Sivun näyttöjä yhteensä

torstai 13. joulukuuta 2018

Filippiinit, osa 12

jormas: Osasta 11 sain poikkeuksellisen paljon palautetta. Yhtä lukuun ottamatta hyvin myönteistä. Mutta kielteinen palaute oli tärkeä. Oppiakseni mitä on opittavissa, mutta palaute laidasta laitaan on hyvän kirjoituksen merkki. Blogi ihastuttaa ja vihastuttaa, kuten toivonkin.

Joku kantoi huolta, etten kokemani perusteella pitäisi koko maata huonona tai jotain sinne päin. En todellakaan, sillä tämä on hieno maa ja suurenmoiset ihmiset. Kuten laillaan kaikki käymäni maat. Romaniassa Afrikkaan ja Yhdysvalloista Kolumbiaan sekä Brasiliaan. Kerron kuten koen, en miten muut kokevat tai miten minkäkin asian tola todellisuudessa edes on.

Tämä ainoa kielteisen palautteen antaja väitti minun luoneen kuvan paskasta maasta. Tähän puolestani väitän, ettei hän ole ymmärtänyt kirjoittamaani tarkoittamallani tavalla tai ei ole edes lukenut kuin sieltä täältä valikoiden. Sanovat myös pirun lukevan Raamattua samalla tavalla.

Jollekin itseni lisäksi lupasin kirjoittaa kokemastani yhteisöllisyydestä, josta oletin ja oletan tietäväni jotain erilaisissa yhteisöissä monta vuosikymmentä eläneenä ja asuneena.

Mutta mitään nyt kokemaani en missään ole tavannut. Olen myös tehnyt vääriä arvioita ja kirjoittanutkin niistä.

Sanoin esimerkiksi kerran, ettei näin tiiviissä yhteisössä ole sijaa pitkälle vihanpidolle. Olin väärässä, sillä nyt olen tavannut yhteisön jäseniä, jotka eivät ole sanoneet sanaakaan naapurilleen 2-3 vuoteen. Usein syynä on kateus tai mustasukkaisuus. Tai molemmat. Aiheellinen sekä aiheeton.

Mutta olen myös ollut syntymäpäivillä, joille sankari on tehnyt kattilallisen spagettia. Juhlat, joissa hän itse ei istu juhlakaluna, vaan kiikuttaa ruokalautasia naapureihin kunnes kattila on tyhjä.

Olen myös seurannut kuinka kujan yhteisellä kaivolla ja pesupaikalla sopu löytyy aina yhden käsipumpun alta.

Tai kuinka luontevaa on hakea naapurin "olohuoneesta", nurkan vesihanasta vettä ämpäreillä, sillä läheskään kaikilla ei ole tätä ylellisyyttä saati toilettia.

Olen myös nähnyt kuinka monta eri rakastavaa ja suukottelevaa syliä pieni lapsi kiertää päivän mittaan. Niin isompien lasten kuin naisten ja miestenkin.

Olen myös nähnyt kuinka alle 10 neliön maalattialle peiton päälle asettuu vieri viereen nukkumaan isoäiti, tytär ja hänen noin kymmenen vuotiaat tyttäret.

Mutta kaikkea en ole nähnyt. Kuten yhtään ikkunalasia. Vain luukkuja, verkkoja ja kankaita niiden edessä

Ja nyt olen myös kokenut mitä minulle tapahtuu, kun lopetan tasapuolisen taloudellisen tukemisen. Ehkä kirjoitan seuraavalla kerralla siitä, jos selviän hengissä keittämästäni sopasta.

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Pimeät jalankulkijat

päivis: Ilman heijastinta kulkeminen on aikaisemmin mielestäni ollut asia, joka ei voisi vähempää kiinnostaa. Jokainen ottaa itse riskin, jos ei pimeällä käytä heijastinta. Nyt viimeistään olen tajunnut, että kyse ei ole vain jalankulkijan yksityisasiasta.

Ajan työvuorossa suunnilleen 200-300 kilometriä. Suuri osa siitä on ajoa keskustojen ja asuinalueiden pienemmillä ja isoimmilla kaduilla. Vaikka yritän olla tarkkana, olen aina vain vakuuttuneempi siitä, että joku päivä tai yö törmään johonkin pimeänä liikkuvaan jalankulkijaan. Ja todennäköisesti se tapahtuu suojatiellä, jossa jalankulkija on kuningas.

Ilman heijastinta liikkuminen ei siis todellakaan ole yksityisasia.

Pahimpia ovat sateiset kelit, mutta pimeä on tietysti aina pimeä. Jalankulkija (minä mukaan lukien) ajattelee helposti, että kun itse näkee lähestyvän auton, kaikki on hyvin. Ja jatkaa siksi matkaa luottaen muun muassa siihen, että kun astuu suojatielle, autoilija lainkin mukaan pysähtyy ja antaa tilaa jalkaisin liikkuvalle.

Mutta kun auton ratin takaa on aivan mahdoton havaita tummissa vaatteissa kulkevaa!

Tämä Itä-Suomen poliisin Facessa julkaisema kuva osoittaa hyvin, miten
tummissa vaatteissan ilman heijastinta liikkuvaa jalankulkijaa on huono tai jopa
mahdoton havaita. Tuo liivi on hyvä, mutta jos olisi edes joku heiluva heijastin.

Jonkinlaisen oman seurannan perusteella väitän, että suurimmalla osalla jalankulkijoista ei ole minkäänlaista heijastinta. Tai sitten se on niin heikkoa laatua tai pieni ja kenties ihan väärässä paikassa, ettei siitä ole mitään hyötyä.

Jos jalankulkijalla ei ole heijastinta, hänen havaitsemistaan auttaa joskus se, että kävelijällä on vaikka vaalea käsilaukku tai kengät. Muuten jalankulkijan yleensä näkeekin vasta aivan läheltä.

Kerran näin lähes koomisen näyn, kun jollain oli valkopohjaiset lenkkarit mutta muuten mustat kamppeet päällään. Näytti aivan siltä, että kengän pohjat kulkevat yksinään jalkakäytävää pitkin.

Värilläkin on siis väliä, mutta tunnetusti me syksyn tultua alamme takuuvarmasti pukeutua tummiin ja mielellään kokomustiin vaatteisiin. Ja jos kyse ei ole ulkoiluvaatteista, silloin niihin hyvin harvoin on ommeltu mitään heijastavaa materiaalia. Sellaiset turvatekijät tuskin tuntuisivat kovin muodikkailta.

tiistai 11. joulukuuta 2018

Filippiinit, osa 11

jormas: Jatkan Thaimaan ja Filippiinien eroista ja siitä kuinka uskonto vaikuttaa arkeen ja juhlaan. Sitä se tekee Suomessakin, mutta emme tule sitä ajatelleeksi.

Sain chatviestin: "Nyt selvisi tämä naapurin karaoke... Ei oo syntymäpäivä eikä mitään tekemistä joulun kanssa vaan nyt on 40 päivää siitä kun talon isäntä ampui itsensä.. Perinteitä kunnioittaen.. En tiedä onko tämä filippiiniläinen vai katolilainen perinne."

Ja sain toisenkin chatin:" Kaverit olivat voittaneet tuossa Filippiinien Casinolla vähän hilloa. Euroissa toinen 5000 ja toinen 7000. Henkilökunta sanoi, että teidän pitää palkata vartija, sillä ette selviä hengissä muuten hotellillenne. Jatkaen, että edelliset voittajat ryöstäjät ampuivat juuri tuohon Casinon eteen". Aika tylyä ja turvatontakin siis.

Buddhalaisuuteen ei oikein istu uhkapeli vaikkakin taitaa olla niin, että Thaimaan temppelit ovat maan uhkapelin mekka. Filippiineillä sen sijaan, katolisessa maassa lapsetkin pelaavat korttipelejä rahalla.

Hyvä suhtautuminen roskaamiseen on molemmissa maissa yhtä onnetonta, joskin yritystäkin on. Muovipussien ja - kassien käyttö on yhtä vastuutonta. Täällä ollaan samassa pisteessä kuin naapurissakin. Saattaa löytyä roskien lajitteluastioita, mutta ei lajittelua. Kaikki astiat ovat sekajätteiden täyttämiä.
Joskin köyhyys pitää huolen siitä, että kaikki jäte ja roska, joista on saatavissassa joku kolikko, ei päädy kaatopaikoille.

Thaimaahan verrattuna tämä maa tai ainakin Angeles City on jotenkin karumpi ja tylympi kuin Pattaya. Ihmiset ovat vähän epäilevämpiä ja hymyttömämpiäkin. Avoimempia he ovat kylläkin viemään turisteilta ylimääräistä tavalla tai toisella.

Köyhien alueella olen viettänyt nyt kolme viikko tuntikausia joka päivä. Köyhyyden sisältä olen löytänyt sen kauneuden, jota lähdin etsimään, mutta myös rumuuden. Olen nähnyt kateuden, olen nähnyt ahneuden ja olen nähnyt isien sekä äitien ryyppyillat ja -päivät. Olen nähnyt koronkiskonnan ja mustasukkaisuuden ja kuinka ihmisten käytös minua kohtaan muuttuu, jos ja kun minulta ei saa rahaa.

Vain koirien ja lasten käytös pysyy entisellään. Lapset heilauttavat kättä yhtä iloisesti ja sanovat helou Tsorma tai pai pai Tsorma.

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Öiset kaupunginosat

päivis: Olen viime aikoina kulkenut pääkaupunkiseudulla ja sen lähikunnissa lähinnä vain pimeinä vuorokauden aikoina. Menen töihin auringon laskun aikoihin ja lopetan työt pimeällä. Päivän pituushan tällä hetkellä on vain kuutisen tuntia. Pimeällä kaikki näyttää toisenlaiselta kuin päiväsaikaan. Monia uusia kaupunginosia olen myös nähnyt vain öisin.

Erityisesti olen huomioinut sen, että uusille alueille rakennetaan nykyään mielellään korkeita kerrostaloja, joita on aivan vieri vieressä. Olen kuitenkin tottunut Helsingissäkin lähiöiden rakentamistapaan, jossa kerrostalot on sijoiteltu väljästi ja rakennukset ovat ikään kuin puistojen keskellä. Tosin, nykyään ollaan kovasti kannustamassa lisärakentamista vanhoillekin alueille.

Jätkäsaari ja Kalasatama saattavat olla esikuvia esimerkiksi Kivistölle ja Keimolan alueelle kohonneille kerrostaloalueille. On hiukan hämmentävää löytää lähes metsän keskeltä tiheään asuttuja "pikkukaupunkeja".

En ole ihan varma, onko kyseisillä alueilla vielä edes kohtuullisia palveluja asukkaille, joita korkeissa kerrostaloissa on tuhansia, kenties enemmänkin. Ehkä edelleenkin voidaan puhua nukkumalähiöistä, joissa ei ole juuri muuta kuin se oma koti, josta aamulla lähdetään töihin ja jonne palataan illaksi. Viikonloput mahdollisesti vietetään muualla kauppoja kierrellen tai huvittelemalla kuka milläkin tavalla.
Pitää tyytyä tällaiseen kuvituskuvaan kun
yöllisistä kaupunginosista minulla ei ole
ainuttakaan kuvaa käytettävissä. Auton
valoissa otettu kuva on kotitieltämme 
lumisateen jälkeen. Metsän eläimet ovat
käyneet tassuttelemassa ennen tuloani. 

Olen huomannut myös, että Helsingin Malmi on jäänyt minulle täysin tuntemattomaksi kaupunginosaksi. Ja sitä se on kyllä edelleenkin. Malmi on minulle tarkoittanut lähinnä hautausmaata ja pienkoneiden lentokenttää, joka sekin on kohta taakse jäänyttä elämää, kun alue kaavoitetaan asuinrakentamiselle.

Malmilta ja monelta muulta pääkaupunkiseudun asuinalueelta löytyy paljon mielenkiintoisia kadunpätkiä paikoin hyvinkin iäkkään näköisine omakoti- ja pienkerrostaloineen.

Eräällä yöllisellä kyydillä asiakas ihmetteli takapenkillä, kun jollain pientaloalueella omakotitaloja on alettu rakentaa aivan kadun varteen. Samaa olin itse ihmetellyt jonain aikaisempana yönä tai iltana. Kuka niistä enää pystyy pitämään kirjaa, kun kaikkina työtunteina on pimeää. Ei sentään pilkkosen pimeää, sillä suomalaiset ovat selvästi innostuneet valaisemaan pihoja ja parvekkeilta hieman amerikkalaiseen tyyliin. Vaikka valot ovat joskus vähän mauttomiakin, ovat ne kuitenkin piristävä lisä tänne pohjoisen pimeään.

lauantai 8. joulukuuta 2018

Filippiinit, osa 10

jormas: Jossain mutkassa sanoin, että kaikki ei ole Filippiineillä kaunista, vaikka katsoisi millaisten lasien läpi. Tällä kertaa kirjoitan siis kauniista ja vähemmän kauniista. Minulle sopii erimielisetkin kommentit ja korostan sitä, että kirjoitan miten olen nämä itse kokenut.

Ja aloitan koirista. Ihmisten kanssa sekä vapaana kadulla elävistä. Joskus sanoin, että tiedän monesta asiasta jotain, mutta vain viinasta ja viinattomuudesta niin paljon, että voisin sanoa olevani ammattilainen. Nyt taidan viimein lisätä siihen koirat. Tarkemmin sanottuna vailla ihmiskotia olevat rotujen koirat. Rotukoirista tiedän edelleen aivan liian vähän kyetäkseni niistä edes keskustelemaan. Koiran ihmisen yhteinen taival taitaa muuten olla 14 000 vuotta vanha, joten on siinä historiaa melkoisesti.

Thaimaassa mainitut koirat ovat ainakin Angeles Cityn koiriin verrattuna lähes koirien paratiisissa. Mainitussa kaupungissa ihmisen koirakin elää huonommin kuin Pattayan katukoira. Ei ole lainkaan harvinaista nähdä metrin kettingissä koira kiinni yötä päivää päivästä toiseen. Ja kovin nälkiintyneitäkin ovat. Katukoirissa, joita on vähemmän kuin Pattayalla, on se ero, että näitä ei juuri voi ihminen koskettaa. Ovat niin arkoja ja epäluuloisia. Varma merkki huonosta kohtelusta.

Sillä saattaa olla myös merkityksensä, että Thaimaassa hallitsevan filosofian tai uskonnon mukaan saatat koiraa potkaistaessa tehdä sen kuolleelle isoäidillesi, joka on uudelleen syntynyt koiraksi. Katolisessa maassa voit huoletta syödäkin uudelleen syntyneen isoäitisi. Sitä ei ainakaan uskonto estä

Seksiä ei taatusti tyrkytetä missään eikä sitä ole esillä edes mainoksissa. Paitsi tietysti tyttökaduilla. Myös lapsia suojellaan seksiltä tosissaan ja yhteisvoimin.

Kadut ja varsinkin olemattomat jalkakäytävät ovat kehnot, joilla ei aina pysty kävelemään terveillä jalollakaan saati pyörätuolilla. Silti jossakin on myös liikuntarajoitteisille sopivia toiletteja. Jotka kyllä ovat sangen usein muussa käytössä.

Humalaisia ei varsinkaan päiväaikaan kaduilla juurikaan näe. Ehkä siellä missä on paljon juomapaikkoja saattaa tämäkin väittämä saada kolauksen. Ottamisen taito on täälläkin hanskassa ja luulen, että naisten ja miesten juomisen ero on täällä Suomea suurempi.

Mielestäni oikein mukava kaupunki, jonne saattaisin tulla uudelleen. Meikäläisen rahamassille on kuitenkin kuukauden asuminen sen verran kallista lystiä, vaikka asuisi laillani halvemmassakin paikassa. Ja hotelli Fensonista kertakaikkiaan loistavine henkilökuntuneenn pidän paljon.

perjantai 7. joulukuuta 2018

Taksin ratissa Itsenäisyyspäivänä

päivis: Eilen oli työvuoro, joten Linnan juhlat jäi näkemättä Nyt aamulla herättyä yritin katsella niitä Areenalta, mutta eihän se ole sama kuin livelähetyksen katsominen. Ratin takaa arvioituna eilinen ei juuri normitorstaista eronnut. Hiljaisempaa oli kuin etukäteen kuvittelin.

Tästä se työvuoro taas alkoi. Mukava alkutervehdys
Lähitaksin ajovälityslaitteella.
Jostain syystä lentomatkustajiakin oli eilen liikkeellä vähemmän, joten minulle riitti yksi käynti lentoasemalla, josta vein asiakkaan suhteellisen lähelle. Poikkeuksellisesti kukaan ei tuntunut haluavan Espooseen, ei ainakaan minun matkassani. Hyvä oli, ettei Helsingin keskustakaan kiinnostanut ketään. Siellä kun tuntui olevan riittämiin kaikenlaista ruuhkan aihetta.

Kapakatkaan eivät näyttäneet pullistelevan Itsenäisyyspäivän juhlijoita. Pikkuhiprakassa olleita asiakkaita oli tavanomaisen verran.

Jos jonkun johtopäätöksen illan asiakkaista haluaisi vetää, sen mukaan suomalaiset mielellään menevät sukuloimaan, kun Suomi juhlii vuosiaan. Ehkä yhdessä koettava Linnan juhlat on se juttu, jonka vuoksi on mukava kokoontua yhteen. Ainakin takapenkiltä kuulemani perusteella voin varovaisesti arvioida, että näin on. Muuta en toisten ihmisten juhlapäivän sisällöstä osaa sanoakaan.

Yksi hauska erikoisuus työvuoron aikana tapahtui. Hain asiakkaan Vantaalta, alueen nimi taitaa olla Veromies. Katu, jonne taksi tilattiin, on jo entuudestaan tuttu. Vein asiakkaan Tuusulaan saunomaan. Myöhemmin yöllä sain ajovälityslaitteeseen tilauksen, jossa oli tuttu osoite Tuusulassa. Harvinaista. Saman illan aikana juuri minulle sattuu ajotilaus samalta henkilöltä. Hän tietysti halusi takaisin kotiinsa eli samaan osoitteeseen kuin mistä hänet aiemmin illalla hain.

Tämä nyt tietysti on sattumaa, mutta erityisen hauskaksi sen tekee eräs aiemmin syksyllä tapahtunut kyyti. Tai kaksi kyytiä. Silloinkin sain tilauksen, jonka määränpää oli tuo Veromiehessä sijaitseva katuosoite. Vein sinne työpaikaltaan kaksi nuorta miestä. Myös silloin sain myöhemmin illalla uuden tilauksen ihan samaan osoitteeseen, ja eikö vain ollutkin niin, että pihassa odottivat kyytiä lentokentälle nuo kaksi työteliästä nuorta miestä.

Kaksi mukavaa yhteensattumaa siis saman illan aikana: samat asiakkaat ja nyt toistamiseen samalta kadulta, taisi jopa olla samalta isolta kerrostalojen pihamaalta.

Ihan pelkkää hupia työvuoro ei ollut. Lähitaksi on kehittänyt sovelluksen, jolla asiakas voi maksaa matkan sopimushinnalla taksin tilatessaan. En ollut varautunut tuohon riittävästi.

Normaaliin tapaan tulostin tilauksen paperille ja katsoin siitä vain osoitteen, jossa asiakas odottaa. Ja vilkaisin osoitetta, jonne hän oli kertonut menevänsä. En huomannut mainintaa maksetusta ajosta, joten laitoin mittarin normaalisti päälle. Asiakaskaan ei sitä ihmetellyt. Vasta perillä hän mainitsi, että on jo maksanut matkan. No niinpä. Minun moka, jota sitten yritin ajon jälkeen selvitellä.

Ei selvinnyt loppuun asti sillä istumalla, joten taksi-isäntä joutuu tänään soittelemaan Lähitaksin maksuselvitykseen, jossa asia voidaan korjata. Miksikö en soita itse? No siksi, että tuo asioita oikaiseva paikka ei ole enää auki, kun työvuoroni alkaa. Kaltaiselleni perfektionistille tällaiset ovat hammasten kiristelyn paikkoja.

torstai 6. joulukuuta 2018

Filippiinit, osa 9

jormas: Olen nyt kirjoittanut monta blogia, joiden syvimmiksi asioiksi olen tarkoittanut köyhyyden ja sen sisällä olevan rakkauden. Joku on ymmärtänyt ja joku ei. Joku palautteessaan sanoi sanojani ja kuviani sosiaalipornoksi. Mielipidettä lukiessani ajattelin, että niinpä niin. Sopivaa on katsoa Linnan Itsenäisyyspäivän juhlia, muttei aineellisen köyhyyden täyttämää arkea.

Mutta yhtenä päivänä en ollut köyhä enkä kipeä, sillä täällä tutuksi tullut uusi ystävä otti yhteyttä. Jota hän oli tehnyt jo aiemminkin ollessasi Thaimaassa. Ja varoitteli edelleen, että älä mene Pampangin Purokiin.

Lupasin pyynnöstä kirjoittaa päivästä, jolloin varsinkaan hän ei ollut köyhä eikä kipeä. Ainakaan ennen seuraavaa aamua. Lupasin myös, etten kerro hänen nimeään enkä taida kertoa kansalaisuuttakaan. Joten hän olkoon mister M maailmalta.

Joka tapauksessa hän karautti tricyklellä hotellilleni ja siitä se alkoi. Tosin ei hänellä, sillä samaa vauhtia mister M oli painanut koko viime yön. Ja ehkä vähän kauemminkin.

Ensimmäisen oluen hän otti altaani baarissa. M:lle yksi olut tarkoitti joka baarissa kahta olutta tai enemmän. Ja minä join one big sodawater, joita niitäkin meni yhden sijaan aika määrä.

Baareista jäi mieleen kolme asiaa eniten. Paljon olutta, paljon tyttöjä ja paljon australialaisia. Yhtä baareista mister M maailmalta sanoi Konttorikseen, koska siellä saa istua rauhassa. Mutta niin sai muissakin. Paitsi yhdessä. Jossa opin, että tytöt voivat harjoittaa ammattiaan ainakin ikäisekseni. Sen sijaan ei selvinnyt mihin ikänsä ruumiillista työtä tehnyt ulkomaalainen tarvitsee konttoria Angeles Cityssä. Mutta hauskaa oli ja mister M osoittautui oikein mukavaksi kaveriksi ja oivaksi hauskanpitäjäksi.

Alkukierroksella hän sanoi, että joskus tulet käymään kotonani. Ja jokaisen oluen jälkeen hän oli yhä varmempi, että se joskus on tänään. Joten sinne mentiin.

Jo matkalla hän varoitti, että vaimo on yleensä karheana hänen vieraistaan. Kuten olikin. Hän touhusi tiukka ilme kasvoillaan lieden ääressä eikä sieltä hymyä irronnut. Mutta kävelin hänen luokseen, tarjosin kättä ja sanoin, että helou, en juo koskaan enkä ole humalassa. Hän kääntyi, katsoi minua kauniilla silmillään ja kysyi jäänkö syömään. Hieno ihminen sanon minä.

Ruokapöydässä mister M sanoi vaimolleen, että hän on ehkä päättänyt lopettaa juomisen. Ja on aloittanut sillä, että on tuonut kotiinsa ensimmäisen suomalaisen, joka ei ole päissään. Ajattelin, että ainutlaatuisen varovainen aloitus.

Aamulla soittelin, että mikä on olo ja elo. Oli kuulemma hyvä ja kysyi, että olinko vielä heillä, kun hän haki yhdekseltä kaupasta pullon whiskyä. Sanoin, etten ollut, mutta viideltä olin, kun hait kolmenvartin whiskypullon. Maksoi muuten 2-3 euroa, mutta tietty pesoissa.

keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Luontoseurantaa

päivis: Suomessa on paljon mielenkiintoisempaa tarkkailla luontoa kuin Thaimaassa. Siellä sää ja luonto on ympäri vuoden lähes samanlaista. Kesällä sataa enemmän, mutta luonto on vihreä läpi vuoden. Joskus tuntuu, että lehdet putoavat vain plumeriapuusta tai -pensaasta. Ja hetken päästä kasvavat sinne taas uudelleen.

Nyt on joulukuu, mutta sitä ei ihan heti arvaisi. Muistan miten joskus itsenäisyyspäivänä on satanut tosi paljon lunta. Tänään on satanut vettä ja vähän räntää. Lumeksi se ei huomiseen mennessä muutu millään ilveellä.

Marraskuussa on enimmäkseen ollut pilvistä, mutta välillä kirkas sininen taivas on yllättänyt. En kärsi kaamosmasennuksesta, joten harmaa sää ei kauheasti harmita, mutta mielelläni tietysti näkisin täälläkin auringon. Edes hetkittäin. Päivän pituus on tällä hetkellä alle kuusi tuntia ja siitä se vielä lyhenee ainakin jouluun saakka.


Eilen pilvet olivat tosi matalalla. Harmaata maisemaa pilkuttivat vain liikennevalot ja autojen perävalot. Myllykylän yli laskeutuvia lentokoneita ei juuri sumun seasta näkynyt. Vain ääni kuului.

Jokilaaksossa Jokilampi on jäätynyt, mutta luistelemaan en ole sinne yksikseni uskaltautunut. Mieli tekisi kovasti. Tänään jää olikin sitten jo veden peitossa eilisillan ja yön sateen jäljiltä. Eipähän tarvitse haikailla luistelemisen perään eikä miettiä, kuka tulisi pelastamaan, jos jää pettäisikin. Tuusulanjärvellä matkaluistelijat ovat jo olleet vauhdissa. Ja kuinkas kävikään? Joku yksinäinen luistelija on kuulemma hukkunut railoon.

Linnunlaulua ei juuri kuule. Pihassa käy vain satunnaisia pikkulintuja. Hyrylän keskustassa sen sijaan näin tänään valtavasti naakkoja. Olivat tosi rohkeitakin. Uimahallin risteyksessä naakkalaumalla ja Suzukilla, talviautollamme, oli läheltä piti -tilanne. Eivät naakat taida tuntea liikennesääntöjä.

Pari päivää sitten näin hieman minkiltä vaikuttaneen vipeltäjän Purolammen rantajäällä. Peurat ovat myös poikenneet useasti lähes pihaan asti. Tavaksi onkin tullut vilkaista monta kertaa päivässä Rantabulevardin suuntaan, josko siellä taas olisi nelijalkaisia kulkijoita.


Puita on syksyn aikana kaatunut paljon. Enimmäkseen suuria puita. Satakielipuistoksi kutsumallamme alueella joen toisella puolella on ainakin kymmenkunta koivua mennyt juurineen nurin. Onneksi ovat kaatuneet kylän suuntaan. Muuten olisivat voineet tukkia meidän kotitiemme.

tiistai 4. joulukuuta 2018

Filippiinit, osa 8

jormas: Voi olla, että tämän alun olisi voinut jättää kirjoittamatta, sillä elämäni tärkeimpiä asioita ei ole oman eikä muiden mielen pahoittaminen. Osaan kyllä sen taidon.

Tuntuu nimittäin, että jokaisessa keskusteluryhmässä on vähintään yksi Ilpo Ilkeilijä tai Tero Muilu, joka ajattelee oman päivän paranevan sillä, että aamun avaukseksi yrittää epätoivon vimmalla tölviä vieraita ihmisiä. Mutta voihan se toisaalta olla niinkin, että pienen mielen pieni maailma paranee toisia tökkimällä.

Sain nimittäin palautteen, josta osa tässä: "Hyvä Jorma. Jatka samoin, niin ehkä siellä teet jotain uutta, mitä me emme tekisi päivittäin."

Mutta ei ole täällä ja veikkaampa, ettei paljon muillakaan alueella näkynyt Ilpoja eikä Teroja. Varsinkaan päivittäin ja varsinkaan joka päivä tuntitolkulla.

Mutta minä jatkan entiseen tapaan hyvillä mielin viettämällä päiviäni ihmisten keskuudessa. Yhtä päivää lukuun ottamatta olen kävellyt 10 kilometrin siivuja ees taas pitkin Angelesin katuja Pampangiin ja kotihotelliini. Vai kirjoitetaanko se Pampangaan?

Ho hoi kielenhuoltajani!! Joka ärsyynnyit siitä, kun kirjoitin Philippiinit. Nyt oli aito kysymys sinulle.

Kuljen usein hieman eri reittejä eri paikoissa istuskellen ja jonkun sanan milloin keidenkin kanssa vaihtaen. Clint Eastwoodin opettamalla loistavalla kielitaidolla.

Mainitsemani päivän käytin yhden oivan miehen seurassa tutustumassa muun muassa baarielämään. Ehkä kirjoitan siitä seuraavaksi.

Alussa kuljin triklellä, kun en saanut paikallista puhelinkorttia enkä gps:ä toimimaan ja eksyin tuon tuostakin. Nykyisin kuljen kävellen ja ostan säästämilläni kolmipyörään varaamillani pesoilla milloin mitäkin lapsille. Ja joskus aikuisillekin. Kuten  jonkun sortin grillattuja kananpaloja sekä kolme paikallista olutta alan miehille. 500 pesolalla sai muuten aika kasan grillattuja kanatikkuja.

Ehkä omalla tavallaan surullisin osa matkasta on edessä, sillä parhaankin juhlan jälkeen seuraa arki ja joskus kohmelokin. Hän tai se kuka tuo jonkun lahjoitusnyssäkän köyhälle, ei tiedä saajan arjesta juuri mitään. Pitää elää siinä yhteisössä, jonka sisään ei länsimainen hevin pääse. En ehkä minäkään. Tai sitten kyllä.

Joten vaikka olen sinisilmäinen ja haluan nähdä kaiken kauniin ensin, näen muutakin. Kun aikani istun ja juttelen milloin missäkin. Näistäkin kerron, sillä Filippiineillä kaikki ei ole kaunista.

maanantai 3. joulukuuta 2018

Nyt on kai sitten näin

päivis: Muutama päivä sitten totesin parille nuorelle taksiasiakkaalleni, että tässä taitaa olla kyse sukupolvien erosta. Tuskin kuulivat, koska olivat niin täynnä humalaa ja itseään, pirun riivaamat.

On asioita, jotka voi laittaa humalan piikkiin, mutta ei ihan kaikkea. Huomasin, että minulta on jäänyt huomaamatta jotain hyvin tärkeää. Jotain asioista, joista käytetään nimitystä huono-osaisuus tai syrjäytyminen. Eikä niillä ole kuitenkaan mitään tekemistä ainakaan rahan puutteen kanssa. Olihan kaveruksilla varaa ajella taksillakin.

Kun kuuntelin noita kahta nuorta miestä, ajattelin vähän pelonsekaisin tuntein, että jos kyse on yleisestäkin ilmiöstä, Suomelta puuttuvat ainakin tulevaisuuden toivot. Ne, joiden varaan valtakunnan asiat  luotetaan. Toisella kyyditettävistäni oli kertomansa mukaan lapsikin. Luvassa on siis luultavasti huono-osaisuuden ylipolveutumista.

Tiedän hyvin, että nuorten kielenkäyttö on nykyään kovastikin erilaista kuin omassa nuoruudessani. Mutta uutta ja käsittämätöntä oli tapa, jolla nämä tulevaisuuden toivot puhuivat ihmisistä, joiden ymmärsin olevan niitä, joiden kanssa aikaa vietetään. Ystävistä, oletettavasti rakkaistakin. Tai mitä ovat rakkaat, joista puhuttaessa kielenkäyttö on äärimmäisen raakaa?

Kieltäydyn uskomasta, että kyseiset nuoret, työikäiset ihmiset ovat yleisemmin oman ikäpolvensa edustajia. Ei tästä maasta sivistys (sana voi kuulostaa turhan mahtipontiselta) ja ihmisyys ole voinut kokonaan kadota. Ei vaikka peruskoulu ei pystykään täyttämään kaikkia sen perustehtäviä, esimerkiksi lukutaidon opettamista kaikille.

Onneksi myöhemmin yöllä kyytiini tuli saman ikäluokan edustaja, jolla sentään oli kovastikin näkemyksiä elämästä ja tulevaisuudesta. Arvotkin varmasti kohdallaan. Edelliset nuoret kyydittäväni tuskin sellaisista olivat edes kuulleet.

Oli mukava seurata sivusta matkan aikana käytyä puhelinkeskustelua ja huomata, miten jälkimmäinen osasi arvostaa ystäviään. Uskoni tulevaisuuteen palaili. 

Pahalta tuntui silti ajatella, miten huonosti osa kansalaisista mahtaa voida. Ehkä edes itse sitä tajuamatta.

sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Filippiinit, osa 7

Ruokaa hakemassa
jormas: On myönnettävä, että kun tänne tulin, oli pallo monella tavalla kateissa. En nimittäin koskaan viihtynyt koulussa. Tai viihdyinhän minä kaikessa muussa, mutten oppimassa enkä koululuokassa. Ja usein olinkin käytävällä ulos heitettynä häiriköinnin vuoksi. Ja siitä on luonnolliset seuraukset enkä oppinut mitään, joista kielteisiin oli täydellinen kielitaidottomuus.

Paitsi suomenkielen, jota olen osannut liikaakin välillä. Josta siitäkin on seurannut jotain, josta saatan joskus kirjoittaa. Mutta tiesin, että kun täytän 16 ja oppivelvollisuusikä on täynnä, en enää mene kouluun. Mutta kuinka uhmata armeija kuria kotona pitävää isää? Sekin olisi oma tarinansa.

Joka tapauksessa syntymäpäivänäni 16.5.1966 sanoin vanhemmilleni, että se on loppu nyt, sillä vain sellaiset käyvät koulua, jotka eivät muuten pärjää. Ja olen myös pärjännyt. Välillä huonommin ja välillä paremmin. Mutta useimmin loistavasti.

Ruokaa
Sama outous tai mikä liekään, on tuonut minut nyt Angeles Cityn köyhään kylään lasten ja aikuisten keskelle.

Kun tulin, olivat käteni tyhjät, sillä etukäteen en osannut ratkaista mitä toisin tullessani. Toki olisin voinut tuoda mitä tahansa paikkaan, jossa ei ole tarpeeksi oikeastaan mitään. Vaikeus oli siinä kuinka olla tasapuolinen. Joten tulin tyhjin käsin.

Tätä tuumailin kävellessäni viiden kilometrin matkaa ensimmäisen käyntini jälkeen kotihotelliini. Ja jatkoin huoneessani chattaillen jo kovin tutuksi tulleiden, uusien ystävieni kanssa. Kerroin heille, että haluaisin kiittää lapsia jotenkin heidän ystävällisyydestään ja ennakkoluulottomuudestaan minua kohtaan. Kunnes joku, ehkä Jilyn chattasi, että mikset ostaisi ruokaa lapsille ja ehkä sivussa vähän muillekin?

Ruokaa syömässä
Se kolahti laakista, sillä vietin aikoinaan 5 viikkoa Kolumbiassa, bogotalaisen orpokodin isossa salissa 40 lapsen ja muun väen keskellä. Ja viimeisenä päivänä vein koko laumaan syömään MacDonaldsin roskaruokaa.

Ajattelin, että jotain samaa teen nytkin. Pyysin pari ystävääni aamulla hotellille kolmipyörällä ja haetaan yhdessä muutama kassi valmisruokaa. Näin myös tein, joka on yksi niistä hienoista päätöksistä, joiden muistoja on mukava kuljettaa mukana. Ja piilottaa minussakin lymyävä itsekkyys sen sisään eikä kertoa kenellekään. Että ei tämä pyyteetöntä ole, joskaan ei ehkä aivan sädekehän kirkastamistakaan. Mutta saan minä tästä kaikesta itsekin  jotain suurta. Ehkä jotain sitä miksi olen olemassa ja olen mikä olen.

lauantai 1. joulukuuta 2018

Taksin etupenkillä

päivis: Olen mieltänyt, että taksin etupenkillä istuu vain kuski. Apumiehen paikka on tyhjä ja asiakkaat istuvat takapenkillä. Yleensä matkustajia on vain yksi tai kaksi, joten ainakaan tilanpuutteen takia etupenkille ei tarvitse tulla. Siihen istumista olen aina pitänyt maalaisten tapana.

Taksikuskina olen joutunut tarkistamaan aikaisempia käsityksiäni.

On ymmärrettävää, että ns. huonojalkaiset istuvat eteen, koska etupenkiltä on helpompi nousta pois ja istuimen korkeuskin on parempi kuin takana. Eilen sain kyytiini topakan rouvan, joka ei hyväksynyt selitystäni, että etupenkkiä ei saa korkeammalle. Nousihan se.

Mutta sitten ovat ne muut, joilla ei ole ainakaan näkyvää vikaa jaloissaan. On isoja miehiä, jotka tuskailevat, kun edessä on vähän jalkatilaa. Syystä että takapenkillä olisi paremmin tilaa.

Nuoret humalaiset naiset istuvat mielellään etupenkille. Parempi niin, koska silloin asiakkaan oloa on helpompi tarkkailla. Viime yönä takapenkillä istui kaksi huonovointista, joista toisen oksennukset onneksi osuivat asfalttiin. Toiselle riitti istuskelu raikkaassa ilmassa.

Lentokentältä kyytiin tulevat eivät koskaan istu eteen. Se ehkä tukee käsitystäni, että etupenkkiläisyys on maalaismainen tapa. Tai mistäpä minä kenenkään lentomatkustajan maalaisuutta tiedän. Ehkä voin vain aavistella jotain, kun valtaosa kotiin kyydittävistä ilmoittaa osoitteeksi Espoon tai Helsingin keskustan.