Sivun näyttöjä yhteensä

maanantai 31. elokuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 25

Koira tuli kotiimme.

Käytän paljon ihmisten oikeita nimiä. Itse asiassa lähes aina, jos suinkin muistan. En kuitenkaan tahdo kirjassani loukata ketään, vaikka jossain vaiheessa korjaankin pari, kolme osatotuutta, joita minusta mitättömässä julkisuudessani liikkuu. Sillä en pidä kaunistellusta kertomisesta. Jos en voi kertoa jostain tapahtuneesta kaikkea, olen tyystin vaiti. Varsinkin muista ihmisistä. Jos joku harkitsee kirjoittamastani loukkaantumista, kannattaa sen vaihtoehtona tuumailla, jätinkö kertomatta jotain vielä pahempaa.

Jotta pääsen ja pääsemme takaisin Omakotikadulle, on viivähdettävä ensin tovi kantakuppilassani. Olimme Liisan kanssa pohtineet jonkun kerran koiran ottamista. Sillä olin antanut Moonlightin, alias Monin uuteen kotiin, kun lähdin Hyrylästä. Liisa totesi, että asia on oikein jees ja mukavaa, kunhan hauva on sellainen minkä kanssa hänkin pärjää.

Ylä-Ruthilla istui usein Leena Ihanainen, jonka moni tunsi Koira-Leenana. Siksi, että hän rakasti koiria ja hänellä oli aina saksanpaimenkoira tai useita. Ja voi rakastaa vieläkin, sillä enhän tiedä, vaikka Leena tallustelisi tätä kirjoittaessani yhä joukossamme. Kerran hän puhui viereisessä pöydässä seurueelleen murheellisin mielin sekä ilmein, että on ottanut jälleen kerran huostaan koiran. Mutta nyt hänen Arthur-koiransa ei sitä hyväksy. Joten jos ei Biballe löydy tänään kotia, on huomenna edessä ikiuni.

Tähän minä pöydästäni, että jos luonne on jees, otan sen. Menimme katsomaan koiraa Leenan kotiin, jossa se oli keittiössä. Ja Arthur olohuoneessa. Näin pian, että Biban saksanpaimenkoiran luonne oli täydellinen.

Otin sen mukaani koekäynnille Vaasankadun kotiimme ja työnsin ovesta sisään. Sanoin Liisalle, että koittakaa tutustua ja pärjätä, tulen tunnin päästä takaisin. Ja menin jatkamaan kesken jäänyttä oluen siemailua. Palatessani Liisa oli pitkällään päiväpeiton päällä ja Biba kainalossa. Kyynelten virratessa hän sanoi, ettei luovu koskaan tästä koirasta.

Kun kysyin mitä tapahtui, kertoi hän sen näin: "Kun lähdit, pelkäsin todella. Sanoin sen myös koiralle. Että sinä varmaan Biba pelkäät minua ja pyörätuoliani yhtä paljon kuin minäkin sinua. Mutta jos et minua syö, on tämä sinun uusi kotisi. Jorma sanoi, että olit kirjaimellisesti koirien taivaan portilla. Siispä olen sinun ainut ja viimeinen oljenkortesi. Sitten siirryin sängyn laidalle ja kävin pitkäkseni. Taputin tyhjää tilaa vieressä ja sanoin, että tule tänne, tässä on paikka sinullekin. Joten tässä ollaan."

Se oli kiintymystä ja rakkautta ensi silmäyksellä. Juuri Biballe lupasin monesti Yliopiston Sherwoodin metsässä ja puistossa, että vielä kävelemme täällä, kun en käytä enää alkoholia.

sunnuntai 30. elokuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 24

Tuohitorvia ja elämää Omakotikatu 1:ssä

Monet vuodet jaoimme pihapiirin, arjen askareet, ilot ja surut Olgan kanssa. Kun tuli tutuksi, hänen kanssaan oli helppo keskustella kenen tahansa mieltään liikuttavista asioista.

Pihassa meillä oli yhteinen perunamaa ja tekemämme kasvihuonekin. Sisätiloissa puhuttiin joskus syvällisiä, katsottiin televisiota, mutta myös puuhasteltiin kaiken näköistä. Hyödynnettiin linnoissa opittuja taitoja. Tehtiin tyynynpäällisiä, kuparitöitä, pieniä puuesineitä, tauluja, ruokaa jne.

Pelkästään Omakotikadun elämästä riittäisi tarinoita kirjan verran. Tässä yksi. Kantaporukkaa oli Kari Kiiski, joka raitistuttuaan luki itsensä diakoniksi. Kun hän yhtenä aamuna tuli maakuntaturneelta, jokainen raaja vapisi. Mies kysyi onko tähän armottomaan krapulaan mitään lääkettä? Timo Hård alias Tiudu antoi hyllystä Biba-koirani Kunnox vitamiinipillerit. Kari tavasi purkin kyljestä huononäköisenä suurennuslasinsa kanssa ohjeita. Ja laski kämmenelleen ainakin 12 kappaletta. Huitaisi ne suuhunsa sekä sanoi "3 kertaa ison koiran annos". Siihen loppui tärinä.

Naapureista parhaiten tutustuin kadun toisella puolella asuneeseen Urho Sarelliin ja hänen puolisoonsa. Urkki oli valettu osin samassa muotissa kanssamme. Monet tekemiset eivät olleet hänelläkään päivän valossa puuhasteltuja. Pidin miehestä, hänen jöötä pitävästä vaimostaan ja heidän koirastaan. Kissakin taisi olla.

Urkki opetti minut tekemään tuohitorvia. Kunnollisia vaneriviiluisen urkupillin kanssa. Tuohia etsimme ja myös haimme milloin mistäkin kaadetuista koivupuista. Usein nekin yöaikaan, sillä lupia emme kyselleet.

Monet kerrat teimme myyntimatkoja niiden ja Urkin tekemien taulujen kanssa ympäri maata. Aika usein ajoin, sillä taitelija U. Sarellin suuta torvien tapaan ei oltu tehty tuohesta. Kalja ja viinakin maistuivat. Yövyimme matkustajakodeissa ja istuimme iltoja paikallisissa ravintoloissa. Jotka usein päättyivät riitaan muiden asiakkaiden kanssa. Tämän taidon "tuohimestari" osasi maistissa oivalla tavalla. Lähes aina toimin sovittelija. Porukan ainut selvinpäin oleva.

Omakotikadulla opetin myös muita tekemään tuohitorvia. Taitava siinä oli, ystäväksenikin tullut, lempinimeltään Kultahammas. Hänen oikea, toinen etunimensä oli mielenkiintoinen. Josta tavasta olin kuullut, mutten koskaan nähnyt. Ajokortissa luki Raimo Kyllikinpoika Heikkilä. Saattoi kyllä olla Tuulikinpoikakin.

Tehtyjä tuotteita myin Tuusulankin ympäristössä. Kinnusen Lassen "Taikurin" kanssa. Jolla oli merkittävä rooli Raivion elokuvassa Skavabölen pojat. Sulevi Peltola näytteli häntä siinä. Taikuriin tai oikeastaan hänen poikaan palaamme vielä.

lauantai 29. elokuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 23

Pähdetyön päiväkeskus.

Kun menin ensimmäisen kerran avainten kanssa Omakotikadun pieneen torppaan, huokui sen jokainen kulma ja kolo elettyä elämää. Tosin avainta en tarvinnut, sillä joku oli mennyt sisään isoilla avaimilla. Sanovat niitä sorkkaraudoiksi.

Katsoessani suuntaan jos toiseenkin vinossa olevaa, kaksihuoneista mökkiä, ymmärsin sen olevan meille täydellisen. Alakuloinen ja läntällään, kuten tulevat käyttäjätkin. Huoneessa pystyuuni, keittiössä hella ja seinässä vesikraana. Ja pihan perällä aito puucee.

Puuliiterin toisessa päässä oli yksi huone. Mikä lienee alkujaan ollutkaan, mutta nyt se oli Olga Jäntin koti. Ei ollut edes "päärakennuksen" hanaa, vaan puuhellan kulmalla vesisanko, jolla ja johon vesi haettiin naapurista. Siellä hän myös kävi viikoittain saunassa.

Välissä olivat tilat polttopuille. Olgalle omansa ja meille omamme. Oitis hän huomautti, että puita ei sitten saa varastaa. Silloin ymmärsin, että olemme hyväksyttyjä rosoisine eläminemme. Vaikka ensi kohtaaminen olikin täynnä epäluuloja. Molemmin puolin.

Mutta Olgasta tuli meille kaikille, parillekymmenelle vakiokävijälle hyvin rakas. Joka oli saanut yllättäen pihaansa omat turvamiehet, joista moni olisi antanut henkensä hänen puolestaan.

Olgan elämä, kuten menneisyyskin olivat yksinäisyyttä täynnä. Samoin kuin monen päiväkeskuksen käyttäjänkin. Omalla laillaan minunkin. Yhteisen mummumme yksinäisyys ei ollut itse valittua. Puoliso katosi sotaan ja liitosta syntynyt ainut lapsi, tytär kuoli liikenneonnettomuudessa kokematta koskaan aikuisuutta.

Me muutimme Olgan päivät ja osin koko elämän. Jokainen meistä, alan naisista ja miehistä oli hyvin rakas tai vähintäänkin merkittävä. Sen jälkeen hän ei ollut enää koskaan yksin. Mutta sydämen surua, kaipausta ja yksinäisyyttä ei voinut kukaan poistaa. Ei kotiin muuttanut kulkukissakaan. Joskus kahden puhuessamme koin kuinka Olgan sielu kaipasi menettämiään rakkaita.

Olgalla oli yksi, hyvin läheinen naapuri. Kaupungin työntekijä Markkasen Ville ja hänen vaimonsa, jonka nimeä en muista. He kertoivat minulle sellaistakin Olgan elämästä, josta hän ei itse puhunut. Surullista, mutta hyvin kaunista kuultavaa. Ehkä kauneinta oli, että hän hyväksyi meidät kaikki. Sellaisina kuin olimme.

perjantai 28. elokuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 22

Tiesin mitä tahdon elämän yhdeltä osalta.

Kun olin pari kuukautta vahvistanut eroa alkoholiin, soi puhelin. Silloin olivat lankapuhelimet kurssissa ja langan toisessa päässä oli minulle täysin tuntematon Markku Laukkanen. Yhtä tuntematon kuin hänen työnantajansakin, Jyväskylän kaupunkiseurakunta.

Hän pyysi minua käymään ja sanoi kuulleensa, että olen lopettanut juomisen. Viereiselle kadulle kävellessäni ajattelin, että minustapa on nopeasti kuuluisa tai ainakin tunnettu tullut, yhdestä Vaasakadun juoposta. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt tämänkin olleen eräs Liisan, tulevan vaimoni tavoista tukea uutta tietäni. Kiitos sinulle sinne jonnekin.

Markku otti vastaan ystävällisesti ja kertoi lähiaikoina järjestämästään päihdeleiristä. Minne pyysi minua mukaan: "Ei varsinaisesti työntekijäksi, koska olet ollut niin vähän aikaa juomatta. Eikä oikein asiakkaaksikaan, koska olet ollut niin kauan juomatta. Mutta jotenkin siihen väliin, tiedäthän sinä" sanoi hän. Ja minä lähdin Vesalan kurssikeskukseen yli 30 alan miehen ja naisen joukossa.

Leiri kirkasti tulevan tieni. Siellä käsitin, että vaikka tiesin monista asioista paljon, vain yhdestä ymmärsin tarpeeksi. Se oli viina. Myöhemmin tähän joukkoon ovat tulleet viinattomuus, mielen raittius sekä koirat vailla ihmiskotia.

Syksy tulee ja pian on laitettava
pitkähihainen paita. 
Linja-autoaseman kulmilta kerättiin bussillinen kaltaisiani puhtaiden lakanoiden väliin, lihapatojen sekä Jumalan sanan ääreen. Ja viikon päästä kipattiin takaisin samaan paikkaan. Mielessäni tuumailin kuinkahan lienee kantavuutta pitkässä juoksussa, sillä neljän päivän kuluttua leirin päättymisestä viimeinenkin oli palannut ryyppyjen tielle. Mutta minä tiesin mitä haluan. Mikä on oleva "my way" tulevat vuosikymmenet.

Anoin kaupungin asuntoasiaintoimistosta yksityishenkilönä "asumiskelvotonta, purkutuomion saanutta mökkiä alkoholistien kokoontumispaikaksi silloin, kun he sattuvat olemaan selvinpäin." Ei ollut mitään raitistumisvaatimuksia. Mutta olisi vaihtoehto juomiselle ja mahdollisuus tavata vertaisiaan muunkin kuin juomisen merkeissä. Eikä haitannut, vaikka suunnitteli seuraavan rahapäivän janon sammuttamisen kuvioita.

Sain mökin. Jälkeenpäin kuulin yhden luottamushenkilön puoltaneen hanketta asuntolautakunnassa, että "annetaan vaan mökki sille Soinin porukalle. Jos kaikki menee nappiin, ne polttavatkin sen vielä maan tasalle eikä tarvitse kaupungin edes purkaa".

Näin syntyi valtakunnan ensimmäinen päihdetyön päiväkeskus, Omakotikatu 1. Jälkeenpäin ensimmäisen titteliä on moni hamunnut aina Sininauhaa ja A-kiltoja myöten.

torstai 27. elokuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 21

Sielun raittiuden ja ikuisuuden etsiminen on nuorallatanssi.

Päihteettömän elämäni alkuajan tärkein tukija oli Liisan lisäksi Markku Laukkanen. Joka loi uskoa muihin, muttei kyennyt tekemään sitä riittävästi itselleen. Oma elämä ei kantanut, vaikka ulkopuolisin silmin kaikki oli hyvin.

Kadun kansan suussa Markku oli pidetty "viinadiakoni". Joka jätti yllättäen työnsä Jyväskylässä ja siirtyi vastaavaan pestiin Pieksämäellä. Juuri virkaan asetettuna diakonina hän sanoi puheessaan olevansa täydellisesti eksytetty. Eikä tiedä yhtään miksi on siellä.

Tilaisuuden loppupuolella ympärillä pyöri kaikentietäjiä, jotka lohduttivat  "kyllä Herra sinulle osoittaa tien, ole rauhassa ja luottavaisin mielin". Mutten minä. Sielussani koin Markun tehneen väärän valinnan Lasse Mårtensonin laulun sanoin: "Olen monta kertaa paennut ja luullut päässeeni pois. Nyt matkaan sinne takaisin, eikö kukaan auttaa vois?"

Myöhemmin kuulin Markun suljetuttaneen itsensä laitokseen, jottei päättäisi päiviään ja elämä voittaisi. Mutta yhtenä päivänä sain viestin ja vaimo oli löytänyt hänet kylpyhuoneesta hirttäytyneenä. Se oli omalle mielelleni pysäyttävä tapahtuma. Hän oli takuumieheni. Tuonpuoleisen sekä ikuisen elämän puolesta puhuja.

Itsensä etsiminen on hyvin vaikea ja tärkeä taitolaji. Joskin tiedän enemmistön pohtivan sitä vain vähän, jos lainkaan. Sieltä löydän elämäni ytimen, sieluni raittiuden, mutta myös paljon sellaista, jota en tule koskaan ymmärtämään.  Lisäksi osan ymmärrän ehkä vinksahtaneella tavalla tai ainakin toisin kuin moni muu.

Sillä jos joutuisin luopumaan ilosta tai surusta, silmää räpäyttämättä jättäisin surun itselleni. Silloin olen aidoimmillani, silloin muut minua vähiten ymmärtävät ja silloin olen eniten yksinäinen. Taitolaji se on siksikin, että etsiessään itseään voi kadottaa loputkin Markun lailla.

Tein ison siivun päihdetyössä, joka oli niin hektistä, ettei minulla ollut kai tarvetta eikä ehkä eväitäkään kohdata kaikkea siihen liittynyttä surua. Sillä monet olivat minulle läheisiä ihmisiä ja vasta sitten tekemäni työn kohteita.

Nyt olen elänyt jo pitkään elämäni leppoistamisvaihetta, jolloin en myy rahalla itsestäni sekuntiakaan. Joten aikaa on tärkeämmällekin kuin rahan keräämiselle. Palkkatyö on takana ja on uusi tilaisuus kohdata menneisyys uudella tavalla. Tulevaisuutta ja tätä päivää unohtamatta.

keskiviikko 26. elokuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 20

Aiemmin mainitsin, etten ollut halukas menemään AA-ryhmään. Se ei johdu siitä, että itselläni olisi ylipäätään 12-askeleen ohjelmia vastaan jotain. Niitähän on tarjolla monen riippuvuuden hoitoon. Kuten muitakin hengellisiä vaihtoehtoja.

Vaan periaatteista, joita minulla on hyviä ja vähemmän hyviä. En ole koskaan pyytänyt minkään sortin korkeammalta voimalta apua ongelmiini, jotka ovat seurausta omista, vääriksi osoittautuneista valinnoista. Joita päihteet ja tupakka selkeästi olivat. Itse olen ne suuhuni laittanut ja itse otan ne myös pois. Omin voimin, näin ajattelin aikoinaan ja yhä.

Tupakasta irti pääseminen oli itse asiassa paljon tiukemmassa kuin alkoholi. Varmasti sata kertaa sen lopetin illalla ja yhtä monta kertaa aloitin aamulla ensimmäiseksi.

Kunnes luin psykiatri Martti Paloheimon kirjasta, että joitakin on auttanut valita tulevaisuudesta joku tärkeä päivä ja tähdätä siihen. Valitsin päiväkseni, jolloin olen ollut juomatta kaksi vuotta. Lisäkannustin oli, kun tiesin monia juomisen lopettaneita, jotka sauhuttelivat edelleen. Niille ajattelin elvistellä ja ylentää itseäni: "Ai, te poltatte vielä."

Tilasin roska-autonkin tyhjentämään kotini astiat, ettei varmasti ole aamulla herätessä edes tupakantumppia mihin tarttua. Pidin päätökseni. Kolmena ensimmäisenä päivänä kuljin pitkin katuja niiden perässä, jotka polttivat kävellessään ja haistelin haikuja.

Mutta en pannut tupakkaa suuhuni, vaikka ensimmäiset päivät ja yöt teki koko ajan mieli aivan sairaalla tavalla. Yötä päivää. Muutaman päivän kuluttua havahduin yhä useammin, että hetkinen, nyt oli tovi eikä tehnyt röökiä mieli. Silloin sain varmuuden, että onnistun.

Pinna oli supertiukalla. Muistan, kun työnantajani ilmoitti määräaikaisen työsuhteeni jatkumisesta. Haukuin viestintuojan lyttyyn. Hän kutistui pöytänsä takana yhä pienemmäksi todeten hiljaisella äänellä: "Anteeksi Jorma, mutta minä kun luulin kertovani sinulle iloisen ja hyvän uutisen."

Kun himo hellitti, kiersin kaksi seuraavaa viikkoa pyytelemässä niiltä anteeksi, jotka haukuin maan rakoon muutaman päivän aikana.

tiistai 25. elokuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 19

Viinakauppaan.

Kun tulimme Porista, lähdin lähes ensitöikseni "handeliin".

Yksi paljon käyttämäni lähikauppa oli Gummeruksenkadun Alko. Siellä kävin joskus arkipäivänä parhaimmillaan pari-kolmekin kertaa.

Yhdellä myyjällä oli olemattomaan itsetuntooni väkivahva ote. Hänellä oli valta päättää elämäni lähes tärkeimmästä asiasta. Miestä tai oikeastaan sanoja pelkäsinkin enemmän kuin hammaslääkäriä.

Koin, että joskus tyyppi oikein kyttäsi mihin jonoon, usein tyhjine pulloineni asetuin. Sitten hän pitkin nenänvartta mittaili minua läpitunkevalla katseellaan pudottaen viimein arvionsa Jumalaakin korkeammalta: "Jaahas, täällä taas........ Taitaa nyt kuitenkin olla niin, että on edelleen niitä pohjia sen verran paljon, joten annetaan olla tällä kertaa. Mutta koitapa huomenissa uudelleen ja mukavaa päivänjatkoa kuitenkin."

Mutta nyt oli koittanut punttien tasauspäivä. Keräsin taas nurkistani joka ainoan kalja-, viini- ja viinapullon. Ne kiikutin puolenkymmenen muovikassin kanssa jalkapatikassa lähi-Alkooni. Oikein etsin, että ykkösinhokkini tulee palvelemaan kaikkivaltiaan katseineen.

"Jaahas, päivää. Että mitäpä saisi olla tällä kertaa." Tätä juuri odotin: "Kuule äijä, sinulle ei ole putiikissasi ainuttakaan tuotetta, johon minä enää kolikoitani laittaisin. Joten otan tyhjien pullojen saldon rahana." Minua otteessaan pitänyt myyjä kutistui silmissäni aivan normaaliksi, ihmisen kokoiseksi ja näköiseksi.

Vuosien kuluttua olin Keljon Alkosta hakemassa alkoholitonta olutta ja kas, samainen myyjä oli siellä. Hän palveli minua hyvin ystävällisesti. Totesin, että on näemmä asiakaspalvelu tullut Alkoonkin. Mies katsoi pilke silmäkulmassa ja loihe lausumaan: "No joo, ehkä niinkin. Mutta kyllä meillä tapahtuu joskus asiakkaissakin muutoksia." Siitä lähtien on mukavalla mielellä moikattu, jos ja kun on tultu vastaan työpaikan ulkopuolellakin.

maanantai 24. elokuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 18

Sumuisen elämän loppukiri ja maali.

Olin jakanut kodin Jyväskylässä Liisan ja Biba-koiran kanssa puolitoista vuotta. Ja taas lähdössä kurssille. Tällä kertaa en ravintoloitsijan, vaan Liisan maksamana. Samaa sarjaa kylläkin kuin Mäntsälän viikon sessio, jossa tapasimme ensimmäisen kerran.

Nyt oli suuntana Pori ja minulla matkassa viiniä, kassillinen kaljaa, koira sekä Liisa. Siinä järjestyksessä. Jälkeenpäin ajatellen surullistakin. No, ehkä tosipaikan tullen Liisa olisi siirtynyt piikkipaikalle, Biba väliin ja kalja viimeiseksi.

Siellä ihmettelin kuinka keskustelun aiheeksi nousi jossain mutkassa alkoholin käyttöni. Näin jälkikäteen ajattelen siinä olleen Liisalla selkäni takana näppinsä pelissä.

Joka tapauksessa jengi laittoi minut seinää vasten. Sanoivat, etten selviä kuin AA:n avulla ja olen alkoholisti. Oli tullut koiralle antamani lupauksen lunastamisen aika.

Minun tieni. 
Myönsin kulkeneeni märän tieni maaliin ja valmis lopettamaan juomisen, mutta AA-ryhmään en mene. Ja jatkoin Liisalle, että täältä saat viedä juomisen lopettaneen Jorman kotiimme Jyväskylään.

Vieläkin kuulen jengin pilkallisen naurun. Ehkä vain Liisa ei nauranut. Sanoivat joukolla, etten selviä edes Porin läpi ilman alkoholia, jos en mene oitis vertaistuki-ryhmään.

Mutta kurssin vetäjä Heimo Soivio joukkoineen oli väärässä. En mennyt ryhmään, en kuppilaan enkä kaljakauppaan. Vaan selvinpäin Jyväskylään. Siitä on nyt 40 vuotta. Matkalla kotiin ymmärsin ensimmäisen kerran elämässäni konkreettisella tavalla pahan olemassaolon.

Tiesin, että sydämessäni pohjimmaisena ja elämäni uutena ankkurina on raittius. Mutta sen tiesi myös paha, mitä se itse kullakin lieneekään. Se tiesi menettäneensä otteensa viinan voimalla. Mutta "se jokin" halusi pitää minut uusin eväin. Että päättäisin päiväni.

Jokin selittämätön voima veti minua hyppäämään vauhdissa autosta. Useamman kerran pysähdyimme ja keräsin voimiani. Mutta selvisin. Sen jälkeen en ole halunnut seurata tietoisesti mitään pahaa. Jota en aiemmin käsittänyt olevan olemassakaan.

sunnuntai 23. elokuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 17

Kaiken ei pidä muuttuakaan.

Elämääni mahtuu kännisen toilailuja ja hauskanpitoa varmasti kokonaisen kirjan verran. Mutta kun en tee juopon saati juoppuhullun päiväkirjaa, palaan niihin vain silloin tällöin itselleni sopivina annoksina.

Ehkä tähän yksi tarina Liisan kyvystä hyväksyä asiat, joita ei voi muuttaa. Hän nimittäin sanoi kerran itseään etsiessään, että jos nokan eteen tupsahtaisi maailman napa, joka kysyisi: "Täytän yhden toiveesi, tahdotko tulla terveeksi", niin en ole lainkaan varma toivoisinko kävelykykyä takaisin. Sillä pyörätuoli on osa minua ja persoonaani.

Joskus eivät puheet auta. 
Tämä joutui koetukselle mennessämme kerran lähiravintolaamme ja salin perältä huusi humalainen, että "hei rampa nainen!" Seurasi syvä hiljaisuus. Kaikki odottivat mitä tapahtuu, kun Liisa kelasi tuimin ilmein huutelijan eteen. Ja minut hyvin tunteva nainen jatkoi: "Niin, meinaan vaan, että rampa mikä rampa ja juoppo mikä juoppo."

Näin miten Liisan kasvot sulivat, kun hän hetkessä ymmärsi, että polkunsa ja ristinsä kullakin. Eikä vertaisen kohtaaminen tarkoita, että on pitänyt kokea samaa. Silloin tällöin tapahtuman jälkeen he istuivat samassa pöydässä ja nauroivat hersyvästi milloin millekin.

Tapahtunut palasi elävästi mieleen, kun tovi taaksepäin luin lehdestä miehestä, joka oli polttanut kääminsä. Hän oli saanut hampurilaispaikassa käsiinsä kuitin kopion, johon kassa oli kirjoittanut "iso mies". Arvatenkin siksi, että lasku osaisi oikeaan pöytään.

En ole koskaan elvistellyt uskollani enkä varsinkaan tuonpuoleisella. Totuuksia siitä on minulle aika turha tulla Luojan tehtävät ottaneiden saarnamiesten kertomaan. Jotka eivät osaa edes selittää kuinka kirjosieppo löytää Afrikasta takaisin pihapönttööni talven jälkeen.

Liisaa ymmärrän tältä osin erinomaisesti, sillä itsekään en halua parantua alkoholismista. Sen kanssa pärjää loistavasti niin kauan kun ei juo. Se on hyvä elämänkoulu, joskin siitä selviäminen niin sanotusti kuiville, ei ole yhtä helppoa kuin oppilaitoksesta haettu tutkinto.

Miksi siis luopuisin rakkaasta rististäni, johon on vuosikymmenten saatossa hioutunut olkani malli? Miksi ottaisin tilalle uuden, taas alusta asti työstettävän ja olkapäälleni mallattavan taakan? Sillä itseni tuntien sen taatusti saisin.

lauantai 22. elokuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 16

Jyväskylään kylään.

Kun kesä tuli, matkasin Jyväskylään. Muistelen Liisan hakeneen minut Tuusulasta johonkin kurssikeskukseen, jossa yövyimme mökissä ennen päätepysäkkiä.

Kyläreissuksi tarkoitetulla matkalla viivähti enemmän kuin 20 vuotta. Luulen, että väärän valinnan kanssa en olisi elänyt moista aikaa. Vaikkei se päättynytkään kuten toivoin.

Joka tapauksessa join siellä ensimmäiset puolitoista vuotta. Ehkä enemmän kuin koskaan. Kuljin pitkin metsiä koirani kanssa, jolle lupasin eniten ja joka oli minun terapeuttini ja ymmärtäjä. Vaikka tuleva vaimoni oli psykologi. Tai ehkä juuri siksi. Kodittomana ollut saksanpaimenkoira, joka sai kodin Liisan ja minun luonani. Biba nimeltään. Sille lupasin, että vielä kävellään puistoissa yhdessä, kun olen lopettanut juomiseni.

Murheeni oppivat uimaan oluessa. 
Kantakuppilani oli Ylä-Ruth, jossa kävin lähes joka päivä. Mainitun puolentoista vuoden aikana olin ehkä kaksi päivää selvinpäin. Kerran kun istahdin aamuolueni kanssa pöytään, kysyi ystäväkseni tullut Varvikon Mikko seurueelta, että tiedättekö mitä eroa on Seminaarinkadulla ja minulla? Ei tietenkään kukaan tiennyt, joten jatkoa seurasi: "Seminaarinkatu menee ravintola Ruthin ohi, mutta Soini ei koskaan."

Oiva mies, joka sanoi raitistuttuani yhden elämääni kantaneista viisauksista. Olin hankkinut ison, mustan moottoripyörän, jonka pysäköin kantakuppilani eteen. Vain juomani olivat vaihtuneet. Mikko katsoi minua jo useammankin moukun ottaneena sumein silmin ja totesi: "Kuule Soini, ei sinulla mene yhtään lujempaa kuin minulla, vaikka ajat tuolla kahtasataa." Niinpä, ajattelin monesti myöhemmin ja yhä. Itseään voi paeta monella tavalla ja väittää sitä vaikka vapaudeksi.

Monesti muistin mitä Liisa sanoi Mäntsälässä yhteisestä tulevaisuudesta. Olin päätökseni tehnyt enkä puhunut siitä kuin Biba-koiralle. Mutta kosin Liisaa: "Kuule, kun lopetan juomisen, tuletko vaimokseni?" Tähän hän, että tulen. Tulevaisuuden tie ja suunta oli selvä, vain raittius puuttui.

perjantai 21. elokuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 15

Tänään on Soinin nimipäivä.

Joten onnea minä, vaikkei se etunimeni olekaan. Toisaalta on myös Veinin päivä, josta yksi muunnos on Veino. Sen etunimen perin isältäni. Ruotsalaisittain Sven.

Viivähdetäänpä tovi tai pari omassa alkoholinkäytössäni. Minulla oli Hyrylässä kolme kantapaikkaa. Kesti-Grilli, Kaiffari ja Matka-Tuoppi. Joihin oli silloin tällöin porttikielto örvellyksen vuoksi. Ne lasketaan ansioiksi vain tietyissä piireissä, joihin eittämättä kuuluin. Kielto kaikkiin kolmeen kuppilaan oli vain kerran yhtä aikaa.

Ravintoloitsijoista tutuimmaksi, ystäväksi saakka muodostui Kaj Mannerheimo. Monella tavalla hieno ihminen. Hänen, ynnä yhden Ripan kanssa meillä oli yhdessä omakin ravintola. Cafeteria Helsinki Las Palmasissa. Missä olen syönyt elämäni kalleimmat lounaat. Niin kalliiksi ravintoloitsijan ura itselleni tuli.

Joskus vietän riehakasta elämää. 
Mannerheimo oli taas kerran katsellut touhujani lähinnä ravintolansa baaritiskillä Hyrylässä. Ja sanoi olevansa menossa Mäntsälään viikon kurssille. Että lähde Jorma mukaan. Johon minä, että miksi. "Siksi että minä maksan ja saat ainakin viikoksi nukkumapaikan sekä syödäksesi", sanoi Kaiffari. Ja minä lähdin. Viikon kurssi paljastui transaktioanalyyttisen ryhmätyön peruskurssiksi. Josta en ymmärtänyt mitään, en edes sanaa.

Kaiken ryypiskelyn lomassa elin silloin varsin kosteaa parisuhdetta Tarun kanssa, joka oli merinainen. Eräänkin kerran juopoteltiin Finlandia laivassa hänen hytissään. Mutta vain kerran heräsin aavan meren tuolla puolen, Gdanskissa ilman mitään papereita. Puolalaiset viranomaiset eivät löytäneet minua ja selvisin takaisin kotiin.

Aina kun Taru lähti reissuun, jäin kotiin ja huiskutin laiturilla kyyneleet silmissä laivan kadotessa horisonttiin. Murhemielin monesti kaipasin hänen matkaansa. Joten pyrin merimiesammattikouluun.

Mäntsälän kurssille sain tiedon, että minut on hyväksytty merimiehen oppiin. Mutta samalla kurssilla oli myös Liisa. Jolta kysyin, että jos tulen ensi kesänä luoksesi käymään Jyväskylään, niin sopiiko se. Tähän hän tovin tuumattuaan, että "sopiihan se. Mutta ymmärräthän Jorma, ettei meillä ole yhteistä tulevaisuutta niin kauan kuin juot?"

Ymmärsinhän minä, mutta silti valitsin kyläreissun. Ammattikoulu jäi, kuten Tarukin. Mikä ei ollut ylipääsemättömän vaikeaa, koska hän oli toisen vihitty vaimo. Josta liitosta kylläkin oli hakenut eroa, sillä ajatuksemme oli mennä naimisiin. Tosin olin hänelle sanonut, että jos lähdet uudelleen merille, ei meillä ole yhteistä tulevaisuutta avioliittoon asti.

torstai 20. elokuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 14

Joskus voi valita vain suhtautumisen tapahtuneeseen.

Elämäni tarinassa alkoholi näyttelee merkittävää osaa. Se on tavalla tai toisella ollut osani syntymästäni lähtien.

Isäni ei ollut alkoholisti kenenkään mielestä. Mutta jos ajatellaan, että alkoholisti on hän, jonka alkoholinkäyttö tuottaa jatkuvan ongelman elämän jollekin osalle, on määritelmä lähellä myös isääni. Sillä hänellä oli hyvin yksipuolinen tapa lauantai-iltojen viettoon.

Tiedän äitini, joka ei isän eläessä käyttänyt alkoholia lainkaan, kärsineen isäni viikonloppupullosta. Jonka hän joi lauantaisin kylmään kahviin sekoitettuna luullen, että me lapset emme huomanneet.

Mutta käsitimme me, ainakin äitini ja minä. Myöhemmin ymmärsin myös äitini taakan pelkoineen. Joten jos puoliso on osa elämää, sille isäni alkoholin käyttö tuotti joka viikkoisen tuskan.

Tiedän myös omani, siskoni, veljeni ja poikani alkoholinkäytön ylä- ja alamäet.  Puhumattakaan äidistäni, jolla olisivat olleet portit avoinna uuteen elämään puolison kuoltua ja lasten ollessa jo aikuisia.

Aikoinaan murehdin elämääni haamujen
ja pikku-ukkojen seurassa. 
Mutta hän ei päässyt irti menneisyyden taakastaan. Vaan väärä valinta oli "keittiön jakkara" ja Elantoon tullut keskiolut. Se alkoi parista pullosta ruokaostosten yhteydessä ja päättyi sen jälkeen, kun kaupasta ei enää noudettu ruokaa lainkaan. Ainoastaan kaljaa kaikella rahalla mitä kulloinkin oli.

Itse en isäni eläessä hänen alkoholin käytöstään osannut kärsiä. Tai en ainakaan muista. Enkä pitkään aikaan sen jälkeenkään. Vaikka äiti otti tenavat joskus kainaloonsa ja pakenimme naapuriin kunnes isä oli rauhoittunut.

Mutta kerran, vuosikymmen tai pari isäni kuolema jälkeen Sininauhaliiton väen joulujuhlissa kiersi joulupukki. Joka kysyi jokaiselta rakkainta joulumuistoa. Joulupukiksi naamioitunut Juha Kinanen pysähtyi myös minun eteen kysyen samaa kuin muiltakin.

En tiedä mistä se tuli, jostain sieluni syvimmästä kellarilokerosta, kaiken alleen peittävä, sisimpäni särkenyt itku. Enkä muistanut ainuttakaan joulumuistoa, jossa isäni olisi ollut ilman lauantaipulloaan. Itkusta ei ollut tulla loppua, vaikka muut minua lohduttivat parhaansa mukaan.

Se on hyvin rakas ja surullinen muisto, sillä siinä hetkessä ymmärsin, että puutteellinen voi olla täydellistä. Kuten vanhempien rakkaus omiin lapsiin. "Kannamme vanhempiamme aina mukanamme niin hyvässä kuin pahassa", sanoo Eino Leinokin.

 Paljon olen asiaa pohtinut sen jälkeen vuosien varrella enkä varsinkaan katkeruutta ole sydämestäni löytänyt. Vaan olen ymmärtänyt vanhempieni tehneen parhaansa kaikkia kolmea lastaan syvästi rakastaen. Tämän käsitin vasta heidän ja siskoni haudalla.




keskiviikko 19. elokuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 13

Olen tehnyt elämässäni vääriä ja oikeita valintoja.

Tai pitäisikö sanoa hyviä ja huonoja? Mutta koska itse kullakin on, toisin kuin kissalla, vain yksi elämä, jäävät oletettujen, mahdollisten valintojen seurauksen enemmän tai vähemmän jossitteluksi ja arveluksi. Faktaksi asti tiedämme vain tehtyjen valintojen seuraukset ja niiden mukaisesti eletyn elämän. Osa tätä on ihmiselle jätetty vallasta suurin. Kuinka suhtaudumme tapahtuneeseen. Mutta ennustaminen on vaikeaa. Varsinkin tulevaisuuden.

Kun olin lapsi ja murkkuikäinenkin, ei ollut huolta huomisesta. Koulun kevätjuhlissa suvivirren jälkeen portit olivat auki maailmaan. Kesä jatkui ikuisesti ja päivien määrä oli rajaton.

Sangen outoa itselleni oli vastuullinen elämä. Tai ei aivan, sillä yritin joskus ja tarvittaessa olla turvatekijä pikkusiskolleni ja -veljelleni, vaikka opetin heille huonojakin tapoja. Tupakanpoltosta lähtien. Jossa tosin ei ollut silloin muuta vaarallista kuin koulusta erottaminen määräajaksi ja selkäsauna isältä.

Koulunkäynti oli minulle raskasta. 
Ylivoimaisesti eniten elämäni suuntaan vaikuttivat nuorena tehdyt kaksi valintaa. Koulunkäynnin lopettaminen oppivelvollisuusiän tullessa täyteen ja alkoholiin tutustuminen. Päätöksiä tehdessäni ei minulla ollut harmainta aavistusta minne tieni vie.

Harmitellut olen vain kielitaidon puutetta, jota sitäkään tosin en olisi yhteiskoulun alemmilla luokilla saanut haluamastani kielestä. Sillä pakolliset kielet olivat ruotsi ja saksa eikä englanti lainkaan.

Erinomainen tai edes hyvä, varsinkaan nuorena en ollut kuin sanan säilän käyttäjänä ja hurjapäisessä kahjoudessani. Joka oli viedä minut ikuiseen uneen ennen aikojaan monesti.

Elämäni suunnan loppuun, murkkuikäisestä arkkuun on määritellyt ja määrittelee suhteeni päihteisiin. Varsinkin alkoholiin. Alkoholin kanssa veljeily ja 15 vuoden kaulailu onkin ollut oppilaitokseni, josta olen hyvin kiitollinen.

On Luojani, niskanappiini tuijottaja kuka tahansa, Hän on varjellut tieni. Tätä väylää olen kulkenut nyt 40 vuotta ilman kemiallisia päänsekoittajia. Kuitenkin rinnan päihteiden kanssa koko ajan.

Ehkä ainutlaatuisinta elämässäni on, etten useinkaan suhtaudu asioihin kuten muut. Vaan jotenkin toisin. Minulle ei riitä, vaikka näkisin kolikon molemmat puolet. Vaan olen kiinnostunut miltä lantti näyttää, jos en näe kruunaa enkä klaavaa.

tiistai 18. elokuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 12

Kerran vielä vanhan liiton Soineista.

Kalevanpojat eli Kalevinpojat ovat suomalaisen kansanperinteen tuntemia muinaisia jättiläisiä. Heidän toiminnalla selitetään monia poikkeuksellisia luonnonmuodostelmia, kuten kivien sijaintia.

Esimerkiksi Mikael Agricolan mukaan Kalevanpojat olisivat myös niittäneet valtavia niittyjä yhdessä yössä: "Caleuanpoiat / Nijttut ja muudh löit".

Soini on suomalaisessa mytologiassa yksi Kalevan 12 pojasta. Lisänimi oli Kalkki. Kristfried Ganander kertoo Mythologia Fennicassa Soinin olleen veijari syntymästään lähtien. Hänet myytiin Karjalaan Köyrötyinen -nimiselle sepälle, joka laittoi miehen töihin.

Vanhoissa runoissa kerrotaan Soinin lapsenpiikana ollessaan tappaneen lapsen, paimenena ollessaan kutsuneensa karhut ja sudet syömään karjalauman ja lopulta yllyttäneen karhun repimään emäntänsä reiden kostoksi tämän leipomasta leivästä, jonka sisään tämä oli pannut kiven.

Kalevan 12 pojan kerrotaan saaneen aikaan myös tusinan verran tähtikuvioita. Yksi kullekin.

70-vuotislöylyt kiukaan hengen kanssa. 
Vaikka itselleni ei koskaan selvinne miksi olen Soini, ei ehkä selviä sekään miksi enoni, juuri sieltä Limingan suunnalta, tarkemmin Tyrnävältä oli Kalevi. Sen sijaan voin kuvitella pikkuveljeni Kalevi-nimen tulleen mainitulta äitini veljeltä.

Ehkä eniten hengenheimolaisuutta olen kokenut mytologiassa eläneeseen Soiniin ja muihin Kalevanpoikiin. Jotka hekin pakenivat kuka minnekin kristinuskoa. Väinämöinenkin "kivellä soutaen".

Ehkä hekään, kuten en minäkään, niinkään kavahtaneet kristinuskoa, vaan sen kauppamiehiä. Sillä monesti olen saanut heiltä menolipun tuonelaan milloin mistäkin syystä.

Vaikka ymmärränkin jokaisella olevan oman pienuutensa, huvitun niistä itseni pikkusieluisuus mukaan lukien. Joskus se kaikki tosin myös harmittaa.

Muistan esimerkiksi yhden työtoverini, joka kavahti Kalliomäen puolimatkankodin löylyhuoneen ovella kiukaan kivien rakosessa ollutta, vuolukivistä "löylyn henkeä". Todeten, että tuon henki ei ole hänen herrastaan. Että "joko se lähtee tai en tule lauteille". No, mies istui pukuhuoneessa ja muut roiskivat löylyä. Oven raosta kuului vain paatoksellinen mutina, että helvettiin menette kaikki.

maanantai 17. elokuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 11

Aleksin Kiven 7 veljestä huimemmat 12 veljestä.

Mystisimmillään Soini on suomalaisessa mytologiassa, Elias Lönnrotin kirjoittamassa kansalliseepoksessamme Kalevalassa.

Siinä kerrotaan Kaleva-nimisestä jättiläisestä, jolla oli 12 poikaa. Niistä kolme oli tehnyt itselleen linnan Pohjanmaalle.

Soini rakensi linnan keskelle merta siihen paikkaan, jossa Limingan kirkko nyt on.
Toinen poika pystytti linnan harmaakivestä ison Pyhäkosken rannalle.
Kolmas poika, jonka nimi oli Hiisi, rakensi itselleen korkean linnan Kajaanista itään.

Tämä linna oli vallan kauhea ja pelottava. Se oli pystytetty keskelle suota hirmuisen suurista kivistä.

Kerran Soini lähti veljeään Hiittä tapaamaan. Hän kulki veneellä Oulujokea ylävirtaan soutaen. Koskien yli piti sauvoa. Istuaaltaan hän sauvoi kaikki kosket, mutta päästäkseen suuren Pällin putouksen yli hänen oli pitänyt sauvoa polvillaan.

Minun veneeni ei uponnut. 
Sitä paikkaa jossa hän oli ollut yötä, kutsutaan Soininniemeksi. Siinä näkyy vieläkin veneen sija, joka on yhtä suuri kuin hylkiveneen koko. Sellaisella veneellä ei viisi vahvaa miestä jaksaisi sauvoa viidessä päivässä samaa matkaa kuin minkä Soini sauvoi yhdessä päivässä.

Nämä veljekset olivat polttaneet kaskea. Jokainen heistä oli hakannut yhdessä päivässä enemmän puita kuin mitä kymmenen tervettä miestä jaksoi samassa ajassa.

Tätä Kalevan sukua oli kauan tässä maassa. Heidän jälkeläisiään ovat isokasvuiset ja vahvantekoiset ihmiset, mutta he eivät kuitenkaan ole yhtä suuria kuin heidän vanhempansa olivat.

Kalevasta ja hänen pojistaan tiedetään kertoa enemmän Varsinais-Suomessa, Hämeessa ja Savossa, sillä sielläkin näitä poikia on asunut, esimerkiksi Väinämöinen, Ilmarinen ja Lieköinen.

Näiden Kalevan poikien avulla on Suomen kuningas valloittanut koko Venäjänmaan, mistä vanhat suomalaiset ovat joskus laulaneet. Vain yksi Kalevan pojista matkusti pois Suomesta (A. H. Snellman, Oulun kihlakunta 1887).

sunnuntai 16. elokuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 10

Säilytän ja jaan nimeni.

Soini, asemies ja aseenkantaja ovat tarkoittaneet jotakuinkin samaa. Sitä perua ritarihuonejärjestyksessämme oli kreivien ja vapaaherrojen alapuolella erikseen ritari- ja asemiesluokka (riddare- / svenneklassen), kunnes nuo kaksi alinta luokkaa 1860-luvulla yhdistettiin.

Soini oli siis eräänlaisessa ritarin oppisopimuskoulutuksessa. Jotkut pysyivät ritareiden kisälleinä ja miekankantajina ikänsä, joistakin tuli ritareita ja joistakin mitä lie tai ei mitään.

Onko skandinaavisissa juurissani viikinkiverta, on myös mielenkiintoinen ajatus. Joka sinänsä istuisi mainiosti ikivanhaan, tanskalaisruotsalaiseen lautturisukuuni.

Vielä on kesävaatteiden aika, mutta
juhlan kunniaksi on puku päälläni. 
, Jossa ei kyllä ole kerskaamisen aihetta, sillä aika on kullannut ja patinoinut viikingit nykyihmisten silmissä hovikelpoisiksi. He taisivat muodostaa merirosvojakin pahempia rosvojoukkoja. Jotka laivojen ryöstelyn lisäksi tekivät pahojaan myös ja ehkä varsinkin maissa. Myös Suomeen, joka silloin ei ollut oma valtio. Toisaalta olenhan minäkin joskus esitellyt rosvousreissujani. Silloin kun etsin elämääni suuntaa. Missä voisi kohdata itsensä eikä tarvitsisi pelätä päivin eikä öin.

Sitäkään en tiedä onko aina ollut etu- ja sukunimiä, vai oliko aikoinaan henkilönimiä ja lisänimiä. Olisinko ollut Jorma Ihannonpoika tai isän puuttuessa Jorma Annikinpoika?

Soini joka tapauksessa on ollut sukunimen lisäksi naisen ja miehen nimi. Varsinkin kansallistunnon ollessa voimissaan 1900-luvun molemmin puolin, se oli monen tytön etunimi. Nimipäiväkalenteriin nykyiselle paikalleen se on tullut syntymävuonnani 1950.

Jos syksyllä minusta tulee pienen lapsen isä, jolle voin olla antamassa nimeä, siinä tulee olemaan yhtenä nimenä Soini. Riippumatta onko hän tyttö tai poika. Oikeuden vahvistama isä olen nytkin, mutta Markolla oli nimi pojakseni tullessaan. Johon hän on tainnut tehdä lisäyksen. Olisiko sinne tullut Marko Kristianin lisäksi isoisältään ja minulta perintönä Veino?

lauantai 15. elokuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 9

Mitä kaikkea Soini on.

Kun en päässyt kovinkaan pitkälle siinä, miksi olen Soini, niin huomattavasti kauemmas olen kulkenut selvittäessäni mitä kaikkea Soini on.

Aikaisemmin en lainkaan pitänyt sukunimestäni, vaan nykyisin on toisin. Nimellä on loistokas historia ja en vaihtaisi sitä mihinkään toiseen. Jos tähdet ovat tulevaisuudessa suotuisat, pidän osaltani huolen, että nimi elää suvussani ja saa ehkä uuden polunkin.

Soini on myös muun muassa pieni, eteläpohjalainen kunta, jossa ei paljon ole ainutlaatuista. Mutta on jotain.

Suomessa on ollut 180 vaivaisukkoa, joista noin sata on "elossa" kirkkojen edessä. Tässä vaivaisten joukossa on vain yksi nainen. Soinin seurakunnan vaivaisakka. Joka on oikeastaan ikänsä puolesta tyttö. Hänen kädessä olleesta kepistä on jäänyt vain kädensija nyrkin sisälle.

Matti Taipaleen vuonna 1854 veistämä tummatukkainen ja siniasuinen hahmo kerää edelleen 500-700 euroa vuodessa diakoniatyölle ja toimii pienen paikkakunnan isona nähtävyytenä. 152-senttinen vaivaisakka on sijoitettu kirkkotapulin viereen suojakatokseen.

Soini on sitäkin Suomen historiaa,
joka on muutakin kuin kristinusko. 
Mutta seurakunta puhuu liian suurella suulla eteläpohjalaisittain rehvastellen, että Soinin vaivaisakka on valtakunnan ainut.

Ensimmäinen vaimoni Liisa nimittäin käytti liikkuessaan pyörätuolia, sillä hän sairastui Soinin seurakunnan "vaivaistytön" ikäisenä polioon. Joka vei toimivat jalat alta.

Minulla on jossain valokuva, missä Liisa istuu tuolissaan mainitun tytön vieressä. Tallentamani ainutlaatuisen tilanteen otoksen lähetin aikoinaan sekä Soinin kuntaan että seurakuntaan tekstillä "Soinien vaivaisakat, terveisin Jorma Soini, toisen puoliso".

Liisa toimi aktiivisesti Vihreät vaivaiset yhdistyksessä ja itse olen lähtöisin seudulta, missä akka on kaikkea muuta kuin haukkumasana. Joten oli oikein sopivaa sanoa kuten sanoin. Myös Liisan mielestä, jota yhdessä nauroimme. Mutta kumpikaan kuvan saanut taho ei meille koskaan vastannut.

Liisan suvun hautakiveen nimi ei koskaan päätynyt, sillä ennen kuolemaansa hän poisti sen sukunimestään. Ja Saarnivaara-Soini palautui Saarnivaaraksi.

Tätä kaikkea on mukava pohtia Soiniityntiellä, jossa asun tien ainoana ihmisasukkaana. Aikoinaan tarjosin nimeä nimettömälle tielle, jonka synnyinkuntani Tuusula hyväksyi. Sekin on oma tarinansa, mutta missäpä muussakaan osoitteessa Soini voisi sopivammin asua.

perjantai 14. elokuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 8

Miksi olen Soini?

Aiemmin, mutta varsinkin tänä vuonna yritin selvittää miksi olen Soini. Pitkälle en päässyt, mutta jonnekin kuitenkin. Isoisäni Jurvan Kentankylässä sanotaan ottaneen sukunimekseen Soinin yhden talon nimestä. Syyksi kertovat koska pienessä kylässä oli niin paljon Kenttia. Joka on yksi sukuni nykyisistäkin nimistä. Mutta miksi talo oli Soini, se ei selvinnyt.

Kantavanhemmikseni sanotaan Petter Hä(e)llströmiä ja hänen Elisabeth vaimoaan. Ehkä Petter on päässyt asemaansa kantaisänä koska hänen mukanaan suku tuli Suomeen. Lauttureita, jotka Juutinrauman Helsingboreissa harjoittivat aiemmin suvussa alkanutta ammattia.

Lapsista vain Carlin jälkeläiset ovat säilyttäneet sukunimensä, joka on saanut lisäyksen af, sillä se on aatelissukuhaara.

Mutta pitemmällekin olen päässyt sukututkimuksissani. Aina 1500-luvulle saakka Ruotsiin ja Tanskaan. Varhaisin nettilöytöni suorassa polvessa on Olof Traebeen (Puujalka). Lautturi hänkin, mutta myös porvarikaartin musketööri.

Sukuni viiri eli pöytästandaardi. 
Sukuuni mahtuukin henkirikoksista aatelisiin ja juoksijoista puujalkaan. Jonka tarpeen syntyyn en ole löytänyt vastausta. Joku arvostaa aatelisia, mutta minun makuuni on puujalkainen muskettisoturi.

Monesti olen yrittänyt penkoa menneisyyttä myös äitini puolelta, mutten ole siinä juurikaan onnistunut. Yksi viimeisistä yhteyksistä oli äitini veljeen Kaleviin ja hänen puolisoonsa Suomaan. Jotka tulivat hakemaan vähintäänkin ystävääni Tarua ja minua pullomeren keskeltä Taivalkosken ja Posion väliltä, Kostonjärven erämaakämpästä kotiinsa kyläilemään.

Ehkä he luulivat kaikkia tyhjiä pulloja meidän juomiksi. Vaikka niissä oli metsä- ja kalamiesten vuosien janonsammutus- ja hauskanpitoaineiden kuoret. Joka tapauksessa he aikansa silmäilivät ympärilleen sekä toisiaan. Todeten viimein, että eiköhän ole parempi, että jäätte tänne. Ja menivät menojaan. Se oli viimeinen tapaamisemme.

Kaikki eivät kelpaa kaikille sellaisinaan eikä millaisinaan. En ainakaan minä enkä ehkä haluakaan. Joskus olen Kalevia muistellut, sillä hän kävi silloin tällöin kotonani Tuusulassa Kuusamosta. Ja oli aina tervetullut valitsemassaan kunnossa ja seurassa yökyläänkin. Juuri sellaisena kuin oli.

torstai 13. elokuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 7

Elämän oikeita ja vääriä valintoja.

Tätä kirjoittaessa on 13.8.2020. Viime toukokuussa ostin lentolipun Finnairilta Thaimaahan ja olisin ollut valmis lyömään vetoa, että pääsen lähtemään lipun päivämäärällä 12.9. Olin varma, että Covid-19 on silloin irrottamassa otteensa ihmisistä ja maailma on palautumassa entiselleen.

Näin ei olekaan ja taudin toinen aalto tekee tuloaan myös Suomessa. Enää en osaa yhtään arvioida edes sitä mitä on tai ylipäätään tarkoittaa "uusi normaali". Ehkä maailma on joiltakin osin muuttanut pysyvästi hieman suuntaansa. Tosin en itse tähän pitkässä juoksussa usko.

Viime yönä tai oikeastaan illalla sain Finnairilta viestin, jonka jo tiesin jossain vaiheessa tulevan. Lentoni on peruttu eikä heillä ole tarjota mitään tilalle. Paitsi rahat takaisin kahden kuukauden viiveellä.

Tämä pirstaloi yhdelle, ehkä elämäni tärkeimmälle päivälle kaavailemani sisällön. Olin luvannut olla Filippiineillä Olongapossa lokakuussa, jolloin on laskettu lapsemme syntymäaika. Vaan yhtä satavarmasti kuin siihen silloin uskoin, yhtä satavarmasti nyt tiedän, etten siellä silloin ole.

Vaikka ajattelussani lienee aimo annos itsekkyyttä, on siinä paljon muutakin. Jos Melanie saisi päättää yhden ainoan tovin, jolloin hän toivoisi minut sinne ja lähelleen, olisi se ilman muuta lapsen syntymähetki.

Vaikka elämä on ollut minulle hyvä, ei se ole ollut aina helppoa. Iso osa vaikeuksista on ollut väärien valintojeni seurausta, joiden asiantuntija voinkin katsoa olevani.

Bitmojin tärkein olet sinä,
joka olet vielä äitisi vatsassa.

"Jokaisen synkän pilven takana on uusi, synkkä pilvi" on alakulossaan loistava elämänviisaus. Se on koko taipaleemme arki ja pyhä. Sen keskellä, uskoo sitten Kaikkivaltiaaseen tai ei, on hyvä muistaa, että ihmisillä on kuitenkin vallasta suurin. Saamme päättää kuinka suhtautua tapahtuneeseen ja tapahtuvaan. Aikaa voi käyttää myös maalaamalla synkille pilville hopea- ja kultareunuksia.

Edessäni on yksi elämäni suurista valinnoista. Joka voi olla väärä tai oikea. Riippumatta siitä mitä päätän. Sillä ajattelen meneväni Filippiineille joka tapauksessa jossain vaiheessa. Tavalla tai toisella.

Vaikka Melanien aviomies on jo kauan sitten lähtenyt ilman lapsia minne lieneekään, ei kyseisessä katolisessa maassa ole avioero mahdollinen. Niinpä olen osallisena aviorikokseen, josta voi seurata vuosien vankeus.

Tällä hetkellä pohdin mitä en kadu ja mitä mahdollisesti kadun. Sitä, että viime tammikuussa sinne lähdin, en kadu. En sittenkään vaikka menen uudelleen ja vaikka kuolisin filippiiniläisessä vankilassa. Ehkä olen saanut nähdä lapsemme ja maalailen pilvireunoja vankisellissä loppuelämäni.


keskiviikko 12. elokuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 6

Kaikki lapset ovat rakkaita minulle.

Tällä hetkellä uskon päätökseni kirjoittamisesta pitävän, jos elämää riittää. Ehkä eniten kateissa oli motivaatio, jonka löysin viime yönä.

Kirjoitan avoimesti sinne tänne poukkoillen, vaikkei olisi lukijoitakaan. Alkuperäiset tavoitteet ovat myös muuttuneet aamuöiden tunteina, jolloin olen kävellyt Jokilaakson hiljaisuudessa Niilon kanssa. Pimeydessä pöllön tai huuhkajan siipien kahahduksia kuunnellessani olen päässyt selvyyteen miksi ja ennen kaikkea kenelle tai keille itseni lisäksi ylipäätään kirjani kirjoitan.

Tärkeintä minulle on sanoa hänelle, jota ei vielä ole, jotain sellaista mitä kukaan toinen ei milloinkaan tule sanomaan.

Kuinka paljon maksaisinkaan, jos jossain olisi säilynyt isäni tai äitini mitä tahansa kirjoittamaa. Vaikka niissä ei olisi mitään itselleni tarkoitettua. Mutta tallessa ei ole edes vanhempieni nimikirjoituksia.

Seikkailen läpi tämän kirjan
ensijaisesti kaikille lapsille. 
Ainutlaatuisuuden ja -kertaisuuden ymmärtäminen muuttaa sekin sisältöä. En yritä syleillä maailmoja tai puhua viisaita. Maailmassa ei ehkä tule olemaankaan kuin yksi ihminen, jolle kirjoittamani on aivan muista syistä tärkeää, ehkä joskus arvokastakin.

Toki olen otettu jokaisesta lukijasta, joita heitäkin on. On mukavaa törmätä maailman oudoilla kolkilla ventovieraaseen. Joka sanoo "hei, et minua tunne, mutta minä tunnen sinut, sillä olen blogisi säännöllinen lukija".

Ajattelen, että yhä henkilökohtaisemmaksi menevän kirjoittamisen myötä vähäisetkin lukijani katoavat. Miksi joku lukisi jonkun jorinoita, joka ei ole edes kummoinen kirjoittaja? Tai mene ja tiedä. Ehkä joku lukeekin.

Minua motivoi kirjoittamaan usko, että tällä hetkellä syntymätön lapseni saa nähdä päivänvalon pallon toisella puolen.

Kun ymmärsin, että lapsikin voi, jos ei lukea niin ainakin selailla sivuja, tuon mukaan myös valokuvia. Oman emojikuvani rinnalle. Ehkä jossain maailmankolkassa selitän tai joku muu kertoo lapsille kirjan sisältöä, vaikkei yhteistä kieltä olisikaan.

Toki yhtä tärkeä on poikani Marko ja hänen lapsensa Olivia, joihin kumpaankaan itselläni ei ole tällä hetkellä elävää yhteyttä. Eikä Sini Olivian Päivi-äitiinkään. Syitä en tiedä. Tiedän vain koko trion olevan minulle rakas. Mutta heillä on mahdollisuus milloin tahansa kysyä ja puhua, sillä Markokin on jo keski-ikäinen äijä.

Toisin on lapseni idun, tytön tai pojan kanssa. Voi olla, että aikani ei riitä, että hän edes voisi minulta kysellä. Siksi kirjoitan koko kirjan ensisijaisesti häntä ajatellen, hänelle ja hänen äidilleen Melanielle.

tiistai 11. elokuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 5

Isäni.

On mieltä liikuttavaa palauttaa mieliin tuokioita vanhempien kanssa. Ne ovat ainutlaatuisia muistoja. Olkoot sitten iloisia, surullisia tai jotain muuta.

Ehkä varhaisimmat kahdenkeskiset mielessäni säilyneet hetket isän kanssa ovat yhteiset saunomiset kotona kantovesineen, saunanpatoineen ja kertalämmitteisine puukiukaineen. Eräänkin kerran alle kouluikäisenä pesin Veino Ihannon selän. Ja toivoin, että minullekin kasvaisi yhtä suuri ja muutenkin samanlainen.

Kun isäni oli syntynyt jouluna eikä kumpikaan etunimi ollut nimipäiväkalenterissa, kiusasi hän lapsiaan, ettei saa koskaan nimi- eikä syntymäpäivälahjoja. Ehkä jokusen joululahjan ainoastaan. Pian opin siskoni Irmelin kanssa nimeämään yhden joulupaketin syntymäpäivälahjaksi.

Yhtä paljon rakastin isääni. 
Ehkä rakkaimmat muistot isästä ovat, kun pääsin hänen mukaansa töihin Santahaminaan. Sinne menimme Hyrylästä armeijan koppiautolla, jossa oli talvisin puukamina.  Matkalla perhetuttumme Aarrevaara maalasi joka kerta taulua ja muut pelasivat korttia. Luulen, että marjapussia. Minulla saattaa olla Muistojen merikonteissa yksi taulukin tallessa.

Aarrevaaran vanhin tytär oli ehkä Liisa ja opettaja. Joka tapauksessa hän sparrasi minut ruotsinkielen ehtojen jälkeen yhteiskoulun ensimmäiseltä luokalta toiselle. Hänen isänsä taisi saada sydänhalvauksen kotonaan kaivoa tehdessään ja kuoli siihen paikkaan. Ja saksanpaimenkoiramme Jeri ulvoi sitä tai jotain muuta koko yön.

Santahaminassa sotilaat tervehtivät aina vääpelin kohdatessaan. Olin isästäni suunnattoman ylpeä koska luulin, että kaikki ovat hänen kavereitaan.

Kerran sotilaskodissa astui joku armeijan saappaalla sormilleni, kun leikin lattialla. Vieläkin sattuu, kun sitä muistelen. Tämä käteni tallonut jättiläinen vei parkuvan pojan vieressä olevaan kuljetustoimistoon ja kirjoitti minulle armeijan ajokortin. Jossa luki "palvelee kotijoukoissa". Se oli kauan kalleimpia aarteitani. Josta siitäkin jäljellä ovat vain muistot.

Samassa kuljetustoimistossa suoritin varusmiespalvelukseni vuosia myöhemmin. Tämä pienen kätöseni "murskaaaja" oli esimieheni.

Haikein muisto isästä on Kiljavan sairaalasta. Kun hän kasvot surua täynnä, lyhyen kaavan mukaan sanoi, että olisi toivonut eläkepäiviensä olevan toisenlaiset. Jonkun päivän kuluttua hän sanoi koittakaa pärjätä ja kuoli pois. Silloin päätin, että tämä ei ole minut tieni, vaikka lähellä olikin.

maanantai 10. elokuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 4

Äitini.

Taidanpa palata toviksi muistoihini Tuuskodosta. Kerran menin äitini huoneeseen, jossa ei ollutkaan ketään. Hän oli joutunut Hyvinkään sairaalaan. En muista miksi. Vuoteen vieressä siellä istui Tuusulan omahoitaja. Jolta kysyinkin miksi olet täällä vapaapäivänäsi? Sain vastauksen, että koska pidän Annikista kovasti ja hän on välillä hyvin yksinäinen.

Syyllisyyttäkin tunsin silloin ja muulloinkin. Mutta asuin Keski-Suomessa enkä voinut mennä tai tulla Tuusulaan läheskään joka viikonloppu. Perheessäni oli myös uusi jäsen, 6-vuotias Marko. Joka opetti minulle paljon vuosien aikana rakkaudesta ja välittämisestä ilman vaatimuksia.

Usein hän kysyi voiko lähteä Helsinkiin ja Tuusulaan kanssani? Aina voi. Ja aina hänellä oli vain yksi jatkokysymys. Voidaanko mennä katsomaan mummua? Aina voitiin. Kysymykseen miksi haluat sinne, kun hän on välillä niin ilkeä sinullekin, Markolla oli joka kerta sama vastaus: "Siks ku se on mun mummu." Vain se merkitsi.

Äidiltäni oli katkennut nimittän verisuoni aiemmin päästä, joka muutti hänen persoonaansa. Tuntui, että hän oli usein ilkeä kaikille. Iloton ainakin. Mutta Markolle ei sillä ollut väliä. Poikani oli ainut, joka mummonsa sydämen näkyvästi sulatti.

Sairaudesta johtuen Annikin puheesta oli vaikea saada selvää. Kun taas kerran menimme Tuuskotoon, sopersi hän suu vinossa Markolle, että aukaise tuo pöydän alin laatikko. Se oli tulvillaan suklaakonvehteja, joita seniorit saivat yhden päivässä. Äitini sanoi lapsenlapselleen "olen säästänyt ne kaikki sinulle". Se oli hyvin kaunis hetki.

Rakastin paljon äitiäni. 
Hyvinkään sairaalassa tapaamani omahoitaja oli ainutlaatuinen monella tavalla. Äitini linnoittautui Tuuskodossa huoneeseensa eikä suostunut tulemaan muiden joukkoon. Niinpä hoitaja oli kaivanut jostain tiedon innokkaasta tupakoitsijasta. Hän istutti paheen uudelleen, jonka jälkeen esti huoneessa polttamisen vieden tupakat.

Joten äidin oli pakko tulla muiden joukkoon. Siellä hän istui monet illat ja päivisinkin tupakoiden, seurustellen ja katsellen televisiota. Olen tästä ikuisesti kiitollinen ja haluan uskoa äidin olleen kaiken totisuuden keskellä välillä onnellinenkin.

Satuin olemaan Tuuskodossa, kun televisiosta tuli suorana lähetyksenä amerikkalaisten ensimmäinen kuukävely. Sitä katseli huoneellinen senioreita. Heille sanoin jotenkin niin, että "on se ihmeellistä, kun ihmiset ovat päässeet kuuhun". Eräs, lähes täyden elämän elänyt herrasmies nousi vaivalloisesti ylös ja keppiinsä nojaten talutti minut ikkunan ääreen. Sekä näytti taivaalla mollottavaa kuuta sanoen: "Kato poika! Kuu on tuolla. Meitä ei huijata."

sunnuntai 9. elokuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 3

Missä minut on tehty?

Kirjalla kai pitäisi olla joku jäsentely etukäteen, ikään kuin runko ja muutakin logiikkaa. Näin ei nyt ole, vaan pompin elämääni eestaas ja joskus ohi elämänkin.

Harrastan täysin rinnoin aikamatkailua omassa ja muidenkin maailmassa. Totta ja tarua, faktaa ja fiktioita, niistä on tämä kirja tehty. Usein yö tuo tullessaan ajatuksen, mistä seuraavana päivänä kirjoitan.

Kävin aikoinaan äitiäni tapaamassa usein Tuuskodossa, jossa hän asui viimeiset vuotensa. Kerran sanoin hänelle, että minulla olisi yksi asia, jonka tahtoisin tietää eikä vastausta siihen ole kuin sinulla. Hän katsoi minua tuttuun tapaansa tuimasti ja kysyi: "No, mikä se on? " Tähän minä, että "missä minut on alkuunpantu?"

Seurasi syvä hiljaisuus ja äidin ilme oli vielä tuimempi, mutta sain vastauksen. Hän oli monessa seudun Elannossa töissä ja asuikin Hyrylän Elannon yläkerrassa. Siellä armeijan leivissä ollut tuleva isäni kävi tulevaa äitiäni, Enni Annikkia riiaamassa ja arvatenkin myös yökylässä.

Minun nimeni on Bitmoji.
Olen Jorman virtuaalimuoto.
Pienen pienessä, hirsisen rakennuksen huoneessa olen saanut alkuni. Vieläkin tulee mukava fiilis, kun käyn rakennuksen kellarissa, Santerin ja Ellenin Päämaja-kuppilassa siemailemassa alkoholittoman oluen silloin tällöin. Ja fiilistelen, että juuri tässä talossa, yli 70 vuotta sitten, ainakin kerran olen tuottanut vanhemmilleni pelkkää iloa.

Alkujaan rakennus on ollut ortodoksipappila, sillä kylän venäläinen varuskunta tarvitsi oman seurakunnan. Olen siis saanut alkuni hyvinkin hengellisessä viitekehyksessä. Hyrylässä oli myös oikein kaunis kupolikirkko. Jonka suomalaiset osin sotien melskeessä ja sen jälkeen purkivat. Torneissa taisi olla kupolien tilalla ilmatorjuntatykitkin. Tähystäjät ainakin. Ehkä äitinikin, joka oli lotta. Vain laatta on kirkosta muistona.

Mainittu Päämajan ja Manne TV:n Santtu tanssi puolestani juuri vihityn Päivikseni kanssa häävalssina olleen Kulkurin valssin. Tuusulan Mutterimajalla pidettiin silloin "Kaikkien aikojen juhlat". Joissa häittemme lisäksi juhlittiin kauan odotetun asuinyhteisön käyttööottoa, Sininauhasäätiön 50 vuotista taivalta ja saamaani sosiaalineuvoksen arvoa.

Vieraita oli taatusti laidasta laitaan. Kodittomia ja kodillisia. Ja kermana päällä Sauli Niinistö ja Pekka Haavisto.

Tarja Halosen myöntämästä sosiaalineuvoksen arvosta löytyvät syyt, miksi olen Pekka Haaviston joukoissa hänen pyrkiessään presidentiksi. Jos hän katsoo minut sopivaksi sosiaalineuvokseksi, minä katson hänet sopivaksi presidentiksi. Potut pottuina siis. Hyvässä ja pahassa. 


lauantai 8. elokuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 2

Sumuinen meno tuli tiensä päähän.

Kun aikoinaan käänsin viimeisen kerran viinakuppini nurin 40 vuotta sitten, olin saanut päihteistä tarpeeksi. Tiesin monesta väärästä asiasta elämässäni riittävästi, mutten juuri mitään mistään mikä olisi oikein.

Minusta oli huomaamattani tullut "väärien valintojen asiantuntija". Se on ollut tärkeä oppi. Ymmärtää, että muutokseen ei tarvitse tietää mikä on oikein. Vaan riittää, kun tietää mikä on minulle väärin. Kun pystyy karsimaan elämästään pois jotain mistä kärsii, on tilaa löytää jotain sen tilalle. Mikä voi olla yhtä väärä vaihtoehto.

Joku voi olla leppoisa, hyvä puoliso ja isä, vaikka naukkaileekin pullon viiniä joka ilta. Yhtänä päivänä hän saa ahaa-elämyksen ja lopettaa viinin lipityksen. Tilalle hän löytää herraklubia sieltä, vieraita naisia sieltä täällä ja harrastuksia tuolta. Mutta hän ei ole löytänyt raittiutta, vaan vain tavan pysyä viinasta erossa. Kadottaen itsensä. Pahaa oloaan hän purkaa lapsiin ja puolisoon.

Vuosien saatossa sain huomata, että tolkuttomalla viinanjuonnilla ei tulla kaikkien mielestä edes päihteiden käytön kokemusasiantuntijaksi. Vaikka isossa ikkunassa on samasta asiasta kysymys. Laittaa nuppinsa sekaisin millä kemiallisella aineella tahansa.

12 askeleen ohjelman avulla raitistuneet ovat
päivän kerrallaan erossa päihteistä. 
Kirjoitin puolijulkisesti, että joiltakin osin narkomaanien hoidossa ei ole kysymys ihmiarvosta, vaan jostakin aivan muusta. Niin jo parahti joku, arvatenkin saman rodun, mutta eri heimon jäsen ja pyrki nollaamaan minut, "että onko sinulla kokemuksia heroiinin iv-käytöstä paljonkin". Se tarkoittaa suonensisäistä käyttöä. "Tsiisukseen" näytti kolahtaneen termini "narkkariapu kauniissa paketissa". Hänen mukaansa lienee piikitettävä huumeita ennenkuin voi käsittää ihmisarvosta mitään.

Kerran kirjoitin niistä tai heistä ketkä tehtailevat kanteluita ja tutkintapyyntöjä valtakunnansyyttäjän toimista. Kun hän virkansa puolesta ja virkavastuulla tutkii onko kansaedustaja syyllistynyt rikokseen. Sanoin heidän syyllistyvän nykytermin mukaan valtion virkamiehen maalittamiseen.

Niin jo joku halusi nollata minua siinäkin: "Mitä sinun kirjoitukseesi tulee, se käsittelee jälleen - kuten joskus aiemminkin - kokemaasi alemmuuden tunnetta."
Ehkä on näin, sillä olen satavarmasti ollut koulu- ja paljon muutakin kiusattu tietääksi omakohtaisesti miltä tuntuu olla maalitauluna. Mutta se ei näemmä tee minusta tämänkään alan kokemusasiantuntijaa. Vaan vain alemmuuden tunteen asiantuntijan.

Tarinoita on maailma täynnä. Ja ihmisiä, jotka ymmärtäen tai ymmärtämättään ylentävät itseään tai rakentavat omaa minäänsä painamalla muita.

Joskus, ehkä juuri mainitusta alemmuudentunteesta johtuen koen, että itsentuntoa on hyvä ehjätä senkin vuoksi, että on varaa olla heikko ja kertoa siitä muillekin.

Voin kysyä itseltäni, että jos en pidä jalanjälijistä kasvoillani, niin miksi sitten makaan lattialla? Mutta sieltä voi nousta ylös myös nitistämättä muita.

perjantai 7. elokuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 1

70 vuoden matka 365 päivässä.

Lapsena haaveilin, että minusta tulee jotain suurta ja ainutlaatuista. Kun lauloin yksin koko koulun joulujuhlissa "Heinillä härkien kaukalon", ymmärsin, ettei minusta tule laulajaa. Kun näyttelin kevätjuhlien näytelmässä "Pojat hameissa" hame päällä, tiesin, ettei minusta ole näyttelijäksikään. Vuosien saatossa ajattelin yhä useammin, että joskus kirjoitan kirjan.

Tykkään olla yksin ja tykkään olla esillä tavalla tai toisella. Sitä harrastin koulutunneilla muita häiriten. Koin olevani jotain erinomaista ja ainutlaatuista, kun muut nauroivat tekemisilleni.

Kunnes rehtori tuli kerran kotiini keskustelemaan vanhempieni kanssa. Asiana oli, että eikö se teidän poika voisi lopettaa koulunkäynnin, sillä Jorma on kuuluisampi kuin yksikään opettaja. Mutta hän on myös koulun mätämuna, joka ei anna muille mahdollisuutta opiskeluun, vaikka onkin usein tunneilta ulkona käytävällä.

Koululla ei ollut keinoja hiljentämiseeni. Ei auttanut puhe eikä selkäsauna kotona eikä koulussa. Jonka opettaja antoi minulle hitsauskopissa. Kuittasin sen varastamalla lisää tinneriä imppaamiseen.

Koulunkäyntini ainutlaatuisuuden osa-alueita eivät vanhempani arvostaneet, enkä kyllä minäkään. Vaan rehtorin käynnin jälkeen taisin ensi kerran hävetä itseäni ja koko elämääni. Kaiken kruunasi isän käyttämä vitsa, Koivuniemen herra, joka oli ensin itse haettava naapurikoivikosta.

En halunnut käydä koulua, en varsinkaan yhteiskoulua, jota oppikouluksikin kutsuttiin. Mutta miten uhmata isää ja kotona ollutta armeijan kuria? Siihen avun antoi Pertti Pasanen, joka sanoi Spedevisiossa, että vain sellaiset käyvät koulua, jotka eivät muuten pärjää. Kun täytin 16 vuotta ja oppivelvollisuusikä oli taakse jäänyt, ei minua enää kukaan saanut kouluun.

En halunnut käydä koulua. 
Jonne muutenkin jouduin vanhempieni huijaamana. Sillä he lupasivat minulle, 11-vuotiaalle pojalle, että saan syödä niin monta jäätelötötteröä kerralla kuin haluan Perä-Hyrylän kioskilla, jos pääsen yhteskouluun. En muista montako söin. Ehkä kuusi tai kahdeksan.

Myös äidille tiesin tuottavani pettymyksen, sillä hän haaveili kolmesta ylioppilaslyyrasta. Joita ylpeänä pitäisi rinnassaan, kun kaikki lapset ovat ylioppilaita. Hän ei saanut kantaakseen yhtään lyyraa.

Vuosikymmenten jälkeen tapasin kouluni rehtorin aidosti alkoholisoituneena ravintola Matka-Tuopissa. Enkä ollut unohtanut hänen kotikäyntiä. Istuin pöytään ja kysyin muistatko minut? Hän katsoi sumein silmin mitä jatkoa suustani seuraa. Sanoin, että etkö voisi lopettaa tuota juomista, sillä olet häpeäksi kollegoillesi ja olet koko opettajakunnan mätämuna? Näin kuinka kyyneleet valuivat alas uurteisia poskia. Jatkoin, että juuri näin paljon minuun sattuivat sanasi kotonani kauan sitten.

Vaikka minusta ei kunnon kostajaksi ole koskaan ollutkaan, olen ja haluankin olla huono unohtamaan kipeitä kokemuksia. Kuittaan, tasaan puntit vuosikymmentenkin jälkeen.

Eletyn elämäni aikana olen kuullut usein, että kirjoita Jorma kirja tai eikö joku voisi kirjoittaa sinusta kirjan? Ehkä voisikin, mutta viime yönä päätin, että teen sen itse. Näin olen kyllä päättänyt monesti aiemminkin.

Vuoden jokaisena päiväni kirjoitan tarinan elämästäni. Sinä aikana toivon löytäväni polun, kuinka saan kaikesta tästä kirjan pahvikansien väliin.


torstai 6. elokuuta 2020

Yksinäisyys

Eilisessä blogissa mainitsin yksinäisyydestä mäntsäläläisen polttoaineaseman katoksen alla märkänä kuin uitettu koira. Ja siitä kuinka yksin olin sen jälkeen kuumeessa viikon eikä kukaan sanonut kertaakaan "parane Jorma".

Se toi viime yönä sydämeni sopukoista kuin elävänä eteeni jo kauan sitten kuolleen äitini. Joka lukitsi itsensä saunamökkiini eikä päästänyt sisään edes kodinhoitajaa. Että kuinka yksin hän mahtoikaan elää vuosikaudet.

On helppoa sanoa, että se oli oma valinta. Kuten olikin. Mutta vasta nyt, kun olen saanut maistaa sitä itsekin, alan ymmärtää, että yksinäisyydestä voi tulla vankila. Se on kaikkea muuta kuin vapautta. Eikä siitä pääse enää ulos. Ei yksin eikä muiden avulla.

Sillä loppupelissä ihminen on yksin sisimpänsä kanssa. Joka ei koskaan tule jokaisen osaksi, sillä kaikki eivät osaa tai eivät näe tarvetta mennä itseensä. Mutta minä menen. Ehkä liikaakin, sillä haluan oppia tuntemaan itseni mahdollisimman hyvin elämäni aikana.

Luulen, että yksinäisyydestä on vaikea puhua. Ainakin siten, että kokisi tulleensa ymmärretyksi tarkoittamallaan tavalla. Sillä ihmiset, läheisetkin tuntuvat pitävän tärkeämpänä ymmärtää miten tahtovat.

Toki se on jokaisen oikeus. Ymmärtää ketä tahansa kuten tahtoo. On sivuseikka ymmärtää mitä kertova toivoisi tai tarkoittaa. Ehkä he eivät ymmärrä olevansa luotetun ystävän asemassa. Eivätkä he ymmärrä aseman menettämistäkään.

Kuinka tuttua monelle onkaan, että itselle kipeääkin kertoessaan huomaakin yhtäkkiä kuuntelevansa toisen innostunutta kerrontaa omista tai jonkun kolmannen osapuolen  asioista.

Mutta ei aina, sillä joillakin on kyky kuunnella ja halu kulkea rinnalla. Enkä tarkoita työnsä puolesta ymmärtäjiä, vaan jotain aivan muuta. Ehkä läpi elämän rinnalla kulkeneessa koirassa on jotain tällaista.

Kun puhun yksinäisyydestäni jollekin, saan liian helposti kysymyksen, että oletko katsonut peiliin? Hän ei ymmärrä, että juuri silloin hän on menettänyt paikkansa tärkeänä ihmisenä. Ehkä se ei ole edes tärkeää ja hänelle kaikki onkin ollut vain smalltalkia.

Joskus mielen sopukoiden avaaminen päättyy kulmikkaasti ja saa perään viestin, että "ei ole mikään ihme, että olet ja elät yksin".

Olen katsonut paljon myös peiliin. Päivästä päivään ja vuodesta toiseen. Mutta ystäväkseni ei pääse hinnalla millä tahansa enkä sydämeni viihtyisiin lokeroihin hevin ketään kelpuuta. Joitakin en millään hinnalla. Vaan ajattelen, että vainko minulla on peili? Tai halu katsoa siihen?

Mutta sydämessäni he ovat kaikki, eri osastoilla vain. Eikä minusta ole edes inhotusosastoilla oleville tiukan paikan tullen pottujen maksajaksi potuilla.

keskiviikko 5. elokuuta 2020

Tunteella elävän sydämen onni on usein tuskan takana

Kauan sitten riitelin vappuna tulisesti. Näin tapahtui liian usein. Mutta tämä yksi kerta jäi erityisesti mieleen, sillä halusin tavalla tai toisella eroon helvetistäni.

Mutten löytänyt kuin huonoja vaihtoehtoja. Juomisesta itsemurhaan. Ehkä rakastin elämää riittävästi, sillä otin Vespa skootterini ja lähdin ajamaan räntäsateessa kolmen sadan kilometrin päähän kohti Tuusulaa. Synnyin- ja lapsuudenkotiani.

Mäntsälässä olin aidosti läpimärkänä nailonpaita päällä paleltua kuoliaaksi. Matkaa "etelän kotiini" oli vielä 50 kilometriä. Siellä bensamittarikatoksen alla värjötellessä muukalainen pakettiautonsa kanssa näki ja tunsi tuskani. Hän otti minut Vespoineen mukaansa ja vei Hyrylään.

Makasin viikon kuumeessa ja luulin että kuolen. Eikä kukaan toivottanut minulle kertaakaan "parane Jorma" . Olin yksin, niin yksin, silti en halunnut kuolla. Mutta en osaa rikkinäisen sydämen yksinäisyydestä muille kirjoittaa tai muutenkaan selittää. Osaan vain tuntea sen..... vieläkin.

Kenen siirto, Kaj Stenwall, vuodelta 1993
Se oli tärkeä reissu. Yksi elämäni tärkeimmistä. Sillä se oli matka korvieni väliin ja sydämeni syvimpiin syövereihin. Ymmärsin, että itseään ei pääse pakoon skootterilla eikä avaruusaluksella.

Jotain, jonka korjaajaksi minusta ei ollut, oli silti mennyt iäksi rikki. Tai ollut sisälläni pirstaleina aina. Joskus joku tai jotkut, joita rakastin ja rakastan ovat sanoneet minulle, että minä jätän, kun ja jos suljen oven jäljessäni.

Mutta minäkö jätän? On liian vaikeaa selittää miltä tuntuu, kun rakastamani sydän hylkää ja jättää rikkinäisen sydämeni. Tunteella elävän sydämen onni on joskus monen kyyneleen ja tuskan takana.

tiistai 4. elokuuta 2020

Mikä joidenkin oikein on?

Noin viikko sitten aamuyön tunteina tapahtui Tuusulan Ruotsinkylässä hyvin surullinen onnettomuus, jossa neljän nuoren ihmisen joukosta menehtyi nuori nainen.

Kun asustan lähes saman tien varrella, katselin, kun onnettomuuspaikka täyttyi ihmisten osanotoista kukin, muistovärssyin ja kynttilöin. Ymmärsin ystävien, omaisten ja tuntemattomienkin surun, joihin kuulun itsekin. Tai enhän edes tiedä, vaikka onnettomuuden uhrit olisivat tuttujani tai peräti ystäviä.

Halusin luoda someen kuvan mahdollisuuden myötätunnon ilmaisuun. Niitä tulikin surullisine hymiöineen monta sataa. Ja näyttipä jokunen jakaneenkin julkaisuni.

Koin tehneeni oikein ja ymmärsin hyvin, että tätä mahdollisuutta eivät omaiset tuskansa keskellä ehkä edes olisi kyenneet luomaan. Mutta eivät toki ottaa poiskaan, sillä tuntemattomatkin rinnalla kulkijat ovat joskus suureksi lohduksi.

Mutta joukkoon mahtui myös kaksi nuorta naista, jota kirjoittivat, että mässäilen asialla ja tekosyillä julkaisin mainitsemani osanottomahdollisuuden. Lisäksi käskivät minua poistamaan julkaisuni ja häpeämään.

Vaikka kuinka olisi sydämeni hyvää tahtoa täynnä, en pysty ymmärtämään näiden parin naisen tapaa ottaa julkisesti osaa suruun.

maanantai 3. elokuuta 2020

Vältän Jokilaakson elämän säätämistä

Toissa päivänä kirjoitin, että Jokilaakson pikkutilalla ei ole oikeastaan kolkkaa, jota yhteiskunta tai joku sen jäsen ei olisi säätänyt tai muuten muokannut.

Siispä vastapainona sille annan kaiken elämän elää siellä tai täällä elämäänsä. Niin kasvien kuin eläintenkin. Jokilaakso onkin mahdollisuuksien mukaan kaiken elävän turvakeidas ja -satama.

Viime talvena kuitenkin päätin, että vähintäänkin vähennän himalajan palsamin eloa. Mutta nyt tiedän, ettei minusta ole siihen. Joka kerta, kun nyppäsin kasvin maasta juurineen, tiesin tekeväni toisin kuin on tarkoitettu ja vastoin luontoani. Joten lopetin tämän sydämeeni sattuvan puuhan.

Siispä kasvakoot ja taistelkoot elintilasta kantaväestön kanssa. Mesiangervon, nokkosten, karhunputkien, maitohorsman ja monien muiden kanssa. Jotka kaikki kasvavat ympärilläni minua pitemmäksi.

Mutta ihminen on ennen minua säätöjään tehnyt, jotka vaikuttavat Jokilaaksossakin. Riipaisee, kun näen kylän kissan vievän suussaan ainoan villikanin angorapoikasen. Toisella lailla riipaisee, kun supikoira tulee Merikonttikotini alta vain vähän aiemmin syntyneen poikasensa kanssa. Tai kun ilves katsoo pentunsa kanssa sisään ikkunalasin toisella puolen. Jonka kanssa Niilo haluaisi välien selvittelyyn.

Välillä pihassa on sekä musta että valkoinen minkki, joiden tiedän tekevän paljon pahojaan varsinkin  maassa pesiville linnuille. Mutta niin sitä tekee oravakin. Kahdessa lepakonpöntössä on asukkaat, joista yksikin syö vuorokaudessa yli 2000 hyttystä. Se sopii minulla hyvin.

Joten luonto säätäköön itse elonsa, johon puutun vasta, jos joku laji on saamassa totaalisen selkävoiton. Kun aamulla huomaan saukon laskeneen vieressä olevalle lammen jäälle persmäkeä, tiedän olevani oikeammassa kuin työnsä puolesta säätäjät.

Ehkä tulee aika katsoa kaapin ja lupiinin paikkaa heidän kanssaan joskus. Siihen mittelöön valmistaudun huolella ja monipuolisesti.