Väärien valintojen asiantuntija * 86

Näin syntyi Myllyjärven tukiasunnot ja päiväkeskus. Käytännössä se ei tarvinnut juurikaan ostopalvelusopimuksen mahdollistamia rahoja, vaan arki sujui asukkaiden maksamilla vuokrilla. Lisäksi vuoden jokaisena päivänä aamusta iltamyöhään toimintaa pyöritti erilaisten työllistämisen tukimuodoin kolme työntekijää kahdessa vuorossa. Kysymys oli nimenomaan kuntouttavasta toiminnasta etupäässä päihdeongelmaisille. Öistä vastasi muiden joukossa asunut sosiaalinen talonmies. Apu oli tarvittaessa aina lähellä, usein seinän takana. 

Voisikin sanoa, että pukit olivat kaalimaan vartijoina. Kaikki toimi loistavasti, joskin jonkun oli katsottava silloin tällöin perään ja joskus tuupittavakin oikeaan suuntaan. Jyväskylän Katulähetyksellä oli parhaimmillaan neljä samalla mallilla loistavasti toiminutta asumispalveluyhteisöä.

Mutta Myllyjärvella sijainnut puolimatkankoti ei ollut vielä valmis. Haaveena oli saada uusi, käyttöönsä suunniteltu päiväkeskusrakennus. Sen toteuttamiseksi käytimme samaa aravayksiöiden kaavaa. Ja esitimme kaupungille, että jos otetaan viimeinenkin neljän huoneen, keittiön ja sosiaalitilojen kokonaisuus päiväkeskuskäytöstä asunnoiksi, niin voisiko rahaa löytyä päiväkeskuksen rakentamiseen. Enimmillään siis neljän yksiön verran. 

Hanke eteni myötätuulessa ja esittelin piirtämäni ja suunnittelemani päiväkeskusluonnoksen kaupungin rakennuttajapäällikkö Reima Rantaselle. Joka torppasi ajatuksen tai oikeastaan minut. Otin nokkiini, sillä oma mitätön asemani oli noussut jossain määrin hattuun. Taas oli tuumattava yö jos toinenkin. Mutta ennen kaikkea menin itseeni. Ja kun tuli ahdasta, pienensin omaa minääni ja astelin aidosti nöyränä ja katuvana Reiman luo takaisin. Pyysin käytöstäni anteeksi. Hän hymyili samalla todeten, että sattuuhan sitä, mutta istutaan alas.

Rantanen katseli aikansa luonnostani ja teki laskelmiaan todeten viimein: "Varmasti toimiva ja kaikin tavoin hyvä pohja, mutta se on 20 % liian kallis. Joten mitä ehdotat?" Nappasin pohjakuvan pöydältä ja menin käytävään kopiokoneen luokse. Otin piirrustuksesta 20 % pienennetyn version ja palasin Reiman luokse sanoen, että karsin kustannuksista viidesosan. Rakennuttajapäällikkö katsoi vuoroin uutta kopiota, vuoroin minua todeten viimein leveästi virnistäen: "Tästä tavasta karsia kustannuksia minä pidän. Tehdään päiväkeskus".

Nyt yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin joka suuntaan hieman liian pieni rakennus on edelleen päiväkeskuksena. Viipaletalojen tilalla on uudet rivitalokodit. Parakitkin ovat uudessa paikassa ja yhä katulähetyskäytössä. 

Väärien valintojen asiantuntija * 85

Aiemminkin mainitsemani Markku Leinonen on tehnyt ansiokkaat historiikit Jyväskylä Katulähetyksestä ja Kuiville Pyrkivien Tuesta, joten en toistele kertaalleen kirjoitettua. Molemmat löytyvät myös nettiversioina, jos asia riittävästi kinnostaa. Mutta Katulähetys oli ja on yhä niin iso ja tärkeä osa elämääni, joten kerron jotain kaikesta sellaisesta, mitä ei pöytä- eikä muistakaan kirjoista löydy.

Olin aikani pyöritellyt mielessäni päällimmäisenä kaupungin hankkimia, käytettyjä parakkeja, minulle viipaletaloja, jotka odottivat käyttöä Metsä-Botnian tehtaiden pihamaalla Äänekoskella. Siellä niiden keskellä istuin eräänkin kerran. Pohjana pohtimiselle oli tapaamiseni Jyväskylän sosiaalijohtaja Veikko Piispan kanssa. Olin päässyt päihdehuollossa kelvolliseen maineeseen ja ehdotin hänelle, että jos kaupunki haluaa asunnottomille päihdeongelmaisille jotain muuta kuin juoppokämppiä, on Katulähetyksellä tai muulla toimijalla ehdotus. En nimittäin vielä silloin tiennyt mitä mahtanee tuumata yhdistyksen johtokunta kaupungista tai kaupunki yhdistyksestä, joten piti olla varatie, tarvittaessa toinen toimija. 

Reippaan viikon kuluttua Piispa pirautti ilmaisten kiinnostuksensa, joten istuttiin alas. Lupasin, että kaupungin ei tarvitse kuin hoitaa yhdessä sovitun mukainen talous kuntoon, niin me hoidamme loput talojen pystytyksestä toimintaan saakka. 

Itse asiassa taloudellinen yhtälö oli helppo laatia. Ei tarvinnut kysyä kuin asuntotoimistosta paljonko maksaa aravatuotantona 12 yksiötä. Siltä pohjalta oli helppo rakentaa suunnitelma 12 tukiasunnosta kodin tarvitsijoille ja luvata kaupan päälle päiväkeskustilat. 

Ehdotus piti sisällään myös palkkarahat toiminnanjohtajalle, jonka naamioin vastaavaksi työntekijäksi: "Hän vastaa palveluasuntojen ja Veljeskodin toiminnasta, toimii valvojien ja päihdetyönohjaajien lähimpänä esimiehenä, vastaa irtaimistosta ja kalustosta, tukiasuntotoiminnasta, osallistuu kouluttamiseen ja tukemiseen, järjestää harrastus- ja vapaa-ajantoimintaa, kehittää päiväkeskus- ja tukiasuntotoimintaa, toimii perheettömien ja pitkälle alkoholisoituneiden auttamiseksi, toimii yhteistyössä paikallisten sosiaali-, asunto- ja työvoimaviranomaisten kanssa sekä suorittaa muut yhdistyksen johtokunnan määräämät tehtävät."

Näin minusta tuli ensimmäisen kerran operatiivinen johtaja. Oma lukunsa oli toiminnanjohtajan valinta Katulähetyksessä. Päätös oli yksimielinen, joskin aistin, että yhdistyksen orastavan kasvun järkevyyttä moni pohti. Tähän olin varautunut. Myöhemminkin Katulahetys joutui punnitsemaan samaa kuten seurakunnan diakoniajohtajakin aiemmin vuokseni. Että ei voi päättää toteutuuko joku hanke vai ei. Voi päättää ainoastaan siitä, että jos suunnitelmasta kuitenkin tulee totta, niin onko se osa omaa toimintaa. 

Väärien valintojen asiantuntija * 84

Jos rullasi arki kotona ja vapaalla mieleisellä tavalla, niin sitä se teki työssänikin. Joka oli minulle lisäksi niin sanoakseni henki ja elämä. Elin ja olin vahvasti siinä ja ylipäätään elämässä kiinni. Tiesin suunnan minne tahdoin. Se oli yksi elämäni ehdottomasti oikeista valinnoista.

Silti en halunnut pysähtyä paikalleni, sillä uskoin voivani tehdä enemmänkin. Jotain mikä ei olisi keneltäkään pois, mutta olisi monelle lisänä. Sitä koin olleen Omakotikadun, kuten Pitkäkadun päiväkeskuksenkin. Sen yhteydessä olevat tukiasunnot olivat myös menestys, joihin oli jatkuvasti paljon tulijoita. Ne eivät olleet muiden asuntojen joukossa, joissa asukkaalla oli usein asuinkumppanina yksinäisyys ja yhteenkuulumattomuuden tunne. Sulki sitten kerrostalokotinsa ulko-oven sisä- tai ulkopuolelta. 

Tätä poisti Pitkäkadun pihapiirissä ja kiinteässä yhteydessä ollut päiväkeskus. Joka toi monelle ikään kuin perheen, ystävät ja tunteen siitä, että kuului johonkin, missä voi kokea hyväksyntää. Päihdeongelmaisen suurin ongelma päihteiden jälkeen on sielun yksinäisyys. Sitä kuvaa oivalla tavalla Mikko Alatalon laulu "Ihmisen ikävä toisen luo". 

Jostain sain tietää, että Jyväskylä oli hankkinut neljä käytettyä parakkirakennusta, joita se tarjosi nuorisotyön käyttöön. Mutta vastaus oli, että "ei kiitos, se on kaupungilta aivan väärä tapa yrittää poistaa nuorten asunnottomuutta". Minut se sytytti. Sytytti niin hyvin, etten sammunut öiksikään, vaan visioin ja vielä senkin jälkeen visioin. Eivätkä ne olleet minulle parakkeja, vaan viipaletaloja.

Kylmä pyyhe tuli kehään, kun diakoniajohtaja Veijo Pesonen laittoi henkselit ajatuksen päälle. Sanoi, että "vaikka se hyvä ajatus saattaa ollakin, se ei ole seurakunnalle nyt mahdollinen. Sillä aikanasi päihde- ja vankilatyö on kasvanut kuin pullataikina ja olen tälläkin hetkellä puun ja kuoren välissä muiden diakonian työmuotojen kanssa".

Oli vielä valvottava yksi yö. Ehkä jollakin tavalla vaikeinta oli hyväksyä, jos lähden muunkin kuin henkisen kasvut tielle, maksaa se minulle sen, joka oli rakkainta. Se maksaa asiakastyön, senkin mukanaan tuomia kaveruuksia ja tuo tilalle yksinäisyyden. Jonka puki minulle oivalla tavalla sanoiksi jo aiemmin mainittu Juha Muilu. Mainio pappismies ja sielunhoitaja: "Moni haluaa kulkea edellä ja olla suunnannäyttäjä sekä luoda uutta. Mutta harvasta meistä on siihen. Se on yksinäisen ihmisen yksinäistä työtä." Kuinka oikeassa hän olikaan.

Olin valmis maksamaan tämän hinnan, joten lampsin takaisin diakoniajohtajan luokse: "Koska minulla ei ole virkaa, vaan vain sinun minulle antama työsuhde, ei ole myöskään virkavapautta mitä mistään pyytää. Ja jokaisella meillä on tonttimme. Sinä päätät tältä osin seurakunnan reviiristä, muttet siitä voisiko uusi hanke toteutua jonkun muun toimesta. Joten voit myöntää vuoden palkattoman työloman, jota pyydän sinulta tässä ja nyt." Sain sen ja kävelin ulos. Enkä tiennyt olinko tehnyt väärän vai oikean valinnan.

Väärien valintojen asiantuntija * 83

Elomme Heikkilässä oli uomissaan. Olimme onnellinen perhe, josta Marko oli oleellinen osa. Hän oli ainutlaatuinen, kuten me kaikki tietysti. Ehkä kuitenkin mielestään enemmän tavallinen poika. Tai ainakin halusi olla. Sillä tietokoneen ilmestyessä kotiimme, hän kirjoitti ensimmäisen lauseensa: "Marko on tavallinen poika."

Koska Liisa, hänen toinen äitinsä käytti pyörätuolia, tuli Markosta sen taitava käyttäjä. Kun Liisa istui sohvalle tai muuhun tuoliin, oli pojan vuoro. Hän viiletti usein tuntikausia kahdella takapyörällä pitkin kotia, pihaa ja Heikkiläntietä. Sitä jotkut vanhemmat katselivat paheksuen. 

Markolle pyörätuoli oli luonnollinen asia ja sen myötä myös kavereille. Se oli osa Liisaa sekä hänen persoonaansa. Kerran löysin jostakin kolmipyöräisen ja käsin poljettavan epäkuntoisen kulkuneuvon. Vähän kuin manuaalisen tricyclen, jonka polttomoottoriversiolla Little Jormakin tuli kotiin James Gordon sairaalasta vuosikymmeniä myöhemmin. 

Kunnostin ajoneuvon Liisalle, jolla hän puolestaan viiletti kotikulmilla koiramme kanssa ja varsinkin myöhemmin elämäämme tulleella Syrjäntakasella. Heikkilässä kulkuneuvo veti puoleensa myös Markon kavereita. Joskus tuntui, että kaikki kylän kakarat keikkuivat sen päällä. Jossain vilahti välillä kädet polkimilla, joilla lapset pitivät vauhtia yllä. 

Sitten osa vanhemmista pahoitti mielensä toiminnaksi saakka. He keräsivät joukon ja tulivat audienssille kotiimme. Huolen aihe oli ilmeinen. Olemme mahdollistaneet, ellei peräti kannustaneet heidänkin lapsiaan leikkimään vakavalla aiheella, vammaisuudella. Se oli surullista koettavaa ehkä eniten Liisalle, sillä hän nautti silmin nähden, kun hänen liikkumisen apuvälineet olivat tuottaneet iloa ja riemua lapsille.

Mutta oli meillä joskus hauskaa lastenkin kustannuksella. Liisa laittoi kerran Markon kioskiasialle. Piti hakea suojia naisten vaivoihin. Pikku mies hoiti homman tyylikkäästi. Eräänä päivänä kioskin rouva kysäisi minulta tiskillä: "Olivatka nivelsiteet oikeita Liisalle?" Putosin totaalisesti kärryiltä, joten hän selitti. Marko oli ostosmatkallaan unohtanut terveyssiteet ja pyytänyt "äidille nivelsiteitä". Naiset tietävät naisten jutut, mutta Markolla meni monta vuotta ennen kuin hän käsitti mikä aikuisia asiassa nauratti.

Väärien valintojen asiantuntija * 82

Kaikki päättyy aikanaan tai ainakin muuttaa muotoaan, sillä tammikuun lopulla, 25. päivä oli palattava Thaimaahan. Manilan lentokentälle minua saattoi pikkubussillinen uusia ystäviäni. Vaikka mieli oli haikea, olin myös onnellinen. Hyvin erilainen sivu, taatusti täynnä yllätyksiä oli kääntynyt elämässäni.

Ei mennyt kuukauttakaan, kun sain Pattayan Jomtienille viestin Melanielta, että "saatan olla raskaana ja odotan lastasi". Särähti korvaan, mutta ehkä se kertoi jotain maan kulttuurista sekä siellä eroista miehen ja naisen välillä. Ensimmäinen chat-palautteeni hymiöiden välissä olikin "meidän lastamme".

Yhdeksän kuukautta oli mieleni perusteellista myllerrysten aikaa. Ei päivää eikä yötä, etten kiitänyt ajatuksissani Olongapon vuoren rinteelle, elämää täynnä olevaan pieneen kotiin. En ole juuri tietäni kulkenut kuten enemmistö, joten siihen tapahtunut tai tapahtumassa oleva istui hyvin. Kokea eloni merkityksellisin asia 70-vuotiaana.

Tätä kirjoittaessani olen ajassa kuukausia aiemmin sekä ajassa nyt. Ja sillä on merkityksensä. Kuinka monesti olenkaan ajatellut miten mukavaa, kiehtovaakin olisi tietää jotain vanhempieni fiiliksistä silloin, kun he laittoivat minut alulle, odottivat syntymääni ja kun tulin maailmaan. En tiedä niistä mitään enkä koskaan saakaan tietää.

Ensimmäinen, koko yö takana

Siksi haluan tallentaa muistiin tavalla tai toisella omat hetkeni. Miten koin Markon tulemisen pojakseni ja monta kymmentä vuotta myöhemmin syntyneen, hänen pikkuveljensä Jorma Goza Soinin. On ainutlaatuista ikuistaa mitä tahansa tapahtunutta juuri silloin, sillä samaa tilaisuutta ei tule milloinkaan myöhemmin. Vaikken tiedä osaako Little Jorma koskaan suomea.

Kirjoitankin ensijaisesti Markolle ja hänelle. Hänelle, joka syntyi 45 minuuttia vaille puolen yön 21.10.2020. Samana päivänä olisi ollut toisen avioliittoni 13. tai 14. hääpäivä. Jos ja kun, olkoon se tai hän mikä tahansa, joka elämäämme ohjaa tai sitten ei, antoi "se jokin" päivälle uutta, ainutlaatuista sisältöä. Ehkä sillä jollakin on myös tavallisuudesta poikkeava huumori tai sen taju. Tähän kaikkeen palaan monesti ennen kuin elämäni kirja on päätöksessään.

Nyt on hyvä aika pakata henkinen reppu ja palata takaisin reipas 30 vuotta. Keski-Suomeen, Liisan, Markon ja Roope-koiran luokse. Aikaan, jolloin itselläni ei ollut aavistustakaan saako Marko joskus pikkusisaren tai veljen. Omituinen järjestys tämäkin. Tulla ensin isoisäksi ja vasta sen jälkeen kokea biologinen vanhemmuus. 

Väärien valintojen asiantuntija * 81

Oli aika jättää Manila ja matkasimme linja-autolla monta tuntia Olongapoon. Loppumatkan kaupungissa tricyclellä, joka on sivuvaunullinen, kolmipyöräinen ja katettu moottoripyörätaksi. Viimeinen taival taittui jalkaisin loputtomiin jatkuvia kapeita, betonisia portaita ylös vuorenrinteelle. Siellä sijaitsi Melanien perheyhteisö. 

Hänen ja lapsien koti oli juuri niin pieni ja vaatimaton kuin olin ymmärtänytkin. Sinne olin hyvin tervetullut, jota olisin ollut ilman vaatimattomia tuliaisiakin. Lapsille värikyniä, vihkoja, värityskirjoja ja niin edelleen. Olin suuri ihmetyksen aihe ja koin olevani varsinkin lapsille rakas sekä tärkeä. Lähes aina joku istui sylissäni tai piti kädestä. 

Kerran olimme yläkerrassa syömässä vanhempien luona sormiruokaa osa lattialla istuen. Melanien isä "erehtyi" sanomaan minua big bossiksi. Siitähän elämä nousi, kun me titaanit aloitimme leikkimielisen sanailun asiasta. Viimein sovinnon eleenä tarjosin, että hän on täällä kodissaan iso pomo ja minä Suomessa, jos hän tulee joskus vieraakseni. Saavutetun sovun merkiksi kaulailtiin ja halattiin muiden taputtaessa ympärillä. 

Meni jokunen päivä, kun yläkerrasta tuli Melanien veljen vaimo esittämään pyynnön. Päämies oli sanonut, että seuraavana viikonloppuna on suvun yhdistämisjuhlat. Ja siihen satapäiseen joukkoon on minut nyt kutsuttu. Silloin tiesin, että minut on hyväksytty perheeseen. Enkä ole enää vieraileva tähti ja haluan lapsen Melanien kanssa. 

Iltaisin hän meni lattialle nukkumaan lastensa kera pahvien päälle ja minä yksin tai jonkun lapsen kanssa minulle lainattuun sänkyyn. Mutta kun aamu koitti, olivat kaikki lapset kömpineet yön aikana vuoteeseeni ja äitikin joskus. Siellä vuorenrinteellä tämän kaiken keskellä, pienen pienessä kodissa ilman ikkunalaseja sai alkunsa juuri ennen kotimatkaani Little Jorma.

Koirat haukkuivat pitkälle yöhön, joku piti pirskeitä jossain rinteellä ja kukko herätti kanalaumansa ennen auringon nousua. Ikkuna-aukoissa oli verkot, kalterit tai luukut, joissakin verhotkin. Peltikatoilla rymisteli öisin paikallisten ykköspaholainen, answang, joka varastaa ja syö pieniä lapsia. Mutta me olimme turvassa, uskoi Melanie-äiti ja kertoi tämän myös lapsilleen. Sillä olin tullut kaukaa Suomesta suojelemaan heitä kaikkia. 

Väärien valintojen asiantuntija * 80

Kun nousin ilmaan Bangkokin, Suvarnabhumin lentokentältä 28.12.2019 iltapäivällä kohti Manilaa, tiesin ottaneeni yhden elämäni suurimmista askelista täysin tuntemattomaan. Ja ajattelin, etten ole vieläkään liian vanha aloittamaan alusta. Taakse oli jäämässä eletyn aikani yksinäisin vuosi.

En muista näinkö lentokentällä ensin Melanien vai hänen veljensä. Vaikka minäkään en aivan pieni ole, olivat veljet isoja, nuoria miehiä. Ja vastaavasti Mel sitäkin pienempi ja ah, niin siro ja hento. Ajattelin, etten voi mitenkään koskea enkä halata. Pelkäsin hänen jotenkin särkyvän, menevän sirpaleiksi.

Siellä hän kuitenkin seisoi muiden joukossa yhtä epävarmana kuin minäkin. Päänsä päällä ruskealle paperille lasten kanssa kotona askarreltu tervetuliastoivotus. En muista montaa kertaa elämässäni, jolloin olisin kokenut olevani yhtä tervetullut ylipäätään minnekään.

Veljet lähtivät linja-autolla kohti Olongapoa ja me jäimme Manilaan päiväksi ja kahdeksi yöksi koska olin ehtinyt varata huoneen Davis Place at Azure hotellista. Siellä Melaniesta ja minusta tuli pari. Emme olleet enää rakastavaisia ainoastaan somemaailmassa.

Oli mennyt kauan, kun viimeksi olin rakastamani ihmisen rinnalla kokenut, että riitin sellaisena kuin olin. Kaikkine rosoineni ja vikoineni. Sen päivän kuljimme katuja, varmasti sellaisia, joita Melaniekaan ei ollut kulkenut. Köyhääkin köyhempien ihmisten kujia, joille mennessämme hän usein sanoi pelko kasvoillaan: "Ei mennä tuonne, en uskalla, siellä asuu pahoja ihmisiä." 

Mutta sinne me menimme, minä edellä ja Mel pari askelta perässäni. Taskuissani kaksi pussia. Toisessa makeisia lapsille ja toinen oli kulkukoirien lahjontapussi. Niistä jaoin, kun sopivasti kohdalle sattui. "Pahat" aikuiset katsoivat minua ja sydämet sulivat niin heiltä kuin Melanieltakin. Luulen, että niillä kujilla hän antoi sydämensä minulle. 

Sieluni syvyyksissä unelmoin, että Melanie olisi unelmieni prinsessa ja minä hänen prinssinsä. Monesti sanoin hänelle, että "same same". Ja hän vastasi, että "yes yes", vaikkei taatusti ymmärtänyt mitä tarkoitin. Uskoin sen ennen pitkää vaivaavan niin paljon, että hän kysyy mitä sillä tarkoitan.

Ja niin kävikin. Selitin, että sinulla on neljä lasta, eikä juurikaan rahaa sekä matkoihinsa mennyt aviomies, josta et voi saada Filippiineillä avioeroa. Joten silloin sinun on tehtävä kompromisseja prinssisi suhteen, jos sellaista kaipaat tai tahdot.

Ja jatkoin, että minulla on yksi poika, nyt jo aikuinen mies, joka ei tahdo tai pysty pitämään minuun yhteyttä. Lisäksi olen ruma, vanha ja lihava. Ja silloinkin on tehtävä kompromisseja.

Mutta olen luotettava, minulla on hyvä sydän sekä hieman rahaa. Ja rakastan sinua, kaikkia lapsia sekä kaikkia koiria. Siinä järjestyksessä. Niinpä sinä olet unelmieni prinsessa. Silloin Melanie oivalsi, hymy levisi kasvoille ja hän sanoi: "Yes yes, same same."

Väärien valintojen asiantuntija * 79

Olin ostanut lentolipun Thaimaahan lokakuun alkupuolelle ja maaliskuulle takaisin Suomeen. Kolme ensimmäistä kuukautta oli Thaikoti käytössäni, mutta tammikuusta eteenpäin olin majapaikkaa vailla. Joten hyvin voisin mennä Filippiineille tammikuuksi.

Näin myös tein, sillä äiti antoi luvan suklaalevyn toimittamiseen vanhimmalle tyttärelleen, Arnie Maelle. Chattailin ja puhuin puhelemessakin paljon Melanien kanssa. Hän kertoi elämästään kuten minäkin omastani. Emme puhuneet rakkaudesta emmekä edes seksistä. Mutta hylkäämisestä ja jättämisestä vaihdoimme paljonkin mielipiteitä. Mitä tutummaksi tulimme, sitä yksityisemmistä asioista puhuimme.

Jossain vaiheessa hän sanoi, että olisin hyvä isä hänen lapsilleen. Eikä minulla, varsinkaan monen tuhannen kilometrin päässä ollut mitään sitä vastaan. Eikä muutenkaan, sillä olen aina pitänyt lapsista. Poikani Markokaan ei juuri enää pitänyt yhteyttä, joten sisälläni oli helposti monenkin lapsen tyhjä tila.

Keskustelumme saivat yhä lisää syvyyttä ja ennen pitkää Melanie sanoi, että jos haluaisin ja pitäisin huolta, hän tahtoisi lapsen kanssani. Se laittoi ennestäänkin sekaisen pääni vielä sekaisemmaksi, mutta laittoi myös ajattelemaan. Löysin itseni yhä useammin ajattelemassa presidenttiämme, Sauli Niinistöä, joka tuli isäksi 69 vuotiaana.

Yhä vakavammin puhuimme yhteisestä lapsesta ja huomasin, etten halunnutkaan enää tavata Melanieta vain hotellissa. Vaan hänen kotonaan koko suvun. Kuvista olin nähnyt, että suuressa, pellistä ja harkoista tehdyssä talossa hänen ja neljän lapsen käytössä oli noin 15 neliön huone. Sukua ympärillä oli monta ruokakuntaa. Yhtä vaatimattomasti asuvia kaikki.

Sinne päätin mennä käymään, sillä tahdoin tavata hänen vanhempansa. En halunnut olla joku vieraileva tähti tai muu kummajainen. Halusin sukuun ja suvun, mutta ennen kaikkea isän hyväksynnän. 

Viimein Melanie sai kysyttyä minulta, että voisinko peräti ajatella asuvani hänen ja lasten kanssa samassa huoneessa koko kuukauden? Ja jos kyllä, niin mitä minulle pitäisi olla? Vastasin, että vessa, suihku ja sänky. Pytty löytyi, suihku oli sadan litran saavi kylmän vesihanan alla ja sängyn hän lainasi naapurista.

Kun Melanie tuli lentokentälle Manilaan vastaan, oli hänellä mukanaan kaksi veljeä. Koska terminaaleja oli kolme, odotti yksi heistä minua jokaisen ulosmenon ovisuussa, etten eksy tai katoa muuten kaupunkiin, jossa on asukkaita paljon enemmän kuin koko Suomessa.

Väärien valintojen asiantuntija * 78

Olen jättänyt rippi- ja autokoulua lukuunottamatta kesken kaikki koulut. Katunut olen vain englanninkielen taidon puutetta. Jota sitäkään en olisi hevin oppilaitoksissani oppinut, sillä osani oli yhteiskoulussa ruotsin- ja vuotta myöhemmin saksankieli. Englanti olisi kai tullut joskus myöhemmin.

Pari vuotta sitten päätin korjata asian ja aloittaa englanninkielen opiskelun. Omalla tavallani. Siihen tarvitsin Google-kääntäjän sekä Face- ja chattikavereita. Joita keräsin ympäri maailmaa ja kerään yhä. Eniten heitä ilmaantui ulkomailta Thaimaasta ja Filippiineiltä, mutta myös Afrikasta. Lähes jokaiseen englanninkieliseen chattiin tarvitsin alussa kääntäjää, nykyisin harvemmin. Voisikin sanoa, että olen oppinut jotain.

Isosta somekaverien joukosta naisia, miehiä, poikia, tyttöjä ja lapsiakin huomioni kiinnittyi Melanieen, 33-vuotiaaseen filippiiniläiseen naiseen. Ehkä siksi, että hän ei koskaan pyytänyt minulta mitään.

Mel ei milloinkaan lähettänyt valokuvaa, jossa olisi hymyillyt. Lapset kylläkin senkin edestä. Joten kerran kulmikkaana aamunani viestitin kauas 8000 kilometrin päähän: "Jos en saa kuvaa, jossa kaikki hymyilevät, lopetan viestittelyn." Meni jokunen päivä ja sain sitten kuvan sekä näin, että hänellä ei ollut juuri lainkaan etuhampaita. Mukana oli teksti: "Kun puolisoni jätti minut ja perheensä, löi hän läksiäislahjaksi vasaralla hampaani sisään."

Meni tuokio jos toinenkin asiaa sulatellessa. Viimein kysyin voisitko käydä kunnallisella hammaslääkärillä kysymässä mitä maksaisi uudet hampaat? Viikon kuluttua sain tiedon kustannusarviosta. Joka oli jossain 150 euron paikkeilla. Taas tuumasin ja vastasin "jos tahdot, ostan sinulle hampaat".

Pitkästä aikaa koin, että sinällään vaatimattomilla rahoillani olisi todellista merkitystä. Parin viikkoa myöhemmin sain kuvan kymmenien hymiöiden, sydämin ja kiitoksin hymyilevästä naisesta, jolla oli uudet, valkoiset hampaat.

Sen jälkeen hänen vanhin, 12-vuotias tyttärensä Arnie Mae otti salaa äitinsä puhelimen. Josta löysi yhteystietoni ja chattasi minulle, että voiko hän sanoa minua isäksi? Johon minä, että toki, mutta miksi? Hän vastasi: "Koska toivoisin, että äidillä ja meillä lapsillakin olisi onnellinen perhe." Tähän jatkokysyin, että okay, mutta miksi minä? "Siksi koska ostit äidille hampaat etkä lyö äitiä."

Tämä tytön vastaus aukaisi sydämeni jokaisen lukon ja oven. Ja kirjoitin juurikaan ajattelematta spontaanisti, että jos äitisi antaa luvan, tuon sinulle ensi tammikuussa Suomesta sulkaalevyn. 

Väärien valintojen asiantuntija * 77

Jyväskylässä oli jo kauan sitten tilanne, että kenenkään ei ollut pakko olla taivasalla. Jyväskylän Katulähetyksen Veljeskoti Sepänkadulla oli kaikille yöt avoinna. Sekin oli totta, että aina se ei kelvannut. Vastaavasti Pitkäkadun päiväkeskuksen ja sen neljän tukiasunnon tarkoitus ei myöskään ollut kenenkään raitistaminen. Kunhan tarjosi päihteettömän hetken tai asunnon niille, jotka halusivat sellaisen valita.

Olihan ajatukseen silti piilotettu elämänsuunnan muutoksen mahdollisuus. Muistan hyvin Sihvosen Asmon, joka oli valinnut sieltä itselleen päihteettömän asumismuodon. Kerran aamulla ryyppyreissulta kotiin tullessaan hän totesi: "Illalla kävelin katua maistissa ja kuulin päiväkeskuksesta iloista puheensorinaa. Savu nousi kohti korkeuksia kutsuvasti piipusta ja sauna lämpeni, mutten voinut mennä sinne enkä kotiin. Harmitti ja silloin päätin, että saa ryyppääminen tällä erää jäädä tähän. Huomenna istun päiväkeskuksen olohuoneessa, lämmitän saunan, juon päälle kaffet ja nukun omassa sängyssä."

Tähän me pyrimme. Tehdä juomista paskamaisemmaksi ja raitista päivää houkuttelevammaksi. Hoitavan päihdetyön yksi vaikeuksista onkin milloin tarjota keppiä ja milloin porkkanaa.

Jollakin voisi olla loputon määrä rahaa, millä hän ostaisi kaksi suunnattoman suurta sammiota. Minä pitäisin huolen, että toisessa on aina alkoholia ja toisessa hernekeittoa. Vuoden sisällä joku olisi kuollut viinaan, kukaan ei nälkään ja joku jatkaisi juomistaan. Mutta joku toinen olisi lopettanut juomisen, vaikka ilolientä olisi koko ajan tarjolla arkkuun asti.

Pääni lähes puhki olen miettinyt miksi niin monen ihmisen on mukava olla silloin tällöin pikku hiprakassa tai karusellikännissä? Miksi humalassa on kivempaa kuin selvin päin? En tiennyt sitä silloin enkä tiedä sitä nytkään.

Kun join tolkuttomasti, kuuluin laillani ryyppäävien 10 % aikuisten väestönosaan. Nyt kun en juo lainkaan, kuulun toisella laidalla taas vähemmistöön. Olen koko ajan valtavirtaa vastaan.

Joka sanoo, että koska et voi juoda kuten minä, sinun täytyy olla kokonaan juomatta. Kun vastaan, että minulla se ei mene noin. Vaan jos ei halua tai pysty olemaan ilman viinaa, kuten minä, täytyy juoda kuin sinä. Tai enemmän tai vähemmän. Sen jälkeen saan kuulla olevani "ihme äijä tai tiukkapipo". 

Väärien valintojen asiantuntija * 76

Pitkäkadun suosituimmat toiminnot saunan lisäksi olivat lähes päivittäinen ruokailu ja viikottain kokoontunut ryhmä, joka sai nimekseen Porina. Siinä juotiin ensin talon tarjoamat pullakahvit, sitten puhuttiin niitä näitä, joskus syvällisiäkin ja suunniteltiin tulevaa.

Ryhmässä minulle selvisi sekin, että jotkut asiat on tarkoitettu vain mielikuviksi. Eikä lainkaan toteutettaviksi. Lähellä olevaa Harjua kiersi nimittäin talvisin valaistu hiihtolatu. Sitä hiihdettiin lumikelien aikaan jokaisessa Porinassa. Jos olisi sukset ja monot. Kunnes seurakunta hankki hiihtovehkeet, jonka jälkeen kukaan ei voinut hiihtää enää edes mielikuvissa. Ei ainakaan Pitkäkadulla.

Mutta ei seurakunnan työntekijä hevin tästä mitään oppinut. Kun ei voitu enää hiihtää haaveissakaan, nousi aiheeksi, että jos olisi pieni puusorvi, niin tehtäsiin kynttilänjalkoja seurakunnan myyjäisiin ja mitä kaikkea muuta sillä voisikaan tehdä.

Saattoi olla diakonina silloin Juha Lappi, jolla oli omakotitalonsa tallin nurkassa käyttämättönä sorvi, jonka hän roudasikin verstaalle. Ja kun seuraavan ryhmän keskustelu alkoi, oli ensimmäinen puheenvuoro: "Tehtäisiin makkaratikkuja, jos meillä olisi hitsausvehkeet." Nekin seurakunta hankki. Jonka jälkeen ei voitu enää Porinassa hiihtää, sorvata eikä hitsata.

Olimme saaneet kouluilta ylijäämäruokaa, joka maistuikin pitkin viikkoa monen suussa. Ruuanlahjoittajien joukkoon oli liittymässä Jyväskylän kuntoutuskeskus, Häkkiseksikin kutsuttu päihdeongelmaisten hoitolaitos. Sen johtaja, Hannu Mattila soitti kerran. Hän ei ehkä ollut etukäteen ajatellut mihin järjestykseen hyvää tarkoittavat sanansa laittaisi:

"Terve Jorma. Kuten arvaat ja ehkä tiedätkin, meiltä jää ruokalasta ylimääräistä ruokaa, jolle on ollut jatkotoimituspaikkakin. Mutta nyt on tullut uudet EU-määräykset ja sikojen ruoka pitää kuumenta uudelleen ennen kuin sitä saa antaa niille. Joten olisikohan Pitkäkadun väellä sille käyttöä?" 

Väärien valintojen asiantuntija * 75

Omakotikadun ja Pitkäkadun päiväkeskukset vetivät puoleensa ihmisiä, joilla oli paljonkin elämässään elämisen arvoista. Kuten kavereita, koti tai ainakin katto päänsä päällä. Mutta myös heitä, joiden elämän mielekkyyden etsiminen oli itselleni kuin neulan etsimistä heinäsuovasta. Miten jollakin, jolla näyttäisi olevan kaikki, on elämänhalu kateissa eivätkä voimat riitä edes elämiseen? Ja vastaavasti toisella, kenellä ei näyttäisi olevan mitään, on vimmattu halu elää.

Ehkä elämänhalu on jotain, mitä ei löydy kirjoista eikä yliopistojen luentosaleista. Yksi tällainen oli Arska, jonka sukunimi on painunut unholaan. Hän kulki yöt katuja, sillä mies oli hyljeksitty myös yömajoissa. Ehkä tuoksujensa, mutta myös tapojensa vuoksi. Tästä lähes kaiken kattavasta sai osansa koko päiväkeskuksen väki.

Ennen pitkää hän hyväksyi tai ainakin sieti minua. Ehkä siksi, etten hylännyt häntä, vaikka se olikin karkoittaa kaiki muut kävijät. Halusin pitää siitä kiinni, että on vain yksi sääntö. Tiloihin tullaan selvinpäin. Päiväkeskus olikin virkistävä keidas, sillä minne muualle tahansa voi mennä nauttineena, kun osasi käyttäytyä. Kun joku pyrki tupaan päihtyneenä, kysyin monesti: "Kun sinulla on kännipäissäkin koko maailma avoin, niin rajoitanko sitä liikaa, jos sinulla on Jyväskylässä muutaman sadan neliön lämpäre, jonne et voi tulla maistissa?" 

En koskaan kysynyt mistä Arska öisin etsi tarvikkeensa, joista hän saapui aamuisin pari, kolme kertaa viikossa tekemään ruokaa. Haju tai tuoksu oli yhdellä sanalla tyrmäävä, joten puuhan kanssa oli jotain tehtävä. Niinpä hankin ison sähkölieden jatkojohtoineen ja tein pihalle keittopaikan. Kun sitä miehellä näytin, murahti hän, että käy, sillä ulkonahan asun muutenkin. Siinä Arska valmisti ruokaansa talvipakkasessakin.

Voi kyllä olla niinkin, että tieni hänen ehkä sydämeen saakka kulki koirani Roopen kautta. Joka oli melkein aina mukanani eikä koskaan ollut kiinnostunut sisällä muiden ruuista. Mutta ulkona se saattoi istua Arskan vieressä tuntitolkulla kuuntelemassa ja vahtimassa keitoksia. Sille tämä katujen kulkija puhui paljon. Luulen, että Roope tiesi karun miehen karusta elämästä ja sielun orpoudesta enemmän kuin mikään tai kukaan koskaan. 

Väärien valintojen asiantuntija * 74

Vuosien tai oikeastaan vuosikymmenten aikana kiersin monet kerrat tapaamassa kaatopaikoilla asuvia ihmisiä. Mutta koijia ja majoja oli muuallakin. Aika usein lähellä rantoja. Puhuttiin rantojen miehistä, vaikka joskus naisiakin oli joukossa.

Esimerkiksi Turussa Aurajoen rannalla. Sielläkin kävin silloin tällöin. Talvi oli melkoisen karua mereltä puhaltavine viimoineen. Siunailin sitä joskus ääneen, vaikka toisaalta ymmärsinkin: "Kun kesä tulee, jäät lähtevät Aurajoesta, jos niitä on ollut, Ruotsinlaivat seilaavat nokan edessä, luonto herää, muuttolinnut tulevat ja me olemme valmiina ja vapaita kesää varten."

Moni vaneri- ja peltimaja oli kaikessa köyhyydessään viihtyisä sekä kodikaskin. Esimerkiksi Jyväskylän Roninmäen kaatopaikalla. Mieleen kauniiksi muistoksi on jäänyt Kari Niemen koijakoti. Kävin siellä monet kerrat yksin ja perinteisesti vähän ennen joulua diakoniajohtaja Veijo Pesosen kanssa.

Silloin Karin matalaakin matalammassa majassa oli erityisen harras tunnelma. Hän odotti etukäteen päiviä käyntiämme ja ehkä pientä joululahjaakin. Kahvia, hernekeitto- sekä lihasäilykepurkkia ja mitä milloinkin lienikään.

Tyhjän, puisen hedelmälaatikon päälle oli jonkun jätteeksi hylkäämästä tyynynpäällisestä tai pyyhkeestä laitettu valkoinen pöytäliina. Siinä oli kynttilä, virsikirja ja Raamattu. Josta Veijo luki joka kerta jouluevankeliumin. Sen jälkeen lauloimme yhdessä enkeli taivaan lausui näin ja joimme kahvit Karin osin korvattomista, hieman lohkeilleista juhlakupeista.

Kaatopaikalla pienen tuokion, kodissa jossa oli niin vähän, oli siinä hetkessä kaikki täydellistä. Kun tätä muistelen, en edes yritä tehdä sitä ilman kyyneliä. Kari uskoi, että hänenkin kohdallaan vielä joskus, siellä jossakin moni asia on toisin.

Usein pysähdyin ja pysähdyn yhä ajattelemaan kodeissa ja sieluissamme asuvaa yksinäisyyttä. Kuinka joku saattoi surra kuollutta talvikärpästään, jonka koki olleen ainoan hänestä välittävän.

Moni kulkenee läpi elämänsä joutumatta koskaan kasvotusten yksinäisyyden tai edes itsensä kanssa. Toisaalta sisimmässämme lienemme aina yksin. Mutta ehkä sen kohtaamiseen on pysähdyttävä tavalla tai toisella. 

Väärien valintojen asiantuntija * 73

Koska kirjoitan kirjaani yhden vuoden jokaisena päivänä, on joskus syytä hypätä hetkeen tässä ja nyt.

17. lokakuuta, siis eilen ja viime yönä oli Suomessa vuosittain vietettävä Asunnottomien yö. Silloin tarkoituksena on ympäri maailmaa kiinnittää huomiota maailmanlaajuiseen köyhyyteen ja pohtia keinoja sen poistamiseksi. Yhdistyneiden kansakuntien vuonna 1992 luomaa teemapäivää vietettiin ensimmäisen kerran ehkä vuonna 1987 Pariisissa. Silloin sinne kokoontui noin 100 000 henkeä kunnioittamaan köyhyyden, nälän, väkivallan ja pelon uhreja.

Helsingissä on silloin asian tiimoilta monia tapahtumia ympäri kaupunkia. Väkeä, usein kylmänä ja alakuloisena päivänä sekä yönä on paljon liikkeellä muuallakin pitkin Suomea. Myös luottamushenkilöitä, joita on vaalivuonna joukossa enemmän. Huonona päivänäni ajattelen, että monella heistä ei ole kodittomalle juuri annettavaa. Mutta otettavaa on. Kadulla elämäänsä elävän ääni äänestyspäivänä.

Jyväskylässä tapahtumaa on vietetty muun muassa Kävelykadun päässä, Aren aukiolla. Nyt korona eli Covid-19 perui tapahtumat. Keskustelua käytiin tänä vuonna netissä, televisiossa ja niin edelleen. Mutta missä olivat asianomaisten eli asunnottomien näyttöruudut ja -päätteet? 

Pitkän päivä- ja yötyönkin kodittomuuden parissa puuhastelleena tiedän, että jokaiselle asunnon järjestäminen saati sen säilyttäminen ei ole helppoa. Eikä se ole varsinkaan demokratiassa yhden eläväisen show. Vaikka olisi kuinka korvaamaton. Ainakin omasta mielestään. 

Silti uskon tietäväni mitä pitäisi tehdä. Ehkä asunnottomuutta onkin poistamassa liikaa "hoitavia" ihmisiä, jotka tarjoavat yhtä jos toista, jos vailla asuntoa oleva muuttuu. Viesti kirjoituspöydän takaa on liian usein: "Voi sinä hyvä koditon. Minä olen tarjonnut sinulle vaikka mitä, mutta kun sinä et pysty niitä pitämään. Mitä kanssasi pitäisi tehdä?" Kaikki lähtee siitä, että kodittoman on muututtava. On kyettävä sopeutumaan muiden asettamiin sääntöihin ja raameihin. Mutta kaikki eivät pysty tai eivät tahdo.

Aikoinaan Espoo sai ahaa-elämyksen. Ja asutti Mankkaan kaatopaikan koijien asukkaat kerrostaloihin. Mutta ei aikaakaan, kun osa palasi sinne mistä oli lähtenytkin. Siitä pisteet Espoolle, että se ei luovuttanut. Vaan rakensi kaatopaikan läheisyyteen pienet kodit monelle. Yhteiskunnan normien mukaan elävistä useat sanoivat niitä parakeiksi. Kuten minunkin merikonttikotiani. 

Kun ihmiset pakkautuvat asumaan tiiviisti, erilaisuuden sietäminen saati hyväksyminen vaikeutuu. Ymmärrän sen hyvin. Mutta Suomi lienee läntisen Euroopan harvimmin asuttu maa. Joten tilaa olisi erilaisille asumisratkaisuille. Tai onko moni kuullut puhuttavat Enontekiön kunnan asunnottomista? Ehkä siellä ovat väljästi sijoitetut omakotitalot ja mummonmökit kurssissa. 

Enemmän pitäisikin pohtia asianomaisten kanssa minkälaisen asumismuodon koditon pystyy ja haluaa säilyttää, jos ja kun hän ei muuta tapojaan. Ymmärrän senkin, että tämä olisi vain yksi askel oikeaan suuntaan. Sillä yhä enemmän on niitä, joille ei hevin istu enemmistön hyväksymät tavat ja tottumukset. Enhän minäkään ole aina tiennyt mitä haluan. Enkä sitä mihin pystyn tai en. 

Väärien valintojen asiantuntija * 72

Ensimmäiset päivät ja viikotkin Pitkäkatu 8 päiväkeskuksessa ja tukiasunnoilla olivat suurta ihmettelyä ja intoa uudesta. "Onko tämä kaikki meidän", pohti moni valiokävijä. Kerättiin huonekalulahjoituksia, astioita ja ylipäätään kaikkea kodinirtaimistoa. Lisäksi meillä oli nyt kuntoiluhuonetta, askartelu- ja verstastilaa sekä pyykkitupaa. Kaikkea en edes muista. 

Jokaiselle halukkaalle löytyi puuhaa matonkudonnasta ruuanlaittoon ja lumitöistä ruohonleikkuuseen. Polttopuitakin tarvittiin, sillä saunan kiuas oli puulämmitteinen.

Viikottainen saunapäivä saunan pesuineen, lämmityksineen ja puiden pilkkomisineen oli monen kävijän viikon ykkösjuttu. Ehkä eräällä tavalla minunkin. Saunalla onkin usein sama vaikutus kuin viinalla. Tulee puhuttua monia, arkojakin asioita, joita ei muuten puhuisi kenellekään. Lauteilla parannettiin itseämme, toisiamme ja välillä koko maailmaa.

Pitkäkatu 8 oli Jyväskylän kaupunkiseurakunnan päihde- ja kriminaalityön muoto. Pidin työstä, työnantajasta, työtovereista ja tekemisen kohteista eli asiakkaista. Alan miehistä ja naisista. Monella tavalla kaltaisistani. 

Aloittaessani oli kirkkoherrana ja seurakunnan pääpaimenena Raimo Pihkala, jota en tainnut tavata koskaan tai vain vilaukselta. Sen sijaan hänen jälkeensä tulleen Otso Sovijärven kanssa palaveerasinkin silloin tällöin.

Aivan erityisen lämpimänä on jäänyt mieleen hänen palautteensa Pitkäkadulla käynnistä. Otso sanoi, että teette täällä kertakaikkisen hienoa työtä, johon hänestä ei olisi. Se tuntui hyvältä ja ainutlaatuiseltakin. 

Kerran yhdessä tilaisuudessa seurakuntalaiset ruotivat perusteellisesti virsikirjauudistusta. Kenen mielestä oli nuotteja tai sanoitusta muutettu, lisätty joku virsi ja joku otettu pois. Toinen laulu laahasi nyt liikaa ja toisen mielestä liian vähän. Viimein Otso tähän: "En tiedä yhtään toista uudistusta kirkossamme, jossa olisi enemmän kuunneltu kirkkoväkeä kuin tässä. Joten rakkaat ystävät, sellainen virsikirja, millainen seurakunta." Se oli hyvin sanottu. Tätä olen monesti lainannut. Silloinkin, kun ajattelen eduskuntaa ja muita kansan valitsemia asioidemme hoitajia. 

Kirkkoherra antoi minulle myös luvan tehdä katulähetystyötä tarpeelliseksi katsomani määrän. Tällä oli tulevaisuuteni kannalta hyvin suuri merkitys.

Häivähdyksen sain kokea myös maallisemmasta Sovijärvestä Puistokadun Grilli Hermannin videovuokraamossa. Hyllyn välissä molemmilla oli kädet täynnä arkisempaa videoviihdettä. Johon hän hieman hämmentyneenä, että kun lapset haluavat katsoa. Näytin omaa vastaavaa nippuani todeten, että sama juttu ja iskin silmää. Siitä tuli meidän sisäpiirin tervehdyksemme. Kohdatessamme emme aina puhuneet, mutta silmää iskimme aina. 

Väärien valintojen asiantuntija * 71

Ehkä juodessani ja sen jälkeenkin koin, että läheiseni kärsivät elämästäni minua enemmän. Elintapani ei itseäni juuri haitannut. Olin tuulten kuljettamana menossa milloin mihinkin suuntaan. Kuljin elämääni vailla päämäärää eikä huolta huomisesta ollut. 

Tein paljon laittomuuksia, joilla rahoitin ison osan elämääni. Eniten petin yrityksiä, tuttuja ja tuntemattomia sekä varastin. Alkuaikoina en koskaan yksityisiltä, mutta myöhemmin kyllä. Esimerkiksi jokaisesta yli 3-vaihteisesta polkupyörästä, oli se lukittu tai ei, sai kaksi pulloa kirkasta viinaa mihin vuorokauden aikaan tahansa. Ei tarvinnut kuin varastaa, viedä ne jonnekin, soittaa missä fillarit ovat ja odottaa milloin juomat tulevat. 

Mutta oli siinä muutakin. Koin onnistumista pikkukonnana, joka hiveli nurin niskoin ollutta ja rakentunutta itsetuntoani. Vankilatuomioilta minut pelasti harkinta ja järjen himmeä kajo mihin ryhdyin, hyvä onni sekä laittomuuksia kanssani tehtailleet kollegat. Jotka kiinni jäätyään, eivät koskaan paljastaneet muita. Alan kielellä sanottuna eivät vasikoineet.

Koin olevani juovana alkoholistina urani huipulla alle 30-vuotiaana. Mutta yhä useammin pohdin, että tässäkö kaikki? Talous oli Liisan avulla ja kanssa turvattu, joten voisin juoda itseni helposti haudan lepoon. 

Aamuisin katsoin ikkunasta, että eikö maailmalla ole minulle enempää tarjottavana. Kunnes elämä alkoi kysellä lasin takaa yhä selkeämmin, mitä itselläsi on tarjottavana. Silloin pohdin ensimmäisiä kertoja vakavasti kuolemaa. En halunnut kuolla. Olin käsittänyt viimein yhden asian mitä en osakseni toivo.

Mutta en tiennyt mitä tahdon, sillä en ymmärtänyt mitä olen enkä varsinkaan miksi. Olin yhä pieni, onnettomalla itsetunnolla varustettu arka poika, joka koki olevansa vain päihdemaailmassa jotain ainutlaatuista. Olin kuitenkin tulemassa kulkemani tien päähän, sillä käsitin jokaisen kolon minussa täyttyvän päihteistä. En lähtenyt edes Liisan kanssa kylään, jos tiesin, että tarjolla ei ole kuin kahvia ja pullaa.

Pullo taskussa kuljin pitkin metsiä ja katuja koirani kanssa. Sille puhuin ja se ymmärsi. Kuten rakkaan koiran kuuluukin käsittää monet asiat ihmisperhettään paremmin. Viimein oli maljani täynnä ja päätin, että alkoholin on jäätävä, sillä vain ilman sitä tulee sisälleni tilaa löytää uusi My way - minun tieni. Olin karsinut elämästäni yhden väärän valinnan. 

En halunnut hylätä kavereitani enkä heidän hylkäävän minua. Kun istuin kantapaikkaani kahvin tai muun alkoholittoman juoman kanssa, saattoi joku mulkaista ja sanoa, että "hittoako täällä teet tai siihen istut, kun et edes juo". Olin tietämättäni tullut juomisestaan kärsivän omatunnoksi. Juova saattoi ajatella, jos katoan, lakkaa hänen omatuntonsa soimaamasta. Mutta en noussut, vaan vastasin: "Siksi istun, koska te olette parhaat kaverini eikä minulla muita ole."

Jonkun kuukauden kuluttua joku kysyi ensi kerran kahden ollessamme: "Olen huomannut, olet tosissaan muuttanut elämääsi. Miten pääsit viinasta eroon?" Silloin tiesin, että jokainen otettu ryyppy oli muuttunut pääomaksi ja näin tulevan tieni suunnan. Vaikka olin yksin sisimmässäni, olin onnellinen, onnellisempi ehkä kuin koskaan aiemmin.

Elämäni suunnan muuttaneita syitä on monia, joita kerron tähtien asentojen mukaan tässäkin kirjassa. Sen suhteen olen edelleen virran vietävänä. Pidän tältä osin laineilla lastuna olemisesta. 

Väärien valintojen asiantuntija * 70

On aika palata takaisin pieneksi hetkeksi Omakotikadun ympyröihin ja päiväkeskukseen. Jotenkin ahdistus sisälläni kasvoi, kun varsinkin talvisin kohtasin ihmisiä, jotka joukkomajoituksen sijaan valitsivat mieluummin kadun, porraskäytävän, ilmanvaihtokanavan suuaukon, yleisen käymälän tai minkä tahansa, joka toisi talvipakkaseeen edes vähän lämpöä.

Kykenen hyvin asettumaan heidän asemaansa, vaikka en ole joutunut juuri armeijan jälkeen jakamaan huonettani ja sen tuomaa yksityisyyttä vasten tahtoani muiden kanssa. Mutta koen sen tänäänkin itsekkäässä arjessani. Kun olen vaikkapa kurssilla, jossa on otettava huonetoveri hotellihuoneeseen, jaan sen pitkin hampain tutun kanssa. Mutta jos on mahdollisuus valita yhden hengen huone, teen niin, vaikka kyse ei olisi kuin yhdestä tai muutamasta yöstä.

Asuntolat ja yömajat ovat oma lukunsa, sillä jokaisessa on jotain kadun tai viidakon laeista, ovat sitten työntekijät minkälaisia työnsä osaavia ammattilaisia tahansa. 

Näytöt Omakotikadulla, keskellä muuta asutusta oli annettu ilman ainuttakaan valitusta. Joskus jopa päinvastoin. Kerran kuuntelin puolisalaa, kun pari naapurin rouvaa jutusteli keskenään. Toinen sanoi, että on hyvä kun nuo ovat täällä ja nyökkäsi mökkiimme päin. Kukaan ei uskalla enää riehua tällä kadulla. Ja toinen jatkoi, että joo, meidänkään pihasta ei ole enää sen jälkeen kukaan varastanut mitään.

Olin kiinnittänyt huomiota yhteen suureen omakotitaloon Sherwoodin puiston ja uimahallin vieressä. Se oli Pitkäkatu 8, minkä pihapiirissä oli myös pihamökki ja tiloja kolmessa kerroksessa saunoineen. 

Oli tullut aika mennä asuntoasiaintoimiston Tapani Karvalan ja Osmo Lemmetyisen puheille. Mukana valttikortteina olivat usean vuoden tekemisen jälki sekä lupaus, että nyt asuttaisimme 2-6 henkeä, jotka eivät selviydy itsenäisesti kaupungin vuokra-asunnoissa. Lisäksi tarjoamme 5 000-10 000 selvää päivää vuodessa. 

Lupasin myös, ettemme maksa vuokraa, mutta emme myöskään pyydä kaupungilta taloudellista tukea toimintaan. Vaan maksamme kiinteistö- ja ylläpitokulut sekä kunnostukset.

Me saimme paikan. Oli tullut muuton aika. Yhdessä koimme, että meistä oli tullut jotain enemmän kuin pelkkä Soinin rupusakki. Taakse jäi valtakunnan ensimmäinen päihdetyön päiväkeskus sekä kaikkien yhteisen mummon, Olgan tyhjänä ja alakuloisena seissyt pihamökki. Aika teki rakennuksille tehtävänsä kuten lemmikkieläinten hautausmaallakin usein. Nyt paikalla on uusi omakotitalo, jonka asukkaat tuskin tietävät paljoakaan osoitteen aiemmasta palvelutehtävästä. 

Väärien valintojen asiantuntija * 69

Kuiville Pyrkivien Tuki oli itselleni merkittävä yhdistys. Siinä toimiminen opetti, että maailma on täynnä rahaa, jonka järkevästä käytöstä osalliseksi voi päästä köyhäkin. Jos on esittää rahakirstujen päällä istuville hyviä, toimivia visioita ja kykyä markkinoida sekä toteuttaa niitä. Tämä oli aivan oleellista uudella tielläni.

Kun aikoinaan lopetin juomisen, tein inventaarion itseni kanssa. Kuten usein myöhemminkin. Tiesin monesta asiasta paljon, mutta vain yhdestä niin paljon, että siitä olisi pääomaksi tulevassa ammatissani. Suurin osa tietämisistäni ei kestänyt silloin päivänvaloa eikä kestäisi vieläkään. Nyt se kaikki on kuitenkin monella tavalla vanhentunutta. Paitsi eletty elämä, kokemus ja muistot. 

Nykyään tiedän alkoholin lisäksi melko tavalla alkoholittomuudesta, raittiudesta, mielen tasapainosta sekä asunnottomuudesta ja kodittomuudesta. Jotka kaikki ovat eri asioita. Kulkuri sanookin, että koti on korvien välissä. Asunnottomat ihmiset ovat vaihtuneet koiriin vailla ihmiskotia. Kulku- ja muut koirat antavatkin taipaleellani paljon sisältöä. Haukkuvatkin minua ihmisiä vähemmän. 

Merkittävää oli oivaltaa elon eväiksi, että ei tarvitse tietää mikä on oikein, jos oivaltaa mikä on väärä valinta. On kyettävä valitsemaan toisin, joka voi kylläkin olla aivan yhtä väärä tie.

Joku voi olla melkein kaikin tavoin leppoisa, vastuullinen ja hyvä puoliso sekä isä. Melkein tulee siitä, että hän tissuttelee joka ilta pullollisen viiniä. Kunnes mieheen iskee salama tai mikä lie ja hän lopettaa viininjuonnin. Tilalle tulee äijäseuraa siellä täällä, klubeja, vieraita naisia, kaikki harrastukset kodin ulkopuolella ilman perhettä ja ikuinen kiire. Varmuuden vuoksi hän antaa vähintään kerran kuussa kurinpalautusta vaimolle ja lapsille. Hän on karsinut yhden väärän vaihtoehdon elämästään, mutta tilalle on tullut ehkä jotain vielä huonompaa. Väärien valintojen karsiminen antaa kuitenkin mahdollisuuden etsiä uutta ja olla oman elämänsä tutkimusmatkailija hamaan tulevaisuuteen.

Kuiville Pyrkivien Tuki antoi minulle ensimmäisen tilaisuuden kurkistaa valtakunnan päihde-, kriminaali- ja asunnottomuuspolitiikkaan. Eräänkin kerran istuin sen edustajana Sininauhaliiton vuosikokouksissa takarivin taavina. Kuuntelin viisaita ja ajattelin huomaakohan joku joskus minut. Olin vain pieni, epävarma itseni yhtä epävarman yhdistyksen edustajana. Joka liittyi ehdotuksestani liiton jäseneksi, erosi sieltä koska olin siellä ja liittyi taas uudestaan.

Varoin visusti ylpistymistä, sillä siitäkin oli kokemusta omasta ja muiden maailmoista. Haluan, että minua ei erota päihdeongelmaisesta kuin yksi ryyppy. Siinä joukossa oli lapsuuden, nuoruuden ja vieläkin parhaaat ystäväni. Ne harvat, ketkä ovat elossa. Olen yksi heistä, joka osasi karsia elämästä yhden jos toisenkin väärän valinnan. Alkoholismin kanssakin pärjää loistavasti vain niin kauan kuin ei juo. 

Väärien valintojen asiantuntija * 68

Jyväskylän seudulla toimii pieni yhdistys, Kuiville Pyrkivien Tuki ry. Meitä oli kourallinen päihde- ja vankilatyön osaajia ja visiomme oli tehdä tai saada muuten asuntoja kodeiksi päihdeongelmaisille. Tie ei ollut helppo, sillä yhdistyksellä oli tyhjät taskut, kuten enemmän tai vähemmän sen puuhamiehilläkin. Naisia ei tainnut alussa ollakaan mukana. Enkä itsekään ollut perustajajäsen. Mutta lähdin savottaan, kun silloinen puheenjohtaja Markku Laukkanen pyysi.

Itselleni se oli henkisesti raskas taival, sillä tulin myöhemmin valituksi puheenjohtajaksi, kun Markku muutti paikkakunnalta. Olin tehtävään ehkä näkemyksiäni lukuunottamatta kaikilta osin liian pieni ja osaamaton, enkä voi katsoa juuri mitään ansiokseni oivan yhdistyksen toiminnassa.

Se rakensi muun muassa kolme rivitalokokonaisuutta päiväkeskuksineen Jyväskylän maalaiskuntaan. Yhden Vaajakoskelle, toisen Tikkakoskelle ja kolmannen Palokkaan. Ensimmäinenkään ei olisi lähtenyt liikkeelle ilman Simo Ristolaa, eikä olisi tullut valmiiksi ilman jälkeeni puheenjohtajaksi tullutta Juha Muilua. 

Kun päätin kirjoittaa kirjan, päätin myös, että korjaan tai täydennän itsestäni jotain julkaistua. Tässä yksi. Markku Leinonen teki valtavan työn kirjoittaessaan Kuiville Pyrkivien Tuen historiikin. Kirjassaan hän kuitenkin sen verran oikoo, jättää kertomatta tai yhdistelee asioita siten, että ne vääristävät tapahtunutta. Historiikissa hän kirjoittaa näin:

"Seuraavassa Katulähetyksen johtokunnan kokouksessa todettiin kuitenkin, että Kuiville Pyrkivien hallitus oli hylännyt Katulähetyksen tarjouksen.

Tässä  yhteydessä merkittävä seikka on se, että saman vuoden maaliskuussa Veljeskodin hoitokunnan dramaattisessa kokouksessa jouduttiin päättämään Simo Ristolan työsuhde Veljeskodin valvojana. Hoitokunnan puheenjohtajana toimi Jorma Soini.

Osa  Kuiville Pyrkivien tukijoukoista vastusti ilmeisen vahvasti esitettyä järjestelyä, vaikka osa sitä selvästi tuki. Näillä tapahtumilla oli vaikutuksia eräisiin suhteisiin sekä jäsenyyksiin tulevina parina vuosikymmenenä.

Jorma Soinin mukaan hän joutui kantamaan pitkään tapahtumien painolastia ja niiden olevan syynä vuoden 1993 kipeisiin tapahtumiin liittyen yhdistyksen hallituksen jäsenten valintaan." 

Kysymys ei ollut Katulähetyksen ehdotuksesta, jossa se olisi ottanut velat vastattavakseen ja saanut käytännössä puolet Kuiville Pyrkivien Tuesta hallintaansa. Ehdotus oli puheenjohtaja Juha Muilun, jonka hän esitti kahdenkeskisessä neuvottelussa minulle. Käsitin, että hänen yrityksestään pelastaa yhdistys voi nousta niin suuri myrsky, joka ei pysy vesilasissa. Missä saattaa mennä luottamus, vaikka maine lisääntyisikin. Totesin Juhalle, että on parempi, kun se silloin olen minä ja ehdotus on Katulähetyksen. Sillä jos sinä menetät hallituksesi luottamuksen, kaatuu koko toimija. Lupasin pitää salaisuuden ja viedä sen hautaan, jollen kirjoita kirjaa.

Toinen täsmennystä vaativa on Markku Leinosen tapa yhdistää asia Simo Ristolan työsuhteen päättymiseen. Tapahtumilla ei ole tekemistä toistensa kanssa. Ristolan työtoverit näyttivät toteen asioita, jotka olisivat ilman työsuhteen lopettamista johtaneet ostopalvelusopimusten päättymisiin Jyväskylän ja maalaiskunnan kanssa.

Joka tapauksessa minusta tuli myöhemmin puheenjohtajaksi tulleen Heikki Aarnin silmissä ja korvien välissä ei toivottu henkilö. Vaikka olin Kuiville Pyrkivien Tuen vuosikokouksessa heidän pyytämänsä Jyväskylän maalaiskunnan virallinen edustaja, hän uhkasi kokouksessa soittaa poliisit, jos en poistu. Kun en poistunut, hän keskeytti puheenjohtajana kokouksen. Seuraavaa kutsua ei minulle enää tullut. 

Väärien valintojen asiantuntija * 67

Palataanpa toviksi Reimaan alias Ärsiin. Hän oli venkulan maailmassaan paikallinen legenda jo eläessään. Miehellä saattaa olla eräänlainen ennätyskin vapauden kestosta. Päästyään kerran linnasta, ryösti hän ensimmäiseksi lähimmän kaupan ja jäi kiinni niin sanotusti rysän päältä. Siviilielämä kesti sillä kertaa alle puoli tuntia.

Silti hänellä oli hyvä sydän ja voi olla, että juuri sen Marko löysi ja koki. Ärsi oli ystäväni ja opetti minut tekemään kuparitöitä. Ja minä hänet tuohitorvia. Mutta maailmani on ristiriitaisuuksia täynnä ja kaksipuolisia kolikoita. Jos joskus olisin tarvinnut Liisalle turvamiehiä, olisi Reima ollut niistä yksi. 

Hänen elämään mahtui ainakin yksi suuri rakkaus. Anjaan, joka oli omissa kuvioissaan yhtä tunnettu. Hän soitteli minulle jatkuvasti milloin minkäkin asian vuoksi. Välillä löin luuria korvaan ja välillä en. Kunnes kerran oivalsin Anjan olevan ainut nainen elämässäni, joka soittelee minulle säännöllisesti päivin sekä öin. Sen kerroin lupauksen kera, että enää koskaan en sulje puhelinta soittaessasi.

Anjan ja Reiman rosoisessa rakkaudessa oli jotain hyvin kaunista. Ärsi oli vapautumassa Sukevan vankilasta ja olin sopinut hakevani hänet siviiliin. Siksikin, että he olivat luvanneet toisilleen avioliiton. Kun lähdin Anjan kanssa, oli kaikki valmista maistraatissa. Vastaavasti Ärsi oli luvannut minulle, että ennen vihkimistä emme pysähdy yhteenkään paikkaan, mistä saa alkoholia. Koko kotimatkan hän toivoi stoppia, että edes yksi olut. Pidin pääni, sillä se oli lupaukseni myös Anjalle.

Viimein olimme paikan päällä ja hyvin kauniiksi laittautunut Anja odotti sulhasensa kanssa vihkituomaria. Molemmat olivat hermostuneita, joka oli helppo ymmärtää. Ärsi sanoi, että vatsassa kiertää, on pakko käydä vessassa. Ja sinne mies meni, muttei tullut ulos. Aikamme odottelimme kunnes menin perään. Oli tyhjä toilet ja sen avoin ikkuna. Sulhanen oli paennut.

Mieleen on jäänyt Anjan sydäntä särkevä itku, kun hänen elämänsä suuri rakkaus oli karannut. Lohdutin halaten ja kyyneleitä häneltä pyyhkien sekä lupasin hakea tulevan puolison takaisin.

Arjesta irtaantuneet virkojensa haltijat ynnä monet muut olivat lehtien palstoja myöten ihmetelleet miksi Jyväskylän Kirkkopuisto kerää ryyppyporukoita. He eivät käsittäneet mitä seuraa, kun puiston yhdellä kulmalla on juoppoputka, toisella Alko, kolmannella sosiaalivirasto ja neljännellä pankki.

Joten sieltähän sulhanenkin löytyi, korttelin päästä maistraatista. Kirjaimellisesti talutin Ärsin korvasta takaisin morsiamensa viereen ja tuomarin eteen. Ja niin he lupasivat silmiin katsoen ikuista rakkautta ja saivat toisensa.

Tämä lyhyt rakkausavioliitto kesti heidän elämiensä loppuun saakka. Muistelen olleeni molempien hautajaisissakin. 

Väärien valintojen asiantuntija * 66

Aiemmin totesin olevani tarkka toisaalta sananvapaudesta ja toisaalta yksityisyyden suojasta. Siksi en mainitse nimiltä rosvoja, jotka murtautuivat kotiimme. Koska emme tehneet rikosilmoitusta emmekä edes tutkintapyyntöä, en hevin julkisesti sano silloin varkaaksi. 

Mutta yhden kolmesta kohdalla teen poikkeuksen. Hän oli Reima "Ärsi" Lehtonen. Minulle kovin rakas, lavean tien kulkija. Joka jostain syystä oli sitä Markollekin. Eräänkin kerran iltarukouksessaan hän huokaisi ylös taivaisiin, sinne missä oli Irmelikin, että "ota Ärsiltä viinanhimo pois".

Milloinkaan en ole tullut keskustelleeksi poikani kanssa millainen oli tai on hänen Jumalansa. Mutta ajattelen tietäväni jotain siitä. Ehkä se oli samanlainen kuin omanikin ollessani pieni lapsi. Äitini istuessa vuoteeni reunalla ristien kätensä iltarukoukseen: "Levolle lasken Luojani, armias ole suojani. Jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi." 

Nukahdin aina levollisin mielin täydellisesti uskoen ja ymmärtäen, että vaikka en aamulla heräisi, olisi kaikki hyvin. Olisin taivaassa, Jeesuksen luona ja siellä odottaisin vanhempieni, pikkusiskoni ja veljeni saapumista. Lapsen mieleni täydellistä Jumalaa en ole koskaan enää sen jälkeen löytänyt. Kun aikuisena, illalla tulee itselleni kuolema mieleen, pakenee levollisuus valon nopeudella jonnekin. Sinne menee myös maallisempi Nukku-Matti unihiekkansa kanssa. Joskus kestää tuntikausia vuoteessa pyörien, maailmankaikkeus mielessä, ennen kun saan uneni kiinni.

Ehkä anteeksiantoni on edelleen aitouden irvikuva, mutta yritän parhaani. Osin itsekkäistäkin syistä, sillä luulen, että anteeksiantamattomin sydämin saattaa asia tulla uudelleen esiin matkalla iankaikkisuuteen.

Mutta olen oikealla tiellä. Kerran olin töissä, kun Liisa soitti jostakin Markon tekemästä kolttosesta. Kotiin ajellessani ajattelin kiukkua täynnä, että odotahan pikku viikari, kunhan pääsen sinne. Mutta kun kotiportilla näin oven suussa syyllisen ja katuvan pojan, halasin häntä sanoen kyynelsilmin: "Annettu jo, annettu jo, unohda koko juttu". Eikä tapahtuneeseen milloinkaan palattu. 

Myös yhden kauneimmista anteeksiantamisen tapahtumista koin Markon kanssa. Biba-nimisen saksanpaimenkoiran jälkeen kodissamme oli saman rodun edustaja, Roope nimeltään. Kuoleman kielistä pelastamani sekin. Se oli ottanut ikävän tavan ja kävi silloin tällöin nipistämässä hampaillaan Markoa, usein reidestä. Kerran pyysin häntä riisumaan housunsa, jotta näkisin ihon. Ja kyllä, aivan kunnon hampaiden jäljet. Siinä hetkessä lupasin, että koira lähtee huomenna.

Luulen, että yön aikana Marko oli ajatellut, että lopetan tai lopetutan Roopen elämän. Kuten olisin tehnytkin. Aamulla tämä suurenmoinen poika kuitenkin halusi puhua kanssani: "Kuule Jorma, sinä olet usein sanonut, että jokainen ansaitsee uuden mahdollisuuden. Roope on purrut vain minua ja haluan antaa sille anteeksi sekä nyt sen uuden mahdollisuuden." Marko oli ottanut minut kiinni aiemmista ylevistä sanoistani, joiden takana olin kylläkin monesti seissyt. 

Niinpä otimme Roopen sohvalle väliimme ja puhuimme sille: "Olin jo päättänyt, että sinulle tulee lähtö tavalla tai toisella. Mutta Marko, jota olet ottanut tavaksi näykkäistä, haluaa jakaa sinulle uudet kortit. Joten saat Markon sinulle pyytämän, uuden tilaisuuden pitää hampaasi kurissa. Mutta vain yhden. Ymmärrä tämä, niin elämäsi jatkuu perheemme jäsenenä." Koskaan sen jälkeen Roope ei näykkäissyt enää ketään. 

Väärien valintojen asiantuntija * 65

Vaikka Heikkilä on edelleen lintukotoalue, jossa ei konnia tai ylipäätään häiriötekijöitä juuri näy eikä kuulu, emme niiltä täysin säästyneet. Päihde- ja kriminaalityöni jätti jälkensä. Varsinkin, kun yhdellä laidalla kulkevista moni oli kaverini, sillä siitä maailmasta olin itsekin tullut. Maailmasta missä ei niin hyvää ystävää ole, jolta ei päihteitä tai muuta omaisuutta vietäisi, jos sopiva tilaisuus tulee.

Kotiini olin tuonut ulkomaanmatkoilta alkoholia, jota en ollut tarkoittanut juotavaksi, vaan muistuttamaan menneisyydestäni. Pulloja silloin tällöin silmäilinkin ja ajattelin, ehkä joskus ääneenkin, että enää ette voi minulle mitään. Olin viimein käsittänyt, että piru ei istu pullossa, vaan sen ulkopuolella. 

Tieto kotonamme olevista juomista oli alan miesten ja naistenkin keskuudessa. Kerran poissa ollessamme kolme janoista miestä päätti tehdä keikan meille anastaakseen juotavat. Jos ei parempiin, niin ainakin juoviin suihin. Abloy-lukkoja ei tarvinnut edes murtaa, vaan avaamista varten oli aidolla murtomiehellä työkalunsa. Sitä sanottiin vempaimeksi, joka taisi olla kehitetty aikoinaan Turun Kakolassa.

Omalla laillaan hupaisaa oli, että kyseiset veijarit eivät löytäneet pulloja. Joten hyvitykseksi he koppasivat mukaansa radiokasettisoittimen ja jotakin muuta pientä. Mutta yhtä helppo kuin heillä oli varastaa omaisuuttamme, yhtä helppoa minun oli se jäljittää. Koska Liisakaan ei poliisijuttua vaatinut, laitoin kentälle ainoastaan viestin, että odotamme anteeksipyyntöjen kera tavaroita takaisin. Näin myös tapahtui. 

Mutta oloni ei siitä parantunut, vaan päinvastoin. Syytä ei tarvinnut kauaa etsiä, vaikka sisimpäänsä meneminen usein vaikeaa onkin. Sieltä löysin itseni Luojaakin suuremmaksi ylentäneenä. Hänen selkänsä takana pullistelin ja odotin, että ihmiset, joilla ei ole menneisyyttä muualta kuin laitoksista ryömivät luokseni. Katuvaisina pyytämään anteeksi vajavaisuuksiaan, rikkinäisyyttään sekä mieltensä sairauksia. Niistä minä heitä sitten korkeuksista armahtelin kantapää vuorollaan kunkin otsalla. 

Joku on sanonut, että pisin ja vaikein tie on mennä puoleen väliin inhokkiaan tai vihamiestään vastaan. Omassa maailmassani se ei ole näin. Vaan kävellä loputkin matkasta toisen luokse silloinkin, kun hän ei näe tarpeelliseksi liikahtaa piiruakaan suuntaasi. Ja antaa hiljaa sydämessään anteeksi toisen sitä koskaan tietämättä. Vaikka anteeksi saanut ei koskaan edes ymmärrä tehneensä väärin.

En juuri uskollani elvistele. Luojani on ja ehkä haluaa ollakin monelta osin maallisen elämäni suurin mysteeri. Mutta eikö juuri tätä puusepän Poika ristillä pyytänyt? Että saisimme anteeksi, vaikkemme ymmärrä mitä teemme. 

Väärien valintojen asiantuntija * 64

Jyväskylän maalaiskunta koneistoineen ja työntekijöineen huomioi usein yksittäisten kuntalaisten tarpeita ja toiveita. Vuosien ajalta muistissani on monta esimerkkiä.

En ollut vielä mukana kunnallispolitiikassa, mutta jostakin syystä tapasin kunnansihteeri Markku Ylikosken. Hänelle mainitsin, että Heikkilässä tonttimme ja viereisen tontin välissä on 5 metrin kaistale kunnan maata. Että jos sitä hieman siistisi ja tasoittaisi, pääsisivät kuntalaiset siitä luontoon eikä tarvitsisi loikkia kenenkään pihojen läpi. Eikä aikaakaan, kun miehet ja koneet mylläsivät tulevaa polkua. Samalla se toi väylän pyörätuolille tonttimme alaosaan. Muiden varjossa oma etu siis ketunhäntänä kainalossa, jonka Markku taisi kyllä ymmärtää.

Samoin oli kylällä olleen RC-autoharrastuksen kanssa. Ne ovat pieniä, kauko-ohjattavia autoja, joita Markokin harrasti. Kunta teki alueelle, leikkikentän viereen niille kilparadankin. Se oli hieno kokonaisuus. Pienemmät lapset puistossa, joku Pillilammella kalassa tai uimassa, jotkut autojensa parissa ja loput pallokentällä. Sekä aikuiset siellä joukossa. Itsekin olin Liisan kanssa kannustamassa välillä Markoa hänen "kisamatkoillaan" tai muuten vain radan reunalla. Tämä kilpailemisen muoto istui Markolle eikä hän ollut lajissa lainkaan huono.

Silloisen kuntani erinomaisuuden ymmärsin vasta myöhemmin lähdettyäni mukaan kantamaan vastuuta luottamushenkilönä. Se antoi uusia, hyviä mahdollisuuksia tutustua muiden kuntien toimintoihin ja käytäntöihin.

Leikkikentän vieressä oli talvisin luistinrata, jonka käyttöön Markoakin kannustin. Käytiin ostamassa jääkiekkomaila, kiekko ja ehkä luistimetkin. Ja sinne pikkumies meni muiden joukkoon luistimilla tai ilman mailansa kanssa. Ja tuli vähän ajan kuluttua takaisin mieli maassa. Kysyin, että mikä nyt. Johon Marko vastasi kysymyksellä, kun ei ollutkaan kivaa: "Miksei kaikilla voi olla omaa kiekkoa?" Lohdutuksen sanojen joukossa pohdin mielessäni, että se siitä ja joukkuepelaamisesta. Tämä kilpailumuoto vastaavasti ei sopinut Markolle.

Mutta partio oli meidän tai oikeastaan Markon juttu. Sitäkin tuin omalla tavallani. Moottorikelkalla olin useampana viikonloppuna muun muassa vetämässä hirsiä jään yli Karhujärven rannalle, tiettömän taipaleen taakse. Sinne he rakensivat oman karhunpesänsä. Samoin olin kelkan kanssa vetämässä Markon reellä lapsia milloin missäkin talvitempauksessa. Vaikka aika kultaakin muistoja, olivat nämä hienoja aikoja.

Väärien valintojen asiantuntija * 63

Elämä Jyväskylän maalaiskuntalaisena asettui nopeasti uomiinsa.  Vain yhden kerran koko aikana itselläni meni sukset ristiin naapurin kanssa.

Taisi olla Mänty nimeltään, paikallisen yhdistyksen aktiivi, joka keräsi nimiä vastustaakseen muutaman kilometrin päähän rakennusluvan saanutta Taulun sikalaa. Sanoin hänelle ulko-ovellamme, etten laita tuohon listaan nimeä. Johon hän, että mikset, kun kaikki muutkin ovat laittaneet. Jatkoin, että "siksi koska mielestäni maalla saa ja ehkä kuuluukin haista paska. Sikojenkin". Taisi mennä jokunen vuosi, kun Mänty vastasi tervehdykseeni kylän raitilla kohdatessamme.

Tapasin seuraavana syksynä myös linnuille kauraa hakiessani kyseisen maanviljelijä Taulun, joka sanoi oitis ulos tuvasta tultuaan: "Terve, kuulin ettette laittaneet nimiä perheeni leivän saannin estämiseksi. Joten kiitos siitä."

Ja jatkoi toisesta aiheesta: "Aina ei kuntakaan ymmärrä veronmaksajaansa, kun halusivat kaavoittaa tuossa olevat peltoni Alvajärven rantatonteiksi. Sanoin ettei käy. Sillä kun kysyin missäs minä sitten viljelen kauraa, niin eivät ne minua kuulleet. Tai ehkeivät käsittäneet koko kysymystä. Jotta olisinhan minä voinut ihmisille kotien paikoiksi pellon vaihtaa, jos olisi ollut osoittaa minulle uusi viljelyspaikka." Aito maajussi on maajussi, vaikka rypsiöljyssä paistaisi. 

Ei kelvannut sen jälkeen enää meiltä lintujen kauroista Taululle koskaan maksu. Ja kylkiäisiksi tuli ikuinen lupa moottorikelkkailla sikalan pihan läpi Peurungan kuntoutuskeskukseen ja Leppävedelle meneville reiteille.

Jyväskylän maalaiskunta oli hieno, kuntalaisia palveleva paikka. Kunnantalokin ihmisineen oli kuin kotiin tulisi. Luottamushenkilönä toimiminen lisäsi kotikunnan tuntua, vaikka en kerralla valtuustoon päässytkään.

Elävästi muistan ensimmäiset vaalit, kun lauantaisaunassa kotonamme tuumasin Liisan kanssa mitä teemme. Siellä ja silloin päätimme, että Jyväskylän  maalaiskunnan vihreät olemme me, kun ei muita ollut ja asetuimme omine valitsijayhdistyksinemme ehdokkaiksi. Liisa meni kirkkaasti läpi ja minä jäin rannalle ruikuttamaan.

Vaalimainosten laittaminen tolpiin molempien läpimenoon uskoen oli kevyttä puuhaa siihen verrattuna miten raskasta niitä oli yksi kerätä pois ympäri kuntaa. Oli vähän sama fiilis kuin viinakauppareissuilla aikoinaan. Tyhjien pullojen vienti oli paljon raskaampaa kuin poistulo täysien kanssa. Vaikka niitä olisi ollut sama määräkin. 

Väärien valintojen asiantuntija * 62

Kirjoitan kirjaani blogialustalle ja yön aikana Blogger toteutti uhkauksensa siirtää kaikkien kirjoitukset päivitetylle versiolle. Se saa aikaan uuden opettelua, jotta kaikki näyttäisi valmiina samanlaiselta kuin aiemmin tekemämme, lähes 3000 kirjoitusta.

Ehkä eniten haastetta tuo kuvien asettelu sekä rivivälit, sillä luulen, että kovin moni ei kirjaa kirjoita kämmenen kokoisella älylaitteella. Joita on kutsuttu myös matkapuhelimiksi. Mainittu blogialustakaan ei liene parhaimmillaan silloin. Mutta asioilla on taipumus järjestyä tavalla tai toisella ja siinä virrassa kuljen mukana.

Pohdin ennen ensimmäistäkään riviä monta vuotta hyvinkin tarkkaan monelta kantilta minkälaisen ja minkähenkisen kirjan teen, jos teen. Päädyin kirjoittamaan elämästäni, siihen liittyvistä läheisistäni, ystävistäni ja vähemmän ystävistä siten kuin olen heidät elämässäni kokenut. Toki jätän monia hammasten kiristystä edelleen aiheuttavia pois. Tai siistin ilmaisutapaani. 

Minut tuntevat tietävät, että voisin kirjoittaa myös sellaisista asioista tai siten, että vastaisin niistä raastuvassa. Mutta jos eloa riittää ja mieleni pahasti pahoitan, saatan kirjoittaa toisenkin kirjan. Jolle etsin julkaisutavan kuolemani jälkeen vastuuta paetakseni.

Ajatuksenahan se on mielenkiintoinen, sillä usein mehukkaimmat tarinat kulkevat juoruina selkiemme takana, joille emme voi mitään.  Mutta ei minua tosiaankaan eteenpäin kannusta muiden loukkaaminen, vaikken sille aina mitään mahda. Luulen, että vain harva onnistuu tekemään elämänsä niin näkymättömäksi, etteikö joku jossain siitäkin mieltään pahoittaisi. Sillä ihmisiähän ärsyttää sekin, kun joku ei tee mitään. 

Tarkoituksella en tölvi kirjassa ketään, vaikka korjaankin matkan varrella joitakin osatotuuksia, jotka minuun liittyvistä asioista on julkaistu. Pitäydyn hyvin tarkasti jokaisella olevan yksityisyyden suojan ja sananvapauden rajoissa.

Mainitsen useat henkilöt nimeltä, joskaan kaikkia en muista. Nimeltä mainituille olen pyrkinyt lähettämään otteen kohdasta tai muuten välittämään tiedon missä heidät on mainittu. Tarvittaessa korjaan kirjoittamaani ja joskus jätän nimenkin perustellusti pois, vaikka sen muistaisin.

Kotipihassani Jokilaaksossa on kaksi isoa, sinistä konttia, joita kutsun Muistojen merikonteiksi. Niissä on sisällä elämäni 70 vuoden historia, mutta harmiteltavan vähän vanhemmistani tai isovanhemmistani.

Mitä antaisinkaan muistoista tai tarinoista, jotka koskisivat sukuani äidin tai isän puolelta. Vaikka sen olisi kirjoittanut joku minua inhoava tai jota en olisi koskaan tavannut saati tuntenut. Ehkä kirjani löytääkin jonkun lukijan sen jälkeen, kun minusta on vain muistoja. 

Väärien valintojen asiantuntija * 61

Jos teemme sitä mitä olemme aina tehneet, saamme sitä mitä olemme aina saaneet.

Viime yönä päätin, että vielä syntymättömän poikani, Little Jorma Goza Soinin lisäksi kirjoitan toisellekin läheiselleni. Hän on myöhemmin juridisestikin pojakseni tulleen Markon ja hänen vaimonsa Päivin tytär, Sini Olivia. Lapsenlapseni siis. Ehkä sanon myös miksi hän on minulle etäinen läheinen, vaikka sydämessäni liki onkin. Toki toivon, että kirjan lukisi joku muukin.

Meillä oli tuttuja ja ammatikseen ihmisen mielen parissa työtä tekeviä. Liisalla koulutuksensa kautta ja minulla muuten vaan, jotka sanoivat neuvoa kysyessämme mielipiteensä. Ne olivat yhteneväisiä. Irmelin kuoleman todellista laitaa ei olisi hyväksi sanoa Markolle varsinkaan vielä, koska hän oli niin pieni ja tapahtumasta niin vähän aikaa.

Mutta he eivät jakaneet arkeamme. Joka kerta, kun televisiosta tai radiosta tuli jotain, jossa käsiteltiin itsemurhaa, ohjelma veti pientä poikaa puoleensa kuten sokeriliuos mehiläisiä.

Niinpä päätin puhua Markon kanssa. Tämän valinnan kanssa olin hyvin yksin, sillä Liisakaan ei osannut sanoa mikä olisi hyväksi tai oikein. Itse koin, että jokainen hetki nakersi päivä päivältä Markon luottamusta niihin kahteen aikuiseen, joiden piti olla hänen tärkein tuki ja turva tulevat vuodet. Aina aikuisuuteen saakka ja miksei puolestani sen jälkeenkin. 

Joten kerroin ja sanoin lisäksi, että hän oli ainut asia, joka sai äitisi ja siskoni voimat riittämään tähän saakka. Olit Irmelin elämän ainut tarkoitus. Lupasin myös, etten koskaan enää salaa sinulta ainuttakaan itseäsi koskevaa asiaa. 

Annoin Marko Kristianille kaksi muutakin lupausta. Sanoin, että kun olin ikäisesi, tekivät vanhempani ratkaisuja, jotka satuttivat minua sydämessä saakka vuosien jälkeenkin.

Paljon myöhemmin, itse asiassa vasta heidän haudallaan ymmärsin, että nekin he tekivät, koska rakastivat kaikkia kolmea lastaan yli kaiken. On kipeää huomata, kun vanhempien, omassa mielessä ollut täydellinen rakkaus muuttuu vajavaiseksi.

Lupasin, etten tee kertaakaan näissä asioissa samalla tavalla, sillä tiedän, että minulla riittää omiakin virheitä jaettavaksi. Toinen lupaus oli, että sinun ei tarvitse milloinkaan kokea enää kotona alkoholista johtuvaa turvattomuutta tai pelätä kenenkään juomista. 

Väärien valintojen asiantuntija * 60

Vaikka olenkin aina pitänyt lapsista, oli Markon tuleminen perheeseemme aivan erityistä. Toki olin nähnyt hänet aiemminkin äitinsa Irmelin kanssa. Mutta silloin hän oli yksi lapsi kahden serkkunsa kanssa. Läheinen ilman mitään erityistä. Mutta nyt tunteeni olivat kokosydämistä rakkautta ensi silmäyksellä. Saman koin ja näin Liisassakin. Marko sai rakastavat aikuiset tai vanhemmat, jotka tulisivat tekemään parhaansa.

Koskaan elämässäni en ollut kadottanut itseäni niin perusteellisesti kuin kahden ensimmäisen viikon aikana pienen pojan kanssa. Olin elämäni suurimman ja vastuullisimman, mutta myös merkityksellisimmän tehtävän edessä.

Silti tai ehkä juuri siksi tieni oli hukassa. En tiennyt olenko isän, vanhemman tai missä kasvattajan roolissa lieninkään ja kuinka siinä ylipäätään ollaan. Varsinkaan, kun minulla ei ollut mitään käsitystä kuinka Marko ajatteli ikuisesti kadoksissa olevasta, biologisesta isästään. Enkä tiedä sitä vieläkään. Enkä kyllä sitäkään mikä on ikuista.

Solmuni aukaisi kristitty nainen ja ehkä äitikin, jonka sukunimi saattoi olla Hongisto. Hänelle purin sydäntäni ja kerroin kadoksissa olevasta tiestäni. Kuultuaan eksyksissä olevaa ystäväänsä läpsäytti hän käsiään yhteen: "Voi kuinka suuri siunaus on saada lapsi, joka tarvitsee vanhempia. Yleensähän se menee toisinpäin. Vanhemmat tarvitsevat ja haluavat lapsia."

Hetkessä oivalsin, että niinhän se on. Olemme Liisan kanssa aikuiset, jotka olisi hyvä olla jokaisella lapsella. Naisen ja miehen mallit, joita voi parhaassa tapauksessa pitää ja kokea myös isänä ja äitinä.

En tiedä kuinka vaikea asia oli Liisalle, sillä halusimme Markolla säilyvän omasta, biologisesta äidistä kauniit muistot. Enkä tiennyt sitäkään mille paikalle Marko pienessä sydämessään laittoi minut. Kun hän huomasi joutuvansa mahdollisesti selittämään, sanoi hän meitä usein äidiksi ja isäksi. Kotona olimme aina Liisa ja Jorma.

Koin kuitenkin olleeni vastaus lapsen huokauksiin sinne jonnekin. Että hänelläkin olisi isä. Adoption jätimme kuitenkin Markon päätettäväksi sitten, kun hän ymmärtää asioistaan lähes aikuisen lailla. Ja haimme vain oikeuden päätöksen, jonka mukaan olimme Markon lailliset huoltajat ja holhoojat.

Irmelin kuoleman vuoksi hän sai myös henkivakuutuksesta korvauksen. Sillä koko rahalla ostimme Timattitalosta timantteja. En tiedä onko hän koskaan osannut arvostaa tätä muistoa äidistään tai ovatko timantit, lähes puolivuosisataa myöhemmin Markolla edes tallessa.

Väärien valintojen asiantuntija * 59

Vaikka loikin ajassa epäloogisestikin, on eilinen mennyt, huomisesta emme tiedä ja nyt on nyt. Eikä milloinkaan voi tietää mitä huominen tuo tullessaan. Sulkeutuvia ja avautuvia ovia, iloja, suruja sekä siltä väliltä kaikkea mahdollista.

Tänään arkkienkeli Mikaelin, lasten ja enkelien päivänä on hyvä ja sopivaa tuoda enemmän eläväksi silloin tällöin teksteissä vilahtanut Marko. Hieman yli vuoden minua nuoremman sisareni Irmelin poika.

Olimme Liisan kanssa halunneet lapsen, jota ei ilmaantunut eikä siunaantunut, vaikka siihen ei esteitä löytynytkään. Mikään pakkomielle se ei itselleni ollut, sillä ollessani alle aikuisen ikäinen, oli kodissani usein kesälapsia. Muulloinkin kuin kesäisin pitkiäkin aikoja.

Olin oppinut rakastamaan lapsia ilman, että sellainen pitäisi tehdä itse. Tai sitten rakkaus kaikkiin lapsiin on geeneissäni.

Korpintien synnyinkodissani äidilläni oli myöhemmin kotina piharakennuksessa kaksi huonetta. Kun hän muutti Tuuskotoon, asunnossa yöpyi silloin tällöin itseni lisäksi Hyrylässä käynyt siskoni poikansa kanssa.

Yhtenä aamuna veljeni sai surullisen viestin, Irmeli oli kuollut. Marko, joka löysi äitinsä kuolleena, kertoi sen näin: "Äiti otti taas illalla pillereitä ja kaljaa. Ja antoi sitten käteeni lapun sanoen, että jos äiti ei aamulla herää, vie tämä paperi naapuriin. Kun aamulla heräsin, laitoin korvan äidin tissin päälle ja kuuntelin tykyttääkö äidin sydän. Eikä se tykyttänyt. Mutta Jeesus pitää äidistä huolen taivaassa, kuka minusta huolehtii täällä?"

Irmeli vei mennessään tiedon lapsensa isästä hautaan, joten 6-vuotiaasta pojasta tuli sinä yönä orpo. Tähän veljeni Reijo, että mitä nyt tehdään? Muistelen Markon naapuriin viemässä lapussa olleen muun muassa toivomuksen, että huoltajuus ei päätyisi kenellekään sukulaiselle. En tiedä miksi, mutta toive ei toteutunut. 

Liisalle kerroin tapahtuneen omalla, usein oudolla tavallani: "Yleensä vanhemmat saavat aikaa valmistautua ainakin yhdeksän kuukautta, mutta näin ei ole nyt. Enkä voi mitenkään mennä sanomaan Markolle, että voit tulla meille toistaiseksi, sillä pienellä pojalla on hylkäämisen kokemuksia ollut riittämiin."

Iltaan mennessä Liisa oli asian osaltaan käsitellyt ja sanoi minulle: "Mene sanomaan Markolle, että uusi koti on luonamme ja oma huone odottaa uutta perheenjäsentä."