Väärien valintojen asiantuntija * 15

Tänään on Soinin nimipäivä.

Joten onnea minä, vaikkei se etunimeni olekaan. Toisaalta on myös Veinin päivä, josta yksi muunnos on Veino. Sen etunimen perin isältäni. Ruotsalaisittain Sven.

Viivähdetäänpä tovi tai pari omassa alkoholinkäytössäni. Minulla oli Hyrylässä kolme kantapaikkaa. Kesti-Grilli, Kaiffari ja Matka-Tuoppi. Joihin oli silloin tällöin porttikielto örvellyksen vuoksi. Ne lasketaan ansioiksi vain tietyissä piireissä, joihin eittämättä kuuluin. Kielto kaikkiin kolmeen kuppilaan oli vain kerran yhtä aikaa.

Ravintoloitsijoista tutuimmaksi, ystäväksi saakka muodostui Kaj Mannerheimo. Monella tavalla hieno ihminen. Hänen, ynnä yhden Ripan kanssa meillä oli yhdessä omakin ravintola. Cafeteria Helsinki Las Palmasissa. Missä olen syönyt elämäni kalleimmat lounaat. Niin kalliiksi ravintoloitsijan ura itselleni tuli.

Joskus vietän riehakasta elämää. 

Mannerheimo oli taas kerran katsellut touhujani lähinnä ravintolansa baaritiskillä Hyrylässä. Ja sanoi olevansa menossa Mäntsälään viikon kurssille. Että lähde Jorma mukaan. Johon minä, että miksi. "Siksi että minä maksan ja saat ainakin viikoksi nukkumapaikan sekä syödäksesi", sanoi Kaiffari. Ja minä lähdin. Viikon kurssi paljastui transaktioanalyyttisen ryhmätyön peruskurssiksi. Josta en ymmärtänyt mitään, en edes sanaa.

Kaiken ryypiskelyn lomassa elin silloin varsin kosteaa parisuhdetta Tarun kanssa, joka oli merinainen. Eräänkin kerran juopoteltiin Finlandia laivassa hänen hytissään. Mutta vain kerran heräsin aavan meren tuolla puolen, Gdanskissa ilman mitään papereita. Puolalaiset viranomaiset eivät löytäneet minua ja selvisin takaisin kotiin.

Aina kun Taru lähti reissuun, jäin kotiin ja huiskutin laiturilla kyyneleet silmissä laivan kadotessa horisonttiin. Murhemielin monesti kaipasin hänen matkaansa. Joten pyrin merimiesammattikouluun.

Mäntsälän kurssille sain tiedon, että minut on hyväksytty merimiehen oppiin. Mutta samalla kurssilla oli myös Liisa. Jolta kysyin, että jos tulen ensi kesänä luoksesi käymään Jyväskylään, niin sopiiko se. Tähän hän tovin tuumattuaan, että "sopiihan se. Mutta ymmärräthän Jorma, ettei meillä ole yhteistä tulevaisuutta niin kauan kuin juot?"

Ymmärsinhän minä, mutta silti valitsin kyläreissun. Ammattikoulu jäi, kuten Tarukin. Mikä ei ollut ylipääsemättömän vaikeaa, koska hän oli toisen vihitty vaimo. Josta liitosta kylläkin oli hakenut eroa, sillä ajatuksemme oli mennä naimisiin. Tosin olin hänelle sanonut, että jos lähdet uudelleen merille, ei meillä ole yhteistä tulevaisuutta avioliittoon asti.

Väärien valintojen asiantuntija * 10

Säilytän ja jaan nimeni.

Soini, asemies ja aseenkantaja ovat tarkoittaneet jotakuinkin samaa. Sitä perua ritarihuonejärjestyksessämme oli kreivien ja vapaaherrojen alapuolella erikseen ritari- ja asemiesluokka (riddare- / svenneklassen), kunnes nuo kaksi alinta luokkaa 1860-luvulla yhdistettiin.

Soini oli siis eräänlaisessa ritarin oppisopimuskoulutuksessa. Jotkut pysyivät ritareiden kisälleinä ja miekankantajina ikänsä, joistakin tuli ritareita ja joistakin mitä lie tai ei mitään.

Onko skandinaavisissa juurissani viikinkiverta, on myös mielenkiintoinen ajatus. Joka sinänsä istuisi mainiosti ikivanhaan, tanskalaisruotsalaiseen lautturisukuuni.

Vielä on kesävaatteiden aika, mutta
juhlan kunniaksi on puku päälläni. 

, Jossa ei kyllä ole kerskaamisen aihetta, sillä aika on kullannut ja patinoinut viikingit nykyihmisten silmissä hovikelpoisiksi. He taisivat muodostaa merirosvojakin pahempia rosvojoukkoja. Jotka laivojen ryöstelyn lisäksi tekivät pahojaan myös ja ehkä varsinkin maissa. Myös Suomeen, joka silloin ei ollut oma valtio. Toisaalta olenhan minäkin joskus esitellyt rosvousreissujani. Silloin kun etsin elämääni suuntaa. Missä voisi kohdata itsensä eikä tarvitsisi pelätä päivin eikä öin.

Sitäkään en tiedä onko aina ollut etu- ja sukunimiä, vai oliko aikoinaan henkilönimiä ja lisänimiä. Olisinko ollut Jorma Ihannonpoika tai isän puuttuessa Jorma Annikinpoika?

Soini joka tapauksessa on ollut sukunimen lisäksi naisen ja miehen nimi. Varsinkin kansallistunnon ollessa voimissaan 1900-luvun molemmin puolin, se oli monen tytön etunimi. Nimipäiväkalenteriin nykyiselle paikalleen se on tullut syntymävuonnani 1950.

Jos syksyllä minusta tulee pienen lapsen isä, jolle voin olla antamassa nimeä, siinä tulee olemaan yhtenä nimenä Soini. Riippumatta onko hän tyttö tai poika. Oikeuden vahvistama isä olen nytkin, mutta Markolla oli nimi pojakseni tullessaan. Johon hän on tainnut tehdä lisäyksen. Olisiko sinne tullut Marko Kristianin lisäksi isoisältään ja minulta perintönä Veino?

Väärien valintojen asiantuntija * 9

Mitä kaikkea Soini on.

Kun en päässyt kovinkaan pitkälle siinä, miksi olen Soini, niin huomattavasti kauemmas olen kulkenut selvittäessäni mitä kaikkea Soini on.

Aikaisemmin en lainkaan pitänyt sukunimestäni, vaan nykyisin on toisin. Nimellä on loistokas historia ja en vaihtaisi sitä mihinkään toiseen. Jos tähdet ovat tulevaisuudessa suotuisat, pidän osaltani huolen, että nimi elää suvussani ja saa ehkä uuden polunkin.

Soini on myös muun muassa pieni, eteläpohjalainen kunta, jossa ei paljon ole ainutlaatuista. Mutta on jotain.

Suomessa on ollut 180 vaivaisukkoa, joista noin sata on "elossa" kirkkojen edessä. Tässä vaivaisten joukossa on vain yksi nainen. Soinin seurakunnan vaivaisakka. Joka on oikeastaan ikänsä puolesta tyttö. Hänen kädessä olleesta kepistä on jäänyt vain kädensija nyrkin sisälle.

Matti Taipaleen vuonna 1854 veistämä tummatukkainen ja siniasuinen hahmo kerää edelleen 500-700 euroa vuodessa diakoniatyölle ja toimii pienen paikkakunnan isona nähtävyytenä. 152-senttinen vaivaisakka on sijoitettu kirkkotapulin viereen suojakatokseen.

Soini on sitäkin Suomen historiaa,
joka on muutakin kuin kristinusko. 

Mutta seurakunta puhuu liian suurella suulla eteläpohjalaisittain rehvastellen, että Soinin vaivaisakka on valtakunnan ainut.

Ensimmäinen vaimoni Liisa nimittäin käytti liikkuessaan pyörätuolia, sillä hän sairastui Soinin seurakunnan "vaivaistytön" ikäisenä polioon. Joka vei toimivat jalat alta.

Minulla on jossain valokuva, missä Liisa istuu tuolissaan mainitun tytön vieressä. Tallentamani ainutlaatuisen tilanteen otoksen lähetin aikoinaan sekä Soinin kuntaan että seurakuntaan tekstillä "Soinien vaivaisakat, terveisin Jorma Soini, toisen puoliso".

Liisa toimi aktiivisesti Vihreät vaivaiset yhdistyksessä ja itse olen lähtöisin seudulta, missä akka on kaikkea muuta kuin haukkumasana. Joten oli oikein sopivaa sanoa kuten sanoin. Myös Liisan mielestä, jota yhdessä nauroimme. Mutta kumpikaan kuvan saanut taho ei meille koskaan vastannut.

Liisan suvun hautakiveen nimi ei koskaan päätynyt, sillä ennen kuolemaansa hän poisti sen sukunimestään. Ja Saarnivaara-Soini palautui Saarnivaaraksi.

Tätä kaikkea on mukava pohtia Soiniityntiellä, jossa asun tien ainoana ihmisasukkaana. Aikoinaan tarjosin nimeä nimettömälle tielle, jonka synnyinkuntani Tuusula hyväksyi. Sekin on oma tarinansa, mutta missäpä muussakaan osoitteessa Soini voisi sopivammin asua.

Väärien valintojen asiantuntija * 8

Miksi olen Soini?

Aiemmin, mutta varsinkin tänä vuonna yritin selvittää miksi olen Soini. Pitkälle en päässyt, mutta jonnekin kuitenkin. Isoisäni Jurvan Kentankylässä sanotaan ottaneen sukunimekseen Soinin yhden talon nimestä. Syyksi kertovat koska pienessä kylässä oli niin paljon Kenttia. Joka on yksi sukuni nykyisistäkin nimistä. Mutta miksi talo oli Soini, se ei selvinnyt.

Kantavanhemmikseni sanotaan Petter Hä(e)llströmiä ja hänen Elisabeth vaimoaan. Ehkä Petter on päässyt asemaansa kantaisänä koska hänen mukanaan suku tuli Suomeen. Lauttureita, jotka Juutinrauman Helsingboreissa harjoittivat aiemmin suvussa alkanutta ammattia.

Lapsista vain Carlin jälkeläiset ovat säilyttäneet sukunimensä, joka on saanut lisäyksen af, sillä se on aatelissukuhaara.

Mutta pitemmällekin olen päässyt sukututkimuksissani. Aina 1500-luvulle saakka Ruotsiin ja Tanskaan. Varhaisin nettilöytöni suorassa polvessa on Olof Traebeen (Puujalka). Lautturi hänkin, mutta myös porvarikaartin musketööri.

Sukuni viiri eli pöytästandaardi. 

Sukuuni mahtuukin henkirikoksista aatelisiin ja juoksijoista puujalkaan. Jonka tarpeen syntyyn en ole löytänyt vastausta. Joku arvostaa aatelisia, mutta minun makuuni on puujalkainen muskettisoturi.

Monesti olen yrittänyt penkoa menneisyyttä myös äitini puolelta, mutten ole siinä juurikaan onnistunut. Yksi viimeisistä yhteyksistä oli äitini veljeen Kaleviin ja hänen puolisoonsa Suomaan. Jotka tulivat hakemaan vähintäänkin ystävääni Tarua ja minua pullomeren keskeltä Taivalkosken ja Posion väliltä, Kostonjärven erämaakämpästä kotiinsa kyläilemään.

Ehkä he luulivat kaikkia tyhjiä pulloja meidän juomiksi. Vaikka niissä oli metsä- ja kalamiesten vuosien janonsammutus- ja hauskanpitoaineiden kuoret. Joka tapauksessa he aikansa silmäilivät ympärilleen sekä toisiaan. Todeten viimein, että eiköhän ole parempi, että jäätte tänne. Ja menivät menojaan. Se oli viimeinen tapaamisemme.

Kaikki eivät kelpaa kaikille sellaisinaan eikä millaisinaan. En ainakaan minä enkä ehkä haluakaan. Joskus olen Kalevia muistellut, sillä hän kävi silloin tällöin kotonani Tuusulassa Kuusamosta. Ja oli aina tervetullut valitsemassaan kunnossa ja seurassa yökyläänkin. Juuri sellaisena kuin oli.