Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 31. heinäkuuta 2022

Elämäni kellot, osa 5

Vuosikymmenten aikana olen silloin tällöin pohtinut minkähänlaisen kellon osaisin ja pystyisin tekämään itse alusta saakka. Ehkä vain aurinkokellon. Lapsena joskus laitoimmekin tikun tai kepin maahan pystyyn ja numerot sen ympärille. Vieläkin sitä kehittelen ja ehkä joskus teenkin, jos oivallan persoonallisen toteutustavan. 

Mutta valmiista osista olen tehnyt ajannäyttäjän ja useampiakin. Viimeisin on Merikonttikodin seinällä oleva kuvan kello, jonka pohjana on Burapan, Aasian suurimman moottoripyörätapahtuman juliste vuodelta 2018. Se on myös sydäntäni riipaiseva muisto Päiviksen ja minun yhteisestä elämästä, jolloin rakastimme toisiamme ikuisesti. Burapa on kolme päivää hyväntekeväisyyttä, jolloin kaikki kerhot, hyvikset ja pahikset ovat veljiä ja sisaria keskenään. Se tuo mieliin muistot myös kahdesta moottoripyörästäni, Phantomista ja Harrikasta Thaimaassa.

Ehkä eläväisin kelloni tai kellomme on Merikonttikodin seinällä. Se on elämää täynnä varsinkin, kun avuksi ottaa mielikuvitusmaailman. Käki kukkuu kerran ison viisarin ollessa alhaalla ja ylhäällä ollessaan pienin viisarin tuntien osoittaman määrän. Sen jälkeen pyörii karuselli täynnä tanssivia ihmisiä musiikin tahdissa.

Kun jaoin elämäni ja kodin, oli soitto ja kukuntakin seis yöaikaan, sillä luulen Päiviksen heränneen kellon touhuihin useammin. Nykyisin se on äänessä yöt sekä päivät ja joskus yksin pimeässä vuoteessani odotan sen kukuntaa.

Toisten lintujen pesiin muniva käki on osa kansan uskomuksia tai taikauskoa, sillä elonpäiviä sanottiin olevan luvassa ainakin niin monta vuotta kuin käki keväällä ensi kerran kukkuu. Eräänlaista ajan mittausta ehkä sekin. Keltaisen linkin takana Speden papukaija G. Pula-ahokin rakastui tarinassa käkikellon käkeen. Se "itki ja raapi, repi ja potki, mutta luukku pysyi kiinni".

Merikonttikodin käkilinnun pihamaa on täynnä elämää, jota joskus pysähdyn katselemaan ja mielikuvittelemaan hinatessani kellon punnuksia ylös. Maalaistalon isäntä lastaa puu- ja rautapyöräisiin työntökärryihin rehuheinäpaaleja, emäntä kantaa olalla risunippua, kanat hautovat pesissään kukon paimentaessa ja talon koira seuraa lehmiä sekä kotipiirin muuta menoa. Maailmalta tuon joskus pihaan uutta vilskettä, esimerkiksi pieniä koiria. 

Ehkä eniten vain kello on Thaikotimme seinällä pyöreä Seiko. Valkoinen kellotaulu mustilla numeroilla ja viisareilla, jotka muistuttavat perustehtävästä näyttää aikaa juuri sillä silmän räpäyksellä, kun sitä vilkaisee. 

lauantai 30. heinäkuuta 2022

Elämäni kellot, osa 4

Kun eilen kirjoitin kellojani ja aikaa käsittelevän blogisarjani kolmatta osaa, pohdin samalla mikähän mahtaisi olla lyhyin mitattu aika, jota olen tarvinnut tai se olisi edelleen käytössäni. Ajattelin koulujeni ensin 15 ja sittemmin 12 minuutin välitunteja, sitten Helsingin ratikkapysäkkien digitauluja, jotka ilmoittivat, että seuraava kutosen raitiovaunu tulee 2 minuutin kuluttua. Mielessä oli myös 60 metrin juoksuaikani 10,2. Ajattelin silmänräpäystäkin, mutta hylkäsin, sillä sen kestoa en ole koskaan mitannut. 

Urheilussa on joissakin lajeissa käytössä sekuntien sadas- ellei peräti tuhannesosat. Yksi kuuluisimmista on Juha Miedon hiihdon olympiakullan häviäminen ruotsalaiselle Thomas Wassbergille sadasosan erolla.

Aiheeseen liittyy tapaamiseni useammankin olympiakullan voittaneen Lasse Virenin kanssa. Sanoin nimittäin hänelle kerran ymmärtäväni, että voitat kilpakumppanisi sekunneilla tai niiden osilla, mutten tiedä mihin käytät voittamasi ajan. Tähän Lasse vastasi, että kysymys tuli vähän äkkiä, mutta olisin hyvinkin voinut antaa pari sadasosaa Juhalle, kun hän hävisi kultamitalin Wassbergille.

Se oli hyvä vastaus, jonka lupasin kertoa Miedolle, jos hänet joskus tapaan. Ja kuinka ollakaan, päivänä eräänä törmäsin mieheen Jokelan rautakaupassa ja kerroin tarinan. Juha oli yhtä sanavalmis ja vastasi: "Hyvähän se on Lassen jälkeenpäin luvata." 🤣 

Aikaisemmin kerroin pitäväni Timex-kelloni askelmittarista, mutten löytänyt tilalle mieleistä. Joku viikko sitten sen löysin. Kelloon liittyy myös urheilu sekä  Miedonkin voittama olympiahopeamitali.

Kyseessä ei ole kympin eikä kahden Casio ja siinä on paljon surfareiden kaipaaamia ominaisuuksia nousu- ja laskuvesien korkeuksista lähtien. Itse olen vain kerran seissyt surffilaudan päällä Tuomiojärvellä, kunnes putosin veteen. Mutta kellossa on myös kaipaamani pitkä patterin kesto, askelmittari sekä tunne, jota voisin sanoa kellon sieluksikin. 

Casio G-Shock Collaboration GBX-100KI-1ER on Limited Edition -erikoismalli, jossa on Kanoa Igarashin singneeraus ja jota on valmistettu rajoitettu erä. Malli on suunniteltu yhteistyössä mainitun huippusurffarin kanssa, jonka ansiosta siinä on lukuisia hyödyllisiä toimintoja aaltojen ystäville.

Igarashin isä Tsutomu oli surffaaja Japanissa ja itse urheilun innokas fani. Kun hänen vaimonsa Misa sai tietää olevansa raskaana, pariskunta jätti työnsä Tokiossa ja muutti Huntington Beachille Kaliforniaan eli Surf Cityyn, tavoitteenaan kasvattaa lapsestaan kilpailukykyinen lajin harrastaja. Tsutomu vei poikansa surffaamaan jo 3-vuotiaana ja herätti hänet rutiininomaisesti laineille klo 5.45, jotta hän ehtisi kouluun ajoissa. Igarashi voitti ensimmäisen surffauspokaalinsa 7-vuotiaana ja Tokion olympialaisista oli saaliina hopeaa Japanin väreissä.

Casiossa on paljon ominaisuuksia, mutta ei mitään mieltäni rassaavaa mitatun matkan ja siihen käytetyn ajan lisäksi. Ei sydämen sykettä eikä verenpainemittareita. Uuteen kellooni liittyy myös tällä hetkellä lyhyin tarvitsemani mitattu aika. Taustavalo palaa puolitoista sekuntia kerrallaan. Tosin sen voi tuplata. ✌️ 

perjantai 29. heinäkuuta 2022

Elämäni kellot, osa 3

Lapsena olin isän mukana, kun hän osti puolisolleen ja äidillemme meiltä kaikilta rannekellon lahjaksi. Ehkä se oli Zenith. Isällä sen sijaan en muista koskaan olleen rannekelloa. Mutta kuvan taskukello oli, Eterna merkiltään. Vieläkin faija tulee elävänä mieleeni, kun hän kaivoi kellon taskustaan. Isä oli tarkka sen näyttämästä ajasta. Kun se hänen mielestään kulki liikaa omia aikojaan, veimme sen kellosepälle. Olisiko ollut Seuna nimeltään.

Sitä en tiedä miksi taskussa pidettävää kelloa sanottiin taskunauriiksi. Olipa joissakin miesten housuissa oma kellotaskunsakin. Farmareissa vieläkin sen tapainen. Joka tapauksessa Eterna jäi aina viikoksi tarkkailtavaksi, jonka jälkeen se noudettiin kotiin. Monesti isä kuunteli sen jälkeen aikamerkkiä radiosta kello kädessä tarkastaakseen kellosepän tekemän työn.

Toinenkin taskukello isällä oli. Se oli harvinainen siksikin, että siinä ei ollut ratas ratasta vasten, vaan ne pyörivät pienen pienten kettinkien avulla. Sekin jäi perintönä minulle. Monta kymmentä vuotta sitten toimitin kellon Suomen kellomuseoon näytteille missä se on edelleen. Tai ainakin toivon, sillä en ole käynyt koskaan katsomassa.

Kun täytin 50 vuotta, sain itsekin lahjaksi Tekeväsäätiöltä taskukellon, joka on kyllä jotain aivan muuta. Kelpo lahja ja muisto se kuitenkin on, vaikken ole sitä milloinkaan käyttänyt. Se tuo elävästi mieleen syntymäpäiväpirskeeni yli 20 vuotta sitten. Juomiakin oli runsaalle vierasjoukolle. Alkoholittomia maljoja ja drinkkejä tarjoili Sininauhaliiton Juha Kinanen Sinibaarissa. 

Kun olin koulussa, en tarvinnut herätyskelloa, sillä äitini herätti minut aamuisin. Paitsi silloin, kun ei pitänyt mennä kouluun. Silloin heräsin ennen aikojaan omin nokkineni, vaikka illalla olin päättänyt nukkua pitkään 😡. Mutta työelämässä tarvitsin oman herättäjän, kun ei ollut kukaan tuuppimassa ylös. Silloin ei ollut digitaalisia herätyskelloja, vaan niissä oli 12 tunnin näyttö, jonka isoviisari kiersi 24 kertaa vuorokaudessa ja pikkuviisari 2 kertaa. Mikä tarkoitti, että sitä ei voinut laittaa soimaan 13 tuntia aiemmin, koska se soi silloin tunnin kuluttua.

Sitten törmäsin ihmeellisyyteen. Kelloon, jossa oli 12 tunnin viisarinäyttö, mutta 24 tunnin herätysmahdollisuus. Sen ostin. Kuvan kello on vuosikymmenten jälkeen minulla yhä. Sekin on mukava muisto, joka tuo mieleen monet kohmeloaamutkin sen herättäessä päivän töihin.

Kun ryhdyin muistelemaan kelloja ja kaikkea niihin liittyvää, yllätyin kuinka paljon tarinoita ne pitävät sisällään. On ollut mukava kulkea ajassa taaksepäin ja jatkan aiheesta ainakin vielä huomenna. Sitä ennen tapailen mielessäni mitä sanon syksyllä ilmestyvässä Tuusulan Aikakirjassa, johon minua pyydettiin kirjoittamaan elämästä Merikonttikodissa. 

torstai 28. heinäkuuta 2022

Elämäni kellot, osa 2

Nimimerkki Kympin Casio kirjoittaa muotisivuilla: "Jos miehellä on yllään viiden tonnin puku ja tonnin nahkakengät, niin silloin on soveliasta pitää ranteessaan noin parin tonnin hintaista kelloa. Vain silloin." Voisikin ajatella, että rannekello on osa pukeutumista, ehkä eräänlainen asuste. Toisin kuin vihkisormus tai rippiristi kaulassa. Kun olen vuosikymmenet nukkunut ilman vaatteita, mutta kello ranteessa, niin ehkä en olekaan ollut öitäni alasti 😊.

Kun join kymmenen vuoden siivun tolkuttomasti, oli minulla silloinkin kello kädessä, kotona pöydällä tai seinällä ellei kaikissa, mutta yksikään ei ole jäänyt eläväksi mieleen. Saati, että niihin sisältyisi muistoja. Ehkä olen vaan unohtanut.

Vuosista, jolloin ajalehdin lastun lailla laineilla, on mieleeni jäänyt sen sijaan yksi äiti, isä ja heidän noin ikäiseni kuuden hengen jälkikasvu. Näkäräiset maistuivat heillekin lähes kaikille. Yhtä rakastinkin yhden yön tai pienen hetken. Kaksi miehistä tai pojista oli paljon merillä ja yksi usein vankilassa. Hieno mies, joka joskus kärsi tuomiota minunkin puolestani. Perheeseen liittyy myös paljon surua, sillä veli surmasi veljensä. Sen jälkeen oli kahden sijaan vain yksi merillä ja taas yksi vankilassa 😢. 

Raitistuttuani ostin häneltä Seiko-merkkisen päivyrikellon, jonka ystäväni oli hankkinut merillä ollessaan. Tai en oikeastaan ostanut, vaan vaihdoin kahteen pulloon Rakia, turkkilaista anisviinaa. Kellolle kävi, kuten kuvan harvinaiselle, eletroniselle Omega äänirautakellolleni, joita oli jonkin verran ennen kvartsikelloja. Menin uimaan se ranteessa, joten vaihtuvan ajan sijaan kello pysähtyi näyttämään vain yhtä aikaa. Luulen Seikonkin olevan tallessa jossain kotini uumenissa tai Muistojen merikonteissamme.

Vain yhden kalliin kellon olen elämässäni ostanut, merkiltään Rolex. Se kädessä olin kerran Sininauhaliiton hengellisessä tilaisuudessa ja edessäni seisoi liiton entinen puheenjohtaja Juhani Haveri. Olimme juuri hiljentyneet rukoukseen, kun ujutin takaa ranteeni ja siinä olleen kelloni Juhanin silmien teen. Ja hän parahti spontaanisti syvässä hiljaisuudessa: "SOINILLA ON ROLEX!" Kyllä hävetti 😖.

Sitä käytän edelleen ilman viiden tonnin pukua tai tonnin nahkakenkiä, kun tähtien asento ja mieleni ovat siinä asennossa. Rinnalla kulki usein jo toinen Timexini, joskaan en muista mistä sen hankin. Siinä oli ajannäytön lisäksi askelmittari, josta ominaisuudesta pidän paljon. Senkin aika tuli aikanaan täyteen, johon pysähtyi myös askelten mittaaminen. Etsin mieleistä korvaajaa kauan. Toki löysin kaiken maailman älykelloja viikon, parin virran kestolla, joista yksikään ei täyttänyt toiveitani. 

keskiviikko 27. heinäkuuta 2022

Elämäni kellot, osa 1

Ensimmäinen kello, joka on syöpynyt mieleeni, oli Junghansin heilurikello keittiömme peräseinällä. Luulen sen näyttävän aikaa edelleen, yli 70 vuoden jälkeenkin veljeni kodin olohuoneessa. Kun olin lapsi, paras kaverini oli vuoden nuorempi pikkusiskoni Irmeli. Silloin ei ollut kunnallista tai meillä muutakaan päivähoitoa ja opimme olemaan kahden kotona vanhempiemme ollessa töissä. Äiti jätti joka aamu määrätyn määrän tiskipöydälle karamelleja, joita oli lupa ottaa aina yksi isoviisarin ollessa ylhäällä. Kunnes oivalsin ottaa heilurin irti, jolloin kello kävi nopeammin ja makupalojen väliajat lyhenivät. Iltapäiväksi makeisia ei sitten enää riittänytkään. Monesti konttasimme ympyrää pitkin keittiön isoa ruokapöytää, minä edellä ja Irmeli perässä. Kunnes pudotimme maljakon laittalle ja juoksimme piiloon pihan Soputelttaan lampaantaljan eli vällyjen alle odottamaan vanhempiemme kotiin tuloa ja isän selkäsaunaa.

Kun putkiradioiden aika oli ohi, kotiimme hankittiin kelloradio. Se oli ihmeellinen, sillä siihen voi laittaa ajastuksen milloin musiikki tai mikä milloinkin alkoi kuulumaan. Sen paikka oli lasikaapin päällä isäni nojatuolin takana. Vitriinin alla faija piti pienoiskivääriä, jolla hän jahtasi saunan ikkunasta kylän kissoja ja rottia.

Kerran ollessani ehkä 10-vuotias, halusin näyttää kaverilleni Vesa Tuomiselle asetta. Ehkä eniten siksi, että heidän rikkaassa kodissa oli mielestäni kaikki hienommin ja kaikkea enemmän kuin meillä. Mutta kivääriä ei ollut ja sen kaivoin ylpeänä piirongin alta. Sitten painoin liipaisinta ja ase laukesi. Onneksi olin suunnannut piipun lattiaan enkä esimerkiksi ystäväni rintaan. Korkkimattoon tuli luodin mentävä reikä, jota ei enää saanut mitenkään näkymättömäksi eikä tekemättömäksi. Vuosia pelkäsin milloin asia tulee ilmi ja joudun tilille. Näin ei käynyt koskaan. Vieläkään en käsitä miksi ase oli ladattu, enkä voinut sitä kysyäkään. Pienoiskivääri on minulla edelleen, vaikka sen välillä menetin valtiolle.

Ensimmäinen rannekelloni oli kullanvärinen Leijona, joka odotti uutta aikaansa rikkoutuneena laatikkoni kätköissä vuosikymmenet. Kunnes se kerran sattui silmiini. Kunnostutin sen, sillä siihen liittyi paljon muistoja. Ihmeellisintä olivat pimeässä loistavat fosforiviisarit. Minne lie kelloni kadonnut? 

Seuraavakin vasemman ranteeni ajannäyttäjä oli Leijona. Nyt teräksen värinen, jonka sain rippilahjaksi. Sen vaihdoin muutama vuosi myöhemmin ryypättyäni koko yön mustalaisten kanssa Rovaniemen leirintäalueella Timexiin, jossa oli päivyri. Kaverini ilkkuivat ja haukkuivat hölmöksi, kun olin vaihtanut Leijonan paperinkeräyskelloon, kuten Pekka ja Veikko sanoivat. Vieläkin välillä harmittaa, sillä nyt sekin olisi rakas muisto. 

tiistai 26. heinäkuuta 2022

Viinaa, seksiä ja huumeita

Kun lopetin reipas kymmenen vuotta sitten päihdetyön, olen sen jälkeen vain harvoin ottanut aiheeseen kantaa. Seksin myymisestä tai ostamisesta en ole sanonut juuri koskaan sitäkään vähää.

Jotenkin maljani valui nyt yli, kun luin, että aloite huumeiden käyttöhuoneista on saanut kasaan tarvittavat 50 000 nimeä ja asia etenee eduskunnan käsiteltäväksi. Se sinällään ei minua hämmennä, vaan sen tekee logiikka, jolla ylipäätään käsittelemme viinaa, seksiä ja huumeita.

Aloitetaan viinasta. Ei aikaakaan, kun kansanedustajamme Kimmo Kiljusen vaimon 34-vuotiaalle pojalle ei myyty juomia Alkossa. Koska ainut henkilöllisyystodistus oli passin valokuva älylaitteessa. Pitää olla paperinen versio, sanoi myyjä. Mukana ollut Kiljunen tästä hiiltyi todeten, että okei, hän ostaa juomat. Johon myyjä, että et muuten osta, sillä on syytä epäillä juomien menevän alaikäiselle. Juomat jäivät saamatta. 

Toinen kummallisuus on, että 16-vuotias voi myydä alkoholijuomia täysi-ikäisen valvonnassa. Aikoinaan maassamme käytettiin alkoholin sijaan myös korvikeaineita. Käyttäjiä sanottiin tenu- ja puliukoiksi, harvemmin tenuakoiksi, vaikka heitäkin oli. Kukaan ei puhunut denaroidun alkoholin tai pulituurin sijaan heille tarjottavasta valtion viinasta. Linjassa se kuitenkin olisi ollut laittomien huumeiden käyttöhuoneiden kanssa. 

On monia syitä perustella käyttöhuoneita, joista yksi on likaisten neulojen välityksellä tarttuvat taudit. Niiden kautta löytyy yhteys myös seksipalveluihin, joiden myyminen tai ostaminen ei sinällään ole Suomessa rikos. Jos joku niitä välittää, se on rikos. Rakkauden välikäsiä sanotaan sutenööreiksikin. Monessa maassa seksipalveluihin suhtaudutaan eri tavalla. On kyseessä nainen, mies tai vaikka ladyboy, palveluiden myymisestä vastaa monesti baari, ilotalo, joku muu välittäjä tai vastaava, jotka kaikki hyvin hoidettuina edellyttävät muun muassa säännöllisiä terveystarkastuksia.

Suomen tyttökaupasta ehkä puolet on muualta tulevia, joiden terveydentilasta ei vastaa kukaan. Ukrainalaisten ja thaimaalaisten marjanpoimijoidenkin sairauksista ja muusta voinnista huolehditaan paremmin.

En vastusta käyttöhuoneita, joskaan en näe niissä oikeastaan kuin yhden hyvän puolen. Läsnä on aina työntekijä, joka tarjoaa jokaiselle luontevan ja aidosti kynnyksettömän mahdollisuuden löytää elämälle jotain muutakin kuin huumemaailma. 

Kun meillä oli korvikeaineiden käyttäjiä, he saattoivat maata kaduilla päivätolkulla omissa ulosteissaan. He eivät kehdanneet mennä edes yleisiin käymälätiloihin, sillä jälkeen jäänyt haju oli todella luotaan työntävä. Monen silmissä heillä ei ollut ihmisarvoa lainkaan. Näin on nykyäänkin esimerkiksi kerjäläisen laita. 

Mutta toisin on suonen sisäisiä huumeita käyttävien narkomaanien ja sekakäyttäjien kohdalla. Nyt on tärkeää saada yhteiskunnan kustantamat paikat laittomien huumeiden käytölle sekä asetus, joka runnoo lainkin alleen. Mukana tässä on työtäni jatkamaan Sininauhasäätiöön tullut toimitusjohtaja. Minulle se sopii, joskaan en ymmärrä enää kristillisen toimijan logiikkaa. Ehkä eettisyys ja moraalikin on joltakin osin toisin kuin aikanani.

maanantai 25. heinäkuuta 2022

Ei näkynyt Jaakkoa kivensä kanssa Jokilaaksossa

Vanhan uskomuksen mukaan Jaakko heittää kylmän kiven veteen 25. heinäkuuta. Kiven heittämisen taustalla on Pyhän Jaakobin pyhiinvaellukseen liittyvä symbolinen merkitys; kivi on syntitaakka, joka heitetään pois synneistä vapautumisen merkiksi. Ehkä ajattelin sitä, kun kävelin aamulla kaikille kolmelle Jokilaakson uimapaikalle.

Kristinuskolla onkin yllättävän suuri merkitys edelleen arjen ja juhlan asioissa, joita ei tule aina ajateltua. Hautajaiset, vihkimiset, rippikoulut, lasten kastamiset, joulut, pääsiäiset, juhannukset, helatorstait, helluntait ja monet muut ovat siitä hyviä esimerkkejä.

Kun kuljen ja nautin elämästä luonnon keskellä on helppo käsittää, että on se syntynyt sattumalta tai luotuna, en ole sitä tehnyt. Yksityisellä, Elämän tähden ry:n luonnonsuojelualueella asia on osin toisin, eikä moni vastaava ole niin ihmisen luoma tai ainakaan muokkaama kuin Jokilaakso.

Kiviään Jaakko voisi heitellä täällä moneen veteen, joista Tuusulanjoki on yksi. Sen varrella on eräs kolmesta uimapaikoistamme. Ainutlaatuinenkin, sillä koskaan en ole nähnyt Soiniityntien sillanpielessä sinilevää. Joessa voivat uida myös eläimet poliisikoiria myöten, jotka sitä harrastavatkin kesäkuumalla virkatehtäviensä lomassa. 

Toinen rantamme on Jokilammissa, jotka ovat noin 20 vuotta sitten ihmisten tekemiä. Niiden läpi virtaa Tuusulanjärven vesi matkallaan Vantaanjokeen ja sitä myöten mereen. Laiturimme on aivan luonnonsuojelualueemme keskellä, eikä sinne saisi edes mennä nykyisin lintujen pesimäaikaan.

Kolmes virkistäytymisen keidas on Merikonttikodin vieressä pienessä Purolammessa. Se saa vetensä Maljapurosta, jonka vesi on lähtöisin läheisiltä kallioilta, soilta sekä Lemminkäisen- ja Kuninkaanlähteiltä. En kylläkään tiedä onko niitä enää olemassakaan. Perimätieto kertoo, että vesi oli aikoinaan hyvin kirkasta ja juomakelpoista, jota metsästäjät, samoilijat sekä marjastajat ammensivat maljoihinsa. 

Vesi kaikissa kolmessa rannassa oli kuuden aikaan aamu-uinnillani reippaasti yli 20°. Seuranani olivat vain omat ajatukset muistoineen ja tulevaisuuden unelmineen sekä ainutlaatuinen luonto. Sen hiljaisuuden rikkoi joutsenpariskunnan perheriita tai ainakin kovaääninen keskustelu ehkä lastenkasvatuksen linjoista. 

sunnuntai 24. heinäkuuta 2022

Maailma on tietoa täynnä

Kun olin lapsi, oli perusteltua sanoa, että tietoa oli käytettävissä vain rajallisesti. Yhtä perusteltua on sanoa nykyisin, että oikeaa ja väärää infoa on käytössä rajaton määrä. Pelkästään verkosta tehdään tällä hetkellä joka minuutti 4-5 miljoonaa Google-hakua. Vaikka se onkin suosittua, on se vain yksi tapa kerätä ja jakaa maailmalla olevaa. Voisikin sanoa, että Google ei itse tiedä mitään, se vain jakaa kaikkea sitä mitä muut tietävät.

Uuden tiedon hankkijoita ovat muun muassa avaruuteen lähetetyt satelliitit, joita on tuhansia. Esimerkiksi Voyager on reippaan 20 miljardin kilometrin päässä maasta ja matka jatkuu yhä yli 50 000 kilometrin tuntivauhtia. Mutta paljon varhaisemmin olemassa ollutta hankkii ja jakaa meille suhteellisen uusi satelliitti. En osaa selittää edes itselleni enkä ymmärtää kuinka voimme nähdä nyt jonkun valokuvan, joka on ollut todellisuuutta maailmankaikkeudessa yli 10 miljardia valovuotta sitten.

Ja vaikka osaisinkin, en tee saati tarvitse tietoa mihinkään. Ehkä ihmistä puskeekin eteenpäin tiedonhalu, joka lienee yksi uteliaisuuden muoto, ellei peräti koko juttu. Mutta monet eläimetkin ovat uteliaita, joilla on erilaiset hoksottimet ja mielenkiinnon kohteet. Joku koira ei näe itseään peilistä tai ei ole lainkaan kiinnostunut näkemästään. Toinen on utelias ja nuuskii peilikuvaansa ja kolmas saattaa olla sille vihainenkin. Ehkä eniten on logiikka, äly ja hoksottimet paikallaan koiralla, joka kävelee peilikuvansa toiselle puolelle katsomaan mitä takana on.

Oikeastaan tarvitsen tietoa nykyisin vain hyvin rajallisen määrän. Silti omaksi mielenvirkeydeksi ammennan sitä, kun sitä saa muualtakin kuin aikoinaan ovelta ovelle tietokirjasarjoja kaupanneilta kulkukauppiailta, kirjastoista tai paperilehdistä. Sitä tarjoaa televisio, radio ja ennen kaikkea nettimaailma.

Yöllä katselin taas yleisurheilun MM-kisoja pahoittaakseni mieleni. Tällä kertaa keihäänheitosta, jonka loppukilpailuun oli selvinnyt kaksi suomalaista. Huononkin menestyksen suomalaiset tiedonvälittäjät käänsivät parhain päin. Poikkeus oli iltapäivälehti, joka sanoi, että heittäjille jäi luu käteen. Joku toinen sen sijaan sanoi, että mitalia ei tullut, koska oli vastatuuli 🤣 ja kovatasoinen kisa.

Koska tiedon hankkiminen on nykyisin helppoa, oli mutkatonta poimia tämän vuosituhannen olympia- ja maailmanmestaruuskisojen tulosluettelot ja katsoa olisiko heitoilla 82,70 ja 82,24 saanut aiemmin luun sijaan jotain muutakin. Tilasto on korutonta kertomaa Suomesta, keihäänheiton suurmaasta. 

lauantai 23. heinäkuuta 2022

Yöllinen kotikatsomoni ja jälkilöylyni

Reippaan viikon ajan on valveillaolon vuorokauteni alkanut kolmen maissa aamuyöstä, kun olen laskeutunut parvisängystäni alamaailmaan sohvalleni ilman parviälyä. Mutta ennen sitä napsautan Moccamasterin porisemaan ja käyn metsä-wc:ssä. Sinä aikana valmistuu Kulta Katriinan Luomukahvini. Sen kaadan käsinvuoltuun ja koverrettuun visakoivun pahkakuksaani, jonka nimi on Karhu kusiaispesässä. Yksilölliseen sarjaan kuuluu kahdeksan kuksaa, joista minulla on kaksi. Vielä tilkkanen joukkoon kotimaista luomuhunajaa ja olen valmis kotikatsomoon kannustamaan urheilijoita, iloitsemaan onnistumisista ja suremaan monen suomalaisen epäonnistumista.

Joku päivä sitten marmatin, kun minäkin osaltani kustannan suomalaisten urheilijoiden kisamatkoja, joiden määrä tällä kertaa on maamme kokoon nähden melkoinen. Kuinka iso muu joukko on heidän ympärillään luomassa rahoillani kisamenestystä, ei ole tiedossani. Ehkä määrä on noin yhtä paljon kuin urheilijoitakin.

Viime yönä löysin viimein Suomen joukkueelle tarkoituksen, kun katsoin molempien seiväshyppääjien viimeisten yritysten riman ali läpijuoksua hyppäämisen sijaan. Siinä sinällään ei ole mitään uutta, sillä suomalaiset, tämän lajin miehet eivät ole koskaan selvinneet MM-karsinnasta finaaliin.

Jos ei voittajille ole voitettavia, ei ole voittojakaan. Ehkä iso osa suomalaisista urheiljoista ei lähdekään voittamaan, vaan voitettaviksi. Aivan liian monen suusta olen saanut haastatteluissa kuulla, että "jo se on onnistuminen, kun on päässyt mukaan kisoihin". Menestys olisi jotain extraa, jolloin on kuin kansanedustaja, jonka ainut tavoite on päästä kansanedustajaksi. Se on päätarkous eikä työkalu saada jotain aikaan.

Niin tai näin, jälkilöylyiksi hipsin kesän lämpimimmän yön aamunsarastuksessa kello 6 uimaan Jokilammillemme. Sekä kertomaan vesilinnuille ja muille eläimille suomalaisten kisasaavutuksista Oregonissa. Siellä missä on saanut alkunsa tossujen ja monen muunkin tekijä Nike. Vesi oli 25 asteista ja ilmakin jo varhain, ehkä koko yön yli 17.

Vedessä muistelin entisen elämäni viimeistä urheilukilpailua, kun tulin 20-vuotiaana Hoechst Fennican henkilökunnan hiihtokilpailussa neljänneksi. Palkinnoksi sain paidan, jota vastaanottaessa sanoin puoliksi piiloselittelyineen, että hyvä suoritus valvotun yön jälkeen, sillä istuin ravintola Matka-Tuopissa valomerkkiin saakka. Ehkä uuden elämäni ensimmäinen kilpailu vastaavasti oli Liisan ja Markon kanssa liikenne-/perheajo Jyväskylässä. Siinä pärjäsimme neljättä sijaa paremmin. 

perjantai 22. heinäkuuta 2022

Uusi juhlapäivä

Monien vuosien ajan on mieltäni askarruttanut, miksi nimipäivät eivät ole korkeassa kurssissa juhlina. Kuitenkin ne ovat yhtä harvoin kuin kaikki muutkin vuosittaiset merkkipäivät. Kaikki tietävät milloin on oma syntymäpäivä ja mitä silloin on tapahtunut. Mutta etunimen tai -nimien ja nimipäivien osalta on toisin. Itselläni ei ole hajuakaan miksi olen Jorma Juhani. Sen sijaan kolmannen etunimeni Veinon lyhyen historian arvaan ja uskon perineeni sen isältäni. Mistä syystä hän sen sai, on mysteeri minulle ja muille. 

Kalentereista on helppo selvittää milloin on itse kunkin nimipäivä. Itse asiassa etunimi on tärkeä, sillä sillä tai sen väännöksellä meitä monesti kutsutaan ja joskus kerrotaan tarinoitakin. Raamattu sanoo Jumalankin kutsuvan nimeltä. Monesti olen pohtinut mikä on ollut se päivä, jolloin olen saanut nimeni ja pappi on kastanut minut sekä liittänyt Luojan yhteyteen.

Pari kolme kertaa olen kirjoittanut jonkun viikon vanhasta juhlapaikastani. Sitä tehdessäni päätin, että nyt viimein selvitän kastepäiväni. Olenkin melko varma, että vain harva sen kohdallaan tietää.

Äitini Annikki ja isäni Ihanto sekä juuri Jormaksi tullut minä
vanhempieni makuuhuoneessa syntymäkodissani Korpintiellä
Niinpä otin yhteyttä Tuusulan seurakunnan kirkkoherranvirastoon. Siellä minua palveli ystävällinen seurakuntalainen, joka sanoi, että tässä ei sitä tietoa ole. Mutta ruokatunnilla hän menee holviin, sillä siellä tieto on. Sanoi soittavansa sitten minulle. 

Niin hän myös teki. Minut on kastettu päivälleen 2 kuukautta syntymäni jälkeen. Joten kastepäiväni 16.07.1950 oli sunnuntai ja se on uusi juhlapäiväni. Samalla selvisi, että minulla on neljä kummia, joista yhden muistan vain hämärästi. Luulen saattaneeni lapsena hänet, Lilli Kylenin kerran linja-autopysäkille. Mukava ja vähän haikea muisto, enkä tiedä hänestä mitään muuta. Olen melko varma, että hän on ollut äitini ystävä, sillä kolme muuta kummia ovat isäni sukulaisia Jurvasta. 

Nyt tiedän myös vanhempieni hääpäivän 30.05.1948, sunnuntai sekin. He eivät siis menneet naimisiin koska olen tulossa, vaan tehdäkseen minut. Sekin oli mukava tieto. Mielenkiintoinen yksityiskohta itselleni oli myös, että äitini tunsin etunimiltä Enni Annikki, mutta kirkonkirjoissa hänen nimensä onkin ollut kastepäivänäni Helmi Annikki. Ehkä joku joskus lukee tämän ja osaa kertoa miksi äitini vaihtoi toisen etunimensä ja kuka on Lilli-kummini. 

torstai 21. heinäkuuta 2022

Kävelijät kävivät Hyrylässä

Päivälleen 70 vuotta sitten Pekka Viljanen, lempinimeltään Kävelyapostoli, osallistui Helsingin olympialaisten 50 km kävelyyn, jossa hän sijoittui neljänneksitoista käveltyään lähes 5 tuntia. Suomalaiset eivät koskaan voittaneet matkalla ainuttakaan olympiamitalia. Sen sijaan maailmanmestaruusmitaleita on kaikkia värejä yksi Valentin Konosen ja Reima Salosen tuomina.

Olympialaisissa 1952 maratonin lisäksi myös 50 km kävelijät kävivät Tuusulassa kääntymässä. 50 vuotta kisojen jälkeen asennettiin moottoritien varteen, kallioleikkaukseen muistolaatta kävelyn kääntöpisteen kohdalle. Paikka on melko lailla syntymäkotini Korpintien, nykyisen Korpinkujan kohdalle. Maantiekylässä vastaavasti on pieni kivipaasi, sillä Mätäkivenmäen alla kääntyivät maratoonarit takaisin palatakseen stadionille Helsinkiin. En tosin tiedä mistä he lähtivät matkaan. 

Viime kisayö antoi kaipaamaani kisailoa, kun riemuitsin Viivi Lehikoisen 400 metrin aitajuoksun tulosta. Vaikka hän ei jatkoon päässytkään, työnsi hän historiaan Tuija Helanderin 35 vuotta vanhan Suomen ennätyksen. Samoissa kisoissa, samana yönä Camilla Richardsson keskeytti 5000 metrin juoksunsa juostuaan matkasta kaksi kolmasosaa. Oli kuulemna kuuma eikä hän saanut henkeä ja lisäsi, ettei kuitenkaan halua selitellä 👍🤣.

Kun lopetin työpanokseni ja itseni myymisen muille, on se muuttanut vuosien saatossa vuorokausirytmiäni, jos siinä enää mitään rytmiä onkaan. Jotain rutiineja on kuitenkin, sillä jos en heräisi nykyisin aamuyöstä muutenkin, en varmaankaan katsoisi kisoja. Moni mielenkiintoinen ohjelma jäikin aikoinaan katsomatta itselleni kelvottoman lähetysajan vuoksi.

Oikeastaan nykyisin en juuri kelloa tarvitse ja minulle ehkä riittäisi viikonpäiväkello, josta näkisin maanantait, kun Aku Ankka ilmestyy. Postilaatikolla käyn kylläkin lähes päivittäin, sillä sen yläpuolella keikkuu postintuojille amppelissa kypsyviä pieniä tomaatteja. On mukava ajatella, että he saisivat joskus Soiniityntien kohdalla työtä tehdessään suunsa makeaksi. Taitavat kyllä mennä vihannekset suurelta osin omaan suuhuni.

Yön urheilusession jälkeen juutun joskus sohvalle katsomaan aamu-tv:tä ykköseltä ja kolmoselta sekä vähän lastenohjelmiakin kakkoselta. Ohjelmat ovat täynnä milloin minkäkin alan ja aiheen asiantuntijoita. Lähes kaikki tarjottu anti ja tietämys ovat jotain sellaista, joita en ole koskaan tarvinnut enkä tule tarvitsemaankaan. Välillä pohdinkin kuinka ihmiset täyttivät päivänsä ja varsinkin iltansa, kun ei ollut radiota, puhelinta, televisiota, tietokoneita eikä kämmenenkokoisia älylaitteita. Nykyinen muotisana on "haasteellista", mutta eikö elämä ole ollut sitä iäti?

Joskus olen Jokilaaksossa seurannut kaneja ja pohtinut mitä ne tarvitsevat onneen tai päiviensä täytteeksi. Kun aika on, etsii tyttökani poikakanin ja toisinpäin. Sitten on tovin fuki fuki, jonka jälkeen tuleva äiti kiikuttaa päivätolkulla ruohonippuja suussa rakentaessaan noin kuukauden kuluttua syntyville lapsilleen synnytysosastoa ja kotia. Pian pihassa viilettääkin pieniä pupuja. Kaniperheen onni on täydellinen ja niin vähän siihen tarvitaan. Sitä kaikkea katsellessani olen pohtinut omaa ja muidenkin tekemisiä, enkä hevin keksi mikä tai tai kuka tekisi elämänsä aikana turhaa ja tarpeetonta ihmistä enemmän. 



keskiviikko 20. heinäkuuta 2022

Ajan kuluttamista

Oikeastaan aikaa ei voi kuluttaa, sillä se kuluu tai kulkee kuluttamattakin teen sitten otsa hiessä mitä tahansa tai en mitään. Omaa aikaa voi kuitenkin käyttää monin eri tavoin ja moneen eri tarkoitukseen. Joku haluaa käyttää toistenkin aikaa myöhästymällä esimerkiksi jatkuvasti sovituista tapaamisista 🤣. 

Naisten viikolla olen Jokilaakson elämän lisäksi käyttänyt aikaa varsinkin kahden asian seuraamiseen. Toinen on Suomen yöaikaan käynnissä olevat yleisurheilun MM-kisat valtameren toiselle puolella. Maani menestys on tähän saakka ollut kuten jo kauan eikä mitään häikäisevää ole tapahtunut. Enemmän alisuoritusta, paljon tavanomaista ja hyvin vähän voittoja tai edes kauden parasta.

Onkin harvinaista kuulla edes haastatteluissa, että suomalainen yleisurheilja sanoisi lähtevänsä voittamaan. Ehei, he lähtevät tekemään omaa suoritusta ja katsovat mihin se riittää. Urheilijoiden henkisen puolen sparraajat eivät valmenna voittamaan, vaan tappavat voiton nälän ja niin sanotun veren maun suusta. Niitä kuitenkin ehdottomasti tarvitaan maailman parhaimpien joukossa huippusuoritukseen. Urheilija on ikään kuin jo etukäteen valmennettu häviämään, jotta tuleva tappio ja sitä seuraava pettymys ei sattuisi liikaa.

Iloitsen monen mitalista, omasta ennätyksestä tai kauden parhaasta suorituksesta. En juuri muusta. Viime yönä Ruotsin, suomenkieltäkin taitava ja paljon voittanut kiekkojätti Daniel Ståhl jätettiin viidenneksi. Kuuntelin ja katsoin hänen haastattelunsa, jossa urheilija analysoi jokaisen heittonsa. Myös kantapäällä yliastutun, joka vei mitalin.

Valta kiekonheiton maailman huipulla oli vaihtunut. Kun häneltä kysyttiin fiiliksiä, totesi hän vain, että "aika tylsää". Mielenkiintoinen yksityskohta oli, että vaikka Ståhl sanoi heiton olleen yliastuttu, Ruotsi oli jo tekemässä tuomarien huoneessa suorituksen hylkäämisestä protestia.

Toinen naisten viikon seurattava on ollut Haminan mursu, joka ehti saamaan ainakin nimet Masa ja Stena. Vajaa viikko sitten se oli asiantuntijoiden mielestä hyväkuntoinen ja nyt sen menehdyttyä matkalla Korkeasaareen, se olikin hyvin huonokuntoinen. En tiedä mursuista mitään, mutta eläinten käyttäytymisistä jotakin. Masa ui Huippuvuorilta tai Grönlannista Suomenlahden perukoille Haminaan ja yritti lähteä uudelleen merelle rantautuen Kotkaan. Matkalla se sotkeutui kalastajan rysään kaataen veneenkin. Itselleni oli jo sen Suomeen ilmestymisen vuoksi todennäköistä, että jotain on pahasti ja ehkä peruuttamattomasti vialla.

Urheilijoita häviämiseen valmentavat, henkisten osastojen työntekijät olisivat enemmän hyödyksi, jos he pohtisivat miksi hengen hädässä oleva eläin hakeutuu ihmisten yhteyteen. Kun Stena palasi, nyt ojaa myöten omakotitalon pihaan, selvisi muillekin mikä minulle oli todennäköistä jo silloin, kun se hakeutui soutuvenevalkanaan. Mursu oli vakavasti sairas ja tarvitsi ihmisen välitöntä apua. Ehkä se itse käsitti sen. Väärää osaamista ja apua oli sen tuuppiminen takaisin merelle. Jos Masa olisi heti viety Korkeasaareen, olisi sillä ollut paremmat madollisuudet saada lisää elonpäiviä.

tiistai 19. heinäkuuta 2022

Juhla- ja merkkipäiväpaikka

Juhannuksena tein Jokilaaksoon juhla- ja merkkipäiväpaikan ja 22 vuotta aikaansa odottanut syntymäpäivälahjani, pieni Suomenlippu salkoineen löysi käyttötarkoituksen. Tällä viikolla on naisten viikko, sillä kaikki nimipäivät ovat heidän, joka jo sinällään on juhlimisen arvoista. Miehilläkin oli oma viikkonsa, josta  menetimme yhden päivän. Kustaa Adolfin sijaan paikalla nykyisin taitaa juhlia Mimosa. Sellaista on sovellettu tasa-arvo. 

Naisten viikolla sanotaan satavan paljon. Silti joukkoon ei ole mahtunut Esteri, vaikka vanha suomalainen sanonta sanoo, että vettä tulee kuin Esterin sanonko mistä? Martti Innasen Tyttö sadepisarain antaa halutessaan sitä taivaan täydeltä syntymäpäivänäni 16.5. Kristiina, joka on Päiviksen toinen nimi, sen sijaan juhlii naistenviikolla.

Lipun juhlapaikalleni nostin toisen kerran salkoon 17.7. Ensimmäinen vaimoni Liisa olisi täyttänyt silloin 77 vuotta. Lippu liehuikin hänen muistokseen kesäyön juhlavalaistuksessa elävine ja sähkökynttilöineen aamuun saakka.

Merkkipäiväpaikka on osoittautunut minulle tärkeäksi tekemisen ja miettimisen muodoksi. Vaikka se ehkä on yhtä merkityksellistä tai merkityksetöntä kuin viikottaisella Aku Ankan hakureissulla koppakuoriaisen kääntäminen. Joku talloo selällään olevan öttiäisen hengiltä ja minä nostan sen jaloilleen. Iso tai pieni juttu, mutta sille se on elämän ja kuoleman kysymys.

Elo ilman päivittäistä ihmisseuraa on mielenkiintoinen matka minuuteen ja sielulle, mitä se sitten onkaan. Ajattelen, että jos minulla on vain henki ja ruumis ilman sielua, itselläni ei ole elämää. Ei ainakaan sielukasta. Olisin vain elossa enkä tuntisi mitään. Luonteeni kaikkine rakkauksineen, tuskineen, välittämisineen, suruineen ja tunteettomuuksineenkin ovat yhdessä sieluni ydin. 

Yli 700-sivuisesta kirjasta tämän vuosisadan diktaattoreista Rajaton valta, on takana kolmasosa, muun muassa Hitler ja Stalin. Viime yönä oli työn alla Titon elämä. Heilläkin oli oma sielunsa, jotka kyllä luetun perusteella olivat aivan erilaisia kuin omani. Ehkä se kaikki on osa ihmisyyttä, joka muokkautuu meillä jokaisella vuosien saatossa monin eri tavoin. 

Kun kirjoitin jonkun rivin Facebook-sivuilleni Liisan merkkipäivästä, sain muutaman kauniin palautteen, jotka kannustavat kehittämään uuden paikkani käyttöä. Koska asun ja elänkin paljon ilman ihmisiä, ei oikein ole ketään kenen kanssa juhlistaisin milloin mitäkin, joten teen sen yksin. Yhtä uutta päivää tahtoisin juhlia, mutten tiedä milloin se on. Ehkä vielä selvitän minä päivänä pappi kastoi minut Jorma, Veino, Juhaniksi. 

maanantai 18. heinäkuuta 2022

Kukkaroni kuokkavieraat

Inflaatio tarkoittaa rahan ostovoima alenemista eikä samalla rahamäärällä saa enää samaa määrää tuotteita, palveluja tai työtä kuin aikaisemmin. Säästötkin menettävät arvoaan, mutta toisaalta omaisuuden, kuten kiinteistöjen nimellinen arvo kasvaa. Perinteisesti rahan arvon alenemisesta hyötyvät myös velalliset, koska inflaatio syö pääomien ja siten myös velan arvoa. Vastaavasti säästäjille inflaatio on haitallista.

Itse en nykymenosta hyödy millään lailla, sillä minulla ei ole omaisuutta eikä lainassa muiden rahoja. Sen sijaan kukkaroni päälle rahan kanssa kilpajuoksu käy monellakin tavalla. Tosin luulin, että polttoaineiden hintojen nousukaan ei paljon vaikuta, sillä kuljen omalla tai julkisilla ajoneuvoilla vain vähän. Mutta mutkan takana oli yllätys, kun katselin kuinkahan kulkisin ensi talveksi Aasiaan pakkasta pakoon.

Lentolippujen hinnat vuoden, kahden takaisesta ovat nousseet melko lailla. Toki osaltaan sen ymmärrän, kun nyt ei ole Finnairilla asiaa Venäjän ilmatilaan ja pitää lennellä tuhansia kilometrejä enemmän. Jos sinne kuitenkin haluaisin itäisen naapurimaamme yli, luulen, että Tukholmasta pääsisin Thai Airwaysilla. Mutta kyllä rahamassillani on joku muukin ostaessani lentolippuja.

Ruokakaupassakin hintojen nousun huomaan, joskaan se ei juuri tottumuksiini vaikuta. Ehkä vähän, sillä vaihdoin esimerkiksi ruokajuomana pitämäni maidon osin luonnonlähdeveteen. Levitteenkin leipäni päälle muutin halvempaan.

Vaikken sitä oikein hahmota, olen satavarma että jotkut hyötyvät inflaatiosta käymällä kuokkavieraina minunkin lämiskälläni. Ehkä he ovat saman sorttisia kutsumattomattomia vieraita, jotka nyt ostavat silmät kiiluen kaikkea sellaista mitä toiset joutuvat myymään taloudellisessa ahdingossaan. Kuten yrityksiä ja asuntoja. Ehkä jollakin lailla arvostan tällä hetkellä kuntia ja valtiotakin, jotka tekevät voitavansa, jotta hinnat eivät nousisi tai varsinkaan karkaisi.

Tässä leikissä tai tilanteessa minulta ei irtoa sympatioita lakkoilijoille, jotka ovat päättäneet, että nyt juuri on oikea aika saada omaan kukkaroon täytettä. Jotta he saisivat muita enemmän, joku joutuu nostamaan hintoja kohonneiden palkkakustannuksen vuoksi. Ja kuinka ollakaan, kujanjuoksun viimeisenä olen minä, joka sen lystin maksan kalliimpina kananmunina ja polttoaineena, kun kukaan ei korota eläkettäni samalla vauhdilla. 

Moni ihminen on kuin itsekäs nisäkäs. Eläinmaailmassakin raadon syömisessä ja kotikoiran ruokakupilla heikoimmat jäävät välillä jalkoihin ja viimeisiksi. Sanomme sen olevan luonnon laki. Huomaamatta olemme samassa veneessä ylivertaisen älymme kanssa.

Kun tästä kaikesta teen yksinkertaisella ymmärryksellä yhtälön, ei hintojen nousu johdu inflaatiosta. Vaan inflaatio syntyy ihmisen pohjattomasta ahneudesta ja itsekkyydestä. Vain harvoin luuni on niin kaluttu tai kuppini niin puhtaaksi nuoltu, etteikö joku kärkkyisi selkäni takana, olisiko hänellekin kuitenkin jotain, jos valppauteni tuokioksi herpaantuu. 

sunnuntai 17. heinäkuuta 2022

Yleisurheilun MM-kisat

Vaikka USA on yleisurheilun mahtimaa, siellä ei ole koskaan järjestetty kyseisten lajien maailmanmestaruuskisoja. Nyt ne viimein siellä ovat. Oregonin Eugenen kaupungissa, joka on hieman Suomen Turkua pienempi. Pidän kovasti, sillä stadionkin on niin sanotusti pikkunätti, vaikka onkin kunnostettu kisoja varten viimeisen päälle. Eugene lienee Jenkkilän yleisurheilun mekka, josta kaupunkilaiset näyttävät olevan kovasti ylpeitä.

Kun muutenkin heräilen öisin, olen myös juuttunut katsomaan samoilla metsä-wc reissuilla tunnin tai useamman kisoja. Puhtaasti tunteella valitsen suosikkejani, joiden puolesta jännitän ja etäkannustan. Jos haluan riemuita myös voitoista, on valittava muita kuin suomalaisia. Toki osaa heistäkin tuupin kotisohvaltani parempiin suorituksiin. Kuten moukarinaisia ja seiväshyppääjä Wilma Murtoa, jolla on sama etunimi kuin ystäväpariskuntani kissalla.

Vaikka kisoihin pääsy on jo saavutus, josta joskus lapsena haaveilin, en pidä epäonnistumisten selittelyistä. Mielessäni sanon heitä kaikkia vellihousuiksi. Yritin muistella esimerkiksi suomalaisen keihäänheittäjä Seppo Rädyn selityksiä, mutten muistanut ainuttakaan. Ehkä hän ei koskaan selitellyt, kunhan oli muuten vaan mörökölli ja välillä kuin sarjakuvien Kiroileva siili.

Silloin tällöin arvostelen päättäjiäkin, sillä olen osaltani heidän työnantaja ja palkanmaksaja. Verojen maksun myötä kustannan myös monelle urheilijalle leipää pöytään sekä tätäkin kisamatkaa. Joten itsekseni maksajana nalkutan ja synninpäästön saa vain hän, joka yltää palkintopallille, tekee ennätyksensä tai vähintään kauden parhaan tuloksen.

Yöllä aikani kuluksi, kisojen seuraamisen lomassa palasin Perä-Hyrylän urheilukentälle, jonka jouksurata oli 350 tai 360 metriä. Mieleni kiiti yli 60 vuoden taakse, seurani Koskenmäen Kisailjoiden kilpailuihin, harjoituksiin ja muuhun toimintaan. Muistelin ennätyksiäni; korkeushyppy 115 cm, pituushyppy 366 cm, 60 metrin juoksu 10,2 sekuntia, kuulantyöntö 9,5 metrin paikkeilla sekä seiväshyppy alle 3 metriä. Parhaimmillaankin olen pystynyt vain puoleen siitä mihin yltävät kunkin lajin huiput. 

Kaikista suorituksistani ja osanotosta toimintaan sain kerran syksyn juhlassa 5 sentin korkuisen, alumiinisen, kultavärillä päällystetyn pienen pystin, jossa luki "JUMBO". Vieläkin muistan vanhempieni myötätuntoiset nyökytykset, kun selitin heille itkua pidätellen sen tarkoittavan "melkein paras". Senkin muistan, kun iältäni aikuisena humalassa hakkasin palkintoni vasaralla aivan littanaksi. Silloin aidosti itkien, sillä koin, etten ollut onnistunut elämässäni missään.

Ehkä mieluisin urheiluun liittyvä muisto on, kun matkasin perheeni kanssa Tyrnävälle sukuloimaan Peugeot henkilöautollamme. Suomen keskipisteessä, Leskelän kylässä pysähdyimme laitumen kohdalle ja yksi lehmistä oli oikein mukava. Päälläni oli aivan uusi Kisailijoiden verryttelupuku. Kuinka vanhempani katsoivatkaan minua huomatessaan ystävällisen lehmän syöneen osan verkkareitteni hihasta 🤣🤣. Kun siitä toivuin, ajattelin, ettei ollut Mansikki värisokea, koska se popsi pötsiinsä osan vihreästä takistani.

lauantai 16. heinäkuuta 2022

Mahdollisuuksien mukaan luonnon ehdoilla

Olen asunut vuosikymmeniä ympärilläni hoidettu puutarha. Jokilaaksoon verrattuna tuntui silloin, että luonnossa ei mikään muutu. Kottarainen, kirjosieppo ja tiaiset tulivat aina samoihin pesäpönttöihin, joihin varpuset tekivät ryöstäretkiään. Räystään alla oli pääskysten maailma ja heinäsirkat soittivat säveliään. Nurmi kasvoi, karviaiset ja viinimarjat kypsyivät. Niiden ympärillä oli perunaa, rapalperia ynnä muuta ja mehiläisyhdyskuntia. Pihan perällä valmistui kompostituote, jonka päällä kasvoivat kurpitsat. Silloin tällöin vilahti jokunen hiiri ja rottakin, joita kissamme jahtasi. Tätä kaikkea ihmetteli västäräkki pihakiven päällä pyrstösulkiaan heilutellen.

Vaikka Jokilaaksossakin on jollakin lailla hoidettu pihapiiri, on siellä villi ja vapaa, alati muuttuva luonto enemmän sekä eri lailla läsnä. Kun viime vuonna seuranani oli pihapöntöissä paljon tiaisia ja jokunen kirjosieppokin, tältä osin kaikki on surullisemmin toisin. Vuosien ajan lähistöllä oli vain yksi tikka, joka hakkasi nokallaan sähköpylväiden peltihattuja. Sanoimmekin sitä Peltirummuksi. Tänä keväänä se tai joku muu heimoon kuuluva toi pihaan koko suvun, joka koitui monen pönttölinnun kohtaloksi. Nyt ovat pois käpy- sekä lähistön isojen lahohaapojen valkoselkätikatkin ja pönttöjen linnut. Vain autiot kodit ovat jäljellä. Ehkä ensi kesä tuo niihin uutta elämää.

Silloin tällöin pihassa piipahtavan haikaran lisäksi olen seurannut useammankin harakan elämää. Niistä rohkein on välillä terassin lasioven takana koputtelemassa ja pyytämässä ruokaa. Toisin kuin kaikkitietävät sanovat, ruokin eläimiä vaihtelevasti myös kesäisin. Kevät antoi odottaa myös muita mullistuksia, sillä puissa ja ruokapaikalla hyppi useampikin orava. Ne kaikki yhdessä tikkojen kanssa saivat aikaan, että yön yli ei ruokaa juuri säästynyt. 

Auringonkukkaherkut oli vuorokaudessa syöty. Kun en saanut sitä kesäaikaan hankittua, päätin kokeilla uudelleen hevosen rehuruokaa, jota olin jo kerran hankkinut huonolla menestyksellä. Samalla siirsin lintulaudan ruokapöydän maan rajaan ja jäin seuraamaan. Ajattelin, että silläkin uhalla, vaikka se toisi myös Purolammen vesimyyrät aamiaiselle, lounastamaan tai illalliselle. Toistaiseksi en ole niitä havainnut. Myllykylän kadonneiden countrykanien sijaan rehu on kelvannut erityisesti harakoille ja jäniksille. Tosin jotkut niistä ovat kooltaan niin pieniä, että olisiko kuitenkin kaneilla näppinsä pelissä.

Joskus sydäntä riipaisee, kun seuraan kuinka luonto pitää ilman minuakin tasapainoa yllä. Silti itselläni on alati halu asettua luojan asemaan ja tehdä omia säätöjä. Tätä vältän kykyjeni mukaan ja korkeintaan vaikeutan jonkun lajin elämää. Niin kasvien kuin eläintenkin. Kuten nokkosten ja nyt tikkojen, joille ei näköjään hevosen safkani maistu.

Pitkin kesää seuraan kuinka balsami silti valtaa jokavuotisen tilansa nokkosilta, maitohorsmilta ja mesiangervoilta. Vaikka kaikkea säätävä ihminen on tehnyt lakeja, joilla mamuihmiset, -kasvit ja -eläimet luokitellaan toivotuiksi, vähemmän toivotuiksi tai inhokeiksi, en sitä ymmärrä. Himalajan-, eli jättibalsami on syksyn viimeisiä kukkia, joista tärkeää pölytystehtävää suorittavat mehiläiset ja kimalaiset keräävät talven ravintoa pesiinsä. Puolestani hankin heiltä ihmisten rosvoamaa hunajaa vain hieman ikäänkuin kasvien kasvattamisen korvaukseksi ja aamukahvini makeutukseksi. Annan kaikkien kukkien kukkia, kunnes yhteiskunta laittaa minut tältä(kin) osin ruotuun.

Aamun ilonaiheita on koko ajan enemmän yhteiseloon tottunut Jokilampien joutsenpariskunta. Ensimmäisinä vuosina ne nousivat siivilleen, kun näkivät ihmisen. Sitten ne pysyivät vedessä kauimmaisessa kulmassa, kun tulimme rannalle. Uimareissuilla ja muutenkin olen jatkanut laiturilta puhumista ihmisen kielellä. Tänä aamuna taas selitin rauhantahtoani Aatamin asuisena. Ja vastoin kaikkea entistä, kansallislintumme lähti uimaan kohti ja lipui ylväästi vierestäni. Tuli hyvä mieli, kun sanoin sille, "ole huoleti, kyllä me mahdutaan tänne kaikki ja pärjätään yhdessä". 

perjantai 15. heinäkuuta 2022

Jokilaakson luonnonsuojelualueen säätäjät

Eilen meni monen öttiäisen ja muun luonnossa asuvan elämä sekaisin. Ehkä joidenkin lintujenkin. Sillä keskellä luontoa, Jokilaakson pihan läpi kulkee kantaverkon kokoinen voimalinja, jonka omistaa Caruna. Saatankin olla valtakunnan ainut, onnellinen sähkön siirtomaksujen maksaja, sillä saimme luvan sijoittaa sen alle Omia polkuja kulkevien kaupan ja Muistojen merikonttien irtaimistot, joilla on vain muistoarvot.

Kun linjan raivaajat ja luontomme säätäjät tupsahtivat ensimmäisen kerran aikanamme raivaushommiin, oli jälki tehdyn mukaista. Varsinkin Päivis harmitteli raiskiota kai kuukausitolkulla. Toki minäkin, kunnes ymmärsin sen olevan asia, jota en voi muuttaa ja jolle en voi mitään muutakaan. Kun tänä aamuna katselin vielä eilen olleen 3-4 metrisen pajukon ja muiden lehtipuiden alamaailman elämää, ymmärsin sen olevan monelle siellä asuvalle uusi alku.

Vaikka sähkölaki turvaakin linjan hoidon, voi olla, että kaikki ei mennyt aivan säädetyn mukaan. Sillä sanansa olisi varmasti ollut luonnonsuojelulaillakin, jonka mukaan määrätyllä Jokilaakson alueella ei saisi edes liikkua lintujen pesimäaikaan. Kaadettu minikorkuinen puusto antaa kuitenkin yhä uudelleen öttiäisten lisäksi uusia elonmahdollisuuksia myös monille peltojen ja luonnon kukille sekä muille kasveille. Mukaan luettuna ei toivotut mamut balsamista lupiiniin ja karhunköynnökseen tai isokiertoon. Ehkä niistä itseni ja naapuriniityn mehiläisten lisäksi pitää joku muukin.

Pitkän päivän iltamyöhään töitä teki pari ukrainalaista metsuria, joille ei puhuttu suomi taipunut. Kuten ei minullekaan heidän kielensä. Sen verran saimme tolkkua toisistamme, että toivotimme Putinin helvettiin ja he ymmärsivät siirtää myös luonas- ja kahvitaukopaikkana toimineen autonsa Soiniityntien sillanpielestä pihaan. Näytin Merikonttikotia sisältäkin ja ehkä ystävällinen kohtelu sai aikaan, että huomioiduksi tuli toivomukseni. Joten linjan alla elävä, ei joulu, vaan joka päivän kuusi sai jatkaa elämäänsä sähkölamppuineen.

Nykyisin seuraan polkujen ansiosta enemmän luonnon kulkua myös linjan alla kykyjeni ja tietojeni puitteissa. Vaikken tunne kasveista kuin muutaman ja eläimistä en sitä vähääkään. Hyttysiäkin elää Suomessa monta kymmentä sorttia ja isossa maailmassa yli 3000 eri lajia. Äijät ovat kasvissyöjiä ja vain hyttysakat janoavat vertani. Minulle kaikki ovat hyttysiä enkä tiedä sukupuolen lisäksi kuin yhden eron. Syyskesän hyttysen pistos kutittaa kauemmin ja enemmän.

Yöksi kääntyvässä illassa katselin hämärtyvää taivasta ja ajattelin kuvan raivatun linjan puisissa sähkötolpissa savisten lepakonpönttöjen elämää. Kiito- ja lentoradat paranivat hetkessä moninkertaisiksi. Ehkä kuvutkin on nyt helpompi täyttää, sillä tämä Suomen vai peräti maailman ainut lentävä nisäkäs voi syödä vuorokaudessa 2000 hyttystä. Luulen molempien hytttyssukupuolten maistuvan samanlaisilta. 

torstai 14. heinäkuuta 2022

Onko missään elinpäiviä myytävänä?

Maailman 17 varakkainta:
1) Elon Musk (USA) 214,
2) Jeff Bezos (USA) 133,
3) Bernard Arnault (Ranska) 128, 
4) Bill Gates (USA) 114, 
5) Gautam Adani (Intia) 110, 
6) Larry Page (USA) 103,
7) Sergei Brin (USA) 99, 
8) Warren Buffett (USA) 97, 
9) Steve Ballmer (USA) 90, 
10) Larry Ellison (USA) 87, 
11) Mukesh Ambani (Intia) 86,
12) Carlos Slim (Meksiko) 74, 
13) Zhong Shanshan (Kiina) 70, 
14) Charles Koch (USA) 69, 
15) Julia Flesher Koch (USA) 69,
16) Francoise Meyers (Ranska) 68,
17) Mark Zuckerberg (USA) 61 miljardia dollaria.

Jossain 500 paikkeilla Forbesin listalla on Antti Herlin. Vaikka hän on suomalaisista piikkipaikalla, omaisuus ei riittäisi edes täysimääräiseksi vakuudeksi Suomen valtion antamille Fortum/Uniper-takuille.

Kun olin lapsi, kesä jatkui ikuisesti, aina paistoi aurinko ja päivien määrä oli rajaton. Näin ei ole enää ja moni asia on muuttunut. Yhä selvemmäksi on tullut, että vaikka minulla olisi rahaa Roope Ankan lailla, en silti voisi ostaa rajattomasti elinpäiviä. Jos lainkaan, sillä varsin rahattomana olen keikkunut ohuen elämänlangan varassa esimerkiksi Meilahden sydänvalvomossa. Vaikka vaellukseni olisi päättynyt sinne, en usko, että jossain olisi ollut paikka, josta olisi voinut hankkia lisäpäiviä.

Itselläni on ystäviä tai ainakin kavereita tyhjätaskuista miljonääreihin. Vaikka kirstuun voi ehkä jotain sujauttaakin, ei niistäkään sen pitemmälle saa mitään mukaansa. Kerran seurasin ja välillä kuljin rinnallakin ystäväni taivalta, joka sairastui parantumattomaan ALSiin. Monet kerrat kävin hänen luonaan ja puhuimme niitä näitä, mitä milloinkin. Joskus häntä ajatellessani ajattelin rahaa, sillä sitä hänellä oli riittämiin. Niillä hän voi ostaa kuitenkin vain saattohoidon loppuun saakka kotiinsa. Se onkin ainoita syitä, jolloin olen ymmärtänyt kirjaimellisesti mitä voi tarkoittaa säästäminen pahojen päivien varalle.

Vuosi sitten kuulin ruotsalaisesta ekonomista, joka hylkäsi maallisen mammonan ja löysi elämänsä tarkoituksen munkkina thaimaalaisessa metsäluostarissa. Sillä tiellä hän oli lähes 20 vuotta, kunnes palasi Ruotsiin. En osaa ratkaista oliko matkassa mukana elämän valttikortit, huono jako tai jotain muuta, mutta hänkin sai saman sairauden. 

Kun luin hänen hyvin puhuttelevan kirjansa, hän eli vielä. 17. tammikuuta kuollut Björn Lindeblad oli itse päättänyt kuolinpäivänsä. Elämänsä lopettamisessa hän sai apua lääkäriltä, joka oli jo ennestään tutkinnassa tarjottuaan kuolinapua toiselle ALS-potilaalle. Ehkä kirjan tuoton ansiosta Björn voi päättää loppuvatko hänen päivänsä tukehtumalla tai jotenkin muuten. Hänelläkin oli jotain pahan, hyvän tai ainakin viimeisen päivän varalle, joten hän tosiaankin osti kuolinpäivänsä. 

keskiviikko 13. heinäkuuta 2022

Suo siellä, vetelä täällä

Eilen kirjoitin, että vaikken ymmärrä mehiläisen ruuanhakumatkaa, se ei estä pohtimasta asioita, joista en käsitä sitäkään vähää. Suomen valtio, siis me suomalaiset omistamme enemmistön Fortumista, joka puolestaan omistaa 3/4 syvällä suossa rämpivästä saksalaisesta energiayhtiö Uniperista. Liossa on 20 miljardia suomalaista rahaa.

Fortum myi aikoinaan sähkönsiirtoliiketoimintansa, joista se sai lähes 10 miljardia euroa. Rahat yhtiö investoi pääosin saksalaisen Uniperin ostoon. Sen myötä Fortumista tuli yksi Euroopan saastuttavimmista yhtiöistä, mutta sillä ei johtaja Pauliina Vuosion mukaan ole määräysvaltaa Uniperiin.

Jotta osakkuudet olisivat kuitenkin hyvin hoidettu ja vastuullisesti sijoitettu, on merkittävät valtion omistukset keskitetty omistajaohjausministerille, joka on tällä hetkellä Tytti Tuppurainen. Kun häneltä kysyttiin oliko Uniperin osakkeiden osto virhe, oli vastaus, että sitä pitää kysyä Fortumin hallituksen puheenjohtajalta ja toimitusjohtajalta. 

Grrr grrr... , sanon minä. Vastuuministeri on siis sitä mieltä, että valtio voi antaa miljardien takaukset veronmaksajien rahoilla, mutta ei silti tiedä mitä tekee eikä ole niistä vastuussa, vaikka mentäisiin kuinka metsään.

Oikeastaan ymmärrän, sillä eihän tämä ole ainut kerta, kun Saksa on vetänyt kansamme kölin alta. Aikoinaan meillä oli myös valtion firma Sonera, joka osti Saksan ja Italian huutokaupoista ilmaa 😅 5 miljadilla eurolla luullen ostaneensa kolmannen sukupolven dataverkkoja.

Ehkä on niin, että yksinkertainen, katajainen kansa ansaitsee näköisensä ja valitsemansa asioiden hoitajat. Mutta ei niin suurta härkää, etteikö loppupelissä salvaja ole suurempi. Vaikka sitä ei löytyisi eduskunnan isosta salista taikka kabineteista eikä kansastakaan ole madonlukujen lukijoiksi, on iso maailma toisenlainen. Siellä on kyytikin joskus kylmää. Valitettavan usein Suomessa päättäjä ei joudu vastuuseen ja laskun maksaja on kansa. 

Joku on sanonut minulla olevan pirullisen muistin. Että muistan mitä ei pitäisi ja unohdan mitä olisi hyvä muistaa. Kun Suomi myi sähkön kantaverkot, moni oli sitä mieltä, että sen teki esittelevä ministeri Pekka Haavisto. Ikään kun hänellä olisi ollut Putinin valta. Samalla muistilla muistelen, että Uniperin ostosta ja valtion takausten antamisesta olisi päättänyt Sipilän hallitus. 

Demokraattisessa järjestelmässä on paljon hyviä puolia, mutta myös huonoja, sillä juuri kukaan ei laita likoon eikä käytä muutenkaan omia rahojaan. Toisten hillopurkilla on mukavampaa ja makeampaa mällätä sekä ottaa riskejä, sillä huonoista päätöksistä ei Suomessa hevin joudu tilille. Paitsi, jos lähettelee tekstiviestejä, puhuu tai käyttäytyy muuten sopimattomasti rakkauden tai läheisyyden kaipuussaan 🥰. 


tiistai 12. heinäkuuta 2022

Mistä tulen ja minne menen?

Vaikken ymmärrä kuinka mehiläinen osaa hunajanhakureissultaan takaisin pesäänsä, se ei estä ajattelemasta ja kuvittelemasta suuria ja muutakin, joista en tule tässä elämässä käsittämään yhtään mitään. Tänä aamuna siihen antoi aiheen Yhdysvaltain presidentti Joe Biden, joka julkaisi valokuvan kauan sitten tapahtuneesta.

James Webb - teleskooppia käytetään tieteellisessä tutkimuksessa. Kyseessä on Nasan johtava yhteistyöhanke, jossa lisäksi ovat Euroopan ja Kanadan avaruusjärjestöt. Yhteistyössä on mukana satoja tutkijoita ja tuhansia insinöörejä. Teleskooppi tutkii avaruuden historian eri vaiheita 13,5 miljardin vuoden ajalta, kun maailmankaikkeus on noin 13,8 miljardin vuoden ikäinen. Ensimmäisissä kuvissa korostuvat Nasan mukaan varhaisen maailmankaikkeuden tutkimus, galaksien kehitys, tähtien elinkaari ja aurinkokuntamme ulkopuoliset maailmat.


Auringon ja maapallon arvioidaan olevan paljon nuorempia, noin 5-6 miljardia ja ihmiset vain muutama miljoona vuotta vanhoja. Jos aurinko syttyisi juuri nyt, valo olisi täällä noin 8 minuutin kuluttua, sillä sen verran kuluu aikaa sen tulla maapallolle. Aurinko on siis hyvin lähellä siihen verrattuna mitä sateliitti nyt tutkii. 

Kun tieto ei riitä, on jäljellä usko. Joku uskoo toisiaan suruttomasti tappavaan ihmiseen, toinen kaveriaan, kolmas luulee olevansa itse maailman napa ja neljäs ei usko mielestään mihinkään. Joku kulkee kilometrin luojansa edellä ja joku lymyää kaukana hänen selkänsä takana. Uskovaiset turvaavat raamattuun, koraaniin tai johonkin muuhun ihmisten kirjoittamaan kirjaan.

Jos olen eri mieltä, elän harhassa tai olen peräti harhaoppinen. He sanovat, että on vain mies ja nainen, joiden on tunnettava seksuaalista vetoa toisiinsa, ei muihin. Kun kysyn kuinka niin, he sanovat, että siksi, kun pyhä kirja sanoo näin. Kun sitten kysyn miksi kuitenkin lähes kaikilla eläimillä on homomaisia taipumuksia, saan menolipun eri osastolle kuin heillä mielestään on. Mutta se kaikki on vain kirjoista opittua tai muilta kuultua, johon he uskovat. Tieto on heillä yhtä monen mutkan takana kuin itselläni. Näin uskon 🤣.  

Joskus määrätyissä seuroissa tuntuukin, että utelias saa olla niin kauan kuin on samaa mieltä. James Webb etsii maailmankaikkeuden syntyä. Sitähän minäkin, vaikka uskon tietäväni, että kumpikaan ei sitä löydä. Elämäni on kuin epätäydellinen palapeli, josta puuttuu paloja ja jota en saa valmiiksi eläessäni tai en koskaan. Ehkä niin kuuluukin olla, ainakin niin kauan kuin olen ja elän kiinni ajassa. Kaikki voi osaltani myös päättyä siihen, kun tiimalasi on valunut loppuun. Toisaalta taivaanrannan ylisten lauteilla löylyseurani tai joku muu voi kääntää ajannäyttäjän ylösalaisin ja kaikki alkaa ikuisesti alusta jollakin uudella tavalla. 

Ehkä tiedänkin ikuisuudesta yhtä paljon kuin kaukana matkaava satelliitti, jonka tarkoitus on tuoda tietoa 13.5 miljardin vuoden takaa. Siis paljon ennen maapallon ja auringon syntyä. Taaksepäin, aikojen alkuun, olisi nykytiedon mukaan sillä enää matkaa vain 0,3 miljardia vuotta. Jos ja kun sinne joskus pääsemme, jää jäljelle kysymys mitä oli tai on ennen sitä. Saman kysymyksen ääneen esittämiseen isäni tarvitsi vain lauantaipullon, joka sen kahvin kanssa siemailtuaan pohdiskeli: "Voiko tyhjyydessä olla sattumaa?" 


maanantai 11. heinäkuuta 2022

Yhteisönormit

Vuoden 2019 lopulla Facebookilla oli 2,5 miljardia aktiivista käyttäjää kuukaudessa ja sen käyttöliittymä on saatavilla yli sadalla eri kielellä. Suomessa aktiivisia Facebooktilejä on yli 2 miljoonaa. Aikamoinen määrä pidettäväksi edes jollain lailla ruodussa. Olisikin mukava tietää kuinka suuri lauma automaatteja ja eläviä ihmisiä pitää meitä maailmanlaajuisesti tai edes Suomessa, jos ei herran, niin Facen nuhteessa. 

Itsellekin on joskus käynyt niin, että ylläpito on poistanut jonkun julkaisuni. Kerran otin Thaimaassa kuvan vesisaavissa leikkivästä lapsesta ja julkaisin sen vanhempien toivomuksesta. He näyttelivät ympäriinsä kuvaa ylpeänä ja iloitsivat. Niin minäkin, mutteivät Facen sensuurin vartijat. Jälkeenpäin sen ymmärsin, vaikken hyväksykään kuinka suuri valta voi olla jollakin oletetulla pervolla tai pedofiililla, joka kykenee sulkemaan miljoonien suut ja harmittoman julkaisun. 

Facebookissa ihmiset esiintyvät lähtökohtaisesti oikealla nimellään. Käyttö alkaa lähettämällä kuva itsestään ja ajan myötä keräämällä lista kavereista. Kuvaa ei ole pakko lisätä. Jokaisen kaverin täytyy hyväksyä lähetetty kaveripyyntö, minkä jälkeen molemmat osapuolet ilmestyvät toistensa listalle.

Sivusto tarjoaa useita tapoja kertoa kuulumisistaan ja kokemuksistaan. Jokaisella on oma aikajana (aikaisemmin seinä), johon kaverit voivat kirjoittaa viestejä ja jossa voi kertoa omia tapahtumia status- eli tilapäivityksissä. Facebookin etusivu näyttää uutisvirran, joka toimii yhteenvetona uusimmista tapahtumista. Käytössä on myös yksinkertainen chat, jossa voi keskustella reaaliaikaisesti.

Välillä harmittelen, kun joku yrittää saada jollakin palstalla apua mieltään askarruttavaan ongelmaan. Joskus jo ensimmäinen vastaus on toisten mieliä elämäntyönään pahoittajalta, joka purkaa omaa surkeaa oloaan kirjoittamalla asiaan kuulumatonta tai muuta alamittaista. Silloin tällöin tapaankin livenä tai virtuaalisesti ihmisiä, jotka juuri tästä syystä eivät halua olla Facebookissa.

Oma lukunsa ovat minunkin kavereina sivujeni hiljaiset, jotka vain seuraavat, mutta eivät koskaan kirjoita mitään tai julkaise muutakaan. Sekin on joillekin liikaa ja he ilmoittavat poistavansa kaikki Facekaverit, jotka eivät reagoi pyyntöön tai viestiin halutulla tavalla.

Silloin ajattelen, että onpa ahdasta, koska me tai melkein jokainen haluamme kuulua johonkin, vaikka kaikki eivät pidä siitä mitään elämää. Itselläni on ehkä 3500 kaveria Facessa, joista isoa osaa en tunne kuin somessa. Mutta lähes poikkeuksetta kukin heistä vastaa, jos kysyn heidän sivuillaan ja kielellään mitä kuuluu tai jotain muuta.

sunnuntai 10. heinäkuuta 2022

Yleisradiovero

YLE-veroa maksaa jokainen noin 14 000 euron vuosituloilla Suomeen veroja maksava, maksimissaan 163 euroa vuodessa. Sillä korvattiin 10 vuotta sitten televisiolupamaksu, jonka kerääminen oli kallista. Muistan esimerkiksi ovia kolkuttelevat lupatarkastajat.

Onko se paljon vai vähän, tarpeellista tai tarpeetonta, siitä voidaan olla montaa mieltä, minäkin. Ehkä Netflix on hyvä vertailukohta. Sen hinta on jonkun sentin pyöristyksillä 100-200 euron hujakolla vuodessa. Maksan kalleimman mukaan, mikä mahdollistaa hyvällä kuvanlaadulla useamman laitteen ja perheenjäsentenkin katselun. Kustannukset voi halutessaan jakaa vaikka katselijoiden kesken toisin kuin YLE-veron, jonka perintään ei tarvita edes ulosottomiestä.

Tietysti uutisnälkään on muitakin vertailumahdollisuuksia. Jos tilaan paperisen Hesarin, maksaa se vuodessa noin 500 euroa. Saman verran kuin Iltalehden tai Iltasanomien vuoden irtonumerot. Hesari paperisina irtonumeroina on 1000 euron paikkeilla. Hieman hassu logiikka joltakin osin. Jos jakaja tuo lehden kotiin, se on kuljetettuna puolet halvempaa kuin, jos haen sen omalla kustannuksella kilometrien päästä lähimmästä lehtipisteestä.

Mutta palataanpa televisioon. Kun olen kuukausitolkulla Aasiassa vuosittain ja katselen televisiosta etupäässä sarjoja ja elokuvia, vain Netflixissä ei ole mitään ulkomaan estoja. Sekin on hassua. YLE-vero ei siitä pienene mitä katson tai voin katsoa tai katsonko ja kuuntelenko ylipäätään mitään. Silti en veroa kitise, sillä AREENA esimerkiksi tallennettuine ohjelmatarjontoineen on mieleeni. 

Kolmas valintani televisiossa on MTV Katsomo, joka on ilmainen, kuten koko kanavakin. Se sen sijaan pilkkoo ohjelmansa mainoksilla, joita ei ole pakko katsoa. Oma riesansa niistä silti on, kuten radio-ohjelmissakin. Tosin joukossa on Puuilon kaltaisia mainoshelmiä, jotka saavat hymyn kasvoilleni kerrasta toiseen. 

Radio onkin oma lukunsa, joita minulla on neljä. Niistä kaksi on auki yötä päivää. Nova pitää ääntä toiletissa ja Merikonttikodissani elämöi Ylen Ykkönen Muistojen bulevardeineen sekä Radio Suomi Tarja Närhen Iskelmäradioineen. Kasvihuoneen kasveille ja luonnolle ympärillä eläimineen soitan etupäässä klassista musiikkia, sitäkin Yleltä. Ajoviihteestä mainoksineen vastaa usein Radio Nostalgia. 

Lähes jokaisen on jostain kustannukseksensa perittävä. Yksityinen nyppii ne mainostajilta, kuuntelijoilta ja katselijoilta. YLE saa rahansa valtiolta, joka kerää ne veroina, tarvitsee palvelua tai ei. Niin tai näin, tapansa ja tottumuksensa kullakin. Minulle television katselun rungoksi riittää tällä hetkellä YLE Areena, MTV Katsomo ja Netflix. Nelosen Ruutu on toistaiseksi kyntämätön sarka. Tämä kaikki yhdessä on itselleni kohtuuhintaista ja vähemmän kuin vaikkapa päivittäin ostettu yksikin paperinen iltapäivälehti. 

lauantai 9. heinäkuuta 2022

Lonkkaleikattu Katulähetyskana

Tänä aamuna lähetin viestin Radio Novaan: "Moi ja huomenta. Myös eilen vietin tovin paikassa missä kuninkaatkin istuvat ilman seuraa. Siellä elämöi kuitenkin aina kanssani Radio Nova. Sen aamussa huomion oli saanut vuosien takaa "Lonkkaleikattu Katulähetyskana". Kun olin aikoinaan mukana toimittamassa kanarouvaa Marja Rantasen, Pitkän tai Taavitsaisen sekä Veijo Niinilammen kanssa leikkaukseen, jäin pohtimaan, että mistähän kyseinen Kymmenen uutisten kevennys on teidän mieleen ja aamuohjelmaan yli 20 vuoden takaa pompannut?" Koska tapaus ei liene monellekaan enää tuttu, kerron siitä sekä vähän muustakin väritellen ja vääristellen sen mitä muistan ja miten muistelen.

Jyväskylän Katulähetyksen monessakin elämisen yhteisössä eli myös eläimiä. Ne olivatkin oivia, ruokapalkalla työtään tekeviä terapeutteja. Muistan siankin, jolle silloin tällöin kuka kulloinkin kävi varoittelemassa joulusta. Toinen taas saattoi nojata joskus karsinaan kohmelossa kertoen olevansa tavoiltaan kuin sinäkin, Etapin porsas. Kun joulu tuli, loppui possun elämä päätyen joulupöytään ruuaksi. Joku jätti syömättä ja sanoi katsoneensa tuimana paikan pomoa Sakari Pihlajaa: "Meidän terapeutin menit tappamaan."

Myös itse kannoin aikani tästäkin elämisen yhteisöstä vastuuta Peuran perheen kanssa. Heillä oli koira, jonka nimeä en muista. Heidän Jane-koiran muistan myös nimeltä. Sen kanssa uin salaa ihmisille tarkoitetussa uima-altaassakin Floridan yössä tähtitaivaan alla. Joka tapauksessa koira, jonka nimen olen unohtanut, ei tiennyt, kuten ei kukaan muukaan, sen olevan pieniin päin. Kunnes juuri koiraäidiksi tullut tuli häpeillen sisään, että mitä hän on mennyt tekemään. Pianhan se selvisi, sillä havaitsimme pihalla siellä täällä vastasyntyneitä myttyjä. Yksi näistä, olisiko saanut nimen Tao, taisi seurata myöhemmin mukanakin, kun siirryimme vastuunkantajiksi Kalliomäen puolimatkankotiin.

Niihin aikoihin Etapissa asui myös sanan varsinaisessa merkityksessä vapaa kanalauma, joka oli oppinut tuntemaan Letukkani V8-äänen. Ehkä siksi, että kuljetin mukanani jyväpussia. Hiekkatietä oli matkaa 780 metriä ja monesti siipiveikottaret saapuivat vastaan, kuka kananlentoa, kuka juosten. Ainoat naispuoliset ylipäätään, jotka ovat koskaan juoksujalkaa tulleet minua vastaan.

Vapaus loppui, kun naapurin irti päässyt koira nitisti niistä muutaman. Edessä oli kanalaelämä, kuten talvisin muutenkin. Laumaa johti kukko, joka otti jostain syystä ystäväni Hannun vihollisekseen tai uhaksi ainakin. Silloin tällöin salaa naureskelin, kun mies lähti niitä aamulla ruokkimaan ja siistimään kanakotia muutenkin yön jäljiltä. Kuin soturi sotaan varustautuen arvaten kukon vaanivan milloin milläkin orrella 😂.

Mielenkiintoista seurattavaa oli kanalaumankin elämä. Aina joku oli heikoin lenkki, joka oli muiden hampaissa tai paremminkin nokittava, kunnes höyhenissä ei enää ollut juuri nypittävää. Edessä oli silloin kuntoutusjakso erillisessä toipumistilassa, joka toimi välillä päihtyneiden selviämishuoneenakin. Kun kanakavereiden aiheuttama keinotekoinen sulkasato oli takana ja kanarouva tai -neiti pääsi kaikkein pöyhkeimpänä uusine sulkineen takaisin joukkoon, oli se ensimmäisenä sortamassa vuorostaan porukan heikointa. 

Ehkä se oli joukkokiusaamisen seurausta, että jouduimme viemään kerran tarinan kanan Jyväskylän kaupungin eläinlääkäri Kari Vuorelle, joka lastoitti sen lonkan tai jotain muuta. Mukava oli seurata toipumista sekä tapahtuman jälkeistä ihmisten keskusteluakin. Ehkä se oli A-P Antikainen, joka totesi, että vaikka Katulähetys söi terapeutin, on sekin totta, että kaveria ei jätetä. 

Tätä kirjoittaessa kuuntelen Merikonttikodissanikin poikkeuksellisesti Radio Novaa, jos vaikka vastaisivat heille lähettämääni kysymykseen. Jos näin käy, kerron kyllä. 

perjantai 8. heinäkuuta 2022

Top ten, 10 luetuinta...

Aamulla innostuin pohtimaan päiväkirjanomaisia blogikirjoituksia, joita on osin yksin, osin Päiviksen kanssa syntynyt kymmenen vuoden ajan joka päivä. Melkoinen saavutus mielestäni. Lukijoiden määrältä se ei sitä ole, sillä somemaailmassa luetuimpia luetaan satojatuhansia kertoja. Vertailu edes omien tekstien välillä ei ole helppoa, sillä joku on kirjoitettu vuosikymmen sitten ja joku eilen tai tänään. 

1. Piikkipaikkaa pitää tarina Salla Honkapäästä ja hänen tekemästään työstä romanialaisten katukoirien hyväksi. Salla oli aikoinaan myös yksi Liisan ja minun Jesse huvihevosen hevostytöistä.
2. Pitkään luetuimpana oli Päivis, joka kirjoitti seikkaperäisesti kuinka hän hankki thaimaalaisen ajokortin.
3. Sitten on vuorossa yksi Filippiinien reissuni 30 blogin sarjasta. En tiedä mikä osassa 14 kiinnostaa. Ihmettelin siinä etupäässä vain miksi jotkut ovat sitä mieltä, että länsimaalainen mies ei voi mennä koko maahan kuin seksin vuoksi.
4.-5. Tuusulalaisesta Sjöblomin suvusta kirjoittaminen tuo kiinnostuneita riippumatta siitä mitä kirjoittaa. Juhani on ollut kaverini läpi elämän ja usein olen ihmetellyt kateutta, joka estää näkemästä hänen käsien jäljissä mitään hyvää. Varsinkaan Hyrylän seudun kehityksen hyväksi harva on tehnyt enemmän.
6.-7. Nämä kuuluvat kirjoitussarjaan, jossa esittelimme Duokotiamme Hyvinkään asuntomessuilla joka päivä. Kuukaudessa kävi kodissamme yli 50 000 tutustujaa. Silloin ja yhä sanon, että loppuelämän vieraat yhdellä kertaa.
8. Sitten on jälleen Päiviksen blogi, kun Suomen suurlähetystö piti infotilaisuuden Pattaya Suomi-Seuran tiloissa. Vaikka joku sanoo Seuran olevan sivussa, tämä ja Suomen vaalien äänestystilaisuudet osoittavat, että ehkä emme vaan keksi tarpeeksi vetovoimaista, omaa toimintaa.
9. Päivis pohdiskelee voiko Harrikan satulassa istua hame päällä.
10. Viimeisenä, muttei vähäpätöisimpänä kerron Hyrylän seudun monipuolisista uimapaikoista.

Top ten-lista on kerännyt kolmisenkymmentätuhatta lukijaa. Se on vähän, mutta toisaalta saman verran kuin kotikunnassani on lukutaitoista väkeä. 

torstai 7. heinäkuuta 2022

Vielä vähän Marjut

Eilen kirjoitin yhdestä loistavista työtovereistani. Jokainen heistä olisi kirjoituksen ja vähintään muistelemisen arvoinen. Sitä harrastankin aika usein, sillä perheeni lisäksi päihdetyö oli minulle vuosikymmenet oikeastaan kaikki mitä minulla oli. Niistä molemmista on vain muistot. Mutta kukapa tietää huomista, vaikka aika entinen ei koskaan enää palaa, lauloi Vainio vanhasta salakuljettaja Laitisesta. 

Marjut Jokisesta jäi kirjoittamatta paljon, mutta yö palautti mieleen jotain, jonka haluan jakaa. Jotain, jota en ole ehkä sanonut kenellekään. Hänen ensimmäinen työhuoneensa oli Hyrylässä, entisen legendaarisen kunnanlääkärin talossa. Vieläkin vihlaisee, kun mieleen palaa kuinka Möller tutki minut, pikku natiaisen. Hän käveli selkäni taakse, käski nostamaan kädet ylös ja sanoi isälleni "ottakaa poika kiinni". Sitten hän löi kämmensyrjillään kylkiini ja kyllä 🤬, munuaiset olivat tulehtuneet. Tuli kipulääkettä, penisiliiniä sekä kuukausi ehdotonta vuodelepoa.

Myöhemmin talossa oli toisessa päässä työttömien yhdistys ja toisessa Keski-Uudenmaan A-kilta, jonka tilintarkastajanakin aikani toimin. Järjestöillä oli yhteinen saunavuoro, joka poiki huvittavan yksityiskohdan. Koska kiltatoiminta oli päihteetöntä, ei kiltalaisilla voinut olla saunaolutta. Mutta jos istui lauteilla työttömien yhdistyksen mandaatilla, saattoi olla olutkin 🍺.

Yläkerrassa oli Marjutin työpiste ja ikkuna etelään Tuusulantielle, näin muistelen. Kun talo purettiin, evakoin työhuoneen ikkunanpokan ja annoin sen kunnostettavaksi Sovinto ry:n tai Sininauhasäätiön työllistämisyksikölle. Sen piti olla henkilökohtainen kiitokseni Marjutille. Kun jäin pois työelämästä jäi lasi odottamaan kunnostusta. Sitä se ehkä tekee edelleen, mutta vain muistoissa, sillä luulen, ettei se koskaan päätynyt Marjutille.

Päihdetyön ydin itselläni oli "koteja kodittomille", koska taivasalle ei hevin kykene rakentamaan hyvää elämää saati tulevaisuutta. Vaikka Sininauhasäätiö eikä Jyväskylän Katulähetyskään koskaan ole ollut yhden ihmisen show, sai moni aikanani seinät, joiden sisään saattoi tehdä kodin.

Vain yhden asumisen ja elämisen yhteisön olen päässyt visioimaan puhtaalta pöydältä siten, että rajoitteena ei ole ollut vanhaa rakennusta, sijaintia eikä tontin muotoakaan. Se on kuvan Mutterimaja, jossa Päivis ja minut myös vihittiin. Vaikka yhteisö voi hyvin, on minulla jäljellä siitäkin vain muistoja. Sekä sen pihaan istutettu lahjaomenapuuni. Muistoissa on myös kuinka Päivis toi käsi kädessä Eeki Mantereen laulamaan ravintola Kaiffariin, Asunnottomien yöhön "Tuhansien tähtien hotelli". Eekistä, ravintoloitsija Mennerheimosta, kuten ravintolastakaan ei ole niistäkään kuin muistoja. Eekin hieno biisi kuitenkin elää ja sen voi kuunnella klikkaamalla tästä.

Laittoman tai ainakin luvattoman diaesityksen linkin laulun ympärille on tehnyt yksi Sininauhasäätiön entinen työntekijä. Esityksessä olimme mukana myös Päiviksen kanssa, jotka tekijä lienee ehkä jostakin suuttuneena jossain vaiheessa poistanut.