Sivun näyttöjä yhteensä

keskiviikko 31. elokuuta 2016

Ollako vegaani vai eikö olla?

päivis: Puhe eläimistä ja eläinten oikeuksista liittyy usein ruokaan. Vaikka oma kasvissyöntini ei olekaan alkanut pelkästään eettisistä syistä, koen että omatuntoni on edes jonkin verran puhtaampi, kun ainakaan minun syömäni ruoan vuoksi yksikään neli- tai kaksijalkainen ei joudu teuraaksi.

Rakastan kuitenkin ehkä liikaa erilaisia maitotuotteita voidakseni tuosta vaan ryhtyä vegaaniksi. Tosin esimerkiksi vegaanisia juustomaisia ja maitomaisia tuotteita on saatavilla jo aivan tavallisistakin ruokakaupoista. Muun muassa kaurajuomaa käytän melko usein maidon korvikkeena ruoanlaitossa. Ihan helppo vaihtoehto ne eivät kuitenkaan ole, sillä erilaiset kaura-, manteli-, soija- tai kookospohjaiset juomat ovat ainakin kaksi kertaa kalliimpia kuin vaikkapa luomumaito.

Mielelläni hankkisin luomuna muitakin maitotuotteita kuin pelkästään maitoa tai jogurttia. Luomutuotannossa kun ainakin uskottelen itselleni, että myös eläinten hyvinvointiin kiinnitetään enemmän huomiota kuin tavanomaisella maitotiloilla. Luomujuustoja on tarjolla jonkin verran, mutta kun käytämme kuitenkin vähempirasvaisia juustoja, niitä en ole ainakaan vielä löytänyt luomutuotettuina.

Vegaanit ovat yleensä hyvin ehdottomia sen suhteen, että mitään sellaista, jonka synnyssä eläimet ovat millään tavalla olleet tekemisissä, ei pidä laittaa suuhunsa. Yksi sellaisista elintarvikkeista on hunaja. Se ei kuulu oikeaoppisen vegaanin ruokavalioon. Itse en hunajan tuotannosta oikein löydä eläinten riistoa, joten oikein mielelläni lisään aamusmoothiimme hunajaa nyt kun viimeinkin olen oppinut pitämään siitä.

Eilen olin työasioissa Nastolassa Pajulahden urheiluopistolla, jossa pyyntöni saada kasvisruokaa ymmärrettiin ainakin osittain niin, että olisin vegaani. Illallisella sain valmiiksi väkerretyn salaattilautasellisen, joka kieltämättä oli maukas kaikkine siemenineen ja pähkinöineen. En kuitenkaan malttanut olla lisäämättä lautaselleni leipäjuustoa, jota oli tarjolla muille ruokailijoille. Mutta eipä lämminkään vegaaniruoka, jonka myös sain valmiina lautaselle annosteltuna, tuottanut pettymystä.

Pajulahden linjaukset olivat aivan oikeat, jos vertaa niitä ehdotuksiin, joita edelleen silloin tällöin kuulee, kun kysyy, löytyykö ruokalistalta kasvisruokaa. On jotenkin uskomatonta, että keittiöpuolen ammattilaiset erehtyvät ehdottamaan kasvissyöjälle kanasta tai kalasta valmistettuja annoksia.

Ihan ammattilaiselta ei kuulosta sellainenkaan ravintolan työntekijä, joka on sitä mieltä, että liha-ateria muuttuu kasvisruoaksi, jos asiakas vaivautuu noukkimaan annoksestaan pois siihen kuuluvat lihapalat. Tätäkin on sattunut muutaman kerran. Puhumattakaan siitä, että moni kuvittelee kinkku-juusto-sämpylän olevan juustosämpylä sen jälkeen, kun siirtää sämpylän päältä kinkkusiivut lautasen reunalle.

tiistai 30. elokuuta 2016

Joskus häpeän olla ihminen

jormas: päivis kirjoitti eläinten oikeuksista ja ylipäätään siitä kuinka toisten eläinten on ihmisten mielestä hyväksytympää olla kiinni kuin toisten. Jatkan samasta aiheesta. Jos olisin kasvissyöjä, olisi minun vaikea löytää riittävästi perusteita pitää ylipäätään mitään eläintä kiinni. Mutta se raha ja tehokkuus, ne kai ainakin osin ohjaavat tätäkin asiaa.

On navetoita, joissa eläimet eivät voi liikuttaa kuin päätään ylös - alas syödäkseen ja juodakseen. Taitavat olla usein niin sanottua lihakarjaa silloin. Mutta saattaa se olla maitoa tuottavalla lehmälläkin huonoimmillaan samalla tavalla. Toisessa päässä ovat vapaat lehmät ja kai siinä välissä luomumaitoa tuottavat. Siatkin röhkivät kovin erilaisissa olosuhteissa ja ruualla. Sillä sektorilla taitaa toisessa päässä olla villisiat, joita on nähty jo Suomessakin. Virossa käyvät niitä Suomestakin metsästämässä. Nämä metsämiehiksi itseään nimittävät, joiden joukossa on nykyisin myös metsänaisia. Kanojen ja ylipäätään siipikarjan erilaiset elinympäristöt olisivat oman bloginsa arvoinen asia. Kissamaailmassakin olisi tarinaa vaikka kuinka, sillä se nauttii Suomen luontoon kuulumattomana poikkeuksellista lainsuojaa.

En tiedä mihin luokkaan kuuluu laittaa eläimet, joiden elämisen ainut tarkoitus on turkki, jonka joku hankkii päälleen kohtuullisen isolla nipulla rahaa. Vaikea ajatella, että silloin kyseessä olisi edes hyötyeläin. Minkit, naalit, ketut, supit ja monet muut elävät pientäkin pienemmissä häkeissä ja syövät kaikkea sitä mitä kohtalotoverista jää jäljelle, kun se on tapettu turkin vuoksi. Näiden eläinten tarkoitus ei ole olla edes ihmisen ruokaa, vaan lyhyen elämän ainut tarkoitus on ihmisen turhamaisuus.

Aivan oma lukunsa ovat marsut, kesyrotat, hiiret, häkkilinnut, kanit, monet muut pikkujyrsijät ja niin edelleen. Joista osa ei tiedä vapaudesta mitään ja osa tietää, sillä osa syntyy vankeudessa ja osa vapaudessa. Häkkilintumaailmassa oma lisänsä ovat kirjekyyhkyt, jotka vapauden saatuaankin lentävät kymmenien kilometrien päähän häkkiinsä takaisin. Ihmismielessä huvittavia ovat myös Thaimaan rannoilla pienten tyttöjen ja poikien pienissä häkeissä kantamat pienet, varpusennäköiset linnut. Joita turistit ostavat vapaaksi muutamalla kolikolla. Linnut lentävät vapauteen ja ties minne, mutta luulen, että jossain olevaan kotipaikkaansa, jonka arvaan olevan ihmisen tekele sekin. Matkatakseen taas tyttöjen ja poikien mukana pikku häkeissään seuraavana aamuna turistirannoille.

Outoa on myös, että eri maailman kolkissa ja kulttuureissa koirien kiinni- tai vapaanapitämiseen suhtaudutaan kovin eri tavalla. Enemmistö maailman koirista elänee kuitenkin edelleen vapaan koiran elämää. Länsimaiseen kulttuuriin kuuluu pitää koirat kiinni. Kaupungeissa on jopa koirapuistoja erikseen pienille ja isoille koirille. Portin ulkopuolella saattaa olla peräti mitat kumpaan on koira päästettävä. Ei vapaaksi vaan aitaukseen.

Mutta vaikka seurakoira-sana kalskahtaa väheksyvältä, on koira monen ihmisen yksinäisyyden ainut poistaja. Sen tehtävän suon niille mielihyvin. Hienoa olisi, jos ne saisivat länsimaissakin elää vapaana.

Ehkä niin sanotun hyötykäyttökoiran yksi irvokkaimmista tehtävistä ja osoituksena ihmisen kaistapäisyydestä ovat miinakoirat. Ensin ihminen miinoittaa alueen, jotta miinaan menisi ihminen tai ei menisi koko alueelle ja sitten laitetaan koira etsimään ihmisen toisilleen asettamia pommeja.

Tämä blogi on hyvä päättää pariin lainaukseen Jenni Haukion oivasta kolumnista, jossa hän kertoi mielipiteensä Särkänniemen delfiineistä.

Tekstissä Haukio kuvaili, miten älykäs nisäkäs delfiini on. Eläin pystyy ratkomaan pulmia, käyttämään työkaluja ja ymmärtämään käsitteitä. Vapaudessa pullonokkaiset vedenelävät voivat uida jopa 160 kilometriä vuorokaudessa ja sukeltaa yli 60 metrin syvyyteen.

- Vuonna 1985 näitä ihmisen parhaita ystäviä pyydystettiin Meksikonlahdelta viisi yksilöä, joista sittemmin tuli hyvin tuttuja suomalaisille. Kun tällaiset eläimet siirrettiin niiden luonnolliseen elinalueeseen verrattuna kalamaljan kokoiseen betonialtaaseen, ei tapahtunutta tämän päivän ymmärryksellä voi pitää minään muuna kuin silmittömänä epäoikeudenmukaisuutena, Haukio kirjoitti.

- Mutta maailma arvoineen ja asenteineen, tietoineen ja ymmärryksineen oli tuolloin, yli 30 vuotta sitten kokonaan toisenlainen. Särkänniemen delfiinit ovat sekä surullinen että lohdullinen esimerkki siitä, kuinka nopeasti tai toisaalta tuskallisen hitaasti eläinten oikeuksien tiedostamisessa on edetty.

Haukio päätti kolumnin kysymykseen siitä, olemmeko me ihmiset koiran parhaita ystäviä.

maanantai 29. elokuuta 2016

Eläinten oikeuksista

päivis: Särkänniemen delfiinit ovat olleet pari päivää otsikoissa ja muutenkin keskustelun kohteena. En ole juuri otsikoita tai uutispätkiä enempää seurannut ilmeisen vilkasta mielipiteiden vaihtoa. Tietääkseni samalla on käyty myös keskustelua eläinten oikeuksista ja siitä, mikä niille on parasta. Ihmisen mielestä.

Delfinien siirto oli varmasti loppuun asti harkittu. En myöskään mitenkään tuomitse sitä, että siirtotapahtuma pyrittiin tekemään vähin äänin. Voin kuvitella, että erilaiset ääriryhmät olisivat voineet panna paikan päällä pystyyn jonkinasteisen shown. Nyt siirto-operaatioon osallistuneet saivat kai suhteellisen rauhassa tehdä työnsä.

Kaikenlainen eläinten huono kohtelu, tai jo pelkkä huonon kohtelun mahdollisuus, tuntuu minusta pahalta. Asiat mietityttävät usein, ja joskus olen myös puuttunut, jos olen esimerkiksi havainnut ravintolan ulkopuolelle pitkäksi aikaa pakkasella jätetyn koiran. Televisiosta näkee turhan usein esimerkkejä siitä, miten kekseliäs ihminen on eläimiä kaltoin kohdellessaan.

Jorma äsken kehotti funtsimaan, miksi ihminen katsoo joidenkin eläinten olevan niitä, jotka pidetään kiinni ja jotkut taas voivat elää täysin vapaana ilman pantaa, remmiä, aitaa tai häkkiä. Thaimaassa koirat ovat enimmäkseen irrallaan, vaikka useimmilla saattaakin olla panta kaulassa ikään kuin merkkinä siitä, että ne kuuluvat jollekin. Meillä koirat taas lainkin mukaan on pääsääntöisesti pidettävä hihnassa. Kissoja taas sama kiinnipitosääntö ei koske.
Thaimaalaiskoirien leppoisat iltapäivätorkut liiketalon edustalla.
Vaikka Thaimaassa kotikadullamme olevan ravintolan vetonaulana olevat kaksi papukaijaa ovatkin varsin viehättäviä, ei niitä tervehtiessä voi huvituksen lisäksi olla samalla tuntematta pahaa mieltä siitä, että niiden elämä on päivästä toiseen lyhyessä ketjussa keikkumista. Välillä tekisi mieli vain mennä ja katkaista kahleet! Yhtään parempaa ei taida häkkiinkään vangitun linnun elämä olla. Niitä kohdatakseen ei tarvitse edes mennä kotimaata kauemmaksi. Häkkimarsuista ja -hamstereista puhumattakaan.

Akvaariot ovat myös usein säälittävää katsottavaa. Ihan kuin kuviteltaisiin, että kaloja voi kohdella miten vain. Julkisilla paikoilla olevien akvaarioiden vesissäkin on usein korjaamisen varaa. Kalojen puolesta en ole huomannut eläinaktivistien pitävän meteliä. Mutta kuka nyt pienistä kaloista piittaa? Tosin uusimpien tutkimusten mukaan kalatkin tuntevat kipua. Suunnilleen viime vuosiin asti on kuviteltu, että kalat ovat tuntoaistittomia. Itse olen tuon tiedon jälkeen alkanut katsoa kalastusta aivan uusin silmin. Eikä kalakaan maistu ihan samalle kuin ennen.

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Hyrylän katukulttuuria, osa 4

jormas: Aikanaan oli enemmänkin arkikielessä maininta Perä-Hyrylä, jossa asuin itsekin. Meidän jengi kokoontui käytännössä jokainen kesäilta ja yökin Amer-Tupakkaa, Bostonia vastapäätä olevalle sähkölinjalle Tuusulantien varteen. Siellä istuimme kaikki illat. Osalla meistä oli mopot ja osalla ei. Nimiäkin muistan ison kasan, joista tässä osa: Peltolan Pena, Ahoniemen Anita, Mäkisen Jokke ja Jami, Makkosen Sirja, Erikssonin Eero, Ihalaisen Laura, Tuomisen Vesku, Haapasen Arja, Ylisaaren Lexi, Erikssonin Merkka, Niskasen Keijo, Savolan Maarit, Soinin Jorma, Hiltusen Ritva, Seliwerstovin Kaiski, Sininasalon Anneli, Maarasen Pekka ja monet, monet muut.
Mielikuvamainonta osattiin ennenkin
Iso osa meistä joi lähes joka lauantai puoli pulloa viinaa. Puolen litran pullo ostettiin usein kimpassa jonkun kanssa. Lähin viinakauppa oli Keravalla, mutta juuri koskaan juotavia ei haettu sieltä. Sen hintaan kun lisäsi kyytikulut ja hakupalkkion, tuli juotava käytännössä saman hintaiseksi kuin pimeä pullo. Sitä paitsi moni tai ainakin joku sai viikonloppurahansa vanhemmilta vasta lauantai-illan alussa, jolloin Alkot eivät olleet enää avoinna.

Joten janomme tyydyttivät tummahameiset ja -housuiset, joita ei silloin sanottu tummaihoisiksi eikä romaneiksi vaan mustalaisiksi. Minä edustin vastaavasti  heidän valkolaiskielessään valkolaista. Heitä asuikin useissa torpissa vähän siellä täällä pitkin Hyrylää. Varsinkin viikonloppuisin mökkiensä lisäksi he päivystivät Hyrylän keskustassa olleen kentän lähituntumassa.

Kun juomat oli haettu, minäkin mopolla monet kerrat, asiantuntemuksella tutkittiin kierrekorkkiin kiinnitettyä rengasta. Että oliko pullo niin sanotusti päihin isketty, eli vedellä ohennettu. Olimme tietävinämme, että se tai hän myi usein blandattua viinaa ja taas sillä ja sillä oli aitoa kamaa.

Oikeastaan minkäänlaiset rikokset tai edes pahanteko eivät kuuluneet Perä-Hyrylän linjalla aikaansa viettävän nuorison arkeen eikä juhlaankaan. Usein linjalta lähdettiin Sjöblomien kotitilan, Korvenrannan takana olevalle Winqwistin ladolle, jossa aika meni usein aamuyöhön saakka.

Meitä pykälää vanhempi luokka oli silmissämme sitten tosi kovaa porukkaa, joilla oli metsässä korsut ja kaikki. Toki sellaisen rakentamisen mekin aloitimme saamatta sitä koskaan valmiiksi.

Silloin kesä ja elämä jatkuivat ikuisesti eikä kenenkään mieleen tullut, että meillä itse kullakin päivien määrä on rajallinen. Ensimmäinen kouriintuntuva muistutus itselleni taisi olla näistä vuosista jonkun vuoden kuluttua, kun yksi jengimme keskeisistä hahmoista, Niskasen Keijo (Näsä) ajoi vaalean porrasperäisen Volkkarinsa muistaakseni linja-auton kanssa nokakkain jossakin Oulun seutuvilla. Näsä ei siihen kuollut, mutta elämä muuttui laakista. Hän vietti monta vuosikymmentä, kuolemaansa saakka, Tuusulanjärven rannalla Tuuskodossa, jossa kävin silloin tällöin häntä morjenstamassakin.

lauantai 27. elokuuta 2016

Ihmiset eivät ole tasa-arvoisia

päivis: Ihmisten sanotaan olevan samanarvoisia. Näinhän voi tietysti uskotella, mutta todellisuus lienee ihan jotain muuta. Tulin kesällä huomanneeksi, ettei edes hautausmaalla toteudu ihmisten tasa-arvoisuus.

Kävin kesällä äidin puolen isovanhempieni haudalla, jossa huomasin hautakiven edessä punaisen lapun. Menin tietysti heti katsomaan, mikä tuo lappu oli. Sen värikin jo paljasti, että mitään hyvää ei ollut odotettavissa. Lapussa olevasta vuoden 2014 päivämäärästä huolimatta oli selvää, että seurakunnan tylyltä tuntunut ilmoitus oli tuotu haudalle vasta äskettäin, koska muut, äitienpäivänä haudalla käyneet omaiset eivät lappua vielä silloin olleet nähneet.

Soitin heti lapussa olevaan seurakunnan numeroon ja sain hautaustoimen ihmiseltä hieman ontuvan selityksen, miksi asiat ovat menneet niin pitkälle, että mummun ja vaarin sekä heidän vauvana kuolleen lapsensa hautakivi aiotaan poistaa, jotta hauta voidaan ottaa uuteen käyttöön. Vaarinkaan kuolemasta sentään ei ole kuin runsaat 20 vuotta. Sain kuitenkin lupauksen, että kiven poistouhka peruuntuu, jos maksan 200 euroa. Hautarauha oli näin turvattu joksikin tietyksi ajaksi eteenpäin.

Samalla selvisi tuo hautausmaalla lepäävien ihmisten eriarvoisuus. Kysyin tietysti huolestuneena, mitä mahtaa tapahtua samalla hautausmaalla olevien muiden läheisteni vanhoille haudoille ja hautakiville. Viimeiset hautajaiset niiden äärellä on pidetty yli 50 vuotta sitten. Sain huojentavan ja samalla hämmentävän vastauksen: nämä haudat ovat ainaispaikkoja. Niistä ei tarvitse edelleenkään maksaa.

Episodi hautausmaalla muistui mieleeni, kun eilen luin Hesarin mielipidesivuilta eläkkeellä olevan miehen vuodatusta siitä, ettei hän perusterveeksi arvioituna onnistu pääsemään terveyskeskuksen labraan ikäisilleen miehille varsin tarpeelliseen kokeeseen. Terveenä hän ei kertomansa mukaan pääse myöskään lääkärin vastaanotolle. Suhtauduin hieman epäillen asian todenperäisyyteen, mutta en voinut samalla olla vertaamatta itseäni miehen väittämään tilanteeseen.

Ennen kesälomia minä sain useamman muunkin työkaverini tapaan omalta työterveyshoitajaltamme kutsun 1,5 tuntia kestävään terveydenhoitajan tapaamiseen. Ennen ajankohtaa piti käydä työterveysaseman labrassa verikokeissa. Lähete oli valmiina odottamassa. Aikaakaan ei tarvinnut varata. Kokeiden tulokset, joita oli pitkä lista, käytiin läpi kesäloman jälkeen pidetyssä tapaamisessa. Puhetta terveydentilastani ja terveyskäyttäytymisestäni riitti lähes tuon varatun puolitoistatuntisen ajan, vaikka mitään akuuttia vaivaa ei tarvinnutkaan puida.

Jos ihmiset eivät hautuumailla ole samanarvoisia, niin eivät kyllä terveydenhuollossakaan. Eläkepäivien lähestyessä varsinkin tuon jälkimmäisen tiedostaminen hieman huolestuttaa.

perjantai 26. elokuuta 2016

Pitääkö kissojen olla irti vai kiinni?

jormas: Yksi varmoista intohimojen herättäjistä keskustelupalstoilla on olla sitä mieltä, että kissojen pitää olla irti tai kiinni. Niinpä jälleen kerran päivieni ratoksi jaoin mielipiteitäni palstalla, jossa joku etsi kissaansa, jonka oli entiseen tapaansa päästänyt yöksi ulos. Sain muutaman erimielisen kanssa aika elämän aikaiseksi.

Arvostan keskusteluissa niitä, jotka eivät ala keuhkoamaan alatyylin sanoilla peitelläkseen tietämättömyyttään. Kyseisessä aihepiirissä niitäkin tuntuu olevan melkoisesti. Koska lain mukaan kissan ei tarvitse olla kiinni tai kytkettynä koirien tapaan, on myös mielipiteiden kirjo aiheesta melkoinen.

Itse olen päätynyt siihen, että niiden, jotka ovat sitä mieltä, että kissan tulisi saada olla vapaana, olisi hyväksyttävä niiden metsästys samoilla pelisäännöillä kuin hekin metsästävät kissansa avulla usein myös läpi vuoden rauhoitettuja eläimiä. Näin ajattelen siksi, että omistaja on vastuussa kaikista omistamansa eläimen tekemisistä.
Pihakanimme poikasista vain yksi oli kullanvärinen. Se ei selvinnyt aikuiseksi
Ampuma-asemetsästyksen ohella ansapyynti lienee suosituin metsästyksen muoto, jota määrätyin edellytyksin voi harrastaa myös taajamissa. Tällä tarkoitan seutuja, joissa on vähemmän kuin 150 metriä lähimpään taloon. Se lienee jonkinlainen määritelmä ampuma-aseen käytölle. Tosin jousiaseen kohdalla määräykset ovat hieman toiset. Jos kissoja pyydystettäisiin esimerkiksi ansapyynnillä taajamissa, on muistettava, että kissa on esimerkiksi loukutettuna vielä oikein loistavasti elossa. Mitä pyydystetylle kissalle tulisi tehdä sen jälkeen, on aivan oma lukunsa, josta käyn mielelläni keskustelua.

Minulla on aina ollut paljon eläimiä ja olen hyvin eläinrakas. Kissa ja välillä useitakin on kuulunut tähän joukkoon. Koska olen käytännössä asunut koko elämäni omakotitalonomaisissa olosuhteissa, ovat kissani olleet aina irti. Mutta keväällä tapahtui jotain, joka sai minut kyseenalaistamaan omaa suhtautumistani kissan vapaana pitämiseen ja otin asioista selvää.

Eläintemme joukkoon kuuluu myös pihakaneja, jotka asuvat Tuusulan Myllykylässä, kahdeksan hehtaarin pikkutilallamme lampien ja Tuusulanjoen varrella. Merikonteista tehdyn kotimme alla tarkemmin sanottuna. Sinne kaniäiti synnytti kuusi poikasta, joista vieressä olevan Myllykylän taajaman kotikissat ovat nyt tappaneet puolet. Tämän olen voinut todeta kameravalvontamme kuvista.

Juridisestihan on tapahtunut niin, että koska kissat eivät pihapiirissämme luvatta olemista lukuun ottamatta ole juurikaan rikkoneet lakia, jäin pohtimaan asiaa ja ottamaan siitä myös selvää. Että onko tosiaan niin, että kissa on niin lain suojaama, että sille ei voi tehdä mitään ja kylän katit voivat käydä tappamassa pihakanimme. Mutta voi sille, jos haluaisin, sillä kissan vapaaksi päästänyt omistaja syyllistyy metsästysrikkomukseen, kun hän tappaa kissansa avulla riistaeläimiä, tässä tapauksessa pihakanejamme niiden rauhoitusaikana. ja alueella, jossa hänellä ei ole lupaa metsästää, vaikka olisi metsästyskorttikin.

Minun on siis mahdoton hyväksyä että lähitaajaman naapuri saa harrastaa laitonta metsästystä pihapiirissämme ja tappaa kissan avulla kesyt pihakanimme, mutta vastaavasti minä en saisi tehdä kissalle mitään. Olen siis tullut siihen tulokseen, että kissa, joka ei kuulu Suomen luontoon viettiensä vuoksi, kuuluu pitää Suomessa kiinni.

Vanha sananlasku sanoo, ettei niin suurta härkää, ettei salvaaja ole suurempi
Se on käynyt myös selväksi, että kissojen omistajien joukossa on hyvin vastuullisia ja hyvin vastuuttomia. Jotkut pitävät kissansa kiinni ja jotkut eivät välitä muiden tai luonnon eläimistä juurikaan, kun vain oma kissa on ja elää vapaana hyvin. Mutta nyt olemme saaneet Myllykylän Jokilaakson pihapiiriin mäyrän ja kettujen lisäksi myös ilveksen pentuineen, joten voi olla, että kissat katoavat meidän pihaltamme.

torstai 25. elokuuta 2016

Nyyssänniemen Camping ja Ernos

päivis: Matkakodilla tehty työmatka Keski-Suomeen on tarjonnut mahdollisuuden yöpyä muun muassa Keuruulla Nyyssänniemen leirintäalueella. Nyyssänniemeen liittyy nuoruusmuisto, joka on hauska ja ikimuistoinen, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna vähän nolo. Mutta otan riskin ja muistelen.

Melkoisesti on kulunut aikaa siitä, kun edellisen kerran yövyin Nyyssänniemessä.
Tai silloin oli tarkoitus yöpyä. Yö kuluikin Ernos-yhtyeen keikka-autossa.
Olimme ystäväni Riikan ja serkkuni Marjon kanssa Nyyssäniemessä teltan kanssa. Keuruulle meidät oli houkutellut paikkakunnalla keikkaileva Ernos. Olen aikoinaan fanittanut Ernoja (tai jotkut sanoivat Ernoksia) vähintään yhtä paljon kuin myöhemmin Alvar Aaltoa.

Olimme siis liftailleet Keuruulle. Erjojen esiintymispaikkaa en muista tarkemmin, mutta jossain sopivan liftimatkan päässä leirintäalueelta keikka kuitenkin oli. Silloinhan liftattiin ihan kaikkialle. Tuli ilta, oli keikka ja jossain vaiheessa puolenyön jälkeen keikka oli ohi. Oli selvää, että Ernot lähtevät kotiinsa kohti Helsinkiä. Me Riikan kanssa jo eräänkin Ernos-keikan nähneinä olimme tulleet tutuiksi Erno Lindahlin ja kumppaneiden kanssa. Ja emmekös vaan keksineetkin tuppautua kyytiin. Naissolistit, Kati ja Marjo-Riitta eivät ainakaan tuolla Keuruun keikalla olleet mukana. Siksi kai meille löytyi tilaa.

Saattoi olla Ilari Hannula, joka hyppäsi puikkoihin ja vanhan keikka-auton nokka käännettiin kohti eteläistä Suomea.
Tämä Ernos-kuva löytyy netistä, mutta paperisenakin se on minulla vielä tallessa.
Muistan vielä elävästi, miten rämistelimme halki nukkuvan, kesäisen Suomen. Vaikka vauhti ei päätä huimannut, Helsingissä olimme ehdottomasti aivan liian pian. Muistaakseni aikoinaan ambulanssina palvellut auto parkkeerattiin jonnekin Museokadun tienoille, josta joskus myöhemmin jollain paremmin etukäteen suunnitellulla Helsingin-reissulla bongasimme sen Riikan kanssa uudelleen.

Oli varhainen aamu, kun tulimme perille pääkaupunkiin. Mitäpä me Helsingissä olisimme tehneet, kun teltta ja muutkin tavarat jäivät Keuruulle Nyyssänniemeen. Liftaamaan emme kuitenkaan valvotun yön jälkeen jaksaneet lähteä. Rahaa saattoi olla juuri sopivasti sen verran matkassa, että kykenimme ostamaan junaliput Keuruulle. Silloin ei vielä ollut Jämsästä Jyväskylään menevää oikorataa, joten Jyväskylän-junat kulkivat Keuruun kautta. Luultavasti matkustaminen oli muutenkin nykyistä halvempaa. Se selitti mahdollisuuden käyttää junaa.

Kun seuraavan kerran tapasimme Ernot jollain keikalla, Erno Lindahl tuli kysymään meiltä ystävällisesti, että pääsimmekö mukavasti Helsingistä kotiin. Siihen aikaan muusikotkin olivat todellisia herrasmiehiä. Ainakin Ernot.

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Syysrastit 2016

jormas: Monen vuoden jälkeen Sininauhaliiton järjestämät Syysrastit palasi Keski-Suomeen. Kyseessä on kristillisen päihdetyön joukkotapaaminen, johon osallistuu niin työntekijöitä kuin asiakkaitakin. Itsekin olen reipas viisitoista vuotta sitten ollut ideoimassa vuosittain toteutettua tapahtumaa ja ollut myös mukana joka kerta. Joka kerta olen myös järjestänyt tietokilpailun. Jos joku kaipaa kaikkiin tai vaikkapa yhteenkin kysymykseen vastausta, ne saa minulta: Tässä tämänvuotiset kysymykset:

1. Mies oli matkalla kaupunkiin ja häntä vastaan tuli kärryt, joita veti kaksi hevosta ja ohjasi kaksi miestä. Lavalla oli seitsemän naista, joilla jokaisella oli kori. Jokaisessa korissa oli kissa ja jokaisella kissalla oli 3 pentua. Kärryjä seurasi toiset kärryt joita veti yksi hevonen ja ohjasi yksi mies. Kärryjen lavalla oli 13 possua. Kuinka monta elävää olentoa oli matkalla kaupunkiin?

2. Maiju Lassila oli kuuluisa kirjailija. Mitä erikoista hänessä oli?

3. Mainitse 3 Suomen nykyistä kuntaa, joiden nimi on almanakassa esiintyvä miehen nimi.

4. Ei tango vaan tange on latinaa, mutta mitä se on silloin suomenkielellä?

5. Kuka on luonut Viivin ja Wagnerin?

6. Eräs perhe lähti kaupunkiin ja heidän kotiin murtauduttiin. Talossa oli puhuva papukaijan ja varkaan mättäessä tavaroita säkkiinsä, papukaija sanoi: ”Jeesus näkee sinut”. Varas hätkähti, mutta kun ketään ei näkynyt, hän mätti lisää tavaraa säkkiinsä. Sitten kuului taas: ”Jeesus näkee sinut.” Varas pelästyi, lähti juoksemaan ja puski ovea, joka aukesi. Oven takana oli iso muriseva koira. Mitä tämä mahtoi tarkoittaa?

7. Kuka keksi, että joulupukki asuu Korvatunturilla?

8. Mutta miksi amerikkalainen joulupukki tulee savupiipusta?

9. Missä järjestysluvussa on miehen ja naisen nimi?

10. Mikä on kukon jalassa ja Pohjanmaalla?

11. Pyöreässä talossa tapahtui murha. Asukkaita kuulusteltiin. Isäntä sanoi olleensa tietokoneella, lapset vastasivat leikkineensä, siivooja siivonneensa nurkkia ja emäntä tehneensä ruokaa. Kuka heistä valehteli?

12. Useimmissa kuukausissa on 30 tai 31 päivää . Kuinka monessa on 28. päivä?

13. Mikä hedelmä tulee Floridanleikkeeseen?

14. Entä mitä hedelmää käytetään Lindströminpihviin?

15. Minkä lajin nopeusennätys Lasse Mårtensonilla on vuodelta 1955?

16. Paimenella on 17 lammasta. Kaikki muut paitsi 9 kuolee. Montako lammasta paimenelle jää?

17. Y K K N V K S. Mikä kirjain tulee seuraavaksi?

18. Mikä tuli olutpulloon Suomessa vuonna 1976?

19. Kuka on USA:n pääministeri?

20. Kumpaan suoleen ruoka saapuu ennen, ohut- vai paksusuoleen?

21. Mistä Pääsiäissaari on tullut kuuluisaksi?

22. Minkä värinen on päärynän kukka?

23. Minkä sanan suomalaiset kirjoittavat lähes aina väärin?

24. Mikä on Euroopan suurin sisävesien saari, jos ympäröivän veden ei tarvitse olla samalla korkeudella?

25. Mikä on Suomen suurin saari, jos ympäröivän veden tarvitsee olla samalla korkeudella?

26. Mikä on Suomen suurin saari, jos sitä ympäröivässä vedessä ei saa olla kanavaa?

27. Ullakolla on lamppu, johon yksi kolmesta alakerrassa olevista katkaisijoista on kytketty. Kaksi muuta katkaisijaa eivät toimi. Ullakolle saa nousta vain kerran, eikä alakerrasta näe ullakolle. Mikä katkaisijoista sammuttaa ja sytyttää valon? Miten ratkaiset ongelman?

tiistai 23. elokuuta 2016

Katukulttuuria löytyy myös Laukaasta

päivis: Jorma on kirjoitellut jo kolme blogia hyryläläisestä katukulttuurista. Välillä juttu on tosin rönsynnyt henkilökohtaisempiinkin muisteloihin. Minullakin saattaisi olla vanhoja muistoja kulttuurista, jonka etuliitteeksi ei kuitenkaan sovi katu-sana. Palokassa, nykyisessä Jyväskylän lähiössä, kun ei nuoruusvuosinani ollut katuja. Ei juurikaan edes asfaltoituja teitä. Katuvalojakin oli vain harvakseltaan.

Koska tällä hetkellä olen kirjoilla Laukaassa, ajattelin, että voisin kirjoittaa huomioistani, jotka koskevat Laukaan keskustan katukulttuuria. Jos nyt sieltä sellaista voi löytää. No tietysti löytää, jos vähän käyttää mielikuvitusta.

Katukulttuurin olemassaolosta Laukaassa kertoo ainakin kaksi asiaa: paikallisten joutilaiden miesten läsnäolo ja vuodesta 1995 saakka töhrimättä säilynyt, Arwidssonintien varrella oleva silloisten lukion toista luokkaa käyneiden oppilaiden maalaama seinämaalaus. Tai maalaus seinämässä. Seinä se ei ole, mutta aidaksikaan sitä ei voi kutsua. Graffitiksikin se on ehkä liian selkeälinjainen.


Niin kutsuttuja alan miehiä Laukaan keskustan katukulttuuriin on kuulunut niin kauan kuin olen asiaan ymmärtänyt kiinnittää huomiota. Alkon myymälä ja joutilas miesjoukko ovat yhdistelmä, joka kuuluu lähes jokaiseen pienenkin kunnan keskustaan. Mutta ilmiö on havaittavissa myös esimerkiksi Helsingin Hakaniemessä, jossa Ympyrätalon kulmilla (tai ei ympyräisellä talolla voi olla kulmia) viihtyy samanlaista kansaa kuin Laukaan keskustan Alkon liepeillä.

Laukaakin saattaa ainakin osin kuulua muuttotappiokuntien joukkoon. Kunnan keskustassa enemmistö päiväsaikaan liikkuvista on vanhempaa väkeä. Ikäihmisten joukossa tietysti kulkee myös lastenrattaita lykkiviä kotiäitejä. Jyväskylän läheisyys miellyttää monia lapsiperheitä, joten muuttotappion suhteen totuus voi olla jotain muutakin.

Varsinaisesti Laukaan keskustan visuaalisen kulttuurin muodostaa elintarvikeliikkeiden luoma väri- ja muotomaailma. On kaikilta itseään kunnioittavilta paikkakunnilta löytyvä sinipunakeltainen Lidl. Vieressä on hieman toisia ruokakauppoja korkeammaksi rakennettu vihreä S-market ja vanhaa maalaisten osuuskauppaa ja saksalaista myymälätyyliä karsastavia palveleva sinivalkokeltainen K-Market. Lidliltä piirrettävän, 300 metriä pitkän suoran janan toisesta päästä löytyy vielä sininen Siwa, jonka pitäisi kai jollain juoksulla muuttua oranssiksi K-Marketiksi. Sen tulevaisuudesta en tosin tiedä, koska naapurissa jo on edellä mainittu K-Market. Mutta kyllä kai Laukaan pääraitille kaksi K-kauppaa mahtuu?

Kun elintarvikekauppoja on Laukaan keskustaan siunaantunut noinkin runsaasti, on selvää, että yksi selkeä katukulttuurin piirre on muovista ostoskassia kantava kuntalainen. Vähitellen, toivon mukaan, myös kestokassit alkavat olla osa laukaalaista katukulttuuria. Toistaiseksi ei kuitenkaan ole näköpiirissä, että tältä osin trendi olisi muuttumassa ympäristöystävällisempään suuntaan.

maanantai 22. elokuuta 2016

Hyrylän katukulttuuria, osa 3

jormas: Olin jo tulossa tarinoineni hyvää vauhtia toisessa osassa Riihikalliosta kohti Hyrylän keskustaa, kun muistin, että pitää palata takaisin. Sen sai aikaan ravintola Matka-Tuoppi Riihikalliossa, jonka unohdin kokonaan. Joka saattoi saada Hyrylässä toisena a-oikeudet, jos varuskunnan upseeri- ja aliupseerikerhoja ei oteta huomioon. Ensimmäinen taisi olla Kesti-Grilli.

Monessa kuppilassa minulla oli oma kolpakko
Matka-Tuoppi avasi 60-luvulla ovensa nykyisen Riha-Centerin paikalla. Talon omisti sama taho kuin aikoinaan Hyrylässä, Säästöpankin talossa olleen huonekaluliikkeenkin. Saattoi olla nimeltään Hyrylän Kaluste. Tarina kertoo anniskeluoikeuksia tavoitelleen myös tilojen omistaja. Sen vuoksi sopimuksen päättymisajankohdan lähestyessä ravintoloitsija Hartikaisen pariskunta rakensi lähes yötä päivää uusia, entistä ehompia tiloja viereiselle tontille. Totta tai tarua, mutta ei ehkä savua ilman tulta.

Matka-Tuopin, niin uuden kuin vanhankin sekä tiloissa myöhemmin toimineen Camellin ja sen takana olleesta pikku-Ellistä riittäisi tarinoita kirjaksi saakka. Taisipa se olla nimeltään ravintola Pata-Akka ja Lordkin välissä. Portsaritkin olivat aivan omaa luokkaansa, kuten tietty kaikissa muissakin ravintoloissa.

Alkuperäisen Matka-Tuopin tiloissa toimi sittemmin Kinnusen mattoliike. Sen omisti Hannu, joka on Raivion Skavabölen pojat -elokuvassakin seikkailevan Taikurin poika. Kun Hartikaisen Villellä hirtti joskus ryyppy päälle, hän saattoi lompsuttaa mattoliikkeeseen luokseni. Sillä näkäräiset maistuivat minulle silloin enemmän kuin laki määrää. Ville kaivoi yhden pikkutakin taskusta kaksi lasia, toisesta jääpussin ja kolmannesta Ballantine´s wiskipullon ja sanoi: "Kuules Jorma. Kun minä otan viinaa, olen kävelevä baarikaappi."

Aikoinaan sain Kinnusen mattoliikkeestä kenkää, johon osasyyllinen on toisen hyryläläisen ravintola Kesti-Grillin pitäjän, Niemen Mirkun poika, Tenkka. Jolla muuten oli aikoinaan Formula V -kilpa-autokin. Sitä joskus koeajettiin Hyrylän asfalttiteillä, kun Volkswagenin legendaarinen asentaja Ehon Jukka sääti sitä. Työkseen Tenho eli Tenkka ajoi rekkaa ja ilmestyi kerran tequilapullon kanssa työpaikalleni Hannun ollessa Järvenpään sisustusmessuilla. Aamupäivän kääntyessä iltapäivään, oli joku liikkeessä käynyt asiakas mennyt messuille ja sanonut Kinnusen Hannulle: "Sinulla taitaa olla itsepalvelumyymälä Riihikalliossa, kun myyjä makaa sammuneena mattorullien päällä."

Matka-Tuoppi oli yksi Hyrylän merkittävimmistä kohtaus- ja ajanviettopaikoista, jossa on saanut alkunsa monta lyhyempää ja pitempää rakkaustarinaa, kuten myös avioeroakin. Kaiken sen lomassa otettiin paukkuja ja tapeltiin välillä sisällä ja välillä pihalla. Yksi huvitus valomerkin jälkeen kesäöisin oli Keravan maauimala, jonne mentiin joukolla yöuinnille aitojen yli. Poliisitkin sen tiesivät, mutta koskaan emme rikkoneet paikkoja eikä virkavalta keskeyttänyt kertaakaan yöuintejamme ja -ilojamme.

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Harmaahaikaroita onkin kaksi

päivis: Jorma kirjoitti eilen tunnistusongelmasta, joka koski riistakameran kuviin tallentunutta lintua. Näimme sen omin silminkin ja uimaan mennessä olemme linnun nyt nähneet useammankin kerran seisoskelemassa Strandön sillan rungolla. Kuinka emme muistaneetkaan, että saman, suuren ja harmaan linnun näimme myös melko tarkkaan vuosi sitten. Ja silloin päädyimme siihen, että lintu on harmaahaikara.

Tänä aamuna tajusimme, että lintuja onkin kaksi. Hienosti nousivat sillalta ilmaan ja lensivät peräkkäin ties minne. Ilmankos sillalla oleskelleella näytti olevan vaaleampi kaula kuin riistakameralla selfieitä ottaneella lajitoverillaan. Meillä on siis Jokilaaksossa harmaahaikarapariskunta!
Tällaisen Vasenius Gallerian kuvan löysin vuosi sitten, kun harmaahaikara
kävi meillä ensimmäisen kerran. Nyt niitä on siis jo kaksi.
Perheuutisia ei tämän enempää ole kerrottavana, sillä haikaran pesää ei tiluksilla ole näkynyt, eikä meillä varmasti ihan kelvollista pesäpaikkaa taitaisi olla tarjollakaan. Mietimme, että aivan Merikonttikotimme vieressä on kyllä rinnakkain kaksi sähkötolppaa, mutta mahtaisivatkohan ne kelvata haikaraperheen yhteisen kodin perustuksiksi.

Kuten Jorma eilen kirjoitti, pihapiirissä piipahtelee hämmästyttävän paljon erilaisia luontokappaleita. Vaikka ilveksen näyttäytyminen onkin metsästäjäpiireissä melkoisen harvinainen tapaus, en silti ole ilveksen läsnäolosta suuremmin riemuissani. Olin jo uskotellut itselleni, että ilveksiä ei kesällä ole Jokilaaksossa käynyt. Mutta niinpä vain riistakamera paljasti, että edellisestä käynnistä ei ole kuin pari viikkoa.

Mutta onhan niille meillä vatsan täytettäkin. Jos kanit ovat liian pientä purtavaa, kauriista ja peuroista riittää syötävää kunnon aterian verran. Juuri tänään näin kolmen kauriin loikkivan Soiniityntien poikki. Kulkivat samaa reittiä, jossa olen kauriita tavannut monet kerrat ennenkin. Helppo saalis ilvekselle, luulen.

lauantai 20. elokuuta 2016

Jokilaakson uusi asukas?

jormas: Ajattelin tänään tehdä kolmannen osan Hyrylän katukulttuuriblogiin, mutta päätinkin julkaista jonkun riistakameramme ottaman kuvan pihapiirimme eläimistä. Tällä kertaa kuvien ulkopuolelle jäävät ketut, supikoirat, biisamit, jänikset, kyyhkyset, fasaanit, haukat, lepakot ja monet muut.

Innoituksen tämän kertaiseen blogiin ja pääosan saa eilinen, pihaamme ilmestynyt harmaahaikara tai kurki, sillä varmaan tunnistukseen ei asiantuntemuksemme riitä. Voi olla, että kyseessä on haikara, sillä Jokilampiemme vastarannalla on Strandöhön menevä keskeneräinen silta, jolla on aamu-uinnille mennessämme istunut parina aamuna kookas lintu. Joka saattaisi olla kuvissa olevan puoliso, sillä kiikarilla katsottuna se on mielestämme mm. valkopäisempi. Mutta jos joku linnun tunnistaa, ottaisimme tiedon mielellään vastaan.

Kun aamulla selailin kuvia, oli niihin tarttunut myös koko kesän katseilta piilossa ollut ilves, joka on kovasti laihan oloinen. Vaikka kanikantaamme rokottaa monien villieläinten ohessa myös viereisen kylän kissat sekä virukset ja ties mitkä taudit, on "äitee Mustiksen" lisäksi tällä hetkellä pihapiirissä kolme poikasta. Kuvan sorsilla alkaa tiukat paikat, sillä montaa siiveniskua ei Jokilaakson ulkopuolella tarvitse ottaa, kun vastassa voi olla metsämies haulikkoineen ja koirineen. Kauriit ja peurat jatkavat jo vakiintunutta menoaan.
 
 
 
 

perjantai 19. elokuuta 2016

Olinkohan tyhmä kun otin vapaaehtoisen eläkevakuutuksen?

päivis: Kanssani lähes saman ikäinen työkaveri huomasi tänään jonkun tiedotteen kaksipäiväisestä kurssista, jossa on mahdollista perehtyä lähestyviin eläkevuosiin. Hetken olimme jo ilmoittautumassa kurssille, joka tosin toteutetaan vasta ensi keväänä. Kun työkaveri jatkoi lukemistaan, ymmärsimme, että taidamme olla jo vähän yli-ikäisiä. Ainakin ensi kevääseen mennessä. Meidän, noin vuoden päästä eläköityvien olisi pitänyt keksiä mennä vastaavalle kurssille jo noin pari vuotta ennen eläkkeelle jäämistä.

Työkaveri tosin ennätti jo ennen tuosta kahden vuoden suosituksesta luettuaan todeta, etteipä hän kyllä ainakaan lähde. Siinä taisi minullakin mennä tilaisuus viettää pari päivää Tampereella kylpylässä, mahdollisesti työnantajan laskuun.

Kyllähän itselle sopivaa tapaa jäädä eläkkeelle on tullut moneen kertaan mietittyä. Osa-aikaeläkkeellä olo on sitä paitsi antanut hyvän mahdollisuuden testata, miltä eläkeläisen elämä tuntuu. Hyvältä on tuntunut, toistaiseksi ainakin.
Alan pikkuhiljaa näyttääkin eläkeläiseltä.
Joskus aikoja sitten freelancerina ajattelin, että eläkkeeni tulee olemaan niin pieni, etten koskaan voi jäädä pois työelämästä. Kun yhtenäinen työvuosien putki Sininauhassa on ennen eläköitymistä jatkunut noin 15 vuotta, jotain sentään jää käteen. Sen lisäksi olen maksanut jo monen vuoden ajan vapaaehtoista eläkevakuutusmaksua. Olen kyllä tiedostanut, että maksamillani kuukausierillä tuleva lisäeläkkeeni ei kovin kummoiseksi liho. Sen sijaan jotain jäi huomaamatta - tai ymmärtämättä.

Päivä tai pari sitten sain Mandatumilta kirjeen, jonka sisältöä en ihan heti suostunut uskomaan. Sen ymmärsin, että voisin jo nyt alkaa nostaa vapaaehtoiseen eläkevakuutukseen perustuvaa eläkettäni. Koska olen vasta osa-aikaeläkkeellä, en sitä tietenkään tee. Kirje ei minulle kuitenkaan kertonut, että joudunko edelleen maksamaan kuukausimaksuja, jos en ala nostaa eläkettä. Tuli nimittäin tunne, että voisinhan sen reilun sadan euron kuukausimaksun sijoittaa johonkin muuhunkin.

Mandatumin kirjeen pommi oli veroprosentti, jonka vapaaehtoisen eläkevakuutuksen mukaisesta eläkkeestä joutuu maksamaan. Eläkettä verotetaan pääomatulona. Ja sen vero on 30 %. Siis reippaasti korkeampi kuin jos eläkettä verotettaisiin ansiotulona.

Koin, että olen tullut petetyksi. Tai ehkä olen ollut vain tyhmä ja ymmärtämätön. Kun toinen, vasta työuransa alkupuolella oleva työkaverini kuuli vapaaehtoisen eläkevakuutuksen verotuskäytännöstä, hän, ehkä aivan syystäkin, parahti, ettei kyllä enää halua maksaa eläkevakuutusta. Eri asia on, miten noista sopimuksista edes voi päästä eroon, kun kerran on erehtynyt laittamaan nimensä sopimuspapereihin.

torstai 18. elokuuta 2016

Hyrylän katukulttuuria, osa 2

jormas: Toissa päivänä kirjoitin blogin Hyrylän katukulttuurista ja yritin haastaa muitakin mukaan keskusteluun. Olemattomalla menestyksellä. Facebook-sivuillakin julkaistu kirjoitus sai joitakin linkityksiä sekä tykkäyksiä ja kommentin pari. Joukossa jokelalainen, joka sanoi, ettei osaa Hyrylää.

On siis keskityttävä omin nokkineni etupäässä aikaan, jonka olen elänyt. Tällä kertaa aloitan Perä-Hyrylästä. Se ei minulle siellä itsekin asuneena ole koskaan selvinnyt mistä se lähempänä Helsinkiä on saanut nimensä. Näin kuitenkin on varsinkin isossa maailmassa, josta alla todisteena yksi kuvankaappaus.

Aivan Perä-Hyrylän perukoilla oli muun muassa 50-luvulla kioski, jossa vanhempieni huijaamana sain syödä niin monta tötteröjäätelöä kuin yhteen pötköön jaksoin. Palkkiona siitä, että pääsin Tuusulan Yhteiskouluun pistemäärällä 68. Kioski oli eteläisen Hyrylän kaljaveikkojen yksi kokoontumispaikoista. Siellä he kioskin taakse, laudasta väsätyn pöytäryhmän ympärillä joivat Presidentti-kaljaansa. Miehet olivat meidän natiaisten mielestä jotenkin pelottavia, mutta joka tapauksessa kovaa jengiä, josta vanhemmat kehottivat pysymään visusti erossa. Honkakankaan Manu, Ehon Arska, Harsusen Väiski ja monet muut olivat jengiä, jotka osasivat ja uskalsivat ottaa viinaa jopa suoraan pullosta.

Kioskilta puoli kilometriä Hyrylän suuntaan asuivat Erikssonit. Pienessä talossa Tuusulantien varrella, lähellä Amer-Tupakkaa oli monta lasta. Sisällä puutalossa ja pihalla oli aina elämää kesyine variksineen. Se oli Perä-Hyrylän kovimman nuorison yksi kantapaikoista. Me seurasimme meitä vanhempien edesottamuksia, joissa varsinkin Jawa-moottoripyörineen riitti ihmettelemistä vanhemmallekin väelle. Hahmoja olivat Erikssonin veljesten lisäksi ainakin Parkkosen Jupi, Linqwistin Tarkku ja hänen veljensä Ruotsinkyläntieltä, Winqwistin vai Linqwistin Vekkuli, joilla taisi olla kauppakin jossain vaiheessa, Ylisaaren Pera, Kurvisen Tane, Honkakankaan Aarno. Perässä tuli seuraava sukupolvi Parkkosen Masoineen ja Honkakankaan Allanineen.

Oma lukunsa oli nykyisen Koirakouluntien päässä ollut Isohyppis, eli hyppyrimäki, jonka teimme talkoilla. Itse en voinut laskea siitä kuin salaa, koska en uskaltanut ilman sauvoja ja vanhemmat mäkimiehet kielsivät mäenlaskun sauvojen kanssa. Oli heidän mukaansa vaarallista. Siellä pidettiin myös mäkikisoja. Yliveto, meidän aikamme kylän mäkimies oli Erikssonin Kalle, jolla oli remmisukset. Kuuluttajalla oli peltinen megafoni ja olikin rehvakasta kuulla siitä oma nimensä. Meillä oli myös oma lehti, joka saattoi olla aina uniikkikappale, sillä en muista sitä koskaan painetun tai kopioidun missään. Yksi sen tekijöistä oli Parkkosen Jussi, joka oli omalla laillaan nuoriso-ohjaaja vailla vertaa. Parkkosen pihalla järjestettiin myös urheilukilpailuja. Ja saunakamarissa nyrkkeilymatseja, joissa moni saikin lättyynsä.

Oma, varsinainen jengini kokoontui Linjalla "Bostonia" vastapäätä. Varsinkin ukkosen aikaan oli rehvakasta istua muuntamon alla ja pullistella tytöille. Joista osaa veti puoleensa Koivikon brittipyörillä ajaneet pojat. Niiltä hengailuajoilta sai alkunsa jokunen avioliittokin, jotka ovat edelleen iskussa. Mutta me olisimme hakanneet koivikkolaiset, jotka varjostivat meidän gimmojamme, jos olisi uskallettu. Selän takana haukuttiin niitä nutuiksi.

Sarpion isokivi on nähtävyys, mutta niin olisi ollut meinäkin kivemme
Meidän toinen kantapaikka oli lähes Amerin hiekkakuopan reunalla ollut Iso Kivi, jonka säilyttämistä maan omistanut Sjöblom aikansa pohti. Ja murskasi sepeliksi. Kyseinen hiekkakuoppa oli talvisin mäkiä täynnä, sillä suksilla tultiin alas joka rinteestä.

Kolmas kantapaikka oli Winqwistin lato, jonka pahnoille hämärän laskeuduttua hipsivät mopoineen ja fillareineen ne nuoret, jotka osasivat ja uskalsivat tehdä jotain vastakkaisen sukupuolen kanssa. Ja me pykälää aremmat mukana ja perässä sivusta seuraamaan. Samaa jengiä oltiin kuitenkin, johon kaikkine kasvukipuineen oli hienoa kuulua ja kasvaa mukana enemmän aikuiseksi.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Päättömät polkupyöräilijät ja muslimiterroristit

päivis: Eilen olin vähällä jäädä fillaristin yliajamaksi toisen, sattumalta vierelläni Pasilan asemalta kävelleen naisen kanssa. Raiteiden alta tulevasta tunnelista pyyhälsi mies polkupyörällään kovaa vauhtia välittämättä vähääkään kulman takaa samaan aikaan tulevista jalankulkijoista. Onneksi olimme naisen kanssa valppaina ja ymmärsimme pysähtyä.

Toivuttuani säikähdyksestä manasin mielessäni kaikki pyöräilijät. Useinhan tuo päättömien kulkijoiden joukko häiritsee liikkumistani myös esimerkiksi siten, että ajavat välillä laumoina maantiellä, kun vieressä olisi pyörätiekin käytettävissä. Yritä siinä sitten ajaa ohi autolla niin, ettei synny vaaratilannetta.

Jäin pyöräilijöiden törkeyttä ajatellessani pohtimaan, että aika usein tulee mielessään niputettua kaikki saman sortin ihmiset keskenään samanlaisiksi. Sukupolvesta toiseen on taidettu ajatella, että nuoret ovat samanlaisia, hankalia ja huonosti käyttäytyviä.

Jostain syystä on tapana yleistää myös anopit. Tuskin mitään muuta ihmisryhmää mollataan samalla tavalla. Ja jonkinlainen oletus näyttää olevan, että anopit ovat ihmisiä, joista olisi paras päästä mahdollisimman nopeasti eroon. Todellisuudessa en ole kenenkään koskaan kuullut puhuvan, että oma anoppi olisi todella kamala ihminen, hirviöstä puhumattakaan. Anoppijutut sallitaan kuitenkin ja ne taitavat monien mielestä olla vitsikirjojen, jos ei parasta antia, niin ainakin parhaasta päästä.
Kai näistäkin päiväsaikaan kadun varrella joutilaina olevista
aasialaismiehistä jonkun yleistyksen saa aikaan.
Muslimien ja terrorismin välille jotkut mielellään laittavat yhtäläisyysmerkin. Viime aikoina tälle ajatukselle on saatu usein vahvistusta valtameren takaa Donald Trumpin suusta kuultuna. Meillä tällaiset tulkinnat tuomitaan pikavauhtia. Ja jos joku Teuvo Hakkarainen sattuu lipsauttamaan, että jokainen muslimi ei ole terroristi, mutta jokainen terroristi on muslimi, siitä nousee hirveä haloo.

Mutta miksi saamme huoletta yleistää pyöräilijät, teinit, anopit ja ties ketkä muut ihmisryhmät? Listaa voisi jatkaa lähes loputtomiin.

tiistai 16. elokuuta 2016

Hyrylän katukulttuuria

jormas. Pari päivää sitten laitoin Facebook-sivuillemme kyselyn, että kuka jeesaisi, jos kirjoittaisin jotain Hyrylän katukulttuurista ja varsinkin sen historiasta. Jonkin verran kirjoitukseni jakoja on ilmestynyt kuten tykkäyksiäkin, mutta ei pyytämiäni apuja.

Hyrylässä nimittäin oli, on ja elää edelleen poikkeuksellinen katukulttuuri ollakseen kylä, jossa ei ole koskaan ollut katuja eikä mitään muutakaan kaupunkimaista. Mutta mitä oli ja on Hyrylän katukulttuuri?

Hyrylän varuskunta perustettiin Venäjän vallan aikana vuonna 1874, jota edeltävältäkin ajalta on varmasti monta tarinaa, joista en tiedä enkä helposti löydäkään mitään. Tässä venäläisen varuskunnan ajalta yksi polku.
Johanna Sofia Björklund ( s. 1880) sai Rantatien Onnelan tilan lahjaksi vanhemmiltaan täyttäessään 25 vuotta vuonna 1905. Kyseessä on iso hirsinen rakennus, joka elää loistoaan edelleen. Joskin väliin on mahtunut myös aikaa, jolloin talossa elettiin kädestä suuhun. Johanna Sofian isä oli halkokauppias, Gothard Björklund. Johanna Sofia toimi hovinaisena Pietarin hovissa ja ryhtyi nuorena venäläisen upseerin Paul Nikolajevitshin Shabelskin rakastajattareksi. Shabelski oli suunnattoman rikas mies. Hän oli jo solminut avioliiton venäläisen ylimysperheen tyttären kanssa ja heillä oli ainakin kaksi poikaa. Johanna Sofia ja Shabelski viettivät kesiään Onnelassa vuodesta 1906 lähtien.

Yllä kerrottu ei liene katukulttuuria, mutta ehkä sillä on tie siihen. Kun sotien aikana suomalaisten naisten ja saksalaisten sotilaiden välillä syntyi yhteistä elämää aina yhteisiin lapsiin saakka, niin näin on varmasti ollut myös silloin ja sen jälkeen, kun venäläiset perustivat Hyrylään varuskunnan. Miten Hyrylässä olleet venäläiset istuivat silloiseen hyryläläiseen katukuvaan tai kai oikeammin kylänraittiin, sillä eihän varuskuntaa ortodoksiseurakuntineen täysin korpeen tehty? Vaikka aikoinaan ei ollut edes sanaa katukulttuuri, on se varmasti ollut olemassa Hyrylänkin raitilla.

Myöhemmin, mutta jo ennen sotia oma lukunsa oli Tuusulan VPK:n maineikas tanssipaikka "Letku" joka sijaitsi Hyrylässä, lähellä Keski-Uusimaan painotaloa, Järvenpäähän johtavan maantien kohdalla. Lähes neljä vuosikymmentä se ehti toimia viimevaiheissaan koko keskisen Uudenmaan nuorison ja vähän varttuneemmankin väen kesäisenä kohtaamispaikkana.
Letkun tanssit alkoivat VPK:n omistamassa hirsirakenteisessa ladossa 1931. Vuonna 1936 vanha lato sortui lumikuorman alla ja tilalle rakennettiin uusi talo, jota laajennettiin jo 1938 ravintolan pitoa varten. Sotavuodet katkaisivat tanssien pidon kuudeksi vuodeksi. Sotatilalaki kielsi tanssien järjestämisen. Letkun käyttö näinä vuosina rajoittui lähinnä palokunnan kalustoharjoituksiin.
Keväällä 1946 alkoivat tanssit taas uudelleen. Väkimäärä alkoi tasaisesti kasvaa ja rakennusta jouduttiin laajentamaan 1956 ja 1966. Se oli yksi eteläisen Suomen nuorten suosituimmista tanssilavoista, jolle ei vertaa vetänyt Mäntsälän lava tai Korson Tanhurinne. Monet kypsässä iässä muistavat Letkulta Annikki Tähden ja Tanhurinteeltä Renegades yhtyeen jenkkiuniformuineen ja heidän biisinsä Cadillacin. Josta Eero ja Jussi Boys yhtyeensä kanssa teki suomennoksen Mosse.

Mukaan Hyrylän katukulttuuriin mahtuu hyppyrimäkeä, viinanmyyntiä, salakapakoita, Skavabölen entisajan nuoria, Skavabölen poikia, Hyrylän hävittäjiä, ravintoloita, pimeän viinan myyntiä, keskikaljakuppiloita, Hokkasen/Mokkilan kioskia, Humpuukitelttaa. Montturockia, mustalaisia leireineen ja valkolaisia, Kesoilin yöbaaria, lättähattuja, mopo- brätkäjengejä Hyrylästä Jawoilla ja Koivikosta brittipyörillä sekä nyttemmin muitakin mp-kerhoja Harrikoilla, Isoa kiveä, sähkölinjan jengiä Bostonia vastapäätä, Wingvistin latoa, pankkiryöstöä, henkirikoksia, Russan juhannusjuhlia ja ties mitä. Joten muistellaanko? Kyselee Jorma Soini

maanantai 15. elokuuta 2016

Etätöitä autoa odotellessa

päivis: Kirjoitin viime viikolla Smartin kojetauluun ilmestyneestä moottorin merkkivalosta. Vian syy löytyi seuraavana päivänä Vehossa käydessä, mutta autoon piti tilata uusi osa Saksasta. Tänään sitten palasin pikahuoltoon, jotta osa saatiin asennettua. Pikahuolto tarkoittaa, että auton saa takaisin odottaessa.

Päätin hyödyntää odotusajan tekemällä töitä, mutta kerrankin sain suuni auki tiskillä käydessäni. Kerroin työntekoaikeistani ja minulle tarjottiin mahdollisuutta siirtyä Vehon asiakastyötiloihin. Yhden tai kahden nanosekunnin ajan mietin, että kyllä minulle kelpaavat nämä uuden Mersu-Vehon asiakassohvat alakerrassakin, mutta sitten ajattelin, että mikä ettei.


Vehon asiakastoimisto oli avara ja mukavan valoisa.
Vehossa on keksitty hienosti tehdä uuteen toimitaloon tiloja, joissa ajokkejaan odottelevat Mersu-miehet ja -naiset voivat hyödyntää odotusajan töitä tehden. Minä, Smart-nainen, pääsin siis hyödyntämään tuota samaa mahdollisuutta. Ja palvelu pelasi muutenkin. Kysyttiin, haluanko kahvia. Mikä ettei. Kuppi kuumaa tuotiin pöytään. Langaton verkkokin löytyi. Tarjottu työhuone oli niin suuri ja hyvin varusteltu, että olisin vaikka pienellä porukalla voinut pitää siellä aamuisen palaverin.

Olen monet kerrat kirjoittanut etätöistä. Ja olen myös tehnyt niitä melko paljon. Olen tehnyt etätöitä kotona, meren rannalla, kahviloissa, ravintoloissa, lentokoneissa, junissa ja matkailuautossa. Yllättäen parhaat etätyörupeamat olen tehnyt kuitenkin linja-autoissa. Erityisen hyvin työnteko sujui Onni Bussin pehmeillä penkeillä. Se on sikäli kummallista. Muistan, miten joskus en mielelläni edes lukenut auton kyydissä ollessani.

Veho tosiaan on hyvin ajan hermolla varustaessaan liikerakennuksensa asiakkaita palvelevilla toimistohuoneilla. Huoneita näytti olevan useampiakin, hieman eri tavoin varusteltuja. Minä olin päivän ensimmäinen etätyöntekijä, joten sain haltuuni luultavasti paikan tilavimman huoneen.

Samanlaisia työpisteitä voisivat perustaa myös pankkeihin. Viimeksi, kun odotin vuoroani pankin tiskille, aikaa kului tunti. Siinä olisi hyvinkin tehnyt samalla töitä, vaikka töiden jälkeen pankkiin meninkin. Terveyskeskusten lääkäri- ja labrajonoista kuulee usein. Niissäkin siis olisi etätyöntekoon hyvin aikaa, mutta ainakaan kaikki potentiaaliset tekijät eivät ehkä ole riittävän hyvässä kunnossa, joten tuon ehdotuksen voi suoralta kädeltä heivata.

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Ampiaiset ja anarkistit

jormas: Sunnuntain Hesarin sarjakuvasivuilla B.Virtanen oli saanut matkalla kimppuunsa ampiaiset ja kyselee työpaikalla, että ovatko ne tulleet hulluiksi. Kollegan mukaan eivät ja selittää, että pesässä on kuningatar, koiraita ja työmehiläisiä. Kun kuningatar on hommansa hoitanut, se heittää usein henkensä ja uusi kuningatar lähtee pesästä koiraineen ja jättää työläiset vaille duunia ja muutenkin toimettomiksi. Joten turhautuneina ne mellakoivat kadulla ja kiusaavat ihmisiä.

Turhautunut ampiainen
En tiedä liittyykö seuraava samaan ilmiöön. Viime viikonloppuna kävin päiviksen kanssa Vantaankoskella syömässä ja naapuripöytään oli jäänyt juomatta puolikas Campari lasillinen. Siitä ampiaiset kävivät yksi toisensa jälkeen tempaisemassa perskännit. Minä niitä aikani pelastelin veitsen kärjellä, kun jotkut olivat aivan hukkumassa viinaan. Samalla yritin auttaa niitä siivilleen ja vaappuvaan menoon kunkin kotia kohti.

Hesarin nettisivulla on tarinaa myös anarkisteista, jotka niin ikään piinasivat ihmisiä. Ne pyrkivät estämään Vallilassa liikennettä molempiin suuntiin, itään ja länteen. Sateen takia mielenosoittajat olivat ryhmittyneet Teollisuuskadun ylittävän Sturenkadun alle.

Turhautunut anarkisti
Jotkut autoilijoista kiertelivät ryhmää jalkakäytävien kautta, toiset kääntyivät sivukaduille kiertääkseen tyypit. Poliisin mukaan anarkistit syyllistyivät myös vahingontekoihin töhrimällä valvontakameroita ja seiniä. Yle kertoi, että sen kuvaajaa oli tönitty. Englantia puhunut anarkisti häiritsi kuvaajaa työntämällä tätä sivuun tapahtumista. Paikalla ollut nainen oli juossut lisäksi kuvaajan päälle.

Aika tavalla yhtäläisyyksiä on siis molemmilla a-kirjaimella alkavalla ryhmällä. Anarkisteilla ja ampiaisilla. Molemmat ovat turhautuneita, mellakoivat kadulla ja etsivät sateensuojaa sekä ovat siipiveikkoja. Mutta erojakin on. Ampiaiset haluaisivat tehdä töitä ja anarkistit eivät.

lauantai 13. elokuuta 2016

Karhu ihmisten ilmoilla

päivis: Tänään taas auki olleesta televisiosta tuli varoitus ihmisten ilmoille eksyneestä karhusta. Nyt mesikämmen liikuskeli Asikkalassa. Eipä aikaakaan, kun tuli uusi vaaratiedote, jossa luki surulliset sanat: karhu on lopetettu. Vaara oli ohi.

Pienet ja suuret pedot ovat viime vuosina hakeutuneet ihmisasumusten äärelle. Ei siksi, että ne erityisesti kaipaisivat ihmisten läheisyyttä tai haluaisivat etsiä ruokansa mahdollisista jäteastioista. Kun metsän eläinten elinpiiri kapenee rakentamisen ja uusien tielinjausten takia, on selvää, että varsinkin suurten eläinten on lähdettävä liikkeelle.

Pääkaupunkiseudulle on myös ilmestynyt lajeja, jotka löytävät täältä ruokaa, jota ennen ei ole ollut tarjolla. Ravinnoksi käyvät muun muassa kanit, mutta meillä ilveksen lukuisat vierailut kotipihallemme ovat kanien lisäksi myös esimerkiksi kauriiden ja peurojen aikaansaannosta.

Ilvekset ovat monta kertaa vierailleet pihallamme. Tässä
riistakameran kuva viime talvelta.
Tunsin suurta surua Asikkalan karhun lopettamisen johdosta. Miksi meillä Suomessa, korkean teknologian maassa, ei voida suurpetoon käyttää nukutusainetta? Sen jälkeen se voitaisiin kuljettaa jonnekin Suomessa edelleen olevista erämaista. Loppumatkan voisi tehdä vaikka helikopterilla. Afrikan luontodokumenteista tällaiset siirrot ovat kaikille tulleet tutuiksi.

Karhun ampuminen on helppo ratkaisu, sillä karhun kaatoonkin on tälle metsästyskaudelle myönnetty lähes 180 lupaa. Karhuja on siis hieman liikaakin, mutta toisaalta kaiken aikaa kannetaan huolta karhun pärjäämisestä luonnossamme.

Kun kuulin karhun ampumisesta, mieleeni tuli jälleen kerran Jarkko Laineen kirjoittama runo, jonka innoittajana aikoinaan todennäköisesti kuitenkin oli Laineen kielteinen suhtautuminen turkistarhaukseen ja sitä kautta eläinten tappamiseen. Tämä runo nousee usein mieleeni, kun kuulen Asikkalan kaltaisista tapahtumista:

Eläinten ylösnousemuksen päivänä
turkiksenne raatelevat teidät

perjantai 12. elokuuta 2016

Maallisen hyvinvoinnin eväät

jormas: Valtiovarainministerimme Petteri Orpo on julkistanut ensimmäisen tulo- ja menoarvioesityksensä. Toiselta nimeltään valtion budjetti. Velkaa otetaan 5-6 miljardia lisää, joten niillä luvuilla sitä onkin sitten kaikkiaan jo toistasataa miljardia. On siinä maksamista takaisin. Jos potti jaetaan tasan jokaiselle suomalaiselle, taitaa taakkaa tulla vähän alle 20 000 euroa per lärvi. Kun joskus arvatenkin heitän tällä pallolla lusikan nurkkaan ja siirryn muualle mahdollisesti myös verojen maksajaksi, olen oikeastaan vähän hyvilläni, jos edes osa yhteisen potin veloista jää osaltani muiden maksettavaksi. Sen verran on nimittäin tullut ja tulee edelleen veroja maksettua.

Mutta verohelpotuksiakin ja sen vuoksi lisää rahaakin massin pohjalle tulee lähes kaikille. Joten mikäpä tässä on mällätessä. Ja nyt kun vielä me rahassa kylpevät eläkeläisetkin saamme saman verohelpotuksen kuin työläisetkin, niin kyllähän se ostovoimaa parantaa. Minullakin suunnilleen viisi euroa vuodessa.

Osa tulevista lisäeurostani mennee sukanvarteen tosi pahojen päivien varalle, osa ulkomaanmatkailuun ja sieltä tuotujen tuotteiden ostamiseen. Tai ehkäpä laitankin tilille tupsahtavan lisäsumman pankkiin. OP sanoi, että saan siitä korkoa 0,1 prosenttia. Rahana 0,05 euroa. 5 senttiä siis, joten kyllä säästäminen kannattaa. Saapa nähdä mitä siitä jää Orpon mainitsemaa kotimaan taloutta piristämään?

Ilmassa on ollut kaiken maailman kilpailukykysopimusta, sote-uudistusta ja kuntien koon kasvattamista sekä vaikka mitä, jotta saadaan talous kasvuun ja nousuun. Siis jotta meillä kaikilla olisi jaettavaa yhä enemmän ja enemmän. Pääosin kaikkea sellaista mitä emme tarvitse.
Isäni rahat eivät olleet koskaan loppu, sillä hänellä oli yksinkertainen talousoppi. Se ei perustunut talouden kasvuun eikä mittarina ollut, että meidän pitää saada kaikkea sitä mitä on naapurillakin. Ja mieluummin vähän uudempana ja isompana. Faijan oppi oli: "Älä osta mitä tarvitset, vaan sitä mitä ilman et tule toimeen, niin sinulla on aina rahaa." Yksinkertaista, jonka silloin tällöin muistan, kun olen hypistelemässä paljoutta notkuvilta hyllyiltä jotakin täysin hyödytöntä, josta ei ole iloa edes kassajonoon asti.

Orpon ja muidenkaan talousgurujen logiikkaa ja viisautta en aina ymmärrä. Ehkä juuri siksi minulla ei juuri rahaa olekaan. Tosin ei ole velkaakaan. Sanoo Orpo mitä tahansa, talouden kurimus ei siitä helpotu, jos ostamme toinen toiseltamme sitä sekä tätä. Vaan meidän pitäisi pystyä myymään Suomesta jotakin ulkomaille ja ulkomaalaisille niin, että rahaa tulisi jäädäkseen muualtakin Suomeen.

Jääkö tämän kulkupelin osto siitä kiinni, että työ on liian kallista?
Tietoa jakavat välineet jaksavat puhua kilpailukykysopimuksen merkityksestä, jotta saadaan kitsastelemalla palkoista suomalainen tekeminen ja tuote halvemmaksi. Mutta entäpä jos suomalainen tuote ei pärjää markkinoilla jostakin aivan muusta syystä? Entäpä, jos vienti ei vedä siksi, että tuotteemme ovatkin muiden vastaavia tuotteita huonompia?

Stockmannin kurjimuksen keskellä sanoi yksi sen hallituksen jäsenistä, että jotain on tosiaan vialla, jos Suomen hienoin kauppa Suomen parhaalla kauppapaikalla tuottaa tappiota. Merkittävää viestissä oli se, että hän ei ollenkaan ajatellut, että vika olisi jossakin kaupan ulkopuolella.

Sitten meni Anttila konkurssiin. Hetken pohdin, että miksiköhän näin, kunnes oivalsin. Kun olin nuori ja tiesin kaiken, oli Anttila jotain ainutlaatuista postimyyntiluetteloineen, hintoineen ja tuotteineen, joita ei saanut muulta. Mutta sitten Kalle Anttila lähti muille markkinoilla taivaanrannan ylisille ja kirjaimellisesti jälkeen jäänyt Anttila keskittyi pysyäkseen mukana siinä, että se olisi kuten muutkin. Että se olisi kuten Prisma tai Citymarket. Anttilan paikan on ottanut Tokmanni, joka elää tällä hetkellä hyvin. Mutta se on kehitetty myyntikuntoon, joten lähiaikoina näemme kuka sen ostaa ja kuinka sen kehitys sen jälkeen jatkuu.

Minä pidän Lidlistä ja Puuilosta siksi, että niillä on ainakin Hyrylässä mukava henkilökunta ja siksi, että ne eivät edes pyri olemaan kuin muut. Omia polkuja kulkevia kauppoja siis. Puuilo markkinoikin itseään "Ehkä hieman toisenlaisena kauppa".

Oiva esimerkki on myös Nokian puhelimet, jonka myynnistä Microsoftille pitäisi Elopille antaa kunnon palkinto. Rahaa hän tuskin tarvitsee, sillä sen verran tuhdin paketin hän sai läksiäisiksi Nokialta. Osin minunkin rahoja, sillä  jonkun euron edestä meidän kaikkien maksamilla veroilla maksettiin kyseisen firman tuote ynnä muuta kehitystä. Elop joka tapauksessa myi useilla miljardeilla euroilla pois auttamatta jälkeensä jääneet Nokian puhelimet, joilla ei ollut mitään mahdollisuuksia nousta takaisin menestykseen. Vaikka suomalaiset duunarit olisivat tehneet niitä tyystin ilman palkkaa. Tältä hupiloinnista suurimman taakan kannettavaksi laitan nokialaisille insinööreille ja muille suunnittelijoille, jotka ylimielisyydessään eivät voineet uskoa, että älypuhelimia osataan tehdä muuallakin. Jotka olivat erinomaisia nimenomaan siksi, että ne olivat erilaisia kuin nokialaiset.

Olisiko turisteista sitten tuomaan meille onnea ja autuutta sekä maallista mammonaa? Nyt kun venäläisiä ja heidän tuomiaan pelimerkkejä on vähemmän, olisi aikaa opetella hyväksymään heidät ruplineen ja taaloineen Suomeen vieraaksi. Tällä on nimittäin merkityksensä. Kun aikoinaan katselin maailmaa ja etsin paikkaa, missä eläkeläisenä haluan viettää osan ajastani, oli yhtenä vaihtoehtoja Florida. Mutta koin, ehkä onnettoman itsetuntonikin ansioista, että jenkki katseli minua pitkin nenänvartta ja en kokenut itseäni tervetulleeksi. Vaan lähinnä nollaksi.

Siispä valitsin Thaimaan, jossa koen olevani kuin kotonani ja jonne vien mielelläni osan lanteista, joiden ansaitsemisesta olen maksanut muutakin kuin veron. Venäläisten hyväksyminen kylkiäisenä voisi itse kullekin tulla myös kommunikointitaitoja. Ei ehkä olisi niin suuria pelkoja, että itäinen naapurimme tulee kylään tai peräti isännäksi ja emännäksi kutsumatta. Nimittäin minun pelkoni tai räksytykseni eivät siihen vaikuta.

Mutta ei turismista ole meille tähän eikä vielä huomisenkaan hätään apuja. Sillä vaikka tänne väkeä kylään lappaisikin koskemattoman luonnon, puhtaiden vesien ja ilman vuoksi, niin saman verran me itse reissaamista ulkomailla. Ja mukanamme menee euroja varmastikin saman verran kuin turistit tuovat Suomeen.

Suomalainen viikonlopputyömaa
Lisääntyvät työpaikat ovat oiva työkalu talouden kurimuksen taltuttamiseen. Mutta siinäkin on puolensa, sillä yhä enemmän on meillä tekemätöntä tekemistä, joka ei suomalaiselle maistu. Marjat ja sienet jäävät metsiin, siivoustyö ei maistu eikä näköjään enää pahemmin moni muukaan aputyö. Eikä minkäänlaiset viikonlopputyöt millään rahalla, kun pitää mennä mökille.

Mutta idässä ja etelässä on tekijöitä, joille kelpaa viikonlopputyöt normaalilla palkallakin. Muille menneiden työpaikkojen ja Suomen talouden kannalta kehityksessä on kolmaskin kehno puoli. Se, että virolainen, venäläinen tai jonkun muun maan tekijä vie ansaitsemansa eurot kotimaahansa. Mutta mieluummin näin, kuin että tekeminen jää kokonaan tekemättä. Siitä kyllä voi tasan tarkkaan syyttää vain itseään. Ja niitä, jotka meistä itse kukin on valinnut päättämään yhteisistä asioistamme.

Talouden Nobelin arvoista pohdintaani voisin näemme jatkaa vähintään 1000-sivuisen kirjan verran. Mutta vaihtoehdoton kritiikki on mielelleni ja mielestäni myrkkyä, joten mitä sitten pitäisi tehdä? Mitään erityistä ei ole tehtävissä, jos emme ole valmiit luopumaan jostakin oleellisesta. Sillä juuri niin kauan kuin haluamme, että minulle nyt heti kaikkea uutta ja hienompaa lisää ja varsinkin enemmän kuin naapurille, on talouden kasvettava. Ja mikä menee kerran ylös, tulee sieltä ennemmin tai myöhemmin alas. Paitsi kuun pinnalla romuuntuva kuuauto. Nykyisessä menossa ei pitkällä juoksulla eikä varsinkaan onnen kannalta ole mitään järkeä. Mutta missäpä ihmisen tekemisessä olisi? Jos emme tätä oivalla, voi lintulaudan talitiaiselta talviaamuna kysyä mitä tarvitaan onneen?

torstai 11. elokuuta 2016

Mitro Repo ja Tukholman suurlähettiläs

päivis: Sanottakoon nyt ihan aluksi, että en missään nimessä hyväksy miesten naisiin kohdistamaa epäasiallista käytöstä. En lääppimistä, en yksipuolisia törkeitä puheita, seksuaalisesta ahdistelusta puhumattakaan. Mutta jokunen sana pitää silti sanoa Mitro Revon ja Tukholmassa syytösten kohteeksi joutuneen suurlähettiläs Jarmo Viinasen puolustukseksi.

Viinasen tapaus nousi julkisuuteen heinäkuussa. Revon juttua on nyt puitu muutaman päivän ajan, kun uutiset kertoivat hänen potkuistaan Helsingin ortodoksisen seurakunnan papin tehtävästä. Syynä on ollut muun muassa sopimaton käytös. Samalla saimme lukea lehdistä, että Repo on myös käyttäytynyt naisia kohtaan epäasiallisesti hänen europarlamentaarikkokaudellaan.

Oli vähän vaikea löytää sopivaa kuvituskuvaa.
Nämä kynttilälyhdyt voisivat vaikka viestiä,
että järjen valo on sallittu myös naisille.
Pitäkää puolenne siskot, jos miesten törky-
puheet ja huono käytös inhottaa.
Olen pitänyt suomalaisia naisia suhteellisen vahvoina ja tasa-arvoisina. Siksi en jaksa ymmärtää, miksi naiset eivät lyö luuta kurkkuun Viinasen ja Revon kaltaisille äijille, jos kokevat, että puheet ja mahdollinen muukin käytös ei ole asiallista. Jos vain ottaa mukisematta vastaan vihjailut, törkypuheet ja takapuoleen taputtelut, antaa nainen huonokäytöksiselle miehelle signaalin, että ahdistelu on sopivaa.

Toki ymmärrän sen, että joskus on vaikea älähtää, jos törkyiset tavat omaava mies on työpaikalla naiseen nähden korkeammassa asemassa. Esimerkiksi esimies, joka voi pahimmassa tapauksessa vaikka uhata työpaikan menettämisellä, jos nainen haluaa pitää puoliaan. Viinasen tapaus - jos suurlähettilään antaman vastineenkin jälkeen katsotaan, että virkasuhde päättyy - hän ja mahdollisesti myös Repo ovat tietysti kelpo pelotteina niille, jotka kuvittelevat voivansa käyttäytyä miten tahtovat. Huonosti ei siis kävisikään asiasta äläkän nostaneelle naiselle. Mutta ei silti kannata jäädä odottamaan, jos huono käytös inhottaa.

Niin kauan kuin naiset antavat hiljaisen hyväksynnän seksuaaliselle häirinnälle, se jatkuu. Ihan mukavaa ei ole sekään, jos nainen antaa törkypuheiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta kun mahdollista häirintää aletaan selvittää, nämä ehkä vuosikausia asiasta ääntä pitämättömät ovatkin yht'äkkiä rivissä todistamassa, kuinka ovat jo kauan joutuneet sietämään työkaverin tai pomon ahdistelevaa käytöstä. Kannattaa vähän pohtia, milloin on syytä heittäytyä heikoksi - vai pitäisikö koskaan.

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Tehdäänkö koirapuisto?

jormas: Yhdistyksemme Elämän tähden ry on poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton. Sen tehtävä on ihmisten ja eläinten hyvinvoinnin lisääminen. Hyvin laaja toimenkuva siis. Toiminnan ulkopuolelle eivät jää myöskään kasvit, vaan moni tavalla tai toisella maahan muuttanut kasvi on saanut meillä Jokilaaksossa olla ja elää. Emme ole olleet pahoillamme, kun lupiini, karhunkierto ja Himalajan- eli jättipalsami on vallannut sijaa pujolta ja nokkoselta.

Jokainen voikin parantaa omaa ja muiden hyvinvointia halutessaan. Elämme esimerkiksi mieluummin siistissä kuin epäsiistissä ympäristössä. Itse kukin voi tehdä päätöksen, että en heitä luontoon tai kadulle sitä ensimmäistäkään roskaa tai nostan päivässä vähintään yhden roskan. Hyvinvointimme parantaminen on jokaisen meidän ulottuvilla ja vain mielikuvitus laittaa rajoja.

Yhdistyksellä on omistuksessaan muun muassa sille lahjoitettu reippaan 8 hehtaarin maa-alue. Tai oikeastaan pientila Tuusulan Myllykylässä. Koska kyseessä on maatalousmaa, teki verottaja minusta aikoinaan pientilallisen. Vailla viljelystä tai hyötyeläimiä ja vailla niistä saatavaa tuloa. Musta-Pekka kortteja mukaillen olemme pienviljelijä Jormas ja pienviljelijän vaimo Päivis.

Lukuisten lampien lisäksi meillä on Tuusulanjoen rantaa reipas puoli kilometriä. Siellä asumme kahdesta merikontista tehdyssä kodissamme.  Joen toisella rannalla Jokilaakson kohdalla sijaitsee uimapaikka, jota ihmiset eivät juuri uimiseen käytä. Itse asiassa uimassa en ole siellä nähnyt koskaan itseni lisäksi muita. Joku kalastaa silloin tällöin. Kunnan suljettua "Firan montulla" olleen lammen, on eläimiltä mennyt Hyrylän seudulla viimeinenkin uimapaikka. Siksi olemmekin sosiaalisessa mediassa markkinoineet Soiniityntien siltamme kupeessa olevaa joenrantaa eläinten uimapaikaksi. Hyvällä menestyksellä. Jokunen pääkaupunkiseudun poliisikoirakin käy silloin tällöin virantoimituksen lomassa pulahtamassa kesähelteellä vilvoittavassa joessa.

Paikka kyseiseen tarkoitukseen onkin lisännyt koko ajan suosiotaan. Yhdistyksemme vei rannalle pöydän, neljä tuolia sekä pisteeksi iin päälle pallogrillin. Grillaamassakin koirien tai kalareissun lomassa on kesän mittaan piipahtanut yksi jos toinenkin.
Tehdäänkö tämän kävelysillan taakse koirapuisto?
Pari kertaa olen sosiaalisessa mediassa yrittänyt houkutella ihmisiä mukaan yhteisiin talkoisiin, jos Elämän tähden antaisi paikan, niin tehtäisiin siihen talkoilla koirapuisto. Mutta mitä enemmän asiasta olen puhunut, sitä harvempi puistoa kaipaava on keskusteluun osallistunut.

Aika entinen ei siis näiltäkään osin enää palaa. Kun kakarana halusimme luistella, luotiin jään lumipeitteeseen sen kokoinen aukko kuin mielestämme luistelumme vaati. Nyt jos kunta ei tee tekojäätä tai peräti hallia, ei moni luistele. Oma lukunsa ovat tietty retkiluistelijat Tuusulanjärven jäällä. Jotka luistelevat, jos ei ole jäällä lunta tai joku on aurannut radan. Näin näyttää olevan myös koiraharrastajien laita. Jos ei joku tee valmiiksi harrastuspaikkaa, ei harrasteta. Mutta se ei estä ehdottamasta yhä uudelleen koirapuistoasiaa.

Kun lopetimme Omia polkuja kulkevien kaupan ja kirpputorin Hyrylän keskustassa, ei se nitistänyt kyseistä toimintaa, vaan roudasimme meille lahjoitetut kirpparikamat merikonttiin Jokilaaksossa. Sieltä netissä ilmoittamisen ansiosta joku jotain käy silloin tällöin ostamassakin. Auki paikka on aina tai ei koskaan. Mikä tarkoittaa, että kun soittaa etukäteen ja sopii ajan, niin paikalla ollaan, Yhteistyötä teemme myös Kirppiskipparin kanssa, joka hakee Mäntsälään myytäväksi meille lahjoitettua tavaraa, ottaa siivun päältä ja tilittää loput yhdistyksellemme.

Mutta mitä sitten teemme mahdollisella tuotolla tulevaisuudessa? Ensinnäkin meillä pitäisi jatkossakin olla ihmisten lahjoittamia tavaroita, joita myydä. Tällä hetkellä on kuningasajatuksena antaa käyttöön yksityisen koirapuiston tarvitsema maa-alue, jos löydämme rahoituksen puiston tarvitsemaan aitaan portteineen. Ajatus tukisi aiemmin mainittua uimapaikkaa, mutta myös vieressä olevaa parin kilometrin mittaista, valaistua kuntopolkua. Sitä kutsumme nykysin urbaaniksi luontopoluksi.

Yksi tämän päiväisen blogikirjoitukseni tarkoitus on saada koiraihmisiä hankkeeseen mukaan. Tavalla tai toisella. Lahjoittamaan nurkissa lojuvia tavaroita kirpparille myytäväksi, kertomaan hyviä ja huonompia ideoita tai jollakin muulla tavoin. Luksusta olisi tietenkin, jos joku sen sijaan, että sanoo koirapuiston tulevan väärään paikkaan, osaisi kertoi kuinka saamme aidan tehtyä. Nimittäin jokainen koirapuisto on jonkun mielestä väärässä paikassa. Meidät tavoittaa in105@in105.fi tai soittamalla 040 15 111 05.