Sivun näyttöjä yhteensä

maanantai 30. marraskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 116

Puolimatkankodeissa pidettiin aidosti kiinni siitä, että yhteisö oli kaikille päihteetön. Joskus joku testasikin ovatko säännöt asemasta riippumatta kaikille samat. Kysymällä esimerkiksi, että jos murkkuikäinen poikanne tulisi maistissa kotiin, niin tulisiko lähtö? Vastasin, että tulisi. Mutta ekstrana veisin tarvittaessa itse hänet Ensiaskeleen selviämisasemalle ja valvoisin yön vuoteen vieressä.

Mutta täydellisyyteen en pystynyt edes tiukkapipoisuudessani. Nimittäin kun täytin 50 vuotta, pidin isot alkoholittomat pirskeet TEKEVÄ-säätiön tiloissa ja yhteistyössä. Muut juhlien mahdollistajat olivat Jyväskylän Katulähetys sekä Sininauhaliitto, jonka puheenjohtajana toimin silloin. Yksi keskiössä mukana ollut oli oivaltamani idea. Sinibaari, jossa baarimikkona oli, aiemminkin joulupukkina mainitsemani Juha Kinanen, tarjoillen nyt alkoholittomia coctaileja. Kyseisen tuotteen kanssa tuli kierrettyä monet messut ja tapahtumat. Se oli loistava tapa markkinoida sielun ja ruumiin raittiutta, jolle olisi hyvin ja yhä enemmän tilaa myös tänä päivänä. 

Vieraita oli 50-vuotisbailuissani yhteiskunnan keskeltä ja laidoilta, kadun kansasta yritysjohtajiin, poliitikoista ystäviiin ja työkavereista ventovieraisiin. Ja vain yksi päihtynyt. Viktor Kalborrek alias Eeki Mantere, joka jatkoilla kotonamme Kalliomäessä lauloi minulle kovin rakkaan biisin Tuhansien tähtien hotelli. Ja säesti itseään kitarallani, jonka oli aikoinaan varastanut Väinön Soittimesta kaverini Timo Hytönen tai Hyvönen. 

Joka tapauksessa Kalliomäessä huomasin, että Eeki päihtyi vessa- ja tupakointireissuillaan yhä enemmän, mutta minusta ei ollut hänen poistajaksi. Sen sijaan haukuin itseni monesta pelastaneen ravintoloitsija Kaiffarin aamulla lyttyyn, joka toi kännisen yhteisön yhteiseen olohuoneeseen.

Vuosien kuluttua tapasin Laukaan kunnan kaavoituspäällikön. Kun en ole nimestä varma enkä siitäkään mikä päällikkö hän oli, en laita nimeä. Tai laitan kuitenkin. Saattoi olla Heikki Ala-Tauriala.

Joka tapauksessa hän kysyi: "Kuule Soini, kun sinä juhlit isollaan ja täytän itsekin kohta 50, niin kannattaako minun juhlia?" Tähän minä: "Ilman muuta. Kunnan virkamies saa työstään elämässään kolme kertaa myönteistä palautetta. Silloin, kun hän täyttää 50 ja silloin, kun hän jää eläkkeelle sekä viimeisen kerran, kun pannaan puulaatikossa multiin."

Taas meni vuosia, kun tavattiin. Hän huusi jo kaukaa: "Olit oikeassa niistä juhlista. Minua ei ole koskaan kehuttu niin paljon. Vieläkin hävettää ja nousee puna poskille."

sunnuntai 29. marraskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 115

Kukkulalla vuosikaudet kotiaan piti Saarisen Jussi. Oiva veikko, jonka jano teki välillä vihaiseksi. Itse hän ei tätä tunnistanut tai ei ainakaan tunnustanut. Kuten ei isommassa ikkunassa yleensä aviomieskään. Vaikka vaimo sanoo jo muutama päivä ennen turneelle lähtöä, että taitaa janottaa, kun suu niin napsuu ja kaikki on kotona nurinniskoin.

Kun mies sitten aikansa petaa lähtöä, kelpaa lähdön syyksi puolison tekemät liian pienet lihapyörykät ja askel suuntautuu ovet paukuen kantakuppilaan. Mistä löytyy satavarmasti kohtalotoveri. Yhdessä nyyhkitään, kaulaillaan, haukutaan naisia sekä yritetään hukuttaa pulloon uimaan oppineita elämän murheita. Sekä kuunnellaan ainutta kuuntelemisen arvoista psykiatria. Levyautomaatin Mikko Alataloa, joka laulaa "Ihmisen ikävä toisen luo." 

Yksi kodinomaisen asumisen peruspalikka puolimatkakodeissa oli, että kaikki sitoutuivat päihteettömään asumiseen. Kyse ei ollut vain yhdestä ihmisestä, vaan koko yhteisöstä, jossa kaikki halusivat, että kotinurkilla ei kännisiä tarvitse katsella.

Humalaisen olonsa voi jättää vaikka Katulähetyksen Ensiaskel-yksikköön, josta löytyi aina lämmin petipaikka ja paljon muutakin. Jussille riitti yhden kerran kokeilu, kun hän käveli sinne yötä vasten 13 kilometrin matkan Kalliomäestä ja aamulla kohmeloissaan takaisin. Matka opetti tehokkaasti itse kullekin minne ei voi mennä edes pikku hiprakassa.

Jussiin liittyy yksi hieno tarina, jolloin hän vietti yhden elämänsä parhaimmista vuosista. Iloliemen nauttiminen yltyi välillä kohtuuttomaksi, joka kävi myös terveyden päälle. Silloin hänen siskonsa koki suurta huolta ja suruakin, sillä veli oli kovin rakas. Ei auttanut, vaikka Jussin eläkerahat olivat siskon takana, joka sääteli niiden riittävyyttä koko kuukaudeksi.

Apua oli toverikunnan pitämästä pienestä kioskista, jonne voi laittaa etukäteen rahaa ja ostaa niitä vastaan hernekeittopurkkeja, näkkileipää, tupakkatarvikkeita ja sen sellaista. Sisään laitettua rahaa ei voinut saada enää rahana takaisin, vaan ainoastaan tuotteina. Saman tapainen käytäntö oli meillä viereisen vanhainkodin ruokalankin kanssa. 

Jussin sisko purki kerran minulle murhettaan veljensä terveydestä. Sanoin, että en pysty ketään raitistamaan, mutta päihteettömän vuoden voin ehkä saada aikaan. Sisko lupasi vaikka kuun taivaalta, jos tähän pystyn ja Jussikin saisi maistaa uudelleen ainakin vielä kerran aikuisena toisenlaista elämää. 

Meillä kokoontui viikottain talon ryhmä, Porinaksi kutsuttu, jossa juteltiin ja sovittiinkin kaikenlaista. Siinä otin Jussin sanoilla kiinni ja haukuin hänet oman ja siskonsa elämän pilanneeksi itsekkääksi juopoksi, joka ajattelee vain itseään. Tokihan se otti luonnon päälle, julkinen mollaaminen ja hän sanoikin uhoten, että pystyy olemaan juomatta, jos vaan haluaa.

Tähän tartuin ja jatkoin: "Okei, koko porukan nähden lupaan sinulle 100 euroa joka kuukaudelta, jos olet vuoden juomatta. Tuossa on käsi, purista sitä, jos on selkärankaa." Näin tehtiin, mies miehelle kaikkien nähden. Uskoin, että hevin hän ei kavereilleen kasvojaan menetä. 

Vuoden aikana toisenlainen elämänmaku löytyi. Jussi nuoreni, osti vaatteita, tavaroita, uuden polkupyörän ja silmin nähden nautti elämästään. Mitä pitemmälle aika kului, sitä kiivaammin moni yritti saada miestä juomaan. Ehkä kateuksissaan, sillä Porinaan, missä maksoin yhdessä hänen siskonsa kanssa 1200 euroa, ei tullut kukaan vastuunkantajaperheiden lisäksi jakamaan Jussin suurta päivää.

Ystäväksikin tullut, oman tiensä kulkija sinnetteli kuivilla vielä puoli vuotta. Mutta kun hän kerran tuli kotiin, oli polkupyörä jäänyt sille reissulle. Silloin arvasin Turmiolan Tommin saaneen miehestä otteen uudelleen. Monesti sen jälkeen istuin Jussin kanssa milloin missäkin, kun hän itki kohtaloaan ja toisenlaista vuotta, jonka tuoman ilon oli menettänyt ikuisiksi ajoiksi.

Saarisen Jussi oli hieno mies, joka ei koskaan halunnut kenellekään mitään pahaa. Miestä itseään muistellessa murhe ja haikeus täyttävät mieleni ja kyynel tulee silmäkulmaan.

lauantai 28. marraskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 114

Tarinoita elämästä, niin ihmisistä kuin eläimistäkin riittää joka puolelta, kuten myös Kukkulalta. Jokainen siellä kotiaan pitänyt on vähintään yhden kertomuksen ja muiston arvoinen. 

Roope-koirakin oli oma lukunsa. Jonka hain hylättynä tai vailla kotia olleena itäisestä Suomen kaupungista. Ensimmäisen yönsä se nukkui synnyinkotini saunarakennuksessa samassa vuoteessa kanssani. Pää koko yön vieressä tyynylläni. Ehkä se kaipasi turvallisuutta ja toivoa uudesta alusta kuten minäkin niin monesti elämäni aikana. 

Kuksia on ilmestynyt elämääni monella tavoin. Ehkä eniten arvostan itse itselleni 70-vuotisen taipaleeni lahjaksi antamaani, käsin visakoivun pahkasta vuoltua. Joita on kahdeksan numeroitua ja joille tekijä on antanut nimenkin: "Karhu kusiaispesässä". Minulla näitä on kaksi. 

Kalliomäen kansainvälisellä leirillä, millä oli leijonien kanssa leikkivä poikakin, oli luonnollisesti aikuiset vetäjänsä. Yksi heistä istui pihan laavulla, kaiverrusten perusteella paljon maailmaa kiertäneestä kuksastaan savusaunakahvia hörppien. 

Roope ilmestyi jostain tutkimaan maahan laskettua mukia. Jonka jälkeen se päätti ilmaista mielipiteensä koipeaan nostamalla ja lirautti kuksan täyteen omia aineitaan.

Kun nuoriso-ohjaaja huomasi tapahtuneen, niin jos katse voisi tappaa, olisi koirani kuollut siihen paikkaan. Mies nousi ylös, tyhjensi mukinsa ja heitti sen pitkälle metsään. Kun vieraat lähtivät, menin Roopen kanssa etsimään kuusen juurelta sinne heitetyn ja laitoin vastoin hoito-ohjeita pesukoneeseen. 

Seuraavana aamuna otin astian käyttöön. Ajan kanssa varmasti omistajalle rakas ja paljon kiertänyt kuksa jatkoi matkaansa kanssani maailmalla. Viimeksi se on seurannut minua Thaimaan Pattayalle.

Kun juon siitä kahvia tai se muuten sattuu silmiini, muistuu myös tarina usein mieleeni. Ja tietenkin Roope, jolle sinne jonnekin huokailen silloin kiitoksiani kuksasta sekä kaikesta yhdessä kokemastamme. 

perjantai 27. marraskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 113

En tiedä Kalliomäen rakennusvuotta, mutta muistelen kuulleeni sen olleen joskus ennen sotiamme. Joka tapauksessa rakennus on ollut monessa mukana ja seinillä olisi paljonkin ainutlaatuista kerrottavaa. Mekin kirjoitimme oman lukumme jatkoksi niihin.

Kun menin ensimmäistä kertaa sisälle, löysin esimerkiksi Mauno Ihannin irtaimiston. Olimme kappaleen matkaa varsin läheisiä ja hän julkaisikin monta juttua Katulähetyksestä ja minustakin omistamassaan Jyväskylän maalaiskunnan uutisissa. Koskaan ei selvinnyt miksi Manun tavarat olivat siellä. Eikä siitä varmasti tule koskaan kertomaan mikään sanomalehti eikä historiikki. 

Kirjassani kirjoitan useista, kuolleistakin ihmisistä nimiltä, sillä se on minulle ja ehkä myös mainituille tärkeää siellä jossain. Onkin hieno sanonta, että ihminen, eläin ja miksei kasvikin elää keskuudessamme vähintään niin kauan kuin yksikin hänet tai sen muistaa.
 
Itselleni hyvin merkityksellistä on yhteisön kodinomaisuus. Kalliomäki oli ihmisten lisäksi koti monille hylätyille eläimille. Joista oiva esimerkki oli jostain pihaan ilmestynyt kulkurikissa, joka sai nimekseen Misu. Silmät suorastaan paloivat ja kertoivat kuinka villiksi se oli kodittomana oppinut pysyäkseen elossa. Kesti kauan ennen kuin se antoi ihmisen koskea, saati uskalsi tulla sisään. Löydettyään viimein luottamuksen Kalliomäen väkeen, kaikki näkivät kuinka se rakasti lämpöä, ruokakuppiaan ja ihmisen läheisyyttä. Televisiohuoneesta se omi parhaimman tuolin, josta kukaan ei häätänyt sitä pois. Jos joku istui siinä Misun tullessa, se kapusi syliin ja aloitti kehräyksensä, mutta tuolistaan se ei luopunut. 

Meillä oli koko ajan myös kaksi, aina samaa sukupuolta olevaa, vapaata kania. Kun toinen katosi jonkun eläimen ruuaksi, auton alle tai ei muuten vain enää palannut, hain jäljelle jääneelle toveriksi uuden Hauhon Toivolakodista sen johtajalta Pentti Toikkaselta. Kaneilla oli usein värinsä mukaan nimet, kuten Mustis ja Harmis. Tämä yhteistyön muoto on tuskin päätynyt montaa kertaa kummankaan yhdistyksen toimintakertomuksiin. Myös kissat ja koirat hyväksyivät kanit, puhumattakaan niiden kämppäkaverista, Jesse hevosesta. 

Kyläläiset oppivat tietämään pupumme ja kauimmillaan joku soitti kuuden kilometrin päästä pihaan ilmestyneestä oudon kesystä kanista. Joskus kyläläinen ilmoitti, että lapset ovat ottaneet kanin kiinni ja se on nyt navetassa tai jossain varaston laatikossa. Kun noudin sitä kotiin, saattoi laatikon päällä olla lasten kirjoittama lappu vankeuteen päätyneestä pitkäkorvasta. Joka kertoi sen uuden nimen ja arkuudesta, mitä se syö, mitä se osaa sekä mitä se ymmärtää. Kani tuli aina kainalossani takaisin kotiin. Tilalle jätin lapun Kalliomäen vapaista kaneista ja niiden oikeista nimistä. Sekä toivotin lapsia tervetulleeksi tapaamaan näitä kasvissyöjiä pihaamme.

Luulen, että ihminen, joka on saanut osakseen sydämen yksinäisyyttä, sielun kodittomuutta ja asunnottomuutta, kokee ainutlaatuista yhteyttä hylättyihin eläimiin. Niin rakkaita kaikki eläimet olivat monelle Kukkulalla. 

torstai 26. marraskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 112

Jyväskylän Katulähetyksellä on useita asumisen yhteisöjä. Itse olen ollut aikanani osa kaikkia ja läsnä tavalla tai toisella. Yhteistä puolimatkankodeille oli, että kukin kantoi kortensa kekoon omalta paikaltaan kykyjensä mukaan. Viime käden vastuu oli työsuhteessa olevilla sosiaalisilla talonmiehillä, jotka asuivat muiden joukossa. Kuka joi, joi muualla ja yöpyi muualla. Kaikilla säilyi koti, joka veti koko ajan "kentältäkin" puoleensa ja johon voi palata. Oli sitten viihdekiertue kuinka vauhdikas tai pitkä tahansa. Kuten entisajan tuhlaajapojilla ja valitettavasti nykyään myös tuhlaajatytöillä. Tasa-arvoa tunkee sinnekin minne ei niin väliksi olisi. 

Kristillisen toimijan ydin ei kaikille kelvannut tai muuten tarttunut, joten tarjottiin salakavalasti muuta tekemällä juomista paskamaisemmaksi ja raitista elämää houkuttelevammaksi.

Kalliomäki oli mäen päällä, jonne johti kohtalaisen jyrkkä tie. Siellä asuvat, turneelta palaavat alan miehet ja naisetkin, sanoivatkin viimeistä nousua kukkulalle Golgatan kärsimyksen taipaleeksi. Sen päässä ei kuitenkaan ollut ristinkukkula, vaan monelle rakas koti ja kaikki mitä oli perheestä jäljellä. Joillekin Katulähetysyhteisö oli enemmän kuin mikään koskaan aiemmin. 

Puolimatkankodit eivät tarvinneet kolikkoakaan yhteiskunnan rahoja. Ei kuntien palveluiden ostoista, ei Raha-automaattiyhdistyksen avustuksista eikä mistään muualtakaan. Kunkin maksama vuokra riitti yhteisön ylläpitoon.

Itselleni on hämärän peitossa mikä mainiossa konseptissa oli jälkeeni tulleiden vastuunkantajien mielestä vialla, sillä pikku hiljaa puolimatkakodit hävisivät Katulähetyskartalta.

Ehkä yhdistykseltä katosi ehyt itsetunto kulkea omia polkujaan. Ehkä siitä tuli ensin liikaa kuten muutkin palveluiden tuottajat ja sen jälkeen ehkä liikaa sellainen, jonka palveluja kuntapäättäjät eivät katso voivansa ostaa. Ehkä liian monelle Katulähetyksestä tuli vain työpaikka työpaikkojen joukosta. Ehkä yksinkertaisesti vain katosi katulähetyshenki. 

Minulle yhteisöt olivat hengellisiä koteja, joissa välillä kasvoin ja välillä pienenin. Ensimmäinen kodilta tuntuva hengellinen yhteys oli kuitenkin Jyväskylän kaupunkiseurakunta. Joka otti minut vastaan sellaisena kuin olin eikä vaatinut minulta koskaan mitään.

Olenkin hieman huvittuneena silloin tällöin muistellut selkäni takana kokoontuneita hurskaitten kirjanoppineiden kuppikuntia, jotka hoveineen pohtivat mahdanko edes olla kristitty.

Heidän ansiostaan olen menettänyt osan uskostani. En itseäni suurempaan, vaan helvettiin sellaisena kuin nämä hämärien seinien "veljes- ja sisarpiirit" ovat sitä minulle ja muille vuosikymmenten aikana tarjoilleet.

Mysteeriksi on jäänyt, että yhtä vankasti kuin uskon tulevaisuuteen samassa paikassa ja ajattomuudessa heidän kanssaan, he uskovat, että heitä ei siellä näy minne olen alati kiihtyvällä vauhdilla heidän mielestään menossa.

keskiviikko 25. marraskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 111

Kalliomäen eloni molemmin puolin oli yhdistyksellä erinomainen puheenjohtaja Jaakko Koivunen. Joka yhdessä hallituksensa kanssa mahdollisti Jyväskylän Katulähetyksen kasvun valtakunnan suurimmaksi ja monipuolisimmaksi Katulähetykseksi. Koin operatiivisena johtajana nauttineeni suurta luottamusta, joten oli hyvä ja turvallista operoida. Kun muisti kunnioittaa hallituksen näkemystä silloin, kun se halusi tahtonsa näkyvän.

Leipätyökseen Jaakko muokkasi maata ja rakensi koteja. Kerran hän teki ostoskeskuksen pohjaa Jämsän keskustassa ja työn tiellä oli vanha omakotitalo. Koivunen kysyi onko itselläni käyttöä hirsille, jos hän antaa talon purettavaksi.

Vaikka en silloin tiennyt mitä puutavaralla tekisin, tartuin haasteeseen. Hallinnoin jo silloin pientä yhdistystä, Elämän tähden ry:tä, joka purki kohteen. Hirret kuljetettiin Haapamäelle, Liisan ja hänen sukunsa metsätilalle, jonne meillä oli tarkoitus rakentaa oma kesä- ja talvipaikkamme.

Jämsän puista sitä ei kuitenkaan tehty, vaan Katulähetys osti hirret ja ne kuljetettiin Kalliomäkeen. Teimme niistä savusaunan. Valaistu luiska ja polku sinne osoittaa kuinka hyvin huomioimme Kukkulalla eri tavoin liikkuvat.

Kiuasta suunnitellessamme erehdyin kerran suurella äänellä rehvastelemaan, että kuka tahansa pystyy tekemään savusaunan kiukaan. Näistä sanoista väki otti minut kiinni ja jouduin vaativaan savottaan sekä opettelemaan jotain aivan uutta. Olin vielä voimieni tunnossa lisännyt, että aitoa savusaunan kiuasta ei edes tehdä muuraamalla mitään, vaan latomalla.

Purin kiukaan ainakin kolme kertaa ennen kuin olin tyytyväinen. Piti olla oikean kokoinen tulipesä, oikea määrä kiviä jne. Kaikki piti olla oikeassa suhteessa saunan kokoon ja korkeuteen.

Savusaunasta tuli hyvä ja sen löylyistä nautti hyvinkin erilaisia käyttäjiä vuosien varrella. Sekin on tällä hetkellä osa Kalliomäen alakuloista maailmaa. Viime kesänä käydessäni huomasin jonkun numeroineen hirret, joten rakennuksen lähtölaskenta lienee alkanut Jesse-hevosen kodin tavoin. 

tiistai 24. marraskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 110

Taidan viivähtää vähän kauemminkin Katulähetyksen muihin yksiköihin nähden Kalliomäessä, sillä olihan se monta vuotta kotini ja yksi elämäni tärkeimmistä ja rakkaimmista jaksoista. 

Ystäväkseni päätynyt Peuran Hannu on oiva kaveri, jonka persoonassa vaikuttaa monta puolta aina uskosta itseään suurempaan. Hänen kanssaan kävin uittamassa aikoinaan heidän pientä koiraansakin Janea Floridassa, Lake Worthissa salaa ihmisten uima-altaassa. Siellä nakuna, yöuinnin lomassa tai muualla avannon reunalla Hannu sanoi kerran pistämättömästi: "Alle 30-asteinen vesi ei ole kuin katselemista varten." 

Siitä huolimatta hän rakastaa kylmääkin Lappia moottorikelkkailuineen sekä hetkiä erämääkodissa ja autiotuvissa. Jossain siellä lienee saanut idun kodan rakentaminen myös Kalliomäkeen. Ajatus jäi elämään, josta tuli totta, kun kerran ihmettelimme käytettyjen sähköpylväiden kasan vieressä Jyväskylässä mitä näille tekisimme.

Teimme niistä Hannun johdolla, osana kuntouttavaa työtä sähköllä sekä tulella lämmitettävän kodan. Jonka jälkeemme tulleet käyttäjät polttivat maan tasalle. Ja rakensivat uuden tilalle. Tätä kirjoittaessa on sekin liittynyt yksinäisten rakennusten joukkoon ja odottaa autiona henkiin herättäjää ja uutta elämää. Kuten kaikki muukin nyt niin alakuloisessa, vailla henkeä olevassa Kalliomäessä. 

Kota toi aikoinaan paljon uutta elämää pihapiiriin, sillä monet tulivat yöpymään ja kokemaan jotan eksoottista pitkänkin matkan päästä. Jotain erilaista he saivatkin, mutta samaa sai tuliaisina myös talon väki, sillä kaukaisimmat yövieraat olivat Afrikasta saakka.

Kansainvälisten leirien nuoret tai oikeastaan lapset yöpyivät silloin tällöin Kalliomäen kodassa. Joukossa oli kerran yksi yönmusta pieni poika, jonka ihonväri korostui kalpeanaamojen joukossa. Kun he kääriytyivät kodan lavereille ottamaan yötä vastaan makuupusseihin, sanoi joku valkolainen neekeripojalle varoituksen sanan: "Ole tarkkana, jos sinun pitää käydä yöllä metsäweeceessä puun juurella tai muuten ulkona, sillä siellä voi tulla karhu vastaan." Tähän aavikon poika kaukana vanhemmistaan vastasi: "Ei haittaa, kotona leikin leijonien kanssa." Pieni, leijonien kanssa leikkivä poika nukkui yönsä kuin tukki ja osa muista lapsista valvoi mielissä pimeydessä liikkuvat karhut sekä Afrikan leijonat. 

maanantai 23. marraskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 109

Jesseä odotti Kalliomäen puolimatkankodissa sata vuotta vanhoista hirsistä tehty oma koti, jonka se koki heti omakseen. Ovessa oli kissan ja kanin mentävä luukku, jota varsinkin pihan toinen vapaa kani käytti. Usein iltasella ikkunasta kurkatessani näinkin kanin nukkuvan Jessen kyljessä kiinni. Iso ja pieni kasvissyöjä olivat hyviä kavereita.

Kerran Kolun vanhainkodin työntekijä soitti yövuorostaan, että onkohan hevonen kotona, kun yksi tuijottaa lasin läpi ikkunasta. Ja ei aikaakaan, kun rinnettä pitkin rinta rinnan tulivat kotiin yöjuoksuiltaan valkoinen kani Jessen kanssa.

Olinkin yhtenä, jos toisenakin päivänä tuumaillut miksi Jesse viihtyy niin hyvin oman aitauksensa kauimmassa kulmauksessa, savusaunan nurkalla. Sekins selvisi, sillä se oli oivaltanut kaiken pahan ja vankeuden alun ja juuren olevan saunan seinässä roikkuva sähköpaimen. Jesse oli yltänyt kaulaansa venyttämällä saamaan sen hampaidensa väliin ja hakannut kapistuksen kavioillaan aivan pieneksi silpuksi. Näin oli portti vapauteen auki. Mutta viereistä vanhainkotia pitemmälle se ei koskaan lähtenyt.

Älykäs se tosiaan oli, huippusellainen. Kun Jesse väliaikaisessa tallissaan odotti aitauksen valmistumista, ei se pysynyt sielläkään. Vaan oppi, että kaksiosaisen oven lukittu alaosa aukeaa, kun kääntää turvalla avaimesta. Tätäkin ihmettä minun piti tuntikausia seurata, jotta näin kuinka se sen tekee.

Käytiin myös uimassa, sillä vettä Visin Lento ei pelännyt. Tai pelkäsi. Jos sateen jälkeen oli lätäköstä toiseen tulitikkulaatikon levyinen puro, sen yli se ei hevin mennyt. Se oli kartakaikkisen ylivoimaisen suuri, vuolas virta, johon hukkuisi tuota pikaa isokin eläin.

Pelkokerroin oli muutenkin omassa luokassaan. Se oli innokas tekemään tuttavuutta vaikka minkä kokoisen toisen eläimen kanssa haukkuvasta koirasta lähtien. Mutta ylivoimainen kohdattava oli ratsastusretkillämme jonkun pyykkinarulle ilmestyneet uudet pöksyt tai auki jäänyt postilaatikon kansi. Ne olivat uhkia, jotka olivat sen muistissa omalla, määrätyllä laillaan. Mutta ehkä se on niin, että kasvissyöjäeläin pelkää joutuvansa ruuaksi ja rasahduksen kuultuaan lihansyöjäelän ajattelee, että ahaa, ruokaa tarjolla.

Jesse oli huvihevonen, joka ei soveltunut ravihevoseksi liian suurine kavioineen. Se ei pystynyt ravaamaan suorassa, vaan aina hiukan vinottain. Jos muut juoksevat suoraan ja yksi poikittain, ei sillä ansaita kaurarahoja. Sitä odottikin makkaratehdas. Mutta siitä tuli makkaran sijaan rakas perheenjäsen, jonka kanssa teimme syömämatkoja kylän niityille. Se ei ollut ravi- eikä ratsu-, vaan huvihevonen. Monesti mukana poluilla ja pelloilla oli kultainennoutaja Roope, joka sekin oli aikoinaan koditon, kuten Jessekin.

Kun minulle tuli avioero, jäi Jesse entiseen kotiini Liisan luokse. Sieltä se kulkeutui uuteen kotiin, jossa se ei tietojeni mukaan päässyt enää vuosia myöhemmin ikänsä vuoksi leikkaukseen. Oli suolisolmu tai jotain. Jos olisin tämän tiennyt, olisin maksanut leikkauksen. Surullinen asia minulle elämäni loppuun saakka. Mutta mukaviakin muistoja jäi loppumatkalleni maailman ääriin. 

sunnuntai 22. marraskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 108

Minulla on Keski-Suomessa kelpo kaveri, nimeltään Jouko Asikainen. Monessa mukana, mutta myös hevosmies. Usein houkuttelin häntä mukaan, sillä halusin mennä tutustumaan hevosiin. En päässyt asiassa eteenpäin, sillä autoina minulla oli siihen aikaan alkuperäisellä kattoluukulla varustettu Wartburg, johon Jouko ei suostunut istumaan. Eikä myöhemmin Finlandia-kattoluukulliseen Ladaanikaan. Sanoi vaan, että sitten mennään, kun sinulla on auto, johon hänkin kehtaa istua maineen menetystä pelkäämättä. 

Kerran olin pitämässä hauskaa kunnan eliitin kanssa Tallinnassa ja yhdeksi viinanhöyryisen keskustelun aiheeksi nousi, että mikä olisi kaltaiselleni vihreälle valtuutetulle sopiva auto, jotta pääsisin Asikaisen kanssa mahdollisesti hevosmarkkinoille katsomaan minulle huvihevosta.

Tästä mainitsin aiemminkin, kun sovittiin auton, poliittinen taustani huomioiden, olevan valkoisen Cadillacin.

Päivänä eräänä lähdettiin sitten Orimattilan hevoskylään hevosmies Mynttisen pakeille. Siellä pällisteli yhdessä aitauksessa Jesse Suomenhevonen suurilla silmillään valkean harjansa takaa. Sen selkään minut istutettiin, vaikka olin aina pelännyt hevosia ja vaikka tallipojat olivat kateissa. Eivät Mynttisen mukaan pysy paikallaan, ellei ole thaimaalaisia tallityttöjä.

Joka tapauksessa Jesse, alias Visin Lento löntysti, minä selässä pitkän käytävän päähän ja pysähtyi, kun seinä tuli vastaan. Sitten se käänsi päänsä katsoen minua satulassa kuin halpaa hevosenmakkaraa ja kysyi silmillään: "Että entäs nyt?" Vastasin suomeksi: "Koita nyt könytä johonkin suuntaan, ei kai tähän asumaan jäädä?" Jesse kääntyi ympäri ja lompsutti verkkaisesti lähtöruutuun.

Siinä paikassa päätin, että tämä on ehkä uusi perheemme jäsen. Eläinten hirsinen koti Kalliomäessä oli saamassa ensimmäisen asukkaansa. 

lauantai 21. marraskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 107

Uuden yhteisömme virallinen nimi oli Kalliomäen puolimatkankoti ja päiväkeskus. Se oli myös koti Sancho-kissallemme ja kultaiselle noutajallemme Roopelle, viralliselta nimeltään rotukoirana Sweet Sammy ja jotain lisää. Kissallamme kesti aikansa opetella kulkemaan ulkoseinälle rakennetuja, 10 cm kapeita ja jyrkkiä portaita kolmannen kerroksen parvekkeelle sekä samaa väylää alas.

Eläimet olivat hyvin rakkaita kaikille Kukkulalla, joksi moni kotiaan kutsui. Ajan kanssa siitä muodostui ihmisten lisäksi koti ja turvapaikka myös monille muille eläimille. Oli hienoa olla osa tätä yhteisöä ja kantaa oman perheen lisäksi vastuuta Mervi ja Hannu Peuran sekä heidän kahden lapsensa kanssa.

Koirakin heillä oli, Japanin pystykorva Tao. Joka ei ymmärtänyt tulleensa raskaaksi eikä synnyttämisestäkään mitään. Vaan koiravauvat tippuivat ja syntyivät pitkin pihaa, kun Tao tuli häpeillen sisään. Kuin silmillään apua pyytäen ja kysellen mitä tapahtui? Ihmisten piti kerätä pennut ja viedä äidilleen. Sekä selittää ihmiskielellä, että kaikki on hyvin, nämä ovat sinun ja sinun tulee nyt huolehtia kaikista sekä antaa paljon maitoa.

Sekin oli mukava muisto, sillä jos ei ymmärtänyt raskaudesta Taokaan mitään, olivat pennut yllätys myös Peuran perheelle. Ei tullut pieniä rotukoiria, vaan tuli rotujen koiria. Eikä näkynyt koiraisääkään hauskanpidon jälkeen pihapiirissä vastuuta kantamassa.

Samoihin aikoihin oli työllistämisprojektimme kunnostanut Jyväskylän omistaman vanhan, ison hirsihuvilan entiseen loistoonsa. Asukkaat eivät kuitenkaan ehtineet muuttaa sisään, kun tuli kaupungilta ilmoitus ja toivomus, että pitäisin suuni kiinni tai ainakin vain pikkuisen harkitusti raollaan. Tieto Jyväskylässä ei ollut oikein kulkenut virastosta toiseen, sillä huvila oli jäämässä jo aloitetun kevytliikenneväylän rakentamisen alle.

Kun kysyin miten tämä meihin liittyi, sain vastauksen: "Purkakaa talo kaikessa hiljaisuudessa pois ja viekää hirretkin sinne missä pippuri kasvaa." Osan hirsistä Katulähetys myi, mutta suurimmista teimme hienon eläinsuojan Kalliomäkeen. Silloin emme vielä tienneet mitä eläimiä puolimatkankodin eläinten uuteen hirsikotiin muuttaa. 

perjantai 20. marraskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 106

Me saimme kuin saimmekin Kalliomäen rakennuksen käyttöömme, jonka kirsikkana kakun päällä oli ilman vuokraa. Jyväskylän maalaiskunta teki myös peruskorjauksen uuden hissin kera yhteistyössä Katulähetyksen kanssa. Tilasuunnittelu oli omaa käsialaani ja kiersinkin rakennuksessa viikkokaupalla ajatellen jokaista yksityiskohtaa yhä uudelleen ja uudelleen.

En halunnut tinkiä mistään, mutta käytettävissä oli niin vähän rahaa, jotta esimerkiksi seinien siirtäminen olisi ollut mahdollista. Lisäksi kaiken piti soveltua pyörätuolin ynnä muiden apuvälineiden käyttäjille. En voinut hyväksyä, että Katulähetys ei olisi ollut kaikkia kotia tarvitsevia varten. 

Peruskorjauksen valmistuttua työn tulosta käytiin muualtakin ihmettelemässä, sillä kuntakaan ei ollut uskoa mitä oli saatu aikaan korjaukseen varatuilla rahoilla. Joukkoon mahtui paljon hyvillään ollutta väkeä, mutta myös jokunen, jolle varsinkin hissi oli vatsanpurujen aiheuttaja: "Ei saatu aikoinaan hissiä, vaan vanhuksia, pyörätuoleja ja paareja retuutettiin ylös ja alas pitkin portaita. Mutta kun tuli Soini juoppoineen vammaisen vaimonsa kanssa, niin jo löytyi rahaa vaikka mihin." Mieleni, kuten myös Liisan he onnistuivat hetkeksi pahoittamaan, mutta me kuljimme kohti monen uutta kotia kuin juna. 

Yli 20 hengen joukko sai yhteisönsä. Myöhemmin joidenkin nurjamielisten vanhainkodin työnteköidenkin joukko hiljeni. Osan hiljensi jokavuotinen Kalliomäen joulupukki, joka vei lahjan joulusta jouluun kaikille vanhuksille aattona ja jolla oli aikaa keskustella ja halata jokaista senioria. Joulupukin sijaisena oli eniten Olli Mäki, mutta myös poikani Marko ja minä. Liisakin tonttuili joskus joukossa. Henkilökunta kertoi, että moni vanhus ei pystynyt nukkumaan edellisyönä, vaan odotti ja jännitti joulupukkia lapsen lailla. 

Huvittava yksityskohta oli kunnanjohtaja Tarmo Pipatin vaimo, joka oli juuri aattoiltana töissä, kun toimin joulupukin pestissä. Ulla-Maija ei tuntenut minua ja oli ihmetellyt kotonaan miehelleen kuinka joulupukki oli tiennyt heidän kotiasioistaan niin paljon. 

Loput sydämet sulivat, kun yksi vanhus oli onnistunut lähtemään omille teilleen talvipakkaseen. Löysin hänet kilometrin päässä metsästä kylmettyneenä kuusen alta. Nostin höyhenen kevyen ikäihmisen mönkijäni lavalle ja toimitin lämpimän täkin alle omaan huoneeseensa. Tämän jälkeen koko Kalliomäen väki oli täydellisen hyväksyttyä.

Yksi suorasuinen työntekijä pysäyttikin minut kerran tapahtuneen jälkeen ja sanoi: "Eräänkin kerran olen kiristellyt hampaitani ja ajatellut, että hittoako tuokin tuossa pöristelee härvelillään. Mutta sen mitä teit rakkaalle vanhuksellemme mönkijäsi kanssa sulatti täydellisesti sydämeni. En enää koskaan ajattele mitään kielteistä yhdestäkään Kalliomäen asukkaasta, sillä olitte jokainen etsimässä asukastamme."

Yhteiset tilat tv-huoneineen, saunoineen, täysimittaisen snookerpöydän ympärille keräsi taloon myös nuoria. Monet vuodet oli joku turnaus aina meneillään. Sekä seinällä rangking-lista parhaista pelaajista. Kalliomäki oli kaikille koti ja iso perhe, missä vallitsi viihtyisä tunnelma rosoineen.

Yksi Katulähetyksen suurimmista virheistä oli lopettaa puolimatkankodit. Ne eivät tarvinneet edes ulkopuolista rahoitusta, vaan arki rullasi yhden tai kahden perheen ja muiden asukkaiden vastuunkannon ympärillä. 

torstai 19. marraskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 105

Jos olivat päihdeongelmaisen kokonaiskuntoutuksen tärkeä palanen erilaiset tekemiset mahdollisuudet ja sen myötä itsetunnon eheytys, niin yhtä tärkeä osa oli tuettu asuminen elämän yhteisöissä.

Niitä teimme Katulähetyksessä moniin asumisen tarpeisiin. Yön yli levähdyspaikasta hoitokotiin ja omiin asuntoihin muiden joukossa. Sekä siltä väliltä niille, jotka joivat lähes päivittäin ja niille, jotka halusivat elää ilman päihteitä. Väliin mahtui myös useampikin puolimatkakoti. Niissä elävät halusivat asua päihteettömässä ja juoda päihteellisessä ympäristössä. Silloin he yöpyivät kavereidensa luona ja Katulähetyksen yön yli palveluissa. Uusia yksiköitä perustimme kulloinkin ajankohtaisten asumisen ongelmien ytimiin.

Olin asunut jo useamman vuoden Liisan, Markon, koirien ja välillä kissojenkin kanssa omakotitalossamme Palokan Heikkilässä. Ajan kanssa syntyi ajatus, josko rakentaisimme päihteettömään asumisen yhteisön valmiiseen aihioon. Jonne muuttaisimme itse kantamaan vastuuta sekä isäntä- ja emäntäperheeksi.

Sopivaa, isoa rakennusta yhteisönomaisesta asumisesta kiinnostuneille etsin kauan. Lisäksi kokonaisuus ympäristöineen oli tehtävä esteettömäksi liikkua. Viimein huomioni kiinnittyi Kolun vanhainkodin pihapiirin, jo vuosia tyhjänä olleeseen Kalliomäen rakennukseen.

Aika usein onnistuin hankkeissa ja projekteissa, joissa muut eivät nähneet mitään tai ainakaan riittävästi järkeä. Kalliomäkikin oli sellainen. Se sijaitsi alueen viimeisellä kukkulalla alakuloisena ja hylättynä. Joka mielestäni vain odotti kuka herättäisi sen uudestaan eloon. 

Sotien aikaan rakennus oli toiminut sairaalana. Se oli ollut myös synnytysosastona ja kuten tuleva naapuri sanoi, hullujenhuoneena. Hän oli metsän takana asunut metsänhoitaja Tapio Kolu. Jonka suvusta koko alue oli saanut nimensä. 

Tapanani oli uutta yksikköä suunnitellessa ensin käydä kertomassa aikeistamme naapureille ja samalla haistelemassa hieman tunnelmia, jotka kertoivat paljonkin siitä mitä olisi odotettavissa. 

Niinpä istuin kesäiltana Tapio Kolun pienen talon portaille hänen viereensä. Kerroin itsestäni ja kerroin aikeistamme. Tapio mittaili minua ja mittaili ajatustamme. Sitten hän harkittuaan sanoi sanansa: "Joo, minä muistan ne Kalliomäen hullut. Asuivat yläkerrassa ja alakerrassa niillä oli häkit, joihin me syötettiin niille heiniä. Ja kovia olivat tekemään töitä. Joten kun pärjäsin niiden kanssa, niin enköhän pärjää teidänkin kanssa. Että tuossa on käsi, tervetuloa vaan."




keskiviikko 18. marraskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 104

Tekemisen mahdollisuudet olivat meille tärkeä kokonaiskuntoutuksen osa ja olimme monessa aikaamme edellä. Nykyisin puhutaan paljon kaupunkipyöristä, mutta me teimme niitä jo yli kolmekymmentä vuotta sitten. Etsimme milloin mistäkin hylättyjä pyöriä sekä siivosimme kerrostalojen ja muitakin fillarivarastoja. Kunnostimme ja maalasimme punakeltaisia polkupyöriä kaupunkilaisten käyttöön, mutta myös työsuhdepolkupyöriksi, jotka sai pitää, jos hoiti työsuhteen kunnialla loppuun saakka. 

Muistan mainiosti yhden vappuaaton, jolloin meillä oli kunnostettuna 25 saman väristä polkupyörää käyttäjiä vailla. Väki kysyi, että mitä näille nyt tehdään. Sanoin, että viedään kaikki lukitsemattomina Kirkkopuistoon, niin käyn vappupäivänä katsomassa moniko on jäänyt vaille käyttäjää. Aamulla totesin, että kaikki olivat kelvanneet. Virallisesti siis varastettu, mutta niin oli tarkoituskin.

Isolla julkisuudella moni tiesi, että pyörän saa ottaa käyttöön, muttei koskaan lukita. Työntekijät kulkivatkin sen jälkeen kaupungilla katkaisupihdit mukana ja vapauttivat lukittuja kaupunkipyöriämme.

Käytetyn kankaan ja vaatteiden kierrätykseen kirpputoritoiminnan lisäksi panostimme paljon. Ympäri seutua oli useita keräysastioitamme, jotka tyhjensimme säännöllisesti.

Kankaan karstauslinjaa kehitimme tarkoitusta varten hankkimassamme hallissa. Italian Praton kaupungissa kävimme tutustumiskäynnillä, sillä sitä sanottiin karstaustoiminnan mekaksi. Siellä sen ympärille oli luotu 2000 käytetyn kankaankierrätyksen työpaikkaa.

Teimme matonkuteita, kasseja, patalappuja, puhdistusrättejä, öljynimeytysmattoja, kasvien kasvualustoja ja ylipäätään kaikkea mitä käytetystä kankaasta voi tehdä. Karstasimme ja kehräsimme siitä uutta lankaakin. Tässäkin olimme aikaamme edelle, sillä vasta myöhemmin ovat kaatopaikat lakanneet olemasta kaatopaikkoja. Loput käytetystä kankaasta, jolle emme löytäneet uutta käyttötarkoitusta, toimitimme Rauhanlahden lämpövoimalaan polttoaineeksi. 

Moni teki tehtäviään erilaisilla tuetun työllistämisen keinoilla ja lain sallimilla kannustin- tai aktivointirahoilla. Myös oppisopimusten avulla koulutimme halukkaita päihdetyöhön ja moneen muuhun ammattiin. 

tiistai 17. marraskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 103

Työttömiä ja muitakin vailla tekemistä olevia oli mukava motivoida oman hyvinvoinnin lisäksi kantamaan yhteiskuntavastuuta. Oli kiistaton tosiasia ja helppo havaita, että lähes jokainen halusi tehdä jotain. Jos jollakin oli työkyvystä osa jäljellä, otimme sen tasavertaisesti käyttöön. 

Muuttolinnut olivat monen asunnottomuuden omakohtaisesti kokeneen sydämellä. He kokivat ilman lupia maahan tulevat siipiveikot jotenkin hengenheimolaisiksi. Jotka tulivat joka vuosi Suomeen perustamaan perheitä. Ei ollut passeja, ei lupia eikä muuttoilmoituksia. Värien kirjokin oli kuin ihmismaahanmuuttajilla, sanoi joku. Ja jatkoi, että kaikki ihmiset ja eläimet tarvitsevat pesän tai kodin itseään sekä perhettä varten. 

Kun keväällä tuli aika viedä pöntöt paikoilleen, soitin kaupungille kysyäkseni asiaa. Sattui väärä ihminen langattoman langan päähän tai väärä aamu: "Ei se nyt aivan noin mene kaupungilla, että kuka tahansa voi tulla ripustelemaan mitä tahansa puistojen ynnä muihin hoidettuihin puihin. Tarvitaan selvät suunnitelmat, niistä lausunnot ja sitten mahdolliset luvat." Totesin ylikierroksilla, että unohda koko juttu.
Palasin verstaalle kyselemään vapaaehtoisia tekemään laittomuuksia. Eikä ollut innokkaista pulaa. Ajoimme kaupungin lahjoittamalla avolava-autolla tarvikkeinemme, pönttöinemme ja alumiinitikkainemme Keskusvarastolle varastonhotaja Mörkin juttusille. Mies oli vähintäänkin legenda jo töissä ollessaan.

Hänelle kerroin koko jutun avoimesti ja pyysin häntä osaksi suunnittelemaamme laitonta toimintaa: "Että annatko meille lainaan neljät oikeankokoiset haalarit, joissa on logot ja mielellään selässä kissan kokoinen teksti Jyväskylän kaupunki?" Lupasin, että emme paljasta osuuttasi. Tähän Mörk: "Toki haalarit löytyy näin hyvään tarkoitukseen. Eivätkä ne enää minulle mitään voi, jään kohta eläkkeelle, joten ei tarvitse salata osuuttani. Jos menette vanhainkotiin, niin sanokaa terveisiä, että tulossa ollaan."

Ensimmäisenä menimme sitten Keljon vanhainkotiin: "Että päivää vaan. Tultiin ripustelemaan jokunen linnunpönttö pihapuihin teidän ja lintujen iloksi." Muistan oikein elävästi yhden seniorin, joka seurasi riemuiten touhuamme: "On meillä hyvä kaupunki. Että oikein linnunpönttöjäkin vielä meidän pihaan." 

Vuosien päästäkin saattoi joku soittaa, että onkohan teillä kunnostus- ja  puhdistuspalveluakin, kun ei ole yhteen pesään tullut asukkaita? Ja kyllä vain, me pidimme pöntöistä myös huolta. 

maanantai 16. marraskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 102

Katulähetyksellä oli yli 50 yhtäaikaista kuntouttavaa työpaikkaa ja niissä myös tekijät. Kerran innostuin laskemaan työllistämisestä aiheutuvat kustannukset. Palkat, hallien käyttökulut ja investoinnit, lainakorot, työnjohto- ja työpaikkojen ylläpitokulut, tarvikkeet ja niin edelleen. 

Mitä lysti maksaisi, jos ilman ostopalvelusopimuksia, avustuksia ja erilaisia tukia kaikki pitäisi maksaa omilla, riihikuivilla rahoilla. Varsin helposti tuli selväksi, että ainoastaan taloudellisesti laskettuna lyhyellä yhtälöllä järkevintä olisi, kun ei antaisi kenenkään koskea mihinkään. Vaan laittaisi koko jengin kävelemään jonossa aamupäivisin 15 kilometrin päähän Tikkakosken lentoasemalle ja iltapäivisin takaisin. Tekemisen hyödyt on nähtävä huomattavan monipuolisemmin.

Kerran nikkaroin kottaraisen pönttöä yhdessä autotallissa kolmatta iltaa, jota ihmetteli vieressäni ammattitimpuri: "Kuule Soini, tuossa ei ole mitään järkeä. Noita pönttöjä saa ostaa torilta vitosen kappale. Tämän minä: "Väärin. Torilta ei saa ostaa edes viidellä tonnilla ainuttakaan tekemääni pönttöä."

Aamulla töihin lähtiessä ihmettelin, miksi autotallissa palaa valot. Kun kurkkasin ovelta näin, että kirvesmies Olli Mäki teki nyt itse linnunpönttöä suu virneessä: "Ajattelin tehdä pojille malliksi jokusen pöntön, sillä näitä lintukoteja ei saa ostaa mistään edes viidellä tonnilla." Samoja viiden tonnin pönttöjä on Jokilaakson kodissani edelleen. 

On ymmärrettävä, että yhteiskunta elättää jokaisen, vaikkei joku tekisi mitään. Jos siinä tilanteessa saa tekemättömän tekemään yhden siipiveikon kodin viikossa, on se tasan neljä tintinpönttöä saldoa viivan alle enemmän kuukaudessa kuin aiemmin. Oman käden jälki ja hyödyksi oleminen sekä tarpeellisuus on kova juttu. Senkin hyödyt ovat euroissa laskettavissa, mutta ei aivan yksinkertaisella kaavalla.

Jos yksityisyrittäjällä on kaksi yritystä, hän ei kauaa katsele, jos toinen tekee omaa tulosta hänen toisen yrityksensä kustannuksella. Kunnallisessa organisaatiossa tilanne ei mene saman logiikan mukaan. Kun joku jättää kahden kuukauden vuokrat maksamatta kunnalliselle vuokrataloyhtiölle, tulee isännöitsijä ja viime kädessä vouti, joka nostaa asukkaan ja tavarat kadulle. Sen jälkeen asunnoton menee jonnekin laitokseen tai hakeutuu sairaalaan, joka maksaa kunnalle kahdessa vuorokaudessa saman kuin vuokra-asunto kuukaudessa. 

Mutta alan miehen motivointiin tarvitaan joskus kadun kieltä, jota ei opeteta sosiaalialan oppilaitoksissa. Kerran olin jäljittänyt työtöntä, josta sosiaalitoimi sanoi, ettei "se suostu tekemään mitään". Tähän minä, että okei, työllistetään siitä lähtökohdasta sitten. 

Kun viimein tavoitin melkoisen velton työttömän sängyn pohjalta, kysyi hän venytellen, että ai jaa, mitä sitä sitten tarttis tehdä? Tähän minä, että ei sitten yhtään mitään. Niin paljon kuin sinäkin olet elämäsi aikana viinaa lipittänyt, niin jos niillä pohjilla seisot työmaalla 10 asteen pakkasessa 8 tuntia tumput suorana selvinpäin, niin se on hintansa väärti. Eikä tarvitse tosiaan tehdä mitään, jos et halua. Työsuhde solmittiin siinä paikassa eikä ollut työssä moittimista eikä muissakaan tavoissa. 

sunnuntai 15. marraskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 101

Työnhakijoiden kanssa oli mielenkiintoista työskennellä, sillä työttömyyden syyt ovat moninaiset. Ihminen käyttää matkoineen ja ajatuksineen itsensä tai työpanoksen myymiseen työikäisenä kolmasosan elämästään, joten ymmärrän, jos kaikki eivät halua tehdä mitä tahansa. Vuosisadan aikana rakennettu suomalainen sosiaaliturva pitää huolen,  että kenenkään ei tarvitse kuolla nälkään tai kylmään, vaikkei haluaisi laittaa soppalautasensa eikä petipaikan eteen tikkua ristiin.

Jyväskyläläinen Mauno Voutilainen, ammattivalittajaksikin kutsuttu kanttorin ja kotiäidin poika Hankasalmelta on tästä oiva esimerkki. Oman sektorinsa valtakunnan ykkönen kirjoittaa paljon lehtien palstoille ja somessakin valittaen milloin mistäkin. Monessa marmatuksessa on pilke silmäkulmassa ja niihin voi tutustua googlailemalla miestä vaikka nimellä.

Hän kuuluu minunkin, jos ei kaveri- niin tuttavapiiriin kuitenkin. Kun Voutilainen aikansa oli haastanut julkisesti itseään huonosti kohdelleita virkailijoita, päätin minäkin tarttua haasteeseen. Sillä tavalla miten ei voi virkavastuulla töitään tekevä tehdä. Otin Manuun yhteyttä ja tarjoisin jobia. Vastaus oli sama ei kiitos kuten aiemminkin tarjotuille tekemisille.

Mutta minulla oli jotain, mitä ei muilla ollut. Lupasin työnkuvaksi mahdollisuuden koota kaikki kirjoituksensa ja kirjoittaa lisääkin kokemistaan vääryyksistä. Tässä vaiheessa ei kiinnostus herännyt, mutta hän ei ollut vielä kuullut porkkanastani. Sanoin, että Katulähetys tekee koostamastasi teoksesta paperikirjan ja jakaa sen kaikille Keski-Suomen sosiaalityöntekijöille, Kelan virkailijoille ja työvoimaneuvojille.

Nyt innostus sai vallan ja sanoin olevani valmis viemään hankkeen loppuun, vaikka työvoimatoimisto ei myöntäisi lainkaan tukea työllistämiseen. Jatkoin, että ensin haetaan kirpputorilta yhdessä sinua miellyttävä nojatuoli. Sitten sijoitamme sen hyvällä ilmalla Jyväskylän kävelykadulle ja huonoilla keleillä kauppakeskusten sisään. Tarkemmat paikat voit valita vaikka päivittäin itse. 

Sen jälkeen laitetaan viereesi ihmisen korkuinen kuukausikalenteri ja info mitä teet ja ketkä maksavat palkkasi. Sitten myydään sinut tunti kerrallaan Radio Jyväskylän ja Keskisuomalaisen kanssa yhteistyössä yrityksille ja yksityisille. Kuka on ostanut tunnin tai enemmän työpanostasi saa halutessaan nimensä kuukausikalenteriin ja oikeuden kääntää nojatuolisi siksi ajaksi haluamaansa suuntaan. 

Kyseisen tarjouksen julkaisin myös sanomalehdessä. Mutta Mauno Voutilainen muuttuneine ilmeineen käänsi selkänsä sanoen, että nyt täytyy vähän tuumata. Loivaliikkeisenä hän on tuumaillut työtarjoustani 30 vuotta eikä siitä taida valmista tulla. Lehtikirjoituksestani sain enemmän myönteistä palautetta kuin mistään koskaan. Ihmisen olivat hyvillä mielin maton vetäisystä alta ja kampituksesta Maunon omilla keinoilla. 

lauantai 14. marraskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 100

Minun maailmassa neekeri on neekeri, eskimo on eskimo, mustalainen on mustalainen, intiaani on intiaani, juoppo on juoppo tai entinen juoppo, jonka lisäksi olen kalpea- ja valkonaama sekä valkolainen.

Myllyjärven yksikössämme leikattiin osana elämän sisältöä matonkuteita käytetyistä kankaista ja muovipusseista, joista teimme sitten mattoja. Joukossa oli yksi romaninainen, joka oli innokkaasti alussa mukana. Kunnes tuli yhä enemmän rokulipäiviä ja viimein hän ei ilmestynyt lainkaan. Joten tein kotikäynnin. Syyksi hän sanoi, ettei voi tulla enää, koska valkolaisten ilmapiiri on niin ahdistava. Silloin tarvitsin mielenhallintatuokion.

Kun kysyin haluaisitko kuitenkin ansaita jotain kuteita leikkaamalla, hän vastasi joo. Joten sanoin tekeväni tarjouksen: "Kuten tiedät Myllyjärven leikkaamossa ja kutomossa ei ole tulostavoitetta mutta on läsnäolovelvoite. Voin kääntää sen sinulle toisin päin. Voit leikata kuteita kotonasi, jolloin sinulla ei ole läsnäolovelvoitetta, mutta tilalle tulee tulostavoite. Kotonasi sinun on leikattava viikossa vähintään sama määrä kuin Myllyjärven paras leikkaaja."

Tähän hän tarttui. Maanantaisin vein uutta leikattavaa ja noudin leikatut. Alussa kaikki meni hyvin, kunnes hän ei enää päässyt tavoitteeseensa. Nyt oli syynä kadonneet sakset ja taas viikon kuluttua olivat sakset kateissa. Kaikkiaan vein hänelle kolmet sakset lisää.

Sen jälkeen kaikki sujui loistavasti. Pidin myös isällisen puhuttelun. Sanoin, että vuoksesi taidan muuttaa käsitystäni suvustasi ellen peräti koko heimosta ja yhtyä valkolaisten räksyttävään laumaan. Että romanit eivät halua tehdä töitä, vaikka niitä olisi tarjollakin. Tiesin  viikonloppuina kaikkien viemieni saksien olevan kovassa käytössä, kun koko suku leikkasi kuteita, jotta aina maanantaiksi kiintiö olisi täynnä.

Vuoden kuluttua, puolen vuoden pestin päätyttyä, entinen työntekijämme halusi tavata. Hän kertoi olevansa taas velvoitetyöllistettävä ja kysyi hymyillen sekä silmää iskien, että otatko samaan hommaan samoilla ehdoilla? Otinhan minä. Kaupanpäälle tuli hyvä mielikin, kun tekemisen lisäksi yhdistin sukuakin saman harrastuksen pariin. 

perjantai 13. marraskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 99

Jokaisella Katulähetyksen tärkeänä pitämällä arjen elämän osa-alueella oli oma merkittävä roolinsa. Yksi niistä oli erilaiset tekemisen mahdollisuudet palkka- ja vapaaehtoistyön muodoissa. 

Esimerkiksi kuntouttavassa työssä täytyi yhdistyksen lunastaa paikkansa, sillä palveluiden tuottajia oli muitakin. Itsetuntoa eheyttää, ajattelin, jos voi kokea olevansa hyödyllinen ja tarpeellinen sekä näkee aikaansaannoksensa jäljet. Kerran totesi yksi tekijä ensimmäisen palkan saatuaan: 'Voi jukra, omalla työllä hankittua rahaa. Tämä on niin arvokasta, että sitä ei kannata edes juoda. Ostan näillä kasettisoittimen." Se oli hänellä sitten mukana joka päivä töissäkin. 

Kun laadimme kaupungille ja maalaiskunnalle tarjousta kuinka olisimme muita parempia tai ainakin erilaisia, oli se loppujen lopuksi yksinkertaista. Olin sitä mieltä, että jos joku on työvoimatoimistossa työnhakijana, hän haluaa myös tehdä jotain, mitä ei kyseenalaisteta. Työnhakijat ja työt eivät vaan kohtaa. Lupasimme, että etsimme kortistossa olevaa, työvoimaneuvojan meille osoittamaa työtöntä niin kauan kunnes löydämme hänet keskustelukunnossa. Sillä toinen ekstramme oli, että tavoittelimme ensisijaisesti päihdeongelmaisia. Niitä, joita kukaan ei ole onnistunut työllistämään. 

Olisiko ollut Marko Kopakkala, jota olin yrittänyt saada kiinni. Ylimääräisen sykkeen tapaamiseen toi se, että olin eräänkin kerran käynyt turhaan rynkyttämässä ovea. Kun viimein löysin miehen, totesin: "Koska olet työnhakijana, se tarkoittaa minulle, että olet halukas tekemään jotakin, eikö totta?" 

Tähän hän: "Kyllä vain, mutta selkä on niin huonossa kunnossa, etten pysty nostamaan mitään." Hiillyin, kuten alan mies voi alan miehelle hiiltyä: "Luuletko, että selkäsi olisi siinä kunnossa, että pystyisit nostamaan Fiskarsin sakset? Sekin nimittäin riittää. Lähde mukaan, niin mennään katsomaan." Niin mentiin Myllyjärven yksikköön ihmettelemään matonkuteiden leikkaajia.

Pois tullessa pysähdyimme toiselle työmaalle missä purimme Keljon Elviksen entistä hirsimökkiä. Sanoin Markolle, että tätä purkavat ne raavaat selkävikaiset, jotka pystyvät nostamaan hammastikkua enemmän. Kopakkalan käsivarret pullistuivat ja paita oli  revetä, kun hän katsoi touhua silmin nähden kiinnostuneena sekä kysyi, että mitä hirsille tehdään? Sanoin, että niistä tehdään alan miehille ja naisille hirsisauna Sallaajärven rannalle. Jonka löylyissä sitten muistelemme ja kiitämme hirsistä pilven reunalle Keljon Elvistä, joka hukkui kännipäissään Myllylampeen.

Marko katsoi silmiin, ojensi kätensä ja sanoi, että tähän savottaan haluan osallistua, milloin voin aloittaa? Selkä parani pelkällä katselulla siinä paikassa eikä puolen vuoden työjaksoon mahtunut kuin yksi rokulipäivä. Joka sekin paljastui ryyppykaverin hautajaisiksi. 

Pian levisi väen keskuuteen tieto, että jos tulee Katulähetykseltä työpaikkatarjous, ovat tulevaisuudet vaihtoehdot selvät: "Ne käy sun oven takana niin monta kertaa, että löytävät sut suunnilleen selvinpäin. Silloin pitää vaihtaa paikkakuntaa, kieltäytyä töistä ja siirtyä sosiaalitoimiston luukulle tai pantava hanskat käteen ja lähdettävä töihin."

torstai 12. marraskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 98

Aikanani Jyväskylän Katulähetys kehitti voimakkaasti kolmea käytännön elämän osa-aluetta. Vapaa-ajan palveluja, kodinomaista asumista ja erilaisia tekemisen muotoja. Unohtamatta, että olemme kristillinen järjestö. 

Loppujen lopuksi tämä viimeinen on vaikein osa-alue, sillä niin sanottuja "Jumalan hulluja" on moneen lähtöön, joista mekin saimme osamme. Kun jonkun, sinällään hyvän tekijän koeaika päättyi, saattoi hän olla vaihtanut yön aikana esimiestään. Joten aamulla hän ilmoitti osoittamistani tehtävistä, että sinä et ole Soini enää mitään, vaan me tai ainakin minä otamme tehtävämme suoraan Jumalalta. Sitten hän käänsi selkänsä ja lompsi jonnekin mustanpuhuva Raamattu kainalossaan. 

Tai kun yhteiskunta osoitti siviilipalvelusmiehelle meidät palvelupaikaksi ja tarjouksen saanut ilmoitti, että eihän hän voi mitenkään ottaa paikkaa vastaan. Kun kysyin, että mikset, oli vastaus, kun olen jehovantodistaja. Tähän minä, että toki voit tulla, ei täällä sinulle kukaan mitään tahtomattasi tuputa. Ja voihan myös olla, että Katulähetys on Luojasi sinulle osoittama kasvun paikka. Hyvin tultiin toimeen.

Työtäni tuli jatkamaan Erkki Arvaja, joka piti Katulähetyksen hienosti pinnalla ja kehitti toimintaa. Erityisesti sisältöpalveluja. Hän sanoikin joskus, että Soini teki enemmän seiniä ja minä tuon enemmän sisältöä. Ehkä se kuitenkin oli niin, että pidin sen sopivasti piilossa minkä Erkki toi enemmän näkyväksi. Tästä puhuimme joskus, sillä olin nähnyt paljon järjestöjen vaikeuksia toimiessani sadan järjestön Sininauhaliiton puheenjohtajana.

Erityisesti nyt koen, kaksi johtajaa Arvajan jälkeen, että jos näille Jumalan sotureille ei kukaan pysty tai halua näyttää tehtäviä, joita heidän kuuluu ensisijaisesti tehdä, voi käydä hyvin huonosti. Siksi, että jos tuotamme korvausta vastaan päihdehuollon palveluita yhteiskunnalle, se ei voi niitä veronmaksajien rahoilla edes ostaa, jos "sanan julistaminen" on päällimmäisenä. 

Jos yhdistys haluaa tämän säilyttää, pitäisi suosiolla luopua palveluiden tuottamisista. Jos tätä ei ymmärrä, tulee yhteiskunta ja ottaa tuottajan aseman pois. On aivan eri asia minkälaisilla hengellisillä profiileilla tuottaa kristillisen hoitokodin palveluita, tuettua asumista tai vaikkapa kuntouttavaa työtoimintaa. Työyhteisö on aivan oma lukunsa, sillä hengellinen väkivalta on melkoinen työpaikkakiusaamisen väline. Nämä kaikki ovat yksi tärkeimmistä syistä miksi vähintään työnantajan historiaan perehtyminen on tärkeää niin luottamushenkilöille kuin palkatulla väellekin ylintä johtoa myöten. Itse asiassa juuri johdolle se on erityisen tärkeää. Kuten tietysti historian oikea ymmärtäminenkin. 

Muuten yht'äkkiä huomaa käyneen niin, että palveluille ei ole enää ostajia. Joten yhdistys alkaa myymään omaisuuttaan käyttötalouden turvaamiseksi ja viimein karsimaan palveluita, lomauttamaan sekä irtisanomaan henkilökuntaa.

Lopuksi jäljellä on vain velkainen yhdistys, jonka hallitukseenkaan ei kukaan enää halua. Viimeisenä tulevat velkojat, myyvät mikä on rahanarvoista ja me Jumalan hullut voimme palata juurillemme. Tarjoamaan teetä ja rakkautta aitovierille ja roskalaatikkoa kotinaan pitäville. 

keskiviikko 11. marraskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 97

Aika usein 40 päihteettömän vuoden aikana olen pohtinut mikä elämässä on niin mälsää tai meissä vialla, että vähintäänkin silloin tällöin kännissä on kiva olla. Miksi monesti hauskanpitoonkin tarvitaan päihteitä? Toisaalta moni juo murheisiinsa, joten viinaa ja viiniä tarvitaan murheenpitoonkin. Ehkä yksi syy päihteilyyn on itsensä ja elämän kohtaamisen vaikeus sekä huono itsetunto, jos ylipäätään kokee sitä olevan lainkaan.

Koko ajan olen tiennyt ja tuntenut, että vanhempani rakastivat toisiaan sekä kaikkia kolmea lastaan. Joskaan hellyyden osoittaminen vanhempien kesken lasten nähden ei kuulunut kotiimme. Mutta silti minulla oli hyvä koti. 

Kouluakin olen monesti ihmetellyt. Vielä nytkin, yli puolen vuosisadan jälkeen niityllä kävellessä saatan muistaa jonkun kesäkukan latinankielisen nimen ja heimon päälle. Koskaan en niitä tietoja ole tarvinnut. Sen sijaan en muista oppilaitoksista ainuttakaan tuntia, jossa olisi kerrottu mitä tulee tehdä, kun ei olekaan kuten muut, kun vanhemmat eroavat, kun mummu kuolee tai paras ystävä käyttää huumeita jne. Ehkä olisi hyvä, usein ylikin pursuavan tietomäärän sijaan tai ohessa opettaa ripaus elämää ja itsetuntoa. Jotta saisimme edes pieniä työkaluja kohdata tulevaa sellaisena kuin se itse kullekin näyttäytyy. 

Minulla oli auttamattoman huono itsetunto lapsena ja vielä aikuisenakin. Kun en tiennyt mitä kaverini toivoivat, yritin olla ja tehdä mitä oletin heidän minulta odottavan. Se oli huono tai ainakin raskas tie. Koin olevani hyväksytty vain kännissä tai silloin, kun olin koulussa suuna päänä kaiken keskipiste muita häiriten. 

Ehkä olisin kaivannut vanhemmiltani tukea siihen, että olisin voinut, halunnut ja ennen kaikkea uskaltanut olla puupäinen ja lättänenäinen kapiaisen kakara, joista kaikista ominaisuuksista minua pilkattiin ja kiusattiin. Koin olevani nitistetty enkä osannut olla oma itseni. Itkin itseni usein uneen, mutta sydämessäni seisoin silti. Siksi olen tässä ja nyt ja siskoni on taivaassa. 

Mutta mitä kauemmin elää, sitä vanhemmaksi tulee. Kun tekee itsensä ja ajan kanssa töitä, sitä suuremmat mahdollisuudet on ymmärtää ja oppia aidosti hyväksymään itsensä. Juuri sellaisena kuin on. Oman minän ja elämän arvostaminen sekä peilin edessä tehty tinkimätön diagnoosi ovat avain muutokseen. Kun sitä täydentää tekemällä päätöksiä, yksin tähtitaivaan tai peiton alla, ovat muutoksen eväät löytyneet asioihin, joista kärsii. 

Sillä uskoo Luojaan tai ei, omissa käsissä on vallasta suurin. Aivan itse voimme ja joudummekin päättämään kuinka suhtaudumme itseemme, tapahtuneeseen ja tapahtuvaan. Uskon, että tiedän mistä puhun, sillä monta tuttua ja tuntematonta olen ottanut kuvainnollisesti kaulakiikusta ja laskenut alas kirkkomultiin. 

Elämä on joskus liian mollivoittoista eikä silloin kolikoiden molempien puolien ja elämän valttikorttien kääntäminen yksin onnistu. Siksi vertaistuet, kokemusasiantuntijat sekä rinnallakulkijat ovat ainutlaatuisen tärkeitä. Vaikka viime kädessä lienemme aina pohjimmiltamme yksin omassa yksinäisyydessämme. 

tiistai 10. marraskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 96

Oli yksi jos toinenkin hanke, jossa jo aiemmin mainituilla Jyväskylän virkamiehillä on merkittävä ja ratkaiseva rooli. Osa kaupungin virkamiehistä piti majaansa rakennusvirastossa. Sen viidennessä kerroksessa istuin silloin tällöin kaupunginarkkitehti Seppo Salmelan huoneessa. Usein puhuttiin niitä näitä sekä visioitiin suuria ja joskus omituisiakin. Joistakin tuli myös totta.

Kerran tullessani hissillä alas, painoin vahingoissa 2. kerroksen nappia. Ajattelin, että siellähän puuhailee apulaisgeodeetikko Penti Hakalin ja minäpä käyn morjenstamassa. Kun pääsin huoneeseen, sanoin tosiaan morjens. Ja aivan spontaanista jatkoin, että ei sinulla satu olemaan vapaata kerrostalotonttia, jos tehdään alan väelle lisää koteja.

Tämä tapahtui vuosia ennen Ensiaskel-yksikön lähtölaukausta. Joka tapauksessa Pentti kysyi, että kuinka osasit tulla juuri nyt, sillä itse asiassa aamulla tuli yhdestä Kuokkalan kaupunginosan tontista rakennusliikkeeltä peruutus. Joten kyllä, minulla on vapaa tontti.

Pyysin Hakalinia pitämään sen jonkun päivän pöytälaatikossa ja sanoin meneväni asuntoasiantoimistoon päällikkö Tapani Karvalan juttusille. Kun Karvala kuuli asiani, hän liioittelematta nauroi kippurassa monta minuuttia todeten viimein: "Luuletko Soini, että sinulla on asiantuntemusta rakentaa kerrostaloja?" Vastasin: "En luule, mutta uskotko sinä, että luonteestani johtuen tai siitä huolimatta, minulla on riittävästi nöyryyttä pyytää ja ostaa asiantuntemusta niiltä keillä sitä on. Joten laitatko Kuokkalan hankkeemme kaupungin aravalainoituslistalla niin korkealle, että se saa aravalainoituksen." Tähän Tapsa, että ei jää sijoituksesta kiinni, jos kaupunki myy tai vuokraa tontin teille.

Saimme tontin ja saimme valtiolta lainavaraukset. Mutta aravaehdot olivat niin tiukat korkoprosenttien osalta, että yksikään pankki ei myöntänyt lainoja niillä ehdoilla. Parhaimmillaan pääsin viipaloituani lainatarjouksen kaikkien pankkien kesken, että osa olisi myöntänyt, jos kaikki muutkin pankit ovat mukana. Jäi yhdestä tai kahdesta pankista kiinni.

Taas meni öitä valvoen. Viimein lompsin apulaiskaupunginjohtaja Vielman luokse murheineni. Tähän Ahti aikansa tuumattuaan, että jos olisi kyseessä mikä tahansa muu kolmannen sektorin toimija, olisi vastaus ehdoton ei. Mutta Katulähetys on aina asiansa hoitanut ja teette tärkeää työtä jyväskyläläisten hyväksi. Joten olen valmis esittelemään asian myönteisesti kaupunginhallitukselle. Näin me saimme lainamme aravaehtojen mukaisesti. Se oli mainio esimerkki kuinka tärkeää on luottamus sekä poliittiset suhteet. 

Koska kyseessä oli pesäpallokentän muotoon tehdyn Kuokkalan keskustan, Kolmospesänkadun viimeinen tontti, nimesin kohteemme Takalaittomaksi. Joka sijainnin lisäksi kuvasi sopivasti tulevia asukkaitakin. Niin me teimme kahdessa osassa yhteisten tilojen lisäksi kolmisenkymmentä kotia niitä tarvitseville. 

maanantai 9. marraskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 95

Kytökadun tukiasunnot, selviämieasema ja päiväkeskus oli paikkana täydellinen. Varsinkin sijainti, koska alun alkujaan haaveena oli saada tarkoitukseen suunnitellut ja rakennetut tilat. Monta vuotta etsinkin tapaa kuinka hankkeen voisi toteuttaa Seppälän alueelle purkamalla ensin parakkirakennukset. Lopulta oli myönnettävä, että tontti oli liian keskeisellä paikalla päihtyneiden uudelle, keskitetyn asumisen yhteisölle. Tontille oli lisäksi liikaa muita, taskut täynnä rahaa olevia ottajia.

Vaikka raha on vanha keksintö, ei sen saaminen omaan käyttöön ole aina yksinkertaista. Toki helpompaa se on silloin, kun tietää, että rahaa on ylipäätään olemassa eikä sitä tarvitse keksiä uudelleen. Katulähetyksellä sitä ei ollut, joten edessä oli melkoinen savotta tai sitten olisi pitänyt unohtaa koko ajatus.

Unohtamaan minusta ei ollut. Viimein katseeni kiinnittyi tontteineen myytävänä olleisiin, kahteen hallirakennukseen Kankitiellä. Haka-jotakin oli omistaja. Tämäkin oli paikkana täydellinen. Sopivan matkan päässä palveluista ja esimerkiksi muusta asutuksesta. Yli 50 päihdeongelmaisen asuttaminen ensisuojineen vaikkapa omakotitaloalueen keskelle tai päiväkodin läheisyyteen olisi ollut kohtuutonta ja vastuutonta.

Oli laadittava taas kerran tyhjätaskun strategia. Esitin apulaiskaupunginjohtaja Vielmalle suunnitelman. Kaupunki hankkii Rakennusliike Haka Oy:n teollisuusalueen tontin rakennuksineen omistukseensa kahdella eri kaupalla. Hallit toisella ja maapohjan toisella, jolloin molempien, alle miljoonan markan kauppojen noin 50 % avustuksesta päättää lääninhallitus eikä asia mene Kivikylään saakka valtion ratkottavaksi.

Puolet kauppahinnasta olisi silloin ikään kuin lahjaksi saatu. Sen jälkeen kaupunki muuttaa ostamansa kiinteistön kaavaa, jotta se sallii asuntojen rakentamisen. Puuttuva 50 % rahoitetaan korottamalla vapaaksi jäävän Kytökadun maapohjan arvoa rakennusoikeutta lisäämällä tulevan ostajan tarpeita kuunnellen.

Sitä en tiedä mitä Vielma todellisuudessa esitti tai kaupunki päätti, mutta jotain tämän tapaista. Sillä ei aikaakaan, kun apulaisgeodeetikko Pentti Hakalin oli tulla puhelinlinjoja myöten korvaani kirosanojen kera: " Ei Soini pirulauta tällä tavalla asioita kaupungilla hoideta, sillä pöydälleni on ilmestynyt Vielmalta hyvin outo suunnitelma."  Tähän minä, kun Pentti oli vähän rauhoittunut: "Että älähän nyt, alan miehet ja naiset saavat omat asunnot, poliisi tarvitsemansa juoppoputkan vaihtoehdon ja kaupunki selviämisasemansa, joka tulee lähivuosina pakolliseksi velvoitteeksi kunnille. Kaikki upouutta eikä käryä äyriäkään kaupungin rahaa."

Sitä en koskaan selvittänyt kuinka kaupunki asian junaili, mutta näin Ensiaskel-yksikkö otti ensimmäiset, konkreettiset askeleensa. 

sunnuntai 8. marraskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 94

Ajattelin monesti miksi työnohjausta ylipäätään tarvitaan ja ennen kaikkea mistä sen tarve nousee. Enkä oikein ymmärrä sitä vieläkään. Ehkä minua sekoittaa eniten se, että mitä enemmän teet ruumiillista työtä, sitä vähemmän näyttää työnohjaukselle olevan tarvetta. Tekevätkö he vain työnsä parhaansa mukaan ja sillä siisti vai voivatko he huonommin? Sillä teet mitä työtä tahansa, on kyseessä lähes aina työyhteisö esimiehineen, jonka kanssa olisi hyvä tulla juttuun. Tai ehkä en vain ole kuullut muurareiden, rappareiden, kirves- ja putkimiesten, hitsareiden tai vastaavien työnohjauksesta. Enkä kyllä ole tiennyt sen tarpeestakaan.

Ehkä ruumiillista työtä tekevät ajattelevat enemmän niin, että hommat on hoidettava, tuntuu miltä tuntuu. Vähän samaan tapaan kuten maalaistalon isäntä ja emäntä perheriidan tuoksinassa. Kun kello tuli viisi, riita loppui sillä erää siihen, sillä oli iltalypsyn aika. Koska jos se jää väliin, ovat lehmät aamulla maitokuumeessa ja lapset eivät saa maitoa aamupuuroon eikä evääksi kouluun.

Joskus saa runsaasti jalansijaa ajattelu, että "toisten työt näyttävät usein helpommilta kuin omamme. Ja mitä paremmin muut työnsä tekevät, sitä helpommilta ne näyttävät". Huomiota saa liikaa tarve puuttua muiden tekemisiin sen sijaan, että kukin pyrkisi hoitamaan oman osuuden työstä mahdollisimman hyvin. 

Katulähetyksessäkin yritettiin aikanani harrastaa työnohjausta, kun se oli vähän niin kuin muotia tai muuten pinnalla. Joskus työnohjauksen jälkeensä jättämiä sotkuja saivat sitten muut siivota. Lopulta oltiin tilanteessa, että työnohjaukseen olisi pitänyt velvoittaa tai muuten määrätä. Tämän myötä päätin pysyä vanhan liiton miehenä, jolla soikin sittemmin sivuääni päässä, kun joskus työhaastetteluissa jollakin työnohjaus tuntui nousevat varsinaista työtä tärkeämmäksi. Avoin työyhteisö, luotettavat työtoverit pomoineen on mielestäni hyvän työpaikan kivijalka. 

Jonkun kerran muistellessa on noussut esiin Priimuksen sauna- ja allasosaston työpalaverit. Niissä Arin lisäksi toinen tervaskanto oli oiva työtoveri Ville-Veikko Lampinen, jonka piti tulla vain lyhyeksi ajaksi kääntymään. Toisin kävi ja hänkin on ollut remmissä lähes valovuoden. Ville muistaa muistuttaa minua tavastani antaa myönteistä palautetta. Olin kuulemma sanonut, että sitä saa itse kukin jokainen työpäivä niin monta kertaa kuin haluaa. Marssii vaan katsomaan toimiston seinältä työvuorolistasta vieläkö oma nimi on siellä.

Hienon palautteen bossina olosta sain myös vuosia myöhemmin Mika Merenheimolta. Hän sanoi  Sininauhasäätiön väen viikottaisessa työntekijäkokouksessa, että "Soini on hyvä pomo, koska sen kanssa voi turvallisesti riidellä". Ajattelin, että kun työtoveri voi kokea esimiehensä näin, täytyy bossilla olla aseman lisäksi jotain muutakin. 

lauantai 7. marraskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 93

Koska kirjassa on tilaa kelkkailukaverillekin kertoa miltä tuntui ja ennen kaikkea tuoksui yöpyä rekikoirien varustehuoneen lattialla Lapissa, täytyy tilaa olla muillekin mielipiteille.

Aikanani Katulähetyksessä ei harrastettu johtajia eikä päälliköitä. Satapäisessä tekijäjoukossa oli vain yksi boss ja jokaisesta yksiköstä tai toimintamuodosta vastaava työntekijä. Jos jollekin oli epäselvää vastaavan työntekijän asema, oli jokaiselle oveni auki ja voi tulla tarkistamaan vaikka kaikkien työntovereiden valtakirjat. Usein viestini oli, että sopikaa keskenänne. 

Yksi joukon parhaita tekijöitä oli ja on yhä tervaskanto Ari Kitinoja, Halme-/Kytökadun vastaava työntekijä. Mutta hän kertokoon itse: 

"Halmekatu oli meidän kaikkien entisen Veljeskodin työntekijöiden suuri haaste ja mahdollisuus johonkin uuteen, mihin innolla tartuimme. Ehkä tärkein asia mikä mahdollisti muutoksen oli asukkaiden oma tahto. Sen saivat aikaan keskustelut joko kokoontumalla yhdessä tai henkilökohtaisten tuokioiden myötä. Siten, että kun joku asia avattiin, niin sitä ei jätetty kesken, vaan vietiin aina loppuun asti. Varsinkin silloin, kun se oli työntekijöistä kiinni.

Luotiin yhdessä asukkaiden hyväksymät säännöt miten arki ja asuminen toimii yhteisössä. Kesti noin 2 vuotta, ennen kuin saimme selkeät suuntaviivat. Samassa ajassa 100 metrin matka Halmekadusta muuttui Kytökaduksi.

Monesti mietin miksi meidät hyväksyttiin paikkaan missä ihmiset asuivat omillaan, joko Valmetin eläkesäätiön tai Jyväskylän kaupungin vuokrasopimuksella. Ehkä se oli halu muuttaa elämäänsä ja elinympäristöään.

Mielestäni se muuttui paljon. Moni sai oman vuokra-asunnon kaupungilta tai vapailta markkinoilta, jotkut muuttivat Katulähetyksen päihteettömiin puolimatkankoteihin, jotkut kristilliseen hoitokotiin ja kyllä, muutama ystävä matkan varrella myös menehtyi.

Kytökadulla ei kyseenalaistettu Jyväskylän Katulähetyksen arvoja, arvopohja oli kunnossa. Työntekijöille yhteisöstä muodostui "oma lapsi". Oliko se tervettä vai ei, mutta asiat toimivat ja jos eivät toimineet, kokoonnuttiin Priimuksen saunaosastolle. Siellä käytiin tiukkojakin keskusteluita. Miksi käytäntö toimi niin hyvin, johtui siitä, että jokainen sitoutui yhdessä sovittuun ja piti siitä myös kiinni.

Suuria asioita mitkä loivat hyvän yhteisön oli, että meidät hyväksyttiin työntekijöinä ja näkymättöminä auktoriteetteina. Sekä se, että teimme asukkaiden kanssa kaikenlaisia yhteisiä asioita. Joihin mukaan tuleminen edellytti ainoastaan, että oli oltava vähintään se aika selvinpäin.

Työntekijöitä asukkaista ei erottanut kuin viinapullo, muuten olimme samalla viivalla. Meille antoi toiminnanjohtaja täydet valtuudet, kunhan vain pysyimme arvoraamien sisällä.

Tiiviissä yhteistyössä olimme ensisijaisesti sosiaalitoimen kanssa ja räätälöimme asioita asukaskohtaisesti kuntoon. Poliisi oli kiitettävällä tavalla mukana. Heiltä tulikin usein kiitosta, koska nyt oli paikka putkan sijaan, jossa oli mahdollisuus saada myös apua elämän moniin solmuihin. Jokainen tietenkin päätti itse ottaako tukea vastaan vai jatkaako valitsemaansa uraa.

Paljon olisi mukavia ja vähemmän mukavia tarinoita kerrottavana, mutta jääköön ne tulevaisuuteen. Vuosista Halme-/Kytökadulla kiitän asukkaita, Jormaa, Ramia, Heikkiä, Veikkoa ja kaikkia muitakin, jotka listasta unohtuivat. Taivaan Isä oli kuitenkin paras työmme johtaja."

perjantai 6. marraskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 92

Vaikka Katulähetyksen kasvu muuttikin työni kuvaa, en luopunut asiakastyöstä. Halusin säilyttää itselleni rakkaimman ja tärkeimmän. Näppituntuman kenttään sekä olla kauimmillaankin vain yhden ryypyn päässä asiakkaista. Usein kavereistakin, sillä olinhan aikoinaan kallistellut pulloakin eräänkin kerran heidän kanssaan.

Monet hyvät työntekijät tulivat oppilaitosten kautta. Mutta erinomaista väkeä oli myös kadulta oppinsa saaneissa, sillä muodolliset pätevyydet tekivät vasta tuloaan ehdottomiksi edellytyksiksi.

Huomasin myös, että opit olivat erilaisia. Koulunsa käyneille opetettiin, että työn kohteeseen on syytä pitää etäisyyttä. Ei saa syntyä ystävyyssuhteita. Itse vastaavasti opetin, että hyvä työntekijä voi käyttää myös omaa persoonaansa työvälineenä voimavarojensa mukaan. Ja päästää asiakkaan niin lähelle kuin voi pysyäkseen itse kasassa. Sanoin, että näin toimien on työ paljon raskaampaa, mutta se voi antaa myös enemmän. Työpaikka saattaa olla silloin jotain muutakin kuin palkkatyö. Ja lisäsin, mutta sekään ei sovi kaikille ja molempia tarvitaan. 

Tottakai silloin syntyi kaverisuhteita asiakkaisiin, mutta entä sitten? Pelattiin yhdessä vaikka mitä, käytiin elokuvissa, jääkiekko-otteluissa, konserteissa, harrastettiin, kyläiltiinkin ja niin edelleen. Se oli mitä parhainta yhteiskuntaan sopeuttamista ja integraatiota.

Vaikka arvostankin jossain määrin työnohjausta, pidän paljon tärkeämpänä toisiaan arvostavaa työyhteisöä ja -toveruutta. Joka ei säily hyvänä hoitamatta eikä itsestään. Siihen tarvitaan esimiestaitojen lisäksi alaistaitoja. Tarvitaan oman ja muiden työn sekä aseman aitoa kunnioittamista. Oli se mikä tahansa. 

Vaatimattomimpaankaan päihdetyön työpaikkaan ei enää nykyisin riitä kentältä saatu oppi eikä kokemus, jos palveluita myydään yhteiskunnalle. Se on huono ja väärä linjaus sekä suunta, mutta oman kokemuksen kautta nousevien sydämen paloa se ei tukahduta. Vaan halu kantaa vastuuta ja tehdä työtä, sitä mitä osaa ja mistä tietää eniten, etsii koko ajan uusia muotoja tullakseen näkyväksi. Yhä enemmän ovatkin nyt arvossaan esimerkiksi vertaistuki ja kokemusasiantuntijat.

Vuosikymmeniä myöhemmin presidentti Tarja Halonen myönsi minulle sosiaalineuvoksen arvon, jonka vahvisti allekirjoituksellaan pääministeri Matti Vanhanen. Raitis elämäntavoiltaan laillani hänkin. Joskaan miehellä ei taida olla juuri omakohtaista kokemusta humalasta. 

Sosiaalineuvoksen arvo ei tänä päivänä riitä päihdehuollossa edes valvojan apulaiseksi. Se riittää ainoastaan vapaaehtoistyöntekijäksi, jonka arvon palvelun ostaja määrittää kiintiöiden ulkopuolelle ja 0 euroksi. 

torstai 5. marraskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 91

Sain leipäni ja niiden päälle lisukkeet kolmekymmentä vuotta päihdehuollosta. Pääosin Jyväskylän Katulähetyksestä ja Sininauhakonsernista. Se oli hieno jakso elämässäni, vaikka mukaan mahtui myös valvottuja öitä. Huoli koko väestä piti hereillä. Mutta ehkä se kaikki oli myös osoitus sydämen palosta ja täydellisyyden tekevä viimeinen mauste.

Joka vuosi käynnistimme yhden uuden toiminnan tai investoinnin. Helpoimpia olivat hankkeet, joista ei perusteellisen pohdinnan jälkeenkään löytynyt häviävää tai kärsivää osapuolta. Päihdetyössä se ei ollut helppoa. Sen sijaan tuttua oli "ei minun takapihalleni".

Mutta ei aina, vaikka kyseessä oli päihtyneillekin tarjottavat palvelut. Oivaksi esimerkiksi kelpaa Kytökadun asumispalveluyksikkö ja päiväkeskus. Ehkä asukkaat ympärillä muistivat mitä oli meno ennen meidän tuloamme. Tai meistä ei tosiaankaan kärsinyt kuin aiemmin mainittu naapuri Kovanen, jolle tuli liikaa takseja varsinkin yöaikaan. Sekin korjaantui, kun hän sai pitää Halmekadun osoitteenaan ilman meitä. 

Toinen, vähintään yhtä tärkeä ohjenuora oli, että emme vetäneet kerralla kuin yhtä kivi- tai muutakaan rekeä. Oli sitten kyseessä investointi tai toiminta. Uuden hankkeen aloitimme vasta sitten, kun kaikki muu, jo olemassa oleva, oli taloudellisesti vankalla pohjalla.

Mutta oli kolmaskin tärkeä kokonaisuus. Se oli historia. Ammensin omasta ja muiden toimijoiden menneisyydestä onnistumiset, vastoinkäymiset, epäonnistumiset ja muut vaikeudet. Siitä kaikesta otin opikseni, sillä miksi toistaa muiden virheitä tai keksiä pyörää uudelleen? Tämän käsittämiseen on kyettävä pienentämään itsensä ja käsitettävä, että kaikki viisaus ei tosiaankaan istu omassa päässä.

Kun ajattelen Sininauhan toimijoiden ja Jyväskylän Katulähetyksen jälkeeni kokemia vaikeuksia, olen entistä vakuuttuneempi historiasta ammennettavan tiedon tärkeydestä. Lähdettyäni Sininauhasäätiön toimitusjohtajan vakanssilta oikeastaan vain yksi, vuosittain vaihtuneista päälliköistä tai johtajista on ollut kiinnostunut, kuinka Sininauhasäätiöstä ylipäätään onnistuttiin tekemään yksi alansa merkittävimmistä toimijoista Suomessa.

Kerran tutustuin Tallinnan vankilaan, sillä innostuin viemään sinne suomenkielisiä kirjoja. Johtaja oli kaljuksi itsensä ajanut, itseeni verrattuna nuori mies ja apulaisjohtaja, tyylikäs, vieläkin nuorempi nainen. Mutta he sanoivat viisaat sanat: "Kyllä, meillä päätettiin nuorentaa kerralla koko johto. Mutta vanhat ovat mukana ja he ottavat meidät kiinni, kun juoksemme väärään suuntaan." 

keskiviikko 4. marraskuuta 2020

Väärien valintojen asiantuntija * 90

Jyväskylän seudulla oli useampikin suurempi päihdehuollon operoija ja lukuisa määrä pienempiä. Merkittävänä veturina toimi luonnollisesti ostopalvelurahoineen Jyväskylä. Millä oli itselläänkin muun muassa A-klinikka katkaisuhoitoasemineen ja päihdehoidon kuntoutuskeskus Häkkinen. Ja osuus Keuruun huoltolasta.

Monipuolisin päihdetyön toimija oli Jyväskylän Katulähetys parhaimmillaan lähes 20 toimintayksikkönsä tai -muotonsa kanssa. Merkittävä palveluiden tuottaja oli myös A-kilta, joka parhaimmillaan menestyi oivallisesti valtakunnan kiltatoimijoiden vertailussa omine päiväkeskuksineen, linja-autoineen ja ulkomaanmatkoineen.

Arvostusta ansaitsee muutaman innokkaan tyhtätaskun perustama Kuiville Pyrkivien Tuki, joka rakensi kolme tuetun asumisen yhteisöä yhteisine tiloineen. Kuten aiemmin kirjoitin, olin tässäkin mukana, kunnes uusi puheenjohtaja sai minusta näppylöitä tai henkisen allergian. 

Ehkä kaikkien toimijoiden puhtain sekä aatteellisin oli ja on AA, jolle ei kelpaa armopalat eikä yhteiskunnan rahat. Sen hoitoa antavista vertaistukiryhmistä voi hakea vain raittiutta. Päivä kerrallaan päihdehoitoa pelkistetysti ja yksinkertaisemmillaan siis. Vähän samaan tapaan, kun on tilanteessa, jossa ei voi mennä enää muualle kuin polvilleen. 

Varsinkin Jyväskylän Katulähetys panosti kesänviettopaikkoihin yhdessä seurakunnan päihdetyönkin kanssa. Meillä oli monessa näppimme pelissä ja työn hedelmiä jaoimme muillekin toimijoille. Vaikka siitä kertomisessa hieman itsekäs maku onkin, kerron silti.

Olin neuvotellut kaupungin kanssa Sallaajärven rannalla sijaitsevan Kotasen leirikeskuksen käyttöömme, jossa pidin muun muassa päihdeleirejä Liisankin kanssa. Koska olin myöhemmin neuvottelemassa kaupungin raittiustoimen johtajan, Ada Juvosen kanssa Kotasen siirtämiseksi aa-laisten käyttöön, jätän kahden muun neuvotteluun osallistuneen nimet mainitsematta. Samassa käytössä paikka on edelleen. Paitsi kerran vuodessa, kun siellä on paikallisen moottoripyöräkerhon järjestämä, alkoholinhuuruinen kokoontumisajo. Saman järven rannalle rakensimme myöhemmin rantasaunan tupineen ja yöpymismahdollisuuksineen, joka on edelleen Katulähetyksellä. 

Tuomiojärven koko Lehtisaaren, jota olin myöhemmin palauttamassa seurakunnan nuorisotyölle, saimme myös käyttöön. Hirsihuvila paloi nuorten käytössä sittemmin maan tasalle. Me päihdetyössä neuvottelimme sen sijaan Lehtisaaren tilalle kaupungilta Leponiemen. Vaatimattoman, entisen kaupunginjohtaja Järvisen rantahuvilan -saunoineen saman järven rannalta. Tästäkin osin luovuimme ja saimme vastuunjakajaksi A-killan.

Ehkä yksi merkittävimmistä, ilman elämöintiä tekemäni, sinällään pieni jobi oli, kun Jyväskylän A-kilta havitteli toimintaansa varten Schildtin kartanoa. Asuntotoimen päällikkö Tapani Karvala otti yhteyttä ja kertoi aikeesta sekä kysyi: "En tiedä koko jengistä tarpeeksi, joten Soini, takaatko sen porukan?" Vastasin, että sataprosenttisesti. Sitä takausta ei ole tarvinnut koskaan katua.