Juuria ja juurettomuutta

päivis: Facebookissani lukee minusta, että "Ikuisesti Palokan tyttö". Se on vitsi, mutta myös totta, vaikka olenkin syntynyt Jyväskylässä. Olin kaksivuotias kun muutimme Palokkaan, jossa olen asunut pitkään aikuisenakin lyhyttä Jyväskylässä asumista lukuun ottamatta. Tällä hetkellä en kuitenkaan oikein tiedä, mikä on oma kotiseutuni.

Palokassa muuttolaatikot pakattuani asuin lyhyen aikaa Laukaassa, josta muutin Helsinkiin, mutta koskaan en ole tuntenut sitä kotikaupungikseni, vaikka kieltämättä viihdyinkin siellä. Ehkä silloiset työkuviot vaikuttivat siihen, että kaupunkia ei oikein tullut otettua haltuun. Enkä myöskään löytänyt sieltä paikkaa, johon olisin kiintynyt tai jonka olisin erityisesti kokenut omakseni. Ehkä en sellaista koskaan etsinytkään.

Helsingistä siirryimme vähitellen asumaan Tuusulaan. Vuosien asumisen jälkeenkään en aina oikein hahmota tämän pitkulaisen kunnan karttaa. Alkuvuosina jopa onnistuin eksymään Hyrylässä. Vanhastaan olen tiennyt Tuusulasta Rantatien ja sen arvon. Ehkä se on vähän rajoittanut ajattelemista. Mikään ei tunnu menevän sen ylitse, vaikka voisikin.

Palokassa ja muutenkin Jyväskylässä totuin siihen, että kotiseudulla on vettä; järviä ja jokia. Helsingissä oli meri, vaikka se ei ihan näköetäisyydellä kodeistamme koskaan ollutkaan. Tuusulassa on vain kaksi järveä, mutta onneksi on pitkä Tuusulanjoki, jonka rannalla asumme. Ja lammet. En oikein osaisi kuvitella asuvani paikassa, jossa ei helposti pääse veden äärelle.

Synnyinseudulta pois muutettuani en ole kokenut muuttuneeni helsinkiläiseksi, enkä nykyään oikein ole tuusulalainenkaan, vaikka virallisesti sitä olenkin. En edes tiedä, miten Uusmaalaisten laulun sanat menevät. Jokainen kai kuitenkin oman kotiseutulaulunsa sanat osaa?

Omia juuriaan ja juurettomuuttaan voi etsiä ja kokea kai monella tavalla. Olen usein toistellut kerran kuulemaani sanontaa, että koti on siellä, jossa on viettänyt kolme yötä. Se on kuitenkin kaukana siitä, mikä on oma kotiseutu ja mitkä ovat omat juuret. Jyväskylään mennessäni en enää tavoita sitä samaa kotiseututunnelmaa kuin ennen siellä asuessani, mutta jonkinlainen kaihomieli kieltämättä viivähtää usein mielessä.

Sukulaisia sukukokouksessa Joensuussa ortodoksikirkkoon tutustumassa.

Aidosti omat juureni ovat jossain paljon kauempana kuin Jyväskylässä, vaikka isovanhempanikin asuivat Palokassa silloin kun synnyin. Heidän kauttaa juureni yltävät kuitenkin toisaalle Keski-Suomeen, mutta myös rajan takaiseen Karjalaan, Viipurin seudulle ja Jääskeen. Jääski yhtenä juurenani onkin ollut lähiaikojen mukavin löytö, josta omat seikkailuni sukututkimuksen parissa toivon mukaan tuovat tulevaisuudessa paljon uutta tietoa ja ymmärrystä. Ihan oma sukutarinansa liittyy tietysti Rääkkylään Pohjois-Karjalassa. Se on paikka ja seutu, jossa eläneistä kaukaisista esivanhemmistani tiedän ehkä tällä hetkellä kaikkein eniten.

Paikkakunnilla, joissa omaa sukuaan tietää eläneen, on jostain syystä ihmiselle erityismerkitys. Näin ainakin minulle.

Sukututkimuksen uusia sukulaisia

päivis: Tälle kesälle asettamani tavoite sukututkimuksen teosta ei oikein ole edennyt. Mutta onhan tässä vielä kesää jäljellä. Äitipuolen sukuselvityksen tekoon sentää tuli vähän valoa, kun liityin Suomen Sukuhistorialliseen yhdistykseen ja pääsen sen kautta katselemaan kirkonkirjoja, jotka muuten olisivat nähtävissä vain arkistoissa.

Olen aina suhtautunut hyväntahtoisella happamuudella ja kai vähän kademielelläkin niihin sukututkijoihin, jotka kehuskelevat (tai siltä se vaikuttaa) mielenkiintoisilla sukulaisilla, joita nykyään yhdelle sun toiselle paljastuu dna:sta tehtävien selvitysten ansiosta. Milloin löytyy mikäkin keskieurooppalainen kuningas tai joku muu mahtimies tai -nainen joltain satojen vuosien takaiselta sukupuun oksalta.

Mutta nyt on minullakin aihetta kehuskeluun. Tosin sukututkimuksen yhteydessä joutuu kyllä myöntämään nöyränä, että itse ansaittua ei mikään edellisiin sukupolviin liittyvä ole. Siellä on mitä nyt kenenkin kohdalle on sattunut osumaan. Minulle tuo sattuma, joka paljastui pari päivää sitten tulleen uuden "serkun" sukupuusta on Suomen ensimmäinen presidentti, K. J. Ståhlberg. Tai sitähän ei voi tietää, onko presidentti tuo varsinainen kanssani samoja geenejä omaava sukulainen, mutta tuo FamilyTreeDna-testin teettänyt uusi sukulainen kuitenkin on Ståhlbergin iäkäs pojan tytär.

Kun uuden matchin eli osuman äidin puolen sukukin näyttää nimien perusteella olevan kovin hienoa, on muun muassa viittauksia aatelisiin, päättelimme tyttären kanssa, joka myös hänelle tulleen ilmoituksen mukaan kantaa samoja geenejä presidentin pojan tyttären kanssa, että ehkä se kenties satojen vuosien takainen sukuyhteys on saanut alkunsa jossain piikatytön aitassa, jonne kartanon nuori herra on mennyt yökylään kuten Maria Veitola konsanaan. Tosin siis hieman kauaskantoisemmin seurauksin.

Toinen hauska yhteys selvisi minulle lähetetystä sähköpostista. Sekin tuli pari päivää sitten. Tarkkaa sukututkimusta tehnyt henkilö oli löytänyt yhteyden itsensä ja minun välille. Nytkin tieto oli löytynyt dna-sukututkimuksen ansiosta. Yhteinen esiäitimme on isänäitini isänäiti. Sain myöhemmin sähköpostiin ohjeet, miten saan yhdistettyä tuon ehkä suunnilleen ikäiseni henkilön FamilyTreeDna:n sukupuuhuni. Hän on siis niin sanottu neljäs serkkuni. Yhteinen esiäitimme on syntynyt 1814.

Samalla sain itselleni uutta tietoa, jota ilman tätä yhteyttä en olisi tiennyt. Sain siis uutta oksaa sukupuuhuni.

Sukumatkan loppu häämöttää

päivis: Yli kaksi viikkoa on jo oltu sukumatkalla. On tavattu Jorman puolen Hällströmien sukua, olen matkan aikana vähän syventynyt sukututkimukseen ja huomenna on Strandénien sukukokous, josta kiirehdimme kotiin Tuusulaan. Siellä odottaa, toivottavasti, kasvihuone täynnä punaposkisia tomaatteja ja muuta mukavaa purtavaa. Mutta ensin on todennäköisesti raivattava pois tieltä Soiniityntien poikki kaatunut koivu. Kukapa muu sen sieltä olisi pilkkonut ja siirtänyt pois tieltä.

Strandénien maailmaan olemme sujahtaneet täällä Kiteellä. Huominen sukukokous on Joensuussa. Illalla selailin taas paksua sukukirjaa ja yritin asettaa itseäni johonkin kohtaan Strandeniusten sukupuussa, mutta joskus se tuntuu varsin vaikealta. Asiaa ei yhtään helpota se, että ennen vanhaan oli tapana antaa varsinkin kai poikalapsille samoja nimiä, joita suvun vanhemmillakin oli ollut. Esikoispoika sai isoisän nimen ja seuraava peri isänsä nimen. Näin muistelen. Saattoi tapa mennä toisinkin.

Ja muutenkin nimivalikoima oli huomattavasti suppeampi kuin nykyään. Oli ehkä turvallista käyttää rajattua nimivalikoimaa. Jopa niin, että ihan pienenä kuolleen lapsen etunimen sai seuraava perheen samaa sukupuolta oleva lapsi.

Olemme valmistautuneet eilisestä saakka huomiseen kai kiteeläiseen tapaan nimetyllä rantatilalla, Römpsänperällä. Liekö ihan virallinenkin nimi. Tarinan mukaan tilan edellinen omistaja oli kuulu pontikan keittäjä, jonka tuotteita asiakkaat kävivät kyselemässä vielä senkin jälkeen kun poliisi oli hajottanut polttolaitoksen ja paikka oli vaihtanut omistajaa.

Eilen saunoimme tavallisessa puusaunassa, tänään oli savusaunan leppoisten löylyjen vuoro.

Meitä Strandéneja on täällä muutamia, lapsia ja aikuisia. Tosin vain minun sukunimeni on Strandén. Toiset kuuluvat siihen sukuhaaraan, joka 1930-luvulla muutti sukunimensä suomenkieliseksi. Ulkona tuulee kovasti ja Oriveden aallot ovat vaahtopäiset ja korkeat. Olemme saman järven rannalla, jonka äärellä myös 1600-luvulla eläneet Strandeniukset asustelivat.

Sukumatka ja juhannus

päivis: Viime viikon torstaina alkanut sukumatkamme on toistaiseksi pysähtynyt Laukaaseen. Yhtään omaa sukulaistani en vielä ole tavannut, mutta senkin aika on ennen kuin matka huipentuu kuun lopussa Joensuuhun Strandénien sukukokoukseen.

Kirjoitin aikaisemmin Hällströmien sukujuhlasta Vaasassa, jossa paikalla oli Jorman kanssa yhteisiä sukujuuria omaavia ihmisiä. Kaukaisimmat olivat saapuneet Yhdysvalloista saakka. Ainuttakaan Jorman tuntemaa sukulaista paikalla ei ollut. Juhlan jälkeen tapasimme kuitenkin Jurvassa asuvia Soineja.

Jyväskylään tultuamme kävin maakunta-arkistossa, josta löysin vähän tietoa omista Jyväskylän seudun sukujuuristani. Siitäkin käynnistäni kirjoitin blogin ja äsken huomasin, että se oli kiinnostanut yli 400 lukijaa. Johtui varmaan siitä, että olin laittanut blogiin hyvän otsikon tai sitten sopivat tunnisteet. Pari kommenttiakin sain. Niitä tulee harvemmin, joten olen niistä kovin iloinen.

Jyväskylän maakunta-arkistosta sain vihjeen käydä myös SSHY:n eli Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen nettisivuilla, joista löytyy kuvattuja kirkonkirjojen sivuja enemmän kuin minulle ennestään tutusta HisKi:stä eli Suomen Sukututkimusseuran historiakirjoista.

Jos liityn SSHY:n jäseneksi, näkisin enemmänkin sivuja kuin nyt. Näin pitänee tehdä, mutta toistaiseksi yritän katsoa, löytäisinkö jo nyt kaikille vapaista sivuista tietoa äitini puolen esivanhemmista. Selailuani vain hieman haittaa Laukaan hidas nettiyhteys, mutta en millään malttaisi odottaa siihen asti, että olemme taas Tuusulassa parempien yhteyksien äärellä.

Melko satunnaisten ja kovinkin haparoivien sukututkimustuokioideni seurauksena olen aina välillä yrittänyt kuvitella, minkälaista joskus 1700- ja 1800-luvulla eläneiden esivanhempieni ja heidän perheidensä elämä oli.

Nyt kun valmistaudutaan juhannukseen, olisi tietysti kiva tietää, miten sitä pari kolme vuosisataa sitten vietettiin. Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto on siihen tietysti toiminut oivana oppaana. Mutta mitä tekivät minun esivanhempani? Keräsivätkö hekin kukkia tyynyn alle ja uskoivat näkevänsä unessa tulevan puolisonsa tai mitä tietoa kasvien keräämisellä haettiinkaan?

Siltä osin asiat eivät kyllä ole yhtään muuttuneet, jos on uskominen sanoma- ja muita lehtiä. Vuodesta toiseenhan ne edelleenkin opastavat meitä keräämään kukkia ja tekemään juhannustaikoja. Minulle kyllä riittää juhannuksen ajan säätiedotusten seuraaminen. Puolisokin kun on jo löytynyt ja ihan ilman taikoja.

Jurvassa saattoi etukäteen eläytyä juhannustunnelmiin. Hevoshaan laidalla
kasvoi monenlaisia kesäkukkia ja hevonen sekä jo parhaat vuotensa nähnyt
maalaistalo johdattivat ajatukset menneisiin aikoihin.

Strandénien sukua

päivis: Kävin äsken tämän blogin tilastosivuilla ja huomasin, että joku oli juuri lukenut vuonna 2012 kirjoittamaani blogia Titanicista. Tarkemmin sanottua sen uppoamisesta, josta sinä päivänä, 14.4.2012, tuli kuluneeksi 100 vuotta. Yksi laivalta pelastuneista oli Juho Strandén, jonka taustoja olin kirjoittamani mukaan selvittänyt jonkin verran. Mahdollista sukulaisuuttakin hieman haarukoin.

Seuraavana vuonna, Strandénien sukukokouksen jälkeen olisin ollut paljonkin viisaampi Titanicista pelastuneen Juho (Janne) Strandénin ja oman sukuyhteyteni suhteen, sillä vuonna 2013 julkaistiin Ahti Kopperin laaja sukuselvitys nimeltä Strandénin suku. Paksu kirja pitää sisällään selvityksen Kiteen seurakunnan ensimmäisen lukkarin jälkeläisistä 1600-luvulta vuoteen 2013.

Kirjan mukaan Titanicilla Amerikasta kultaa vuolemaan lähteneen Juhon ja minun sukujuuret haarautuivat jo 1600-luvulla, jolloin lukkari Henrik Strandeniukselle syntyivät pojat Reko ja Henrik. Juho Strandén (Juho-nimisiä Strandéneita on muuten eri vuosisatoina ollut melkoinen liuta) polveutuu Henrikistä ja minun sukupuuni taas liittyy hänen 1660 syntyneeseen veljeensä Rekoon.

Vuonna 1755 kuollut Reko on myös ollut lautamies, kuten minäkin olen ollut ja olen taas uudelleen.  Lautamiehiä suvussani näkyy sukukirjan mukaan olleen muitakin, mutta ei kylläkään varmaan yhtään naispuolista. Hauska yhdistävä asia omiin etäisiin esivanhempiini se kuitenkin on!

Strandénin suku on kirjaksi painettuna melkoinen raamattu, mutta ei se kyllä hakkaa Jorman Hällströmien suvusta laadittuja selvityksiä. Sitä meiltä löytyy ainakin neljän kirjan verran. Sukukirjan kanteen on moneen kertaan painettu myös kirjaimet ABC, jonka veikkaan viittaavan Heikki Strandéniin, jonkinmoiseen ABC-ketjun isään. Ehkä ABC on sponsoroinut kirjan valmistumista ja on siitä hyvästä saanut kuulut kirjaimensa kirjan kanteen. Tai sitten kirjaimilla tarkoitetaan vain, että kyseessä on Strandénien oma Aapiskirja.

Strandénien suku ei liene hirvittävän suuri, mutta samaan sukuun kuuluvia on silti muunkin nimisiä. Syystä tai toisesta sukunimi Strandén ei ole kaikkia miellyttänyt, tai se on ruotsinkieliseltä vaikuttaessaan ollut hankala lausua ja kirjoittaa. Sekaannuksia syntyy edelleenkin ja välillä nimen joutuu luettelemaan kirjain kerrallaan. Ja tuo aksenttimerkki e-kirjaimen päällä. Se vasta ongelma onkin.

Sukukirjan mukaan Strandén-nimestä luovuttaessa on tilalle otettu seuraavia sukunimiä. Osa voi olla itse keksittyjä, luulen, mutta osa on ehkä vain muuten miellyttänyt uuden sukunimen ottajia. Omaan lähisukuuni kuuluvista tunnistan tuolta vain nimen Saurikoski: Ahvo, Ariranta, Asoranta, Hurmala, Kuusela, Peltonen, Rainila, Rainonen, Ranta, Rantarae, Rantola, Rantomäki, Rausela, Rauski, Saareisto, Saarenaho, Salokannel, Saurikoski, Seromaa, Soilevuo, Sorte, Suvikunnas ja Tyynelä.