Huumorin tekijät

Joillakin hyvä tai ainakin minuun pureva huumori tulee uniin saakka. Jo aikoja sitten Päivis näki kerran sellaisen vaalien alla oman kylän Antti Kaikkosesta, joka mitään sanomaton Finnairin hymy kasvoillaan jakoi sateenvarjoja vaalikarjalle. Siis Päiviksellekin. Hän tietty myös otti sellaisen, jonka avasi vasta kotonaan varmana, että varjossa on jotain Kaikkosta mainostavaa. Mutta arvaus menikin aivan väärin. Varjossa lukikin kissan kokoisin kirjaimin PAAVO VÄYRYNEN. Mukava uni mielestäni.

Makuuni on ja uppoaa myös Annika Lappalaisen pureva, joskus kuivakin huumori. Päivätolkulla olen nauranut hänen Facebook -postaustaan: "Tiedättekö sen vanhan tuusulalaisen sananlaskun, että ”olo on kun yksikorvaisella keinuhevosella.”? En tuusulalaisena ollut tätä koskaan kuullut ja luulen sen lanseeraamisen tuusulalaiseksi sananlaskuksi olevan osa Annikan huumoria.

Itsekin olen koko ikäni välillä yrittänyt olla hauska ja ehkä ajoittain onnistunutkin. Tai sitten ihmiset ovat vitsieni ja huumorini sijaan nauraneet minulle.

Monta kymmentä vuotta sitten tuli radioista joku nuorten ohjelma, jossa pyydettiin kuulijoita soittamaan ja kertomaan huonoin kuulemansa vitsi. Yksi jäi kerrasta mieleen: "Kaveri meni maitokauppaan ja pyysi voita. Myyjä sanoi ei ole, vaikka olikin. 🤣🤣🤣🤣 heko heko heko. 

Istun, mutta sydämessäni seison

Kerran kuulin tai luin tarinan isästä ja pojasta, jotka astuivat linja-autoon ja istuivat takapenkille. Eikä aikaakaan, kun poika alkoi kulkea eestaas pikin käytävää. Tähän isä, että yritä istua paikallasi. Mutta vain tovi pojan lähtiessä taas liikkeelle, nyt jo juoksujalkaa. Johon isä otsanahka kurtussa, että usko nyt. Taas hetki ja poika jälleen pitkin käytävää. Viimein isä otti vyötäröltä kiinni ja istutti penkille sanoen tuimasti, että nyt istut tai isä tosissaan suuttuu. Hetken tuumattuaan katsoi poika isää silmiin sanoen: "Istun, mutta sydämessäni seison kuitenkin!" 

Ministerien on oltava rehellisiksi ja taitaviksi tunnettuja Suomen kansalaisia. Ei tarvita oppiarvoja eikä muutenkaan kummoista valtakirjaa muualta kuin kansalta. Eikä välttämättä sitäkään, sillä ministerin ei tarvitse olla kansanedustaja. Vilhelm Junnilan eilinen luottamusäänestys oli tässä mielessä hyvin poikkeuksellinen. Yksikään hallituspuolue RKP:n edustaja ei nimittäin äänestänyt Junnilan luottamuksen puolesta. Tätä jäin pohtimaan. Sillä ketkä ovat miestä äänestäneet, eivät osanneet kuvitellakaan, että hän ei olisi kelvollinen ministeriksi. Vaan ajattelivat, että jos hänet valitaan kansanedustajaksi, voi hänestä tulla myös valtioneuvoston jäsen.

Ymmärrän kyllä erinomaisesti puheenjohtaja Anna-Maja Henrikssonia, sillä hän on hyvin taitava, pienen puolueen peluri ja häikäilemätön vallankäyttäjä. RKP:n eduskuntaryhmä jousti lopulta aiemmasta kannasta vain aavistuksen. Seitsemän edustajaa äänesti Junnilalle epäluottamusta ja kolme edustajaa äänesti tyhjää.

Jos kyseessä ei ollut poliittinen peli, vaan selkärankainen linjanveto, olisi mielipide pitänyt ilmaista jo ennen hallitukseen tyrkylle asettumista. Että jos Junnilasta tulee ministeri, Ruotsalainen kansanpuolue ei tule hallitukseen. Itselläni myöskään ei ole vastenmielisyyttä puoluetta kohtaan, sillä aikoinaan äänestin presidentiksikin Elisabeth Rehniä.

Olen huomannut, että kun tulee pelin paikka, on vähemmistödemokratia vielä häikäilemättömämpää kuin enemmistön vallankäyttö. Julkisuudessa mielestään aina asialinjalla oleva pääministeri Orpo sanoi käyneensä Junnilan kanssa vakavan keskustelun. Luulen Junnilan olevan aatteittensa takana ja mumisseen sen jälkeen mielessään: "Istun, mutta sydämessäni seison kuitenkin". Tietysti niinkin voi olla, että uusi elinkeinoministerimme oli pelureista paras tällä erää, joka pelasi upporikasta tai rutiköyhää.

Vaikken intohimoisesti politiikkaa seuraakaan, jos mitään muutakaan näillä vuosirenkailla, nyppii minua välillä ahnaasti toisten kupeille litkimään tulevat. Jona Henriksssonia nyt pidän. En taida löytää omasta ajattelustani mitään yhteistä Junnilan kanssa, mutta en pidä oikeana, että toisen puolueen jäsen yrittää vesittää tai mitätöidä kenenkään kansanedustajan kansalta saamaa valtakirjaa. Selkärankaista RKP:ltä olisi ollut kerätä lelunsa hallituksen hiekkalaatikosta ja mennä mieleisemmille sannoille pelaamaan samanmielisten kanssa vaikka risti nollaa.

Kaikki on tänään hyvin

Olemme erilaisia ja koemme asiat eri tavoin. Juomalasi voi olla puoliksi täynnä ja samaan aikaan jonkun toisen tismalleen samansisältöinen lasi on puoliksi tyhjä. Joillakin voi olla kaikkea yhtä paljon ja toisella on kaikkea tarpeeksi ja toisella saattaa olla kaikkea liian vähän.

Elämäni aikana olen luuhannut monessa paikassa pääni sisällä ja ympäri maapalloa. Nähnyt ja tavannut ihmisiä, joilla on kaikkea mitä voi rahalla saada. Silti saan lukea lehdistä onnettomien rikkaiden murheista, avioeroista ja oman käden kautta päivien päättämisistä. Vauraan kreikkalaisen lauvanvarustaja Onassiksen tytär sanoi naistenlehtien palstoilla, ettei kukaan ole itkenyt Cadillacin takapenkillä enempää kuin hän. Marilyn Monroe yritti paeta pillereiden avulla omaa elämäänsä jonnekin, kuten Elvis Presley ja Michael Jacksonkin jne. 

Raha ei tee onnelliseksi eikä taida rauhoittaakaan, vaikka moni köyhä niin luulee, ehkä joskus minäkin. Olen myös nähnyt ja asunut hyvin köyhien ihmisten keskuudessa. Aina ei ole rahaa eikä ruokaa huomiseksi. Kuitenkin koko perhe iloitsee, kun tänään on ruokaa. En silti epäile, etteivätkö he milloin tahansa olisi valmiita vaihtamaan paikkansa Cadillacin takapenkille. Sinnehän minäkin välillä hamuan, vaikken sitä tunnusta. 

Se onkin oiva itsestäänselvyys tai opittu taito olla onnellinen ja tyytyväinen kaikesta mitä itsellä on milläkin hetkellä. Eikä elä ainoastaan huomisen tai ensi kuun murheissa ja murheista.

Aito alkoholisti on tästä oiva esimerkki, vaikka saattaakin sanoa, että elämä on yhtä helvettiä. Kirjaimellisesti koko maailma saa räjähtää juomarin ympäriltä pirstaleiksi, mutta pölyn laskeuduttua hän vain kurkkaa jakkaransa jalan juureen säilyikö viinipullo ehyenä. Silloin häneltä ei hävinnyt mitään tärkeää. Minäkin olin samanlainen ja omalla laillani muunneltuna vieläkin, kun vähän mietin itseäni.

Ihminen on metka pakkaus, sillä vähän kaikkea pitää olla aina vaan enemmän tai isompaa. Ja mikä on hyvin, voisi olla vieläkin paremmin. Katsomme joukolla 100 metrin juoksua kuka voittaa ja juokseeko joku matkan 0,01 sekuntia nopeammin kuin kukaan koskaan. Sama on pituushypyssä, jos vaikka joku hyppäisi uudeksi Suomen ennätykseksi sentin enemmän. 

Hymyn oiva toimittaja Vekko Ennala pohti kerran Piinapenkissään mihin Lasse Viren käytti 10 000 metrin juoksussa voittamansa ajan. Tätä Lasselta kerran kysyin. Johon hän, että tulipa kysymys vähän yllättäen. Ja jatkoi, että yhden kymmenyksen olisi ainakin voinut antaa Juha Miedolle, joka hävisi hiihdossa kultamitalin sadasosasekunnilla. Tämän lupasin kertoa Miedolle. Niin myös tein, kun tapasin miehen Jokelan rautakaupassa. Juha totesi, että helppohan se on Lassen jälkeenpäin luvata 🤣🤣.

Elämää ilman katkeruutta

Carlos Santana, (Autlán de Navarro, Jalisco, Meksiko) on minua kolme vuotta vanhempi meksikolainen kitaristi. Hänen perustamansa Santana -yhtyeen levyjä on myyty yli 100 miljoonaa kappaletta ja yhtye on palkittu yhdeksällä Grammyllä. Lisäksi kitaristi on saanut yhden henkilökohtaisen Grammyn. Hänellä on monta hyvää biisiä. Tässä yksi. 

Elämä on opettanut miehelle myös viisautta: "Sen sijaan, että haluaisin passittaa jonkun kadotukseen ikuisiksi ajoiksi, ajattelen hänet pienenä lapsena. Siten näen hänessä valoa. Jos toivon hänet mielessäni helvettiin, menen mukana sinne. Jos vuorostani lähetän hänet valoon, tiedän meneväni itse perässä."

Aurinko nousee aina. Joskus sitä vaan joutuu odottamaan kauemmin. Välillä vuositolkullakin. En silti koskaan ole kokenut olleeni itseltäni hukassa, vaikka olen ollut kuin lastu virran viemänä ja läträsin viinan kanssakin tolkuttomasti parempaa polun päätä etsien vuosikymmenen. Ilman päihdekokemusta olisin ehkä ollut pintaliitäjä koko elämäni. 

En silti ole koskaan oikeastaan tiennyt mitä elämältäni odotan tai haluan. Vuosikymmenten aikana on sen sijaan tullut selväksi mitä en halua. En esimerkiksi tahdo ennenaikaisesti hautaan, vaikka joskus olen ollut syyvällä risukasani alla mistä yksikään auringonsäde ei minua tavoittanut.

Aikani siellä omien valintojeni tai muiden lyömänä oltuani, taas kerran kurkistin peiton alta aamulla. Katsoin ikkunasta ja kysyin mitä elämällä on minulle tarjottavana? Huomasin, että samaa vanhaa harmaata paskaa ja vedin peiton takaisin korvilleni. Yhtenä aamuna oivalsin jotain muuta. Ymmärsin elämän kysyvän ruudun takaa mitä minulla on sille tarjottavana?

Oivallus tuotti lisäkysymyksen. Jos en halua ihmisten kävelevän kasvojeni yli, niin miksi makaan lattialla? Eikä kauaakaan, kun huomasin esimmäisten valonsäteiden pilkottavan risukasani alle. Viimein olin valmis kaivautumaan henkisesti takaisin elämänmakuiseen ja rosoiseen, joskus melankoliseen elämääni.

Mutta muutakin käsitin. Oli aloitettava siivous sieluni sopukoissa, jonne oli pesiytynyt useampikin katkeruuden siemen. Ne johtuivat toisista ihmisistä tai suhtautumisestani heihin tai heidän tekemisiin. Huomasin olevani samassa tilanteessa kuin rakkauksienkin suhteen. Jotka eivät ole lopullisesti kateissa, vaikken kokisi rakkautta. Kateissa ne ovat silloin, jos en haluakaan rakastaa. Sama oli katkeruuden siementen ja juurienkin kanssa. Oli kyettävä, mutta ennen kaikkea haluttava antaa anteeksi muille sekä itselle.

On sitten taivasten valtakuntaa tai ei, jonne ei pääse anteeksiantamattomin sydämin, armottumuus ja katkera mieli pilaavat elämän. Se ei ole sama asia kuin punttien tasaaminen, jota välillä harrastan. Sillä joskus toisen posken kääntäminen on sama kuin makaisin taas lattialla hyväksyen kaiken ylikävelyn. Siihen minusta ei enää ole, vaikka punttien tasaus tuottaa vain harvoin hyvän mielen.

Joku on sanonut, että maailman pisin matka on kävellä toista puoleen väliin vastaan. Mutta eihän se ole totta. Vaan vielä pitempi on kävellä loppumatkakin toisen luo varsinkin silloin, kun hän ei tiedä, ei ymmärrä eikä halua nähdä tuottamaansa tuskaa. Tai ehkä joskus näkeekin, muttei tahdo muuttua, sillä jotkut saavan elinvoiman pahoinvointiinsa katkeruudesta ja tuskan tuottamisesta.

Tätähän me monet teemme myös ymmärtämättä. Vaikka tulenkin juttuun kaikkien kanssa, on minullakin läheisiä, jotka kokevat pärjäävänsä itsensä kera paremmin, jos eivät ole missään tekemisissä kanssani. Syitä en tiedä ja vaikka tietäisin, en ehkä ymmärtäisi heidän haluamallaan tavalla. Mutta ei ole hyväksi antaa auringon laskea vihan tai katkeruuden yltä. Silloin risukasamme on alati piilossa valolta. Ehkä jollakin on hyvä olla siellä tai se on ainoa elämänmuoto, jossa kokee voivansa ylipäätään elää. Vaikka täysillä elämisen sijaan vain kituuttaa päivästä toiseen 😥. 

Etunimipäivä

Tänään on kutsumanimipäiväni. Jorma on vanha ortodoksinen ristimänimi, joka on ollut suomenkielisessä almanakassa 26. kesäkuuta syntymävuodestani lähtien. Aiemmin nimipäivä oli 13. syyskuuta vuodesta 1908 alkaen. Ortodoksisessa kalenterissa Jorma on kuukautta myöhemmin eli 26. heinäkuuta. 

Nimi on alkuaan heprean Jeremia, jonka karjalaiset omaksuivat venäjästä. Vaikka Jorma on suomalainen, ortodoksista alkuperää oleva Jeremia-nimen muoto, Suomen ortodoksinen kalenteri ei yhdistä Jormaa Jeremiaan, vaan pyhään pappismarttyyri Hermolaokseen. Suku- ja kylännimet Jormanen ja Jormas sekä kuvan järvikin ovat tiettävästi samaa Jorman perua.

Nimipäivän vietto juontaa juurensa keskiaikaisesta pyhimyskalenterista. Sekä katolinen että ortodoksinen kirkko nimesivät kalenteriin pyhimysten muistopäiviä, usein joko heidän syntymä- tai kuolinpäiviensä mukaan, ja nimipäivät vakiintuivat osaksi suomalaista arkielämää jo 1300-luvulla.

Nimipäivät olivat tärkeitä vuodenkulun merkkipäiviä; niiden mukaan ajoitettiin vuotuiset työt, kuten kylvö, sadonkorjuu, teurastus ja niin edelleen. Reformaatio karsi luterilaisesta kirkosta suuren osan katolisista perinteistä, mutta nimipäivien vietto oli niin vakiintunut käytäntö, että se jäi elämään.

Vaikken juuri hengellisyydellä enkä varsinkaan kristillisyydelläni kersku, kummeksun, kun nimipäivät juhlana ovat syntymäpäivään verrattuna varsin mitättömiä. Toinen aiheeseen liittyvät olemattomuus on kastepäivä, jota harva edes muistaa tai tietää. 

Kuitenkin juuri kastepäivänä olen saanut nimen, jolla Jumala minut tuntee ja kutsuukin: "Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun. Kun kuljet vesien halki, minä olen sinun kanssasi, kun virtojen poikki, ne eivät tempaa sinua mukaansa, kun astut tulen lävitse, sinä et pala eikä liekki sinua polta." Itselläni tämä päivä on tasan kuukausi syntymäni jälkeen. Nimipäiväni vuoksi tänään liehuu Jokilaakson juhlapaikalla sukuni viiri tai standaari. 

Myös sukunimeni esiintyy kalenterissa etunimenä. Vaikka Soini on siinä miehen nimenä, varsinkin aikoja sitten kansallistuntomme ollessa voimissaan, se oli naisilla tai tytöillä suosittu etunimi.

Suosiossa se on myös tarustossa, jossa ei ole etu- eikä sukunimiä. On vain nimet. Soini on yksi Kalevalan 12 Kalevanpojasta. Kristfried Ganander kertoo Mythologia Fennicassa Soinin olleen veijari syntymästään lähtien. Hänet myytiin Karjalaan Köyrötyinen -nimiselle sepälle, joka laittoi pojan töihin. Vanhoissa runoissa kerrotaan Soinin lapsenpiikana ollessaan tappaneen lapsen, paimenena ollessaan kutsuneensa karhut ja sudet syömään karjalauman ja lopulta yllyttäneen karhun repimään emäntänsä reiden kostoksi tämän leipomasta leivästä, jonka sisään hän oli pannut kiven.

Orjat, robotit ja tekoäly

Orjuus tarkoittaa henkilöön kohdistuvaa riistoa, jota tämä ei pysty torjumaan pakon käytön ja väkivallan takia. Ihmisiä voi olla myös orjuuden kaltaisissa olosuhteissa, jolloin palkka on lähes olematon, mutta vapaus valita on silti olemassa. Kansainvälisen työjärjestön mukaan maailmassa on nykyisin noin 40 miljoonaa orjaa, ja tapauksia on Suomessakin. Orjuuden käsite ei nykyään ole rajoiltaan tarkka. Toisin oli aikaisemmin, jolloin orjuus usein oli myös laissa määritelty henkilön yhteiskunnallinen asema. Tässä mielessä orjuutta ei nykyisin enää ole, sillä orjuus ei ole ollut laillista missään valtiossa vuoden 1981 jälkeen.

Esimerkiksi Rooman valtakuntaa ravisteli 73–71 eaa. entisen gladiaattorin ja orjan Spartacuksen tukijoineen aloittama kolmas orjasota. Huolimatta alkumenestyksestään orjat eivät onnistuneet yhdistymään tehokkaasti, eivätkä lopulta myöskään puolustautumaan Marcus Licinius Crassuksen legioonia vastaan. Spartacus itse sai surmansa taistelussa, ja orjia ristiinnaulittiin noin 6 000 valtatien varteen varoitukseksi mahdollisia tulevia kapinoita ehkäisemään. Orjatkin olivat uhka ainakin joillekin valtaapitäville. 

Entäpä sitten robotit? Suurin osa roboteista on nykyään teollisuuskäytössä, mutta palvelurobotiikka ja palvelurobotit ovat kehittyvä alue. Robotit ovat nykyään tulossa esimerkiksi viihteen ja terveydenhuollon käyttöön. Esimerkkinä sosiaalisia tarpeita palveleva Aibo, Sonyn valmistama robottikoira. Robotteja kehitellään yleisesti yksityisten kuluttajien käyttöön. Tänään kuulin radiosta, että Suomessa on kokeiltu esimerkiksi mansikanpoimintaa roboteilla.

Monien robotiikan ja keinoälytutkijoiden mukaan vanhustenhoitoon on tulossa isoja muutoksia tulevien vuosien aikana. Monilla vanhuksilla on erilaisia rajoitteita, liittyen esimerkiksi liikkumiseen ja jokapäiväisten arkitöiden tekemiseen. Nämä rajoitteet tarkoittavat monesti sitä, että vaikka vanhus muuten kykenisi asumaan kotona, tarvitsee hän jonkun auttamaan näissä asioissa. Sen takia juuri robotiikka ja keinoäly voi tulevaisuudessa toimia apuna vanhuksille erilaisena apuvälineenä.

Tekoälyn vaaroista ihmiskunnalle ovat puhuneet julkisesti esimerkiksi Microsoftin perustaja Bill Gates, Applen perustaja Steve Wozniak, PayPalin ja Teslan perustaja Elon Musk sekä fyysikko Stephen Hawking. Steve Wozniak pelkää, että kehitettyään itsenäisen tietoisuuden tietokoneet saattavat ottaa vallan ihmisiltä, jolloin ihmiskunta taantuu koneiden lemmikkieläimiksi. Elon Muskin mukaan kilpailu tekoälyn paremmuudesta voi johtaa kolmanteen maailmansotaan tai maailmantalouden kaaokseen. Stephen Hawkingin mukaan tekoäly voi alkaa kehittää ja monistaa itseään, kunnes se syrjäyttää ihmiset tulevaisuudessa täydellisesti. Tekoälykin on myös uhka orjien tapaan. 

Kun aikoinaan asioin jonkun kanssa, oli osapuolena aina elävä ihminen. Puhelinten yleistyessä keskustelukumppani oli kirjeiden ja tapaamisten sijaan usein langan päässä kunnes sinnekin ilmestyivät erilaiset robotit ja keinoälyt. Ensimmäisenä huomasin ne soittaessani jonnekin: "Jos haluat palvelua suomeksi, paina ykköstä. Jos tarvitset apua siinä tai tässä asiassa, paina sitä taikka tätä numeroa."

Nykyisin robottien avuksi ovat tulleet erilaiset chat-palvelut, joista ei aina heti edes huomaa keskutelevansa keinoälyn kanssa. Kunnes se ei osaa vastata kysymykseen ja sanoo, että jos haluat puhua ihmisen kanssa, paina määrättyä numeroa, niin hän saa soittopyyntösi ja soittaa mahdollisimman pian järjestelmäämme tallentuneeseen numeroon.

Sitä olen monesti pohtinut onko aikoinaan orjilla ja sittemmin roboteillä sekä tekoälyllä maustetun ja vauhditetun taipaleen päässä onnellinen elämä? En osaa uskoa siihen, sillä helppo elämä ei tuo minulle juurikaan onnen hetkiä, vaikka se monesti kivaa onkin. Tarvitsen eloni suolaksi vastamäkiä ja vaikeita asioita ja hyödyllisiä tehtäviä, joissa onnistuminen tai ratkaisu tuottaa suurtakin tyydytystä.

Luulen, että onni ei löydy rantatuolista varjon alla, slalomrinteestä eikä 200 kilometrin nopeudesta autolla. Eikä siitäkään, että voittaisin Eurojackpotista 100 miljoonaa, vaikka minulla kestorivi onkin koko ajan sitä pyyrämässä. Miljoonien sijaan voitan joskus 10 euroa ✌️. Ehkä onnen salaisuuksia ovat elämän mielekkyyden löytäminen sekä oivaltaminen, että elämä sinällään on etuoikeus, jota on hyvää elää ja tavoitella muutenkin kuin vain pintaliitäen.

Keskikesä

Paljon nimipäiväonnea Jorma Veino Juhani. Minulla ei ole mitään tietoa eikä muutakaan käsitystä miksi ensimmäinen etunimeni on Jorma ja kolmas Juhani. Keskimmäinen, Veino on isäni perintöjä, sillä hän oli Veino Ihanto, eikä kumpaakaan löydy nimipäiväkalenterista. Ja koska hän oli lisäksi syntynyt jouluna, kiusasi isä meitä kakaroita, ettei voi koskaan juhlia nimi- ei syntymäpäiviä. Luulen, ettei faijakaan tiennyt miksi hän oli sen etuniminen kuin oli.

Eilen toteutimme itselleni jo perinteisen Tuusulanjärven juhannuksen ympäriajelun ilman ainuttakaan kävely- tai juoksuaskelta. Kylän ja lähikaupungin raitit olivat hyvin hiljaisia, mutta sen sijaan monellä rantojen juhannusjuhlapaikalla oli tulevassa kesäyössä juhlijoita. Mutta me olimme liikkeellä alkuillasta, joten en osaa sanoa millaiseksi meno yltyi pitkin iltaa ja yötä.

Ensimmäisenä pysähdyimme Järvenpään Vanhankylänniemeen, jossa orkesteri jo tapaili säveliä. Alueella oli aiemmin seudun yksi harvoista karavaanari- ja campingalueista, jonka toiminnan päättymistä en lakkaa suremasta. Enkä sitä, ettei kotikuntani Tuusula saa ehkä koskaan aikaiseksi vastaavaa. Rusutjärvellä oli muuten aikoinaan leirintäalue, jonka juhannukset olivat maankuuluja. Muistan myös paheksujat yli puolenvuosisadan takaa heidän ihmetellessä lehtienkin palstoilla kuinka seurakunta on voinut tuollaisen menoon vuokrata maa-alueen.

Seuraava pysähdyspaikkamme oli vastarannalla Järvenpään Rantapuisto uimarantoineen. Sen olemassa olosta Tuusula voisi olla aiheesta kateellinen, sillä rantaa olisi silläkin. Mutta saattaa olla, että money talk eli rahaa puhuu liikaa, eikä Tuusulaan sellaista ilmesty.

Matka jatkui pitkin, niin ikään maankuulua, Rantatietä, joka on täynnä taiteilija- ja muuta historiaa. Onpa se joskus ollut juhannuksena tai muulloin suljettukin melkein kokonaan autoliikenteeltä. Jalkamiestä ja -naista riitti silloin pitkin yötä tien täydeltä. Nyt olisi voinut laulaa "hiljainen on kylätie" Krapille saakka, jossa oli menoa ja meininkiä senkin edestä.

Sieltä jatkoimme Kirkkotielle, viimeiseen pysähtymispaikkamme. Olimme Gustavelundilla eli Gussen paikassa. Se on muistaakseni entinen Kunnallisopisto, joka nykyisin käy varmasti melkoistaa kisaa asiakkaista Krapihovin ja Krapin Pajan kanssa. Oikein mukavaa, että molemmat ovat olemassa. Joku saattoi sosiaalisessa mediassa kyselle, että kuinkahan lienee ravintolatoiminnan anniskelun yhteydessä K-18 vai voivatko lapset juhannusjuhlia mukana? Ei tainnut kukaan varmuudella tietää. 

Vielä Hyrylässä pysähdyimme ostamaan HK:n aitoja nakkeja S-marketista, joka oli yllättäen aattonakin auki 23:en. Ajatus oli paistaa nakit Jokilaakson minikokon hiilloksilla, mutta Nukkumatti yllätti koko jengin. Joten jäi kokko polttamatta ja nakit syömättä 🙃. Loistavilta ne maistuivat suoraan paistinpannulta aamupaloinakin. 

Kalaa syödessä ja jussia odotellessa

Vielä viikko sitten en ollut syönyt koskaan Jokilaaksossa Tuusulanjoen kalaa. Yli 10 vuotta olin myös ajatellut, etten koskaan syökään. Osaomistuskoira Niilon katiska on kylläkin ollut vedessä monena kesänä, mutta kalat olemme päästäneet takaisin veteen. Niilo ei ole koskaan lakannut ihmittelemästä minne ne katoivat veden pinnalta sinne molskahdettuaan. 

Morakot muutti tältäkin osin maailmani, sillä hän halusi valmistaa Jokilaakson kalaa. Niinpä heitimme katiskan veteen. Saalis oli aamulla 0 kalaa, joten heitin pyydyksen lähemmäs kaislikkoa. Ja kas, eilen aamulla ansasssa oli kaksi syömäkokoista suutaria, joita luulin ruutanoiksi. Kuva Facebook-sivuilleni toi vastaukseksi, että suutareita ovat. Netin mukaan myös kelpo ruokakaloja. Oli mukava katsoa Tatan pienemmän fisun valmistamista syömäkuntoon. Hän valmisti sen monelta osin aivan toisella lailla kuin Suomessa on totuttu tai ainakin miten itse olen nähnyt ja joskus jopa tehnyt. Oli oikein hyvää, josta siitäkin yllätyin, sillä ajattelin, josko vaikka mudan makua... Isompi odottaa pakkasessa aikaansa. 

Tänään on juhannusaatto ja Jokilaaksossakin minilippu liehuu koko päivän ja ensi yön kokkomme vieressä. Metsäpalovaaran vuoksi on avotuli kielletty ainakin maapohjaisilla tulipaikoilla. Jokilaaksossa näin ei ole, vaan iltasella juhannuskokko palaa betonilaatan päällä, jossa on pienet reunamuurit. 

Traditioihini kuuluu myös juhannussauna, jota en harrasta tänään yksin, vaan kesän juhlaa vietän Morakotin, Peuran Ritvan ja Hannun sekä heidän Wilma-kissan kanssa. Varmasti kierrämmr ennen valoisaa kesäyötä myös Tuusulanjärven. Siitä ja kaikesta jussin vietosta lisää ehkä huomenna, joskus tai ei koskaan. 

Juhannusta muuten vietettiin alun perin vuoden pisimpänä päivänä, mutta katolinen kirkko siirsi juhlapäivän 400-luvun alkupuolella kesäkuun 24. päivään. Ajankohta perustuu käsitykseen, että Johannes syntyi kuusi kuukautta ennen Jeesusta.

Mekin näyttäisimme toisenlaisilta, jos voisimme nähdä itsemme muiden silmin

Karhunköynnökset ovat monivuotisia ruohoja, joilla voi olla pituutta useita metrejä. Niillä on herttamaiset, isot lehdet ja suppilomaiset valkoiset kukat ovat yksittäin lehtihangoissa. Karhunköynnöksiä kutsutaan usein myös nimillä elämänlanka ja isokierto. Niiden elämää olen seurannut monena vuonna. Kun ne ottavat syleilyynsä toisen kasvin, vaikkapa maitohorsman, lähtee kuristusotteessa lähes aina henki.

Suomessa valkokarhunköynnöksen on arveltu kasvavan alkuperäisenä saariston ja eteläisten merenrantojen pensaikoissa, ruohostoissa ja leväkasaumilla. Tämä käsitys on kuitenkin viime aikoina kyseenalaistettu ja todennäköisemmin kasvi on meille tuotu, mahdollisesti jo 1700-luvun puolella. Ensimmäinen kirjallinen tieto lajista on vuodelta 1754. 

Jokilaakossa on muitakin virallisesti ei toivotuja mamukasveja, jotka ovat sinne päätyneet tavalla tai toisella. Kuten kuvan tuntematon. Nimikin minulla on tai ainakin oli jossain. Ehkä se on joku lilja. Monestakaan en tiedä nimeä, mutta lupiinin sekä Himalajan balsamin tunnistan, joka on virallisestikin lainsuojaton. Sen siemenet nukkuvat sen verran pitkään talviunia, että yksivuotisena se ei ole kyenneet syrjäyttämään aikaisin keväällä heräävää paikalliskasviväestöä nokkosineen ja horsmineen. Puolensa on pitänyt hyvin mesiangervokin.

Luonnonsuojelualueen keskellä asuvana luulen käsittäväni jotain luonnonsuojelusta. Ihmisen hävittämisen vimmaa sen sijaan en aina käsitä. Osan meistä on täysin mahdotonta tulla toimeen ympäröivän ja alati muuttuvan luonnon sekä välillä muualta tulleiden ihmistenkin kanssa.

Erilaisuuden sietämättömyyden vimmassa jotkut onnistuvat valjastamaan muutkin palvelemaan suvaitsemattomuuttaan. Sen johdosta esimerkiksi yhteiskunnan istuttamat liikenneympyröiden kurttiruusutkin ovat saaneet tappotuomion ja monia työntekijöitä onkin valjastettu hävitystyöhön.

Sama on eläinten kohdalla. Inhokkeja on monia, kuten supikoirat. Ensin ihminen toivotti ne tervetulleiksi häkkielämään kauniin turkkinsa vuoksi, mutta aina joku onnistui myös livahtamaan vapaaksi luontoon. Heimoveljiä tuli rajan takaa Venäjältäkin. Nyt rakennetaan satojen kilometrien aitaa, etteivät naapurimaan kansalaiset pääse Suomeen paremman elämän toivossa. Sama kolmen metrin este taitaa pitää niin supit, sudet kuin hirvieläimetkin rajan takana. Vaikka supi syö nälkäänsä maassa olevia linnunmunia ja poikasia, pääosin se on kasvissyöjä. Ilman sitä taitoa se ei köntyksenä selviäisi edes hengissä luonnossamme. Kasviksia kävyn siemenineen syö oravakin, jolle kelpaavat ateriaksi puissakin kotiaan pitävät linnut. 

Mutta joku eläin onnistuu saamaan lain suojan. Näin kävi tänä keväänä maamme ainoalle myrkkykäärmeellemme, joka kyllä on saanut elää vapaasti Jokilaaksossa muutenkin. Ehkä kyy on minulle myös hyötyeläin, sillä se aterioi vuodessa noin 200 punkkia syömällä niiden alkukotieläimiä.

Sama suvaitsemattomuus on kai ollut olemassa iät ja ajat. Isäni opetti minulle jo lapsena, että kavahda kolmea asiaa; ryssiä, jehovia ja mustalaisia. Inhokkeja on kansalaisuudesta tai heimosta johtuen tänäkin päivänä. Vielä lähtötelineissä oleva hallitus kiristi maahanmuuttopolitiikkaa ennenkokemattomalla tavalla, jonka osin ymmärrän. En itsekään tahdo Suomeen ensimmäisen tai toisen sukupolven maahanmuuttajataustaisia katujengejä Ruotsin tapaan.

Tuli tulorajoja, työvelvollisuutta, vähimmäispalkkasäännöksiä ja vaikka mitä muita vaatimuksia. Joka kyllä kolahtaa sinne minne pitääkin, mutta myös muualle. Jos joku on tuomassa vaikka Aasiasta vihittyä puolisoa, on edessä entistä takkuisempi tie. Paljon takkuisempi kuin itselläni, kun elän Thaimaassa osan vuodesta omillani. Mutta jos joku on tulossa sieltä tai muualta rahakirstun kanssa, elääkseen myös omillaan, taatusti ilman suomalaisen yhteiskunnan rahoja, ei se käy, sanoo nykyinen hallitus ja sen myötä eduskuntakin.

Toisenlainen kesä

Tänään on pohjoisella pallonpuoliskolla kesän pisin päivä, joka alkoi heti aamusta pikku puuhastelulla. Morakot istui nimittäin pitkän suostuttelun jälkeen ruohonleikkurin puikkoihin ensimmäisen kerran elämässään. Sillä siellä missä hän asuu ja minäkin toivottavasti monena tulevana talvena, ei talojen pihoissa nurmea koneella leikata. Vaan käsin, jota sitäkään ei Tata tee. Vaan kuokkii aamuisin tunnin ruohontupsuja kuokalla juurineen. Silti ne kasvavat aina uudelleen 🤣. 

Kun ensi pelko ja jännitys kaikkosivat, ei hän malttanut lopettaa Husqvarnalla leikkaamista. Sinne katosi kuokan tarve, mutta leikkuusakset hän haluaa. Ne taidamme tänään hommata. 

Pari, kolme kertaa Morakot on kävellyt mukanani Jokilampien uimalaiturille ja katsellut pyyhettäni pidellen, kun pulahdan veteen. Eilen hän kysyi missä ovat kalastusvälineeni huomattuaan siellä täällä kalan loiskahduksen veden pinnalla. Onkivapakin on, mutta sen käyttöönoton sijaan otin oksan haarasta "osaomistuskoira Niilon katiskan", jonka heitin iltasella veteen. Aamulla sen koimme ja se oli tyhjää täynnä. Siispä ainakaan tänään emme syö omien vesien kalaa.

Niin kauan tai sen verran olen Jokilaaksossa asunut yksin, että olin vallan unohtanut kuinka paljon toinen ihminen tuo elämää ja kompromisseja arkeeni luonnon keskelle, vaikka vain olisi läsnä. Tatan kylläkin huomaan olemisen sijaan haluavan touhuta yhtä ja toista pitkin päiviä, kuten Thaimaan Phatthalungissakin. Siitä vähäisin ei ole ruuan laitto ja puuhastelu hehtaarin pihapiirin vihreyden kimpussa, joka saa kyytiä. Saakoot, ajattelen, sillä kaikki sekin kasvaa uudelleen.

Laitan päivän blogini päätteksi Gizmon linkin, kuinka hän kirjoittaa päivän julkaisussaan tästä päivästä täällä ja kaukana Thaimaassa:  https://thaimaansuomalainen.com/kesan-pisin-paiva-tanaan/. 

Demokratian harhapolut

Demokratia on kansan valtaan perustuva valtiojärjestys. Perusajatuksena on, että hallintovallan edustajat nousevat kansan joukosta ja että hallintovalta toteuttaa kansan tahtoa.

Suora demokratia on vastaavasti demokratian muoto, jossa kansalaiset päättävät asioista suoraan eikä valitsemiensa edustajien kautta. Tästä esimerkkejä ovat kansanäänestykset. EU:hun liittyminen taisi olla yksi sellainen. 

Edustuksellisessa eli välillisessä demokratiassa äänestäjät valitsevat joukostaan edustajia, joilla on valtuudet tehdä päätöksiä heidän puolestaan. Natoon meno oli puolestaan sellainen. Yleensä silloin demokratiassa edustaja ei ole velvollinen noudattamaan äänestäjiensä tahtoa vaan voi vapaasti harkita, minkä päätöksen tekee.

Tänään saamme virallisti uuden hallituksen, josta valtakuntamme merkittävä, ruotsalaisomisteinen media-alan toimija MTV uutisoi aamulla näin: "Orpon hallitus lausuu virkavalansa tänään – oppositio pääsee toden teolla iskemään hampaansa hallitusohjelmaan."

Se kuvastaa oivalla tavalla omaa ajatteluani sekä sitä kuinka koko kansan demokratia on vääristynyt harvainvallan häikäilemättömäksi poliittikseksi peliksi. Jossa tärkeintä ei ole kansan eikä valtakunnan paras, vaan oma ja puolueen valta, josta pidetään kynsin ja hampain kiinni. Tähän tirisevään vallanpihviin Arkadianmäen isossa salissa neljä vuotta räksyttävä uusi oppositio pääsee siis toden teolla taas iskemään hampaansa. 

Sinä aikana sen tärkein tehtävä, jos tehtävä lainkaan, ei ole puhaltaa vallan kammareissa valtioneuvoston kanssa yhteen eikä varsinkaan samaan hiileen. Vaan nakertaa hallituksen uskottavuutta kansan silmissä joka ikinen päivä, jotta se olisi itse seuraavissa vaaleissa vuorostaan vallan kahvassa.

En ymmärrä tätä. Tai ymmärrän, mutten hyväksy vaikkei minulla ole parempaakaan tarjota. Mielikuvittelen kuitenkin sillon tällöin, että on olemassa yritys, jonka omistaa Suomen kansa. Olkoon firman nimi Suomi Oy. Sitten omistajat eli me kaikki valitsemme yhdessä osakeyhtiöllemme 200 tekijää, joiden tehtävä on hoitaa kotimaan ja ulkomaille suuntautuvaa liike- ynnä muuta toimintaa.

Kaikki on tähän saakka melkoisen simppeliä, vaikkei olekaan. Kävi nimittäin niin, että yhteinen sävel loppui viimeistään silloin, kun työntekijät saivat eduskunnasta työhuoneen sekä 4 vuoden irtisanomissuojan.

Osan ovissa lukee nimen lisäksi hallitus. He joutuivat huomaamaan, että melkein puolet kollegoista eivät olekaan lojaaleja. Vaan kulkevat käytävillä kirveet ja sahat kaunaloissa, kavala katse silmissä kyttäämässä milloin olisi otollista jatkaa valtioneuvostossa istuvien puolueiden jäsenten tuolinjalkojen sahausta.

Jatkan itseltäni kyselyä, että olisiko samoin, jos kansan sijaan omistaisinkin yksin Suomi Oy:n osakekannan? Ehkä en kauaa katselisi, jos huomaisin, että lähes puolet työntekijöistäni käyttää melkoisesti työ- ja muutakin aikaa toisten tekemisten vesittämiseen ja milloin minkäkin firman edun kalvamiseen.

En tiedä olenko nyrjäyttänyt aivoni taas kerran, mutta jotenkin tuntuu, että jotain on väärällä polulla. Tärkein syy esimerkiksi, uuden pääministerin tekemisten vesittämiseen ei ole siinä tekeekö hän väärin tai oikein. Vaan siinä, että valtaa, joka pitäisi olla minulla, käyttääkin aivan väärä henkilö yhtä väärästä puolueesta. Olkoonkin vaikka kuinka kansan tahto.

Kohti tulevaisuutta

Eilinen toi tullessaan Thaimaan auringon alta saman auringon alle Suomeen ja Jokilaaksoon Morakotin noin kolmeksi kuukaudeksi. Mukavaa, vaikka yhteinen kielitaitomme sanavarastoineen on varsin rajallinen. Se mitä on, on englantia, jota olen koulussa opiskellut nolla tuntia. Niinpä opettajinani ovat toimineet Villin lännen ja muiden elokuvien sankarit John Waynestä Clint Eastwoodiin ja Brigitte Bardotista Marilyn Monroeen. Oma annoksensa on televisiosarjoista Dynastia ja Dallas. Sieltä tietty iki-ihana alkoholisti Sue Ellen ja monet muut.

Helsinki-Vantaan lentoaseman toiminnot uusine terminaaleineen ovat asettuneet tai asettumassa uomiinsa, vaikka valmiiksi tämä vuorokauden jokaisena tuntina elävä, valtakuntamme kansainvälisin paikka ei milloinkaan tulekaan.

Automatiikkaa lienee enemmän kuin yksikään ihminen yksin tietää. Minäkin sain maistaa siitä osani, kun ajoin autolla lyhytaikaiseen parkkiin noutamaan Morakotia. Puomit nousivat automaattisesti sitä mukaa, kun täynnä olevalta pysäköintialueelta vapautui paikkoja. Kun lähdin pois, maksoin pysäköinnin terminaalissa automaattiin, jonne syötin Vanhan rouvan rekisterinumeron. Sen laite oli saanut järjestelmän kuvattua aiemmin sisääntuloni kellonaikoineen. Niinpä maksulaite tiesi rekkarin näppäiltyäni milloin ja millä tulin sekä mitä oloni parkissa maksaa. Tapauksessani noin puolitoistatuntia oli 10 euroa. Lähtiessäni kamera kuvasi taas minut, mutta varsinkin autoni ja totesi pysäköinnin maksetuksi. Joten puomi aukesi jälleen ja hopeanharmaa Vanha rouva Avensis oli vapaa kuljettamaan Morakotin ja minut vaikka maailman ääriin.

Tunnin verran ennen sitä venttailin terminaalissa ja katselin Suomeen saapuvaa, jatkuvaa ihmisvirtaa. Ei näkynyt lamaa eikä taantumaa. Ehkä parhaiten tai ainakin aidoiten riemunsa saapuvista näyttivät koirat tunnistettuaan tutun tulijan. Sitä oli hauska seurata. Aivan kuin ne olisivat tienneet ketä odottaa.

Jokilaakso ja sen mukana minä saamme täksi kesäksi elämää jollaista Duokodissa ei ole aiemmin ollut. Ruokapöydän antimiinkin tuli heti tuulahdus Aasiaa tai oikeastaan enemmänkin, sillä ajoimme kaupan kautta kotiin. Sen lisäksi Tatan matkalaukussa oli toistakymmentä kiloa syötävää. Voi olla, että joistakin tuotavista olisi tullihenkilöilläkin ollut sanottavansa, sillä Morakotin ystävät olivat matkaeväiksi kertoneet, että vie sitä ja sitä, niitä ei Suomesta hevin löydy.

Löytyy tai ei, nyt pursuaa Merikonttikoti syötävää ja vähän muutakin enemmän kuin koskaan aiemmin. Ja aivan kuten ajattelin sekä ennakoin, koko syömähomman sydän on hankkimani riisikeitin ja kotini varusteisiin jo aiemmin kuulunut laadukas, jotenkin timanteilla terästetty paistinpannu. En enää muista tarkemmin miten sitä ostaessamme markkinoitiin. 

Tuntuu oikein hyvältä jakaa merikonttikotielämää pitkästä aikaa ihmisen eikä ainoastaan vapaan luonnon kanssa. Jos johonkin apuja kaipaisin, olisi se jotain, joka auttaisi Morakotia kokeilemaan mustikanpoimintaa. Tästä tai mistä tahansa siihen liittyvästä vinkistä ja neuvostakin olisin kovin kiitollinen. Joten please 🙏. 

Tyhjänlänkyttäjä Soinit

Eilen kerroin mielipiteeni Timo ei sukua Soinista, joka saa äänensä julkisuuteen, sanoo hän mitä tahansa. Minä en saa, eikä ole niin väliksikään. Kunhan länkytän omilla kanavillani, joita milloin mitkäkin ja minkäkin firman oikolukijat ja sensuuri eivät lyhentele eivätkä muuta. Paitsi Facebook, joka laittaa koko kanavan joskus jäähylle, kun joku survaisee liian henkilökohtaisesti vyön alle tai laittaa oman lapsensa kylpytynnyristä kuvan, jossa vanhempien silmäterä temmeltää Luojan luomassa asussa. Ymmärrän sen ja en ymmärrä, sillä pervoja on moneen lähtöön. Aina uimahallien pukuhuoneiden ja toilettitilojen salakameroista lähtien. 

Se siitä. Mutta minä puhun (lue kirjoitan) Petteri Orpon (kok.) hallituksen ohjelmaluonnoksesta, jossa sanotaan, että ensimmäinen sairauspoissaolopäivä on tulevaisuudessa omavastuupäivä, jolta työnantajalla ei ole velvollisuutta maksaa palkkaa, jos työehto- tai työsopimuksessa ei ole sovittu toisin. Jos sairausloma kestää yli viisi vuorokautta, omavastuuta ei ole, eikä silloin kun työkyvyttömyys johtuu työtapaturmasta tai ammattitaudista.

Tästä parahti jo ennen ohjelman julkaisua vasemmisto, kuinkas muuten. Aivan kuin palkkatyössä olevien asia ei muita koskisi tai muut eivät välittäisi. Mutta se koskee kaikkia riippumatta siitä missä poliittisella värikartalla istuvana kahvi- tai tupakkataukoani työpaikallani vietän, olen palkansaaja tai -maksaja.

Suomalainen puoluepolitiikka on kuin seinälläni oleva käkikello punnuksineen, viisareineen, heilureineen ja kukkumisineen. Poliittinen vaalikello käy oikealle tai vasemmalle kallellaan, näyttää aikaa kulloisenkin hallituksen värin tahdissa ja kukkuu sen mukaan. Yhtä mieltä ollaan vain harvoista asioista. Yhdessä asioiden hoitamisen sijaan aikaa ja voimavaroja menee erimielisinä olemiseen, usein pelkästään siksi kuka sanoo. 

Yli 200-sivuisessa hallitusohjelmassa riittää lukemista ja ruotimista kaltaiselleni, hieman yksinkertaiselle ja omituiselle kansanedustajien palkan tai palkkion maksajalle. Nyt väistyneestä Ison Kukkulan laumasta löysin vain yhden hyvän puolen ja ihmetyksen aiheen. Tarvittiin korona ja Ukrainan sota, että 200 hengen väki puhalsi yhteen hiileen. Kansalle kerrotun mukaan Suomi sukelsi taloudelliseti syvälle samoista syistä. En tiedä ollaanko selvitty hukkumatta väistyvän hallituksen ansiosta vai siitä huolimatta.

Mutta pieni ihminen kun olen, yritän ajatella sen kokoisia asioita, joista oikeasti ymmärrän jotain. Kuten yhden päivän sairauksista, joita itsekin podin 15 vuotta. Olin liian kyvytön tai haluton sovittamaan yhteen illan tai viikonlopun bailaamista ja työelämää. Yritin kyllä kahdellakin tavalla. Kun istuin keskiviikkoyönä kantakuppilani baaritiskillä aamukolmeen ja könysin seitsemäksi tai kahdeksaksi töihin, passitti pomo kotiin. Ja antoi viimein lopputilin, jos en onnistunut pysymään piilossa tai näyttelemään selvempää kuin olin.

Toinen harrastamani tapa olivat yhden päivän sairaudet, joita oli krapulan lisäksi varsinkin, kun aamulla löytyi sängynjalan juuresta yön vanhaa, juomatonta viinaa. Pomo joskus ihmetteli ääneen, että kumman usein sattuvat sairastumiseni maanantaille.

Kun siirryin eri leiriin kuin prosenttijuomat, loppuivat maanantain sairaus- (lue rokuli) päivät, joista työnantaja maksoi palkan. Yritin oikein penkoa muistini sokkeloita löytyisikö 30 vuoden raittiista Sininauhan ja Katulähetyksen työhistoriastani ainuttakaan yhden päivän sairautta, jolloin en ollut työkykyinen. Ehkä olen outo tai niitä harvoja, jotka ajattelevat ja sanovat ääneen, että kohmelopäivistä tai muusta venkuloinnista ei kenenkään kuulu saada eikä maksaa liksaa.

Kitisevä vankkurin pyörä

Aikoinaan sukunimikaimani, Timo Soini ei sukuani, pääsi eduskuntaan kuudennella yrittämällä. Eikä olisi päässyt silloinkaan eikä koskaan ilman vaaliliittoa Kristillisdemokraattien kanssa, joille tulos oli valtava pettymys. Puolue sai lähes 16 000 ääntä, mutta ei yhtään paikkaa. Perussuomalaisten potti oli vain 5 000, mutta Soini vei ainoan paikan, sillä vaaliliiton sisällä paikat jaetaan henkilökohtaisten äänimäärien mukaan.

Tätäkään määrää Persut ei olisi saanut ilman naapurivaalipiirin karismaattista ehdokasta, Tony Halmetta, joka keräsi yksin 16 000 ääntä. Se veti koko puolueen kannatuksen nousuun, jonka siivellä Timokin pääsi kauan himoamalleen paikalle kansanedustajaksi.

Moni sokaistui ja ihastui Timoon, eivätkä vähiten tiedotusvälineet ja muu julkisuus. Mutta heitäkin oli, jotka tiesivät tyhjien tynnyreiden kolisevan eniten. Päivänä yhtenä, tyhjänpäiväisen valtansa huipulla hän päätti luopua asemastaan. Olin hyvilläni, sillä Persuissa on paljon hyvää ravistelemaan luutunutta, varovaista Suomen kansaa. Enemmän ilman Timo Soinia.

Entinen vaikka mitä ajatteli voivansa luopua vallasta ja testamentata asemansa puolueen puheenjohtajana Sampo Terholle. Vaan toisin kävi ja väki valitsi peräsimeen tai oikeastaan veturiksi Jussi Halla-ahon. Tästä seurasi, että Timo veti herneen sijaan kokonaisen hernepensaan sieraimeensa, josta hän ei näytä saavan sitä tässä elämässä pois. Niinpä pettynyt ja sittemmin katkeraksi muuttunut mies vei ovet paukkuen mennessään kaikki puolueen ministerit ja vähän muitakin. 

Mutta politiikka on armotonta, joskus oikeudenmukaistakin. Sen saivat kokea entiset perussuomalaiset, Siniset-ryhmän perustaneet kansanedustajat, joista yksikään ei uusinut seuraavissa vaaleissa valtakirjaansa Arkadianmäelle. Nyt kysyn Timo sinulta omilla sanoillasi: "Miten teit ja meni niin kuin omasta mielestä?" 

Sanonta kuuluu, että rotat jättävät uppoavan laivan. Niitä tyhmempiä ovat sokeasti seuraa johtajaa ihmiset, jotka hyppäsivät hyvin puksuttavasta persujunasta Timon perässä uppoavaan laivaan. Yhtenä laivarottaa viisaampana pidän joukossa ollutta kansaedustaja Kike Elomaata, joka käsitti veneen uppoavan ja hyppäsi takaisin. Hänen poliitinen uransa jatkuu eikä loppua näy.

Poliitikkojen joukossa on myös niitä, jotka ymmärtävät olla hiljaa, kun ja jos ei ole mitään sanottavaa. Sukunimikaimani ei kuulu heihin. Vaan tämä tiedotusvälineiden lellikki jatkaa tyhjän louskutustaan kai niin kauan kuin jutut myyvät ja yksikin kuuntelee tai lukee. Persujunassa hän ei ole enää edes Jere Jarruvaunussa, mutta silti hän juoksee kiskoilla sen perässä kuin Vesku Loiri äitiä huutaen Mikko Niskasen elokuvassa Pojat. 

Mutta on Timo Soinissa jotain mitä arvostan suuresti. Hän ei koskaan julkisesti parjannyt Tony Halmetta, joka itse ei lopulta enää jaksanut elää: "En ole Tony Halmeen kohdalla ollut puolueeton. Olin ja olen hänen puolellaan. Aina ei ollut helppoa. Kavereita oltiin, vaikka sydän märkäni. En hyväksy kaikkia Tonyn tekemisiä, mutta miehen hyväksyn."

On kesä

Ilmoiltaan ja muutenkin on ollut oikein mukava viikko Merikonttikodissa, sen pihapiirissä ja vähän muuallakin. Viisi joutsenlasta kasvavat (vai kasvaa?) vauhdilla Jokilammilla, vaikka en niitä joka päivä näekään. Ikinä niistä ei tule yhtä kesyjä kuin Jokelan joutsenet ja hyvä niin. Ensimmäisinä vuosina vanhemmat olivat niin arkoja, että minut nähdessään nousivat oitis siivilleen. Nyt perhe vaan lipuu vuosittain uusine lapsineen majesteetillisesti hieman laiturin läheisyydestä kauemmas, kun ilmestyn aamun tai muulle uinnille.

Eilen huomasin, että lämmenneet ilmat ovat viimein tuoneet pääskyset Jokilaakson taivaalle sankoin joukoin. Voinkin päätellä, että ilmassa on myös hyttysiä ja muuta lihaa syötäväksi. Sitä en tiedä missä nämä ilmojen taiturit tervapääskyineen asuvat, sillä Jokilaakso ei tarjoa räystäänalusia eikä hiekkatörmiä pesäpaikoiksi.

Ehkä kaksi kertaa elämässäni olen auttanut tervapääskyn takaisin siivilleen, sillä se ei hevin pääse maasta ilmaan. Kun se ensi kerran lähtee pesästään, se saattaa lentää ja nukkua ilmassa yhtäsoittoa puolitoista vuotta. Uskokaa pois. Pääskysten lentokorkeudesta voi myös päätellä onko ilta tai mitä ilmoja saattaa olla tulossa. Kun aurinko on laskemassa tai sade tulossa, lentävät pääskyset lähellä veden pintaa, sillä hyönteiset ovat siellä.

Vaikka perhosia lenteleekin, niin sanottuja vesikirppuja ei ole vielä näkynyt, kuten ei sudenkorentojakaan. Jokilaaksossa on muiden joukossa lennellyt monena vuonna sininen, ainakin sudenkorennon näköinen, jonka nimeä en muista, mutta joka nettitietojen mukaan on sangen harvinainen.

Viitasammakoita on runsaasti, vaikka niiden elämää en ole vielä tänä kesänä havainnut. Eilen silmiin sattui ensimmäinen keltainen ulpukankukka. Sen sijaan lumpeenkukkien nuputkaan eivät ole vielä nousseet veden pinnalle. Jokilammissamme on yhdessä poukamassa myös mamulumpeita, jotka olivat ensimmäisenä asuinvuotenaan kukinnaltaan värillisiä. Kotoisin Mäntsälästä, mistä ennen sitä, en tiedä ja hyvin kauniita. Kauniita ne ovat valkoisinakin sopeuduttuaan kantaväestöön. Kun luonnon kukkia tarkkailee, voi huomata, että moni sulkee lumpeen- ja voikukan lailla silmänsä yöksi.

Luulen, että luonnolla on omat lainalaisuutensa ja se sietää ja hyväksyy erilaisuutta aivan toisella tavalla kuin ihminen. Joka välillä "armahtaa" erilaisuuden vain niille, joiden tasapäistäminen on toivotonta. Silti emme lakkaa yrittämästä kitkeä omituisuutta, mitä se sitten itse kullekin onkaan. 

Erilaisuutta ajattelin aamullakin kuunellessani Radio Novan Kimmo Vehviläistä, joka innoissaan kertoi kaupasta, jonka kassojen yhteyteen oli ilmestynyt pakkauspalvelu. Siinä kesätyöpaikan tai vastaavan saaneet nuoret kyselivät asiakkailta: "Saanko pakata ostoksenne?" Kimmon gallupin perusteella noin kolmasosalle se sopi. Ehkä sekin tulee monelle liian iholle, jos vieras maksamisen jälkeen koskee ostoksiin, jotka ovat siirtyneet uuteen omistukseen.

Kimmon kollega Minna Kuukka sanoi, että hänen ostoksensa saisi ehkä pakata, jos hän ei kehtaa kieltäytyä "kunhan pakkaavat oikein". Eniten näytti pelottavan, että "pakkaavat salaatit pohjalle". Jäin aamukaffekuksa huulillani, suu täynnä Juhlamokkaa naureskellen pohtimaan, että voi hyvänen aika. Eikö koulussa opeteta edes ruokakassin pakkaamista? 🤣🤣

Kansalaisten kyykyttäjät

Olen monta vuotta viettänyt ison osan vuodesta kaukomailla, lähinnä talvella Thaimaassa. Siihen kuuluu asiointi Thai immigration officessa, eli ulkomaalaisvirastossa. Jos on maassa kuukausitolkulla, pitää ulkomaalaisen esimerkiksi ilmoittautua 90 päivän välein joko paikan päällä tai netin välityksellä. Paikkakunnasta ja ajasta riippuen reissussa menee varttitunti, koko päivä tai jotain siltä väliltä. Joskus ei riitä päiväkään, vaan asiakirjat leimoineen saa hakea joku toinen päivä.

Välillä maanmieheni ja -naiseni mossottavat byrokratian paljoutta, jota saa kyllä maistaa Suomessakin ulkomaalaisten lisäksi oman maan kansalaisetkin. Itselläni on tässä vuosikaudet piikkipaikkaa pitänyt tai ainakin kolmen parhaan tai pahimman joukossa ollut Kela eli Kansaneläkelaitos.

Eilen sain tältä diktaattorin valtaa käyttävältä osoituksen uudesta aluevaltauksesta, sillä saamani kirjeen perusteella myös minun pitää ilmoittautua tullessani vapaa-ajan matkalta takaisin kotiini. Kuvaa klikkaamalla tekstikin selvenee, jos ei muuten. 

Paljonko Kela on kehittänyt käytäntöjä itseään ja henkilökuntansa työllistämistä varten, sitä en osaa sanoa. Ehkä Kelakin on suojatyöpaikkojen ylläpitäjä tai siellä on muuten vaan järjen käyttö kielletty. Kirjeen mukaan heillä oli ilmoitukseni, että palaan Suomeen 21.03.2023, mutta se ei heille riitä. Sen lisäksi he näkivät, että olen hakenut tuloni jälkeen Tuusulan apteekista lääkkeitäni, joista he ovat korvanneet osan aiemmin maksamistani veroista ja eläkemaksuista. Kesäkuussa, nyt jälkijunassa he ilmoittavat, että etuisuudet päättyvät menneen maaliskuun 🤣🤣 mainittuna päivänä. 

Kelan ja monen muun ylläpitoon aina oopperasta lähtien, veroihin sekä eläkemaksuihin meni työssä ollessani vuosikymmenet aika tasan puolet palkasta. Eläkkeestäkin maksan nykyisin neljäsosan joka kuukausi. Erityisen tympeäksi koin eilen saamani kirjeen piilotetun uhkauksen. Jos ei ilmoitusta kuulu, katkeaa Kelan etuudet eli esimerkiksi lakisääteinen lääkekorvaus. Siitä huolimatta heille kelpaavat senkin jälkeen maksamani maksut. Erityisesti närästi näennäisystävällisyyden takana olleen automaatin ilmoitus, että soittaessani jonotus maksaa normaalin puhelinmaksun verran ja niin edelleen.

Näin mielikuvissani itseni Kelan oven takana tai tuulikaapissa odottamassa virkailijalle pääsyä seisomapaikalla, sillä odotussalissa muovituolilla vuoron jonottaminen maksaisi tuplahinnan. Vertaus ei ole lainkaan alamittainen, sillä maksan puheluistani operaattorille normaalin kuukausihinnan, joka ei riitä Kelan eikä kyllä kaikkien muidenkaan virastojen puheluihin. Syy siihen on virastojen rahanahneus, haluttomuus, tarpeettomuus tai kyvyttömyys kehittää asiakaspalvelujaan. 

Suomalaiseen, rahoillani ylläpidettävään virastoon soittaessani ja aikani linjoilla roikkuessa, ilmoittaa joskus automaatti, että paina sitä ja sitä numeroa, niin rekisteröimme puhelusi ja soitamme takaisin mahdollisimman pian. Mahdollisimman pian on lähes oitis, joskus muulloin, viikon päästä tai ei ollenkaan. Välillä on käynyt niinkin, etten ole muistanut ottaa puhelinta muovipussissa suihkuun tai vessanpytylle. Enkä ehdi juoksujalkaakaan vastaamaan keittiöön munasillani tai housut kintuissa. Silti on turha odottaa uutta soittoa.

Eilen sain viimein Kelan kyykyttäjän edustajan langan päähän: "Olenkohan onnistunut sähköisessä ilmoittautumisessa?" Hän sanoi henkilötunnukseni saatuaan, että kyllä se täällä näkyy. Sitten yritin hieman antaa palautetta tietäen sen täysin turhaksi. Kysyin miksi minulle tulleen kirjeen sisältö ei ole sen tapainen, että jos meillä oleva ilmoituksesi paluusta pitää paikkansa, sinun ei tarvitse tehdä mitään? Vastaus oli, että se ei käy, sillä paluuni pitää kirjata järjestelmään ilmoitukseni jälkeen manuaalisesti. Jäi loppuun asti vedätyksen maku. Että asiakkaalle ei kerrota mikä on totta, vaan mitä henkilökunnan koulutuksessa tai esihenkilöt sanovat. 

Nyt ei ollut yöllä kylmä

Kuten eilen tuumailin, jatkoin Jokilaakson yösijojen ja vuoteiden testaamista. Kylmän torjuin onnistuneesti penkomalla varastoista sähkölämmittimen. jonka laitoin telttaan 9000 kilometrin päästä tuomani pölkyn siivun päälle. Napsautin sen tuottamaan lämpöä, kun yö ja Nukkumatti jo kurkkivat Päiviksen eilen ompeleman verhon raosta. Palatakin piti, sillä unohdin puhelimeni hänen Jokela-kotiinsa. Sain matkaevääksi myös korvapuustin ja Lidlin hukkapussista yhtä ja toista. Niitä mutustin aamukaffen kanssa. Juhlamokkaa Moccamasterilla ja tilkkanen hunajaa makeutukseksi.  

Yö oli reippaan asteen lämpimämpi ja puoli seitsemän mittari näytti 7,9 C°. Suomalainen kesäyö oli kauneimmillaan, jonka aistiminen teltassa on aivan toista kuin Merikonttikotini teräskuorien sisällä. Vaikka kesäsade joskus tunnelmallisesti ropiseekin kattoon. 

Kuuloaistista iso osa on jäänyt viimeisen vuosikymmenen, kahden aikana polkujen varrelle, niiden mukana paljon lintujen ääniä. Jotain niistä kuitenkin kuulen edelleen. Oli mukava herätä puoli viisi sepelkyyhkyn huhuiluun. Heinäsirkan sirkutusta en ole kuullut enää pitkiin aikoihin, joita kyllä Jokilaaksossakin asustelee.

En ole milloinkaan harrastanut lintukotojen siivousta, vaan ajatellut, että siivotkoon itse kotinsa. Lähiaikoina tai -vuosina on kyllä pönttöjen uusimista edessä, sillä Sininauhasäätiön lahjoittamat, siivekkäiden asumukset, ovat aikansa eläneet, ainakin lintumaailmassa. Luulen kyllä ja tiedänkin, että pöntössä, jota tiainen tai sieppo ei enää perheelleen kelpuuta, jatkaa eloaan pienen pieniä asukkaita seiniäkin syöden.

Hyönteishotelleilla ei ole Jokilaaksossa pitkää ikää, sillä tikat kaivavat verkkojen raoista ontot putkilot eli hyönteisten kodit esiin. Arvatenkin niistä löytyvissä aterioissa on jotain samaa kuin lintukotojen seinissäkin. Tikat ja oravat kyllä syövät pääsääntöiseti pöntöistä lintujen munat ja poikaset, jos en vahvista suuaukkojen ympärystää metallilevyillä.

Vaikka luonto Jokilaaksossa ja sen luonnonsuojelualueella saakin elää elämäänsä paljon ihmisen siihen puuttumatta, tapaa hyttynen matkansa pään käsivarrellani. Ehkä ruokapöytä, suu täynnä vertani, onkin toiseksi paras paikka naishyttysen kuolla.

Monesti olen toivonut ja pyytänytkin luonnon asiantuntijoita tutkimaan ja kertomaan mitä kaikkea ympärilläni tapahtuu, jota en käsitä, vaikka näkisinkin. Parhaimmillaan he ovat luvanneet valmistuvat aikaansaannoksensa postilaatikkoomme, mutta siinä kaikki. Ei ole näkynyt, kuten ei valokuvaakaan keskisuomalaiselta hevostilalta, jolle lahjoitin viimeisen päälle kunnostuttamani Jesse-hevosen reen.

Antamieni lupausten pitäminen on itselläni kurssissa ja kunnia-asia. Jos jätän lupaukseni täyttämättä, jota sitäkin tapahtuu, johtuu se unohtamisesta, harvoin jostain muusta, sillä pidän sanani. Ehkä elämäni suurimmat lupaukset ovat liittyneet perheisiini. Kaksi kertaa olen papin edessä luvannut rakastaa, kunnes kuolema erottaa. Ne pidän, näin sydämessäni koen, vaikkemme loppuun saakka ole mahtuneet samojen kattojen alle. Näin on myös poikani laita, jonka lupasin osaltani luotsata aikuisuuteen ja rakastaa aina.

Ennen oli ennen, sitten tuli sitten, nyt on nyt ja huomisesta emme tiedä

Kun olin lapsi, toivoin aina kesää. Toki odotan sitä joka vuosi iästä riippumatta. Meillä oli kuitenkin jo silloin teltta ja tivasimme malttamattomina sen pystytystä, isäni tekemän leikkimökin viereen. Odotuksen tuskaa lieventämään vanhempani laittoivat Soputelttamme joskus keittiön laittialle. Siinä me yövyimme. Ehkä isä ja äiti sekä Mirri tai Tepsu kissakin joskus, en muista. Saattoipa siellä välillä olla Jeri koirakin. 

Sen suhteen lähes 70 vuoteen, ei ole paljonkaan muuttanut. Sillä kun joku suvi sitten hankin muutamalla kympillä elämäni halvimman teltan, pystytin sen Merikonttikotini laittialle. Siinä yövyin sisällä ja ulkona, en siskoni, vaan osaomistuskoira Niilon kanssa. Ennen Nukkumatin tuloa, Niilon jo vedellessä tirsoja jalkojeni päällä, katselin teltan kattoa elämästä kiitollisena ja olin kuin juuri pyöräilemään oppinut 5-vuotias lapsi.

Syntymäkotini pihanurmikon teltassa ei ollut koskaan kylmä. Mutta nyt on toisin. Joko kesä tai minä, ehkä molemmatkin ovat muuttuneet, sillä viime yön vietin mainitsemassani Pop-up teltassa ja oli kylmä. Olin kahden vaiheilla kahden aikaan siirrynkö sisään lämpimään vuoteeseen vai sinnittelenkö aamuun. Valitsin jälkimmäisen enkä ryöminyt edes loistavan makuupussini sisään, vaan otin rennosti pussi peittonani.

Nukuin hyvin. Aamulla heräsin totuttua lähes kaksi tuntia myöhemmin. Puoli seitsemän aikaan, auringon jo noustua oli ulkolämpötila 6,7 C°. Vaikka aamuyöstä oli viluista, vietän samassa teltassa myös ensi yön. Joskin siirrän peräkärryssä olevan matkaparivuoteeni toiseen paikkaan, sillä harkitsen otanko yöavuksi sähkölämmittimen.

Nyt olen vähintään koeyöpynyt kaikki Jokilaakson 6-8 yösijaa, joista kaksi on kapeutensa ansiosta sopuisten ja hoikkien pariskuntien parivuoteita.

Kun myimme Matkakotimme, lumi romahdutti seuraavana talvena sen sääsuojan, 12-metrisen pressukatoksen, jonka jätteet siivosin viime kesänä. Tänä vuonna olen siistinyt lisää ja tehnyt katoksen tilalle matkailuajoneuvolle paikan, johon siihenkin toivotan satunnaiset yöpyjät tervetulleiksi.

Jollain lailla Jokilaakso on puitteiltaan valmis ja jollain lailla se ei ole sitä koskaan. Joka vuosi, usein Aasian auringon alla on virinnyt jotain uutta. Niitä sitten toteutan yksin, mutta vähän myös Päiviksen kanssa. Tänään menen hänen luokseen ja hän ompelee hankkimani verhon sopivaksi matkaparisängyn sisäänkäynnin eteen.

Vihreät, Sofia Virta ja minä

Kaarinassa kasvaneesta rekkakuskin sekä lastenhoitajan esikoisesta ja yksinhuoltajaäidistä tuli Vihreiden puheenjohtaja viikonloppuna Seinäjoella. Jos olisin tiennyt hänestä sen mitä olen vuorokauden, kahden aikana lukenut, olisin ollut läsnä. Hassua, etten saanut hinattua luitani paikalle, mutta sain ne tasan seitsemän vuotta sitten Lappeenrantaan Kokoomuksen puoluekokoukseen. Siellä väki laittoi Alexander Stubbin kävelemään ja valitsi tilalle Petteri Orpon.

Sofia Virralla ei ollut politiikkaan lähtiessään minkäänlaista poliittista taustaa, mutta hänellä oli nuoresta iästään huolimatta kosolti kokemusta työstä ja elämästä. Tätä arvostan, sillä elämänkokemus on kantanut minuakin monilla elämäni soilla ja aavikoilla. 

Kuntavaalien ehdokkaasta tuli vihreiden äänikuningatar ja Sofia pääsi aikoinaan untuvikkona Kaarinan kaupunginvaltuustoon ja suoraan myös kaupunginhallitukseen. Hetkinä, jolloin hänellä oli uudessa tehtävässään epävarma olo, hän kaivoi mieleensä lapsen tai nuoren, jonka oli kohdannut lastensuojelussa. – Ajattelen, että olen puolustamassa muita. Se on ollut minulle huomattavasti helpompaa kuin itseni puolustaminen, hän sanoo.

Nyt hän on toisen kauden kansanedustajana Vihreiden untuvikkopuheenjohtaja, sillä esimieskokemusta hänellä ei juurikaan ole. Sitäkin arvostan. Ehkä varovaiselle kulkijalle sopisi elämänohjeeksi Aira Samulinin Hilja-tädin sanat: "Pitää ojentaa jalkoja vain niin pitkälle kuin peittoa piisaa." Sofian taipaleelle evääksi siitä ei taida olla. 

Vihreä väki on ollut koko historiansa ajan varsin lukenutta ja sitä linjaa Virtakin maisterina jatkaa. Ehkä se on ollut myös yksi syy miksi olen kokenut Vihreissä määrätynlaista orpoutta, sillä raskaan, ruumiillisen työn raatajat ovat olleet harvinaista herkkua. Eniten yhteyttä koin aikoinaan Aulis Junekseen, kun istuimme kesäisellä nurmella joukkokokoontumisessa pohtimassa, että perustetaanko puolue vai ei.

Sieltä jostain jäi matkaan Heidi Hautalan tai Satu Hassin vähemmistödemokratian ensimmäinen oppitunti, kun jompikumpi nousi väen keskeltä ylös sanoen: "Että sehän on loppujen lopuksi aivan sama mitä täällä päätetään, sillä meitä on tarpeeksi perustamaan puolue." Näin syntyi yksi kolmesta, vihreästä puolueesta. Vihreä liitto, jossa on nykyisen puolueen juuret. Ehkä vähemmistödemokratiaa edusti sekin, että Eero Paloheimon ympärille syntyi toinen vihreä puolue ja taisivatpa linkolalaisetkin puuhata omaa ekovihreyttään.

Kalle Könkkölän ensimmäisestä puheenjohtajuudesta nykyiseen mahtuu väliin pitkälti toistakymmentä, joista jokaisen tunnen, mutta kaikki ovat minulle arvoineen enemmän tai vähemmän outoja. Ehkä Könkkölän lisäksi eniten mieleen on ollut Haavisto, jonka joukoissa olen käynyt kahdet presidentinvaalitkin. Ja käyn kolmannetkin koska arvostamisen lisäksi olen palveluksenkin velkaa. Sillä Pekka oli yhtenä noin kymmenestä yksityishenkilöstä hakemassa minulle sosiaalineuvoksen arvoa. Joten minä olen tekemässä hänestä presidenttiä.

Vihreiden puheenjohtajista sinä, nyt valittu Sofia Virta olet ainut, ketä en tunne yhtään. Olet myös ensimmäinen, jota aidosti diggaan. Ehkä eniten siksi, että olet kertonut yksityiselämäsi rosoisuudesta, elämästä politiikan ulkopuolella. Koen kylläkin myös määrätynlaista eletyn elämän haikeutta, sillä olen ollut parantamassa maailmaa vihreiden riveissä jo silloin, kun et ollut vielä äitisi ja isäsi unelmissakaan.

Joten paljon onnea Sofia. Minä Merikonttikodistani tuen sinua henkisesti Jokilaakson luonnonsuojelualueen keskellä, vaikket tiedä minun olevan edes olemassa.

Sosiaalinen media

Jyväskylän yliopiston kansalaisyhteiskunnan tutkimusportaalissa sanotaan, että "Sosiaalisella medialla (social media) tarkoitetaan internetin uusia palveluita ja sovelluksia, joissa yhdistyy käyttäjien välinen kommunikaatio ja oma sisällöntuotanto. Sosiaaliselle medialle ei ole vakiintunutta määritelmää, vaikka itse käyttö on yleistynyt nopeasti muun muassa kansalaismediassa ja opetuksessa. Sosiaalisella viitataan yleensä ihmisten väliseen kanssakäymiseen ja medialla informaatioon sekä kanaviin, joiden myötä sitä jaetaan ja välitetään. Sosiaalinen media eroaa perinteisestä joukkoviestinnästä muun muassa siinä, että käyttäjät eivät ole vain vastaanottajia, vaan voivat myös tehdä asioita: kommentoida, tutustua toisiin, merkitä suosikkeja, jakaa sisältöjä jne. Toiminta tuottaa lisää sosiaalisuutta, verkottumista ja yhteisöllisyyttä."

Edellä kerrotun mukaista sisältyy minunkin jokaiseen päivään merkittävä osa. Olen ollut somessa mukana käytännössä alusta saakka. Siitä olen hyvin hyvilläni. Se onkin ehkä tämän hetken arjen asioista tärkein, jonka avulla koen kuuluvani johonkin, eläväväni elämän sykkeessä mukana ja mitä kaikkea se itselleni merkinneekään. Joskus koen saatuani netissä jonkun palautteen myös olevani jollekin jotain. Some on lisäksi oiva lääke yksinäisyyteen.

Minulla on vain jokunen ihmissuhde, jotka koen sisältävän syvää ystävyyttä. Yksi niistä on iältään laillani aikuisen oikeasti aikuinen, entinen työtoverinikin Marjut Jokinen. Voi, kuinka mieleen palaa muutama rakas muisto ajasta jolloin olimme molemmat Sininauhasäätiön tärkeitä ja ainutlaatuisia tekijöitä. Miksi hän oli kerran itkien ottamassa lopputiliä, sitä en kerro ilman hänen lupaansa. Jos ja kun hän tämän lukee, ehkä hän kertoo siitä itse tai jostain muusta muistosta, johon minäkin liityn jollain tavalla. Please Marjut... 

En myöskään kerro kuinka Sininauhasäätiön järjestämä, jokavuotinen henkilökunnan sekä perheenjäsenten yhteinen, viikon bonusmatka saattoi pelastaa tai ainakin lisätä ylipäätään työntekijän avioliitossa keskinäistä ymmärrystä. 

Yhteistä näillä kahdella muistolla on, että ne kertovat jotain siitä, kun työantaja tarjoaa muutakin kuin palkkatyön. Ne ovat lisäksi loistavia esimerkkejä, ettei sosiaalinen media voi korvata kaikkea kanssakäymistä ja yhdessöoloa. Vaikka some Sininauhasäätiössä tärkeässa asemassa olikin koko henkilökunnalle avoimine, henkilökohtaisine työpäiväkirjoineen. Sen lisäksi, että ne lisäsivät merkittävästi yhteenkuuluvuutta monen yksinäisessä ja itsenäisessä työssä, ne "pakottivat" käymään uudelleen läpi päivän työtapahtumat ensin itsensä ja sitten työtovereiden kanssa. Välillä purettiin yhdessä sähköisesti paljon muutakin.

Otan hieman takaisin väittämääni, kun sanoin radionkin olevan osa sosiaalista mediaa. Vaikka se sitä ehkä jollain lailla voi hetkittäin ollakin. Mutta, että lähetyksen tekevät toimittajat ja sen vastaanottajat olisivat tasavertaisessa asemassa edes keskenään, siihen on pitkä matka. Voiko se näin koskaan ollakaan tai tarpeellista, vaikka sen tapaisesti jossain ohjelman hetkessä WhatsApp chatteineen ja puheluineen onkin.

Joskus mietin virran mukana, että YLE:n käyttämät verorahat voisi suunnata muualle ja voisimme lakkauttaa koko laitoksen. Ajattelin, että maailma on täynnä mainosrahoitteisia asemia ja markkinavoimat pitävät huolen ohjelmatarjonnasta. Nykyisin ajattelen päinvastoin, mutta samasta syystä. Luulen, että ensimmäisenä lähtisivät kartalta saamen-, venäjän-, selko- ja viittomakielen uutiset. Se ei minulle ole selvinnyt, miksi viittomakielin uutisissa ei taida olla tekstitystä. Mahdollisesti siksi, että joihinkin muihin, uutislähetyksiinkin saa tesktityksen. Ehkä sen saa viittomakielisiin uutisiinkin. Matkasta putoaisi joka tapauksessa paljon hyvää ohjelmatarjontaa vähäisen katsoja- tai kuulijamäärän vuoksi. 

Aivan oma lukunsa kuvan ja äänen välittämisessä on YouTube. Internetin suosituinpaan suoratoistovideopalveluun ladattiin joka minuutti jo kymmenen vuotta sitten 100 tuntia videosisältöä. Vuorokaudessa uutta sisältöä ilmestyi silloin yli 16 vuoden edestä. En tiedä paljonko määrä on nykyisin, mutta päivittäin palvelussa katsotaan joka tapauksessa miljardeja videoita.

Aikani luulin YouTuben olevan etupäässä vain musiikkia, jota varmasti iso osa onkin. Mutta viime talvela Morakotin luona huomasin hänen katsovan etupäässä ruuanvalmistusvideoita, joten hän söi paljon silmillään  👀 😋. Ja sieltähän minäkin viikolla etsin kuinka käyttää haudutuspataa ja riisikeitintä.

Kerran innostuin laittamaan hakusanaksi nimeni ja huomasin yllättäen mainitulla suoratoistofoorumilla olevan nauhotuksia omista läksiäisistänikin sekä muista tekemisistäni vuosikymmenten varrelta. Ehkä joskus sukellan YouTube-maailmaan perusteellisemmin.

Minkä ruuaksi teen, sen myös syön

Suomen kielessä on useitakin ilmaisuja ja sanoja, joita käytetään ainoastaan kieltävässä muodossa. Ei ole hääppöinen, eipä ole häävi, ei kovin kaksinen eikä kummoinenkaan. Kaiken järjen mukaan, jos jokin joka ei ole hääppöinen, olisi hiukan parempi, se saattaisi jopa olla hääppöinen, kaksinen, häävi tai kummoinen. Silti ei koskaan kuule sanottavan esimerkiksi, että "se elokuva oli kyllä tosi hääppöinen". Kielitoimiston sanakirja antaa synonyymiksi edellä luetelluille sanoille sanan "kehuttava", kuten ilmaisussa "eipä ollut kehuttava". Jos jokin ei ole kelpo, oiva tai kehuttava, ei se varmaan ole sitten hääppöinenkään.

Kaikki edellä mainittu kuvastaa oikein hyvin ruuanlaittotaitojani. Parhaiten olen onnistunut Jalostajan hernekeittopurkillisen lämmittämisessä kattilassa keittolevyllä ja myöhemmin myös lautasella mikroaaltouunissa. Pravuurini on ollut HK:n Sinisen makkaralenkin kypsyttäminen mikrossa nimenomaan kuori päällä, johon en ole tehnyt reiän reikää. Maku on aivan eri planeetalta kuin ilman kuoria kypsytetyssä. Kokeilkaa vaikka.

Kun jokunen vuosi sitten Päivis siirsi keittiönsä Jokilaaksosta Jokelaan, loppui kaikkien kompromissien ja kasvisruuan teko Merikonttikodissa. Vaikka iso osa yhteistä elämäämme sopuisaa olikin, tuli Duokodista enemmän Sinkkukoti ja keittiöstä osa valtakuntaani.

Vuosi, kaksi meni osin murheen alhossa ja mieli alamaissa. Ruuankin suhteen keskityin vain syömiseen. Jos siihenkään, kunhan täytin vatsani. Vaikka aika entinen ei koskaan  enää palaa, on elämässäni paljon uutta ja uusia alkuja. Alakulon pilvet ovat väistyneet, joista jäljelle jäivät usein kyyneleet silmissäni muistellessani mennettä ja elettyä. Haikeat, kipeätkin muistot ovat välillä taittaa alleen. Silti pidän yhtenä arvokkaimmista ominaisuuksistani kykyä itkeä. Vaikka joku on sanonut minullekin, että mies ei itke. Näinkin, mutta tosi mies osaa senkin taidon ja kykenee sen näyttämään.

Eilen oli epähuomiossa hankitun, sähkötoimisen haudutuspadan toinen oppitunti kolmetuntisen, epäonnistuneen perunoiden keittoyrityksen jälkeen. Vuorossa oli S-marketista hankkimani, reippaan kilon lihamöhkäleen maustaminen ja 8 tunnin haudutus low-lämmöllä. Minulle se oli tarkkaa hommaan kuin Jokilaakson hyttysten ja muurahaisten naiminen. Senttikin sivuun, niin "se" on silmässä 🤣.

Oli monenlaista maustejauhetta, nestettä ja sipulipetiä lihan alle sekä päälle. Paistomittarinkin tökkäsin aamulla kylkeen padan lasikannen alle, vaikken sen käytöstä netistä vahvistusta löytänytkään. Olin koko päivän innoissani ja olen sitä yhä. Oli nippa nappa, etten syönyt kaikkea kypsentämääni lihaa eilen, kun otin sen iltapäivällä padastani ja maistoin...

Maltoin mieleni, joten tänään on millä mällätä ja jatkaa puuhaa. Kun lähinnä Morakotin toivomuksesta sain viimein hankittua myös riisikeittimen, jatkan ruuanlaiton opettelua sen kanssa. Ajattelen, että koska sillä voi keittää riisiä, sillä voi höyryttämällä "keittää" perunoitakin teräsritilän päällä. Sinne joukkoon laitan vielä pakastevihanneksia pussillisen kypsymään. Ja koska tänäänkin iltapäivä koittaa, tiedän silloin miltä maistuu niiden kanssa eilen valmistamani lihan viipaleet. Sillä minkä ruuaksi teen, sen myös syön.

Puhtaat pulmuset ja pikku kriminellit

Eilen kirjoitin maailmasta, joka kohtelee kaltoin aikuisia jopa niin, että pysäköinninvalvojat tuikkaavat maksulapun tuulilasin pyyhkijän alle kuljettajan laulaessa jälkikasvun koulun kevätjuhlissa suvivirttä.

Suomessa ei ole koulupakkoa, mutta oppimisvelvollisuus on, joka taitaa päättyä 16-vuotiaana. Jokainen lapsi Suomessa onkin tavalla tai toisella opintiellä vähintään kymmenen vuotta. Päiväkodeista ja esikouluista lähtien, mutta muutenkin opimme hyvää sekä valitettavasti myös pahaa. Varmasti jokainen vanhempi toivoo kaikkien, mutta varsinkin oman lapsen olevan koulun ja kodin puhdas pulmunen, josta kasvaa noin vaan suitsait vastuullinen aikuinen.

Näin oli omakin laitani äitini haaveillessa lasten luvun mukaan kolmesta ylioppilaslyyrasta rintapieleensä. Hän ei saanut ensimmäistäkään, joka oli yksi vanhempieni asettamista odotuksista lapsilleen. Mutta vain minusta oli kasvamassa äidin ja isänkin pikku kriminelli, jolle ei pahanteko eikä vilpillinen elämä ollut vierasta. Koulussa rehtori sanoi puhuttelussaan, että olen "oikein koulun mätämuna, joka on kuuluisampi kuin yksikään opettaja". Sellainen minä olin, vaikka sydämessäni olin vain pieni rääpäle.

Kun luen somesta ja välillä lehdistäkin jostakin lapsesta, joka jutun mukaan on tullut kaltoin kohdelluksi ja kiusatuksi kavereittensa tai hieman vanhempien toimesta, tiedän osan olevan surullisen totta, vaikken kaikkea uskokaan. Oma elämänkokemus ja muutama vuosi käräjäoikeuden tuomarina opettivat minulle, että ennen tuomiota, on se vapauttava tai ei, on syytä kuunnella molempia osapuolia. Uskomalla oman lapsenkin muunneltua totuutta tai näyttelemällä, että uskoo, tulee tukeneeksi jotain aivan muuta kuin elämän nykyisiä ja tulevia tosiasioita. 

Näin oli oma laitani lapsesta lähtien. Talvella laskin mäkeä puolihullun lailla paikoista, joista kukaan muu ei laskenut ja katkoin monesti sukseni. Kotona selkäsaunan pelossa ja uusien suksien toivossa selitin sekä valehtelin varsinkin isälle, että "aivan yllättäen, aivan tasasella hiihtäessä katkesivat" ja isä oli uskovinaan. Siskoni Irmelinkin painostin todistajaksi vakuuttamaan valehteluani. Lapsuudessani, nuoruudessa ja nuorena aikuisenakin tein paljon sellaista, joka ei päivänvaloa kestänyt, vaikka näyttelin puhdasta pulmusta. 

Nyt yli seitsemänkymppisenä leppoistajana en vieläkään tiedä kuinka vanhempani ja yhteiskunnan olisi pitänyt minua kasvattaa, etten olisi kulkenut vuosikymmenen tai kaksikin öitä, hämäriä kujia ja laitapolkuja. Minulla oli hyvät vanhemmat, jotka yrittivät parhaansa.

Ehkä kaltaisilleni ainut oikea lääke olisi puhuminen ja sen jälkeen puhuminen sekä opetus ja kasvatus elämään niin koulussa kuin kotonakin, mutta myös muualla. Sen sijaan, että keräsin pitkin kesiä kasveja ja opettelin niille latinankielisiä nimiä ja heimoja, olisi pitänyt olla enemmän oppia tähän päivään sekä tulevaan. Siihen kuinka suhtautua, kun paras kaveri hylkää, kun ei ole tyttö- tai poikaystävää, kun vanhemmat eroavat tai juovat joka viikonloppu tai läheinen sairastuu vakavasti, yrittää itsemurhaa jne. Mutta ei riitä, että kuka tahansa sanoo tai neuvoo. Sillä niin lapsilla, nuorilla kuin aikuisillakin on auktoriteettejä ja esikuvia, joiden askelilla on toinen kaiku kuin opettajilla ja vanhemmilla. 

Nuorena haaveilin kilpa-autoilijan urasta, kun televisiosta tuli Valion maitomainos, jonka vuosikymmenten jälkeenkin muistan kuin eilisen. Baarimikko laittoi pitkin baaritiskiä liukumaan, ohi whiskylasien ja oluttuoppien, täyden maitolasin. Jonka Ari Vatanen otti kiinni pitkän tiskin päässä, nosti huulilleen ja joi tyhjäksi yhdellä huikalla muiden katsoessa ihmetellen. Sen jälkeen hän hymyili ja pyyhki mielikuvissani suunsa hihaansa. Pitkään ajattelin, etten minäkään halua juoda koskaan kaljaa enkä viinaa, vaan olla kaikin tavoin kuin ralliautoilija Vatanen.