Sivun näyttöjä yhteensä

lauantai 29. helmikuuta 2020

Karkauspäivä

Tänään on karkauspäivä, jolloin vuodessa on yksi päivä enemmän. Mutta ei aivan tasan, vaan tarvitaan vielä karkaussekuntejakin.
Kustaa Vilkunan mukaan karkauspäivä-sana perustuu mahdollisesti karata-sanan vanhaan merkitykseen "hypätä". Kun merkkitikkua puukalenterissa muulloin siirrettiin seuraavaan päivään, karkauspäivänä sitä vain hyppäytettiin sormilla paikallaan.

Mutta karkauspäivien lisäksi käytössä on myös karkaussekunti, joka lisätään vuoteen noin kerran 20 kuukaudessa. Tätä ei kyetä ennustamaan tarkkaan etukäteen, koska maapallon pyörimisnopeus hidastuu.

Näiden sekuntien tilalle on kaavailtu karkausminuutteja, joiden käyttöönottoa lienee kuitenkin lykätty.

Täytyy näin leppoistajana todeta, että tarkkaa on olla ajan vankina. Mutta vain aikansa sitä ja kutakin. Joskus aika jää taakseni tai itse ainakin lakkaan olemasta sen vanki. Näin haluan uskoa, vaikken tiedäkään.

Elinikäennusteita löytyy moneen lähtöön. Kun aikansa etsii, saa silläkin tavalla laskettua tai nostettua teoreettisesta kuolinikäänsä. Itselläni se on parhaimmillaan yli 85 vuotta, joten vielä olisi aikaa.

Tänä vuonna olen elänyt yli 2 miljardia sekuntia. Yksi mukava pohdittava on, että kaikki ovat erilaisia, vaikka kaikkien eroja en löydä enkä tiedä.

Karkaispäiviä on elämääni mahtunut reippaan puolen kuukauden verran, mutta yhtään ainutta helmikuun 29. päivän tapahtumaa en muista. Jotain päivistä kuitenkin muistan. Sen että karkauspäivänä minua ei ole kukaan kosinut. Ei kyllä muulloinkaan. Tai ainakaan en ole ostanut hamekangasta. En kai milloinkaan ✌️.......ehkä 🤣.

perjantai 28. helmikuuta 2020

Kotimaani ompi Suomi....

Miten voi kotikieleni Thaimaan Pattayalla? Osin oikein hyvin sanoisin. On kieliä sekaisin ja kävijöiden suussa Hyrsylän Mutkaa, Raittiiden rantaa, Kolmekolmosta, Savolaisten sekä Lemminkäisten rantaa ja niin edelleen.

Jokunen vuosi sitten valtiovetoinen, siis kansan enemmistöomistuksessa oleva Finnair kertoi, että se vähentää suomenkielisiä kuulutuksia kaukolennoillaan. Lentohenkilökunnan saamien ohjeiden mukaan lennoilla ei tarvitse kuuluttaa kotimaisilla kielillä kuin ”tervetuloa” ja ”näkemiin”, muutoin kuulutetaan englanniksi ja kaukolennoilla myös Aasian paikallisilla kielillä.

Finnair perustelee suomenkielisten kuulutusten vähentämistä sillä, että matkustajista vain pieni osa on suomalaisia. Itse luen tämän tavoistani poiketen rivien välistä, että yhteinen lentoyhtiömme teki tilaa henkilökunnalle, jonka ei tarvitse osata suomea.

Samaan aikaan Bangkokin Ikeassa tilaamieni lihapullien päälle tuuppasi paikallinen työntekijä Ruotsin lipun. Sanoisin sitä mieleisekseni kotimaan esillä pitämiseksi, jota toivoisin myös Finnairilta. Jo siksikin, että joskus vielä Suomestakin pääsee Bangkokiin suoraan lentäen muullakin kuin kotimaisella lentoyhtiöllä. Silloin nämä viimeisetkin, Finnairin vähemmistöasiakkaat hylkäävät sinivalkoiset siivet.

Ravintoloiden nimissä on oma kielten kirjonsa. Sitä ei silmiini ole sattunut, että joku suomalainen yritys jakaisi infoaan tai mainostaisi pelkästään thaikielellä. Mutta englantia ja suomea sikin sokin on senkin edestä. Ja vähän muutakin, sillä oheisen kuvan nimi La Piscine lienee säilynyt ajalta, jolloin omistus oli ranskalaisilla.

Rahtari-baari on omalla laillaan legendaarinen, joskaan en tiedä onko se nykyisin suomalaisomisteinen. Mutta Rahtari on suomea, oli muu miten tahansa.

The Pineapple Bar on suomalainen ja ICU Beer Bar myös, jonka boss taitaa tuoda Thaimaahan myös Hartwallin lonkeroa. JÄÄKYLMÄNÄ. Joka lienee nykyisin tanskalaisten 🤔.

Minusta on mukavaa, että Pattayalla voi poimia suomalaisuutta juuri sen verran kuin itselle sopii. Vaikka kaikille ei sekään sovi, sillä maakollega saa Suomessa vatsanpuruja, kun joku syö ravintola Helmessä Jomtienilla
karjalanpaistia.

Aina ei ole lusikallakaan otettavaksi

Eilen kirjoitin paljasjalkaisena tuusulalaisena, tuusulalaisesta yhdistyksestä, sen merkin suunnitelleesta tuusulalaisesta yrityksestä ja syntyperäisestä tuusulalaisesta yrittäjästä sekä siitä, että toivoisin hänen pyrkivän Tuusulan kunnanvaltuuston jäseneksi. Ja jaoin kirjoitukseni muun muassa Tuusula-faceryhmään, jossa on jäseniä noin 15 000. Siinä joukossa oli ainutlaatuinen lukija. Hän ei ymmärtänyt kuinka blogini liittyi Tuusulaan 🤔🤔😂😂.

Kun tätä kirjoitan, on täällä Aasiassa aamu ja koto-Suomessa yön pimeimmät hetket. Se on itselleni hyvä hetki pohtia niitä näitä. Sitäkin miksi niin monet ajattelevat oman hyvinvoinnin löytyvän muiden pahoinvoinnista. Julkisesti myönteisen palautteen antaminen on joskus vaikeaa niin, ettei kenenkään hissi sen vuoksi jäisi kerrosten välille. Mielensäpahoittavat ja -pahoittajat lienevätkin omia heimojaan.

Siitä oiva esimerkki on eilisen blogini lukija. Mutta voihan se olla hänelle mitä totisinta tottakin. Että hän ei lusikallaan löytänyt kirjoituksestani tuusulalaisuutta. Vaikka yritin sitä cucharonilla mättää. Joka on löylynheittovälineenä merikonttisaunassamme
oleva puinen, kolumbialainen soppakauha.

Blogejamme (Päiviksen ja minun) lukijamäärä kaikkiaan lähenee puolta miljoonaa. Lienee kohtuutonta edes ajatella kaikkien ymmärtävän mitä milloinkin tarkoitan. Sillä joukossa on silloin tällöin annos provosointia, joka on helposti ilkeilyä jollekin. Ja siksi tarkoitettukin. Sitä en juuri koskaan aloita, mutta senkin edestä siihen helposti tartun. Olen kun metsän kaiku, joka vastaa kuten sinne on huudettu. Ehkä minäkin olen mielenpahoittaja ja -pahoittava.

torstai 27. helmikuuta 2020

Sari Rinne.....

Harvoin kirjoitan myönteistä blogia kenestäkään henkilöstä. Nyt sen teen. Aiheen siihen antoi Sari Rinne.

Eilen kirjoitin Elämän tähden logosta, sen eri elementtien merkityksistä ja sen tekijästä. Yllättäen sain palautteen, joka ansaitsee tulla jaetuksi oheisena kuvankaappauksena.

Viestin sisältö on minulle parasta Saria, joka tuikkii auringonvaloa itselleni silloinkin, kun hetkeni on muuten harmaa. Myönteistä elämänasennetta ja aktiivisuutta.

Ehkä on hyvä, ettemme ole jokapäivän tuttuja, vaan jotain muuta. Se on minulle ekstraa. Jotain sellaista, jota ei arkeeni moni pysty tuomaan. Törmäilemmekin toisiimme sen verran harvoin, ettei ole ollut tarvetta olla juurikaan eri mieltä. Siihenkin raaka-aineita olisi meillä molemmilla.

Tässä yksi esimerkki erimielisyydestä. Olen aivan ehdottomasti sitä mieltä, että Sarin pitäisi asettua kuntavaaleissa ehdokkaaksi. Aivan yhtä varmasti hän sanoo minulle EI EI ja EI.

Kun en juuri koskaan lupaa kuin sen minkä pystyn pitämään, en nytkään voi luvata hänelle kuin varman läpimenon. Puolueesta riippumatta 🤣🤣.

Lupaan kyllä toisenkin asian. Äänestäisin häntä, vaikka hän olisi poliittisesti mitä tahansa. Äänestäisin siksi, että hän on ylivoimainen ykkönen omassa maailmassani positiivisen mielikuvan luojana kotikunnastamme Tuusulasta.

Kun sosiaalisessa mediassa on valittajia valittamisen jälkeen aina kevään koirankikkareista lähtien, on mukavaa, kun joukossa on myös myönteisten asioiden tekijöitä ja puhujia.

Tässä yksi esimerkki. Luulen, että Sari löytäisi kanssani lumettomasta talvesta ainakin yhden, saman hyvän puolen. Nyt keväällä, kun koiranpaskakeskustelu on jo alkanut, ei etelässä paljastu läjiä lumen alta, kun ei ole lunta 😂😂.

keskiviikko 26. helmikuuta 2020

Elämän tähden ry:n logo

Yhdistyksellä on vuosiensa aikana ollut useampikin logo, mutta vain yksi ammattilaisen tekemä. Hän on Sari Rinne Tuusulasta. Varsinainen aihe on omani ja suunnittelu Sarin kanssa yhteinen.

Yhtenä aamuna vain olin hänen kotinsa oven takana. Tutustuimme toisiimme ja minä myös Supo-koiraan sekä kissaan, joka karkasi ulos ja jonka nimeä en muista. Sitten istuimme muutaman tunnin. Sekä loimme Suomen kauneimman logon missä jokaisella elementillä on hieno, oma merkityksensä.

Minäpä kerron. Vuodet olivat muokanneet mieltäni, kuten yhdistystäkin. Ehkä kuitenkin aina olen tiennyt mitä logossa halusin olevan. Varsinkin sen jälkeen, kun se lakkasi olemasta vain päihdetyötä tekevä järjestö. Kiitos valmiista logosta kuuluu kuitenkin ehdottomasti Sarille.

Ensinnäkin värit ovat vaihdettavissa. Kuten yöstä päiväksi ja päinvastoin. Mustalla pohjalla on pimeä yö ja taivas, jolla kuu paistaa. Vaalealla pohjalla vastaavasti ilma, päivä ja aurinko.

Suomen kansallislintu, on logossa musta, sillä mustalla joutsenella on aivan oma merkityksensä. Toki se voi olla valkoinenkin. Ylväs lintu ui sinisessä vedessä, joka voi olla yksi maamme tuhansista järvistä tai meri. Joutsenen kaula ja kansalliskukkamme kielon kukkavarsi muodostavat rakkauden, välittämisen ja huolenpidon symbolin, sydämen. Joka on myös yksi elävän elämän tunnusmerkeistä.

Sen sisällä pitävät toisiaan kädestä kiinni kaksi ihmistä, sillä rakkaus ja toisista huolen pitäminen kuuluu meille kaikille. Riippumatta iästä tai sukupuolesta.

Logossa on myös vesi, meri tai järvi, sillä ilman vettä ei ole nykyisen kaltaista elämää. Ja maa luonnollisesti. Sitä kuvastaa vihreä nurmi tai niitty, johon on kirjoitettu Elämän tähden.

tiistai 25. helmikuuta 2020

Kuollut ei voi katua eikä tehdä parannusta

Monen uskonnon mukaan otsikon teksti on totta. Vaikka pidän itseäni uskovaisena, en tiedä miten asian laita on. En tiedä edes sitä saanko tietää milloinkaan. Että jos ikuisuus on ja ovella portit, niin vieläkö sielläkin voi katua?

Kaikki kuolemanjälkeisestä ajasta sanottu tai kirjoitettu on muiden kertomaa. Jotka hekin ovat kuulleet tai lukeneet. Kuulopuheita siis. Jeesuksenkin kerrotaan itse kirjoittaneen vain kerran. Ja silloinkin hiekkaan ✌️. Yliluonnollisia kokemuksia kylläkin on monella, minullakin.

Moni kertoo jokaiselle ihmiselle tarkoitetusta iankaikkisesta elämästä. Jommalla kummalla osastolla. Koiraansa rakastanut Lauttasaaren seurakunnan kirkkoherra Voitto Viro uskoi myös eläimillä olevan kuoleman jälkeisen elämän. Siihen minäkin uskon. Välillä enemmän ja välillä vähemmän horjuen.

Itse en ole myöskään kuolemantuomion kannattaja missään tapauksessa. Minulla ei ole valtakirjaa enkä sitä halua, joka antaisi oikeuden päättää minkään elävän elämästä.

Tästä tosin lipsun, sillä esimerkiksi vertani hamuava hyttynen saa usein kuolemantuomion. Samoin on Niilo-koiraa imevän punkin laita. Voisikin sanoa, että kun ei kirjaimellisesti aivan iholle tule, niin eläköön puolestani.

Joskus on pitänyt kyykäärmekin heittää veteen useamman kerran ennen kuin se ymmärtää viestini ja etsii Jokilaakson Purolammen vastarannalta toisen rantautumispaikan.

Monella lailla mitättömän, mutta ainutlaatuisen elämäni taipaleella on matkaan tarttunut muutamia muutaman sanan ajatuksia tai mietteitä, jotka ovat tai haluaisin olevan totta omalla tielläni.

Yksi niistä on otsikon teksti englanninkielisenä, joka oli paidoissa aikanani Jyväskylän Katulähetyksessäkin: "DEAD MAN CAN'T REPENT".

Niin hyvin se on kadonnut, että yhtään kuvaa en Googlesta siitä löytänyt saati tekstiä. Mutta sanoma elää nykyisissä nahkaliiveissäni.

Pidän piiloviesteistä varsinkin, jos ne eivät tarkoita pahaa eivätkä ole tarkoitettu loukkaamaan ketään. Hengellinen viesti erityisesti on mukava piilottaa arvoitukseksi.

Kuten mainitun Katulähetyksen nuorisotalo "Neverending story-Päättymätön tarina. Jos haluat omasta elämästäsi päättymättömän tarinan, on sinun löydettävä iankaikkinen elämä. Joka muiden kertoman mukaan on tosiaan mukavampaa kahdesta osastosta viileämmällä 😄.

maanantai 24. helmikuuta 2020

Kaupunkimainen keskusta

Eilen seurasin keskustelua ja osallistuinkin, kun Tuusulaan, lähinnä Hyrylään peräänkuulutettiin kaupunkimaista keskustaa.

En kuulu siihen joukkoon, sillä en pidä lainkaan ajatuksesta, että ihmiset sullotaan niin tiiviisti, jottemme voi enää sietää toisiamme, emmekä varsinkaan joitakin omista poikkeavia tapoja.

Osin sen ymmärrän ja hyväksynkin, mutta osin en. Käsitän, kun laitamme samantapaisista ongelmista kärsiviä, kuten juovia alkoholisteja ja narkomaaneja paljon yhteen, että se tuo alueen muille ihmisille lisävaikeuksia.

Mutta miksi me teemme niin, sillä valtakunnassa on tilaa esimerkiksi mummonmökeille yllin kyllin? Joissa kuntalainen, omituisine tapoineenkin voisi asua ilman ympäristön muuttumisen vaatimuksia mieleisellään tavalla.

Kaikessa selittelyssä raha merkitsee aivan liikaa. Liian usein kuulen, että palveluiden ydin on tiivis, kaupunkimainen rakenne. Että vain siten on palvelut tuotettavissa taloudellisesti järkevällä tavalla.

Miten niin? Meillä on käytännössä lähes aina ollut merkittävä osa väestöstä, jonka toimeentulo tulee yhteisestä, veronmaksajien pussista ilman, että he tekisivät mitään sen eteen.

Vastikkeeton raha onkin yksi suomalaisen yhteiskunnnan suurimmista epäkohdista. Jos muut sinut elättävät, olisi sinun tehtävä jotain sen eteen. Aivan ehdottomasti ilman selityksiä.

Oltava yksinäiselle seuraksi, opiskeltava ammattiin, käytävä kaupassa siihen kykemättömälle, poimittava marjoja tai sieniä, kerättävä risuja polttopuiksi, luettava sokealle aamun lehti, siivottava tienvarsia. Oltava siis työikäisenä hyödyllinen tavalla tai toisella jne. Tekemätöntä olisi vaikka kuinka monisatatuhatpäiselle joukolle.

Mikä tässä sitten mättää? Minäpä kerron. Se on asenne, asenne ja vielä kerran asenne.

Mutta mielenkiintoinen näkökulma taajaan asumisesta on Wikipediassa tämäkin, kun koronavirus jatkaa kulkuaan. Maailmassa on nimittäin kuollut ja kuolee edelleen satoja miljoonia ihmisiä erilaisiin vaivoihin, joiden edessä olemme voimattomia:

"Ihmisten kasvava liikkuvuus ja asutuksen tihentyminen synnyttävät tarttuville taudeille yhä parempia leviämismahdollisuuksia. Tapaukset SARS ja lintuinfluenssa ovat olleet paljon esillä tiedotusvälineissä, mutta infektiosairauksien ihmiskuntaa painava taakka muodostuu todellisuudessa vähemmän palstatilaa saavista taudeista. Ripuleista, malariasta, erilaisista loisista ja hengitystieinfektioista. Nämä riesat eivät tule vähenemään pitkään aikaan. Poliittista tahtoakaan ei ole riittävästi."

sunnuntai 23. helmikuuta 2020

Happy Bikers

Sattahipin ja Pattayan seutuvilla kokoontuu otsikon nimen mukainen oiva, rehti moottoripyöräilijöiden joukko http://www.happy-bikers.com/en/ . 

Noin kerran kuukaudessa kokoonnumme yhteen ja ajamme 150-250 kilometrin lenkin. Sen päälle syömme hyvin jossakin ravintolassa. Vapaaehtoisvoimin tehdään paljon muutakin, joista saatan joskus kirjoittaa ja olen kirjoittanutkin.

Tänään mukana oli 23 pyörää, joissa joissakin myös kartanlukija. Joten meitä oli lähelle 30. Joku ei ollut tälle erää järjestelyissä aivan kohdallaan, sillä pariin otteeseen porukka niin sanotusti levisi kuin varpusparvi. Joita niitäkin on nykyisin hyvä harvemmassa.

Joka tapauksessa yhteinen syöminenkin jäi, sillä yht'äkkiä havaitsimme, että eihän meitä ollut nipussa enää kuin vajaa kymmenen pyörää. Ja siihen tuli tieto, että yhden pyöräkin oli tehnyt jonnekin tienposkeen topin. Jota sitten osa lähti pelastamaan.

Lopputohinoissa kysäisimme vielä yhdeltä kollegalta, että missähän lienee sovittu ruokapaikka, jos pyrimne sinne omin nokkinemme? Hymyssä suin annettu vastaus oli, että "Ich weiß nicht, I don't know and I go home now".

Ja niin huomasimme olevamme yksin pyörän kanssa valtatiellä. Mekin otimme 60 kilometrin päähän koordinaatit Jomtienille ja lähdimme kohti Kissiä ja syömään. Joka vaihtui matkalla Surf Kitcheniksi sekä "Kau pat kain" sijaan voissa paistetuiksi perunoiksi sipulirenkailla. Mutta mukavaa oli. Jälleen loistoseurassa.

lauantai 22. helmikuuta 2020

Thaimaan arkea

Eilinen(kin) oli oikein mukava päivä. Vaikka oman soppansa keittäjä näyttääkin yhä kiehuvan kattilassaan.

Murukahvia olen sen sijaan juonut kattilassakin keittämästäni vedestä lähes päivittäin, sillä nykyisessä huushollissa ei ole kahvinkeitintä. Nyt olen kylläkin löytänyt vedenkeittimen. Oikein hyvää on aamukahvi niinkin tehtynä pienen hunajatilkan kera.

Kävin myös Thaikodissamme, sillä osa lääkkeistä ja rahoistani on siellä. Viihtyisää ja kaunistakin oli siellä Päiviksen "tuunaamana". Ajattelen, jo monivuotista Thaikotiamme lämmöllä sekä myös turvallisemmaksi paikaksi joillekin itselleni tärkeille...... Paitsi, että unohdin lääkkeet sinne jääkaappiin, joten tänään on tehtävä uusi reissu 🤣.

Huono uutinenkin saavutti minut, sillä pelastamamme koiranpentu Little Bira on saanut kuitenkin parvotartunnan ja henki on taas hiuskarvan varassa uudessa kodissa. Selviäminen on fifty-fifty. Joten pieni Bira, taistele elämäsi puolesta 💞💞.

Loppupäivä meni loistoseurassa Jomtien Saunalla, jossa tai jolla talon asukaskilpikonnakin näyttäytyi pitkästä aikaa. Niistä en tiedä juuri mitään paitsi, että ainakin Suomessa asuva Justiina konnaneiti nukkuu ehkä kolmen viikon pätkissä talviuntaan. Käy vain välillä syömässä. Sen elo on siis omaanikin loivaliikkeisempää.

Alkuiltaa istuin ja illallistin Fraser's ravintolassa, jossa on varsin hyvä ja laatuunsa nähden kohtuuhintainen ruoka. Paikan erikoisuuksiin kuuluu jokailtainen kello 19 arvonta. Sen voittanut saa sen hetkisen laskunsa kuitatuksi talon piikkiin.

Muutenkin tämä australialainen paikka on hengeltään ja henkilökunnaltaan oikein mukava. Isäntä kiertelee salissa ystävällisen henkilökunnan joukossa ja illan mittaan taputtelee varmasti jokaista ainakin kerran olalle. Ruokalistassa on myös tarina tämän urheiluhenkisen ravintolan historiasta ja synnystä.


perjantai 21. helmikuuta 2020

Soiniallergiaa, osa 2

Vietin jonkun aikaa Filippiineillä. Ja kun minua eivät turistirysät kiinnosta, seurasin siellä(kin) paljon tavallisten aikuisten ja lasten elämää.

Katsoin kuinka pienin kokeili rajojaan nelivuotiaan isosiskonsa ja hän vastaavasti viisivuotiaan isoveljensä kanssa. Välillä mukaan tuli naapurinkin lapsia. Kaava kuitenkin oli usein sama. Kun isommilta tuli korville, mentiin hirveän parkumisen kanssa äidin helmoihin. Joka silloin tällöin läpsäisi vanhempaa lasta, vaikka vain harvoin hän oli syyllinen.

Sitten pojista tulee iältään aikuisia ja aviomiehiäkin sekä usein myös lasten isiä. Kaikki hienoa, elämän kiertokulkuun kuuluvaa.

Valitettevan usein Suomessakin kuvioihin tulee mukaan viina ja sen myötä lisää, tarpeettomiakin perheriitoja. Vaimo saattaa nähdä puolisostaan jo päiviä aiemmin, että tämä etsii juomaan lähhtemiselle syitä. Johon sitten viimein riittää kotona tehdyt, liian pienet lihapyörykät tai mikä muu syy tahansa.

Lohdun paikka on kantakuppila, josta löytyy vertaistuki nyyhkytarinan kertojalle. Joka kuuntelee ja ymmärtää ainakin niin kauan kuin juomaa riittää. Yhdessä haukutaan kurjia vaimoja, jollainen "sattuu" olemaan molemmilla.

Samoin on soiniallergikkojen kanssa. Eilinen blogini pysäytti yhden tällaisen hissin kerrosten välille ja hän ilmoitti oikein Facessa poistavansa minut ystävistään. Jonka jälkeen hän jatkoi räksytystään ylläpitämilläni tai/ja muilla yksityisemmillä foorumeilla 🤣🤣.

Apuun olikin rientänyt jo aiemmin 10 000 kilometrin päästä vertaistuki, jolle olen osoittautunut niin suureksi kärsimykseksi, että hänkin on joutunut jakamaan muille itse kasaamaansa kuormaa.

Tämän arvostukseni nollanneen luona kyläilystä kirjoitin jo aiemminkin. Ja ajattelin, että tarvitseekohan hänkin kainalon, jossa nieleskellä omaa soppaansa, kun ei äidin lohtua liene tähän taakkaan tarjolla.

Mutta koirat haukkuvat ja karavaani jatkaa kulkuaan. Enkä edelleenkään arvosta fyysisestä kunnosta huolta pitäviä, jotka leveilevät kuinka kylän koirat pelkäävät bambukepillä huitovaa ja juoksevaa muukalaista.

Työmaata olisi myös omien korvien välissä olevalla pururadalla. Itse kullakin. Välillä toki voi kokeilla olisiko kaverin pururadalla olematon aivovoimistelu tai lenkkeily helpompaa. Luulen, ettei ole, vaan sieltäkin on aika usein lähdettävä liikavarpaineen jonkun vertaistuen vierihoitoon 👍.

Mutta kuka suojelisi iältään isoja, mutta mieleltään pieniä kaltaisiltani ilkeiltä ihmisiltä?

torstai 20. helmikuuta 2020

Soiniallergiaa

Lähes kolme vuotta sitten perustin pienen, avoimen Faceryhmän, joka sai nimekseen Elämän tähden saman nimisen yhdistyksen mukaan. Se on poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton, jonka ydintehtävä on ihmisen, eläinten ja miksei kasvienkin elämänlaadun parantaminen.

Koko ajan olen jakanut ryhmässä muiden pikku juttuja ja omia miepiteitänikin, jotka vähintään aasinsiltojen kautta edistävät elämänlaadun parantamista. Yhtään eriävää mielipidettä en löytänyt, kun kävin viime yönä läpi Facesivujen historiaa koko ajalta.

Paitsi nyt, kun sanasen arkkunsa avasi kaksi, ja kas kummaa tunnustavana kristittynä itseään pitävää. Joista toisen tunnen hyvin ja toisen hyvin huonosti. Jolla hänelläkin oli tarvetta ainakin kerran suuntaani, sillä hän halusi tulla kotiini Tuusulan Jokilaaksoon Vihreiden kesäillan viettoon.

En toivottanut tervetulleeksi, kuten ei hänkään samaa sukupuolta olevia avioliittoon. Eikä minua varsinkaan Aito avioliitto Faceryhmään.

Yhteistä näille kahdelle mainitulle kristillisyyden lisäksi on, että koen olevani piikki heidän lihassaan. Sitä kutsun Soiniallergiaksi. Myönnän, että provosoin varsin usein muitakin suuntaani vereslihalla olevia. Eroja taas lienee ainakin sen verran, etteivät taida mahtua keskenään eikä erikseen samaan kirkkoon.

Joka tapauksessa toista närästi maailman rikkaimmaksi kutsutun ihmisen tapa lahjoittaa ilmastonsuojelutalkoisiin 10 miljardia dollaria.

Ja toista koko ilmastonsuojelu, jota piti enemmän tai vähemmän huuhaana. Omituinen tapa ajatella Luojasta, joka loi ihmisen suojelemaan ja varjelemaan kaikkea maapallon elämää.

Tämä maailman rikkain mies antoi kerralla vajaan 10 % omaisuudestaan, joka oli siis väärällä tavalla ja vääriin kohteisiinkin annettu.

Siitä innostuin laskemaan kuinka on itseni laita omien kymmenysten osalta. Olen mukana samassa veneessä, joskin kohteenani ovat aineellisessa köyhyydessä elävät ihmiset sekä eläimet. Varsinkin koirat vailla ihmiskotia.

Nämä kaksi hurskasta Jumalan luomusta innoittivat minua tekemään toisenkin laskutoimituksen. Vapon sivuilla sanotaan Suomen tuottavan vuodessa yhtä paljon hiilidioksidia kuin Kiina 40 tunnissa. Kyse on osin ihmisen hiilijalanjäljestä.

Joten laskin miten lienee jäljen laita sekä suhde yhden kiinalaisen ja yhden suomalaisen välillä. Lopputulos oli, että yhden suomalaisen hiilijalanjälki on yhtä suuri kuin kiinalaisenkin. Minä sanon Vapon sivuillakin olevaa tietoa tavallisen ihmisen sumutukseksi. Jolle on oikeampi ja osuvampikin sana 🤣.

keskiviikko 19. helmikuuta 2020

Soini tuli sukuun

Soini on suomalaisessa mytologiassa yksi Kalevan 12 pojasta. Soinin lisänimi oli Kalkki. Kristfried Ganander kertoo Mythologia Fennicassa Soinin olleen veijari syntymästään lähtien.

Soini myytiin Karjalaan Köyrötyinen -nimiselle sepälle joka laittoi Soinin töihin. Vanhoissa runoissa kerrotaan Soinin lapsenpiikana ollessaan tappaneen lapsen, paimenena ollessaan kutsuneensa karhut ja sudet syömään karjalauman ja lopulta yllyttäneen karhun repimään emäntänsä reiden kostoksi tämän leipomasta leivästä jonka sisään tämä oli pannut kiven.


Monta vuotta tai oikeastaan vuosikymmentä pientä mieltäni häiritsi, kun aika moni sanoi minua kutsumanimi Jorman sijaa Soiniksi. Viime yönä päätin antaa periksi ja hyväksyn tästedes Soinin myös kutsumanimekseni, etu- ja sukunimeksi, mutta myös tyttärelleni, jos minulla olisi sellainen.

Sekin on mukavaa, että Suomesta löytyy saman niminen kuntakin. Sen vielä selvitän mistä Soini nimi on tullut sukuuni alkujaan. Jotenkin muistelen, että isäni synnyinkunnassa  Jurvassa olisi ollut Soini-nininen talo, josta se olisi tullut. 

Virallisesti kuulun Petter Hällströmin sukuun, joskin sekin taitaa olla niin, että sekä kantaisäni Petter ja hänen vaimonsa Elisabeth olisivat olleet huutolaislapsia. Joten mistä lienenkään kotoisin. 


tiistai 18. helmikuuta 2020

Little Bira

Olen koko elämäni ajan ollut koirien kanssa tekemisissä. Riippumatta siitä missä olen ollut. Vain yhden kerran vieras koira on purrut minua. Kun umpihumalassa menin kertomaan sille kännisen viisauksia.

Jo ajat sitten käsitin, että maailmaa en voi muuttaa, mutta voin antaa hyviä hetkiä. Tuokioita ihmisyydestä, joita kukaan ei enää voi ottaa saajalta eikä antajalta pois. Jotkut niistä säilyvät muistin sopukoissa ja sydämissä koko elämän ajan. Minua ne kantavat elämässäni myös silloin, kun kuljen ojasta uuteen ojaan ja allikkoon.

Koiriin liittyviä projekteja minulla on aina. En koskaan jätä niitä kesken, vaan vien ne osaltani tavalla tai toisella päätökseen. Uusin niistä on pienen pieni koiranpentu, joka oli hylätty moottoriurheiluradan varikkopilttuuseen. Se sai radan mukaan minulta nimekseen Bira..... Little Bira.

Mutta sydämelleen sen otti nuori ystäväni Linda, jolle kävisin ikäni puolesta isoisäksi. Itse annoin vain hieman rahaa, olin henkisenä tukena ja auoin mahdollisia avunsaantipaikkojen ovia. Ehkä olin osin myös se, joka välitin toivoa silloin, kun kaikki ovet olivat kiinni.

Kun yksikään koirahoitola ei suostunut ottamaan rokottamatonta Little Biraa, vietti se päiviä ja öitä eläinsairaalassa käsittämättä kuinka ohuen langan varassa oli sen elämä. Se vaan eli ja oli täynnä elämänvirtaa sekä iloa.

Viimein sen elämän pelastamiseksi heitettyihin nettiverkkoihin paistoi aurinko täydellisesti, kun Bagnasta, missä lieneekään, tuli yhdysvaltalainen nainen hakemaan muutaman viikon ikäisen Biran uuden elämän alkuun.

Tämän pienen, täysin ihmisen avun varassa olevan koiran tarina sai onnellisen jatkon ja liittyy lukuisten ikimuistojen joukkoon sydämessäni. Ehkä se saa ja kuulen jatkoakin jonakin päivänä.

Monesti olen kirjoittanut, että ihmisyyden yksi, ehkä tärkein mittari on minulle hänen suhtautumisensa eläimiin, varsinkin koiriin. Jotka ovat jakaneet koko elämänsä, parhaimmillaan nimenomaan ihmisen rinnalla monta kymmentätuhatta vuotta.

maanantai 17. helmikuuta 2020

Normituristille kuulumattomia asioita.

Tämän viikon ensimmäinen blogi alkaa marmatuksella. Pari, kolme päivää sitten kirjoitin suomalaisista, jotka saavat kotimaassaan vatsanpuruja, jos joku tuntematon heimoveli tai -sisar syö Thaimaassa suomiruokaa tai edes kysyy mistä sitä saa.

Samaan sarjaan kuuluu myös kuvankaappauksen messengerhemmo, jolle ei käsitykseen mahdu, jos joku katselee kämmenenkokoisella älylaitteellaan elokuvia kaukana synnyinmaastaan. Ehkä olen mieleltäni yhtä pieni, kun sitä ihmettelen. Mutta hänen mukaansa en olekaan perusturisti.

Mutta ihmettelen minä muutakin. Esimerkiksi Paradise Parkin varsin esimerkillisellä tavalla hoidettua jätteiden keruuta. Jossa eri astioihin laitetaan sekajätteet, lasit, muovit ja tölkit.

Sitten ihmettelen saman paikan sateelta ja auringolta suojassa olevaa sähköautoa. Joka erinomaisella aikataululla kuljettaa väkeä rantaan ja takaisin 20 bahtilla. Ajattelen myös, että nykyistä parempaan aikataulutukseen pystyisi Pattaya Suomi-Seurakin tekemällä yhteistyötä ympärillä olevien condojen kanssa. Seurassa muutenkin näyttävät puhaltavan uudet tuulet, joista kirjoitan joku päivä. Varsinkin, jos ei niistä joku hallituksesta Facessa ja nettisivuilla kerro.

Kun varsinainen Thaikotini on Päiviksen kanssa yhteinen Seven Seasissa, niin condojen käytäntöihin tulee myös nykyistä eloa vertailtua. Siellä on asuntoja kolminkertainen määrä, mutta vartioiden ote on koko ajan ollut jotenkin paljonkin lepsumpi. Siitä puhutaan yhtiön vuosikokouksissakin, mutta muutosta en ole huomannut.

Paradise Parkin kadun toisella  puolella viettävät elämäänsä myös kymmenkunta koiraa vailla sen kummempaa kotia. Huvittuneena ajattelen joitakin suomalaisia, jotka eivät pärjää maan kantaväestön koirien kanssa. Että he eivät ehkä voisi asua täällä lainkaan, kun kotoakin pitäisi lähteä bambukepin kanssa 😁😁.

sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Ihmisen sielu vai sielut?

Aristoteleen mukaan sielu on ruumiin eläväksi tekevä muoto, jolla ei ole ruumiista itsenäistä olemassaoloa. Hänen mukaansa ihmisten lisäksi myös kasveilla ja eläimillä on alempitasoinen sielu.

Tätä pohdin viime yönä, kun ostin Burapan tapahtumasta kuvan paidan. Että mitä on mahtanut liikkua niiden päässä, jotka ovat tekstin paitaan loihtineet.

Olisi minulle liian helppoa ajatella sen tarkoittavan vain kahta rakastavaista, joiden sielut asuvat toistensa sydämissä. Yön hiljaisina tunteina asia palasikin mieleeni uudelleen ja jäin pohtimaan.... 🤔.

Että jos ihmisessä on hyvä sekä paha, niin asuvatko ne sieluissa, sydämissä vai jossakin aivan muualla? Vai eivätkö missään? Entä voiko koko sielu olla hyvä tai paha? Vai peräti niin, että samassa sydämessä on kaksi sielua? Hyvä sekä paha.

Oma hohtonsa joka tapauksessa itselleni on pohdiskella silloin tällöin mieleni liikkeitä, joissa ei ole päätä eikä häntää. Ja jotka eivät ole ihmisjärjellä selitettävissä. Jos ovat selitettävissä mitenkään.

Otavalla on kirjasarja "Hidasta elämää". Sieltä poimin pätkän: "Ajattelen, että pohjimmiltaan yksinäisyys on sielun kaipausta ihmisensä luo. Syvin yhteys on yhteyttä omaan sieluun, ytimeen. Rakkauteen, joka hyväksyy minut juuri tällaisena kuin olen. Sieluni on synkassa kaikkien tunteideni kanssa. Se ei tuomitse mitään eikä arvota kokemuksiani hyviin eikä huonoihin, toisin kuin mieleni. Ihmeellistä kyllä, kun olen syvässä, myötätuntoisessa yhteydessä itseeni, mukaan mahtuu yksinäisyyttäkin. Se kuuluu ihmisyyteen, tähän kauniiseen seikkailuun. Mutta yksinäisyyden ei kuulu eikä tarvitse määrittää kokemustani ihmisenä. Kokemustani ihmisenä saa määrittää totuus minusta: olen yhteyden arvoinen, aina..... ."

lauantai 15. helmikuuta 2020

Tappamisen vimma

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/6584327f-e9fa-4fb8-9692-4f14c38043bc

Olen aikoinaan opetellut metsästämistä ja ennen sitä tappanut paljonkin muun muassa pikkulintuja ilmakiväärillä. Jolla ei olisi saanut ampua eläimiä lainkaan, koska se jätti ne liian usein kitumaan.

Jälkeenpäinkin ajateltuna, pitkälti yli puolivuosisataa myöhemmin en vieläkään ymmärrä mistä minuun tuli tämä tappamisen vimma. Joka tapauksessa nykyisin häpeän sitä.

Jossain vaiheessa katselin koiran silmieni eteen tapettavaksi ajamaa, kuollutta jänistä. Taatusti viatonta kasvissyöjää, joka ei edes luonnon tasapainoa mihinkään suuntaan järkytä.

Ymmärsin, että jos nautin tai haen nautintoa eläinten tappamisesta, on minussa paljon siltä(kin) osin vialla.

Käsitän metsästämisen silloin, kun ihmisen tarvitsee tappaa eläimiä syödäkseen. Luonto on muuten iät ja ajat hoitanut itse omat säätönsä, ellei ihminen ole pakkaa sekoittanut. Nyt ihminen viisaudessaan korjailee omia virheitään poistamalla niiden seurauksia.

Onkin jotenkin ajatuksia herättävää katsella Inarinjärven jäällä, kuinka meri- tai maakotkasta on tullut ihmiseltä jätteitä kärkkyvä haaskalintu. Joka odottaa muutaman kymmenen metrin päässä mitä kaloja kalamies jättää jäälle kitumaan.

Vaikka kasvissyöjä tai -syönti ei minulta saa puhtaita papereita sekään, on siinä jotain ylevää. Olisin hyvilläni, jos pystyisin elämään niin, että yhdenkään eläimen ei tarvitsisi kuolla ruokatottumusteni vuoksi.

Blogini alun linkin takana oleva juttu eläinten tappamiskilpailuista saa minut surulliseksi ja pohtimaan jälleen kerran mitä minulle tarkoittaa ihmisyys ja inhimillisyys.

Ajattelen ihmisiä, meitä kaikkia, joille ei mikään tunnu riittävän. Ei mahdu metsään eläimet eikä mahdu tien pientareelle lupiinit eikä pallon toiselle puolelle turistit. Vaan meidän pitää säätää kaikkea mitä suinkin keksimme.

Some on oiva esimerkki siitä. Kun joku kysyy hyvinkin asiallisesti mistä voisi saada Thaimaassa lihapullia tai nakkikastiketta, parahtaa joku kotimaassaan ja haukkuu kysyjän lähes kymmenentuhannen kilometrin päähän Suomiruuan etsimisestä. Ikään kuin etsijä söisi säätäjän pöydästä tai peräti lautaselta.
 
Tai eilen, kun joku laittoi Jomtien Pattaya Beach ryhmään asialliset ohjeet kuinka tulla linja-autolla lentokentältä Pattayalle. Ja esitti toiveen, että keskusteluun ei sekoitettaisi taksia eikä muita matkustustapoja. Niin lähes ensimmäinen kommentti oli, että "TAXI" 🤣🤣🤣.

perjantai 14. helmikuuta 2020

Joillakin suomalaisilla on Thaimaassa tosi kurjaa

Jotenkin on tällä puolen vuoden Aasian sessiollani sattunut kohdattavaksi Thaimaahan tyytymättömiä suomalaisia enemmän kuin aiemmin. Tai sitten olen vaan kuunnellut ympärilläni tapahtuvaa negatiivisemmalla korvalla.

Olen kuitenkin jonkun kerran oikein pysähtynyt ajattelemaan mikä on muuttunut tai onko käytännössä mikään?

24-tunnin ilmoittautumisesta on Googlessa penkomisen perusteella puhuttu vuosikaudet. Mutta se lienee totta, että tämän suhteen ovat tällä hetkellä viranomaisetkin valppaampia. Itse en ole sitä vielä koskaan tehnyt, joten jossain mutkassa sekin voi olla edessä. Tai sitten ei.

Elämöintiä on myös aiheuttanut se, että määrätyillä maahantuloluvilla eli viisumeilla viranomaiset edellyttävät matkan keston aikaista vakuutusta sairauksien ja tapaturmien varalle. Itselle ei ole siitä riesaa ollut, vain yksi paperi lisää. Sillä näillä vaivoilla ja iällä en tänne ilman matkavakuutusta edes tulisi. Ja onhan se jotenkin oikeinkin, että maksan omat sairauskuluni, kun en kerran maahan verojakaan maksa.

Kolmas itkemisen aihe on vahva baht, jota kait aika moni suomalainen toivoisi omasta valuutastaan. Oli se sitten markka tai euro. Ketkä ulkomaalaiset täällä Thaimaassa jotain omistavat, eivät itke. He saavat tietenkin nykykurssilla bahteilla myymästä omaisuudestaan paljonkin enemmän esimerkiksi euroja kuin vuosikymmen tai kauemmin aikaa sitten. Jos siis saavat saman hinnan kuin ostaessaan.

Se ei oikein logiikkaani aukea, että minkä pitäisi muuttua, kun lavataksikin on iät ja ajat maksanut 10 bahtia. Ennen 20 senttiä ja nyt 30, joka johtuu heikosta oman valuutan kurssista. Tai Soda Water saman verran kaupan portailla juotuna ja siitä ylöspäin juomapaikasta riippuen. Tätäkin voi pohtia Suomessa, kun ostaa R-kioskilta wichypullon ja menee juomaan sen harvakseltaan kulkevan joukkoliikennevälineen takapenkille. Että mitä sama lysti Suomessa maksaa.

Nyt pidän majaani parin kuukauden ajan Paradise Parkissa ja maksan kaksiosta kuvan piha-alueella alle 250 euroa kuukaudessa palvelumaksuineen ja loppusiivouksineen.

Siinä on mukava altaalla pohtia, että mitä maksaisi kuukausi vaikkapa Suomen kylpylässä. Ja saako siellä hierontaa altaan reunalle. Tosin kun en ole pyytänyt, en tiedä saako täälläkään. Sen kyllä tiedän, että huoneeseen saa. Jota sitäkin palvelua on moneen lähtöön. Kertovat muut 🥴.

Toissapäivän iltana päätin mennä ulos syömään. Ja valitsin aivan nurkan takaa paikallisen, joskin etupäässä ulkomaalaisille tarkoitetun ruokapaikan. Tilasin kanaa riisillä ja vihanneksilla sekä kyytipojaksi pullollisen kivennäisvettä. Lasku oli 60 bahtin paikkella, eli vapaaehtoisine tarjoilupalkkioineen reippaat pari euroa. Sillä sai lisäksi hyvin ystävällisen palvelun ja kohtelun. Joka tosin olisi tullut ilman tippiäkin. Ainakin yhden kerran.

Näitä samoja suomalaisia tuntuu närästävän, kun somessa vertaan (Thai)maan käytäntöjä Suomeen. Mutta ehkä heidän polttoaineensa arkeen ja juhlaankin on voida pahoin, jonka heille suon. Ja ymmärränkin nykyisin jo aika hyvin.

Itselleni paljon pitää vielä muuttua kehnompaan suuntaan, että minut saa mukaan joidenkin suomalaisten nurjamielisyyteen maata kohtaan. Ja Finnairia, jolla ei ole pakko kenenkään lentää. Varsinkaan Thaimaahan 🤣🤣.

torstai 13. helmikuuta 2020

Burapa 2020

On taas Aasian ehkä suurimman moottoripyörätapahtuman aika. Itsellänikin jo aika mones. Kyseessä on hyväntekeväisyystapahtuma, jonka tuotto (tai osa) menee muistaakseni nuorten ja lasten hyväksi.
Joka vuosi portilla on vastaanottamassa aina erilainen, eräänlainen taideteos.
Kaivetun kuopan toisella puolella on muun muassa pääesiintymislava.
Oikeanpuoleinen on minun Harley Davidson ja ensimmäisen kerran samassa kuvassa sen sisko tai veli.
Pikkuisen huikopalaa välillä. Rasiallinen tätä siirsi nälkää kummasti tuonnemmaksi.
Luurankomies on Harrikan kyydissä odottamassa kyytiä. Olisiko tuonpuoleiseen?
Ehkä tätä voisi sanoa tämän ajan toteemipaaluksi? Intiaanihenkisyys sinällään on Burapassa loistavasti esillä.

keskiviikko 12. helmikuuta 2020

Merikonttikoti, ratkaisu asunnottomuuteen, osa 2

Eilen kirjoitin asunnottomuuden kovan ytimen poistamisen erilaisista vaihtoehdoista, joista tiedän melko tavalla.

Toivottuun lopputulokseen ei päästä Suomessa koskaan ilman niin sanottuja mummon mökkejä, missä kukin saa asua tavallaan.

Niiden tulisi olla profiililtaan sellaisia, joissa asumisen raamit ja palvelut määritellään kunkin sen hetkiseen tarpeeseen ja tapaan elää. Eikä niin, että on kyettävä ja ennen kaikkea haluttava muuttua.

Niille kaikille, jotka eivät tätä ymmärrä, olisi hyvä yrittää selittää edes itselleen miksi asunnottomuutta ei juuri esiinny haja-asutusalueilla.

Onkin surullista ajatella, että mikä olisikaan meillä asunnottomuuden suhteen tilanne ilman talvipakkasia. Tämä kaksiteräinen miekka auttaakin jossain määrin asunnotonta, sillä suomalainen ihminen, eikä koneistokaan halua hevin omalle tunnolleen monia paleltumiskuolemia.

https://kotiliesi.fi/koti/sisustus/pariskunnan-koti-rakennettu-kahdesta-merikontista/

Hajasijoitetuissa mummon mökeissä ihmiset elävät elämäänsä ilman ulkopuolelta tulevia muutospaineita. Sosiaaliset talonmiehet käyvät määräajoin huoltamassa kokonaisuutta rakennuksineen ja asukkaineen. Yksinkertaista, itsemääräämisoikeutta kunnioittavaa, edullista ja taatusti toimivaa.

Lähes kymmenen vuotta sitten teimme eilisessä blogissa mainitsemani koetalot merikonteista, joista suuremman esittelimme Hyvinkään asuntomessuilla. Myös sen, 50 m² Duokodin rakensimme Vihdissä, josta kuljetimme tulevan kotimme yhdellä kerralla messualueelle rekka-autolla ja laskimme alas auton omalla nosturilla.

Muutaman tunnin juttu matkoineen ja Merikonttikoti oli asumiskunnossa. Saman operaation toistimme Hyvinkäältä messujen jälkeen nykyiseen sijoituspaikkaan Tuusulan Jokilaakson.

Ilman kunnallistekniikkaan kytkemistä, joka ei ole ainut vaihtoehto, sillä Jokilaakson koti kerää omat jätevetensä ja käyttää talousvetenä 1000 litran säiliöön tuotavaa vettä. Yhden ihmisen taloudessa huoltoväli tältä osin on 2-3 kuukautta.

Wc:nä käytän ja käytimme kahtakin eri kompostoiva käymälää. Separettia ja Multoaa. Toki polttava käymäläkin on mahdollinen, kuten myös kunnallistekniikkaan liittäminen.

Koska Merikonttikoti lasketaan alas esimerkiksi betonipalkkien päälle, se ei vaadi viranomaisilta pysyvää rakennuslupaa, sillä koti on aidosti siirrettävissä. Luvan saaminenkin on helpompaa, kun viranomaisen ei tarvitse tehdä pysyvää sijoituspäätöstä.

Merikottikotia Jokilaaksossa on käyty kuvaamassa Venäjän ja Ruotsin televisioita myöten. Siitä on tehty myös monia lehtijuttuja, joista yhden linkin löydät blogin keskivaiheilta ja toisen  tämän linkin alta.

tiistai 11. helmikuuta 2020

Merikonttikoti, ratkaisu asunnottomuuteen, osa 1

Innoituksen tämänkertaiseen blogiin antoi Helsingin kaupunginvaltuutettu, kovasti arvostamani Jukka Järvinen. Paljon keskivertoihmistä enemmän erilaisuutta kokenut mies.

Joka hänkin on keksimässä pyörää uudelleen yrittäessään löytää välineitä asunnottomuuden kovan ytimen poistamiseksi. Erityisesti kuitenkin pidän aidosta asialle vihkiytymisestä.

Toki olen itsekin jossain määrin samassa perässä hiihtäjien laumassa, mutta olen myös tehnyt melkoisen rupeaman ongelman poistamiseksi.

Tiedän mitä seuraa hajasijoitetussa mallissa normaaliin kerrostaloasuntokantaan ja mitä seuraa keskitetyssä mallissa muun asutuksen keskelle.

Meno kerrostaloasunnossa äityy liian usein sellaiseksi, että se aiheuttaa häiriötä talon muille asukkaille. Normaalista kerrostaloasumisesta ei ole siis ratkaisuksi kaikille.

Keskitetty malli, jossa asuu paljon samantapaisten ongelmien kanssa painivia, aiheuttaa vastaavasti ympäristölle liikaa häiriöitä, joten siitäkään ei ole kaikille ratkaisuksi.

Meno valvotussa asuinyhteisössäkin on monesti sellaista, että kaikki asunnottomat eivät itsekään kelpuuta sitä itselleen asumismuodoksi.

Kaikkein vaikeimmin asutettavissa olevan ryhmän kanssa on lähdettävä liikkeelle uudesta lähtö- ja näkökohdasta. Että mikä asumismuoto on mahdollinen ja toimiva ihmisen sen hetkiseen tilanteeseen, kun asunnon tarvitsija ei syystä tai toisesta muuta tapojaan. Eikä niin, että hänen on kyettävä muuttumaan.

Ehkä yksi ongelma on, että päihdeongelmaisten asunnottomuutta yrittävät ratkaista liikaa sellaiset päihdetyöntekijät, joille ei istu työskentely, jos avun tarvitsija ei muutu eikä taivu mieleiseksi.

Itselläni on melkoisesti kokemusta myös hajasijoitetuista mummon mökeistä, joissa asukas voi elää omaa elämäänsä ilman muuttumisen vaatimuksia. Niille olisi tilaa Helsingissäkin entisen Sipoon maita myöten.

Lähes kymmenen vuotta sitten teimme yhdessä Elämän tähden, Järvenpään Mestariasuntojen ja Samarian kanssa merikonteista kaksi koekotia. Sinkkukodin (25 m²) ja Duokodin (50 m²), jossa olen asunut nyt kahdeksan vuotta. Siitä kerron ehkä huomenna.

maanantai 10. helmikuuta 2020

Mieron tieltä takaisin

Jokunen aika sitten kirjoitin, että olen lähtenyt mieron tielle. Tosin ensimmäisen kuukauden asuin Filippiineillä kuvan yhden huoneen kodissa 4-5 muun ihmisen kanssa. Paitani ovat saaneet myös uudet käyttäjät uusista ystävistäni 🤣.

Mieron tie tarkoittaa kodin ulkopuolella olevaa maailmaa, jossa joku kulkee ilman kotia. Toki se tarkoittaa muutakin, joka ei kuitenkaan istu nyt itseeni.

Konnevedellä on myös saman niminen ravintola, jossa en ole käynyt eikä sekään istu oikein kuviooni. Saatan kyllä joskus käydä, jos tarjoilevat alkoholitonta olutta.

Mieron tiellä olin tosin ajatellut kulkea aiemminkin, sillä Sininauhasta lähtiessäni hehkuttelin, että kulkurin koti on korvien välissä ja kaiken kannan mukanani.

Mutta sitten rakastuin Jokilaaksoon ja yhä enemmän Päivikseen. Sen myötä hyväksyin itselleni uudestaan, että ihmisen on hyvä kuulua jonnekin. Niin fyysisesti kuin henkisestikin. Kuuluin fyysisesti Jokilaaksoon ja henkisesti Päivikselle.

Kun tuli aika jättää tällä puolen vuoden reissulla Thaikoti taakse, kuten Filippiinitkin, olen tehnyt petini milloin minnekin.

Olen ollut öitä siellä täällä ja yhden entisen ystäväntapaisen mukaan loisena toisten nurkissa. Se loukkasi eikä ollut tottakaan. Pari yötä Harrikkareissulla hänen nurkissaan maksoi monivuotisen kaverisuhteen sekä bahteja enemmän kuin yksikään toinen yö sillä matkalla.

Mutta nyt on siisti, kahden huoneen koti ainakin kuukauden Paradise Parkissa. En tiedä, mutta oletan hinnankin olevan kohdallaan. Loppusiivouksineen ja palvelumaksuineen noin 250 euroa.

Siitä nimittäin on melkoisesti aikaa, kun olen ollut vuokralla viimeksi Condossa. Taisi olla jossakin kymmenen vuoden takana View Taley 1.

Asumisvalintani ratkaisi myös sen, että aion olla Burapassa ensi viikonloppuna. Se on hieno, ilmainen hyväntekeväisyystapahtuma moottoripyörähenkiselle, jota voi suositella kuitenkin kenelle tahansa.


sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Long drink man and Bira dog

Lonkero mies ja koira nimellä Bira. Tämä pieni rääpäle löytyi hylättynä tai ainakin ilman äitiä tänä aamuna Bira kartingradan varikkopilttuusta. Nyt meitä on pieni joukko, jotka teemme voitavamme, että elämä voittaisi.

Uusi elämä alkoi muutamalla hörpyllä maitoa ja pikku aamupalalla sekä kirppushamppoo pesulla. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, on edessä tänään vielä eläinlääkäri.



lauantai 8. helmikuuta 2020

Roi Et, osa 2

Tuli raapaistua parin, kolmen päivän verran pohjoisemman Thaimaan arkea ehkä Tampereen kokoisessa kaupungissa. Mukavaa oli, joskin olisin kernaasti lähtenyt pois samoissa fiiliksissä kuin meninkin. Mutta oma valinta mennen tullen, josta saatan kirjoittaa joskus, kun pöly laskeutuu. Joka tapauksessa menin itseeni, tuli ahdasta, joten lähdin pois. En kuitenkaan itsestäni, vaan itseni kanssa.

Mieleen jäivät mukavina asioina muun muassa yöpaikassani ystävällinen emäntä, joka korjasi housunikin, koirat, karjaeläimet sekä englantilainen herrasmies yhdessä kadunvarren kuppilassa. Tässä järjestyksessä. Muistan myös kuvan talojen rakentajat, jotka tekivät koteja akaasiapuusta. Näin oletan.

Eilen ajoin Harrikalla kohti Pattayaa kolmisen sataa kilometriä ja yötä olin noin puolessa välissä. Erikoista yöpaikassani oli, että jos ei laittanut verhoja kirjaimellisesti lasiovellisen lasiseinän eteen, oli piha tarjolla näköalaksi vaikka koko yöksi. Ja vastaavasti minä vuoteineni Aataminasuisena lasiseinän toiselle puolen 🤣🤣.

Tuli samalla testattua Google Mapsissa itselleni uutta ominaisuutta, sillä majapaikasta en löytänyt netistä sanan sanaa kuin thaikielellä. Joten kopion sanan, jonka oletin olevan majapaikan nimen ja liitin sen GPS-karttapalveluihin. Ja kas, se tarjosi minulle oitis äidinkielelläni jotain paikkaa vajaan 7 kilometrin päässä.

Thaimaassa on tosiaan hyvin paljon seutuja, joissa englanninkieli on yhtä kummajainen kuin minunkin äidinkieleni.

Ja kyllä vain, oikein mukavan näköisiä pieniä matkamiestenkin koteja parissa rivitalossa. Mukava vastaanotto sairaan, pienen koiran ja lukuisten kissojen kera.

Päivälliseksi ja illalliseksi söin koko pienen pussillisen perunalastuja, sillä ruokaa ei talon puolesta ollut edes bahteilla ostettavaksi enkä lähtenyt kylille enää.

Reissaaminen ilman varsinaista päämäärää on mukavaa. Näin ajattelen nyt, sillä kokemusta minulle ei tavasta aiemmin ole kertynyt. Olen aina tiennyt minne olen menossa, vaikka olenkin ollut melkoisen siivun elämästäni tuuliajoilla. Ehkä eniten itseni kanssa. Toisaalta määrätyllä asenteella on mukavaa olla välillä hukassa itseltään 😂😂.