Sivun näyttöjä yhteensä

torstai 31. maaliskuuta 2016

Merikonttikoti ja Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä vaimoineen

Ensi kesänä tulee kolme vuotta, kun olemme asuneet Merikonttikodissamme. Hyvinkään asuntomessuilta alkaen siis. Monen suomalaisen ja vähän ulkomaalaistenkin kiinnostus asumismuodostamme on säilynyt koko ajan. Juttuja on tehty kotimaan lisäksi myös Venäjän ja Ruotsin televisioon.

Yksi tulevaisuuden unelmista on, että esittelisimme Duokotia puolet pienemmän Sinkkukodin Tuusulan asuntomessuilla 2020. Tekisimme sen ehkä alkuperäinen ajatus toisinpäin käännettynä, siitä kuitenkaan luopumatta. Yksi kotimme hengistä nimittäin on, että konteista tehdyn kodin pitää myös näyttää merikontilta. Duokoti on sitä ulospäin. Jotkut sanovatkin sitä karun näköiseksi, joka on mieleemme ja yksi alkuperäisistä, hieman provosoivista tarkoituksistamme. Tulija on vielä sisään astuessaan enemmän tai vähemmän sitä mieltä, että "tuolla ei kyllä voi asua kuin Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä. Vain kaatopaikan tai teollisuusalueen reuna puuttuu".

Ilmeet olivatkin joskus näkemisen arvoisia, kun meillä kävi koko loppuelämän vieraat asuntomessuilla kuukauden aikana. Noin 50 000 mukavaa ihmistä astui kotikynnyksemme yli. Mutta Merikonteista tehty koti voi huokua alkuperäänsä myös niin, että kontin olemus ja henki löytyykin vasta, kun astuu sisään. Ulospäin se voisi olla vaikka vuorattu lehtikuusipaneeleilla tai -rimoilla, jotka harmaantuvat Suomen ilmastossa luonnollisella tavalla ehkä asukkaidensa mukana.

Alla olevan linkin takana on yksi parhaista kodistamme tehdyistä jutuista. Sen vuoksi kannattaa rekisteröityä lehden lukijaksi, sillä Kotiliesi on niitä harvoja ajan kanssa ikääntyviä, aitoja, suomalaisuudesta kertovia julkaisuja.
http://kotiliesi.fi/puheenaiheet/pariskunnan-koti-rakennettu-kahdesta-merikontista/


keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Maaseudun rauhassa

päivis: Edelliset blogikirjoituksemme ovat olleet kovin luontopainotteisia. Olemme kirjoittaneet eläimistä ja Jokilaakson luonnosta. Jorma latasi tänne eilen monta kuvaa Jokilaakson keväästä.

Kevättä on tosiaan ilmassa. Lumet sulavat melkein silmissä. En tiedä, kumpi olisi parempi: lunta maassa vai sen alta paljastuva liejuinen maa. Taitaisin valita lumen, mutta minkäs teet, vääjäämättä sen alta paljastuu varsinkin Niilon ja minun lenkkipoluilta liejua, hevosen lantaa ja monessa kohtaa myös lätäköitä, joita Niilo ei aina edes viitsi kiertää.

Kevään odotusta pitkäniemeläisittäin.
Lämmitimme maanantaina saunan. Minusta on mukava käydä välillä vilvoittelemassa ulkona. Kovalla pakkasellakaan ei tule kylmä, vaikka ympärillä olisi vain pyyhe. Maanantaina keksin mennä paljain jaloin saunalta Pikkulammen laiturille. Ajattelin käydä nopeasti kastautumassa laiturin päässä, mutta eipä tuo onnistunut. Vettä oli vain nilkkoihin asti, sillä veden alla oli vielä paksu kerros jäätä.

Viime yönäkin luonto tuli lähes iholle, kuten suosittu sanonta kuuluu. Heräsin ennen kahta, kun kuulin ulkoa jonkun eläimen ääniä. Ehkä kuulin lammella viihtyvien joutsenten ääntä. Niilokin tuntui kuulleen jotain. Ei mennyt kuin hetki, kun se jo raivosi jollekin ulkona näkemälleen. Arvasin äänestä, mikä sitä mätti. Pihalla oli ilves. Ilves lähti löntystelemään kauemmaksi, kun valaisin pihaa taskulampulla.

Unetkin siinä karisivat. Valvoin pari tuntia ja eikös vaan Niilo taas innostunut raivoamaan samalla tavalla kuin aikaisemmin. Nyt ilveksiä oli kaksi. Olemme ajatelleet, että syksyllä pihalla käynyt pentu on jäänyt itsekseen, sillä viime aikoina näkemämme ilves ja varsinkin sen jäljet ovat näyttäneet pienemmiltä. Ilmeisesti se ei kuitenkaan ole vielä täysin omillaan, sillä oletettavasti sillä oli taas seuranaan aikuinen ilves. Ehkä sen emo.

Keräsimme viime keväänä koivunmahlaa. Nyt teemme samoin, mutta astetta taitavammin. Jorma porasi yhteen pihakoivuun reiän ja laittoi siihen letkun. Odotamme, että letkun toisessa päässä olevaan pulloon alkaisi pian virrata mahlaa. Hankin vuosi sitten snapsilasit, joilla aina aamuisin skoolasimme. Juuri ja juuri saimme päivittäin mahlaa kahden pienen lasillisen verran. Täytyy myöntää, että enempää en juuri kaivannutkaan, sillä mahlahan ei juuri miltään maistu. Lähinnä se muistuttaa vettä, johon olisi lorahtanut lusikallinen mehua. Mutta mahlan taika ei taidakaan olla sen maussa. Moni taitaa pitää mahlaa melkoisena terveyspommina.

tiistai 29. maaliskuuta 2016

Jokilaakson kevät

Jokilaakson poikki kulkee talvisin latu, jossa hiihtäjät ovat välillä vähemmistö

Soiniityntien silta

Keväisin ei tarvitse puidenkaan kärsiä kuivuudesta

Vesi valloittaa kaiken sen alan, mihin se yltää

On mukava seurata, kun kesän tullen kaikki luonnon elementit asettuvat paikoilleen

Tulva-altaista huolimatta Tuusulanjoki ei mahdu aina uomaansa

Osa vedestä ei tule Tuusulanjärvestä, vaan Rydybackan kallioilta

Jokilaakson Rabbit Islandilla on Rudi-koiran hauta

Pian jäät väistyvät ja Pikkulammesta tulee uimapaikkamme

Tekemiämme siltoja myöten kuljetaan Rabbit Islandille
 
Soiniityntien sillan yli tuli myös Merikonttikotimme.

Kun tein västäräkkien pesään katon, se ei enää kelvannut siivekkäille

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Rydybackan kallioilla

päivis: Toisen pääsiäispäivän sää oli vielä parempi kuin eilinen. Aamulla oli taas kerstehanget eli hankikeli, kuten Jorma sanoisi. Päätimme käydä kävelemässä Rydybackan kallioilla. Jorma tiesi, että siellä on polku, joten emme joudu tarpomaan aivan umpimetsässä.

Rydybacka on osa suurempaa kallioaluetta, joka on osayleiskaavassa merkitty Kratinkallion kanssa luonnosuojelullisesti erityisen arvokkaaksi kohteeksi.

Laitoin lähtiessämme päälle puhelimessa olevan Sports Tracker -ohjelman. Se piirtää kävellessä kuljetun reitin kartalle ja kertoo matkan pituuden. Myös matkaan käytetty aika ja kuljettu nopeus selviää sekä kulutetut kalorit sun muuta.

Lenkkiimme kului vähän yli tunti, matkaa kertyi reilu kolme kilometriä ja kävelynopeus oli 3,2 kilometriä tunnissa. Olisipa tuo ohjelma ollut tiedossamme viime kesänä, jolloin kävelimme Seitsemän veljeksen vaellusreitin Helsingin Rautatientorilta Hyvinkään Sveitsiin. Oletimme matkaa kertyneen noin 90 kilometriä. Sports Trackerin ansiosta tietäisimme sen tarkasti ja meillä olisi myös hyvää dokumenttia siitä, missä oikeasti kävelimme. Välillähän kulkeminen oli melkoista hakuammuntaa.

Rydybacka-Kratinkallio on tosiaan hieno alue, jonne voisi kesällä mennä kuljeksimaan ja etsimään vaikka mustikoita. Nyt kävelimme vain alueen poikki. Kallio päättyi peltoaukealle, jossa käy monenlaisia metsän eläimiä. Jo kaukaa näimme metsästäjien rakentamat tornit ja korkeille tolpille rakennetun majan, jossa piipusta päätellen on jopa tulipesä. Kelpaa siellä metsästäjien oleskella lämpimässä ja ammuskella majan luukun kautta riistaa, jota metsämiehet ja ehkä -naisetkin ruokkivat kauralla ja omenoilla sopivan ampumamatkan päässä olevalla ruokintapaikalla. Kuvottavaa.

Todennäköisesti pellolla käy myös ilves. Senkin on varmasti helppo saalistaa ruokintapaikoilla käyviä eläimiä. Näimme pellolla rippeet, jalan, yhdestä saaliiksi päätyneestä kauriista tai peurasta.
Peurasta tai kauriista oli jäänyt jäljelle vain yksi jalka.
Ilves on meillä täyttä totta. Kun aloin kirjoittaa tätä blogia, satuin samalla vilkaisemaan Merikonttikodin suuresta päätyikkunasta ulos. Mitäs näinkään omalla sorsien ja kanien ruokintapaikallamme? Ilveksenpä hyvinkin.

Tämä oli jo kolmas kerta parin viikon sisällä, kun olemme nähneet ilveksen aivan talon nurkalla. Kahdella edellisellä kerralla Niilo on tiedostanut eläimen läsnäolon. On aika hyytävä tunne, kun herää kesken yöunien raivoisaan koiran haukkuun. Ilves on vieraillut meillä niin monta kertaa, että yleensä tunnistamme jo Niilon äänestä, milloin se on bongannut tuon Kanta-Hämeen maakunnan vaakunaeläimen.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

On kevään ja ylösnousemuksen aika

jormas: Pääsiäisenvieton raskain osa on takana, siilä Vapahtajamme pääsi ristin pilkankohteesta haudan lepoon. Tänään, kolmantena päivänä on ilon juhla, sillä Hän ei viihtynyt haudassa kauaa ja on ylösnousemuksen aika.

Myös Jokilaaksossa Pääsiäinen on uuden elämän parasta aikaa kevätpäiväntasauksesta eteenpäin. Ajankohtaan liittyy myös terminen kevät, jolloin vuorokauden keskilämpötila on 0 ja +10 asteen välillä. Sitä seuraa terminen kasvukausi, jolloin keskilämpötila on yli +5 astetta.

Jos kokee olevansa elämän syrjässä kiinni, on kevät hyvin kiitollista aikaa. Luonto herää ja joka puolella monet eläimet ja kasvit aloittavat uutta elämää. Ehkä yksi ensimmäisistä havainnoista kasvimaalmassa ovat pajunkissat, jotka nekin moni liittää laillani pääsiäisen aikaan. Lintuja tulee joka päivä lisää ja me jännäämme joko taas parin välivuoden jälkeen Jokilampemme kelpaisivat joutsenpariskunnalle kodiksi, jossa voisi kasvattaa pari, kolme joutsenlasta aikuisiksi. Sen lisäksi, että joutsen on kansallislintumme, on siinä kauneutensa lisäksi myös eräs minulle mieleinen piirre. Ne valitsevat puolisonta koko elämän mittaiseksi ajaksi.

Kolikon toisena puolena ymmärrän myös niitä, joille on vaikea tarttua sykkeeseen, jos kokee elämän olevan sitä yhtä ja samaa harmaata..... Samaa sukua sille, kun Heikki Haaksiluoto kysyi elisestä päivän harmaudesta sosiaalisessa mediassa, että "missä värit, tahdon Thaimaahan"?

Arjen harmauden keskellä saatamme kysellä aamuauringolta tai sadepäivältä pää raskasta mieltä täynnä, että mitä päivällä on minulle tarjottavana. Voimme kuulla, kun elämä vastaa kysymyksellä, että mitä meillä on vastaavasti tarjota tälle päivälle ja peräti huomiselle.

Tänään havaitsimme Jokilaaksossa ensimmäiset kurjet, jotka lensivät pientilamme yli. Peltoniittyjemme laitamilla on viihtynyt parina viime vuonna myös haikara, jota sitäkin on mukava odottaa. Pienistä linnuista havaitsimme ensimmäisen kerran urpiaisen, joka onkin varsin kaunis siipiveikko tai -veikotar.

Yksi viime syksynä aloittamamme huippujuttu oli löytämämme luonnonlähde viereisen hevos- ja lammashaan vierestä. Kyläläisten tiedossa lähde on ollut kauan ja kylän juttujen mukaan Helsingin maalaiskunta olisi hakenut lähteestä siinä määrin vettä, että kyläläiset ovat kieltäneet kunnalta vedenoton. Myllykylä on nimittäin entistä Helsingin pitäjää. Niin tai näin, me tai oikeastaan yhdistyksemme Elämän tähden ry tutkitutti veden, joka todettiin hyvälaatuiseksi juomavedeksi. Hyvä juomavesihän Tuusulassa on muutenkin, mutta se tunne, se on se juttu miksi tänään, ylösnoudemuksen päivänä haimme luonnonvaraisesta luonnonlähteestä luonnonvettä.

Joten lainkuuliaisempaan suuntaan menen minäkin tältä osin, sillä pitkin kesää ajelen kuuautollamme 1000 litran vesisäiliö peräkärryssä, että mistähän saisi luvan kanssa tai ilman seuraavan kuukauden vedet.

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Töhnä- ja muita munia

päivis: Kun tuskailen blogiaiheen kanssa, Jorma usein kannustaa kirjoittamaan kananmunasta. Siitä on tullut jo jonkinlainen vitsi ja vastaan aina, että en varmasti kirjoita. Tänään päätin kuitenkin kirjoittaa, koska on pääsiäinen. Muna erilaisine versioineen on yksi pääsiäisen symboleista.

En ole erityisen innostunut suklaamunista, koska en pidä pelkästä suklaasta. Sekin ongelma on nyt ratkaistu, kun myyntiin on tullut töhnämunia. Kreemillä täytettyjä suklaamunia. Ne ovat olleet niin suosittuja, että ovat kuuleman mukaan jopa loppuneet kaupoista. Googletin töhnämunaa ja löysin muun muassa sellaisen jutun, jossa kerrottiin, että suomalaisäidit ovat seonneet töhnämunista.

Väitteestä voisi päätellä vaikka, että töhnämunissa on jotain huumetta. Kuinka muuten olisivat niin seonneet? Tai miksi äidit? Eivätkö isät tai lapset pidä lainkaan töhnämunista?

Ei tullut itse ostettua töhnämunia. Miten olisi voinutkaan, jos ne kerran oli myyty loppuun? En myöskään aikonut tehdä niitä itse. Reseptejä kyllä löytyy moneen lähtöön. Saimme kuitenkin Budapestin-tuliaisina neljä oikeaoppisesti pieneen munakennoon kahden lusikan kanssa pakattua töhnämunaa. Ja herkuttelimme äsken puolet niistä kahvin kanssa.

Tässä on Niilosta pääsiäiskuva
kananmunien kanssa.
Pääsiäisenä pitää tietysti syödä myös ihan tavallisia keitettyjä kananmunia. Keitin ison kennollisen luomumunia, mutta ei tullut edes värjättyä niitä mitenkään. Joskus olen laittanut keitinveteen sipulin kuoria ruskehtavan värin aikaansaamiseksi. Soijakastikekin taitaa ajaa saman asian. Kananmunien maalaamista en ole vuosikymmeniin harrastanut, enkä taida harrastaa jatkossakaan.

Hesari kirjoitti tänään jutun siitä, miten maidosta on kehitetty monenlaisia eri tuotteita. Minäkin muistan ajan, jolloin kaupassa myytiin vain yhdenlaista maitoa. Nyt sitä on ties minkälaisina versioina tarjolla. Kananmunille ennustettiin maidon kaltaista tulevaisuutta. Tosin jo nyt kananmunia voi valita esimerkiksi sen perusteella, minkälaisissa olosuhteissa kanat saavat elää tai millä ravinnolla niitä on ruokittu, jotta niiden munista tulisi mahdollisimman terveellisiä.

Nykyään ostan enimmäkseen luomumunia, jonka ainakin uskottelen tarkoittavan sitä, että kanat saavat elää mahdollisimman lajityypillisissä olosuhteissa ja niille syötetty ruoka ei ole peräisin tehomaataloudesta. Kananmunien tuottaminen ei sinänsä taida olla kovin tehokasta. Hesarin jutun mukaan kana munii päivässä vain yhden munan. Eikä varmaan auta, vaikka kanaa kuinka hiostaisi munimaan enemmän.

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Aarne Kiviniemi Golgatan tuomarinani

jormas: Vaikka en uskoni kanssa helposti barrikadille nousekaan ja saattaisin tiukan paikan tullen olla kuin Pietari, joka sanoi, etten tunne koko miestä, usko on minulle tärkeä. Ehkä siksi minulle ei istu, että ihmiset loikkaavat suoraan Pääsiäiseen. Ikään kuin Pitkäperjantaita ei olisi olemassakaan ja toivottelemme toisillemme hyvää ja iloista Pääsiäistä. Silloin sangen usein sanon, että ei vielä, sillä sitä ennen on kuljettava ristisaatossa Golgatalle ja kärsittävä Vapahtajamme ja hänen vierellään olevien ryöväreiden kanssa ristin kuolema. Mielestäni ihmiselle on hyväksi ymmärtää ja myös kokea kärsimyksen merkitys eikä edes yrittää pyyhkäistä kaikkea tuskan ja kivun kokemista itseltä tai läheiseltä pois milloin piikin ja milloin jonkun muun avulla.

Nyt Pitkäperjantai jää mieleen siksikin, että jostain syystä minua ovat erityisen voimakkaasti puhutelleet Brysselin monta kymmentä viatonta kuolonuhria vaatineet terroriteot. Minua on puhutellut siinä erityisesti se, että ison osan syyllisyydestä saa kantaa ihmisen usko ja uskonnot - tässä tapauksessa islam. Mielestäni osin aiheesta, sillä itsensä terroriteon yhteydessä surmaavat terroristit uskovat pääsevänsä jonnekin iankaikkiseen ihanuuteen, joka joko on totta tai ei. Sillä sitä minä en tiedä ja minäkin voin vastaavasti kristittynä vain uskoa. Varsinkin sinä päivänä, kun olen muiden mukana viemässä omaa Vapahtajaani tapettavaksi, on syytä muistaa myös kristinuskon taakka.

Tähän tämän päivän Hesarin kuvaan ei minulla ole oikeuksia, mutta vastaan siitä.
Tämä Pitkäperjantai jää minulle mieleen erityisenä, johon on useita syitä. Yksi niistä on ystäväni, jonka kanssa keskustelimme eilen illalla monista asioista, joista yksi oli Sininauha. Keskustelussa nousi pinnalle Aarne Kiviniemi, joka on myös päiviksen ja minun vihkipappi. Suhteeni häneen on kipeä, sillä hän jätti maksamatta minulle lupaamansa korvauksen päivälleen vuoden työstäni Sininauha Oy:n toimitusjohtajana.

Jonkun kerran vuodessa näen erityisen voimakkaan unen, joka on kristallinkirkkaana mielessä aamullakin. Viime yön uni oli sellainen. Siinä mainitsemani Kiviniemi toimi maallisena tuomarinani, joka oli jostakin saanut vallan ja antanut minulle kuolemantuomion. Syistä, jotka eivät selvinneet.

Joka tapauksessa unessa oli tullut tuomion täytäntöönpanon aika ja kävelin yksinäisenä ja monien hylkäämänä kohti yli- ja läpipääsemätöntä, kai taivaaseen ja tuonelaan saakka ulottuvaa verkkoseinää. Perässäni saatossa kulkivat vaimoni päivis, Kiviniemi papin kaavussaan ja joku muukin. Verkon takana minua odotti kuolema sekä maallisen vaellukseni viimeinen hetki ja paikka. Kun matkaa seinälle oli muutama kymmenen metriä, ajattelin vielä, että kestän tämän kuten miehen sanotaan jotain kestävän ja että tavalla tai toisella selviän tästä. Mutta mitä lähemmäs kuolemani verkkoseinän toisella puolella tuli, sitä heikommaksi ja avuttomammaksi koin itseni. Viimein pidin sormillani kiinni verkon raoista ja itkin vuolaasti, sillä en halunnut kuolla. Olin täysin voimaton ja varma, että en tästä enkä mistään muustakaan enää selviä hengissä. En olisi halunnut luovuttaa, sillä en ollut varma pelastuksesta enkä kadotuksesta enkä mistään.

Tähän heräsin, mutta uni jäi elämään minussa arvatenkin elämäni loppuun saakka. Sillä se on minun henkilökohtainen osuuteni ja polkuni Golgatan kärsimyksestä.

torstai 24. maaliskuuta 2016

Merikonttikodista ja yheiskuntavastuusa

päivis: Ylen toimittaja, Paula Jokimies, kävi tänään tekemässä juttua Kaikki kotona -radio-ohjelmaan. Puhuttiin merikontissa asumisesta ja yhteiskuntavastuusta. Jokimies sanoi, ettei muista, mistä oli meidät bongannut, mutta blogin lisäksi olemme tietysti olleet esillä myös joissakin lehdissä. Sanoma- ja aikakauspuolella.

Kymppiuutisten loppukevennyksessäkin olimme aikoinaan. Samoin Ruotsista kävi toimittaja ja kuvausryhmä tekemässä juttua suomalaiskanavalle. Viron venäläiskanavakin teki jonkun uutispätkän silloin, kun olimme Merikonttikodin kanssa Hyvinkään Asuntomessuilla.

Jokimies ei onneksi kysynyt, miksi olemme halunneet kodiksemme merikonttitalon. Tai kai hän siihen sai vastauksen kysymättäkin. Jotkut asiat vain alkavat omissa korvissa kuulostaa toistolta. Tarina kun on aina kutakuinkin sama.

Merikonttikodin rakentamista tuli ohjelmaa varten pohdittua siitäkin näkökulmasta, tekisimmekö jotain toisin tai olemmeko kaikkiin ratkaisuihin tyytyväisiä. Totesin, että mikään asia ei ole osoittautunut vääräksi. Niinhän se on. Jos olisi ollut paljon rahaa millä mällätä, Merikonttikoti varmasti näyttäisi paljon upeammalta. Toimittajan toteamus, että talon ulkonäkö on karu, on aivan totta. Itse olen aina nähnyt tämän muistuttavan Etelämantereen tutkimusasemaa.
Tämä eteiskuva on otettu joskus asumisen alkuaikoina. Nyt tästäkin
kuvakulmasta tavaraa näkyisi jo paljon enemmän. Eteisemme on
saman kokoinen kuin vasemman seinän takana oleva yhdistetty
makuu- ja työhuone.
Puhuimme myös yhteiskuntavastuusta laajalla skaalalla roskien keräämisestä vähän kai myös maailman pelastamiseen.

Radiohaastattelu on lehtihaastattelua haastavampi juttu. Lehteä varten ei tarvitse olla niin sanavalmis. On paremmin aikaa ja tilaa pyöritellä vastaustaan. Radiossa sen sijaan pitäisi löytää suoraan jotain mielenkiintoista vastattavaa. Jälkeenpäin saattaa tulla tunne, että miksi en sanonut niin tai näin.

Haastattelu tulee radiosta 5.4. kaikkiaan noin kolmetuntisen Kaikki kotona -ohjelman yhtenä osiona. Sittenpähän kuullaan, mitä oikein tuli sanottua. 

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Onko oikeutettua kokea tulleensa yhteiskunnan kusettamaksi?

jormas: Jatkan päiviksen eilisen blogin innoittamana pohdintaa siitä, mitä mutkia saattaa olla työelämään pääsyssä.

Aikoinaan tutustuin Jyväskylässä nuoreen mieheen tai oikeastaan nuorukaiseen. Mikkoon, joka ei lähtökohtaisesti ollut saanut kassiinsa maailmalle lähtiessään kotoaan niin paljon eväitä kuin joku toinen. Ehkä toisaalta myös sitä jotakin enemmän kuin joku muu. Kotona Mikolla oli äiti sekä siskoja ja veljiäkin, mutta ei isää. Isä oli lähtenyt "tulitikkuja lainaamaan" ja jäänyt sille tielle.

Nuori mies oli saanut kahlattua kelvollisella tavalla peruskoulun ja siihen ammattikoulun autonasentajalinjan. Tästä hän kiitteli vastuullisia aikuisia, jotka häntä olivat kannustaneet ja tukeneet. Koulussa ja koulun päätyttyä, pää oli täynnä nuoren miehen unelmia vakituisine työpaikkoineen ja osamaksulla ostettuine autoineen.

Mutta vuoden autonasentajan hommia etsittyään, hän joutui hyväksymään, että ei löydy hänelle autonasentajan pestiä. Pitäisi olla kuulemma kokemusta ynnä muuta Mikollekin tutuksi tullutta virttä. Niinpä hän työhakijana pudotti rimaa ja olisi kelpuuttanut minkä tahansa vakituisen työn, sillä auton hankinnasta hän ei halunnut luopua. Vakituista työtä vaativat osamaksusopimukset.

Mutta aikansa mitä tahansa työtä etsittyään, joutui Mikko toteamaan, että hän ei saa mitään vakituista työpaikkaa. Tätä kaikkea Mikon kanssa pohdin yhtenä kesäyönä Tuomiojärven rannalla Leponiemen saunan lauteilla välillä vedessä pulahdellen. Jossain mutkassa Mikko totesi, että hän ei olisi kaidalla polulla varmasti pysynyt ilman tukijoita ja oikeille poluille tuuppijoita. Mutta nyt tuntuu siltä, että maailma on aikuisten ja aikuiset ovat häntä kusettaneet visioimalla mitä kaikkea hienoa ammatti tuo tullessaan.
Mikä minun olisi päiviksen kanssa shoppaillessa,
kun kuvat palvelut vaan lisääntyisivät
Sanoin, että en pysty perustelemaan mitenkään miksi uskoisit mitään mitä sanon, mutta ehdotan, että haet ja menet vapaaehtoisena armeijaan, jos sinut sinne kelpuutetaan, sillä armeija on kuitenkin jollakin tavalla jossakin vaiheessa ratkaistava. Tätä Mikko oli sitten aikansa tuumannut ja teki, kuten ehdotin ja laittoi paperit sisään.

Itselläni oli siihen aikaan suhteen tynkää vähän sinne sun tänne. Niitä hyväksi käyttäen pystyin vaikuttamaan, että Mikon hakemus otettiin vakavasti eikä se joutunut suoraan ö-mappiin. Ja niinpä Mikko kävi armeijan ja tuli sieltä kersanttina ulos. Sinne armeijan polulle jäivät unelmat autonasentajan työstä. Mikko pyrki siviiliin päästyään harrastajateatteriin, sillä hän sanoi oppineensa näyttelemään työpaikkoja hakiessaan ja lisää armeijassa.

Mutta vaikka yhteiskunta olemme me kaikki, on silti oikeutettua itse kunkin joskus kokea, että on tullut sen kusettamaksi. Mutta vastuun omasta ja joskus muidenkin elämästä joutuvat kantamaan ne, keillä on siihen eväät. Mikolla oli, mutta oli myös hiuskarvan varassa, ettei hän käynyt elämän opinnoista osaa vankilan muurien sisäpuolella.

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Työelämä ei ole niin kuin ennen

päivis: Tänään osui silmiin lehtiartikkeli, jossa ilmaistiin huoli nuorten työttömyydestä ja pätkätöistä. Siitä on syytä ollakin huolissaan, mutta ainakaan sen jutun yhteydessä ei nostettu esiin sitä, että nuorten suhde työhön ei ole samanlainen kuin ennen.

Pitää mennä jonnekin 60- tai 70-luvulle, kun vielä oli tavallista, että töitä haettiin vain kerran ja samassa työpaikassa oltiin eläkeikään asti. Sitten työsuhteet lyhenivät, syystä tai toisesta, ja alettiin puhua elinikäisestä oppimisesta. Alkoi olla normaalia, että yhden ammatin opiskelu ei riittänyt, piti hankkia toinen, ehkä kolmaskin.

Useamman alan ammattilaisuus ei ole pelkästään pakon sanelema juttu. Ihmiset ovat myös rohkaistuneet vaihtamaan alaa pelkästään omasta tahdostaan. Paljon on niitä, jotka ovat valinneet jonkin alan omien vanhempiensa toiveita kuunnellen. Kun ikää ja elämänkokemusta on karttunut, on saatettu alkaa ajatella omilla aivoilla ja heittäytyä johonkin täysin uuteen. Sellaiseen joka oikeasti kiinnostaa itseä.
Tässä ei ole nuoria työntekijöitä, mutta ehkä juuri siksi näiden
naisten olettaisi olevan hyvinkin sitoutuneita omaan työhönsä.
Kuva on viime kevään lomamatkaltamme Pietariin.
Tänään lukemassani lehtijutussa puhuttiin ikään kuin 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa syntyneitä olisi petetty vakuuttelemalla heille jo koulussa, että suurten ikäluokkien eläköityessä nuorilla olisi hyvät näkymät työikään tultuaan. Voi olla, ettei tulevaisuutta oikein osattukaan ennustaa, joten jossain määrin sen voi tulkita petokseksi, mutta syytä voi hakea myös nuorista itsestään.

Naureskelin eilen, kyllä - naureskelin, erään pitkähkön ja monipuolisen työuran tehneen naisen kanssa nykyajan nuorille, joista monen on niin kovin vaikea sitoutua töihin ja työpaikkaan. Monella kun on niin kova hinku työn ohella päästä reissaamaan.

Aika tyypillisen sen lajin työntekijän tapasin kerran lentokoneessa matkalla Thaimaahan. Hänellä, nuorella naisella, oli ties jo kuinka mones Aasian-omatoimimatka alkamassa. Pakettiin kuuluu, että ensin tehdään kevät, kesä ja syksy hanttihommia. Talven kolkutellessa pakataan reppu ja lähdetään maailmalle.

Olin myös aikoinani palkkaamassa johonkin projektiin työntekijää. Olisi ollutkin tarjolla muun muassa yksi nuori ja sopivalta tuntunut. Hänellä vain oli yksi rajoite, joka oli ehdoton este palkkaamiselle: hakijan piti ensin päästä reissaamaan muutamaksi kuukaudeksi. Työnantaja olisin kuitenkin tarvinnut työntekijän, joka aloittaa työt mahdollisimman pian. Sellainen löytyikin ikäluokasta, jolla työhön sitoutuminen on itsestään selvä asia.

Yritän tällä kirjoituksellani sanoa, että osin nykyinen tilanne johtuu siitä, että töihin ei tosiaan pääse samalla tavalla kuin ehkä joskus ennen pääsi. Muistan välivuoteni aikana (niitä saattoi olla parikin), että työpaikkoja oli sen verran tarjolla, että oli jopa varaa valita. Mahdollisesti nykyään ollaan toisaalta paljon krantumpia kuin ennen. Puhutaan paskahommista, jotka eivät kaikille kelpaa. Mutta osin työllistymisen este on tuo edellä mainittu halua päästä maailmalle. Rumasti sanottuna, ainakin osa nuorista saa syyttää itse itseään, jos työmarkkinat näyttävät takkuisilta.

Tilastoja tutkittaessa kannattaisi selvittää se, minkä verran työttömien joukossa on niitä nuoria, jotka ovat työnhakijoina nimenomaan sen takia, että eivät ole maailmalta palattuaan päässeet heti töihin. Veikkaan, että joukko on jonkinmoinen.

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Voiko muodollisesti pätevä olla itsetunnoltaan nolla?

jormas: Kuinka paljon valtakunnassamme hukataankaan voimavaroja, kun muodollisesti pätevät tekijät ja muulla tavoin pätevyytensä hankkineet eivät mahdu samalle kupille. Tähän olen vuosikymmenten ajan etsinyt vastausta ilman merkittävää tulosta. Pahaa pelkään, että muodollisen pätevyyden hankkiminen koulunpenkillä on liian monelle osa itsetuntoa tai sen rakentamista. Ja sama itsetunto-ongelma saattaa olla juomien syövereistä nousseella rapajuopolla, joka on löytänyt itsensä tekemästä päihdetyötä. Hän puhuu juoduista vuosistaan, sillä vain siinä hän kokee olleensa hyvä ja ehkä jotain ainutlaatuistakin. Mutta yhteiseen savottaan tasavertaisina tekijöinä eivät mahdu raittiutensa löytänyt rantojen hamppari eikä maisteri tai väitöskirjan tehnyt tohtori.

Olen viihtynyt aina enemmän alan miehenä taivaan rannan maalareiden joukossa kuin koulunpenkillä. Kun en siellä viihtynyt enkä pärjännyt, oli korvilleni mannaa, kun Spede sanoi, että sellaiset käyvät kouluja, jotka eivät muuten pärjää. Niin tai näin, tasavallan presidentti Tarja Halonen ja pääministeri Matti Vanhanen ovat allekirjoituksin vahvistaneet minulle sosiaalineuvoksen arvon. Luulen, että sitä ei saa vain pyytämällä eikä anomallakaan, vaan myöntäjien ja vähintäänkin suosittelijoiden silmissä on pitänyt niin sanotusti ansioitua. Näyttää kyntensä kohdallani nimenomaan päihdetyössä, vaikka arvoa minulle ei ollut hankkimassa sen kummemmin Jyväskylän Katulähetys kuin Sininauhakaan.

Mutta muodolliset pätevyydet ovat tulleet lähes joka työpaikkaan ainoana pätevyyden mittarina. Luulen, että suurin syyllinen tähän on ammattiyhdistysliike ja muodollisen pätevyyden hankkineet kirjanoppineet. Mainitsemallani sosiaalineuvoksen arvolla ja arvostuksella ei pääse nykyisin vaatimattomimmankaan päihdehuollon yksikön yövalvojaksi tai muihinkaan päihdetyön tehtäviin. Tai pääsee, jos ei myy palvelujaan kunnille ja vastaaville.

Ehkä itse kunkin olisi hyödyllistä pysähtyä pohtimaan lakia rikkoessaan, että mikähän lienee milloinkin ollut lainlaatijan tarkoitus. Hyvä paikka tähän on esimerkiksi silloin, kun yön ainoana kulkijana ilman ainuttakaan autoa odottaa vihreää valoa jalankulkijoille mennäkseen kadun yli. Odotellessa voi tulla mieleen, että kun aikamme sorvattiin muodollisia pätevyyksiä, meni siinä sata varmasti lapsi ja ynnä muuta paljon käyttökelpoista pesuveden mukana.

Kalliolan Kannatusyhdistys ry on osa setlementtiliikettä. Suomeen se tuli ensimmäisen kerran 1890-luvulla, kun Alli Trygg-Helenius perusti Helsingin Kallioon Kansankodin. Varsinaisen setlementtityön käynnistäjä lienee teologian tohtori Sigfrid Siren, joka vakiinnutti liikkeen Suomeen vuonna 1918. Silloin perustettiin Teollisuusseutujen Evankelioimisseura, myöhemmin nimeltään Suomen Setlementtiliitto.

Kalliolan kannatusyhdistys ry haki sunnuntain Hesarissa toiminnanjohtajaa minunkin monivuotisen yhteistyökumppanin Timo Lemmetyisen jäädessä eläkkeelle. Olettaisin, että tarkoituksena on löytää paras mahdollinen mies tai nainen sorvin ääreen. Näin ainakin oli asian laita aikanani, kun etsimme Sininauhakonserniin, mihin tahansa tehtävään tekijää. Joskus muodolliset pätevyydet tulivat sieltä minne palveluja myytiin, mutta koskaan emme asettaneet niitä itse. Sillä kokemuksesta tiedän, että moni loistava tekijä on hankkinut kannuksensa aivan muualla kuin oppilaitoksessa. Mutta toisin tekee Kalliola, joka edellyttää monia perusteltuja ominaisuuksia tekijältä ja yhtä perustelematonta. Se on ylempi korkeakoulututkinto.

Setlementtiliikkeeseen Suomessa kuuluu myös Myllyhoitoyhdistys ry, jonka hallituksen puheenjohtajana toimii tai toimi monesta tekemisestä arvostamani Risto Kuisma. Myös he hakivat lähes samoin kriteerein bossia. Kun kysyin Ristolta, että miksi he haluavat etukäteen, varmuuden vuoksi karsia muut kuin kirjanoppineet hakijat pois, ei vastausta irronnut. Kuin, että "muuta ei edes harkittu". Loppu oli poliitikon selittelyä. Jäin pohtimaan, että onkohan mahdollista, että jos on lukenut juoppo, on itsetunnon vaurioita tuplamäärä.

Vaikka maailma saattaa näyttää muuttuneelta, ihminen ei sitä juurikaan ole. Kun setlementtityön juuret ovat syvällä kristillisyydessä, olisikohan siellä vastausta siihen mitä muodollisia pätevyyksiä mahtoi olla raamatun opetuslapsilla tai heidän Mestarillaan, puusepän pojalla.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Yhdistystoimintaa

päivis: Työstin tänään Elämän tähden ry:n viime vuoden toimintakertomusta ja kuluvan vuoden tavoitesuunnitelmaa. Olen näitä kirjoitellut joskus työksenikin, mutta ehkä vasta nyt olen paremmin sisäistänyt sen, miten sopivasti valituilla sanoilla voi kuvata tekemistä. Aikaisemmin olen tätä saattanut pohtia silloin, kun kyseessä on ollut esimerkiksi Raha-automaattiyhdistykselle osoitettu avustushakemus. Silloin sanojen kanssa on pitänyt olla kieli keskellä suuta.

Ehkä ei ole ihan tavallista, että henkilökohtainen tekeminen kuvataan ikään kuin yhdistyksen tekemäksi työksi. Jos kyse olisi rahojen käytöstä, joku voisi silloin sanoa, että puurot ja vellit ovat menneet sekaisin. Nyt ei kuitenkaan ole kyse siitä.

Pienellä yhdistyksellä ei välttämättä ole suuria tuloja tai tuloja ei ole lainkaan. Vertasimme juuri Elämän tähden ry:n Omia polkuja kulkevien kaupan tuloja ja vuoden aikana maksettuja kaupan sähkölaskuja. Juuri ja juuri kauppa oli käynyt niin, että lämmitys- ja muut sähköt on saatu maksettua asiakkaiden tuomilla euroilla.

Olin oikeastaan aika hämmästynyt, kun huomasin miten monenlaista tekemistä voi laittaa yhdistyksen nimiin. Ja miten pienin resurssein isojakin asioita voidaan tehdä. On paljon sellaista, jonka toteuttamiseen ei tarvita euroakaan. Tai jos on tarvittu, niin aika usein raha on kaivettu omasta pussista. Siis monet niistäkin asioista, joita tänään kirjasin toimintakertomukseen.

Ruokimme kulkukoiria Thaimaassa, mutta mielellämme näemme
myös sen osana Elämän tähden ry:n toimintaa.
Elämän tähden ry on Jorman jo 1990-luvulla perustama yhdistys, joka kaivettiin pöytälaatikosta joitakin vuosia sitten. Tai oikeastaan jo 2000-luvun alussa, mutta uudelleen siinä vaiheessa, kun aloimme tehdä asioita Tuusulan Jokilaaksossa ja erityisesti, kun Merikonttikodin suunnittelu alkoi.

Jokilaakson voisi sanoa olevan temmellyskenttä, jonka pienetkin risahdukset on mukava kirjata osaksi Elämän tähden ry:n toimintaa. Tarkoitan kasvihuoneviljelyä, marjanpoimintaa, luontopolkujen tekoa tietenkin, mutta myös vaikka ilves- ja joutsenhavaintoja. Urpiaisiakin muuten näimme eilen lintulaudalla. Ellei kyseessä sitten ollut hemppo. Minulle nimensäkin puolesta aivan outo lintu.

Merikonttikodin rakentamisen kaikkien on varmasti helppo hahmottaa Elämän tähden ry:n toiminnaksi, vaikka sekin tietysti henkilöityy vahvasti varsinkin Jormaan. Mutta edelleenkin, nyt kun olemme asuneet kotiamme jo lähes kolme vuotta, merikontissa asumisen kokemukset kirjaamme osaksi yhdistyksen toimintaa. Siitäkin huolimatta, että kiinteistöveron maksamme itse. Sanotaan vaikka niin, ainakin juuri kokemusten kuvailun osalta, että "Elämän tähden ry olemme me".

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Koirankakkakauha

jormas: Jostain luin jokunen aika sitten erilaisten tuotteiden ja tuotosten maatumisajasta luonnossa. Pisimpään siellä taisi tilastossa olevista tuotteista säilyttää muotonsa ja olotilansa lasipullo ja -purkki. Saattoi olla yli 10 000 vuotta. Lyhin aika maatumiseen ja osaksi luonnon normaalia kiertokulkua oli koiran läjällä. 0,5 vuotta. Mutta ihmisen elämöinti asiasta vuodenajasta riippumatta on kyllä päin vastoin. Ja varsinkin näin keväisin saavat koiranomistajat kuulla kunniansa, kun lemmikkien läjät paljastuvat lumen alta. Mutta vaikka niille ei tehtäisi mitään, ennen seuraavaa talvea olisivat kaikki kasat kadonneet. Mutta toista ovat mainitsemani lasipurkit ja -pullot sekä monet muut, jotka me ihmiset viskomme minne sattuu. Luulen, että ihminen on lakannut olemasta ennen kuin sen luontoon kuulumattomat jätteet. En kuitenkaan ajattele niin, etteikö ihmisen tulisi hoitaa vastuullisesti jätteensä. On sitten kyseessä kaljatölkki, tupakantumppi tai lemmikin tuotos.
Maailmassa on melkoinen määrä koiria, joista suurinta osaa ei pidetä koskaan kytkettynä eikä häkissä. Eikä muutenkaan vangittuna. Ja vain pienen osan läjät kerätään niille tai johonkin muuhun tarkoitettuihin astioihin. Osaomistuskoira-Niilon ja vähän muidenkin koirien jätteet kerään koirapuistossa ja kaduilla kulkiessamme. En muulloin. Koirapuiston käyttäjistä osa ei tee tätäkään. Joukossa on vatsakkaita ja vähemmän vatsakkaita örveltäjiä, joilta sinne jäävät myös tyhjät savukeaskit, tupakantumpit ja kaljatölkit sekä pullot. Ja nuorilta alumiiniset jäätelö- ja karamellipaperir.  Päähäni ei kerta kaikkiaan mahdu, että joku ihmisenä itseään pitävä tulee koirapuistoon sottaamaan ja stumppaamaan tupakkansa maahan jonkun koiran syötäväksi.
Viime Thaimaan reissullamme kävimme burmalaisten orpolasten orpokodissa Thaimaan rajalla. Veimme heille hieman elämisen apuja ja iloista mieltä. Siellä näin yhdessä peltihökkelikaupassa muovisen soppakauhan, joita toki on joka puolella. Jostakin tuli sitä käännellessä mieleen, että taidanpa ottaa tuon tuosta ja viedä sen kylän irtokoirilta tuliaisena Riihikallion koirapuiston käyttäjille. Koirille ja ihmisille. Sorvaan varren päähän jonkun lapun, jos se vaikka ilahduttaisi tuokion verran jotakin. Näin myös tein.


perjantai 18. maaliskuuta 2016

Kevättä odotellessa

päivis: Joskus luulee tietävänsä jo aamulla, tuleeko päivästä hyvä vai huono. Tai tuskin koskaan koko päivä menee niin poskelleen, että sen voi sanoa olevan yksistään huono. Niin kuin ei juuri koskaan kokonainen päivä ole vain iloa ja riemua. Eiköhän huonosta päivästäkin ole revittävissä ainakin joku positiivinen asia, jos oikein tarkasti tonkii. Ja päinvastoin. Eikä kai silläkään ole suurta merkitystä, kummalla jalalla on sängystä noustessa astunut ensimmäisenä. Vaikka näin väitetäänkin.

Kun odottaa jo kovasti kevättä, aamuisesta sateesta voi ajatella, että "hyvä, se sulattaa lumia". Nyt oli kuitenkin tullut uutta lunta ja sehän tiesi pakkasyön jälkeen liukkautta tielle. Olen etelään muutostani saakka ollut sitä mieltä, että täällä hallitaan vain kuivan kelin autoilu.

Kun alkaa sataa vettä, heti syntyy ruuhkia. Ja kun sataa lunta, senkin kanssa ollaan ongelmissa. Tänä aamuna herätessä maa oli valkoinen. Saattoi arvata, että liikenteessä olisi vaikeuksia. Mitä silloin tekevätkään aamulla töihin tulijat? Lähtevät samaan aikaan kuin muinakin aamuina ja selittelevät sitten myöhästymistään huonolla ajokelillä.

Tämä kuva ei ole tältä keväältä, mutta voisi olla. Lammella jää on nytkin
alkanut sulaa ja on vain ajan kysymys, milloin muutkin vesilinnut kuin
sorsat ja joutsenet ilmestyvät iloksemme.
Ehkä heillä on siihen oikeus, varsinkin jos ovat sateiden kanssa ongelmiin joutuvia etelän miehiä ja naisia. Itselleni keleillä ei nykyään ole normaalina työpäivänä kovin suurta merkitystä, sillä vältän lähes kokonaan huonot ajokelit ja niiden aiheuttamat ruuhkat, koska käytän julkista liikennettä: junaa ja ratikkaa. Kehäradan käyttäjäksi ryhdyttyäni, melkein heti sen avauduttua, en ole juuri koskaan joutunut turhaan odottelemaan junaa. Paljon parjatut junan myöhästelyt ovat olleet harvinaisia poikkeuksia.

Päivästä voi tulla hyvä tai huono niin kovin monesta syystä. Kun käyn töiden jälkeen Niilon kanssa kiertämässä hevoshaan lenkin, olen viime aikoina ajatellut, että nyt jos näen joutsenia, pieni lenkkimme tekee päivästä paremman kuin ilman joutsenia. Oli sillä hilkulla, että olisin joutunut pettymään, mutta luonnossa pitää olla tarkkana. Kun maltoin katsoa tarkasti, siellähän ne taas olivat, kaksi joutsenta. Sillä hetkellä tunsin, että tänään on hyvä päivä.

torstai 17. maaliskuuta 2016

Voi meitä tuomion tomppeleita

jormas: Koen, etten ole koskaan ollut kuten muut. Tosin en ole halunnutkaan. Mutta miten voisi olla ehyesti erilainen, jotta muut eivät ajattelisi, että mikähän tuokin on olevinaan? Luuleeko se olevansa parempi kuin muut? Mutta onko sillä viime pelissä edes kovin suurta väliäkään mitä mieltä muut ovat minusta? Tosin meillä kai lähes kaikilla on jollakin lailla tasapäistämisen tarve. Ja vain sellainen ihminen, jonka tasapäistämiseksi muut ovat menettäneet toivonsa, saa olla sellainen kuin on ja sellainen kuin haluaa. Mukavaa, että edes joku saa muidenkin mielestä olla sellainen, miksi hän on syntynyt ja luotu.

Kun jäin Sininauhasta eläkkeelle, sen jälkeen ei ole tarvinnut kumartaa sitäkään entisen vähää mihinkään suuntaan. Siitä pienen mieleni ilosta ovat välillä muutkin saaneet osansa. Kuten esimerkiksi suureen ääneen itseään kristittyinä pitävät. Joiden mielestä vain heidän laillaan uskossa olevat ovat oikeasti uskossa. Ja osallisia joskus taivaan karkeloista ja muista iloista.

Tuonelaan heidän mielestä joutuvat lähes kaikki. Ensimmäisinä juopot, huorat ja varkaat. Perässä menevät naispapit, lesbot ja homot sekä kaikki muutkin papit, jotka vihkivät samaa sukupuolta olevia avioliittoon. Samaan tuonelanjunaan joutuvat eronneet sekä uudelleen vihityt ja ne, jotka ovat kastettu vain lapsena Jumalan yhteyteen ja seurakuntaan. Jos taivaspaikkojen jako olisi ihmisen vallassa ei Pietarin portilla olisi lainkaan jonoa. Veräjän takana olisi ainoastaan röyhkein ja suurisuisin taivaspaikkojen jakaja maan päältä. Ja muurin vieressä Tapsa Rautavaara, Repe Helismaa ja Ontuva Eriksson https://www.youtube.com/watch?v=SpjESEykWe8

Siihen muurin viereen saatan pyrkiä minäkin. Sillä olen ollut juoppo ja varas, eronnut ja uudelleen avioitunut, joka vielä hyväksyn samaa sukupuolta olevien avioliitotkin. Edellä mainittujen ominaisuuksien vuoksi olen saanut niin monta tuomiota ja matkalippua manan maille, että tosiaankaan en luule, vaan tiedän.

Viimeisiä päivieni virkistäjiä tällä sektorilla on ollut kuulumiseni Aito avioliitto -keskusteluryhmään. Yhtään ainutta keskustelua en ole siellä käynyt, ettei joku ole vaatinut minua poistettavaksi porukasta. Ymmärrystä ei ole saanut sekään ajatus, että vaikka olen perinteisen avioliiton kannattaja, ei minun silti tarvitse vastustaa homojen ja lesbojen oikeutta avioliittoon. Varsinkaan kun peistä on väännetty maallisesta eikä kirkkolaista. Jos joku on hiihdon vankkumaton kannattaja, ei silti tarvitse vastustaa yleisurheilua, olen sanonut. Kuuroille korville ja oman totuutensa vangeille. Se ei ole sielläkään selvinnyt mistä itseään rakastavina ja armahtavaisina kristittyinä pitävät ovat saaneet tehtäväkseen vastustaa ylipäätään kenenkään rakkautta.

Ihmiset kuitenkin tuomitsevat toinen toisiaan kadotukseen. Mutta sekään ei tunnu riittävän, sillä Facebook-kaverimme Timo Räihä nosti palstallaan esiin kysymyksen, että onko koiralla tai ylipäätään eläimellä sielu? Laitoin sinne malliksi pari toteamusta, että juutalaiset taitavat uskoa niin ja niin taisi uskoa kirkkoherra Voitto Virokin aikoinaan. Että hän näkee koiransa taivaassa. Tähän uskon minäkin. Ja jäin keskustelussa auttamattomasti vähemmistöön.

Sillä ei riitä meille kaikkitietäville hurskastelijoille ja tuomion tomppeleille, että toivottelemme toisillemme hyviä matkoja manalaan, vaan nyt ovat framilla eläimetkin. Jotenkin tähän istuu oivalla tavalla se, että Jumala loi meidät jokaisen yksiksi Hänen kasvoistaan. Sillä niin tyhmiä kaikkitietäväisyydessämme yksilötasolla olemme, että sata varmasti Luojamme tarvitsee meidän kaikkien miljardien kasvot, jos ja kun Hän aidosti ja oikeasti on kaiken hallitsija.



keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Korkkaripäivä

päivis: Laitoin tänään jalkaan korkkarit. Kaiken uhalla. Minulla on ollut vain muutamat korkokengät ja ne olen hankkinut lähinnä vain juhlavampien vaatteiden kanssa pidettäväksi. Ne on tarkoitettu pääasiassa paikallaan seisomiseen. Kunnes viimeksi Thaimaassa ollessa huomasin paikallisessa kenkäkaupassa korkokävelykengät, jotka selvästi sopivat paremmin pohjoisen oloihin kuin etelän lämpöön. Nahkaa päältä ja sisältä.

Ja kun ne sai vielä erittäin edullisesti, mikään ei voinut estää kauppojen syntymistä. Valitsin mustat korkokengät. Kirkkaanpunaistakin olisi ollut tarjolla.


Aikaisemmat kävelyyn tarkoitetut "korkokenkäni" ovat olleet hyvin matalan mallisia, joten näiden korkkareiden jalkaan laittaminen hieman arvelutti. Miten pystyn pitämään niitä koko päivän? Miten niillä ylipäätään pystyy kävelemään? Noudatin Jorman ohjetta ja otin töihin lähtiessä mukaani toiset kengät, jotka voisin tiukan paikan tullen vaihtaa jalkaan.

Työpäivä alkoi palaverilla Kalasatamassa. Se tarkoitti, että kehäradan junalta minun piti kävellä päärautatieasemalla laiturialueen kauimmaisesta nurkasta asemalle ja sieltä metroon. Aavistelin asemalla köpötellessäni ja muiden matkalaisten pyyhältäessä kepeästi ohitseni, että päivästä ei tule helppo ainakaan kävelemisen osalta. Kalasataman metroasemalta piti vielä kävellä lyhyt, mutta keskittymistä vaatinut matka Hermannin rantatien varteen. Toimistotalon B-rappu tuntui olevan tavoittamattomissa, vaikka kaiken aikaa näin B-kirjaimen.

On turha kuivailla enempää päivän kulkua. Normaalipäivinä toimistolla seison ilman ongelmaa koko päivän työpöydän ääressä, mutta tänään loppupäivästä piti välillä käydä istumassa sohvalla kannettava tietokone sylissä. En hirvinnyt ottaa korkkareita jalasta, sillä ajattelin, että on vielä tuskaisempaa, jos joudun laittamaan ne uudelleen jalkaan. Olin nimittäin päättänyt, että näillä mennään, vaikka laukussa vaihtokengät tuntuivat suorastaan huutavan lupaa päästä jalkaan.

Korkkaripäivän kokemuksella en voi muuta kuin ihailla niitä, jotka pystyvät päivästä toiseen laittamaan jalkaansa korkokengät. Tarkoitan sellaisia korkkareita, joissa todella on korkeat korot. Jopa korkeammat kuin näissä minun tämän päiväisissä jalkineissani, jotka jalassa onnistuin aamulla kolauttamaan pääni kipeästi parvisängyn laitaan, kun unohdin olevani nyt normaalia pitempi.

Kun seuraavan kerran taas jossain päin järjestetään korkkarijuoksuja, lupaan olla osallistumatta. En edes mieti sellaista vaihtoehtoa. Mutta varmasti peukutan kovasti niille, jotka kykenevät sen tekemään.

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Vaihtoehdottomat monopolit

jormas: päivis kirjoitti eilen, että kättelen myös tahmatassuja. Niin kättelenkin. Koiria ja ihmisiä. Siitä en kuitenkaan kirjoita, vaan jatkan omasta, toissapäivän aiheesta. Osansa silloin saivat Fortum, TeliaSonera ja Finnair. Yhteistä niille oli, että niiden tuottamille palveluille tai tuotteille on korvaava vaihtoehto. Nyt kirjoitan tavallisen ihmisen tarvitsemista, varsin välttämättömistäkin hyödykkeistä, joita ei voi kilpailuttaa.

Yksi niistä on apteekkipalvelut ja ylipäätään lääkkeet. Varsinkin reseptisellaiset. Niiden hinta näyttää olevan aina joka paikassa sama. Itse syön niitä melkoisen määrän vuodessa pariin kolmeen vaivaan. Ilman niitä en todennäköisesti pysyisi elossa. Reseptit niihin saan lääkäriltä kuin lääkäriltä esimerkiksi vuodeksi kerrallaan. En ymmärrä miksi en voisi kilpailuttaa lääkkeitä vaikka niin, että voisin useammastakin paikasta kysyä millä hinnalla myytte tämän kaiken vuoden annokset. Jos kerran apteekkialaa ei syystä tai toisesta voi kilpailuttaa, en ymmärrä miksi ei edellytetä, että vähintään yhden apteekin on oltava aina terveyskeskusten tai kunnallisten lääkäriasemien yhteydessä.

Alkollakin on monopoli, jota sinällään pidän hyvänä asiana. Osa meistä on niin janoista väkeä, että jos yksityinen saisi kentällä vapaasti mellastaa, maksimoisi se kaikin tavoin viinanmyyntituottonsa. Näin kai se tekee Alkokin, mutta saatavuudella ja hintapolitiikalla voidaan kuitenkin vaikuttaa alkoholin kulutustottumuksiin. Kaltaiseeni alan mieheen sille ei ollut vauhtiin päästyäni vaikutusta, sillä juomani hain vaikka kiven navalta, hinnalla millä tahansa. Tai tein juomani itse. Mutta tiedän, että jos keskiolut ei olisi tullut maitokauppoihin, äitini ei olisi koskaan alkoholisoitunut. Uskon, että hän ei ollut ainut.

Viinanmyynnillä on kuitenkin kilpailijansa. Jos ei Suomessa, niin naapurimaissa kuitenkin. Mutta toista se on valtionyhtiö Fortumin myymät sähkönsiirtolinjat Carunalle. Sähköjohtoa kaupassa taisi mennä yli 70 000 kilometriä. Eli lähes pari kertaa maapallon ympäri. Vaikka sähkön voinkin kilpailuttaa, sen siirtoa en. Vaan se on Jokilaaksossa ostettava Carunalta. Kilpailumahdollisuuksia ei ole, eikä sähköä voi hakea rapakon takaa Virostakaan viinan tapaan. Niinpä maksan sähkön siirrosta enemmän kuin sähköstä

Sitten ovat taksit, jotka ovat tiukkaakin tiukempi monopoli. Tiukempi mielestäni kuin mikään muu kuljetusväline, sillä jopa VR joutuu avaamaan kiskonsa kilpailulle. Kun kysymys on kaltaisistani muodostuneesta umpiluisesta ja katajaisesta kansasta, veikkaan, että mitään ei oteta opiksi sähkönsiirtokaupasta. Vaan VR  rahastaa jatkossa kiskomaksuilla tai vastaavilla. Kunnes se yhtiöittää kiskot ja myy yksityiselle sähköjohtojen tapaan. Vaikka asumme parin kilometrin päässä valtakunnan ykköslentokentän kiitoradasta. Siis ruuhka-Suomessa. On tilanteita, jolloin on käytännössä pakko käyttää omaa, kaverin autoa tai taksia, sillä aamusella Helsinkiin töihin pääseminen ei muuten onnistu. On käsittämätöntä, etten saa kuljettaa omalla autolla maksua vastaan esimerkiksi naapuria.

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Käytöstapakysely

päivis: Hesari selvitti äskettäin, miten moni - tai harva - tervehti kuskia bussiin noustessaan. Matkustajien tarkkailun tuloksena lehti julkisti, että alle 40 bussimatkustajaa 250:stä tervehti kuskia ääneen. Hesarin selvitys herätti kovasti keskustelua muissakin medioissa.

Tuon innoittamana lehti teki netissä käytöstapakyselyn, johon tuli noin 6000 vastausta. Siinä 90 prosenttia vastaajista väitti tervehtivänsä bussikuskia. Ero aikaisempaan havainnointiselvitykseen oli siis melkoinen.

Voi olla, että kysymyksenasettelu on ollut taas sellainen, että se ei ole sallinut kuin yhden vastausvaihtoehdon. Jos itse vastaisin, niin oikean vastauksen saamiseksi pitäisi voida kertoa, että tervehtiminen vähän riippuu tilanteesta. En yleensä tervehdi kuskia, jos hän katselee jonnekin muualle kuin oven suuntaan. Minusta se on silloin merkki siitä, että kuskia ei voisi vähempää kiinnostaa, millaista väkeä ovesta lappaa sisään.

Hesari kyseli myös hississä tervehtimisestä ja naapurien tervehtimisestä. Hississä ei tervehtimistä yleisesti pidetty tarpeellisena. Naapurien moikkaaminen sen sijaan kuuluu hyvään käytökseen. Jorman kanssa kulkiessa olen törmännyt tilanteisiin, että kuskin ja kanssamatkustajien lisäksi tervehditään myös mahdollisia eläinmatkustajia. Varsinkin niitä. Lentokoneen vierustoverille pitää esitellä itsensä ja sanoa kättäpäivää. Kättelemättä ei monesta muustakaan tilanteesta selviä, mikäli haluaa seurata Jorman esimerkkiä. Täytyy myöntää, että joskus käteltävät ovat olleet sen sortin tahmatassuja, että mielelläni jättäisin kättelyn väliin.
Jonkinlainen tervehtiminen varmaan tähänkin kohtaamiseen on liittynyt.
Jos ja kun Jorman tavat ovat hyvää käytöstä, sen joukkoon kuuluu silloin myös kaksipyöräisen kyydissä ollessa liikennevaloissa viereen pysähtyneen toisen kaksipyöräisen kuskin tervehtiminen. Moinen hyvä käytös saa minut joskus jupisemaa, että "voi ei". Tosin täytyy myöntää, että noista tervehtimisistä on toisinaan seurannut ihan hauskojakin kohtaamisia.

Bussista poistumisesta Hesari ei tainnut kysyä mitään. Joskus vuosi sitten matkustin Jyväskylässä paikallisbussilla ja olin aivan hämmentynyt, kun huomasin varsinkin nuorten huikkaavan kuskille kiitokset bussin keskiovesta poistuessaan. Itseltäni jäi kiitos lausumatta. Mutta minähän en olekaan nuori. Pidin havaintoani jonain jyväskyläläisenä erikoisuuteena. Sitä se ei kuitenkaan ole. Viikko tai pari sitten olin Vantaan puolella bussin kyydissä ja mitä kuulinkaan. Kiitos, kiitti. Itseltä jäi taas väliin.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

TeliaSonera, Finnair, Nordea ja joulupukki

jormas: Monissa asioissa valintoja tehdessäni on minulle suuri merkitys tunteella. Vaikka lähes aina pyrinkin tekemään päätökset niin, että järjen valo on ratkaiseva tekijä. Kaltaiselleni alkoholistille se on tärkeää siksikin, että juuri se, että tunne hallitsee järjen sijaan tahtoa, saa alkoholistin juomaan vuodesta toiseen. Vaikka järki sanoisi, että olisi parempi olla juomatta, niin syyn juomiselle etsii vaikka vaimon tekemistä liian pienistä lihapyöryköistä. Jotta voi lähteä mieli täynnä tunnetta ovet paukkuen kantakuppilaan nyyhkimään vaimon mahdottomuutta kaltaisensa viereen baarijakkaralle. Joka mielellään vähintään ymmärtää kohtalotoveria ainakin niin kauan kuin uutta juomaa löytyy molempien laseihin. Tätä ei pidä entisenkään juopon unohtaa, jos mielii pysyä raittiina.

Siitä saakka kun ylipäätään aloin tarvitsemaan pankkipalveluja, olen ollut pankille uskollinen eikä minua ole mediavirrat tai muutkaan mainokset vieneet. Yhdyspankin asiakas olin iät ja ajat. Muistan kuín eilisen päivän, kun mustavalkoisesta televisiosta tuli mainos: "Otetaan mukava asento, tulee Yhdyspankin ohjelmaa."

Sitä en koskaan tullut aiemmin tietäneeksi, että ruotsinkielisen Yhdyspankin vastineeksi suomalaiselle pääomalle perustettiin Kansallis-Osake-Pankki. Matkalla tähän päivään on väliin mahtunut monenlaista fuusiota ja viimein tänäkin päivänä porskuttava Nordea. Sen sisällä jossakin lienevät Posti- ja Telelaitoksen sekä Pekka Vennamonkin historia pankkimiehenä. Nordean konttori on Hyrylässäkin, joka osaltaan sai aikaan sen, että vaihdoin pankkia.

Jolla ei tietenkään ole merkitystä kuin minulle. Yhtenä päivänä tallustin totuttuun tapaani pankin seinässä olleen pankkiautomaatin luokse. Jota ei enää ollutkaan. Oli vain maksuautomaatti, jolla voi maksaa tililtään minne tahansa, mutta jolla ei voi nostaa omalta tililtään mitään, vaikka olisi katettakin. Joten hipsin sisään ja otin jonotusnumeron kuin aikoinaan vero- tai työvoimatoimistossa päästäkseni elävän pankkivirkailijan pakeille. Joka tunnin odotuksen jälkeen ilmoitti minulle, että valitettavasti meillä ei enää ole käteispalveluja. En kehtaa tähän kirjoittaa mitä ajattelin silloin. Mutta pankkia vaihdoin. Kieltämättä tuli nostalgisia fiiliksiä, kun muistelin Suomen Yhdyspankin minulle myöntämää "vapaavuotta" palkintona, koska olin ensimmäisiä kotitietokoneen sähköisten pankkipalveluiden käyttäjiä Suomessa. Huvittavaa kaltaiselleni vanhalle kubelle oli nähdä ja kokea pankki ilman rahaa.

Olin myös vuosikymmeniä Soneran asiakas, jonka senkin juuret juontavat Suomessa  Posti- ja lennätinlaitokseen ja kai peräti itsenäisyytemme alkuvuoteen. Monta mutkaa on Sonerankin historiassa siis ollut. Jotka eivät ole minua aiemmin liikuttaneet, sillä niin Nordeassa kuin TeliaSonerassakin minut on pitänyt tunne.

Olen kokenut olevani soneralainen. Mutta sekin tuli tiensä päähän. Kyseisen firman nuoret ja vikkelät, ehkäpä osin provisiopalkalla toimivat datapalveluiden myyjät myivät omasta aloitteestani minulle tietokoneeseen 4G-mokkulan. Koska tietokoneeni sisäinen simkorttipaikka tuki ainoastaan 3G-liittymää ja halusin päästä Soneraviihteen käyttäjäksi. Kun myyjän mukaan heidän kuuluvuuskarttansa ilmoitti, että jo vain, Soiniityntiellä nopea yhteys on ja pelaa, vaihdoin liittymän ja ostin mokkulan.

Mutta yllätys, yllätys, kuuluvuutta ei ollutkaan. Ja samat vikkelät myyjät vain levittivät käsiään, että he eivät voi asialle mitään, kun kone ilmoittaa kuuluvuutta olevan. Sanoivat vielä, että kirjallisesta hakemuksesta voin yrittää mokkulakaupan purkua. Pidin turhan mokkulan ja kiristelin hampaita kaksi vuotta, kunnes viikko sitten päätin vaihtaa operaattoria.

Mutta nyt olivat uudet ja vähintään yhtä vikkelät myyjät astuneet kehiin. Jotka ikävä kyllä osasivat yhtä lailla soopan puhumisen. Sanoivat, että älä nyt vaihda liittymää, sillä uuteen kuuluvuuskarttaan on tullut jo uuden tukiaseman kuva. Joka tarkoittaa, että viimeistään kuukauden, kahden kuluttua se toimii ja sitten saat sinäkin sen nopean yhteyden.

Joten en siis silloinkaan vaihtanut operaattoria, mutta selvitin toisten henkilöiden avustuksella, että uutta tukiasemaa ei ole edes tulossa. Nyt irtisanoin liittymäni. Sen jälkeen olen saanut Soneralta yhteydenottoja, että he kertovat mielellään miksi minun ei nimenomaan kannata vaihtaa liittymää.

Mutta kun kerroin heille edellä mainitun "kärsimykseni", oli vastaus ainoastaan, että "voi voi, ikävää kun näin on päässyt käymään". Pieni mieleni olisi parantanut, jos joku yhteydenottajista olisi tarjonnut vaikkapa pienen hyvityslahjan tai vastaavan. Mutta ei, jonka taidan ymmärtää, sillä yhteydenottojen ja -pyyntöjen allekirjoituksena oli "Harri Soneralta". Hän tai se taitaa olla vielä enemmän mielikuvitusolento kuin virtuaalihenkilö Soini Strandén.

Jos edes joku jaksoi lukea vuodatukseni tähän tai loppuun saakka, olen otettu. Ehkä mielenkiintoinen yksityiskohta oli äänen muuttuminen datamyynnin kellossa, kun mainitsin, että "ymmärrän ja te ymmärrätte yhden pienen ihmisen mahdollisuudet vaikuttaa isossa TeliaSonerassa. Ja sen, että kuuntelette ja otatte ylipäätään minuun yhteyttä lähinnä vain siksi, että se kuuluu työhönne. Mutta asia saa sielläkin päässä toisen ulottuvuuden, sillä olen innokas sosiaalisen median käyttäjä. Ja se on pienenkin ihmisen käytössä. Enkä ole vielä ratkaissut kuinka kielteisesti, kuinka kenenkin nimillä ja kuinka kauan aion kirjoittaa yrityksenne tavasta  kohdella pientä, sinällään merkityksetöntä asiakasta".

Mutta mikä katkaisi tässä asiassa kamelini selän? Se ei ollut minulle tapahtunut, vaan se, että sain lehdestä lukea, että ruotsalaisvetoinen TeliaSonera aikoo poistaa nimestään Sonera-sanan. Joten Telia tallokoon ruotsalaisia teitään ja minä jatkan omien, suomalalaisten polkujeni kulkemista.

Kamelin selän katkaisi siis tunne.  En sitä ole näkemässä, mutta minusta siitä ei hyvää seuraa, kun ja jos kansa kääntyy kotimaataan vastaan. En ymmärrä sitäkään, kun valtiollinen lentoyhtiö Finnair sanoo toisella suupielellä kotimaan mainoksissa, että "suosi suomalaista, lennä sinivalkoisin siivin" ja toisella suupielellä, että vähennämme lennoilla suomenkielistä kuulutusta.

Vaikka koneessa ei olisi ainuttakaan suomenkielen taitajaa, on kysymys kansallisen identiteetin vaalimista. On masentavaa syödä Bangkokin Ikeassa ruotsalaisia lihapullia, johon tarjoilija kuin pisteeksi iin päälle laittaa pystyyn Ruotsin lipun sekä olla yhtä aikaa mukana siinä jossakin, jossa tuntuu, että luotettavin suomalainen on joulupukki. Kunnes joku muu maa omii senkin tai valitsemamme päättäjät myyvät sen jonnekin.

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Ei puhuta samaa kieltä

päivis: Nykäsin taas tuon otsikon nopeasti jostain, joten se ei ehkä ihan tarkalleen kuvaa sitä, mitä tähän kohta kirjoitan. Kaikki suomalaiset puhuvat tietysti kieltä, jota jokainen toinen suomalainen ymmärtää. Ellei kyse ole ruotsinkielisestä, joka ei millään ole oppinut suomea. Olen yhden tällaisen tuntenut. Hänen kanssaan oli hauska jutella, koska jouduin silloin itse väkisin käyttämään surkeaa ruotsiani.

Nyt ei kuitenkaan ole kyse ruotsista eikä saamestakaan vaan sanoista, jotka erilaisista murretaustoista johtuen ovat joillekin täysin tuttuja ja toiset eivät tunne ollenkaan.

Tänä aamuna Jorma huomasi, että pakkasyön jäljiltä Soiniityntien viereistä niittyä peittävä lumihanki oli jäässä ja se kesti kävellä. Minun murresanastossani niityllä oli kerstehanki. Jorman mielestä hän ei ole tuollaista sanaa kuullutkaan. Ihan keskisuomalainen sana kerstehanki ei taida olla, koska Jorma ei parikymmentä vuotta siellä asuneena ole mielestään tuohon sanaan koskaan törmännyt. Ellei ilmiö ole sitten niin harvinainen, ettei kukaan vain ole sattunut tuota sanaa koskaan Jorman kuullen sanomaan.


Jorma otti tänä aamuna minusta ja Niilosta kivan kuvan, jossa olemme Tuusulanjoen rannalla paikassa, jonne ilman kerstehankia emme olisi päässeet. Jormalle kyseessä on hankikeli, kun lumi kantaa. Googlettamalla löytyi vahvistus sille, että sanat tarkoittavat samaa. Ehkä vähän niin kuin vihta ja vasta. Minulle se on aina vasta, Jormalle läntisen Suomen kielialueen kasvattina luultavasti vihta.

Ihmisten puhe on luultavasti vuosikymmenten aikana köyhtynyt, sillä enimmäkseen korviimme taitaa nykyään kantautua jonkinlaista yleiskieltä, jota kuulee ainakin radiossa ja televisiossa. Kenties kuitenkin alitajuntaisesti kaipaamme muunlaistakin puhetta. Ainakin murrerunoilija Heli Laaksosesta tuli joskus viime vuosikymmenellä kovin suosittu. Ehkä hänen esimerkkinsä kannustamana moni on kaivanut oman kotiseutunsa murresanoja puhekieleensä.

Itse en käytä kovin paljon murresanoja, sillä en ole koskaan osannut puhua mitään tiettyä murretta. Paremminkin omassa puheessa on ainakin ennen Etelä-Suomeen muuttoa kuulunut Jyväskylän suunnalle tyypillinen puhetapa. Murteeksi sitä ei kai voi kutsua. Ennemminkin olen alkanut nykyään käyttää ruotsinkielisiä sanoja siellä täällä. Ihan niin kuin ruotsia puhuvat suomalaiset usein poimivat puheeseensa suomen kielen sanoja, mutta erotuksena ruotsinkielisiin teen sen huvikseni. Tai mistäpä tietäisin ruotsinkielisten syitä omiin sanavalintoihinsa. Ehkäpä esimerkiksi sanalle kiva ei ole ainuttakaan yhtä kivaa ruotsinkielistä vastinetta.

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Kateus on kantava voima

jormas: En ehkä ole oikea ihminen arvioimaan päiviksen taitoa kirjoittaa. Mutta hän on loistava joissakin kirjoituksissaan. Eilinen blogikirjoitus on siitä loistava esimerkki. Ehkä hän joskus kirjoittaa kaikesta jonninjoutavasta kirjan, sillä parhaimmillaan päivis on kirjoittamisessa silloin, kun hän ei koe joutuvansa puristamaan sanaakaan väkisin. Mutta rima on hänellä korkealla. Olemme ehkä kirjoittaneet blogipalstaamme vuoropäivin joka päivä kohta tai jo nyt viisi vuotta. Koko sinä aikana en muista kuin yhden tai pari, jolloin hän on ollut kirjoittamaansa itse tyytyväinen. Ehkä se onkin tyytymättömyys, joka tekee hänestä hyvän kirjoittajan. Kirjoittaminen omaksi iloksi ja ajanvietteeksi on mukavaa, jota harrastan itsekin, vaikka en päiviksen mittoihin ylläkään. Toki joskus minäkin koen onnistumista, josta iloitsen niin paljon, että itserakkaasti luen oman tekstini yhä uudelleen ja uudelleen.

Kirjoittamiseen ja niiden julkaisemiseen on varmasti monia syitä. Yhdellä toinen, toisella ensimmäinen ja kolmannella joku muu. Tässä yksi. Koin aikoinaan, että eduskunnan rikkaimmaksi mieheksi tituleerattu Juhani Sjöblom sai medialta yksipuolisesti lunta tupaan paljon enemmän kuin olisi ansainnut. En vieläkään tiedä yhtään ainutta kirjoitusta, jossa hänestä olisi kirjoitettu positiivisesti. Varsinkin paikallinen tai ainakin seutukunnallinen julkaisu oli ottanut hänet hampaisiinsa. Tai ainakin joku toimittajista. Siitä Keltainen Keskari oli oiva esimerkki. Mutta kun kateelliselle kansalle kirjoittaa kielteisesti ihmisistä, joilla näyttäisi olevan jotain kadehdittavaa, se myy paremmin kuin, jos kirjoittaisi ilosta ja valosta. Jotain henkilökohtaista siinä myös oli ja on ehkä vieläkin, sillä muut tuusulalaiset kansanedustajat eivät ole saaneet osakseen ollenkaan samaa kielteistä älämölöä kuin Juhani, vaikka aihettakin olisi yhtä lailla.

Kerron yhden esimerkin Juhanista, vaikka olen kertonut siitä aiemminkin ja johon syyllistyivät Keski-Uusimaan lisäksi myös valtakunnalliset Iltasanomat ja Iltalehti. Kävi nimittäin niin, että Sjöblom luovuttuaan kansanedustajan pestistä, hän otti vastaan määräaikaisen sopeutumiseläkkeen tai mikä se nyt lienikään nimeltään. Ja lehdet  uutisoivat, että eduskunnan rikkain mies ottaa vastaan eläkkeen, vaikka miehellä ei taatusti ole rahasta puutetta. Tai miten itse kullakin lienee rahan puutteen laita, sillä tänä aamuna luin yli ysikymppisestä IKEA:n perustajasta, joka kulkee kierrätysvaatteissa ja leikkauttaa tukkansa kehitysmaissa. Rahaa tai omaisuutta on muutama miljardi.

No, joka tapauksessa Juhaniin palatakseni, joka Ingvar Kampradin rinnalla on tyhjätasku, sanoi ottavansa eläkkeen vastaan siksi, koska se lain mukaan kuuluu hänelle. Ainuttakaan tiedotusvälinettä ei kiinnostanut mitä hän rahalla tekee. Hän maksoi siitä asiaankuuluvat verot ja lahjoitti loput joka vuosi viimeistä penniä myöten ensin Sininauhasäätiölle ja minun sieltä lähdettyä Elämän tähden ry:lle käytettäväksi asunnottomien hyväksi.

Miten tämä nyt sitten liittyy mainitsemaani blogikirjoittamisen yhteen syyhyn? Siten, että aikani yritin Juhanin ja välillä jonkun muunkin julkisuuden riepottamaa kuvaa monipuolistaa lähettämällä lehtiin vastineita. Joita sain sitten kerjätä ja odottaa, että julkaistaanko vai ei ja kuinka milloinkin lyhennettynä. Kun kirjoitan vastineet tai mielipiteet omille sivuille ja linkittelen niitä sitten sinne sun tänne, niin katsoin saavani sanottavani paremmin perille. Josta itsen lisäksi ei välillä ole kiinnostunut kukaan muu.

torstai 10. maaliskuuta 2016

Aivot jumissa

päivis: Luin tänään, että ensi viikolla vietetään Aivoviikkoa. Teemaviikon tarkoituksena on muun muassa aivoterveyteen liittyvän tiedon levittäminen. Tiedotteessa todettiin, että luonnossa liikkuminen, sosiaaliset suhteet ja yhteisöllisyys, hyvät ravitsemusvalinnat sekä kulttuuriharrastukset tukevat aivoterveyttä ja auttavat tutkitusti pienentämään monien aivosairauksien riskiä. Asia on tärkeä erilaisista aivosairauksista kärsiville, mutta myös kaikille muillekin.

Asia tuli tänään lähelle, kun kävin työmatkalla Lapualla. Menin junalla ja loppumatkan bussilla. Paluumatkan tein samoilla kulkuneuvoilla. Seinäjoella en tosin osannut yhdistää aivotoimintaani sitä, että paikallisessa Matkakeskuksessa ei näkynyt lainkaan busseja. Kun tulin junasta ulos, asemarakennuksen pihalla oli vain takseja, takseja ja takseja. Oletin, että olisi ollut busseja.

Aivoni sanoivat siinä vaiheessa, että kysy neuvoa. Matkakeskuksen siivessä näkyi olevan matkailutoimisto, josta sitten vinkattiin menemään rakennuskompleksin toiselle reunalle, josta oven kautta pääsisin talon toiselle puolelle. Sieltä löytäisin bussit. No, ovi ei auennut. Ehkä se oli väärä. Toinen aukesi, mutta silti päädyin uudelleen lukitun oven taakse. Taisi tulla sanottua joku kirosanakin.

Löysin kuitenkin kapean käytävän, jonka päässä nuori mies istuskeli selvästi odottamassa jotain. Bussia tietysti. Ikkunan takana pihalla näkyi jokunen linjuriauto. Kysyin pojalta, mikähän bussi menisi Lapualle, kun lähtötaulussa ei paikkakuntaa mainittu. Kohtelias nuori mies kehotti kysymään "tuolta". Siis Matkahuollon palvelutiskiltä. Ostin lipun ja Peuran pieni bussikin tuli laiturille kaksi ihan ajallaan.

Mutta paluumatkalla aivoterveyteni oli selvästikin uhattuna. Siis aivot jumissa. Kävin samaan junaan tulleen työkaverin kanssa junan ravintolavaunussa, mutta sieltä palattuani olin sitä mieltä, että istumapaikkani on kadonnut jonnekin. Enkä kuitenkaan juonut kuin yhden alkoholittoman oluen!

Aivoviikko-tiedotetta lukiessani mietin, mikä aivoihini vaikuttava asia ei ollut kohdallaan, kun varmasti oikeassa vaunussa ollessani sieltä ei kuitenkaan meinannut löytyä paikkaa numero viisi. Olinhan juuri liikkunut luonnossa. Tai ainakin ollut hetken aikaa ulkona Lapualla. Olin ollut mielestäni sosiaalinen kohdatessani bussikuskit ja kolme lapualaista naista. Sen nuoren miehen puhuttelukin oli minulta melkoisen sosiaalinen suoritus. Yhteisöllisyyskin toteutui, kun Seinäjoen asemalla kohtasin peräti kaksi työkaveriani.

Olin syönyt Kulttuurikeskus Vanhassa Paukussa hyvää leipää ja porkkanakeittoa. Ravitsemustilassakaan ei siis pitänyt olla moitteen sijaa. Kulttuuria tuli muutenkin harrastettua päivän aikana: bongasin muun muassa Alvar Aallon Seinäjoelle suunnitteleman, Lakeuden ristiksi nimetyn kirkon tornin, jonka valokuvasin ja laitoin Instagramiin. Lapualla näin lisäksi komean, Engelin suunnitteleman tuomiokirkon.

Ehkä kyseessä olikin vain hetkellinen aivomyrsky, kun lopulta löytyi se oma istumapaikkakin.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Elän, siis olen

jormas: Kun aikoinaan lähdin viimeisestä työpaikastani, oli käytössäni jokunen talon laite. Joita tietenkin kirjanpidosta tai ties mistä vastaavat kyselivät, että palautatko niitä sinne ja sinne? Vastasin, että jo vain ja palauttaako työnantaja vastaavasti minulta käyttöön saamansa koneet ynnä muut laiteet samalla samaan paikkaan? Vai maksaako se niistä tai niiden käytöstä käyvän korvauksen? Tämä sai aikaan, että kukaan ei kysynyt enää mitään laitteista eikä mistään muustakaan.

Käytännössä istuin tyhjän panttina viisi vuotta. Mutta saamisia jäi silti sen verran, että mieli pysyy Sininauhan suuntaan virkeänä. Sinne jäi nimittäin jo useasti mainitsemani korvaus vuoden työstä Sininauha Oy:n toimitusjohtajana. Sininauhan touhuja on muutenkin mukava ja välillä vähemmän mukava seurata, sillä yhtenä sen jäsenjärjestön puheenjohtajana se oikeastaan kuuluu hieman siihen pestiinkin. Sen tiedän, että sen tekemien virheiden paikkaamiseen kuluu vuosittain melkoinen määrä yhteiskunnan rahoja, sillä Sininauha-konserni on yksi valtakunnan suurimmista päihdehuollon toimijoista RAY-avustusrahoineen.

Sininauhan kanssa itse itseni kanssa sopimaan lähtönippuun kuului nyt naftaliinistä löytämäni vanha tablet, jolla tätä blogiakin kirjoitan. Jollakin lailla erillisine näppäimistöineen edelleen aivan käypä peli, jonka taidan ottaa sähköisten kirjojemme lukulaitteeksi. Sillä sinällään hieno Elisa-palvelu ei valitettavasti toimi Windows-puhelimilla. Mutta onpahan syy roikkua Anroid-järjestelmässäkin.

Joissakin asioissa tekniikka on mennyt huimaa vauhtia eteenpäin tai joissakin ei. Jo vuosikymmeniä sitten venäläiset ohjasivat maasta käsin kuussa ollutta kuuautoaan. Mutta tänäkin päivänä taitaa polkypyörä olla laite, jolla ihminen pääsee omin, lihasvoimin nopeimmin. Vuonna yksi ja kaksi ihminen näki juuri niin pitkälle kuin omin silmin voi nähdä, kuuli juuri niin kaukaa toisen huudon kuin ääni kantoi. Tänä päivänä lähes valon nopeudella minusta voidaan siirtää toiselle puolella palloa ja kauemmaksikin kaikki muu kuin fyysinen massa. Joka sitten kun aika on, laitetaan maan uumeniin tai savuna taivaalle. Mutta vaikka en sitä ole näkemässäkään, jonakin päivänä ihminen voi kulkea ajassa myös taaksepäin. Tai ehkä se voi nytkin, jos jossakin on jotain missä ei aikaa ole.