Sivun näyttöjä yhteensä

keskiviikko 21. lokakuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 76

Pitkäkadun suosituimmat toiminnot saunan lisäksi olivat lähes päivittäinen ruokailu ja viikottain kokoontunut ryhmä, joka sai nimekseen Porina. Siinä juotiin ensin talon tarjoamat pullakahvit, sitten puhuttiin niitä näitä, joskus syvällisiäkin ja suunniteltiin tulevaa.

Ryhmässä minulle selvisi sekin, että jotkut asiat on tarkoitettu vain mielikuviksi. Eikä lainkaan toteutettaviksi. Lähellä olevaa Harjua kiersi nimittäin talvisin valaistu hiihtolatu. Sitä hiihdettiin lumikelien aikaan jokaisessa Porinassa. Jos olisi sukset ja monot. Kunnes seurakunta hankki hiihtovehkeet, jonka jälkeen kukaan ei voinut hiihtää enää edes mielikuvissa. Ei ainakaan Pitkäkadulla.

Mutta ei seurakunnan työntekijä hevin tästä mitään oppinut. Kun ei voitu enää hiihtää haaveissakaan, nousi aiheeksi, että jos olisi pieni puusorvi, niin tehtäsiin kynttilänjalkoja seurakunnan myyjäisiin ja mitä kaikkea muuta sillä voisikaan tehdä.

Saattoi olla diakonina silloin Juha Lappi, jolla oli omakotitalonsa tallin nurkassa käyttämättönä sorvi, jonka hän roudasikin verstaalle. Ja kun seuraavan ryhmän keskustelu alkoi, oli ensimmäinen puheenvuoro: "Tehtäisiin makkaratikkuja, jos meillä olisi hitsausvehkeet." Nekin seurakunta hankki. Jonka jälkeen ei voitu enää Porinassa hiihtää, sorvata eikä hitsata.

Olimme saaneet kouluilta ylijäämäruokaa, joka maistuikin pitkin viikkoa monen suussa. Ruuanlahjoittajien joukkoon oli liittymässä Jyväskylän kuntoutuskeskus, Häkkiseksikin kutsuttu päihdeongelmaisten hoitolaitos. Sen johtaja, Hannu Mattila soitti kerran. Hän ei ehkä ollut etukäteen ajatellut mihin järjestykseen hyvää tarkoittavat sanansa laittaisi:

"Terve Jorma. Kuten arvaat ja ehkä tiedätkin, meiltä jää ruokalasta ylimääräistä ruokaa, jolle on ollut jatkotoimituspaikkakin. Mutta nyt on tullut uudet EU-määräykset ja sikojen ruoka pitää kuumenta uudelleen ennen kuin sitä saa antaa niille. Joten olisikohan Pitkäkadun väellä sille käyttöä?" 

tiistai 20. lokakuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 75

Omakotikadun ja Pitkäkadun päiväkeskukset vetivät puoleensa ihmisiä, joilla oli paljonkin elämässään elämisen arvoista. Kuten kavereita, koti tai ainakin katto päänsä päällä. Mutta myös heitä, joiden elämän mielekkyyden etsiminen oli itselleni kuin neulan etsimistä heinäsuovasta. Miten jollakin, jolla näyttäisi olevan kaikki, on elämänhalu kateissa eivätkä voimat riitä edes elämiseen? Ja vastaavasti toisella, kenellä ei näyttäisi olevan mitään, on vimmattu halu elää.

Ehkä elämänhalu on jotain, mitä ei löydy kirjoista eikä yliopistojen luentosaleista. Yksi tällainen oli Arska, jonka sukunimi on painunut unholaan. Hän kulki yöt katuja, sillä mies oli hyljeksitty myös yömajoissa. Ehkä tuoksujensa, mutta myös tapojensa vuoksi. Tästä lähes kaiken kattavasta sai osansa koko päiväkeskuksen väki.

Ennen pitkää hän hyväksyi tai ainakin sieti minua. Ehkä siksi, etten hylännyt häntä, vaikka se olikin karkoittaa kaiki muut kävijät. Halusin pitää siitä kiinni, että on vain yksi sääntö. Tiloihin tullaan selvinpäin. Päiväkeskus olikin virkistävä keidas, sillä minne muualle tahansa voi mennä nauttineena, kun osasi käyttäytyä. Kun joku pyrki tupaan päihtyneenä, kysyin monesti: "Kun sinulla on kännipäissäkin koko maailma avoin, niin rajoitanko sitä liikaa, jos sinulla on Jyväskylässä muutaman sadan neliön lämpäre, jonne et voi tulla maistissa?" 

En koskaan kysynyt mistä Arska öisin etsi tarvikkeensa, joista hän saapui aamuisin pari, kolme kertaa viikossa tekemään ruokaa. Haju tai tuoksu oli yhdellä sanalla tyrmäävä, joten puuhan kanssa oli jotain tehtävä. Niinpä hankin ison sähkölieden jatkojohtoineen ja tein pihalle keittopaikan. Kun sitä miehellä näytin, murahti hän, että käy, sillä ulkonahan asun muutenkin. Siinä Arska valmisti ruokaansa talvipakkasessakin.

Voi kyllä olla niinkin, että tieni hänen ehkä sydämeen saakka kulki koirani Roopen kautta. Joka oli melkein aina mukanani eikä koskaan ollut kiinnostunut sisällä muiden ruuista. Mutta ulkona se saattoi istua Arskan vieressä tuntitolkulla kuuntelemassa ja vahtimassa keitoksia. Sille tämä katujen kulkija puhui paljon. Luulen, että Roope tiesi karun miehen karusta elämästä ja sielun orpoudesta enemmän kuin mikään tai kukaan koskaan. 

maanantai 19. lokakuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 74

Vuosien tai oikeastaan vuosikymmenten aikana kiersin monet kerrat tapaamassa kaatopaikoilla asuvia ihmisiä. Mutta koijia ja majoja oli muuallakin. Aika usein lähellä rantoja. Puhuttiin rantojen miehistä, vaikka joskus naisiakin oli joukossa.

Esimerkiksi Turussa Aurajoen rannalla. Sielläkin kävin silloin tällöin. Talvi oli melkoisen karua mereltä puhaltavine viimoineen. Siunailin sitä joskus ääneen, vaikka toisaalta ymmärsinkin: "Kun kesä tulee, jäät lähtevät Aurajoesta, jos niitä on ollut, Ruotsinlaivat seilaavat nokan edessä, luonto herää, muuttolinnut tulevat ja me olemme valmiina ja vapaita kesää varten."

Moni vaneri- ja peltimaja oli kaikessa köyhyydessään viihtyisä sekä kodikaskin. Esimerkiksi Jyväskylän Roninmäen kaatopaikalla. Mieleen kauniiksi muistoksi on jäänyt Kari Niemen koijakoti. Kävin siellä monet kerrat yksin ja perinteisesti vähän ennen joulua diakoniajohtaja Veijo Pesosen kanssa.

Silloin Karin matalaakin matalammassa majassa oli erityisen harras tunnelma. Hän odotti etukäteen päiviä käyntiämme ja ehkä pientä joululahjaakin. Kahvia, hernekeitto- sekä lihasäilykepurkkia ja mitä milloinkin lienikään.

Tyhjän, puisen hedelmälaatikon päälle oli jonkun jätteeksi hylkäämästä tyynynpäällisestä tai pyyhkeestä laitettu valkoinen pöytäliina. Siinä oli kynttilä, virsikirja ja Raamattu. Josta Veijo luki joka kerta jouluevankeliumin. Sen jälkeen lauloimme yhdessä enkeli taivaan lausui näin ja joimme kahvit Karin osin korvattomista, hieman lohkeilleista juhlakupeista.

Kaatopaikalla pienen tuokion, kodissa jossa oli niin vähän, oli siinä hetkessä kaikki täydellistä. Kun tätä muistelen, en edes yritä tehdä sitä ilman kyyneliä. Kari uskoi, että hänenkin kohdallaan vielä joskus, siellä jossakin moni asia on toisin.

Usein pysähdyin ja pysähdyn yhä ajattelemaan kodeissa ja sieluissamme asuvaa yksinäisyyttä. Kuinka joku saattoi surra kuollutta talvikärpästään, jonka koki olleen ainoan hänestä välittävän.

Moni kulkenee läpi elämänsä joutumatta koskaan kasvotusten yksinäisyyden tai edes itsensä kanssa. Toisaalta sisimmässämme lienemme aina yksin. Mutta ehkä sen kohtaamiseen on pysähdyttävä tavalla tai toisella. 

sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 73

Koska kirjoitan kirjaani yhden vuoden jokaisena päivänä, on joskus syytä hypätä hetkeen tässä ja nyt.

17. lokakuuta, siis eilen ja viime yönä oli Suomessa vuosittain vietettävä Asunnottomien yö. Silloin tarkoituksena on ympäri maailmaa kiinnittää huomiota maailmanlaajuiseen köyhyyteen ja pohtia keinoja sen poistamiseksi. Yhdistyneiden kansakuntien vuonna 1992 luomaa teemapäivää vietettiin ensimmäisen kerran ehkä vuonna 1987 Pariisissa. Silloin sinne kokoontui noin 100 000 henkeä kunnioittamaan köyhyyden, nälän, väkivallan ja pelon uhreja.

Helsingissä on silloin asian tiimoilta monia tapahtumia ympäri kaupunkia. Väkeä, usein kylmänä ja alakuloisena päivänä sekä yönä on paljon liikkeellä muuallakin pitkin Suomea. Myös luottamushenkilöitä, joita on vaalivuonna joukossa enemmän. Huonona päivänäni ajattelen, että monella heistä ei ole kodittomalle juuri annettavaa. Mutta otettavaa on. Kadulla elämäänsä elävän ääni äänestyspäivänä.

Jyväskylässä tapahtumaa on vietetty muun muassa Kävelykadun päässä, Aren aukiolla. Nyt korona eli Covid-19 perui tapahtumat. Keskustelua käytiin tänä vuonna netissä, televisiossa ja niin edelleen. Mutta missä olivat asianomaisten eli asunnottomien näyttöruudut ja -päätteet? 

Pitkän päivä- ja yötyönkin kodittomuuden parissa puuhastelleena tiedän, että jokaiselle asunnon järjestäminen saati sen säilyttäminen ei ole helppoa. Eikä se ole varsinkaan demokratiassa yhden eläväisen show. Vaikka olisi kuinka korvaamaton. Ainakin omasta mielestään. 

Silti uskon tietäväni mitä pitäisi tehdä. Ehkä asunnottomuutta onkin poistamassa liikaa "hoitavia" ihmisiä, jotka tarjoavat yhtä jos toista, jos vailla asuntoa oleva muuttuu. Viesti kirjoituspöydän takaa on liian usein: "Voi sinä hyvä koditon. Minä olen tarjonnut sinulle vaikka mitä, mutta kun sinä et pysty niitä pitämään. Mitä kanssasi pitäisi tehdä?" Kaikki lähtee siitä, että kodittoman on muututtava. On kyettävä sopeutumaan muiden asettamiin sääntöihin ja raameihin. Mutta kaikki eivät pysty tai eivät tahdo.

Aikoinaan Espoo sai ahaa-elämyksen. Ja asutti Mankkaan kaatopaikan koijien asukkaat kerrostaloihin. Mutta ei aikaakaan, kun osa palasi sinne mistä oli lähtenytkin. Siitä pisteet Espoolle, että se ei luovuttanut. Vaan rakensi kaatopaikan läheisyyteen pienet kodit monelle. Yhteiskunnan normien mukaan elävistä useat sanoivat niitä parakeiksi. Kuten minunkin merikonttikotiani. 

Kun ihmiset pakkautuvat asumaan tiiviisti, erilaisuuden sietäminen saati hyväksyminen vaikeutuu. Ymmärrän sen hyvin. Mutta Suomi lienee läntisen Euroopan harvimmin asuttu maa. Joten tilaa olisi erilaisille asumisratkaisuille. Tai onko moni kuullut puhuttavat Enontekiön kunnan asunnottomista? Ehkä siellä ovat väljästi sijoitetut omakotitalot ja mummonmökit kurssissa. 

Enemmän pitäisikin pohtia asianomaisten kanssa minkälaisen asumismuodon koditon pystyy ja haluaa säilyttää, jos ja kun hän ei muuta tapojaan. Ymmärrän senkin, että tämä olisi vain yksi askel oikeaan suuntaan. Sillä yhä enemmän on niitä, joille ei hevin istu enemmistön hyväksymät tavat ja tottumukset. Enhän minäkään ole aina tiennyt mitä haluan. Enkä sitä mihin pystyn tai en. 



lauantai 17. lokakuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 72

Ensimmäiset päivät ja viikotkin Pitkäkatu 8 päiväkeskuksessa ja tukiasunnoilla olivat suurta ihmettelyä ja intoa uudesta. "Onko tämä kaikki meidän", pohti moni valiokävijä. Kerättiin huonekalulahjoituksia, astioita ja ylipäätään kaikkea kodinirtaimistoa. Lisäksi meillä oli nyt kuntoiluhuonetta, askartelu- ja verstastilaa sekä pyykkitupaa. Kaikkea en edes muista. 

Jokaiselle halukkaalle löytyi puuhaa matonkudonnasta ruuanlaittoon ja lumitöistä ruohonleikkuuseen. Polttopuitakin tarvittiin, sillä saunan kiuas oli puulämmitteinen.

Viikottainen saunapäivä saunan pesuineen, lämmityksineen ja puiden pilkkomisineen oli monen kävijän viikon ykkösjuttu. Ehkä eräällä tavalla minunkin. Saunalla onkin usein sama vaikutus kuin viinalla. Tulee puhuttua monia, arkojakin asioita, joita ei muuten puhuisi kenellekään. Lauteilla parannettiin itseämme, toisiamme ja välillä koko maailmaa.

Pitkäkatu 8 oli Jyväskylän kaupunkiseurakunnan päihde- ja kriminaalityön muoto. Pidin työstä, työnantajasta, työtovereista ja tekemisen kohteista eli asiakkaista. Alan miehistä ja naisista. Monella tavalla kaltaisistani. 

Aloittaessani oli kirkkoherrana ja seurakunnan pääpaimenena Raimo Pihkala, jota en tainnut tavata koskaan tai vain vilaukselta. Sen sijaan hänen jälkeensä tulleen Otso Sovijärven kanssa palaveerasinkin silloin tällöin.

Aivan erityisen lämpimänä on jäänyt mieleen hänen palautteensa Pitkäkadulla käynnistä. Otso sanoi, että teette täällä kertakaikkisen hienoa työtä, johon hänestä ei olisi. Se tuntui hyvältä ja ainutlaatuiseltakin. 

Kerran yhdessä tilaisuudessa seurakuntalaiset ruotivat perusteellisesti virsikirjauudistusta. Kenen mielestä oli nuotteja tai sanoitusta muutettu, lisätty joku virsi ja joku otettu pois. Toinen laulu laahasi nyt liikaa ja toisen mielestä liian vähän. Viimein Otso tähän: "En tiedä yhtään toista uudistusta kirkossamme, jossa olisi enemmän kuunneltu kirkkoväkeä kuin tässä. Joten rakkaat ystävät, sellainen virsikirja, millainen seurakunta." Se oli hyvin sanottu. Tätä olen monesti lainannut. Silloinkin, kun ajattelen eduskuntaa ja muita kansan valitsemia asioidemme hoitajia. 

Kirkkoherra antoi minulle myös luvan tehdä katulähetystyötä tarpeelliseksi katsomani määrän. Tällä oli tulevaisuuteni kannalta hyvin suuri merkitys.

Häivähdyksen sain kokea myös maallisemmasta Sovijärvestä Puistokadun Grilli Hermannin videovuokraamossa. Hyllyn välissä molemmilla oli kädet täynnä arkisempaa videoviihdettä. Johon hän hieman hämmentyneenä, että kun lapset haluavat katsoa. Näytin omaa vastaavaa nippuani todeten, että sama juttu ja iskin silmää. Siitä tuli meidän sisäpiirin tervehdyksemme. Kohdatessamme emme aina puhuneet, mutta silmää iskimme aina. 

perjantai 16. lokakuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 71

Ehkä juodessani ja sen jälkeenkin koin, että läheiseni kärsivät elämästäni minua enemmän. Elintapani ei itseäni juuri haitannut. Olin tuulten kuljettamana menossa milloin mihinkin suuntaan. Kuljin elämääni vailla päämäärää eikä huolta huomisesta ollut. 

Tein paljon laittomuuksia, joilla rahoitin ison osan elämääni. Eniten petin yrityksiä, tuttuja ja tuntemattomia sekä varastin. Alkuaikoina en koskaan yksityisiltä, mutta myöhemmin kyllä. Esimerkiksi jokaisesta yli 3-vaihteisesta polkupyörästä, oli se lukittu tai ei, sai kaksi pulloa kirkasta viinaa mihin vuorokauden aikaan tahansa. Ei tarvinnut kuin varastaa, viedä ne jonnekin, soittaa missä fillarit ovat ja odottaa milloin juomat tulevat. 

Mutta oli siinä muutakin. Koin onnistumista pikkukonnana, joka hiveli nurin niskoin ollutta ja rakentunutta itsetuntoani. Vankilatuomioilta minut pelasti harkinta ja järjen himmeä kajo mihin ryhdyin, hyvä onni sekä laittomuuksia kanssani tehtailleet kollegat. Jotka kiinni jäätyään, eivät koskaan paljastaneet muita. Alan kielellä sanottuna eivät vasikoineet.

Koin olevani juovana alkoholistina urani huipulla alle 30-vuotiaana. Mutta yhä useammin pohdin, että tässäkö kaikki? Talous oli Liisan avulla ja kanssa turvattu, joten voisin juoda itseni helposti haudan lepoon. 

Aamuisin katsoin ikkunasta, että eikö maailmalla ole minulle enempää tarjottavana. Kunnes elämä alkoi kysellä lasin takaa yhä selkeämmin, mitä itselläsi on tarjottavana. Silloin pohdin ensimmäisiä kertoja vakavasti kuolemaa. En halunnut kuolla. Olin käsittänyt viimein yhden asian mitä en osakseni toivo.

Mutta en tiennyt mitä tahdon, sillä en ymmärtänyt mitä olen enkä varsinkaan miksi. Olin yhä pieni, onnettomalla itsetunnolla varustettu arka poika, joka koki olevansa vain päihdemaailmassa jotain ainutlaatuista. Olin kuitenkin tulemassa kulkemani tien päähän, sillä käsitin jokaisen kolon minussa täyttyvän päihteistä. En lähtenyt edes Liisan kanssa kylään, jos tiesin, että tarjolla ei ole kuin kahvia ja pullaa.

Pullo taskussa kuljin pitkin metsiä ja katuja koirani kanssa. Sille puhuin ja se ymmärsi. Kuten rakkaan koiran kuuluukin käsittää monet asiat ihmisperhettään paremmin. Viimein oli maljani täynnä ja päätin, että alkoholin on jäätävä, sillä vain ilman sitä tulee sisälleni tilaa löytää uusi My way - minun tieni. Olin karsinut elämästäni yhden väärän valinnan. 

En halunnut hylätä kavereitani enkä heidän hylkäävän minua. Kun istuin kantapaikkaani kahvin tai muun alkoholittoman juoman kanssa, saattoi joku mulkaista ja sanoa, että "hittoako täällä teet tai siihen istut, kun et edes juo". Olin tietämättäni tullut juomisestaan kärsivän omatunnoksi. Juova saattoi ajatella, jos katoan, lakkaa hänen omatuntonsa soimaamasta. Mutta en noussut, vaan vastasin: "Siksi istun, koska te olette parhaat kaverini eikä minulla muita ole."

Jonkun kuukauden kuluttua joku kysyi ensi kerran kahden ollessamme: "Olen huomannut, olet tosissaan muuttanut elämääsi. Miten pääsit viinasta eroon?" Silloin tiesin, että jokainen otettu ryyppy oli muuttunut pääomaksi ja näin tulevan tieni suunnan. Vaikka olin yksin sisimmässäni, olin onnellinen, onnellisempi ehkä kuin koskaan aiemmin.

Elämäni suunnan muuttaneita syitä on monia, joita kerron tähtien asentojen mukaan tässäkin kirjassa. Sen suhteen olen edelleen virran vietävänä. Pidän tältä osin laineilla lastuna olemisesta. 

torstai 15. lokakuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 70

On aika palata takaisin pieneksi hetkeksi Omakotikadun ympyröihin ja päiväkeskukseen. Jotenkin ahdistus sisälläni kasvoi, kun varsinkin talvisin kohtasin ihmisiä, jotka joukkomajoituksen sijaan valitsivat mieluummin kadun, porraskäytävän, ilmanvaihtokanavan suuaukon, yleisen käymälän tai minkä tahansa, joka toisi talvipakkaseeen edes vähän lämpöä.

Kykenen hyvin asettumaan heidän asemaansa, vaikka en ole joutunut juuri armeijan jälkeen jakamaan huonettani ja sen tuomaa yksityisyyttä vasten tahtoani muiden kanssa. Mutta koen sen tänäänkin itsekkäässä arjessani. Kun olen vaikkapa kurssilla, jossa on otettava huonetoveri hotellihuoneeseen, jaan sen pitkin hampain tutun kanssa. Mutta jos on mahdollisuus valita yhden hengen huone, teen niin, vaikka kyse ei olisi kuin yhdestä tai muutamasta yöstä.

Asuntolat ja yömajat ovat oma lukunsa, sillä jokaisessa on jotain kadun tai viidakon laeista, ovat sitten työntekijät minkälaisia työnsä osaavia ammattilaisia tahansa. 

Näytöt Omakotikadulla, keskellä muuta asutusta oli annettu ilman ainuttakaan valitusta. Joskus jopa päinvastoin. Kerran kuuntelin puolisalaa, kun pari naapurin rouvaa jutusteli keskenään. Toinen sanoi, että on hyvä kun nuo ovat täällä ja nyökkäsi mökkiimme päin. Kukaan ei uskalla enää riehua tällä kadulla. Ja toinen jatkoi, että joo, meidänkään pihasta ei ole enää sen jälkeen kukaan varastanut mitään.

Olin kiinnittänyt huomiota yhteen suureen omakotitaloon Sherwoodin puiston ja uimahallin vieressä. Se oli Pitkäkatu 8, minkä pihapiirissä oli myös pihamökki ja tiloja kolmessa kerroksessa saunoineen. 

Oli tullut aika mennä asuntoasiaintoimiston Tapani Karvalan ja Osmo Lemmetyisen puheille. Mukana valttikortteina olivat usean vuoden tekemisen jälki sekä lupaus, että nyt asuttaisimme 2-6 henkeä, jotka eivät selviydy itsenäisesti kaupungin vuokra-asunnoissa. Lisäksi tarjoamme 5 000-10 000 selvää päivää vuodessa. 

Lupasin myös, ettemme maksa vuokraa, mutta emme myöskään pyydä kaupungilta taloudellista tukea toimintaan. Vaan maksamme kiinteistö- ja ylläpitokulut sekä kunnostukset.

Me saimme paikan. Oli tullut muuton aika. Yhdessä koimme, että meistä oli tullut jotain enemmän kuin pelkkä Soinin rupusakki. Taakse jäi valtakunnan ensimmäinen päihdetyön päiväkeskus sekä kaikkien yhteisen mummon, Olgan tyhjänä ja alakuloisena seissyt pihamökki. Aika teki rakennuksille tehtävänsä kuten lemmikkieläinten hautausmaallakin usein. Nyt paikalla on uusi omakotitalo, jonka asukkaat tuskin tietävät paljoakaan osoitteen aiemmasta palvelutehtävästä. 

keskiviikko 14. lokakuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 69

Kuiville Pyrkivien Tuki oli itselleni merkittävä yhdistys. Siinä toimiminen opetti, että maailma on täynnä rahaa, jonka järkevästä käytöstä osalliseksi voi päästä köyhäkin. Jos on esittää rahakirstujen päällä istuville hyviä, toimivia visioita ja kykyä markkinoida sekä toteuttaa niitä. Tämä oli aivan oleellista uudella tielläni.

Kun aikoinaan lopetin juomisen, tein inventaarion itseni kanssa. Kuten usein myöhemminkin. Tiesin monesta asiasta paljon, mutta vain yhdestä niin paljon, että siitä olisi pääomaksi tulevassa ammatissani. Suurin osa tietämisistäni ei kestänyt silloin päivänvaloa eikä kestäisi vieläkään. Nyt se kaikki on kuitenkin monella tavalla vanhentunutta. Paitsi eletty elämä, kokemus ja muistot. 

Nykyään tiedän alkoholin lisäksi melko tavalla alkoholittomuudesta, raittiudesta, mielen tasapainosta sekä asunnottomuudesta ja kodittomuudesta. Jotka kaikki ovat eri asioita. Kulkuri sanookin, että koti on korvien välissä. Asunnottomat ihmiset ovat vaihtuneet koiriin vailla ihmiskotia. Kulku- ja muut koirat antavatkin taipaleellani paljon sisältöä. Haukkuvatkin minua ihmisiä vähemmän. 

Merkittävää oli oivaltaa elon eväiksi, että ei tarvitse tietää mikä on oikein, jos oivaltaa mikä on väärä valinta. On kyettävä valitsemaan toisin, joka voi kylläkin olla aivan yhtä väärä tie.

Joku voi olla melkein kaikin tavoin leppoisa, vastuullinen ja hyvä puoliso sekä isä. Melkein tulee siitä, että hän tissuttelee joka ilta pullollisen viiniä. Kunnes mieheen iskee salama tai mikä lie ja hän lopettaa viininjuonnin. Tilalle tulee äijäseuraa siellä täällä, klubeja, vieraita naisia, kaikki harrastukset kodin ulkopuolella ilman perhettä ja ikuinen kiire. Varmuuden vuoksi hän antaa vähintään kerran kuussa kurinpalautusta vaimolle ja lapsille. Hän on karsinut yhden väärän vaihtoehdon elämästään, mutta tilalle on tullut ehkä jotain vielä huonompaa. Väärien valintojen karsiminen antaa kuitenkin mahdollisuuden etsiä uutta ja olla oman elämänsä tutkimusmatkailija hamaan tulevaisuuteen.

Kuiville Pyrkivien Tuki antoi minulle ensimmäisen tilaisuuden kurkistaa valtakunnan päihde-, kriminaali- ja asunnottomuuspolitiikkaan. Eräänkin kerran istuin sen edustajana Sininauhaliiton vuosikokouksissa takarivin taavina. Kuuntelin viisaita ja ajattelin huomaakohan joku joskus minut. Olin vain pieni, epävarma itseni yhtä epävarman yhdistyksen edustajana. Joka liittyi ehdotuksestani liiton jäseneksi, erosi sieltä koska olin siellä ja liittyi taas uudestaan.

Varoin visusti ylpistymistä, sillä siitäkin oli kokemusta omasta ja muiden maailmoista. Haluan, että minua ei erota päihdeongelmaisesta kuin yksi ryyppy. Siinä joukossa oli lapsuuden, nuoruuden ja vieläkin parhaaat ystäväni. Ne harvat, ketkä ovat elossa. Olen yksi heistä, joka osasi karsia elämästä yhden jos toisenkin väärän valinnan. Alkoholismin kanssakin pärjää loistavasti vain niin kauan kuin ei juo. 

tiistai 13. lokakuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 68

Jyväskylän seudulla toimii pieni yhdistys, Kuiville Pyrkivien Tuki ry. Meitä oli kourallinen päihde- ja vankilatyön osaajia ja visiomme oli tehdä tai saada muuten asuntoja kodeiksi päihdeongelmaisille. Tie ei ollut helppo, sillä yhdistyksellä oli tyhjät taskut, kuten enemmän tai vähemmän sen puuhamiehilläkin. Naisia ei tainnut alussa ollakaan mukana. Enkä itsekään ollut perustajajäsen. Mutta lähdin savottaan, kun silloinen puheenjohtaja Markku Laukkanen pyysi.

Itselleni se oli henkisesti raskas taival, sillä tulin myöhemmin valituksi puheenjohtajaksi, kun Markku muutti paikkakunnalta. Olin tehtävään ehkä näkemyksiäni lukuunottamatta kaikilta osin liian pieni ja osaamaton, enkä voi katsoa juuri mitään ansiokseni oivan yhdistyksen toiminnassa.

Se rakensi muun muassa kolme rivitalokokonaisuutta päiväkeskuksineen Jyväskylän maalaiskuntaan. Yhden Vaajakoskelle, toisen Tikkakoskelle ja kolmannen Palokkaan. Ensimmäinenkään ei olisi lähtenyt liikkeelle ilman Simo Ristolaa, eikä olisi tullut valmiiksi ilman jälkeeni puheenjohtajaksi tullutta Juha Muilua. 

Kun päätin kirjoittaa kirjan, päätin myös, että korjaan tai täydennän itsestäni jotain julkaistua. Tässä yksi. Markku Leinonen teki valtavan työn kirjoittaessaan Kuiville Pyrkivien Tuen historiikin. Kirjassaan hän kuitenkin sen verran oikoo, jättää kertomatta tai yhdistelee asioita siten, että ne vääristävät tapahtunutta. Historiikissa hän kirjoittaa näin:

"Seuraavassa Katulähetyksen johtokunnan kokouksessa todettiin kuitenkin, että Kuiville Pyrkivien hallitus oli hylännyt Katulähetyksen tarjouksen.

Tässä  yhteydessä merkittävä seikka on se, että saman vuoden maaliskuussa Veljeskodin hoitokunnan dramaattisessa kokouksessa jouduttiin päättämään Simo Ristolan työsuhde Veljeskodin valvojana. Hoitokunnan puheenjohtajana toimi Jorma Soini.

Osa  Kuiville Pyrkivien tukijoukoista vastusti ilmeisen vahvasti esitettyä järjestelyä, vaikka osa sitä selvästi tuki. Näillä tapahtumilla oli vaikutuksia eräisiin suhteisiin sekä jäsenyyksiin tulevina parina vuosikymmenenä.

Jorma Soinin mukaan hän joutui kantamaan pitkään tapahtumien painolastia ja niiden olevan syynä vuoden 1993 kipeisiin tapahtumiin liittyen yhdistyksen hallituksen jäsenten valintaan." 

Kysymys ei ollut Katulähetyksen ehdotuksesta, jossa se olisi ottanut velat vastattavakseen ja saanut käytännössä puolet Kuiville Pyrkivien Tuesta hallintaansa. Ehdotus oli puheenjohtaja Juha Muilun, jonka hän esitti kahdenkeskisessä neuvottelussa minulle. Käsitin, että hänen yrityksestään pelastaa yhdistys voi nousta niin suuri myrsky, joka ei pysy vesilasissa. Missä saattaa mennä luottamus, vaikka maine lisääntyisikin. Totesin Juhalle, että on parempi, kun se silloin olen minä ja ehdotus on Katulähetyksen. Sillä jos sinä menetät hallituksesi luottamuksen, kaatuu koko toimija. Lupasin pitää salaisuuden ja viedä sen hautaan, jollen kirjoita kirjaa.

Toinen täsmennystä vaativa on Markku Leinosen tapa yhdistää asia Simo Ristolan työsuhteen päättymiseen. Tapahtumilla ei ole tekemistä toistensa kanssa. Ristolan työtoverit näyttivät toteen asioita, jotka olisivat ilman työsuhteen lopettamista johtaneet ostopalvelusopimusten päättymisiin Jyväskylän ja maalaiskunnan kanssa.

Joka tapauksessa minusta tuli myöhemmin puheenjohtajaksi tulleen Heikki Aarnin silmissä ja korvien välissä ei toivottu henkilö. Vaikka olin Kuiville Pyrkivien Tuen vuosikokouksessa heidän pyytämänsä Jyväskylän maalaiskunnan virallinen edustaja, hän uhkasi kokouksessa soittaa poliisit, jos en poistu. Kun en poistunut, hän keskeytti puheenjohtajana kokouksen. Seuraavaa kutsua ei minulle enää tullut. 

maanantai 12. lokakuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 67

Palataanpa toviksi Reimaan alias Ärsiin. Hän oli venkulan maailmassaan paikallinen legenda jo eläessään. Miehellä saattaa olla eräänlainen ennätyskin vapauden kestosta. Päästyään kerran linnasta, ryösti hän ensimmäiseksi lähimmän kaupan ja jäi kiinni niin sanotusti rysän päältä. Siviilielämä kesti sillä kertaa alle puoli tuntia.

Silti hänellä oli hyvä sydän ja voi olla, että juuri sen Marko löysi ja koki. Ärsi oli ystäväni ja opetti minut tekemään kuparitöitä. Ja minä hänet tuohitorvia. Mutta maailmani on ristiriitaisuuksia täynnä ja kaksipuolisia kolikoita. Jos joskus olisin tarvinnut Liisalle turvamiehiä, olisi Reima ollut niistä yksi. 

Hänen elämään mahtui ainakin yksi suuri rakkaus. Anjaan, joka oli omissa kuvioissaan yhtä tunnettu. Hän soitteli minulle jatkuvasti milloin minkäkin asian vuoksi. Välillä löin luuria korvaan ja välillä en. Kunnes kerran oivalsin Anjan olevan ainut nainen elämässäni, joka soittelee minulle säännöllisesti päivin sekä öin. Sen kerroin lupauksen kera, että enää koskaan en sulje puhelinta soittaessasi.

Anjan ja Reiman rosoisessa rakkaudessa oli jotain hyvin kaunista. Ärsi oli vapautumassa Sukevan vankilasta ja olin sopinut hakevani hänet siviiliin. Siksikin, että he olivat luvanneet toisilleen avioliiton. Kun lähdin Anjan kanssa, oli kaikki valmista maistraatissa. Vastaavasti Ärsi oli luvannut minulle, että ennen vihkimistä emme pysähdy yhteenkään paikkaan, mistä saa alkoholia. Koko kotimatkan hän toivoi stoppia, että edes yksi olut. Pidin pääni, sillä se oli lupaukseni myös Anjalle.

Viimein olimme paikan päällä ja hyvin kauniiksi laittautunut Anja odotti sulhasensa kanssa vihkituomaria. Molemmat olivat hermostuneita, joka oli helppo ymmärtää. Ärsi sanoi, että vatsassa kiertää, on pakko käydä vessassa. Ja sinne mies meni, muttei tullut ulos. Aikamme odottelimme kunnes menin perään. Oli tyhjä toilet ja sen avoin ikkuna. Sulhanen oli paennut.

Mieleen on jäänyt Anjan sydäntä särkevä itku, kun hänen elämänsä suuri rakkaus oli karannut. Lohdutin halaten ja kyyneleitä häneltä pyyhkien sekä lupasin hakea tulevan puolison takaisin.

Arjesta irtaantuneet virkojensa haltijat ynnä monet muut olivat lehtien palstoja myöten ihmetelleet miksi Jyväskylän Kirkkopuisto kerää ryyppyporukoita. He eivät käsittäneet mitä seuraa, kun puiston yhdellä kulmalla on juoppoputka, toisella Alko, kolmannella sosiaalivirasto ja neljännellä pankki.

Joten sieltähän sulhanenkin löytyi, korttelin päästä maistraatista. Kirjaimellisesti talutin Ärsin korvasta takaisin morsiamensa viereen ja tuomarin eteen. Ja niin he lupasivat silmiin katsoen ikuista rakkautta ja saivat toisensa.

Tämä lyhyt rakkausavioliitto kesti heidän elämiensä loppuun saakka. Muistelen olleeni molempien hautajaisissakin. 

sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 66

Aiemmin totesin olevani tarkka toisaalta sananvapaudesta ja toisaalta yksityisyyden suojasta. Siksi en mainitse nimiltä rosvoja, jotka murtautuivat kotiimme. Koska emme tehneet rikosilmoitusta emmekä edes tutkintapyyntöä, en hevin julkisesti sano silloin varkaaksi. 

Mutta yhden kolmesta kohdalla teen poikkeuksen. Hän oli Reima "Ärsi" Lehtonen. Minulle kovin rakas, lavean tien kulkija. Joka jostain syystä oli sitä Markollekin. Eräänkin kerran iltarukouksessaan hän huokaisi ylös taivaisiin, sinne missä oli Irmelikin, että "ota Ärsiltä viinanhimo pois".

Milloinkaan en ole tullut keskustelleeksi poikani kanssa millainen oli tai on hänen Jumalansa. Mutta ajattelen tietäväni jotain siitä. Ehkä se oli samanlainen kuin omanikin ollessani pieni lapsi. Äitini istuessa vuoteeni reunalla ristien kätensä iltarukoukseen: "Levolle lasken Luojani, armias ole suojani. Jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi." 

Nukahdin aina levollisin mielin täydellisesti uskoen ja ymmärtäen, että vaikka en aamulla heräisi, olisi kaikki hyvin. Olisin taivaassa, Jeesuksen luona ja siellä odottaisin vanhempieni, pikkusiskoni ja veljeni saapumista. Lapsen mieleni täydellistä Jumalaa en ole koskaan enää sen jälkeen löytänyt. Kun aikuisena, illalla tulee itselleni kuolema mieleen, pakenee levollisuus valon nopeudella jonnekin. Sinne menee myös maallisempi Nukku-Matti unihiekkansa kanssa. Joskus kestää tuntikausia vuoteessa pyörien, maailmankaikkeus mielessä, ennen kun saan uneni kiinni.

Ehkä anteeksiantoni on edelleen aitouden irvikuva, mutta yritän parhaani. Osin itsekkäistäkin syistä, sillä luulen, että anteeksiantamattomin sydämin saattaa asia tulla uudelleen esiin matkalla iankaikkisuuteen.

Mutta olen oikealla tiellä. Kerran olin töissä, kun Liisa soitti jostakin Markon tekemästä kolttosesta. Kotiin ajellessani ajattelin kiukkua täynnä, että odotahan pikku viikari, kunhan pääsen sinne. Mutta kun kotiportilla näin oven suussa syyllisen ja katuvan pojan, halasin häntä sanoen kyynelsilmin: "Annettu jo, annettu jo, unohda koko juttu". Eikä tapahtuneeseen milloinkaan palattu. 

Myös yhden kauneimmista anteeksiantamisen tapahtumista koin Markon kanssa. Biba-nimisen saksanpaimenkoiran jälkeen kodissamme oli saman rodun edustaja, Roope nimeltään. Kuoleman kielistä pelastamani sekin. Se oli ottanut ikävän tavan ja kävi silloin tällöin nipistämässä hampaillaan Markoa, usein reidestä. Kerran pyysin häntä riisumaan housunsa, jotta näkisin ihon. Ja kyllä, aivan kunnon hampaiden jäljet. Siinä hetkessä lupasin, että koira lähtee huomenna.

Luulen, että yön aikana Marko oli ajatellut, että lopetan tai lopetutan Roopen elämän. Kuten olisin tehnytkin. Aamulla tämä suurenmoinen poika kuitenkin halusi puhua kanssani: "Kuule Jorma, sinä olet usein sanonut, että jokainen ansaitsee uuden mahdollisuuden. Roope on purrut vain minua ja haluan antaa sille anteeksi sekä nyt sen uuden mahdollisuuden." Marko oli ottanut minut kiinni aiemmista ylevistä sanoistani, joiden takana olin kylläkin monesti seissyt. 

Niinpä otimme Roopen sohvalle väliimme ja puhuimme sille: "Olin jo päättänyt, että sinulle tulee lähtö tavalla tai toisella. Mutta Marko, jota olet ottanut tavaksi näykkäistä, haluaa jakaa sinulle uudet kortit. Joten saat Markon sinulle pyytämän, uuden tilaisuuden pitää hampaasi kurissa. Mutta vain yhden. Ymmärrä tämä, niin elämäsi jatkuu perheemme jäsenenä." Koskaan sen jälkeen Roope ei näykkäissyt enää ketään. 


lauantai 10. lokakuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 65

Vaikka Heikkilä on edelleen lintukotoalue, jossa ei konnia tai ylipäätään häiriötekijöitä juuri näy eikä kuulu, emme niiltä täysin säästyneet. Päihde- ja kriminaalityöni jätti jälkensä. Varsinkin, kun yhdellä laidalla kulkevista moni oli kaverini, sillä siitä maailmasta olin itsekin tullut. Maailmasta missä ei niin hyvää ystävää ole, jolta ei päihteitä tai muuta omaisuutta vietäisi, jos sopiva tilaisuus tulee.

Kotiini olin tuonut ulkomaanmatkoilta alkoholia, jota en ollut tarkoittanut juotavaksi, vaan muistuttamaan menneisyydestäni. Pulloja silloin tällöin silmäilinkin ja ajattelin, ehkä joskus ääneenkin, että enää ette voi minulle mitään. Olin viimein käsittänyt, että piru ei istu pullossa, vaan sen ulkopuolella. 

Tieto kotonamme olevista juomista oli alan miesten ja naistenkin keskuudessa. Kerran poissa ollessamme kolme janoista miestä päätti tehdä keikan meille anastaakseen juotavat. Jos ei parempiin, niin ainakin juoviin suihin. Abloy-lukkoja ei tarvinnut edes murtaa, vaan avaamista varten oli aidolla murtomiehellä työkalunsa. Sitä sanottiin vempaimeksi, joka taisi olla kehitetty aikoinaan Turun Kakolassa.

Omalla laillaan hupaisaa oli, että kyseiset veijarit eivät löytäneet pulloja. Joten hyvitykseksi he koppasivat mukaansa radiokasettisoittimen ja jotakin muuta pientä. Mutta yhtä helppo kuin heillä oli varastaa omaisuuttamme, yhtä helppoa minun oli se jäljittää. Koska Liisakaan ei poliisijuttua vaatinut, laitoin kentälle ainoastaan viestin, että odotamme anteeksipyyntöjen kera tavaroita takaisin. Näin myös tapahtui. 

Mutta oloni ei siitä parantunut, vaan päinvastoin. Syytä ei tarvinnut kauaa etsiä, vaikka sisimpäänsä meneminen usein vaikeaa onkin. Sieltä löysin itseni Luojaakin suuremmaksi ylentäneenä. Hänen selkänsä takana pullistelin ja odotin, että ihmiset, joilla ei ole menneisyyttä muualta kuin laitoksista ryömivät luokseni. Katuvaisina pyytämään anteeksi vajavaisuuksiaan, rikkinäisyyttään sekä mieltensä sairauksia. Niistä minä heitä sitten korkeuksista armahtelin kantapää vuorollaan kunkin otsalla. 

Joku on sanonut, että pisin ja vaikein tie on mennä puoleen väliin inhokkiaan tai vihamiestään vastaan. Omassa maailmassani se ei ole näin. Vaan kävellä loputkin matkasta toisen luokse silloinkin, kun hän ei näe tarpeelliseksi liikahtaa piiruakaan suuntaasi. Ja antaa hiljaa sydämessään anteeksi toisen sitä koskaan tietämättä. Vaikka anteeksi saanut ei koskaan edes ymmärrä tehneensä väärin.

En juuri uskollani elvistele. Luojani on ja ehkä haluaa ollakin monelta osin maallisen elämäni suurin mysteeri. Mutta eikö juuri tätä puusepän Poika ristillä pyytänyt? Että saisimme anteeksi, vaikkemme ymmärrä mitä teemme. 


perjantai 9. lokakuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 64

Jyväskylän maalaiskunta koneistoineen ja työntekijöineen huomioi usein yksittäisten kuntalaisten tarpeita ja toiveita. Vuosien ajalta muistissani on monta esimerkkiä.

En ollut vielä mukana kunnallispolitiikassa, mutta jostakin syystä tapasin kunnansihteeri Markku Ylikosken. Hänelle mainitsin, että Heikkilässä tonttimme ja viereisen tontin välissä on 5 metrin kaistale kunnan maata. Että jos sitä hieman siistisi ja tasoittaisi, pääsisivät kuntalaiset siitä luontoon eikä tarvitsisi loikkia kenenkään pihojen läpi. Eikä aikaakaan, kun miehet ja koneet mylläsivät tulevaa polkua. Samalla se toi väylän pyörätuolille tonttimme alaosaan. Muiden varjossa oma etu siis ketunhäntänä kainalossa, jonka Markku taisi kyllä ymmärtää.

Samoin oli kylällä olleen RC-autoharrastuksen kanssa. Ne ovat pieniä, kauko-ohjattavia autoja, joita Markokin harrasti. Kunta teki alueelle, leikkikentän viereen niille kilparadankin. Se oli hieno kokonaisuus. Pienemmät lapset puistossa, joku Pillilammella kalassa tai uimassa, jotkut autojensa parissa ja loput pallokentällä. Sekä aikuiset siellä joukossa. Itsekin olin Liisan kanssa kannustamassa välillä Markoa hänen "kisamatkoillaan" tai muuten vain radan reunalla. Tämä kilpailemisen muoto istui Markolle eikä hän ollut lajissa lainkaan huono.

Silloisen kuntani erinomaisuuden ymmärsin vasta myöhemmin lähdettyäni mukaan kantamaan vastuuta luottamushenkilönä. Se antoi uusia, hyviä mahdollisuuksia tutustua muiden kuntien toimintoihin ja käytäntöihin.

Leikkikentän vieressä oli talvisin luistinrata, jonka käyttöön Markoakin kannustin. Käytiin ostamassa jääkiekkomaila, kiekko ja ehkä luistimetkin. Ja sinne pikkumies meni muiden joukkoon luistimilla tai ilman mailansa kanssa. Ja tuli vähän ajan kuluttua takaisin mieli maassa. Kysyin, että mikä nyt. Johon Marko vastasi kysymyksellä, kun ei ollutkaan kivaa: "Miksei kaikilla voi olla omaa kiekkoa?" Lohdutuksen sanojen joukossa pohdin mielessäni, että se siitä ja joukkuepelaamisesta. Tämä kilpailumuoto vastaavasti ei sopinut Markolle.

Mutta partio oli meidän tai oikeastaan Markon juttu. Sitäkin tuin omalla tavallani. Moottorikelkalla olin useampana viikonloppuna muun muassa vetämässä hirsiä jään yli Karhujärven rannalle, tiettömän taipaleen taakse. Sinne he rakensivat oman karhunpesänsä. Samoin olin kelkan kanssa vetämässä Markon reellä lapsia milloin missäkin talvitempauksessa. Vaikka aika kultaakin muistoja, olivat nämä hienoja aikoja.

torstai 8. lokakuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 63

Elämä Jyväskylän maalaiskuntalaisena asettui nopeasti uomiinsa.  Vain yhden kerran koko aikana itselläni meni sukset ristiin naapurin kanssa.

Taisi olla Mänty nimeltään, paikallisen yhdistyksen aktiivi, joka keräsi nimiä vastustaakseen muutaman kilometrin päähän rakennusluvan saanutta Taulun sikalaa. Sanoin hänelle ulko-ovellamme, etten laita tuohon listaan nimeä. Johon hän, että mikset, kun kaikki muutkin ovat laittaneet. Jatkoin, että "siksi koska mielestäni maalla saa ja ehkä kuuluukin haista paska. Sikojenkin". Taisi mennä jokunen vuosi, kun Mänty vastasi tervehdykseeni kylän raitilla kohdatessamme.

Tapasin seuraavana syksynä myös linnuille kauraa hakiessani kyseisen maanviljelijä Taulun, joka sanoi oitis ulos tuvasta tultuaan: "Terve, kuulin ettette laittaneet nimiä perheeni leivän saannin estämiseksi. Joten kiitos siitä."

Ja jatkoi toisesta aiheesta: "Aina ei kuntakaan ymmärrä veronmaksajaansa, kun halusivat kaavoittaa tuossa olevat peltoni Alvajärven rantatonteiksi. Sanoin ettei käy. Sillä kun kysyin missäs minä sitten viljelen kauraa, niin eivät ne minua kuulleet. Tai ehkeivät käsittäneet koko kysymystä. Jotta olisinhan minä voinut ihmisille kotien paikoiksi pellon vaihtaa, jos olisi ollut osoittaa minulle uusi viljelyspaikka." Aito maajussi on maajussi, vaikka rypsiöljyssä paistaisi. 

Ei kelvannut sen jälkeen enää meiltä lintujen kauroista Taululle koskaan maksu. Ja kylkiäisiksi tuli ikuinen lupa moottorikelkkailla sikalan pihan läpi Peurungan kuntoutuskeskukseen ja Leppävedelle meneville reiteille.

Jyväskylän maalaiskunta oli hieno, kuntalaisia palveleva paikka. Kunnantalokin ihmisineen oli kuin kotiin tulisi. Luottamushenkilönä toimiminen lisäsi kotikunnan tuntua, vaikka en kerralla valtuustoon päässytkään.

Elävästi muistan ensimmäiset vaalit, kun lauantaisaunassa kotonamme tuumasin Liisan kanssa mitä teemme. Siellä ja silloin päätimme, että Jyväskylän  maalaiskunnan vihreät olemme me, kun ei muita ollut ja asetuimme omine valitsijayhdistyksinemme ehdokkaiksi. Liisa meni kirkkaasti läpi ja minä jäin rannalle ruikuttamaan.

Vaalimainosten laittaminen tolpiin molempien läpimenoon uskoen oli kevyttä puuhaa siihen verrattuna miten raskasta niitä oli yksi kerätä pois ympäri kuntaa. Oli vähän sama fiilis kuin viinakauppareissuilla aikoinaan. Tyhjien pullojen vienti oli paljon raskaampaa kuin poistulo täysien kanssa. Vaikka niitä olisi ollut sama määräkin. 

keskiviikko 7. lokakuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 62

Kirjoitan kirjaani blogialustalle ja yön aikana Blogger toteutti uhkauksensa siirtää kaikkien kirjoitukset päivitetylle versiolle. Se saa aikaan uuden opettelua, jotta kaikki näyttäisi valmiina samanlaiselta kuin aiemmin tekemämme, lähes 3000 kirjoitusta.

Ehkä eniten haastetta tuo kuvien asettelu sekä rivivälit, sillä luulen, että kovin moni ei kirjaa kirjoita kämmenen kokoisella älylaitteella. Joita on kutsuttu myös matkapuhelimiksi. Mainittu blogialustakaan ei liene parhaimmillaan silloin. Mutta asioilla on taipumus järjestyä tavalla tai toisella ja siinä virrassa kuljen mukana.

Pohdin ennen ensimmäistäkään riviä monta vuotta hyvinkin tarkkaan monelta kantilta minkälaisen ja minkähenkisen kirjan teen, jos teen. Päädyin kirjoittamaan elämästäni, siihen liittyvistä läheisistäni, ystävistäni ja vähemmän ystävistä siten kuin olen heidät elämässäni kokenut. Toki jätän monia hammasten kiristystä edelleen aiheuttavia pois. Tai siistin ilmaisutapaani. 

Minut tuntevat tietävät, että voisin kirjoittaa myös sellaisista asioista tai siten, että vastaisin niistä raastuvassa. Mutta jos eloa riittää ja mieleni pahasti pahoitan, saatan kirjoittaa toisenkin kirjan. Jolle etsin julkaisutavan kuolemani jälkeen vastuuta paetakseni.

Ajatuksenahan se on mielenkiintoinen, sillä usein mehukkaimmat tarinat kulkevat juoruina selkiemme takana, joille emme voi mitään.  Mutta ei minua tosiaankaan eteenpäin kannusta muiden loukkaaminen, vaikken sille aina mitään mahda. Luulen, että vain harva onnistuu tekemään elämänsä niin näkymättömäksi, etteikö joku jossain siitäkin mieltään pahoittaisi. Sillä ihmisiähän ärsyttää sekin, kun joku ei tee mitään. 

Tarkoituksella en tölvi kirjassa ketään, vaikka korjaankin matkan varrella joitakin osatotuuksia, jotka minuun liittyvistä asioista on julkaistu. Pitäydyn hyvin tarkasti jokaisella olevan yksityisyyden suojan ja sananvapauden rajoissa.

Mainitsen useat henkilöt nimeltä, joskaan kaikkia en muista. Nimeltä mainituille olen pyrkinyt lähettämään otteen kohdasta tai muuten välittämään tiedon missä heidät on mainittu. Tarvittaessa korjaan kirjoittamaani ja joskus jätän nimenkin perustellusti pois, vaikka sen muistaisin.

Kotipihassani Jokilaaksossa on kaksi isoa, sinistä konttia, joita kutsun Muistojen merikonteiksi. Niissä on sisällä elämäni 70 vuoden historia, mutta harmiteltavan vähän vanhemmistani tai isovanhemmistani.

Mitä antaisinkaan muistoista tai tarinoista, jotka koskisivat sukuani äidin tai isän puolelta. Vaikka sen olisi kirjoittanut joku minua inhoava tai jota en olisi koskaan tavannut saati tuntenut. Ehkä kirjani löytääkin jonkun lukijan sen jälkeen, kun minusta on vain muistoja. 






tiistai 6. lokakuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 61

Jos teemme sitä mitä olemme aina tehneet, saamme sitä mitä olemme aina saaneet.

Viime yönä päätin, että vielä syntymättömän poikani, Little Jorma Goza Soinin lisäksi kirjoitan toisellekin läheiselleni. Hän on myöhemmin juridisestikin pojakseni tulleen Markon ja hänen vaimonsa Päivin tytär, Sini Olivia. Lapsenlapseni siis. Ehkä sanon myös miksi hän on minulle etäinen läheinen, vaikka sydämessäni liki onkin. Toki toivon, että kirjan lukisi joku muukin.

Meillä oli tuttuja ja ammatikseen ihmisen mielen parissa työtä tekeviä. Liisalla koulutuksensa kautta ja minulla muuten vaan, jotka sanoivat neuvoa kysyessämme mielipiteensä. Ne olivat yhteneväisiä. Irmelin kuoleman todellista laitaa ei olisi hyväksi sanoa Markolle varsinkaan vielä, koska hän oli niin pieni ja tapahtumasta niin vähän aikaa.

Mutta he eivät jakaneet arkeamme. Joka kerta, kun televisiosta tai radiosta tuli jotain, jossa käsiteltiin itsemurhaa, ohjelma veti pientä poikaa puoleensa kuten sokeriliuos mehiläisiä.

Niinpä päätin puhua Markon kanssa. Tämän valinnan kanssa olin hyvin yksin, sillä Liisakaan ei osannut sanoa mikä olisi hyväksi tai oikein. Itse koin, että jokainen hetki nakersi päivä päivältä Markon luottamusta niihin kahteen aikuiseen, joiden piti olla hänen tärkein tuki ja turva tulevat vuodet. Aina aikuisuuteen saakka ja miksei puolestani sen jälkeenkin. 

Joten kerroin ja sanoin lisäksi, että hän oli ainut asia, joka sai äitisi ja siskoni voimat riittämään tähän saakka. Olit Irmelin elämän ainut tarkoitus. Lupasin myös, etten koskaan enää salaa sinulta ainuttakaan itseäsi koskevaa asiaa. 

Annoin Marko Kristianille kaksi muutakin lupausta. Sanoin, että kun olin ikäisesi, tekivät vanhempani ratkaisuja, jotka satuttivat minua sydämessä saakka vuosien jälkeenkin.

Paljon myöhemmin, itse asiassa vasta heidän haudallaan ymmärsin, että nekin he tekivät, koska rakastivat kaikkia kolmea lastaan yli kaiken. On kipeää huomata, kun vanhempien, omassa mielessä ollut täydellinen rakkaus muuttuu vajavaiseksi.

Lupasin, etten tee kertaakaan näissä asioissa samalla tavalla, sillä tiedän, että minulla riittää omiakin virheitä jaettavaksi. Toinen lupaus oli, että sinun ei tarvitse milloinkaan kokea enää kotona alkoholista johtuvaa turvattomuutta tai pelätä kenenkään juomista. 

maanantai 5. lokakuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 60

Vaikka olenkin aina pitänyt lapsista, oli Markon tuleminen perheeseemme aivan erityistä. Toki olin nähnyt hänet aiemminkin äitinsa Irmelin kanssa. Mutta silloin hän oli yksi lapsi kahden serkkunsa kanssa. Läheinen ilman mitään erityistä. Mutta nyt tunteeni olivat kokosydämistä rakkautta ensi silmäyksellä. Saman koin ja näin Liisassakin. Marko sai rakastavat aikuiset tai vanhemmat, jotka tulisivat tekemään parhaansa.

Koskaan elämässäni en ollut kadottanut itseäni niin perusteellisesti kuin kahden ensimmäisen viikon aikana pienen pojan kanssa. Olin elämäni suurimman ja vastuullisimman, mutta myös merkityksellisimmän tehtävän edessä.

Silti tai ehkä juuri siksi tieni oli hukassa. En tiennyt olenko isän, vanhemman tai missä kasvattajan roolissa lieninkään ja kuinka siinä ylipäätään ollaan. Varsinkaan, kun minulla ei ollut mitään käsitystä kuinka Marko ajatteli ikuisesti kadoksissa olevasta, biologisesta isästään. Enkä tiedä sitä vieläkään. Enkä kyllä sitäkään mikä on ikuista.

Solmuni aukaisi kristitty nainen ja ehkä äitikin, jonka sukunimi saattoi olla Hongisto. Hänelle purin sydäntäni ja kerroin kadoksissa olevasta tiestäni. Kuultuaan eksyksissä olevaa ystäväänsä läpsäytti hän käsiään yhteen: "Voi kuinka suuri siunaus on saada lapsi, joka tarvitsee vanhempia. Yleensähän se menee toisinpäin. Vanhemmat tarvitsevat ja haluavat lapsia."

Hetkessä oivalsin, että niinhän se on. Olemme Liisan kanssa aikuiset, jotka olisi hyvä olla jokaisella lapsella. Naisen ja miehen mallit, joita voi parhaassa tapauksessa pitää ja kokea myös isänä ja äitinä.

En tiedä kuinka vaikea asia oli Liisalle, sillä halusimme Markolla säilyvän omasta, biologisesta äidistä kauniit muistot. Enkä tiennyt sitäkään mille paikalle Marko pienessä sydämessään laittoi minut. Kun hän huomasi joutuvansa mahdollisesti selittämään, sanoi hän meitä usein äidiksi ja isäksi. Kotona olimme aina Liisa ja Jorma.

Koin kuitenkin olleeni vastaus lapsen huokauksiin sinne jonnekin. Että hänelläkin olisi isä. Adoption jätimme kuitenkin Markon päätettäväksi sitten, kun hän ymmärtää asioistaan lähes aikuisen lailla. Ja haimme vain oikeuden päätöksen, jonka mukaan olimme Markon lailliset huoltajat ja holhoojat.

Irmelin kuoleman vuoksi hän sai myös henkivakuutuksesta korvauksen. Sillä koko rahalla ostimme Timattitalosta timantteja. En tiedä onko hän koskaan osannut arvostaa tätä muistoa äidistään tai ovatko timantit, lähes puolivuosisataa myöhemmin Markolla edes tallessa.


sunnuntai 4. lokakuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 59

Vaikka loikin ajassa epäloogisestikin, on eilinen mennyt, huomisesta emme tiedä ja nyt on nyt. Eikä milloinkaan voi tietää mitä huominen tuo tullessaan. Sulkeutuvia ja avautuvia ovia, iloja, suruja sekä siltä väliltä kaikkea mahdollista.

Tänään arkkienkeli Mikaelin, lasten ja enkelien päivänä on hyvä ja sopivaa tuoda enemmän eläväksi silloin tällöin teksteissä vilahtanut Marko. Hieman yli vuoden minua nuoremman sisareni Irmelin poika.

Olimme Liisan kanssa halunneet lapsen, jota ei ilmaantunut eikä siunaantunut, vaikka siihen ei esteitä löytynytkään. Mikään pakkomielle se ei itselleni ollut, sillä ollessani alle aikuisen ikäinen, oli kodissani usein kesälapsia. Muulloinkin kuin kesäisin pitkiäkin aikoja.

Olin oppinut rakastamaan lapsia ilman, että sellainen pitäisi tehdä itse. Tai sitten rakkaus kaikkiin lapsiin on geeneissäni.

Korpintien synnyinkodissani äidilläni oli myöhemmin kotina piharakennuksessa kaksi huonetta. Kun hän muutti Tuuskotoon, asunnossa yöpyi silloin tällöin itseni lisäksi Hyrylässä käynyt siskoni poikansa kanssa.

Yhtenä aamuna veljeni sai surullisen viestin, Irmeli oli kuollut. Marko, joka löysi äitinsä kuolleena, kertoi sen näin: "Äiti otti taas illalla pillereitä ja kaljaa. Ja antoi sitten käteeni lapun sanoen, että jos äiti ei aamulla herää, vie tämä paperi naapuriin. Kun aamulla heräsin, laitoin korvan äidin tissin päälle ja kuuntelin tykyttääkö äidin sydän. Eikä se tykyttänyt. Mutta Jeesus pitää äidistä huolen taivaassa, kuka minusta huolehtii täällä?"

Irmeli vei mennessään tiedon lapsensa isästä hautaan, joten 6-vuotiaasta pojasta tuli sinä yönä orpo. Tähän veljeni Reijo, että mitä nyt tehdään? Muistelen Markon naapuriin viemässä lapussa olleen muun muassa toivomuksen, että huoltajuus ei päätyisi kenellekään sukulaiselle. En tiedä miksi, mutta toive ei toteutunut. 

Liisalle kerroin tapahtuneen omalla, usein oudolla tavallani: "Yleensä vanhemmat saavat aikaa valmistautua ainakin yhdeksän kuukautta, mutta näin ei ole nyt. Enkä voi mitenkään mennä sanomaan Markolle, että voit tulla meille toistaiseksi, sillä pienellä pojalla on hylkäämisen kokemuksia ollut riittämiin."

Iltaan mennessä Liisa oli asian osaltaan käsitellyt ja sanoi minulle: "Mene sanomaan Markolle, että uusi koti on luonamme ja oma huone odottaa uutta perheenjäsentä." 

lauantai 3. lokakuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 58

Jos oli elämä uomissaan Omakotikadulla, niin sitä se oli kodissamme Vaasankadullakin.

Luulen, että moni ei avioon mennessään ajatellut liittoa määräaikaiseksi, vaan kuten lupaus kuuluu "kunnes kuolema meidät erottaa". Näin minäkin uskoin sataprosenttisesti. Tiedostin kuitenkin hyvin, ettei yhteinen seniori-ikäisyys Vaasankadulla voi toimia meillä kovinkaan helposti. Esteitä liikkumiselle oli liikaa.

Omakoti- tai rivitalo olisi meidän juttu, näin ajattelimme. Mutta sen oli oltava vastuullinen päätös, sillä asunnon tai kodin vaihto tapahtuisi Liisan toiveiden ja tarpeiden mukaan sekä rahoilla. Sillä eihän minulla mitään ollut. Tai oli, osa vanhempieni talosta Tuusulan Hyrylässä. Kaikki muu oli mennyt vastuuttoman elämäni ylläpitoon.

Löysimme sopivan kodin Palokan Heikkilästä. Tai oikeastaan se oli aluksi vain minun mieleeni. Kun ajoimme takaisin Vaasankadulle, sanoin Liisalle, että nyt sinun pitäisi vähän pohtia. Onko kysymys siitä, ettet pidä paikasta tai talosta vai luopumisen tuskaa monesta, rakkaastakin muistosta Jyväskylän kodissasi.

Jälleen kerran, vain tovin Liisa tuumasi sanoen, että soitetaan myyjälle. Ja niin meistä tuli Jyväskylän maalaiskuntalaisia. Hilja ja Pentti Keskitalon naapureita, jotka siirtyivät rakentamastaan talosta uuteen, rakentamaansa taloon 10 metrin matkan. Meille muutto oli onnea täynnä oleva hetki ja ehdottoman oikea valinta.

Uusi kotimme saunoineen, autotalleineen ja pihoineen toimi Liisalle loistavasti. Hän pääsi pyörätuolinsa kanssa itsenäisesti kiertämään koko Heikkilän pientaloalueen. Mukanaan Biba saksanpaimenkoiramme. Minäkin joukossa mukana silloin tällöin.

Ajattelimme, että se on koti, jossa asumme loppuelämämme, sillä pidimme paikasta ja talosta hyvin paljon. Mutta elämässä ei useinkaan käy niin kuin on ajatellut ja suunnitellutkin. Loppujen lopuksi ihmisellä on vain yksi asia omissa käsissä. Voimme valita suhtautumisemme tapahtuneeseen.

Ehkä minulle pihapiirin lisäksi rakkainta oli luonnonniityn takana, oman polkuni päässä pienen pieni Pillilampi. Jossa kävin aamuin illoin nakuna uimassa. Mutta myös Liisan sekä Biban kanssa. Tähän joukkoon liittyi pian poikamme Marko.



perjantai 2. lokakuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 57

Valtakunnan ensimmäisen päihdetyön päiväkeskuksen päivät soljuivat paljon toistensa kaltaisina pienessä, purkutuomion saaneessa mökissä. Kuka kärsi kohmeloa, kuka suunnitteli seuraavan rahapäivän juomia, kuka iloitsi päivänkin juomattomuuttaan ja joku vietti aikaansa vain muuten. Omakotikatu oli hyvä paikka kokea kuuluvansa jonnekin sekä pitää yksinäisyyttä loitolla.

Moni vakituinen kävijä ja kantava voima on jättänyt lähtemättömän jäljen muistiini. Yksi heistä on Mäkelän Veikko. Satavarmasti mies oli poissa työttömyyskorvausten jälkeen 2-3 päivää. Kunnes ilmestyi yhtä varmasti takaisin rahat juotuaan.

Veikko ei pitänyt itsestään ääntä. Oli ja eli enimmäkseen omissa oloissaan. Kunnes kerran "tilipäivän" jälkeisenä aamuna hän yllättäen ilmestyi tupaan. Tähän joku, että "mitä sinä Veke teet täällä tänään?" Vastaus tuli kolmella sanalla: "Olen lopettanut juomisen." Siitä on nyt yli 30 vuotta ja Veikon valitsema linja on säilynyt. Veikko oli myös monen vuoden ajan tenniskaverini. Osaltaan Omakotikatu oli kääntämässä monen elämän suuntaa harrastuksineen ja tekemisen mahdollisuuksineen. 

Erityismaininnan ansaitsee myös Jarmo, alias Otto Hallamäki siksikin, että hän saattaa olla vakiokävijöistä ainut, joka seuraa netin kautta tämän kirjan valmistumista. Extraa miehessä oli hänen kykynsä uida jääkylmässä vedessä minuuttitolkulla. Voisi sanoa kirjaimellisesti jääpalojen joukossa.

Vaikka Jyväskylässä ei kenenkään ollut pakko olla ilman lämmintä yösijaa tai petipaikkaa, ei tarjonta tavoittanut tai kelvannut kaikille. Yksi tällainen parivaljakko oli Ståhlhammarin Eikka ja Karpin Tane. Jotka olivat saaneet tarpeekseen kimppa-asumisesta tukkijätkävuosinaan.

Usein iltaisin kun Omakotikatu suljettiin, he suuntasivat yöksi junakiskojen vieressä olleeseen, peltiseen, kesäkasvihuoneen työkaluvajaan. Ainoana lämmikkeenään huoltoasemalta ostettu tentturönttönen. Joka on lasinpesunesteeksi tarkoitettua denaroitua spriitä. Vain sitä juovat ovat aitoja tenu-ukkoja ja muut enemmän tai vähemmän feikkejä. Vastaavasti spurgu tulee sanasta pulituuri, joka on puuseppien käyttämä kiilloitusaine.

Molempien aineiden juominen saa aikaan hajun, joka nakertaa itsetunnosta viimeisetkin rippeet. Kun ei voi käydä virtsaamassakaan missä muut leimautumatta.

Ei ole unohtunut pakkasaamu mittarin näyttäessä yli 30 miinusastetta, kun Eikka ja Tane tupsahtivat pihaan olemukset kauttaaltaan huurussa: "Nyt oli mukava mennä koijaan. Sillä viime yönä sisällä tuntui lämpimämmältä ensimmäisen kerran kuin ulkona." Mutta niin kylmäksi eivät ilmat menneet, että heidät olisi saanut yömajaan.

Tästä sai alkunsa ajatus, että opetetaan korvikeaineiden käyttäjät uudestaan juomaan valtion viinaa. Syntyi Raha-automaattiyhdistyksen rahoittama Viimeinen mohikaani, johon vielä palaan.

torstai 1. lokakuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 56

Paperisessa ja sähköisessä kirjassani, kun mennyttä muistelen, saattaa käydä niin, että jotain tulee kirjoitettua pariin kertaan. Mutta ei maailma siihen kaadu. Eikä se kaadu edellisyönä käytyyn Yhdysvaltojen presidenttiehdokkaiden ensimmäiseen TV-väittelyynkään. Vaikka hekin toistelevat juttujaan kerrasta toiseen.

Mutta nyt on nyt, tarkemmin 1.10.2020. Takana on yksi vuoden pimeimmistä öistä, lyhimmistä päivistä, maa on vailla lunta ja tähdet sekä kuun peittää pilviverho.

Lämmitin aamuyön tunteina merikonttisaunan, kylvin ja pulahdin pikku lammessammekin pienen lyhdyn valossa. Lauteilla muistelin Radio Suomen kanssa elämäni huippuhetkiä. Mutta olin joutua harhaan, että sen pitää olla jotain suurta, ainutlaatuista tai muuten ylevää. Kaltaisellani tavallisena pälliäisenä olemisen armolahjalla varustetulla suuri tapaus voi olla arkisempikin juttu. Kuten se voi itse asiassa olla kaikilla. Vaikka kuinka ajattelisi olevansa yksi maailman merkittävimmistä navoista.

Tätä pohdin saunatuoreena pukuhuoneessa, kiukaalla paistettua aamumakkaraa syöden ja siemaillen jääkaapista ottamaani alkoholitonta olutta. Yksi huippuhetki olikin, kun löysin kerran samaisen jääkaapin perältä korkkaamattoman Fazerin Sinisen suklaalevyn.

Päivälleen 40 vuotta sitten oli yhden, myös tavallisen ihmisen elämän ehkä merkittävin hetki. Silloin ilmestyi ensimmäinen Iltalehti, josta Hymylehti oli kertonut jo muutama tovi aiemmin. Että Iltasanomat saa kilpailijan.

Ensimmäisen lehden ykkösjuttu ei kuitenkaan ollut julkkiksista eikä muistakaan, jotka saavat makkarat tai salaatit leipänsä päälle etupäässä olemalla julkisuudessa hinnalla millä tahansa.

Vaan uutinen kertoi tavallisen ihmisen tärkeästä päivästä. Kysymys oli pohjoismaiden ensimmäisestä sydämensiirtopotilaasta, Myllymäestä, joka lensi Yhdysvaltoihin operoitavaksi.

Aasinsiltoja on mukava rakentaa. Myllyniemi pohti ja toivoi varmasti leikkauspöydälle mennessään, että huominen tulisi hänellekin. Ja minä samaa 40 vuotta myöhemmin, sydäninfarktin aiemmin saaneena, pulahtaessani lammen, aamuyön pimeään ja kylmään veteen.