Sivun näyttöjä yhteensä

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Näin kertoisin Tuusulasta aasialaisille turisteille, osa 1

jormas: Jo monta vuotta on elämässäni vallinnut olotila, etten tee rahan vuoksi mitään. Joka luonnollisesti vaikuttaa siihen, etten myöskään juuri pohdi kuinka sitä ansaitsisin. Vaan pohdin jotain aivan muuta. Kuten esimerkiksi mitä näyttäisin ja kertoisin loistavalla kielitaidollani Tuusulaan tulevalle, bussilastilliselle aasialaisia turisteja.

Haluan kertoa heille puhtaasta luonnosta, yhtä puhtaasta vedestä, mutta myös hiekasta ja sorasta, josta Tuusulan Hyrylä on jo lopetetun varuskunnan lisäksi maankuulu. Mutta ennen kaikkea hiekasta siksi, että sitä tarvitsemme me kaikki ja että Tuusulalla on siitä paljon kokemukseen perustuvaa kerrottavaa. Kuka tarvitsee hiekkaa tiensä tai kotinsa alle, kuka betoniseen rakennukseen, kuka siltoihin ja kuka mihinkin. Suomessa sitä käytetään myös estämään lumisten ja jäisten teiden liukkautta talvisin.

Turistit hakisimme Helsingistä tai Helsinki-Vantaan lentoasemalta. Ensimmäinen kohde on Mätäkivenmäen alla. Siellä pienen, vaatimattoman kivipaasin vieressä kertoisin, että tässä kääntyivät vuoden 1952 Helsingin olympialaisten maratoonarit ympäri. Mitalit matkalta jaettiin Eurooppaan ja Etelä-Amerikkaan, mutta neljäs sija meni teidän kulmille Aasiaan, tarkemmin Etelä-Koreaan.
Jonkun sanan sanoisin myös Tuusulantiestä. Että se ehkä valittiin maratoonarien ja kävelijöiden reitiksi siksi, että se on yksi Suomen ensimmäisistä Helsingistä lähteneistä, päällystetyistä väylistä. Päällysteen se sai 1930-luvulla, joka valettiin sementtisistä laatoista paikan päällä. Vieläkin, monen vuosikymmenen jälkeen siellä täällä pinnoitteessa näkyy kohdat, josta alkoi uusi, muutaman metrin mittainen laatta. Muistaisin myös mainita, että Tuusulanväylä on vanhin Etelä-Suomen pääkaupunkiin Hämeenlinnaan Helsingistä tehty tie. Se tehtiin joskus 1600-luvulla.

Seuraava pysähdyspaikka on Ruotsinkylän kupeessa olevat Metsäntutkimuslaitoksen metsät. Teemme pienen kävelykierroksen hienosti hoidetussa luonnossa, jossa kerron miten valtavan suuri merkitys Suomen metsillä on ilmaan ja sen puhtauteen muuallakin kuin vain meillä täällä villin Pohjolan perukoilla.

Sieltä jatkamme Tuusulantietä entisen Amer-Tupakan tupakkatehtaan pihaan, jossa kerron tehtaan historian lisäksi, että Suomi on maailmassa ensimmäisenä maana kirjannut lakiin tavoitteeksi tupakoinnin lopettamisen kokonaan. Sen aikainen tupakkatehtaan slogan oli: "Yes sir Boston".

Samalla piipahtaisimme katsomassa Amerin kohdalla olevaa muistolaattaa, joka kertoo siitä missä Suomen olympialaisten kävelijät kääntyivät ympäri ja suuntasivat takaisin 25 kilometrin päässä olevaa Helsinkiä. Kerron, että Aasian maihin ei tästä kisasta mainittavaa menestystä tullut, mutta kertomisen arvoista on, että italialainen voittaja taivalsi koko matkan kampa shortsiensa taskussa. Sillä hän kampasi hiuksensa ennen Olympiastadionille tuloaan. Tuumaisin ääneen. että ehkä se oli osa italialaisen miehen hurmaavaa ja kieltämättä charmikasta olemusta. Hyvää mainosta Italialle se oli joka tapauksessa.

Seuraavaksi suuntaamme Keravalle, jonka kerron olevan entistä Tuusulaa Korson, Savion, Järvenpään ja monen muun pienen eteläsuomalaisen radanvarsikylän tai kaupungin lailla.

Keravalla tutustumme Sinebrychoffin juomatehtaaseen, jossa valmistetaan esimerkiksi kaikki Suomessa myytävät Coca Cola Companyn juomat. Kerron, että Coca Cola liittyy jo esillä olleisiin olympialaisiin niinkin, että juuri siellä amerikkalainen juomanvalmistaja tutustutti suomalaiset juomaan lahjoittamalla kisoihin yli 700 000 pulloa Coca Colaa.
Kerron myös, että kansan suussa kulkevan tarinan mukaan silloinen kaupunginjohtaja Pekka Kettunen oli iltaoluella ollessaan oivaltanut, että lähes koko pääkaupunkiseudun veden tuoma Päijänne-tunneli kulkee lähes sadan metrin syvyydessä hänen jalkojensa alla. Hän oivalsi, että jos joku tarvitsee melkoiset määrät puhdasta vettä, niin se on juomatehdas. Sitä hänellä oli tarjota yli sadan kilometrin mittaisen ja halkaisijaltaan kahden metrin putken täydeltä. Niinpä hän suomalaisen sanonnan mukaan luonnosteli tupakka-askin kanteen tarjouksen juomajätille. Että minulla on tarjota teille moottoritie ja junarata, määrättömästi erittäin korkealaatuista juomavettä sekä juomatehtaalle oiva tontti. Näin sanotaan syntyneen tehtaan, joka sijaitsee siis entisessä Suur-Tuusulassa.

Kerron turisteille, että samainen Päijänne-tunneli on laatuaan maailman pisin, joka kulkee myös nykyisen Tuusulan maan alla. Aiheeseen palaamme uudelleen tuonnempana jahka, pääsemme takaisin Tuusulaan. Siitä lisää seuraavalla kerralla.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Lomapäivät alkavat olla vähissä

päivis: Tänä kesänä onkin ollut monta lomaviikkoa, sillä kaikki lomat on pidettävä ennen eläkkeelle jäämistä. Viimeinen viikko seitsemästä lomaviikosta on maanantaina alkamassa. Syyskuun loppuun jää vielä yksi viikko ja muutama päivä vielä elokuussakin pidettäväksi. Ei voi valittaa.

Jotain etukäteen suunnittelematontakin on
tullut tehtyä lomaviikkojen aikana.
Tällaisen ständin virittelin ja maalasin. Se
liittyy suunnitelmaan osallistua ravintola-
päivään elokuussa. Ständiin ripustetaan
mainos myytävästä ruoasta.
Kuten kai useimmilla ihmisillä, minullakin oli ennen lomaa muutamia asioita mielessä, joita olin ajatellut tehdä. Taitaa kuitenkin jäädä sillan kaiteiden pesu ja Merikonttikodin päätyikkunan huonolla maalilla maalatun kehyksen uudelleen maalaus tekemättä. Ei vain ole iskenyt inspiraatio.

Asioiden priorisointi on usein kova sana, ja kannatettava. Turhaan joutuu tuskailemaan, muulloinkin kuin lomalla, kun on tekemättömiä töitä. Monesti ne ovat vielä kaiken lisäksi aika vähän aikaa vieviä, mutta jäävät tekemättä, kun asiaan ei vain tule tartuttua. On palkitsevaa, kun saa jonkun kauan vaivanneen työn tehtyä.

En suoraan sanoen edes tiedä, mihin kaikkeen edellisen kuuden viikon päivät ovat huventuneet. Matkailtukaan ei ole ihan hirveästi. Enkä ole juuri lueskellutkaan, kuten lomalla kuuluu tehdä. Ehkä ei vain ole ollut mieleistä luettavaa.

Perjantaina kävin Hyrylän kirjastossa palauttamassa rajan takaiseen Jääskeen liittyvän kirjan, jossa lopulta ei ollut juuri mitään kiinnostavaa. Joku maininta siellä oli Strandéneista, mutta ei mitään uutta tietoa kuitenkaan. Tulipahan kokeiltua kaukolainaamisen mahdollisuutta pitkästä aikaa. Kyseinen kirja kun löytyi vain Imatran ja Lappeenrannan kirjastoista. Tämä tuli Imatralta seitsemällä eurolla.

Tuolla samalla kirjastokäynnillä keksin kuitenkin lainata Kyllikki Villan päiväkirjoihin liittyvän, hänen tyttärensä Saaran toimittaman kirjan. Sepä sitten onkin niin kiinnostava, että en melkein malttaisi laskea sitä käsistäni.

Olen ihastunut nyt jo edesmenneen Kyllikki Villan teksteihin. Tai ehkä tarkemmin sanottuna tarinoihin reissuista, joita hän teki pääasiassa erilaisilla rahtilaivoilla matkustaen. Villa yhdisti mielenkiintoisella tavalla työn ja huvin. Harmikseni lainasin ostamani Vanhan rouvan lokikirjansa tuttavalle, joka ei pyynnöstäni huolimatta ole palauttanut kirjaa. Voisin nimittäin lukea sen vielä kerran uudelleen. Olen sen sortin lukija. Jos oikein mieluinen kirja osuu käteen, saatan lukea sen uudelleen. Joitakin kirjoja olen varmaan lukenut kolmeenkin kertaan.

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Ravintola Helmi, viihdepäällikkö Poju ja osaomistuskoira Niilo

jormas: Ravintola Helmi on viihtyisä Suomi-Ravintola, joka sijaitsee Thaimaassa, Jomtien ytimessä pääkadun varrella ja rannan läheisyydessä. Paikka on pärjännyt myös matkoja myyvien nettifirmojen vertailuissa.

Ravintolasta saa Suomi-ruokia, maukkaita pihviannoksia, erinomaisia hot wingsejä. Ja kun jano yllättää, sieltä saa myös kylmiä/kuumia drinksuja sekä aitoa Hartwallin lonkeroa. Annoksia, mitä ne milloinkin lienevätkään, on myös mahdollista saada mukaan.

Ravintolassa näkyy televisiosta Suomi-kanavat, lisäksi on laaja Suomi-karaoke kappalelista, loistava äänentoisto ja iso screeni. Siellä järjestetään erilaisia teema-iltoja kuten bingo, visa-illat, toivemusa-illat yms. Mahdollista on järjestää syntymäpäiväjuhlia sekä yksityistilaisuuksia omalla porukalla private-tilassa, jonne on mahdollista saada myös karaoke.

Poju, ravintola Helmen viihdepäällikkö
Kuppilaa isännöi ja emännöi oiva isäntä Petri Repo vaimonsa ja Poju-koiransa kanssa. Poju toimii myös ravintolan viihdyttäjänä. Isäntä on tullut minulle tutuksi Jomtienilla. Tutustuttuamme huomasimme meillä olevan enemmänkin yhteistä tartuntapintaa Manne TV:n Santerista ravintola Kaiffarin Kaj Mannerheimoon. Kelpo kavereita kaikki. Mukavaa ja arvokasta on, että Petri tukee myös Thamaassa koirien parissa tehtävää vapaaehtoistyötä

Ensi kautena ja tietty sen jälkeenkin Ravintola Helmi löytyy puolet suurempana 100 metriä lähempänä rantaa. Ja silloin tietysti palveluiltaankin entistä monipuolisempana. Mutta entinen Helmikään Petrin kuppilana ei lakkaa olemasta. Suomalainen, Thaimaata henkivä viidakkorumpuni nimittäin kertoo, että entiseen paikkaan tulee "Peten pizzeria". Pizzamestan nimen tempaisin hatusta, mutta hyvä näin, sillä suomalaishengessä palveluja tarjoavia yrityksiä on tuskin koskaan liikaa.

Osaomistuskoira ja poikamies Niilo
Tänään olin päiviksen kanssa tutustumassa Hyrylässä ensimmäistä päivää auki olleeseen jättikirppikseen ja vähän muuhunkin. Siitä tietoa löytyy tästä. Joka tapauksessa syrjäkorvalla kuulimme, kun vieressä keskusteltiin, että koira on Thaimaasta ja ensimmäistä kertaa Suomessa. Ja kun katsoimme, kysyi päivis, että ei kai vaan koira ole Poju? Kyllä vain, ravintola Helmen viihdepäällikköhän siinä oli "vieraan talutuksessa" koko persoonansa voimalla.

Meidän osaomistuskoira Niilo oli sangen innoissaan uudesta thaimaalaisesta ystävästään. Jopa siihen malliin, että alkoi ilmetä tarvetta ratkaista kuka näyttää koiramaailmassa kaapinpaikkaa Suomessa. Thaimaalainen mamukoira vai tuhansien tarinoiden tallinnalaisen katukoiran jälkeläinen.

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Kesäinen heinäkuun loppu

päivis: Kesäisiä säitä näyttäisi jatkuvan vielä useammankin päivän ajan. Ennusteiden mukaan päivälämmöt ovat vähän yli 20 asteen tuntumassa. Äsken televisiossa meteorologi kyllä käytti sanontaa, että "hätyytellään hellerajaa". Se tosin taitaa tapahtua jossain muualla kuin meillä etelässä. Ja ihan pelkkiä sadepäiviäkään ei ilmeisesti ole luvassa. On siis juuri sellaisia säitä kuin Suomen kesältä sopii odottaakin.

Viimein viime yökin oli suhteellisen lämmin. Näin oletan, sillä aamulla ilma oli varmaan jossain 15 asteen paikkeilla. Pari yötä olemme nukkuneet Matkakodissa ilman, että patteri on ollut päällä. En tiedä, miten teltoissa yöpyvät tarkenevat. Samaa muistan miettineeni viime kesänä, kun silloinkin enimmäkseen nukuimme Matkakodissa ja patteri piti öisin laittaa päälle.

Mustikat eivät ole vieläkään alkaneet kunnolla kypsyä. Lämpimimpinä kesinä olisin jo kerännyt monena päivänä mustikoita aamujogurttiin. Nyt olen pari kertaa käynyt silmäilemässä vakiomustikkapaikkaani laihoin tuloksin. Tosin kasvihuoneen seinustalla hoitamaton mansikkapenkki antaa aina muutaman kypsän marjan. Huomiselle niitä ei montaa ollut, sillä eilen illalla kävin aamupuuroon poimimassa kaikki vähänkin syötäväksi kypsyneet marjat.

Jokilampien vesi ei sekään ole vielä ollut kovin kesäinen. Lammessa ei uimassa käydessä tee mieli jäädä lilluttelemaan veteen. Jostain syystä Laukaassa vesi oli lämpimämpää kuin täällä etelämmässä.

Ehkä yksi tämän kesän (tai varmaan muinakin vuodenaikoina) lähes päivittäinen asia ovat olleet tuulet. Kun tuulee, se tuntuu aina olevan kova. Usein kyllä voimme Jokilammen laiturilla katsella tyyntä vettä. Lammen vesi tosin ei lainehdikaan samalla tavalla kuin järvi tai meri.

torstai 27. heinäkuuta 2017

Tekemätöntä tehtäväksi uudella tavalla

jormas: Espoon kaupunki ja Omnia ovat mukana kesäkuusta joulukuuhun kestävässä kokeilussa, jossa vastavalmistuneille ja työtä etsiville nuorille tarjotaan pieniä työtehtäviä, joihin vakituisilla työntekijöillä ei välttämättä ole aikaa. 

Keikat vaihtelevat kahdesta kuuteen tuntiin. Tarkoituksena on antaa nuorille valmiuksia työelämään, sillä pätkätöitäkin voi olla monesti hankala löytää ilman aiempaa työkokemusta. Samalla nuorelle tarjoutuu mahdollisuus kokeilla pienellä kynnyksellä erilaisia töitä, eikä tarvitse esimerkiksi leikata ruohoa kuutta viikkoa putkeen.

Kokeilussa työnantajan ja työntekijän välikätenä toimii Work Pilots -yritys, jonka mobiilisovelluksen kautta nuori voi hakea pätkätyökeikkoja. Työkeikan voi ilmoittaa mikä tahansa yritys tai kotitalous.

Keikkatyöntekijän palkkaava yritys maksaa palvelulle yhdestä työtunnista 16 euroa, josta työntekijälle jää ennen veroja 10 euroa tunnissa. Työntekijä toimittaa tilinumeronsa, henkilötunnuksensa ja verokorttinsa palveluun, jonka jälkeen rekrytointi etenee ilman erillistä paperisotaa. Työnantaja voi tarkastella palvelun kautta, millaista palautetta työntekijä on saanut aiemmista työkeikoistaan.

Viime vuonna avattu palvelu toimii tällä hetkellä Suomessa 20 kaupungissa ja sillä on yli 10 000 rekisteröitynyttä käyttäjää. Vaikka palvelua on markkinoitu ensi kädessä nuorille ja työttömille, yläikärajaa ei ole. Palvelu sopii hyvin myös eläkeläisille, joilla on pieni eläke ja virtaa tehdä lyhyitä työtehtäviä.

Eläkeläisille ja heidät palkkaaville yrityksille Tuusula voisi toimia oivana pilottina. Päin vastoin kuin nuorten kohdalla, jotka tarvitseva työkokemusta, pitkä työuran tehneillä ajatus kääntyisi määrätyllä lailla päin vastoin. Yritys saisi käyttöönsä kokemusta ja kenties oivia, vuosikymmenten aikana hioutuneita työkäytäntöjä. Eläkeläinen saisi kaipaamaansa lisätuloa ja arkeensa sisältöä, jossa voisi jakaa osaamistaan sekä kokea olevansa hyödyllinen yhteiskunnan jäsen. Kyseessä olisi eräänlainen käänteinen mentorointi.

Tuusulassa ajetaan sisään uutta hallintomallia, jonka ydin on pormestari ja kaksi "apulaispormestaria". Olisiko tässä eväitä kolmannen sektorin toimijoiden, yhdistysten, eläkeläisjärjestöjen, yritysten, yksityisten palvelua tarvitsevien kuntalaisten ja kunnan väliselle uudelle yhteistyölle, joka antaisi jotain merkittävää myös valtakunnan tasolle?

Elämä on opettanut, että sellaiset hankkeet, joissa ei ole häviäviä osapuolia, menestyvät parhaiten. Olisiko tästä sellaiseksi?

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Onko Viro vegaaninen?

päivis: Suomessa vegaaninen ruokavalio on kovasti nostanut päätään. Ainakin näin minusta tuntuu. Tietysti voi olla kyse siitä, että olen vain itse kiinnittänyt asiaan enemmän huomiota. Totta kuitenkin lienee, että esimerkiksi vegaanisten ravintoloiden määrä on varsinkin eteläisessä Suomessa lisääntynyt.

Bliss on hauskasti sisustettu
paikka, jossa tehdään muutakin
kuin syödään.
Ehkä hieman yllättävää on, että myös Virossa, tai ainakin Tallinnassa, näyttää olevan meneillään samanlainen boomi. Jos ei olla ihan vegaaneja, niin kasvissyöjiä kuitenkin. Tallinnassa ei enää tarvitse hakemalla hakea kasvissyöjälle sopivaa ruokapaikkaa. Helpotusta on oletettavasti tullut myös vegaanien eli kaikesta eläinperäisestä ruoasta kieltäytyvien elämään.

Minulla oli tällä Tallinnan-matkalla kaksi tavoitetta. Piti päästä näkemään kevätkesästä rautatieaseman taakse avattu uusi Balti Jaama -tori ja käydä syömässä päivittäin noin sata erilaista vegaanista ruokaa tarjoavassa ravintola Blississä. Torille olisi voinut mennä jalkaisinkin, mutta Mustamäentien varteen Blissille päästäkseen olisi tarvittu vähintään bussia. Siksi oli hyvä, että matkailimme Vespalla.

Balti Jaama Turgi on näkemisen arvoinen paikka. Se sopii myös nälkäisille vegaaneille, sillä kauppahallimaisessa, useammassa kerroksessa olevalla torilla on ainakin yksi vegaaniravintola (pieni tosin) ja toinenkin kehuu tarjoavansa normiruoan lisäksi vegaanista syötävää.

Tavanomaisten tori- ja kauppahallituotteiden lisäksi Balti Jaamalta löytyy myös ruohonjuurimainen liike. Siellä kiinnitin huomiota irtomyytäviin pesuaineisiin. Meillä se ei enää onnistu, sillä Suomessa Turvallisuus- ja kemikaalivirasto on kieltänyt tämän turhaa muovin käyttöä vähentävän tavan hankkia tiski- ja muita pesuaineita. Jospa jatkossa kaljakärryjen vetäjien lisäksi kärryjen kanssa eteläisestä ulkomaankaupungista palailevat myös ympäristöstä huolehtivat ihmiset.


Torin yläkerrasta muun muassa käsityö- ja antiikkiliikkeiden joukosta löytyy
kirpputorikin. Ihan ensi silmäyksellä sitä ei kirppariksi huomannutkaan.
Ja mitäpä muuta löysinkään Tallinnasta? Löysin verkkokassin. Niitä myi yksi kauppahallin vihannesmyyjistä 2,5 euron hinnalla.

Edellisen vastaavanlaisen, pieneen tilaan mahtuvan ostoskassin ostin Tallinnasta joskus 1980-luvun alussa. Se on vieläkin ehjä, kovasta käytöstä huolimatta, mutta niin hyvässä tallessa, etten ole sitä vähään aikaan nähnyt. Entisen Neuvostoliiton aikana näitä kasseja kutsuttiin jos jotain sattuisi löytymään -kasseiksi. Verkkokassissa on ainoastaan yksi ongelma. Jos siihen pakkaa vaikka pienen hammastahnatuubin, se luiskahtaa läpi liian suuresta verkon aukosta.

Torin vegaanista ruokatarjontaa ei tänään tullut testattua, sillä olimme päättäneet syödä paluumatkalla laivan buffetissa. Aika hienolta tuntui, kun sielläkin oli tarjolla monenlaisia kasvisruokia. Ehkä osa oli vegaanistakin.

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Pirita Beach Apartments

jormas: Eilen tosiaan karautettiin rapakon taakse Tallinnaan skootterilla. Sen vienti suuntaansa on edullista ja lienee parin kympin paikkeilla. Hinnalla saa helppoutta, kun ei ole ramppi- eikä muitakaan kävelyjä laivaan eikä pois. Sen kuin ajaa lautalle ja sieltä suoraan vaikka aivan Piritan loistavan uimarannan keskellä olevan hotellin pihaan.
Kelitkin suosivat, joten mikä oli pulahtaessa ilta-auringon laskiessa hienohiekkaisen rannan Suomenlahteen.

Kun aamusta käytimme vain alle pari tuntia merimatkaan, jäi päivään aikaa moneen muuhunkin. Osan käytimme shoppailuun, joka ei meillä tarkoita ollenkaan aina minkään ostamista. Kunhan katselemme kaikkea tarpeetonta. Nyt kuitenkin haaviin jäi kolmet, bambusta tehdyt alushousut. Ja sitten käsityönä tekemääni, Jokilaakson Merikonttikotimme unisiepparin verkkoon tarttui ensimmäinen paha uni. Pienen pieni valkoinen lintu, joka lentäessään kantoi sirppiä ja vasaraa.
Syömässä kävimme Tallinnassa. Missäpä muualla kuin merikontista tehdystä ravintolassa. Kanan siipiä ja ranskalaisia sekä puoli litraa Fantaa. Terveellistä ja luontoystävällistä siis.

Blogitekstini jää mittapuuni mukaan lyhyen läntäksi, sillä mukana reissussa ei ole tällä kertaa tietokonetta lainkaan. Vaan kämmeneen mahtuva älylaite , jolla voi soittaa ja johon ei kuitenkaan juuri puheluja tule.

Paitsi eilen, kun Tuusulan apulaispormestari soitti, että mitäpä, jos hän pistäytyisi Jokilaaksossa, jos kaivettasiin pari aikoinaan esittämääni ideaa naftaliinista. Toinen liittyy merikonttikoteihin ja toinen työllistämiseen ja ympäristön fiksaamiseen. Niistä kerron joskus lisää.

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Viimeinkin sää suosii Tallinnan-reissua

päivis: Kyllä se on nyt todeksi todettu, että kesän säät ovat olleet kehnot. Pitkästä lomastani huolimatta millään ei ole löytynyt kolmea lämmintä ja sateetonta päivää, jotta olisimme voineet mennä Vespalla Tallinnaan. Mutta nyt tärppäsi. Laivaliput ja hotelli on viimein voitu varata.

Olemme kerran aikaisemminkin olleet Vespalla Tallinnassa. Myös polkupyörillä olemme siellä käyneet. Kaksipyöräinen, niin kuin autokin, antaa mahdollisuuden pyöriä vähän laajemmalla alueella kuin vain Vanhassa kaupungissa ja sen laitamilla. Tosin kaupungissa voi helposti kulkea esimerkiksi ratikalla. Joskus ennen taksia käyttivät Tallinnassa nekin, jotka kotimaassa eivät sellaisen kyytiin raaskineet kuin hätätilassa hypätä. En tiedä, käyttävätkö edelleenkin.

No ei ole paha taksin hinta vieläkään: 40 senttiä kilometri. Ainakin
jos tämän pirssin kyytiin hyppää.
Vespalla meno liittyy haja-asutusalueella asumisen vaikeuteen. Kun aiemmin asuimme Helsingissä Mäkelänkadulla, Tallinnaan saattoi lähteä vaikka täysin spontaanisti. Nyt pitää ensin miettiä, miten täältä pääsisi satamaan ja laivalle ilman, että pitää tilata taksi tai on kinuttava joku tuttu heittämään tai on jätettävä auto kalliiseen satamaparkkiin. Bussi ei täältä lähtiessä ole vaihtoehto. Ei varsinkaan aamulla.

Mutta onneksi on Vespa.

Tallinnassa oma ajoneuvo pitää tietysti myös pysäköidä johonkin. Keskustan hotelleista harvalla näyttää olevan parkkipaikkoja. Joskus olemme kyllä onnistuneet pysäköimään auton ilmaiseksi Viru-hotellin nimetyille paikoille, mutta sitä mahdollisuutta ei ilmeisesti enää ole. Mutta Tallinnassa onneksi löytyy mukavia hotelleja vähän keskustan ulkopuoleltakin. Niissä on pihaa ja tilaa pysäköidä.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Koiranläjä on kestosuosikki

jormas: Facebookissa on muutamia taattuja aiheita, joihin löytyy intohimoisia keskustelijoita. Yksi niistä on suomalaisten porsasmainen roskaaminen ja pää- tai sivutuotteena koirien läjät. Aivan oma keskustelijoiden joukko on pieni älämölö-porukka, joka vaahtoaa siitä, kun kunta ei tee sitä eikä tätä. Itse he eivät ole valmiita laittamaan tikkua ristiin. Jos heille kertoo ehdotuksia, saa helposti vastauksen, että kaikki eivät ole kuin sinä ja kaikilla ei ole aikaa ja muuta kiemurtelua, jotta itse ei tarvitsisi tehdä mitään. Jokaisella meillä on kuitenkin sama tuntimäärä vuorokaudessa, jonka käytöstä ja priorisoinneista päätämme aivan itse.

Itse en haluasi viettää tuntiakaan epäsiistissä ympäristössä ja sen siistimiseksi olen valmis myös tekemään jotain. Mutta joillekin roska-astia ei ole koskaan oikeassa paikassa tai sitä ei ole lainkaan. Tämän todenperäisyyttä selvittääkseni kuljin Riihikalliosta Hyrylään Ruotsinkyläntietä ja tulin takaisin Tuusulanväylän molemmin puolin. Ja laskin tukkimiehen kirjanpidolla roska-astioita, joita reitin varrella oli enemmän kuin päiviksellä ja minulla sormia ja varpaita.

Mikä siis aidosti mättää? Että jos roska-astiaa ei satu olemaan juuri siinä missä karkkipussin sisältö loppuu tai koira tekee tarpeensa, ei eväitä ole sen vertaa, jotta saisi kuljetettua roskansa lähimpään astiaan. Vaan netistä saan lukea, että kilometrikaupalla kuljetin niitä mukanani eikä jäteastiaa missään. Näillä ihmisillä on aivan eri mittanauha kuin itselläni. Tai sitten he asuvat jossain Tuusulan sijaan tiettömien taipaleiden takamailla.
.
Marmatuksen lisäksi olisi aidosti ympäristöstään huolta kantavalla hyvä olla muutakin sanottavaa kuin kunnan haukkuminen. Tai peräti ehdotettavaa. Tässä yksi. Jokainen tietää, että vakituisessa tai tilapäisessä kodissa on pihapiirissä tai portinpielessä jäteastia. Kerros- ja rivitaloissa useitakin. Kun kysyn ihmisiltä, että keneltä olisi pois, jos näihin jäteastioihin voisi satunnainen kulkija pudottaa koirankakkapussinsa tai tyhjäksi tulleen pastillirasiansa, saan otsan kurtisteluja osakseni sekä kummallisia katseita. Että onpa outo tyyppi ja vähintään yhtä outo ajatus.

Mutta onko se sitä? Miksi jokainen roska-astian haltija ei voisi avata, jos ei kotinsa ovea, niin roska-astian kannen kuitenkin? Ja osallistua oivalla tavalla oman kotiympäristönsä siistinä pitämiseen. Ymmärrän, että satamaan vievä ehdotus ei voi tulla naapurin koiranulkoiluttajalta, vaan talolta tai taloyhtiöltä. Kuka näyttäisi mallia? Mutta koiranomistajatkin asuvat jossain. Voisivatko he olla aloitteellisia oman kotinsa roska-astioiden suhteen?

Pätkän pitemmällekin voi ympäristön siisteydessä mennä. Jonkun kerran olen kirjoittanut kotimme sillanpielessä olevasta astiasta, jonka olemme hommanneet yön hiljaisuudessa autossa lempiville nuorille, joella kalastaville, rannassa grillaaville sekä itseään ja koiriaan uittaville ulkoiluttajille.
Jotta taloudellinen taakka ei olisi meille eikä muille liian painava, on vastuuta jaettu, kuten roska-astian tekstistä voi lukea.

Mutta ehkä koko nettikeskustelussa ei pohjimmiltaan olekaan kyse siisteydestä, vaan ihmisistä, joiden sisäinen minä on kieltänyt olemasta tyytyväinen. Elääkseen enemmän tai vähemmän raahautumalla huomiseen, on joka päivä jossain vaiheessa pakko olla huonolla mielellä.

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Harmaahaikara ja hauki

päivis: Hankimme alkukesästä laiturin ja perustimme uuden uimapaikan Jokilammelle. Siellä on tullut käytyä lähes joka päivä, yleensä parikin kertaa päivässä. Kylmä sää ei ole estänyt uimasta. Oikeastaan vain sateella pulikointi on jäänyt väliin.

Menemme yleensä laiturille rantapolkua pitkin ja palaamme rantabulevardiksi
kutsumamme reitin kautta. Luonnon vihreys on nyt parhaimmillaan.
Uimareissuilla ja laiturilla istuskellessa tulee seurattua luontoa. Jälleen tänä kesänä olemme voineet nähdä harmaahaikaran lentelemässä Jokilammen yllä. Sillä on myös vakiopaikka Strandölle menevällä siltarakennelmalla. Siellä se tänäkin aamuna istuskeli. Sattumalta kiikarit olivat mukanamme, joten pääsimme tavallaan katselemaan sitä vähän lähempää. Komea lintu.

Olemme päätelleet, että haikara on yksineläjä. Puolisoa emme sillä ole ainakaan nähneet. Ilmeisesti se on kuitenkin päättänyt pitää Jokilammen tienoota kesäkotinaan. Ehkä se joku kesä vielä ilahduttaa meitä haikaralapsillakin.

Kun istumme laiturin päässä, jaksan joka kerta ihmetellä pienten kalojen määrää. Lammella on ilmeisesti aivan valtava määrä kaloja, sillä tuskin laiturin vieressä uiskentelevat ovat ainokaisia. Aivan pienten kalojen lisäksi näkösällä on aina vähän isompiakin kaloja, mutta nekään eivät ole sinttejä suurempia.

Myös lokit, tiirat, ja mitä niitä onkaan, tarkkailevat kaloja. Tänä aamuna joku lintu oli juuri ennen meidän uimareissuamme nauttinut aamupalan laiturilla. Jäljellä oli vain märät jäljet ja kalasta syömättä jääneet suomut.

Eilen meidät yllätti hauki, joka viipyili aivan laiturin päässä. Näytti siltä, että se halusi hetken ihmetellä vedenlämpömittariamme. Ehkä sekin on huomannut, että tänä kesänä vedet ovat olleet tavanomaista kylmemmät. Pintaveden lämpöä osoittava mittari on vain harvoina päivinä näyttänyt 20 astetta. Varsinkin aamuisin lukema on 15 paikkeilla.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Elämää Jokilaaksossa

Pihastamme etsivät ruokaa muutkin kuin kotikissat
jormas: Jokilaaksossa ja sen ympärillä vaikuttavan Elämän tähden ry:n keskeinen tehtävä on ihmisten, eläinten ja kasvien elämänlaadun parantaminen. Jokilaakso onkin eräänlainen kaiken elämän keidas ja suojasatama, jossa ei hevin lähde henki Himalajan balsamilta, supikoiralta eikä kyykäärmeeltäkään. Kyyn heitän haarakepillä Purolampeen niin monta kertaa, että oppii uimaan vastarannalle. Pihakanejamme tappava, naapurin irrallaan vaaniva kotikíssakin saa vain kyytiä, vaikka ansaitsisi ehkä enemmän. Tai oikeastaan sen omistajat. Voi ollakin, että opettelen pyydystämään kissoja ja vien ne Onnentassuun, tai minne Tuusulan löytöeläimet sitten kuuluvatkaan.

Tämän kesän uusia juttuja on ollut opetella pitämään eläinten sopeutumisvalmennuskursseja. Se tarkoittaa luonnosta huostaan otettujen, usein orpojen poikasten tai loukkaantuneiden eläinten palautusta takaisin sinne minne kuuluvatkin.
Pari siiliä valmennuksen kävikin jo läpi. Tosin ei kurssia aivan loppuun, sillä ne karkasivat luontoon kesken kurssin. Peltojäniksiä rinnakkaiskurssilla oli kolme, joista yksi oli heittää henkensä. Heikolle hapelle valmennuksessa joutunut Pikku-Myy toimitettiin intensiivihoitoon Eläinten vapautusringin toimesta. Sen toiminnasta ja big bossista voit lukea tästä.
Toinen vapauteen lähteneistä pikku jäniksistä jäin luonnon sijaan pihapiiriin. Pihakanipariskunta ei katsonut uutta tulokasta suopein silmin ja ajaakin sitä milloin mihinkin suuntaan. Mutta eilen oli tahti toinen, kun pihaan ilmestyi kaksi melkein metsäkauriin kokoista rusakkoa. Ehkä ne tulivat turvaamaan pikkuisen pihajäniksemme illanviettoa. Eipä näkynyt pihan kuninkaina tai kuningattarina itseään pitäviä kaneja eikä kylän kissojakaan.

Mintulle toivotamme hyvää elämää
Kasveistakin riittäisi kertomista vaikka kuinka, kun vaan tietäisi niistä enemmän. Tässä kuitenkin jotain. Sijansa on mamu-kasveista meillä saanut esimerkiksi karhunköynnös, jättibalsami ja lupiini. Samoista reviireistä taistelevat muun muassa nokkonen, maitohorsma ja erilaiset ohdakkeet. Niiden ikuista sotaa katsellessani olen usein ihmetellyt ihmisen erinomaista viisautta. Tielaitos istutti lupiinia tienvarsille estämään eroosiota, luonnonsuojelijat kitkevät sitä ja kirjanoppineet syyllistävät rahvasta, joka on päästänyt vieraslajeja puutarhastaan karkuun.
Ehkä tähän joukkoon kuulumme mekin, sillä eilen saimme Espoossa asuvilta naapuritontin omistajilta ja mehiläistarhaajilta lahjoituksen: maa- artisokan ja minttun taimia. Illalla istutimme ne kisaamaan nokkosten ja paukkupalsamien kanssa samoista kasvupaikoista.

Tähän blogiaiheeseen liittyvä lyhyt, hyvä kirjoitus tämän päivän Hesarista löytyy tästä.

torstai 20. heinäkuuta 2017

Kukapa ei rakastaisi Tuusulaa?

päivis: Liityin tänään Facebook-ryhmään nimeltä We love Tuusula. Uskon kuitenkin, että Tuusulaa rakastavia on aika tavalla enemmän kuin tuon ryhmän (tällä hetkellä) 365 jäsentä. Kukapa ei rakastaisi Tuusulaa?

Tuusula on tullut elämääni vasta Jorman myötä 2000-luvun alkupuolella. Toki jo sitä ennenkin tiesin kunnasta jotain. Esimerkiksi sen, että suuri joukko suomalaistaiteilijoita oli 1800- ja 1900-luvun vaihteessa perheineen valinnut Tuusulan Rantatien asuinpaikakseen. Olin käynyt Rantatiellä opiskeluaikana. Myös Ainolassa käynti kuului taidehistorian ekskursioon. Tiedostin silloin, että Tuusulassa on jotain sellaista, jota ei mistään muualta löydy.

Seuraava muistikuva Tuusulasta liittyy johonkin ympäristöaiheiseen seminaariin Jyväskylässä 1990-luvulla. Siellä yksi luennoitsijoista kertoi asuvansa Tuusulassa. Hän totesi, että huolimatta autottoman hankaluudesta päästä Tuusulasta työpaikalle Helsinkiin, hän ei halua muuttaa kunnasta mihinkään. Silloin jäi ymmärrys, että Tuusulassa ei ole kovin kummoiset julkisen liikenteen palvelut.

Vähitellen olen oppinut tietämään kunnasta muitakin asioita. Esimerkiksi sen, että aivan kotikylämme uumenissa virtaa Päijänne-tunneli, joka kuljettaa vettä helsinkiläisille ja kenties muillekin pääkaupunkiseudun asukkaille. Kartasta olen nähnyt, missä kohtaa Myllykylän alla tunneli kulkee.

Lentokoneetkin nousevat ja laskeutuvat kunnan yllä sieltä täältä. Se on minusta osa Tuusulan imagoa, mutta jostain syystä sitä pidetään lähinnä harmillisena haittana. Voin kuvitella, miten lentokonebongarit olisivat innoissaan, jos ymmärtäisivät tulla Myllykylään kokemaan, miltä yläpuolella laskeutuvan lentokoneen "jälkipoltto" kuulostaa. Epäilen, että samaa ei monessa muussa paikassa pääse kokemaan.

Monta muutakin mielenkiintoista, mutta laajemmin tuntematonta asiaa Tuusulasta varmasti voisi nostaa esiin. Asukkaita kiinnostavat asiat ovat monesti samoja, jotka kiinnostavat myös turisteja. Ja päinvastoin. Pitäisi vain rohkaistua kaivamaan asioita vähän pintaa syvemmältä. Kunnassa ennen itsenäisyyttä ja miksei vielä senkin jälkeen vahvasti vaikuttanut venäläisyyskin olisi mielenkiintoinen näkökulma, jolla Tuusulaa voisi nostaa esiin. Kuinka moni esimerkiksi tietää, että täällä on vanha venäläinen hautausmaa?

Tai miksei tietoa siitä, että Helsingin Olympialaisten maratoonarit ja kävelijät kävivät kääntymässä Vanhan Tuusulantien varrella, hyödynnetä millään tavalla? Kyllä kai jossain muualla tylsempiäkin asioita esitellään turisteille. Tosiasia on kuitenkin, että mistään muusta suomalaisesta kunnasta ei löydy vastaavaa.

Keravalla on karvanopat ja kolmisenkymmentä muuta Kerava-tuotetta. Kai Tuusulallakin voisi olla jotain vastaavaa. Vaikka T-paita, joka kertoisi tästä ainutlaatuisesta maratoonareiden kääntöpaikasta. Tai jos joku jauhopeukalo vaikka kehittäisi äsken mainituille lentokonebongareille maistuvan jälkipoltto-piirakan. Niitä voisimme sitten myydä Myllykylään sankoin joukoin kylälle kokoontuville bongareille. Kahvin kera tietenkin. Jostainhan itäsuomalainen lörtsykin on joskus saanut alkunsa.


Kävin tänään Tuusulan kädentaitajien toritapahtumassa Hyrylässä.
En ehkä katsonut riittävän tarkasti, mutta silmiini ei kuitenkaan
sattunut ainuttakaan Tuusula-tuotetta.
Tuusula ei ollut minulle rakkautta ensi silmäyksellä, mutta jonkinlaista kiintymystä olen nykyiseen kotikuntaani vähitellen alkanut tuntea. Sen tietää ainakin siitä, että seuraan mielenkiinnolla kunnan tapahtumia. Varsinkin asioita, jotka vaikuttavat siihen, että Tuusula voisi tuntua maailman parhaimmalta paikalta asua. Näinhän aina sanotaan, kun halutaan korostaa omaa kotiseuturakkautta.

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Merikonttikoti, joka sai nimekseen Duokoti

jormas: Duokodistamme olemme vuosien saatossa julkaisseet varmasti montakin eri tarinaa. Viime yönä, kun Nukku-Matti oli vienyt unihiekan silmistäni jonnekin, ehkä enemmän tarvitsevalle tai sitten vain omaan käyttöönsä kesäyöhön, päätin aamulla ottaa jonkun valokuvan Merikonttikodistamme sisältä, lisätä jokaiseen otokseen jonkun sanan ja jakaa ne täällä.
50 neliön kodissamme on kolme ovea. Kuvan perällä on eteisen ovi. Vasemmalla Ikeasta palasina ostamme vaatekaapit. Niiden paikalla Hyvinkään asuntomessuilla oli esiteltävänä seinästä alas laskettava vuode. Seinällä on myös taulu Irwin Goodmanista ja minusta joskus Rentun Ruusun jälkeen. Kuvan on ottanut Mona Mannerheimo kodissaan Tuusulan rantatiellä. Sen vieressä on presidentti Tarja Halosen ja pääministeri Matti Vanhasen allekirjoittama asiakirja, jossa minulle myönnettiin sosiaalineuvoksen arvo. Etualan pakastin on täynnä alkukesästä keräämäämme mahlaa. Sitä mukaa, kun se tyhjenee, se täyttyy päiviksen luonnosta keräämillä marjoilla.
Kylpyhuoneessa on yksi kolmesta Jokilaakson ekokäymälästä. Mulltoa kompostoi kaiken wc-jätteen. Kun löysimme Tuusulanjoen toisella puolella olevan hevoshaan ja niityn vierestä luonnonlähteen, on suihkukaapin täyttänyt sieltä ympäri vuoden hakemamme juomavesi. Lähde sai meiltä nimen maanomistajan mukaan "Johanssonin lähde". Suihkussa käymme Duokodin vieressä olevassa Saunakontissamme. Etukulmassa näkyy myös palanen pesukoneesta, joka pesemisen lisäksi kuivaa pyykin.
 Makuuhuoneessamme on kaiken kattava parvisänky. Nukkumisen lisäksi siellä mahtuu juomaan oivalla tavalla aamukahvit ja lukemaan paperisena paikallislehti Keski-Uusimaan. Mukana nukkumaan mennessä on aina matkapuhelin, sillä vuode on yksi vanhuusmittareista. Kun ensi kerran joudumme soittamaan apua päästäksemme alas, siirrymme kerroksista maanpinnalle nukkumaan.
Keittiön kaapiston on tehnyt oiva mies, Erkki Kinnunen, joka on sisustanut myös monta ravintolaa Suomessa. Vaikka kotimme on yhteinen, on kuvan keittiö selkeimmin meistä toisen. Keittiö koneineen onkin varsin hyvin varustettu tiskikoneineen ja lämmöntalteenottojärjestelmineen. Keittiö on päiviksen valtakunta, jossa hän loihtii toinen toistaan parempia herkkuja. On keittiössä tilaa myös alkoholittomalla oluelle ja HK:n Siniselle.
 Olohuoneessamme on koko leveyden mittainen lasitettu seinä sekä tammijakkarat. Ne on tehty tammesta, jonka istutin isäni kanssa aivan pienenä taimenena yli puolivuosisataa sitten. Niiden keskellä on myllynkivestä tehty olohuoneen pöytä. Olen luvannut pöydän sille, joka kantaa sen yksin kulkuneuvonsa kyytiin. Seinällä on muun muassa thaimaalaisen katutaitelijan meistä maalaama muotokuva. Lasin toisella puolen on mitä erilaisemmille Suomen eläimille kattamamme lounaspöytä.
 Kuvan perällä on pääoveksi kutsumamme ovi. Sen vieressä on puolivaraava takka, jossa on puoli tonnia vuolukiveä. Pariin vuoteen emme juuri ole muuta lämmitysmuotoa käyttäneet. Seinällä on varmasti yksi Suomen komeimmista mekaanisista käkikelloista, joka laulaa muutakin kuin kukkuu. Sen vieressä on kenties tyyliini sopiva, entisen mielisairaalaan tai muun laitoksen keinotuoli, jonka työtoverini kunnostivat minulle lahjaksi. Kiikussa on pari laattaa. Toisella lukee "Vain eläkeläisille" ja toisessa "Sammal Soini".
 Makuuhuoneemme alapuolella on työhuoneemme, jossa tämänkin blogin kirjoitan. Sen perällä on kolmas ovemme. Tämän oven olemme ristineet palvelusväen oveksi. Väen puuttuessa käytämme ovea itse. Kun emme enää pääse omin voimin alas yläpuolen makuuhuoneesta, emme arvatenkin tarvitse enää työhuonettakaan. Siihen tulee sitten uusi makuuhuoneemme. 
Kun teimme Merikonttikotiamme, halusimme sen myös näyttävän merikontilta. Sitä se myös on. Moni on sitä mieltä, että merikontissa voi kaatopaikan tai teollisuusalueen laidalla asua vain Aki Kaurismäen "Mies vailla menneisyyttä". Emmeköhän ole omalla asumisellamme osoittaneet, että merikonteista rakennetuissa kodeissa voivat asua muutkin.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Kesä on omavaraisuuden aikaa

päivis: Kasvihuone on jo viikkojen ajan pitänyt meidät salaatin ja tillin osalta omavaraisina. Muutama kurkkukin on jo kypsynyt. Tomaattien punertamista pitää vielä odotella. Muutaman pienen tomaatin olemme jo voineet kasvihuoneesta poimia. Kasvihuoneviljely opettaa samalla malttia, sillä tomaattien kypsyminen voi tosiaan kestää ikuisuudelta tuntuvan ajan.

Näyttää siltä, että joka kevät olemme oppineet vähän lisää kasvihuone- ja muustakin viljelystä. Kasvihuoneen ulkopuoleltakin olemme saaneet syötävää: herneitä ja mansikoita. Mansikoille emme ole vuosiin tehneet enää mitään, mutta silti marjoja kypsyy ihan mallikkaasti.

Kesäkurpitsan viljelystä opimme ainakin
sen, ettei se kuulu kasvihuoneeseen.
Alkukesällä kypsyivät ensimmäisenä retiisit, jotka tänä vuonna saatiin maukkaina salaattien sekaan. Kokemus on osoittanut, että retiisistä tulee pahaa ja sitkeää, jos sen antaa kasvaa liian kauan.

Ruohosipulia alkaa kohta varmaan olla yli oman tarpeen. Alussa näytti, että siemenistä ei kasva oikein mitään. Yksi edellisvuotinen puskakin tuntui vain kituuttavan ja siemenistä kasvaneet lykkäsivät lähinnä ruoholta vaikuttavaa vartta. Kauniita kukkia saimme kyllä katseltavaksi ja syötäväksikin. Nyt sen sijaan melkein koko kasvilaatikko pukkaa ihan kelvollista ruohosipulia.

Aina pitää myös kokeilla jotain. Emme ehkä arvanneet, että kun kasvihuoneeseen laittaa kesäkurpitsan taimen, se valtaa alaa monelta muulta kasvilta. Veikkaan, että samassa laatikossa olevat porkkanan siemenet eivät ainakaan ole viihtyneet kesäkurpitsan kaverina. Eikä tillinvarsillakaan ole ollut ihan helppoa kesäkurpitsan suurten lehtien naapurikasveina.

Paprikaa olemme kasvattaneet parina kesänä. Niin nytkin. Toistaiseksi paprikan oksilla on vasta muutama pieni, vihreä paprika. Saattaa olla, että väri ei tästä enää muutukaan. Tyypillistä, kun itse kuitenkin toivoisi saavansa punaisia tai mielellään vaikka keltaisia paprikoita.

Perunoita emme tänä kesänä kasvattaneet. Kustaan päivä, 6.6., jolloin perunat pitää vanhan kansan mielestä viimeistään istuttaa, tuli ja meni, eikä meillä ollut mitään maahan laitettavaa. Ehkä ensi vuonna pitää kokeilla, jos onnistuisimme kasvattamaan perunoita ämpäreissä.

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Päivis Place

jormas: Meillä ei ole hallinnassamme yhtään rumaa paikkaa, vaikka arviointikriteerit olisivat tiukemmatkin. Yksi helmi niistä on Nurminen järven rannalla oleva Päivis Place. Siellä missä on Juha Kankkusen kotitila ja talvisin jäärata. Ainutlaatuinen niemi on kansan kielelle käännettynä "rakennettu Kekkosen aikaan kommunistien rahoilla". Nykyisin siellä on Loma Laukaan klubirakennus sekä yritysten ja yksityisten omistamia rivi- sekä paritaloja.

Ensimmäisen kerran olen paikassa käynyt aikoinaan vuonna yksi ja kaksi, kun etsin paikkaa nuorten asumiseen ja viihtymiseen. Mukana taisi silloin olla nykyisin laukaalaisen Väentupa ry:n toiminnanjohtajana toimiva Jarmo Hakkarainen. Hanke jäi, kuten paikan tietoisuuskin muistini sopukoihin. Joka sieltä löytyi, kun Päivi etsi kotia itselleen

Pitkäniemen kärki Suutarinsaarineen on suojeltu. Varsinkin kesäisin on Nurminen järven maisemissa helppo viihtyä. Päivin kotinakin ollut paritalon puolikas (50m2) on viimeisenä niemessä sijaitsevan, yhdeksän talon ensimmäinen, jonka toinen puolikas oli Päiviksen paikkaa ostaessa vain varasto.

Varaston osti pariskunta, jonka rouvaa sanon rouva Nousukkaaksi hänen tapojensa vuoksi. Häntä närästi ainakin naapureille saakka, kun kävin laiturillamme Aatamin asussa uimassa. Närästyksen syy oli, että jos hänen poikansa käy lapsineen joskus kylässä, niin ei ole lapsille sopivaa nähdä minua samassa asussa, kuin lapsi näkee arvatenkin usein isänsä. Tähän rouva Nousukas tarvitsi visionäärin taitoja, sillä pojalle ei tuohon aikaan ollut kerrotun mukaan edes tyttöystävää saati lapsia.

Kun kaikilla muilla on piha ja ranta hoidettu, paritalomme rouva Nousukkaan  puoli kasvaa läpipääsemätöntä ja -näkemätöntä leppää, joka ei ole minua isommin häirinnyt. Viime kesänä taloyhtiö oli kuitenkin kaatoi lepikon maan tasalle, josta rouva enemmän tai vähemmän suoraan syytti meitä, vaikka meillä ei ollut mitään tekemistä asian kanssa. Kunhan ihmettelimme minne oli naapurin punkkipesämetsä kadonnut.

Joten tulevaisuudessa saatan suhtautua asiaan toisin, sillä viehän lepikko puolet järvinäköalastamme. Jota tosin riittää niin idässä kuin lännessäkin. Aika usein on kuitenkin niin, että aikansa kun metsään huutaa, se viimein vastaa. Joten vuoden kahden kuluttua, jos Päivis Place on vielä meillä, saatan taloyhtiöltä kysellä osakkaiden tasavertaisesta kohtelusta taloyhtiön tontin hoidon suhteen.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Vanhojen talojen uusi elämä

päivis: Minua nyppii aina, kun näen vanhoja, tyhjillään olevia rakennuksia. Harmittelen, kun niistä väki ja sen myötä toiminta on kadonnut jonnekin. Ehkä on menty uusiin tiloihin - tai on laitettu pillit pussiin.

Muistan ehkä jostain kolmenkymmenen vuoden takaa Tikkakoskelta Harmaan huvilan, purkutuomitun autiotalon, jonka arvon moni myönsi, mutta toisaalta useimmat näkivät samalla, että sen kunnostaminen vaatii liiaksi työtä. Ja kalliiksikin sen arveltiin tulevan.

Joku kuitenkin tarttui toimeen ja Harmaassa huvilassa alkoi uusi elämä. Siitä ei ehkä tullut kulttuurikahvilaa ja näyttelytilaa. Nehän ne ovat aina ensimmäiset ideat, joita vanhojen rakennusten uudelleen käytön yhteydessä ehdotetaan.

En ole Harmaan huvilan nykyvaiheita enää seurannut, mutta eilinen tilaisuus Tuusulan Prijuutissa antoi sysäyksen etsiä netistä, mitä huvilalle nykyään kuuluu. Sille näyttää kuuluvan hyvää:

 
"Harjun perhekoti Oy on 7-paikkainen ammatillinen perhekoti lapsille ja nuorille. Sijaitsemme Tikkakoskella, Jyväskylän läheisyydessä. Kuulumme ammatillisten perhekotien liittoon.

Perhekotimme kasvattajina toimivat perhekotivanhemmat Niina Harju ja Sami Tikkanen. Perhekodin hoivasta ja huolenpidosta vastaavat myös ohjaajat Matti Harju ja Minja Toivakka. Perhekotimme henkilökuntaan kuuluu myös kodinhoitaja. Niina Harju toimii perhekotimme vastuuhenkilönä. Perhekotimme on toiminut aikaisemmin Hietajärven perhekoti Ay nimellä lähes 15 vuoden ajan. Nimenmuutos tapahtui sukupolven vaihdoksen myötä. Niina ja Matti omaavat vankan kokemuksen perhekotityöstä.

Perhekotimme toimii 470m² suuruisessa kiinteistössä, joka on nimeltään Harmaa huvila. pihapiiriimme kuuluu vanhoja rakennuksia. Kiinteistöön kuuluu myös rantasauna Hietajärven rannalla. Elämme sijoitettujen lasten- ja nuorten kanssa saman kurkihirren alla ilossa ja surussa, arjessa ja pyhässä."
 
 
 

Prijuutin tulevaisuus kiinnosti monia tuusulalaisia.
1800-luvun puolivälissä rakennetulla Prijuutilla on tarkasti dokumentoitu, mielenkiintoinen historia. Rakennuksessa toimi muun muassa Hyrylän ensimmäinen kauppa, venäläislasten lastenkoti ja myöhemmin vanhustenkodin kesänviettopaikka. Viimeksi rakennus toimi kahden taiteilijan ateljeena ja näyttelytilana. Toiminta pikkuhiljaa rapistuneessa talossa loppui 2000-luvun alkupuolella pitkän vuokrasopimuksen päätyttyä.

Näen Harmaan huvilan ja Prijuutin välillä selvän yhteyden. Kummallakin rakennuksella on ollut epäilijänsä ja ne, jotka ovat uskoneet asiaan, vanhan kunnostamiseen. Prijuutti tuntuu nyt olevan hyvissä käsissä, kun Kierrätystehdas ry ja TATSI ry ovat käynnistäneet rakennuksen pelastustyöt.

Voi olla, että Prijuutista tulee ajan kanssa se, joksi sitä nyt suunnitellaan: avoin työtila monenlaisille tekijöille ja muun muassa korjausrakentamiskeskus. Mutta yhtä hyvin sen suojista voi joskus vuosikymmenen tai -kymmenten päästä Harmaan huvilan tavoin löytyä jotain ihan muuta kuin miksi sitä nyt kunnostustöiden alkaessa kaavaillaan. Pääasia tietysti on, että se, mitä nyt aloitellaan, kantaa loppuun asti.

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Tekivätkö "kaikki mukaan ottavan demokratiakokeilun" Tuusulassa vitsiksi poliitikot itse?

jormas: Olen kirjoittanut tähän sarjaan kaksi blogia:
Kuntavaltuutetun turhin tehtävä ja Onko kaikki huomioiva demokratia vitsi

Kaikki lähti siitä, kun kirjoitin valtuuston kokouksen turhanpäiväisyydestä. Vaikka keskusteluun ei moni ole osallistunut, on se ollut asiallisuudessaan yksi parhaista keskusteluketjuista, joihin olen Facessa törmännyt. Joukossa ei ole ainuttakaan asiatonta kirjoitusta.

Varsin pian keskusteluun osallistui ainakin yksi ensimmäisen kauden kuntavaltuutettu, joka puolusti valittua suuntaa, johon Tuusula on menossa. Esimerkkinä hän nosti esiin uudistuksen kokeneet kehittämisverkostot. Vastaus ja päätetyn kehittämisverkoston mallin muuttuminen sekä sen puolustelu antoi kuitenkin enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Mukana oli myös väärää tietoa. Joista yksi oli väittämä, että verkostojen ydinryhmäläisille ei makseta kokouspalkkioita. Mutta maksetaan heille, joka ilmeisesti selittää osaltaan sitä, miksi vastoin alkuperäistä tarkoitusta ydinryhmät kasvoivat ja paikat täyttivät tuusulalaiset poliitikot tai sinne pyrkivät. Muitakin asiallisia perusteluja miksi näin kävi, löytyy Face-sivujeni keskusteluketjusta.

Tällä, pari kuukautta aiemmin kunnanhallituksessa päätetyn linjausten muutoksilla saatiin myös aikaiseksi, että mukaan lähtevä kokee olevansa mukana jossakin, jossa on kahden kerroksen väkeä. Pikku- ja vähän isompiakin poliitikkoja ydinryhmässä. Sekä kuntalaisia, jotka eivät kuulu ydinryhmään, mutta olisivat oman alueensa todellisia asiantuntijoita. Joille ei makseta kokouspalkkiota, vaikka heidän pitäisi olla tärkeintä koko verkostossa.

Leikkeen tekstissä on monta kohtaa, johon voisin puuttua. Tässä yksi. Toukokuun kunnanhallituksen päätöksen mukaan lähestytään muun muassa yhdistyksiä yrityksiä. Kunta itse ylläpitää ja kiitettävällä tavalla myös päivittää Tuusulassa toimivien yhdistysten tietoja. Kehittämisverkostoista ei yhdistyksille tietoa tippunut, vaikka se olisi ollut kahden tietokoneen napin painalluksen takana. Aiheellinen kysymys on, miksi tietoa ei jaettu aidosti ja kunnolla?

Joka tapauksessa orastava alku avoimesta, kaikki huomioivasta demokratiasta on tullut romutettua tai se on saanut tuntuvan kolhun aivan aidosti poliitikkojen itsensä toimesta. Jotka puhuvat toista ja tekevät toista. Niiden, jotka välillä itsensä ylentäen halusivat niille paikoille, jotka oli tarkoitettu ilman mitään puoluemandaattia kuntalaisille, yhdistytksille, yrityksille jne.

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Mustikoiden kypsymistä odotellessa

päivis: Normaalisti kai tähän aikana olisin jo muutaman kerran käynyt poimimassa mustikoita aamujogurttiin. Tänä kesänä tosin aamupuuroon. Jogurtti on meillä vaihtunut lähes kokonaan puuroksi, eikä ihan miksi puuroksi tahansa. Kun olin muutaman kerran ostanut paketin Fazerin Sadonkorjuu-puurohiutaleita, keksin paketin kyljestä tarkat lukumäärät aineosista, joita puurossa on. Ja tein itse saman hiutale- ja siemensekoituksen. Luomuna.

Mustikoiden kypsymistä odotellessa olen välillä tehnyt raparperisoppaa, jota kaadamme puuron päälle. Raparperit ovat tänä kesänä kasvaneet poikkeuksellisen hyvin. Ihan niin kuin Jokilaakson muukin luonto. Tuntuu, että vuosi vuodelta nokkoset, horsmat ja kaikki muut kotimaiset ja vieraslajit yltävät aina vain korkeammalle ja korkeammalle. Tai sitten olen itse kutistunut. Sekin on kai iän myötä mahdollista.
Tämä kuva mustikoista on muutaman vuoden takaa. Kuvauspäivä on
ollut aivan heinäkuun alussa. Nyt marjat ovat vielä raakileita.
En nuorena ymmärtänyt minua vanhempien naisten hinkua päästä marjametsään. Nyt ymmärrän. On aivan mielettömän palkitsevaa, kun saa omin käsin poimittua jotain sellaista, joka kasvaa metsässä täysin omia aikojaan. Yhtä hyvältä tuntuu, kun marjoja voi syödä, ja jos viitsii kerätä vähän enemmän kerrallaan, osan voi pakastaakin. Tosin pakastetut marjat eivät vedä vertoja juuri metsästä poimituille.

Tiedän, että luonnosta voisi kerätä huomattavasti enemmän syötävää kuin mitä teen. En osaa, ja vähän puuttuu kai intoakin. Huomasin sen keväällä nokkosia ryöpätessäni. Toisaalta olen kyllä alkanut entistä enemmän harrastaa ruokaan liittyviä kokeiluja. Sitä ei ole yhtään estänyt se, että vaikka kuinka yritän, joudun lähes aina toteamaan, etten ole mikään superkokki.

torstai 13. heinäkuuta 2017

Onko kaikki mukaan ottava demokratia vitsi?

jormas: Toissa päivänä kirjoitin blogin, jossa olin sitä mieltä, että valtuutetun tyhjänpäiväisin tehtävä on valtuuston kokous. Sain yhden kipakan vastauksen ensimmäisen kauden valtuutetulta, joka tuli parin kokouksen jälkeen kokemuksen syvällä rintaäänellä: "Ymmärsinkö tekstin oikein? Sinusta on tärkeintä sopia kavereiden kanssa pienellä piirillä kunnan asioista saunan lauteilla demokratian ohittaen. Et varmaan tarkoita sitä? Suhmuroinnille ei avoimessa, kaikki mukaan ottavassa demokratiassa ole tilaa ja hyvä niin." Ehkä jollain muulla kuin kokemuksen rintaäänellä lausuttu väittämä tuli iholle ja toisaalta onhan aihe mielenkiintoinen.

Piti nukkua yö ja pari, sillä itselleni ei kerta kaikkiaan aukea mitä se tarkoittaa kuntapolitiikan arjessa. Toissapäivän blogikirjoitukseni tarkoitusta avasin esimerkein, joissa olin itse mukana. Että mitä kuntalaisen valitsema valtuutettu nimenomaan valtuuston kokouksessa päättää vai siunaako hän vain kumileimasimena muualla tehdyt sopimukset. Tai sitten on yksin tai lähes yksin eri mieltä, jolla ei ole mitään merkitystä. Sillä mitä pienemmän ryhmän edustaja olen, sitä enemmän on käytävä keskusteluja ja sovittava muiden kanssa kokousten ulkopuolella. Valitettavan usein käykin niin, että puhdas ja aatteellinen on myös ahdas ja puutteellinen. 

Koska kipakka vastaus tuli puoluetoveriltani, on syytä kertoa uusi esimerkki, jossa siinäkin Vihreät olivat mukana ja jossa niin ikään valittiin kunnan-/kaupunginjohtajaa. Jyväskylällä on pitkät perinteet demaritaustaisista kaupunginjohtajista. Aikoinaan pestiä hoiti Jaakko Lovén, jonka jälkeen tehtävään valittiin Pekka Kettunen. Aitoja demareita molemmat. Niissä melskeissä poliittinen kenttä oli kuitenkin muuttunut ja Jyväskylä oli lakannut olemasta selvä vasemmistokaupunki. Ilmassa oli silti henkeä, että seuraavakin kaupunginjohtaja olisi demari. Niinpä yhden käden sormin laskettavissa oleva valtuutettujen porukka matkasi Lappeenrantaan kosiomatkalle. Tässä porukassa oli mukana myös Vihreät. Kysymys vähän oikoen kuului Lappeenrannassa, että etkö Markku Andersson voisi siirtyä Jyväskylän kaupunginjohtajaksi. Näin tapahtui ja Andersson valittiin tehtävään.

Tuusulassa on vaihdettu tänä vuonna poliittinen johtamisjärjestelmä ja entinen kunnanjohtaja sai kenkää. Tilalle tuli pormestari ja kaksi "apulaispormestaria", jotka kaikki hallintosäännön mukaan valittiin kuntalaisten valitsemista valtuutetuista. Hyvä näin, sillä nyt sentään esivalinnan ovat tehneet kuntalaiset. Mutta pormestarivalintoihin ei Vihreillä valtuutetuilla ollut tällä erää edes statistin osaa, sillä valinnat oli tehty aivan muualla pienissä porukoissa.

Joten kuntalaisten valitsemat Vihreät vaikuttivat enemmän Jyväskylän maalaiskunnan kunnanjohtajan valintaan Munnikurkkion rahavartioaseman saunan lauteilla ja Jyväskylän kaupunginjohtajan valintaan Lappeenrannan sisäpiirin reissulla. Tämän kirjoituksen jälkeen minulla on aivan yhtä hukassa mitä on puoluetoverini peräänkuuluttama kaikki mukaan ottava demokratia?

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Hyvän tekeminen on tehty entistä helpommaksi

päivis: Ennen vanhaan naapuriapu oli arkea ja vähän kaukaisempiakin tuttuja voitiin auttaa erilaisten talkoiden yhteydessä. Nykyaika on tuonut toisten, usein aivan tuntemattomienkin ihmisten auttamisen niin helpoksi, ettei välttämättä edes tarvitse kotisohvaa pitemmälle liikahtaa.

Uusin tuttavuus on Välittämö100-verkkopalvelu. Törmäsimme siihen maanantaina Porin SuomiAreenalla. Omaishoitajat ja läheiset -liiton ja Orionin perustaman verkkopalvelun kautta yksityishenkilöt ja yritykset voivat lahjoittaa palveluksia liiton jäsenille.

Kävin esitteen saatuani välittämö100.fi-sivuilla, jossa tarjotaan muun muassa konserttilippuja, kaupankäyntiapua, kuljetuspalveluja, ruoanlaittoa, auton huoltoa ja ulkoilutusta useilla eri paikkakunnilla.
Poimin tämän herttaisen kuvan vapaaehtoistehtäviä välittävän Hiiopin sivuilta.
Kuva liittyy Suomi 100 -tapahtumaan Porissa, jossa SuomiAreenalla
järjestettiin eilen senioreiden kiitostanssit.
Ensimmäisen kerran tutustuin netin kautta vapaaehtoistyön mahdollisuuksiin varmaan lähes kymmenen vuotta sitten. Muistaakseni silloin seurakunnat ylläpitivät sivustoa, jonne saattoi ilmoittaa erilaisia vapaaehtoistehtäviä, joihin haettiin tekijöitä. Ehkä sivusto on edelleenkin olemassa. Tehtäviä oli tarjolla laidasta laitaan. Mieleen jäi, että erityisesti nuorten ja kehitysvammaisten parissa olisi ollut monenlaista vapaaehtoistekemistä tarjolla.

Ilmoittauduin silloin päivän ajaksi vapaaehtoiseksi helsinkiläisen seurakunnan ruokapalveluun tarkoituksena kirjoittaa kokemuksesta juttu Uusi toivo -lehteen, jota silloin vielä päätoimitin. Jos en olisi kertonut tekeväni lehteen juttua, olisin varmasti saanut normaalimman vapaaehtoisen kohtelun. Nyt minulle selvitettiin juurta jaksain toiminnan taustoja ja tarkoitusta.

Ruoka oli jo siinä vaiheessa valmista ja tarjolla, kun viimein pääsin olemaan vapaaehtoinen. Muistelen jakaneeni valmiiksi tehtyjä voileipiä syömään tulleille. Lounasaikaan seurakunnan sali oli tupaten täynnä oletettavasti samoja ihmisiä, jotka joutuivat turvautumaan myös leipäjonoihin. Päivästä jäikin mielikuva, että ruoka-avun toteutuksena ruokapöytään istuminen on kannatettavampi tapa auttaa kuin joskus tolkuttoman pitkiksi venyvät leipäjonot.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Kuntavaltuutetun turhin tehtävä on valtuuston kokous

jormas: Elämäni aikana olen tehnyt paljon täysin tarpeetonta ja sellaista, jossa ei ole muutenkaan mitään järkeä. Hauskaa on ollut kylläkin senkin edestä. Tätä kanssani on harrastanut muun muassa kunnallisneuvos Paavo Luukkonen.

Ollessamme Jyväskylän maalaiskunnan kunnanvaltuutettuja, olimme moottorikelkkoinemme milloin missäkin. Myös Lapin korvessa. Saadaksemme yhdellä reissullamme jonkinlaisen suojan murtauduimme Norjan rajalla Munnikurkkion hylätyn rajavartioaseman saunaan. Sinne eksyimme lumimyrskyssä enemmän tai vähemmän eksyksissä. Yhden Norjan rajapinnan reissun jälkimaininkeja olin kerran setvimässä Lapissa oikeudessakin, kun syyttivät luvattomasta rajanylityksestä. Pääsin sakkoineni vähemmällä kuin isäni, joka menetti luvattomilla rajanylityksillään itään terveytensä. Ja moni muu sotilas henkensä.

Paavolla oli rajavartioaseman saunalla mukanaan Keski-Suomesta saakka kuljettamansa valmis räiskäletaikina. Joten teimme kiukaan alle tulet ja paistomme lättyjä öljylampun valossa. Vaikka lähimpään taloon Suomen puolella saattoi olla 50 kilometriä, oli kännykän kuuluvuus loistava. Ja saimmekin tekstiviestinä lyhyet referaatit kuntamme kunnanjohtajaksi hakevista ehdokkaista. Joukossa oli nyt vuodenvaihteessa eläkkeelle jäävä Rakennusteollisuus RT ry:n toimitusjohtaja Tarmo Pipatti. Siellä saunassa sovimme, että hän on meidän kotikuntamme tuleva boss ja Paavo kunnanvaltuuston puheenjohtajana hoitaa demarit Tarmon taakse ja minä teen vastaavasti samoin Vihreiden kanssa.

Joten oikeasti Tarmon valinta kunnanjohtajaksi on tehty kahteen mieheen saunassa, vaikka lehdissä lukikin sitten aikoinaan, että Jyväskylän maalaiskunnan valtuusto valitsi jne. Kokouksen jälkeen samaisen kunnan Keskustapuolueen kunnallisjärjestön puheenjohtaja Pekka Toivanen huusi minulle kunnan kahviossa kaikkien kuullen pää punaisena, että pidä Soini ne vihreät naisesi kurissa, sillä Vihreät käyttää maalaiskunnassa suurempaa valtaa kun koko Keskustapuolue. Koin sen mitättömän poliittisen urani yhdeksi parhaimmista palautteista.

Kun ajelimme Muoniota kohti väylän vartta, oltiin taas yösijaa vailla, sillä autiotuvista on kelkkailijan pakattava reppunsa, jos tupa tulee täyteen hiihtämällä reissussa olevia. Majaansa Muonijoen varrella piti televisiosta tutuksi tullut Ohvi-mies, joka hyttysmyrkkyä mainostaessaan sanoi, että "elä sie etelänmies huojo, vaan ota ohvi". Armoitettu keskustalanen. Paavolla sanoin, että kortteeri on, jos käydään Alkosta hakemassa vähintään kaksi pullon Koskenkorvaa.

Näin tehtiin ja pihassa esittelin Luukkosen Ohvi-mies Ilmari Mattilalle Suomen suurimman kunnan valtuuston demaripuheenjohtajana, joka tuli panemaan Lapin asiat kerralla kuntoon. Itse nukuin kammarissa ja Paavo ja Ilmari laittoivat yön aikana Lapin asiat kuntoon. Kun aamulla jatkoimme kelkoillemme, tuli Ohvi-mies joelle saakka kädestä kiittelemään, että koskaan hän ei ole saanut puhua tasavertaisen kumppanin kanssa politiikkaa näin sydämen kyllyydestä. Että tervetuloa milloin tahansa uudelleen, tilaa on teille aina.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Päivä Porissa

päivis: Päätimme keväällä, että nyt on korkea aika meidänkin käydä kurkistamassa, minkälainen meininki Porin SuomiAreenalla on. Tänään vietimme päivän Porissa. Huomiseksi emme Poriin enää jääneet, sillä kesän kulkemiset on suunniteltu säiden mukaan. Tiistain sää ei luvannut kovin hyvää.

Ennakoimme jonkinmoista ryysistä Porin majoitusmarkkinoilla. Meidän tapauksessamme oli syytä olettaa, että camping-alueet ovat täynnä caravaanareita. Kun leirintäalueet eivät yleensä muutenkaan houkuta meitä, keksimme ns. villin paikan. Yösijamme ei olisi juuri parempi voinut olla: näköalana aava meri Ruotsin suuntaan ja merta Matkakodin molemmin puolin. Olimme Lankoorin kalasatamassa.
Matkakodin edustalta avautui tällainen merimaisema.
Porissa olisi varmasti ollut paljonkin nähtävää, mutta keskityimme lähinnä katselemaan, mitä järjestöillä ja vähän muillakin toimijoilla oli tarjolla kansalaistorin alueella.

Teltoilta löytyi tuttuja, mutta hieman yllättäen bongasimme myös keskustelutilaisuuden, jossa panelisteina oli kaksikin vanhaa tuttua. Kuuntelimme, mitä panelistit ajattelivat kotouttamisesta. Keskustelun otsikkona taisi olla Onko lottovoitto kotoutua Suomeen?

Keskustelua kuuntelemassa kaupungintalon pihalla.
Tällaisen satunnaisen SuomiAreena-kävijän näkökulmasta ohjelmatarjontaa oli aivan hengästyttävän paljon. Koko päiväksi riittäisi varmasti katsottavaa ja kuultavaa, ja siltikin jäisi tunne, että jostain joutuu luopumaan. Ja tämä jatkuisi maanantaista perjantaihin.

Päivän voisi varmasti Porissa viettää helposti ihan vain pysähtelemällä keskustelemaan ihmisten - tai koirien - kanssa. Tuossa kuvassa Jorma ja Porin seurakunnan diakonin vaihtoivat ajatuksia houkuttelevammasta työelämästä.

Kuinkahan niiden käy, jotka haluavat osallistua myös samanaikaiseen Pori Jazziin? Saavat ehkä jonkinlaisen Pori-ähkyn? Me sen sijaan katselimme Kirjurinluotoa vain matkan päästä. Illaksi olimme kotona, kuten Finnair sanoisi.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Tuppisuita onko heitä?

jormas: Ulkomailla resutessa olen oppinut huomaamaan, että maailma ei lopu Suomen rajoihin. Samalla on tullut opittua monta tapaa, joista osa on huonoja ja osa hyviä. Ja osa istuu minulle hyvin, osa siltä väliltä ja osa ei lainkaan.

Voi olla, että kyvyttömyyteni aloittaa keskustelu vieraiden kanssa tai edes kysyä mitä tahansa asiaa on roiskeita mitättömästä itsetunnostani, jota eheytin viisitoista vuotta läträämällä viinan kanssa. Kännissä olin kuningas ja mielestäni maailman hauskin mies. Mutta seurallinen olen nykyään muutenkin. Omasta mielestäni siis.

Ehkä jonkinasteinen tuppisuisuuden sukulainen on yksinäinen ja yksinäisyys. Siitä runon, mutten tekijää löysin netistä:

Runo: Yksinäisyydestä

Yksinäisyys


Saapuu aina vailla seuraa
Huoneeseen astuu, viereesi istuu
Ja tuijottaa
Yksinäisyys
Pitää sulle seuraa
Silloin,
Kun ei oo muitakaan

Ystäväksi
Ei ole siitä vain
Koska seurassas ei puhua tohdi se lain
Ei huumoria se ymmärrä,
Yksinäisyys
Vuorovaikutustakaan käsitä
Ujo yksinäisyys
Se istuskelee vaan,
Vaiti, paikallaan
Kanssasi,
Aina niin kauan,
kuin tarvitaan.
Yksinäisyys
Saapuu aina vailla seuraa
Huoneeseen astuu, viereesi istuu
Ja tuijottaa
Yksinäisyys
Pitää sulle seuraa
Silloin,
Kun ei oo muitakaan

Ystäväksi
Ei ole siitä vain
Koska seurassas ei puhua tohdi se lain
Ei huumoria se ymmärrä,
Yksinäisyys
Vuorovaikutustakaan käsitä
Ujo yksinäisyys
Se istuskelee vaan,
Vaiti, paikallaan
Kanssasi,
Aina niin kauan,
kuin tarvitaan.

Yksi ulkomailta opittu hyvä tapa on tervehtiä ihmisiä, ovat he sitten tuttuja tai ei. Jonka ansiosta olen huomannut, että suomalainen on tosiaan kaikkea muuta kuin tuppisuu. Mutta keskustelun avaajana tai edes hyvän päivän ensimmäisenä sanojana, suomalainen ei ole etunenässä.

Lukuisia kertoja olen kirjoittanut, että suuri osa niistä, joita pidin kavereinani, osoittautui mandaattiystäväksi. Jotka veljeilivät kanssani työasemani vuoksi. Kun se jäi, sinne jäivät kaveritkin. Kaverikeräily onkin yksi nykyisistä harrastuksista, jota harrastan muun muassa tervehtimällä ventovieraita sekä haastamalla heitä jutustelemaan. Hyvällä menestyksellä mielestäni.

Ihmiset itse asiassa varsin mielellään jäävät tarinoimaan milloin mistäkin, kun heitä siihen hieman haastaa. Säät ja eläimet ovat taattua aloituskamaa. Ja kun hieman on tunnustellut maaperää, itse valitsemiemme poliitikkojen haukkuminen tarjoaa oivan jatkon. Kinaan asti pääsee usein, kun haukkuu jompaa kumpaa keskustelukumppanin poliittisten näkemysten mukaan. Oppositiota tai hallitusta.

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Munkkirinkeleitä ja traktoreita

päivis: Jorma kertoikin eilen, että aikeenamme on tehdä jo perinteinen Kemiönsaaren-kierros Vespalla. Se tarkoittaa, että kierrämme lenkin, jossa toisessa ääripäässä on Kemiönsaari ja toisessa Salon tori. Aloitimme ajamalla Saloon.

Nyt jo omankin havaintomme mukaan Salon tori on ihme. Sinne mennessä tuntuu, että vähintään puolet kaupungin asukkaista on päättänyt kesäpäivän kunniaksi kokoontua torille johonkin sen ainakin neljästä, ellei viidestäkin torikahvilasta. Torstain iltatoria emme ole kertaakaan kokeneet, mutta tiedämme nyt, että se vasta ihme onkin.

Torstaisin väki ahtautuu torille, jossa esiintyy milloin kukakin tunnettu tai vähän vähemmän tunnettu artisti. Tänä kesänä esimerkiksi yksi torstai-illan vetonauloista on Katri-Helena.

Valitsimme kahvilan, jonka pöydissä on puna-valko-ruudulliset pöytäliinat. Niin taisimme tehdä viimeksikin. Ja tälläkin kertaa päädyimme tilaamaan munkkirinkelit kahvin kanssa.

Salosta on viime vuosina kuultu paljon ikäviä Nokia-uutisia. Torikahviloissa kaupungin mahdollinen alamäki ei sen sijaan näkynyt millään tavalla. Ehkä nyt onkin jo ylämäen vuoro.

Salon keskustasta löysimme tielle numero 1835. Se menee Angelniemelle. Vai pitääkö sanoa Angelniemeen? Matkan varrelle osuu Kokkilan lossi. Lossimatkassa on aina jotain juhlallista, ainakin silloin, jos lossin kyytiin pääsee suunnilleen kerran vuodessa. Ehkä asia on toisin, jos lossi on esimerkiksi jokapäiväisen työmatkan varrella.

Kemiönsaaren keskusta, joka ennen viimeisiä kuntaliitoksia oli Kemiön keskusta, näytti lähes autiolta. Veikkaan, että keskusta on muulloinkin suhteellisen hiljainen, mutta nyt syy siihen löytyi keskusta ulkopuolelta, jossa vietettiin Kemiön traktorikavalkadia. Nyt jo 11. kertaa järjestetty tapahtuma oli koonnut paikalle satapäin pääasiassa ruotsia puhuvia kuntalaisia, uusia ja vanhoja traktoreita ja vähän vanhoja autojakin.

Huomasin sieltä kaksi ikäistäni ajoneuvoa. Toinen on tämä Citroen-henkilöauto, jollainen minunkin lapsuudenkodissani oli. Toinen oli Jyväskylässä Tourulan tehtaalla valmistettu Valmet traktori. Molemmat kulkupelit näyttivät huomattavasti minua nuorekkaammilta.

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Maailman pienin merenrantatontti

jormas: Jos meillä ei olisi hulluutta ja kykyä hyväksyä epäonnistumisia, ei meillä olisi kokemuksia nykyisissä määrin myöskään onnistumisista. Aineellisesti ajatellen tähän päivään elämässämme eläneitä onnistumisia ovat muun muassa Laukaan Pitkäniemi, jota on meille Päivis Place, Jokilaakso, jossa asumme Merikonttikodissa. Thaikotimme Thaimaan Jomtien-Pattayalla ja koiraharrastajien käytössä oleva Rapula-tila Jämsässä.

Mutta myös varmasti maailman pienin merenrantatontti Salon Meri-Teijossa. Sen koko on 8 x 3 metriä. Juuri Matkakotimme verran. Tai oikeastaan se ei ole enää maailman pienin, sillä jokunen aika sitten ostimme vierestä 2 metriä pienemmän. Joten nyt meillä on vieraspaikkakin. Vain vieraat puuttuvat.

Kun puhumme Meri-Teijosta näkökulmastamme, ei tule unohtaa, että meillä siellä myös merta. Pienen pieni osuus noin 700 hehtaarin vesialueesta, jonka sisään mahtuu kokonaan suojeltu Isoholman saari. Usein olenkin ajatellut, kuinka olemme pärjänneet tähän saakka, kun meillä ei ole ollut makeanveden lisäksi omaa merta.

Taloudellisesti ajatellen näistä monessakaan ei ole juuri järkeä. Mutta eipä liene siinäkään, että kuolee rikkaana. Niinpä yllämainituista osan omistaakin Elämän tähden ry. Jonka tarkoitus on kaiken elämän suojeleminen ja elämänlaadun parantaminen. Supikoirasta leppäkerttuun, nokkosesta karhunköynnökseen sekä vauvasta vaariin ja muoriin.

Meri-Teijoon matkaamme tänään Matkakodillamme, joka sekin kuuluu hauskoihin, täysin tarpeettomiin hankintoihin. Mukana kulkee usein Vespa skootteri. Sillä kierrämme huomenna Kemiönsaaren ja käymme päiväkahvilla maan kuululla Salon torilla.
Kuvan oikeassa reunassa olevalla pienen pienellä merenrantatontilla vietämme ensi yömme.
Ja käymme ehkä Aatamin ja vähän Eevankin asussa öisellä naku-uinnilla meressä.