset työviikot ja usein kymmenen tunnin työpäivät, joten omalla  laskuopillani en pääse kiinni, mitä mahtaa nimetön kirjoittaja tarkoittaa.

Yhdessä asiassa olen hänen kanssaan kuitenkin samaa mieltä. Että keskiverto thaimaalaisella saattaa mennä häntä paremmin. Se ei kuitenkaan johdu rahan määrästä pussissa tai lompakon pohjalla, vaan elämän asenteesta, jossa varsinkaan päällimmäisenä ei ole valittaminen eikä toisten kadehtiminen.

 

torstai 21. maaliskuuta 2013

Hua Hinin apinat varastelevat

päivis: Nyt ollaan jo kotona, mutta eilen vielä käveltiin pitkä ja upea Hua Hinin ranta suunnilleen päästä päähän. Jonkun arvion mukaan se on ehkä noin seitsemän kilometriä pitkä. Ainakin aikaa siinä kului kävellessä hyvinkin tuon verran. Rannan toisessa päässä on Apinavuoreksi kutsuttu paikka. Kaukaa se näyttää korkealta ja jo etukäteen ahdisti ajatus sinne kiipeämisestä rappusia pitkin. Se ei lopulta ollutkaan homma eikä mikään.

Emo vietti poikasineen rauhallista puoltapäivää Apinavuorella.
Apinavuoren apinat sen sijaan ovat maineensa veroisia. Ihmisiä varoitellaan, että ne rosvoavat vaikka rahat taskusta, jos huomaavat lompakon pullistelevan. Emme kokeneet apinoita sellaiseksi uhkaksi, sillä ne kyllä näyttivät väistävän vastaantulevaa ihmistä. Mutta kuinka ollakaan. Ostimma pullot limsaa ja minun pulloni seisoi kahvilan pöydällä sen pienen hetken, kun siirsin tuolia lähemmäksi. Niinpä jo apina nappasi korkkaamattoman pullon ja pakoon pötkiessään iski siihen hampaansa, että pääsi juomaan.

Apinat olivat selvästi vuoren isäntiä ja emäntiä, mutta eivät kyllä ihan kaikkialla. Ylhäällä, jossa taisi olla temppelikin, yhtä osaa vuoresta vartioi koira, joka oli ottanut elämäntehtäväkseen apinoiden hätistelemisen reviiriltään. Muualla koirat ja kissat elelivät suhteellisen sopuisasti keskenään.

Paluumatka junalla Bangkokiin jäi vain haaveeksi. Ensimmäinen juna olisi lähtenyt Hua Hinistä melkein ennen kukon laulua ja seuraavassa ei enää lipunmyyjän mukaan ollut tilaa. Sitä paitsi se lähti vasta iltapäivällä ja matka olisi kestänyt viisi tuntia. Päädyimme pikkubussiin, joka ajoi tuhatta ja sataa aina kun siihen vain tarjoutui tilaisuus. Meni siinäkin matkassa silti melkein kolme tuntia. Mutta pääsimme myös seuraamaan, miten kaasulla kulkevan auton tankkaus tapahtuu. Pikkubussilla matka oli muutenkin halvempi kuin lentokenttäbussilla, se maksoi vain 180 bahtia. Nyt ei oikein tiedä edes sanoa, mitä se on euroissa, kun euron kurssi suhteessa Thaimaan bahtiin laskee kaiken aikaa niin kuin lehmän häntä.

Loppumatkan Bangkokista kotiin teimme jo aikaisemmin testatulla tavalla: ajoimme skytrainillä kentälle ja sieltä lentokenttäbussilla Jomtienille.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Kroisos Pennoset

jormas: Joku anonyymi oli kommentoinut ansiokkaasti "Ei matala maja" kirjoutusta ollen sitä mieltä, että Thaimaassa tai thaimaalainen elelee leveämmin kuin hän konsanaan asuntolainojensa kanssa.
Vaan eipä se taida olla aivan niin. Laitan tähän esimerkin, ja muuttelen paikallista valuuttaa samalla euroiksi, jotta ei mahdollisen asiastakiinnostuneen tarvitse laskukoneen kanssa muunnella valuutoita.

Vertailukaan ei ole helppoa, sillä maissa on sangen erilainen tulotaso. Joka tapauksessa thaimaalaisen peruspalkka on 8000 bahtia kuukaudessa. Se on noin 200 euroa. Moni  heistä hankkii 250 euroa, mutta tekee silloin  seitsemänpäiväistä työviikkoa. Normaalilta sunnuntaityöltä ei makseta mitään korotettuja palkkoja ja työpäivätkin ovat Suomen vastaavia pitemmät.

Jos thaimaalainen tai kuka hyvänsä käy syömässä Suomen ABC-asemia vastaavassa paikassa niin sanottua länsiruokaa, maksaa hän siitä juoman kanssa keskimäärin 8 euroa annos. Toisin sanoen, jos tekee joka päivä töitä, riittää raha käydä syömässä joka päivä paikoissa, joissa keskiverto turistikin syö. Mihinkään muuhun ei raha sitten riitäkään.

Usein täällä ollessa pohdin, että miltähän mahtaisi Suomessa tuntua, jos meillä esimerkiksi kovastikin lisääntyvät venäläisturistit söisivät sellaisissa paikoissa, joihin suomalaisella keskivertoduunarilla ei olisi mahdollisuuksia kuin kurkkia lasin takaa ulkopuolelta. Luulenpa, että emme kauaa sietäisi sitä.

Polttoaine maksaa noin 30-40 bahtia litra eli pyöreästi euron. Thaimaalainen saa kuukauden tilillään 250 litraa menovettä, jos tekee töitä seitsemän päivää viikossa.

Joten kyllä se on kukkua ja kaukana todellisuudesta, että Thaimaassa olisi paikallisella leveämmät oltavat kuin Suomessa. Työtönkin elää Suomessa kuin kroisos köyhään thaimaalaiseen verrattuna, sillä työttömyyskorvaus tai niin sanottu sosiaalihuolto on täällä lähestulkoon kuollut kirjain.
Silti tätä sanotaan hymyjen maaksi ja sitä täällä kyllä riittää meille muualta tulleille jaettavaksi, vaikka emme todellakaan sitä useinkaan ansaitsisi.

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Hua Hin on hienompi kuin Pattaya

päivis: Tämänpäiväisen perusteella en silti osaa vielä ottaa kantaa, kumpi on viihtyisämpi. Pattayan iloiseen sekamelskaan on jo niin tottunut, että silmiin pistää heti, jos jossain muualla Thaimaassa on asiat ikään kuin hoidettu paremmin. Ehkä kuninkaan kesäpalatsin sijainti jossain päin Hua Hinia vaikuttaa siihen, että täällä ulkoiseen ilmeeseen kiinnitetään paremmin huomiota.

Pattayalta Hua Hiniin voi kai matkustaa useammallakin tavalla. Joskus se on onnistunut jopa veneellä yli Siamin lahden. Kaupungithan ovat lähes vastarannalla toisiinsa nähden. Nyt reittiliikennettä ei tietääkseni ole. Me valitsimme Jomtienilta lähtevän lentokenttäbussin, jonka kentällä parin tunnin odottelun jälkeen vaihdoimme Hua Hiniin menevään bussiin. Sama firma on liikennöinyt kentältä Hua Hininkin suuntaan marraskuusta lähtien. Bussit ovat mukavia ja jalkatilaa on hyvin. Sitä osaa arvostaa varsinkin, jos jatkaa jompaan kumpaan suuntaan pitkän lentomatkan jälkeen.

Bangkok on vähän samanlainen sekamelska kuin on Pattayakin, mutta sen
kansainväliseltä lentokentältä voi löytää tällaisenkin puutarhauidyllin.
Jomtienin ja kentän välin bussi selvittää alle kahdessa tunnissa, Hua Hiniin matka kentältä kestää kolmisen tuntia. Jomtienin lippu maksaa 134 bahtia ja Hua Hinin 305 bahtia.

Jomtienilta kentälle matkustimme aamulla aivan tuliterällä bussilla. Istuimme kuskin takana ja Jorma huomasi, että mittarissa oli vain noin 5000 ajokilometriä. Ehkä siitä syystä bussi-isäntä vahti matkustajia erityisellä tarkkuudella ja ensin vilkaisi meitä tuimasti, kun innostuimme puhumaan turhan kovaäänisesti. Hetken päästä joku thaikku puolestaan kailotti puhelimeen tai vieruskaverilleen liian suureen ääneen ja niinpä hänetkin bussi-isäntä laittoi ruotuun. Jäin vain miettimään, eikö siinä tilanteessa tapahtunut thaimaalaisten kovasti pelkäämä kasvojen menetys. Thaikuthan kuulemma välttävät kaikin tavoin toistensa loukkaamista. Loukkaus kai on, jos aikuista pannaan ojennukseen.

Varsinkin highseasonin aikaan lentokenttäbussit saattavat olla täynnä. Siksi ostimme Hua Hinin liput etukäteen netistä ja Jomtienilta jo muutamaa päivää ennen matkaa. Hua Hinin bussi ei kuitenkaan ollut täynnä, mutta saimmepa haluamamme istumapaikat, kun liput hankittiin bussifirman nettisivuilta.

Taksit täällä ovat erilaisia kuin Pattayan ja Jomtienin suunnalla. Tai en ainakaan onnistunut näkemään yhtään tavallista lavataksia. Eräänlaisia lavatakseja on täälläkin, mutta ne muistuttavat ehkä enemmänkin tuk-tukeja. Emme kuitenkaan testanneet julkista liikennettä, vaan teimme reippaan alkuiltakävelyn, kun olimme saaneet päähämme, että haluamme tiettyyn hotelliin, jonka bongasimme netistä. Reilun kahden kilometrin kävely kannatti: hotellissa oli vapaata tilaa ja miellyttävä, joskis kalliin puoleinen huone on käytössämme ainakin torstaihin asti.

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Absoluuttinen totuus

jormas: päiviksen kanssa  meillä on virallinen punnituspaikka ja punnitus poliisiboxin ja Seven Eleven-kaupan edessä olevalla vaa'alla. Minä painan yhdeksänkymmentä ja jotain ja päivis siitä suunnilleen puolet tai hieman yli.

Eilen kannattatelin häntä Soi Welcome hotellin allasosastolla vedessä. Ja hän oli kevyt kuin höyhen eikä missään tapauksessa  painanut lähellekään viittäkymmentä kiloa. Siis paljonko päivis todellisuudessa sitten painaa?
Turistimatkat ovat jo nyt mahdollisia maan vetovoiman ulkopuolelle. Ja ehkä tulevaisuudessa myös esimerkiksi kuuhun, jolloin ollaan kuun vetovoiman piirissä maan vetovoiman sijaan.
Entä paljonko päivis painaa avaruudessa ja paljonko hän painaa maassa ja kuussa? Eri verran jokatapauksessa paikasta riippuen. Mikä on siis hänen painonsa absoluuttinen totuus, vai onko edes sellaista, vaan jokaisella on oma totuutensa?

Entäpä valtakuntamme taloudellisesti rikkain mies, joka on käyttänyt lähes koko elämänsä kerätäkseen maallista mammonaa. Ja vastakohtana ryysyinen taivaanrannan maalari, joka aamusta iltaan on istunut koko elämänsä Tyynenmeren rannalla katsellen aaltoja ja pohtien, että minne minun sieluni joutuu, kun kuolen?
Tai hän pohtii onko sielua edes olemassa ja jos ei, niin miksi olen elänyt kuten olen elänyt , ja miten ja miksi elää mahdollinen jälkikasvuni.

Kumpi näistä kahdesta, rikas vai köyhä on lähempänä absoluuttista totuutta?

Minä en sitä tiedä ja voi olla, että jos jotain on joku ihmistä suurempi jossain tarkoittanut, niin se on se, että se ei koskaan ihmiselle tässä elämässä selviäkään.

Eräs moottoripyöräjengi kanssani käyttää samaa slogania, joka istuu tähän oivallisesti: "Jos matkalla oleminen on kaikki, on perillä olo pettymys." Sen mukaan on tarkoitettu, että kaikki salaisuudet selviävät, mutta jossain muualla kuin maapallolla.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Thaimaalaista leivänhankintaa

päivis: Siteerasin joskus edellisellä reissulla täällä blogissa Pattaya Business -lehden artikkelia, jossa kerrottiin muistaakseni suurimman osan työvoimasta olevan niitä, jotka eivät oikeastaan edes ole virallista työvoimaa. He tekevät töitä, josta saavat meikäläisittäin aivan mitättömän pienen palkan. Thaimaassa on vähimmäispalkkalaki, mutta sekään ei koske kuin suurimmissa kaupungeissa eläviä.

Pyyhkeitä myymällä moni elättää itsensä.
Olen yrittänyt miettiä, miten thaimaalaiset pienipalkkaiset näyttävät kuitenkin nurkumatta tyytyvän kohtaloonsa. Enhän tietenkään tunne tätä yhteiskuntaa niin  hyvin, että voisin ihan varmaksi sanoa, että "tyytyvät kontaloonsa". Siltä se kuitenkin näyttää. Jotta näin voi olla, ihmisten pitää ajatella eri tavalla kuin vaikka me suomalaiset ajattelemme. Mehän uskomme ja uskottelemme itsellemme, että suunnilleen jokaisella pitää olla omistusasunto tai ainakin pitää olla pyrkimys sellaisen hankintaan. Autokin pitäisi saada ja mökki ostaa. Jälkeläisille pitää jättää perintöjä.

Thaimaalaiset, tai ehkä suuri osa heistä, ei kenties ajattele näin. Jotta voi elää päivästä toiseen kädestä suuhun, käytännössä ruokapalkalla, pitää ihan varmasti ajatella eri tavalla. Jos tavoitteet olisivat niin kuin meillä suomalaisilla, varmasti syntyisi suuria mielenosoituksia oikeudenmukaisuuden ja parempien palkkojen toivossa.

Arvanmyyjiä kokoontuneena tauolle.
Olen seurannut usein esimerkiksi pienten hieromayritysten henkilökuntaa. Näyttää siltä, että he viettävät kaiket päivät työpaikkansa edustalla ja syövät. Touhu näyttää kovin tehottomalta ja varmasti se meidän mittapuumme mukaan sitä onkin. Sisään saattaa silloin tällöin mennä joku hierontaa haluava asiakas, mutta harvakseltaan. Asiakkaita ei yksinkertaisesti riitä koko päiväksi, mutta silti henkilökunta on kaiken aikaa valmiudessa ottamaan heitä vastaan. Joskus olen kyllä huomannut, että joihinkin paikkoihin asiakkaat rynnistävät vasta myöhemmin illalla. Ehkä päivän tili tehdään silloin.

Rannan numero 33 monitoimimies on muun muassa kalastaja.
Tässä hän lähtee viemään merelle itse rakentamaansa pyydystä.
Moni työllistää itse itsensä tai hankkii lisäansioita pienen työpalkkansa lisäksi. Konstit ovat monet. Pullojen kerääminen on yksi tulonlähde, vaikka virallista pullojen kierrätysjärjestelmää ei näytäkään olevan.

Kalastus on täällä luonnollinen pää- tai sivuelinkeino monelle, onhan Pattaya meren rannalla. Monen työpaikka kulkee pyörien päällä, sillä täällä liikkuvasta "myymälästä" voi ostaa ruoka-annoksia, hedelmiä, lettuja, huonekaluja, tarroja, siivousvälineitä ja ties mitä.

Täällä myös lapsityövoima kukoistaa, mutta ainakaan turistille se ei näyttäydy ankeina tehdassaleina, joissa ehkä pienet kädet tekevät jotain tarpeellista, sen sijaan että niillä viitattaisiin opettajalle ja tehtäisiin läksyjä. Usein äidin perässä rannalla kulkee alle kouluikäinen lapsi ja myy vaikka vessapaperirullia. Äiti - tai isä - voi myydä jotain mielestään tähdellisempää. Tänään katselimme sivusta, kun pieni suomalaislapsi oli asiakkaan roolissa ja melkein samankokoinen thaimaalaislapsi möi vapauden varpuselle. 20 bahtilla, vähän päälle 50 sentillä, lintu pääsi pyrähtämään lentoon pienestä häkistään. Joidenkin mielestä varpuset palaavat hetken päästä takaisin häkkiin. Tiedä häntä.

lauantai 16. maaliskuuta 2013

Ei matala maja

jormas: päivis nosti eilen esiin mielenkiintoisen asian, kun hän kirjoitti sähköpostien lähettämisistä ja vastaanottamisista. Lähinnä keskustelua  herättää kaikki se posti, jonka vastaantottaja luokittelee roskapostiksi ja lähettäjä taas ei. Toki on myös niitä, jotka lähettäjäkin tietää roskapostiksi, mutta lähettää silti. Niiden tarkoitus on silloin kai tukkia milloin mitäkin palvelinta tai  tehdä vaan muuta kiusaa. Sitten on sähköpostitse kulkevia kaiken maailman haittaohjelmia, mutta myös virustäytteisiä sellaisia, jotka onneksi ajan tasalla olevat virustorjuntaohjelmat aika hyvin seulovat pois.


Viimeksi oli kuvana lippalakkikoti ja tässä kotimaja, joskaan ei matala
Mutta joskus on vastaanottajalla väärä käsitys oman valtansa suuruudesta. Se ilmenee esimerkiksi siten, että vastaanottaja haluaa ohjeistaa vaikkapa minua mitä hänen mielestään saan hänelle lähettää ja mitä taas en.
Mutta eihän se niin mene, vaan minulla on oikeus lähettää mitä lystään ja kunhan vastaan myös niistä. Minulla on hyvin yksinkertainen ratkaisumalli moiseen ongelmaan, joka on on ja off, kuten kuuluukin. Vaastaanottaja voi halutessaan laittaa minun sähköpostiosoitteeni boikottiin, jolloin taitaa käydä niin, että en pääse posteineni edes vastaanottajan roskapostilaatikkoon. Niin tai näin, yksinkertaista ja simppeliä.

Täällä Parttayalla on aika mennyt varsin vikkelästi, vaikka todellisuudessa se taitaa vain tuntua siltä, sillä eiköhän aika kulje aina samaa vauhtia. Sama ilmiö muuten on yhden vanhan, alan miehiltä kuullussa viisaudessa vai olisiko se vain sutkaus: "Kun lopettaa laulun, viinin ja naiset, ei elämä siitä pitene, mutta se kyllä tuntuu pitemmältä.

Ensi viikolla on meillä ajatuksena karauttaa linja-autolla lentokentän kautta Siaminlahden toiselle puolella Hua Hiniin. Olla siellä yö tai kaksi ja tallustella ainakin sen upea ranta päästä päähän. Sekä käydä tietenkin sukuloimassa apinavuorella. Selvennykseksi, että tietojeni mukaan siellä ei liene puolisoni sukulaisia.

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Sähköpostin tuomaa

päivis: Muistan miten työpaikallani kävi jokunen vuosi sitten hirveä älämölö siitä, kun jotkut työntekijät kokivat lähestulkoon ahdistavaksi sen, että tietyt sähköpostit päätyivät jokaisen tietokoneelle, vaikka joukossa oli asioita, jotka eivät koskettaneet ko. henkilöitä. Pidin möykkää lähinnä huvittavana, sillä turhiksi koetut sähköpostit voi helposti deletoida ja kun tyhjentää vielä Poistetut-laatikonkin, niin ikävät sähköpostit ovat pois silmistä ja pois mielestä.

Olen edelleen silloisen mielipiteeni takana, vaikka omiin sähköpostiosoitteisiini tuleekin melkoinen määrä ihan turhaa ja välillä käsittämätöntäkin tavaraa. Välillä jotkut työsähköpostit tai varsin asiallisetkin sähköpostit päätyvät suoraan roskapoisteihin, joten sekin laatikko on käytävä aina läpi, jotta tärkeitä sähköposteja ei joutuisi hukkaan.

Mutta auta armias niitä typeriä sähköposteja. Eniten tulee lainatarjouksia. Tai vipeistä lähinnä on kyse. Kukaan ei oikeasti tarjoudu lainaamaan kovin suurta summaa rahaa. Tarjoukset ryhtyä avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin ovat kaikkein vastamielisimpiä. Huvittavia puolestaan lupaukset nopeasta laihtumisesta. Tai ihmettelyt, miksi en ole jo käynyt hakemassa ilmaiseksi luvattua puhelinta. Tai kun sähköpostin lähettäjä lupaa, että olen yksi kolmesta, jotka ovat jo voittaneet jotain kivaa. Niiden kahden muun nimet tietysti julkistetaan siinä samalla ja nimet ovat välillä mitä sattuu.

Jos olisin lehtimyyjä, olisin varmasti tosi harmissani, että työni valuu hukkaan niin kuin vesi hanhen selästä. Lehtitarjoukset päätyvät lähes poikkeuksetta roskaposteihin ja osa niistä typerimmistä suoraan Saapuneet-kansioon. En tunne logiikkaa, miksi on näin. Onneksi en ole lehtimyyjä.

torstai 14. maaliskuuta 2013

Maailmaa kiertänyt matkaaja Thaimaan koneessa

jormas: Eilisen päivän lehdessä oli juttu, kun Thaimaan lento Suomesta oli saanut nolon lopun.
Matkassa oli kai isolla T-kirjaimella kirjoitettava turisti, joka oli ostanut Tax freestä ihan oman ja kokonaisen konjakkipullon ja päätti siemailla sen heti alkumatkasta koneessa nuppiinsa. Ja heti kun oli kaali täynnä laatuviinaa, piti aloittaa örvellys, jonka ensisijaisena kohteena oli vieressä istunut naismatkustaja.

Lippalakkikoti Pattayalla
Sitä oli sitten käynyt koko väki kipparia myöten siunailemassa tätä maailmanmatkaajaa, jonka johdosta lentajä teki päätöksen, että kurvataan Moskovan päältä takaisin Vantaalle.
Tämän ilmoituksen johdosta oli koneessa vasta varsinainen älämölö alkanut ja konjakilla itsetuntoaan vahvistaneen lomalaisen eloa ja turvallisuutta piti huolehtia oikein henkilökunnan jäsenten istumalla sällin molemmin puolin.

Ja kun kaikki menee kohdalleen, niin silloin on matka alkanut täydellisesti. Kun jengi oli laskeutunut kentälle, sanoivat työaikasäännökset, että tämä henkilökunta ei voi lentää enää minnekään ilman yön mittaisia tirsoja. Joten myös matkustajille piti katsella kortteerit yöksi.

Mutta kas, Kivikylän ja ympäristön hotellimestat oli buukattu täyteen ja jengi piti roudata Hyvinkäälle yöksi. Sen pituinen se.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Thaimaassa ruoka on aina läsnä

päivis: Thaimaassa ruoka ja ruokakulttuuri ovat aina ja kaikkialla läsnä. Tai näin on ainakin tiheästi asutuilla paikoilla, kuten Pattayalla ja tietysti sen kupeessa Jomtienilla, jossa me asumme. Vaikka mihin suuntaan täällä päätään kääntää, näkee ihan varmasti jonkun ruokaravintolan, pienemmän ruokakojun tai kärryistään lämmintä ruokaa tai hedelmiä myyvän kauppiaan.

Oma lukunsa ovat tarjottimien kanssa kulkevat myyjät, joita näkee varsinkin rannoilla. Osalla on suurelle tarjottimelle ladattuna moneen kerrokseen friteerattuja meren eläviä, kevätrullia ja ties mitä. Siinä kylmä- ja kuumaketjuista tarkka suomalainen kyllä joutuu miettimään kahdesti, minkä pöpön niistä saa, jos syö. Useimmat kyllä selviävät ilman ongelmia. Näin olen päätellyt.


Tässä syntyy kadun reunalla sujuvasti jotain salaattia. Aineksina
näyttäisi olevan kaalia, tomaattia ja chiliä, ehkä jotain muutakin.
Me syömme hedelmiä joka päivä ja huomattavasti enemmän kuin kotimaassa. Hedelmien halpuus ei ole ainut syy. Suurin syy on varmaan siinä, että niitä tosiaan on kaikkialla tarjolla ja niitä lähestulkoon tuputetaan ostettaviksi. Tuputtaminen on kuitenkin varsin leppoisaa. Kertaakaan en Thaimaassa ole törmännyt aggressiiviseen kaupankäyntiin. Joskus räätäliliikkeiden edustalla myyjät tosin saattavat tuppautua turhan lähelle.

Täällä näkee varsinkin toreilla ja suuremmissa elintarvikeliikkeissä hedelmiä, joita en muista Suomessa koskaan nähneeni. Olemme joitakin oudompia joskus maistelleet, mutta mieltymys on kuitenkin jäänyt varsin pieneen hedelmävalikoimaan. Oma suosikkini on papaija ja seuraavana ehkä ananas. Ananaksiakin on useita eri laatuja. En niitä mitenkään tunnista, mutta kerran lähitorin myyjä hieman valisti kahdesta eri ananaslajista ja silloin saattoi huomata niiden jonkinlaisen makueron.

Dragonfruit on yksi suosikeistani. Sillä on joku muukin nimi ja olen niitä nähnyt välillä Suomessakin. Hinta on kyllä kotimaassa aika huikea. Mangon syönnistä en ole juurikaan innostunut. Minusta siinä on hedelmänä hieman outo sivumaku, mutta mehuna se sen sijaan on aivan ihanaa.

Me usein rannalla tilaamme mixfruitin ja siihen tulee silloin yksi pilkottu banaani, papaijaa, vesimelonia ja ananasta. Lautasen reunalla on vielä usein puolikas lime, jonka mehun voi puristaa hedelmien päälle. Se sopii minusta niille oikein hyvin.

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Työtä ja puuhastelua

jormas: päivis kirjoitteli etätöistä ja niitä on tullut minunkin silloin tällöin tehtyä. Suurin ero tulee siitä, että päivis saa tekemisistään palkan ja minä taas en. Vaan ei se intoa lannista, sillä omaksi iloksikin on mukava puuhastella yhtä ja toista.

Tänään sillä sektorilla oli sivullisen kirjoittaminen A-klinikkasäätiön Tiimi-lehteen. Aiheena oli mikä on kenenkin henkireikä. Itse pohdin sitä kirjoituksessani siitä näkökulmasta mistä saan voimia jatkaa ylipäätään päihdetyön parissa tavalla tai toisella. Ehkä julkaisen kirjoituksen blogissamme sen jälkeen, kun Tiimi on sen tehnyt.

Muistaakseni Ilta-Sanomista bongattu kuva, jossa pieni poika
asuu kontissa ja maksaa vuokraa 80 taalaa kuukaudessa.
Niin ikään tänään onkin tullut istuttua myös urakalla veden ääressä. Ensin puoli päivää Siaminlahden rannalla varjon alla rantatuolissa ja iltapäivä hotellin uima-altaalla, niin ikään varjossa.

Ja päivis vieressä koneella etätöitä tehden. Aiheena taisi hänellä olla Sininauhasäätiön vuosiraportti. Tämän voi vapaasti työnantajan edustaja mahdollisesti blogiamme lukiessaan ottaa virallisena tuntikortin korvaavana seurantaraporttina, josta ei tarvitse maksaa minulle mitään.

Kolmen päivän päästä lähtevät alakerrasta verrattomat naapurimme, Pulkkisen pariskunta uuteen kotiin, joka on tässä aivan lähellä. Tilaa enemmän ja mitä lie mikä veti puoleensa Seuran tiloja enemmän. Mutta tuleen ei jäädä senkään osalta makaamaan, silllä tilalle on tulossa Jussi, joka on oikein oiva naapuri hänkin. Joten tervetuloa Jussi ja Jussin muru? Pannaan Soi Welcomen asiat entistä paremmalle tolalle.

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Etätöissä Thaimaassa

päivis: Minulta on mennyt Helsingin Sanomien uutisointi aiheesta etätyö täysin ohi. Tänään joku mielipidepalstan kirjoittaja totesi, että aiheesta on virinnyt keskustelua. Jossain firmassa etätyöstä ollaan luopumassa tai ainakin sitä vähentämässä sen oletetun tuottamattomuuden tai innovaatioiden puutteiden johdosta (mitähän sekin tarkoittaa tässä yhteydessä).

Kirjoittaja sälyttää vastuuta esimiehelle, jonka tulisi seurata, että etätyötäkin tehdään terveellisessä ja turvallisessa ympäristössä, ottaa ajoissa yhteyttä, jos jotain huolen aihetta ilmenee motivaation tai jaksamisen suhteen. Erityisen pahoillaan kirjoittaja on, jos etätyötä aletaan rajoittaa siksi, että se ei sovi kaikille eikä kaikkiin tilanteisiin. Hyvin suunniteltuna ja toteutettuna etätyössä voivat kaikki voittaa.

Minä olen tottunut tekemään etätyötä jo vuosikaudet. Ennen nykyisiä tehtäviäni toimin freelancerina ja ehkä niiltä ajoilta vierastan edelleen ajatusta siitä, että pitää aamulla olla jollakin kellon lyömällä omassa työhuoneessa ja lähteä sieltä taas pois tiettynä aikana. Ikään kuin työasiat eivät kulkisi mukana iltaisin, öisinkin tai viikonloppuina. Jorma on joskus sanonut puolileikillään tai ehkä puolitosissaan, että kun on yön vatvonut jotain työasiaa ja päätynyt ehkä ratkaisuunkin, seuraavan päivän työt on tehty. Minun työnkuvaani se sopii vain osittain, mutta myönnettävä on, että usein joku yöllinen pohdinta konkretisoituu myöhemmin omassa työssä. Tuollaista pohdintaa kutsutaan kai asioiden suunnitteluksi.

Kun itse olen varsinaisilla etätyöjaksoilla, kuten nyt, listaan etukäteen asioita, joita jaksoon sisältyy. Tiedostan myös sen, että varsinkin sähköposti tuo tullessaan paljon muita tehtäviä, jotka ajavat etukäteen suunniteltujen työtehtävien ohi. Tai ainakin joidenkin töiden.

Työaikani myös jaksottuu eri tavalla kuin kotimaassa. Täällähän kello on nyt viisi tuntia Suomen aikaa edellä, kesäaikaan neljä tuntia. Aloitankin päiväni silloin, kun Suomessa vasta ollaan päästy parhaaseen uneen. Vastaavasti voin pitää välillä vapaata ja palata taas töiden ääreen, kun kotimaassakin ollaan aloitettu työt. Työpäiväni siis painottuvat täkäläiseen aamuun ja myöhempään iltapäivään ja iltaan. Koska Suomessa vielä neljän ja viiden aikaan iltapäivällä pakerretaan töissä, saatan minäkin tehdä samoin, mutta kello on silloin jo 21 tai 22 paikallista aikaa. Riippuu vähän, mitä milloinkin on meneillään.

Täällä olen vähän kotimaata paremmin onnistunut pyhittämään viikonloput vapaa-ajanvietolle, mutta huomaan, ettei sekään aina onnistu.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Panoraamakuva

Soi Welcome hotellin allasosaston käyttöoikeus kuuluu vuokrasopimukseemme.
Kuvaa klikkaamalla näet sen suurempana.
Eilen tai toissapäivänä kuuntelin kiinteistövälittäjää, joista osa näköjään muuttuu kiinteistövalittajiksi, jos emme olekaan ostamassa heidän tuotettaan. Minua ei haittaa, jos kehuu omaansa, mutta ei tee sitä muita haukkumalla.
Se on kuin vuosikymmenten aikana kovastikin tutuiksi tulleet huonot pomot ja välillä työkaveritkin, jotka päästäkseen esiin ja saadakseen pontta puheilleen sekä aseman vaatimaa auktoriteettiutta, haukkuvat tai muuten painavat muita. Mutta auktoriteettius ja sen myötä karisma eivät tule nappia painamalla. Selän takana naurunalaiseksi menettelyllä kyllä pääsee lähes automaattisesti.
Minusta se on alamittaisen ihmisen alamittaista tekemistä, johon toki huomaan lankeavani itsekin aivan turhan usein.

Mutta  takaisin kiinteistökauppureihin. Yksi heistä kehui omaa tabloidlaitettaan ja tuli maininneeksi sen kamerassa olevasta panoraamakuvausominaisuudesta. Ja kun itseäni tunnen, pitää nimenomaan omat laitteet ja moni muukin olla viimeisen päälle tai sitten ei ollenkaan. Lienee niin sanotun mustavalkoisen ihmsen tunnusmerkki.
Joten ajattelin iltasella, että toki sellainen pitää minunkin laitteessa olla tai sitten pitää vaihtaa jälleen kerran laitetta.
Ja jo vain, löytyihin ominaisuus, joka yhdellä painalluksella ottaa 180 asteen matkalla 8 kuvaa, kun vain liikuttaa kameraa. Sen jälkeen laite liittää kuvat automaattisesti toisiinsa ja tallentaa tekemänsä tuotoksen. Sellainen on nyt tämän kertainen blogikuvani. Ja kun tavan ainakin pintapuolisesti nyt opin, niin niitähän on teille ehkä luvassa riesaksi asti.

Nyt olemme olleet Pattayalla kohta puolitoista viikkoa ja  aamulenkit jalkaisin ovat jatkuneet lähes entisellään. Paitsi, että nyt pyhitämme lepopäivän, sunnuntain muille jutuille ja aloitamme aamut vuoteessa nautitun aamukaffen jälkeen aamu-uinnilla kuvan altaalla, jonne on Thaikodistamme matkaa sata metriä.
Sen jälkeen tulee istahdettua parvekkeelle nauttimaan päiviksen tekemiä, herkullisia hedelmäsekoituksia (mixfruit).
Tietokone on tietty mukana ja usein aamusta muutenkin on sähköpostien, twittereiden, facebookin ja skypeviestien aika. Ja tuleepa sitä käytyä silloin tällöin työnantaja intrassakin, sisäisellä tiedotuskanavalla katsomassa, josko sillä rintamalla  olisi jotain uutta.
Vaan harvoin on, sillä tiedon pihtaus on osa vallankäyttöä ja aiemmin mainitsemaani oman aseman korostamista kepulikonstein.

Myös kadun liikennettä ja muiden ympäristössä asuvien elämää on mukava seurata parvekkeeltakin. Turistien, falangien joukossa on myös kadullamme melkoinen määrä paikallista väestöä, jonka eloa ja oloa  tulee ihmeteltyä.
Samaan aikaan kun varhaisimmat lähtevät leivän perään työmaalle ja kuka minnekin savottaan, tulevat yön työtä tehneet koteihinsa. Heidän joukossaan baari- ynnä muut sen tapaiset työläiset, naiset, miehet ja joskus ladyboitkin.

Kotimme toisella puolella on myös katu, mutta siellä ei ole asuntoja eikä muitakaan rakennuksia, vaan pelto tai niitty tai sen tapainen. Sitä jotkut pitävät kaatopaikkanaan ja jotkut laiduntavat siellä karjaansa. Rauhallisen kadun varressa on myös hyvin usein sekä lavatakseja ja linja-autoja, joissa kuljettajat viettävät työn lomaan kuuluvat lepohetkensä välillä autoissaan nukkuen. Täällä päin ei nimittäin taida turistibussin kuskillekaan kukaan hotellihuonetta työhön kuuluvana tarjota, vaan kuski nukkuu autossa, ottaa aamusella auton matkatavaratiloista vesikannun, peseytymis- ja parranajovälineet peileineen sekä hammasharjoineen ja suorittaa aamutoimet. Vieressä saattaa ammua lehmä tai kukko herättelee kanojaan.

Joskus samaisen kadun yöidyllin yrittävät pilata nuoret autoillaan rengasta poltellen ja poppivehkeitä soitellen. Mutta lähtevät, kun joku vanhempi pyytää, sillä määrätyllä tavalla täkäläiseen kulttuuriin kuuluu näyttää vanhemmille ihmisille aivan muuta kuin keskisormea.

lauantai 9. maaliskuuta 2013

Carpe diem jää turhan usein toteutumatta

päivis: Minulle käy valokuvaamisen kanssa turhan usein niin, että kuvattava kohde ennättää muuttua, ennen kuin olen saanut kameran esiin ja kuvausvalmiiksi. Näin kävi tänäänkin aamulenkillä, kun kävelimme hieman uusia polkuja ja törmäsimme irrallaan olevaan vuoheen ja kahteen koiraan. Kaikki olivat mustia ja ikään kuin samaa perhettä. Kaulapannalla varustettu vuohi söi tien reunan ruohoa ja koirat olivat selvästi sen seurassa. Vaan eivätpä olleet enää, kun viimein painon laukaisijaa. Toinen koirista oli kadonnut ties minne ja toisestakin kuvaan jäi enää häntäpää.

Kävelylenkki jatkui vilkkaalle Thepprasitille, jonka varrella neljä koiraa, sopivan matkan päässä toisistaan, veteli aamupäiväunia jonkin liikerakennuksen kiiltävällä porrastasanteella. Ja jälleen toteutui se, että en ollut aivan ajoissa kamerani kanssa. Toinen koira edestäpäin laskettuna pitää kuvassa edelleen jalkaansa pystyssä, mutta kun hetkeä aikaisemmin lähestyimme niitä, se oli vielä aivan selällään ja molemmat takajalat sojottivat kohti taivasta.


Mutta saman kadun varrella pienen kodintarvikeliikkeen edustalla oli vielä yksi kuvauksellinen kohde, joka sattuneesta syystä ei ainakaan päässyt katoamaan kuvauspaikalta minnekään. Hyväntuuliselta vaikuttaneen lapsen päivähoito oli järjestetty varsin omaperäisesti, eikä ehkä kaikkien lastenkasvatuksen oppikirjojen mukaisesti.

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Pascal ja koiraikävä

jormas: Pitkän aikaa olemme olleet sitä mieltä, että me emme hanki Thaimaasta tai mistään muualtakaan ulkomailta omistusasuntoa, vaan on ollut hvyä olla näin. Pitempi- tai lyhempiaikaisesta vuokra-asunnosta lähteminen uuteen paikkaan ja uusiin seikkailuihin on ollut helppoa ja yksinkertaista, kun mottona on ollut: "Kaiken kannan mukanani."

Vaan niin se maailma muuttaa Eskoseni, sanoi joku, jota en tiedä. Nyt on kuitenkin käynyt niin, että paikkoihin, asioihin, ihmisiin ynnä moneen muuhun näyttää kuitenkin kiintyvän ja ne tuovat mukanaan kodikkuutta ja kai turvallisuuttakin elämään. Aamulenkillä siunailemme jopa sillan kaiteita, että olivatko nuo tuossa neljä kuukautta sitten ja niin edelleen.

Nyt olemme päätymässä, että  hankimme Pattayalta jollakin tavalla omistusasunnon tai vastaavan. Joka tapauksessa siten erilaisen, että niitä ei voi saada vuokralle. Tällä hetkellä meillä onkin vissi käsitys mikä sen olla pitää, joten aiheesta lisää, kun mielestämme on sen aika.

Kiinteistöjä kierrellessä ja katsellessa on haaviin tarttunut myös monenlaista myyjää ja välittäjää. Yksi sveitsiläinen välittäjä, Pascal nimeltään luikerteli sydämiimme. Ei kuitenkaan siksi, että hän olisi ollut työssään mielestämme mitenkään ainutlaatuinen, vaan siksi, että hän ajoi 400 kilometrin  matkan katsomaan koiraansa, vietti yön sen luona ja ajoi aamulla takaisin. Siinä on mielestäni tyyliä ja sitä jotain, jolla minut voi ostaa melkein mihin vaan.

torstai 7. maaliskuuta 2013

Kasvissyöjän arkea Thaimaassa

päivis: Ensin pitää täsmentää, että vaikka kutsun itseäni kasvissyöjäksi, syön myös kalaa ja monia muita mereneläviä, kananmunia ja maitotuotteita. En siis puhu vegaanin suulla tai muuten tiukasti. Lihaa en kuitenkaan syö missään muodossa, vaikka monesti, varsinkin Suomessa, yritetään tarjota kanaa/broileria lautaselle, niin kuin kaksijalkaiset eivät mukamas olisikaan lihaa.

Kananmunasalaattia syömme usein. Se sopii niin aamupalaksi kuin lounaaksikin.
Se tuskin on kuitenkaan kovin thaimaalaista ruokaa, mutta edullista se on ainakin.
Vaikka Thaimaassa onkin paljon hedelmiä ja erilaisia vihanneksia tarjolla, ruokalistoilta harvemmin löytää kasvisruokaa. Reissujen jälkeen olen usein kurkkua myöten täynnä munakkaita ja viime matkalla keksimäni tomaattikeittokin alkoi jossain kohtaa vähän tökkiä.

Mutta nyt olen taas lähtöpisteessä ja vasta yksi munakas on tullut syötyä, eikä ainuttakaan tomaattisoppaa. Sen sijaan paistettua riisiä olen syönyt jo muutaman kerran, mutta aina mukana on ollut katkarapuja. Niitä syön vähän pitkin hampain. Annos on yleensa kuitenkin erittäin maukas, sillä riisin lisäksi pannulle laitetaan kananmunaa ja vihanneksia. Katkaravut voi tietysti pyytää jättämään annoksesta pois, mutta siinä on aina riski, että joku näppärä kokki keksii laittaa tilalle esimerkiksi kanaa tai possua.

Thaimaalainen nuudeli ei oikein mene kurkusta alas sekään. Luulin, että ruoan nimi on riisinuudeli, mutta sitten erehdyin tuohon thaimaalaiseen ja huomasin sen olevan samaa tahmaista ja limaista kummatusta.

Viime kerralla söin aika monet tomaattikeitot, annoksen riisiä ja valkosipulileipiä. Siinä on aika täyttävä ja maittava yhdistelmä, johon tietysti siihenkin ajan kanssa kyllästyy.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Carpe diem, ryypyllä "vainajan" kanssa

jormas. Olen jonkun kerran kirjoittanut koetuista tapahtumista tai tekosista, jotka  pulpahtevat mieleeni silloin tällöin. Tässä niistä yksi, josta taidan jättää nimet kokonaan tai melkein pois.

Kännivuosina tuli nimittäin sekoiltua melkoisesti, mutta useimmiten ilman ilkeyttä. Kerran meitä oli viiden hengen porukka, kun syystä tai toisesta toikkaroimme Tuusulan hautuumaan lähettyviltä.
Sieltä askeleemme johtivat hautauskappeliin tai mikä sen oikea nimi onkaan. Saattoi se olla joku arkkusäilökin. Arkkuja siellä kuitenkin oli ja joukossa ainakin yksi avonainen ilman vainajaa tai muuta asukasta.

Jostain syystä otimme arkun mukaamme ja lähdimme talsimaan sitä  kantaen kohti Hyrylän keskustaa. Jo siinä vaiheessa oli autoilijoilla ja muilla kulkijoilla ihmettelyä kerrakseen. Tuijotukset eivät kuitenkaan tahtiamme hiljentäneet.
Matkamme johti kohti ravintola Kaiffaria, joka viikonloppuna oli päiväsaikaankin auki. Tosin taisi se sitä olla arkenakin.

Joka tapauksessa nurkan takana yksi meistä, Paukka muistaakseni meni arkkuun ja arkun kansi laitettiin kiinni. Ja niin me menimme arkkua kantaen ravintolaan sisään ja suoraan baaritiskille. Vaikka meidän porukka oli toillailuistaan seutukunnan kuulu, niin siitä huolimatta monen lasi juuttui huulille, kun katseli touhujamme.

Minä siinä harkiten tilasin baarimikolta viisi paukkua, vaikka meitä ei näkösällä ollutkaan kuin neljä. Kun paukut tulivat, koputin arkun kantta ja Paukka nousi sieltä muina miehinä, otti ryyppynsä kerralla pohjanmaan kautta ja meni takaisin arkkuun kannen sulkien.
Pokka meillä  piti loppuun asti ja ryypyt juotuamme talsimme arkkua kantaen totisina ulos. Ja vastuullisia pilailijoita kuin olimme, veimme arkunkin takaisin entiseen paikaansa odottamaan pitempiaikaista  käyttäjää.

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Mukavaa että merikonttikoti kiinnostaa

päivis: Vähän hassuahan se on, että olemme täällä Thaimaassa, kun merikonttikotiasiaa pitäisi takoa Suomessa, nyt kun "rauta on kuuma". Yhteydenottoja asian tiimoilta tulee alvariinsa ja tänään annoin sähköpostihaastattelun Helsingissä ja ehkä Vantaallakin ilmestyvään ilmaisjakelulehteen.

Luotan kuitenkin siihen, että merikonttikodeilla (ehkä sekä Duokodilla että Sinkkukodilla) on todellinen grand opening kesällä Hyvinkäällä. Termi suuresta avauksesta tarttui täällä mieleen, sillä ehkä kaikilla täkäläisillä suurilla loma-asuntojen rakennusprojekteilla on hankkeen liikkeelle laiton aikoihin grand opening. Silloin kaikkien innokkaiden asunnon ostajien pitäisi aktivoitua ja sitoutua hankkeeseen. Näin säästyy jopa rahaa, sillä mitä myöhemmin itselleen varaa asunnon valmistuvasta kohteesta, sen kalliimpi se on.

Merikontit kuitenkin porskuttavat eteenpäin ilman meidän läsnäoloammekin. Tänään Jorma skypeili Suomeen ja sai kuulla Vihdistä viimeisimmät uutiset lattiaeristeiden asentamisesta. Myös Duokodin maalaaminen taiteilijatyövoimalla on nytkähtänyt piirun verran eteenpäin. On jännittävää odottaa, mitä siltä rintamalta aikanaan kuuluu.


Kaivoin ilmaisjakelulehden jutun yhteyteen joitakin omia kuvia merikonttirakennuskohteista. Tätä Amsterdamissa ottamaani kuvaa katsoin tarkemmin vasta nyt ja käsitin, että siinä on noin 300:n E-talossa asuvan opiskelijan asunnon numero ja vieressä laite, jolla saa yhteyden haluamaansa asukkaaseen. Ajattelin ensin, että kai kännykätkin on keksitty, mutta muistin sitten, että talojen sisäpihalle ei kenellä tahansa olekaan asiaa. Niiden portit olivat lukossa ja asukas näköjään voi sen kotoa käsin avata vieraalleen. Melkoinen vaiva voisikin olla vaikka viidennestä kerroksesta vieraan hakeminen ja kapuaminen takaisin omaan kotiin. Näissä viisikerroksisissa merikonttikerrostaloissa kun ei hollantilaiseen tapaan ollut hissiä.

maanantai 4. maaliskuuta 2013

Alkoholi- ja alkoholistiallergia

jormas: Hesarissa on palsta Torstilla ja Siskolla, jonka paikalla aiemmin oli Kirsti. Palstat ovat lähes tulkoon lehden parasta antia ja luen ne joka viikko.

Viime viikolla joka tapauksessa heidän tai jonkun muun palstoilla kirjoitti nainen, joka oli huolestunut omasta elostaan tai oikeammin aamuolostaan. Hän nimittäin sai aamuyrjömäisen olon mielestään siksi, että joutui haistelemaan puolisonsa viinahöyryistä hengitystä koko yön, kun mies silloin tällöin viihteeltä tulleessaan rojahti petiin puolisonsa viereen.

Hän kyseli, että kun on aamusella krapulainen olo, niin saattaisiko tulla siitä, että joutuu haistelemaan örveltäjäpuolisonsa viinahuuruja?
Ja sai vahvistuksen. Palstan mukaan on harvinaista, mutta mahdollista, että joku on viinalle niin allerginen, että krapula saattaa iskeä yllä mainitulla tavalla.
Jos kirjoituksen oikein ymmärsin, oli nimittäin niin, että silloin, kun jompi kumpi puolisoista vastaavassa  tilanteessa vietti yönsä olohuoneen sohvalla, säästyi rouva krapulaoireilta.

Vastaaja, olisiko siis ollut Sisko tai Torsti kyllä yritti hienovaraisin sanankääntein johtaa kyselijää polulle, jossa puhutaan stressistä, murheista  ja muusta pahastaolosta, joista niistäkin saattaa tulla krapulaoireita.

Isävainaani muuten sanoi samasta taudista minulle eräänkin kerran aamulla viinan merkeissä ja sen jäkimainingeissa viettämäni yön jälkeen: "Jaahas, onkos sitä tullut oltua lääpän jäljillä, kun näyttää olo niin nuutuneelta? Että olisiko mennyt tauti suun kautta  sisälle?" Ja joka kerta päälle poikkeuksellisen vahingoniloinen nauru.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Kaikki on melkein niin kuin ennenkin

päivis: Olemme nyt viettäneet Thaimaassa kolme päivää ja päällisin puolin asiat ovat ihan niin kuin ennenkin. Turismin huippukausi alkaa vedellä viimeisiään, mutta rippeitä siitä on yhä nähtävissä. Hieman U-kirjainta muistuttavalla kotikadullamme on sesonki herättänyt henkiin Petterssonin kuppilan ja samalla kadun puoliskolle on myös avattu pullakahvila, jollaista ei aikaisemmin ole ollut.

Vastapäisen talon ulkoseiniin on talven aikana ilmestynyt pirtsakka
oranssi väri. Päädyn remontti on silti edelleen kesken.
Jotkut janoiset ovat ehkä jääneet kaipaamaan Lapuan baaria, jonka joku venäläinen kuuluu ostaneen. Nimi on tietysti vaihtunut. Entisen Lapuan baarin lähinaapuriin on myös avattu uusi majoitusliike, joka kantaa nimeä CCCP. Suurten punaisten kirjainten vieressä liehuu muinainen Neuvostoliiton lippu. Noinkohan nykyvenäläiset, varsinkaan turistimatkailijat, kaipaavat takaisin sosialismin vuosia. Vaan kuka tietää, mikä tuon pikkuhotellin kohderyhmä oikeasti on. CCCP voi olla nostalgiaa joillekin muille, mutta ei ehkä venäläisille.

Pattayan ja Jomtien rakennusbuumi käy edelleen kuumana. Muutama vielä syksyllä keskeneräinen hotelli tai huoneistokiinteistö on valmistunut ja uusia rakennetaan kiivaaseen tahtiin. Hotelli Welcomen altaalta, jonne viime reissulla emme päässeet lainkaan sen remontin takia, olemme nyt parina päivänä katselleet, kun Kakkosroadin varrelle on alkanut nousta uusi lomaparatiisi. Viikonloppunakin töitä täysillä paiskineet rakentajat ovat jo päässeet kolmanteen tai neljänteen kerrokseen.

Jomtien rantakadun varteen noussut markkinapaikka on saanut kiitettävästi myyjiä. Paikka avattiin juuri kun olimme marraskuussa lähdössä pois. Markkinat on selvä vastaisku ja myönteinen kilpailija Thepprasitin ruuhkaisille markkinoille.

Yksi toisaalta surun, mutta myös ilon aihe täällä ovat kulkukoirat. Suren joidenkin koirien huonoa kuntoa, mutta iloitsen niiden vapaudesta ja myös siitä, että jokaisella niistä näyttää kuitenkin olevan ruokkijansa. Tämänkertainen koiria koskeva ensituntuma on, että niitä on vähemmän kuin viimeksi. Pahoin pelkään, että talven aikana viranomaiset ovat toteuttaneet jonkinmoisen koirien puhdistuksen. Uutta sukupolvea näkyy kuitenkin olevan kiitettävässä määrin kasvamassa.

lauantai 2. maaliskuuta 2013

Kiitos palautteesta

jormas: Tämä on kokeilu tablet-koneella Welcome-hotellin uima-allasosastolta, jonkä käyttöoikeus kuuluu Thaikotimme vuokrasopimukseen.

Mutta sitten asiaan. Blogin, ainakin meidän kirjoittaminen on välillä yksinäistä puuhaa. Jokainen palaute on motivoiva on se sitten kielteinen tai ei. Siitä syystä laitan tänne yhden saamamme palautteen mukana seuranneen kuvan kanssa ilman lupaa ja ilman nimeä. Senkin lisään, jos palautteen antaja antaa siihen  luvan:

"Hyvä Jorma Soini,
seuraan blogianne. Hienoa, että uskallusta, luovuutta ja intoa löytyy. Toivon mukaan konttikodeille mahdollistuisi kyyti Hyvinkään asuntomessuille. Olen asustellut Belgiassa, Liegessä. Walloonit, nämä Ranskaa puhuvat latinot, elämän tosiystävät,  ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen - suurin osa ystävistäni asuu epänormaalisti: hyvin luovasti ja onnellisesti.


Mm. junavaunuissa. Sain yllätyksekseni kyllä huomata, että hyvin moni ihaili Skandinaavista muotoilua, Suomea, puuta ja luonnon raikkautta. Useat olivat vierailleet Suomessa tai se oli ainakin haaveissa. Hassua mutta totta tämäkin, että tunsin itsenikin Skandinaaviksi. Pohjoismaita yhdistää eksoottinen periferisyys kun kauempaa asiaa katsoo. Suomi on vain niin kankea monella tapaa kun sen sisällä tallaajalle. Tasapäistäminen ei ole hyväksi.

Ajelin Oritkarissa eräänä aurinkoisen päivänä. Se on satama-alue missä on paljon kuljetusliikkeitä. Yksi kontti paistatteli päiväänsä niin, että siitä piti ottaa kuva. Päätin lähettää sen myös sinulle. Mielestäni se on oivallinen kasvihuone tomaateille tai jopa taiteilijan ateljee - valoa ainakin riittää:) Turussa oli tämä taiteellinen WCtila - tosin en tiedä onko sen runkona kontti...

http://www.labaladedesgnomes.be/Public/start.php?language=fre

Oheinen linkki antaa kuvan miten puuta käytetään mitä eriskummallisemmin sisustamisessa. Afrikan maat kuten Marokko on Belgialaisten suosikki.

Helmiterveisiä Oulusta!"

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Avulias Singapore

päivis: Matka maailman toiselle laidalle aiheutti pienen katkoksen blogikirjoitteluumme. Oletus oli, että Singaporessa halvinkin hotelli tarjoaa ilmaisen langattoman verkkoyhteyden, mutta näin ei ollut ainakaan meidän käyttämässämme hotellissa. Yhteyden olisi saanut rahalla, mutta pidimme hintaa turhan kalliina. Sitten kun pääsimme kotiin Thaimaan Pattayalle, alkuongelmien jälkeen laitteet taas pelittävät niin kuin pitääkin. Ongelmanratkaisijana toimi jälleen entiseen malliin Jorma, henkilökohtainen atk-tukeni.

Vaikka vietimmekin tulomatkalla Singaporessa vain illan, yön ja päivän, selvää on, että se on avuliaiden ihmisten maa. Tai oikeastaan kaupunki. Saarihan on aivan tavattoman pieni, vaikka asukkaita onkin saman verran kuin Suomessa.

Singaporessa ei tarvitse kuin seistä hetki neuvottoman näköisenä, niin jo tullaan kysymään, että "voinko olla avuksi". Olimme lähtöpäivän aamuna saaneet hotellin respalta ohjeen hypätä bussiin numero 23, jolla voisimme ajaa lähimmälle kaupunkijuna-asemalle. Bussipysäkkiä jouduimme kyllä kysymään itse ohikulkijalta, mutta sitten viereemme kiilasikin jo mies, joka tarjoutui viemään meidät omalla autollaan eräälle toiselle asemalle, josta pääsisimme hänen mielestään mielenkiintoisempaan paikkaan kaupungilla. Mies oli paikallinen katolinen ja henkilöautokin löytyi katolisen kirkon parkkipaikalta. Mies kertoi vuolaasti vapaaehtoistyöstään hädänalaisten lasten auttamisen parissa ja taustoistaan puoliksi filippiiniläisenä ja puoliksi portugalilaisena.

Etninen kirjavuus onkin Singaporessa kaikkialla nähtävissä. Ihmisiä on tullut ympäri Aasiaa ja siis myös Euroopasta. Kiinalaisia uuden tuttavuutemme mukaan maassa on kuitenkin enemmistö eli yli 70 prosenttia. Välillä on ollut kuulemma erilaisten kulttuuri- ja ehkä uskonnollistenkin taustojen aiheuttamia kahnauksia, mutta nyt on taas seesteisempää.


Ihmisten avuliaisuuden lisäksi Singaporesta jäi
mieleen todella omaleimainen nykyarkkitehtuuri.
Asemalla, jonne mies meidät vei sisälle saakka, avuliaisuus jatkui. Virkansa puolesta, mutta selvästi sydämmellään työtä tekevä asemavirkailija opasti lähes kädestä pitäen, miten junalippu ostetaan automaatista. Hän myös toivotti meidät lämpimästi tervetulleeksi uudelleen asemalleen, kun kuuli, että aiomme palata Singaporeen keväämmällä. Myöhemmin kaupungilla ei tarvinnut olla kuin vähän hölmön näköisenä (sitä ehkä olemme aina), niin jo kuului moneen kertaan tutuksi käynyt kysymys "voinko olla avuksi".

Singaporeen on mukava palata, vaikka lyhyeltä käynniltä jäikin mielikuva, että maa on Thaimaata kalliimpi, ehkä joissain asioissa paljonkin kalliimpi. Mutta jos Thaimaa on yksi roskaisempia paikkoja, joissa olen käynyt, Singaporessa roskia melkein pitää hakemalla hakea. Sen maine siistinä maana ja kaupunkina on täyttä totta.