Sivun näyttöjä yhteensä

perjantai 21. kesäkuuta 2024

Juhannus on joka vuosi

Juhannuspäivä oli vuoteen 1954 saakka kiinteällä paikalla 24.6. Sillä on lisämääre Suomen lipun päivä. Lippu nostetaan salkoon jo juhannusaattona kello 18, ja se saa liehua läpi valoisan yön aina juhannuspäivän iltaan kello 21 saakka.

Kristillistä juhannusta vietetään Johannes Kastajan syntymän muistoksi. Jeesuksen ja Johanneksen syntymäpäivillä olikin eroa tasan puoli vuotta, kunnes rahanahneuksisssamme siirsimme Jussin viikonloppuun. Johannes Kastajan kastaessa Jeesuksen lienee ainut kerta, kun ihminen on asettunut Vapahtajamme yläpuolelle. 

Juhannuskokon eli kokkotulien eräs alkuperäinen tarkoitus on ollut pitää pahat henget loitolla. Henkiä on peloteltu myös meluamalla. Vastaavia tulia on poltettu myös talvipäivänseisauksen aikoihin. Ilmeisesti uskottiin, että näinä taianomaisina aikoina, kun auringon liike näyttää pysähtyvän vähäksi aikaa ääripäähänsä, tulevat henkiolennot levottomiksi ja lähtevät liikkeelle.

Omia juhannustapoja on Jokilaakson minikokko. Niin pienen, että siinä voi grillata myös juhannusmakkaran tai pari. Kun kokkoni on betonialustalla ja -laidoilla, voin polttaa sen, vaikka olisi kokonpolttokieltokin kuivuuden vuoksi. Kokkotulen vieressä, minijuhlapaikallani liehuu myös minikokoinen Suomen lippu koko juhannusyön ja -päivän. 

Jo monena vuonna olen kiertänyt aikoinaan Päiviksen kanssa osa-avoauto Smartilla Tuusulanjärven. Tänä iltana teen sen toisen kerran hopeanharmaan, vanha rouva Avensiksen kanssa. 20-30  kilometrin kierroksella olen pysähtyillyt siellä täällä.

Keskikesän juhlaa vieteäänkin vähän vaihtelevasti monessakin paikassa Tuusulassa ja Järvenpäässä veden äärellä. On ollut Gussen, Krapin, Vanhankylänniemen ja Rantapuiston juhannusjuhlia ja muitakin pienempiä ja yksityisempiä. Ehkä pysähtyilen tällä kertaa järven kauneimmalla paikalla, länsipuolen Sarvikallion lunnonsuojelualueella ja itäpuolella Fjällbon puistossa. Juhannusyön uinninkin aion jossain toteuttaa

torstai 20. kesäkuuta 2024

Kyllä te niin teitte mieleni iloiseksi

Kirje on kirjallinen viesti luonnolliselta tai vaikka juridiselta lähettäjältä. Ennen se kirjoitettiin aina paperille ja paperi suljettiin kirjekuoren sisälle. Mutta voi sen jättää avonaiseksikin ja lähettää pitkienkin matkojen päähän. Ennen kuin kirjoituskoneet ja tietokoneet yleistyivät, kirjeet kirjoitettiin käsin. Näin tehdään edelleen usein varsinkin epämuodollisten tai juhlallisten kirjeiden kanssa. Suht uutta ovat sähköposti- ja chattiviestit, joita niitäkin voi kutsua kirjeiksi ja korteiksi. Tai nykyajan sähkösanomiksi.

Nykyään Postilla on sellainenkin tuote, että voin kirjoittaa tai rakennella vaikka ottamistani valokuvista kämmenekokoisella älylaitteella kirjeen tai kortin ja lähettää sen bittiavaruuteen. Sieltä Posti sen koppaa, painaa ohuelle pahville ja kuljettaa Soiniityntien postilaatikkoon, lisämaksusta kai kotiovelle saakka. 

Eilen oli posti-Pekka tai Pirkko tuonut aidon kirjekuoren sisältöineen postilaatikkooni, Ison tien varteen, tähtisilmä kukka-amppelin alle. Kyllä se niin mieltäni ilahdutti, sillä siellä oli kortti, joka oli suljettu kirjekuoren sisälle.

Mutta lähettäjien nimet puuttuivat tarkoituksella. Niiden tilalla oli nimimerkit 💗💗. Vielä yöllä vuoteessani pohdin ketkä minusta näin kauniisti ajattelivat. Postimerkkikin kuoressa oli, joten lähetystä tuskin ovat laatikkoon kiikuttaneet sen tekijät. Mutta vaikka osaan säilyttää salaisuuksiakin, nyt en sitä tee, vaan jaan aiheesta sen mitä tiedän ja mielikuvittelen loput.

Kun posti on harventanut laatikollani käynnit 2-3 kertaan viikossa, olen kävellyt 350 metrin päässä olevalle, usein tyhjälle laatikolle eräänkin kerran. Mainoksia ja vain mainoksia siellä on ollut aika usein henkilökohtaisen postin sijaan 😥. Vaan eilen oli toisin, jonka ansiosta askeleeni laatikolle ovat pitkän aikaa kevyet.

Ehkä te, kortilla lähestyneet säilytätte kirjesalaisuutenne, ehkä luette blogini ja ehkä paljastatte itsenne. Ei nyt aivan nakuiksi, mutta nimeltä kuitenkin. Toivonkin, että joskus saan tietää teidät. Sen salaisuuden säilytän ikuisesti. Elän kyllä hyvillä mielin salaperäisten 👀 ihailijoidenkin kanssa. Oikein iso kiitos joka tapauksessa kortista 🫶. 

keskiviikko 19. kesäkuuta 2024

Vanhenevan miehen rukous

Eilen sattui paperipinoja selatessani silmiini "Vanhenevan naisen rukous", jonka sanotaan olevan 1600-luvulla eläneen nunnan käsialaa. Aikani kuluksi muokkasin sitä itselleni ja ehkä jollekin toisellekin miehelle sopivaksi:

"Luojani, Sinä tiedät, että olen tulossa vanhaksi ja jonakin päivänä olen vanhus. Pidätä minua muuttumasta yhä enemmän puheliaaksi ja varjele ennen muuta siltä kohtalokkaalta luulolta, että minun on sanottava jotain joka ikiseen asiaan ja joka tilanteessa. Vapauta myös hillittömästä halustani pannna kuntoon kaikkien muiden asiat. Tee itsestäni enemmän huolehtivainen, muttei äreä, auttavainen, muttei määräilevä.

Lapsuuden partasutini
On sääli, etten voi käyttää kaikkea laajasta, viisauden varastostani. Mutta ymmärräthän, että haluaisin loppuun asti säilyttää edes muutamia ystäviä. Varjele myös selostamasta loputtomiin pikku yksityiskohtia ja anna tilalle siivet, joilla pääsen asian ytimeen.

Pyydän malttiakin, jotta jaksaisin kuunnella toisten tarinoita sairauksistaan. Sekä sinetöi huuleni, etten kertoisi omista säryistäni ja kivuistani loputtomiin, vaikka ne ovat lisääntymään päin. Vapauta halusta kertailla niitä ja auta sopeutumaan sekä elämään vaivojeni kanssa kärsivällisesti.

En rohkene pyytää muistini paranemista, mutta suo tilalle nöyryyttä ja vähemmän itsevarmuutta tilanteissa, joissa oma muistini näyttää kolahtavan toisten muistia vastaan. Opeta usein itsekkäälle ja yhä iäkkäämmälle mielelleni se loistava läksy, että minäkin saatan joskus erehtyä.

Varjele, että pysyisin kohtuullisen siedettävänä. En tahdo pyhimykseksi, sillä sellaisen kanssa on vaikea elää. Mutta en halua myöskään olla hapan, vanha mies, koska se lienee yksi paholaisen huippuluomuksista. Suo myös lisää kykyä nähdä yllättäviä asioita yllättävissä paikoissa ja lahjoja yllättävissä ihmisissä. Ja auta minua kertomaan niistä heille itselleen."

tiistai 18. kesäkuuta 2024

Olin kännikala

Alkoholin suurkuluttaja, deeku, puliukko, pultsari, happo, doku, dogu, spurgu, spuge, tenu, viinamäen mies, juoppolalli, rantojen mies, puistokemisti, alkkis, ryyppyveikko jne. Jossain siellä oli maailmani, sillä olin ja olen alkoholisti, mutta en ole kaatanut kurkkuuni sinisellä liekillä palavaa tai muutakaan alkoholia yli 40 vuoteen.

Viinasta ja viinattomuudesta on sanottu, koettu ja kirjoitettu niin paljon ja tyhjentävästi, ettei siihen oikeastaan kenelläkään ole ollut pitkiin aikoihin mitään uutta, varsinkaan merkityksellistä sanottavaa. Enemmänkin uskon asian olevan huomattavasti sanottua yksinkertaisempaa, mutta en hevin ala riitelemään edes siitä onko alkoholismi synnynnäinen tai muu sairaus, synti, sen seuraus vai ainoastaan opittu huono tapa, joka pahenee juodessa. Myös sen tiedän, että jollakin voi olla ja onkin enemmän taipumuksia päätyä alkoholistiksi. Mutta on alkoholismi tai ei, alkoholistiksi tullakseen tarvitaan viinaa. Kännikalaksi voi päätyä vain juomalla. 

Oikeastaan innostuin aiheesta nyt pitkästä aikaa lukiessani sanomalehdestä jutun, josta on kuvankaappaukseni. Siinä Simo sanoo yöpyneensä 8 vuotta parkkihallin laittialla ja juoneensa jopa 8 pulloa Gambinaa päivässä. Kolmen vartin pullo, eli Iso-G maksaa 13 euroa, joten 8 lestiä maksaa yli 100 euroa. Kun aine on 21 prosenttista, on määrä merkittävä ellei mahdoton yhtä soittoa juotavaksi. Eläketuloillani saman annoksen kanssa minunkin olisi tehtävä petipaikka jonnekin missä se ei maksa mitään. Aito, täysverinen doku valitseekin ensin juoman paikkoineen ja vasta sitten yöpaikan. 

Ehkä on myös niin, että mitä huonommalla itsetunnolla on varustettu, sitä enemmän nousee arjessa pintaan olla edes jossain hyvä. Kunnes ryyppyveikolla ja -veikottarella ei ole mitään muuta elvisteltävää kuin sekoilujen ja juotujen juomien määrät.

Ystäväni oli kopioinut Simon jutun Facebookiin, josta luin aiheesta käytyä keskustelua. Lähes pokkeuksetta sympatiaa satoi autohallin lattialle ja risuja yhteiskunnalle, joka ei järjestä Simolle hoitoja.

Näinköhän on ajattelen, sillä kohdallani parasta päihdetyötä tekivät tutut ja puolitutut, jotka eivät kadulla kohdatessa ehtineet vaihtaa puolta ja sanoivat päin naamaa, että mitä juoppo tai vastaavaa. Toki tiedän, että yksikin lisäjalanjälki henkisesti lattialla makaavan kasvoilla, voi olla liikaa ja saa tallatun suuntaamaan askeleensa kohti kaulakiikkua. 

Mutta valtakunta on myös täynnä ilmaisia vertaistukiryhmiä sekä alttareita missä voi laittaa lumpiot lattiaan, huokaista ylös ja sanoa: "Auta sieltä ylläältä, jos olet olemassa." Tosin vika voi olla siinäkin, kun kumpikaan vaihtoehto ei tarjoa tietä takaisin pullolle eikä Alkoon, vaan ainoastaan mahdollisuuden toisenlaiseen elämään. Ehkä "viihteellä viihtyvän" on vaikea niellä, ettei hoidon ensi- eikä viimesijainenkaan tarkoitus ole viihtyä. 

Kun aikoinaan lopetin juomisen, ei minulla ollut koulun eikä muiltakaan penkeiltä saatua oppia mihinkään ammattiin. Ammattiajokorttikin tuli juotua pariin kertaan. Tiesin työksi asti vain viinasta ja joka päivä opin lisää viinattomuudesta, joten jäin päihdetyöhön repaleisen itsetuntoni kanssa. En koskaan ole unohtanut, kuinka etsin oikotietä miten saada diakonin tai vastaavan pätevyys. En ollakseni parempi tekijä, vaan että olisin kuten muutkin päihdetyöntekijät. Itsetuntoni eheytyessä ymmärsin ja hyväksyin viimein olevani vaihtoehto koulutetuille tekijöille. Sen pressa palkitsi sosiaalineuvoksen arvolla. Sitäkin aikani häpesin enkä kokenut olevani sen arvoinen eikä se sopinut muutenkaan habitukseeni.

Ehkä alkoholisti onkin usein laillani etupäässä kaikki tai ei mitään mustavalkoinen ihminen, joka on alttiimpi antamaan periksi ylipäätään mielihaluilleen, ovat ne hyviä tai huonoja. Jos vuoteessa iltasella muistan hyllyn suklaalevyn, pakastimen jäätelöpuikon tai jääkaapin makkaranpätkän, ei uni ota tullakseen ellen nouse ylös ja tee niistä selvää 😅. Samoin yön vanha viina oli kotonani harvinaisuus paitsi, jos olin illalla sammunut juomineni. Ratkean nykyisinkin sitten johonkin yllä mainittuun tai moneen muuhun mihin tahansa, on aamulla paha mieli ja usein olokin.

maanantai 17. kesäkuuta 2024

Arkipäivän väkivalta

Eilen minulla oli "Tänään en tee mitään päivä", jota jatkan tänään, sillä en saanut sunnuntaina valmiiksi aloittamaani 🤣🤣🤣. Ajatellakin aion niin kauan kuin korvieni välin tyhjyydessä liikkuu yksinkin sattuma harmaaksi käyneen solun muodossa.

Useampana päivänä olen miettinyt arkipäivän väkivaltaa ja sen uhkaa, jotka tunkevat minne tahansa perheidylleihinkin. Aamu-uutisten mukaan sitä sai nyt maistaa naapuritaajama Lahela, jonka poliisin mukaan tarkistustehtävästä on oheinen kuvankaappaus.

Kun on olemassa Lahela, eli Finnby, on sen vieressä luonnollisesti Ruotsinkylä ja edessä etelässä Myllykyläni. Sen yöllisestä tapahtumasta kerroin joku päivä sitten, kun kuulin yössä aivan kotini kulmalta laukauksen. Sitä lähdin turkkilaisessa aamutakissani tarkistamaan, mutten löytänyt kuin palaneen ruudin katkun. Poliisin tavoin olen salaperäinen enkä kerro oliko matkassa taskulampun lisäksi joku aseeni toisen käden jatkeena. Kotiin palatessa mietin, että nykypäivänä voi näköjään tulla omassa pihassa keskellä luonnonsuojelualuettakin ammutuksi, sillä myös tiedotusvälineet kertovat päivittäin, kun joku on puukottanut tai ampunut toista milloin missäkin. 

Vuosikymmenten aikana olen resunnut pitkin maailmaa monessa kolkassa, jossa ei taatusti turisteja näy. Varmin suojakeinoni on yrittää näyttää vaatteita myöten olemuksellani sellaiselta, että "tuolla nyt ainakaan ei ole mitään vietävää". Sillä ulkomailla turistiin kohdistuva väkivalta tarvitsee oikeastaan aina syyn. Joka voi olla ryöstö tai kännipäinen örvellys paikallisia täynnä olevassa kapakassa liian suurella suulla.

Mutta koto-Suomessa asia on toisin. Kun viikonloppuyönä kävelee Vallilasta Helsingin keskustaan, saattaa saada turpiinsa parikin kertaa pelkästään siksi, että se on kadulla melskaavan joukon tai jengin mielestä kivaa. 

Meissä ja varsinkin tavoissamme on paljon pahasti vialla, joista yksi ikävimmistä on lapsesta alkaen henkinen ja ruumillinen väkivalta. Kerrostalon pihan yhteisellä hiekkalaatikolla yksi saattaa olla aivan ilman omaa syytään kiusaamisen kohteena. Siihen voi riittää perheen komeampi auto. Monessa lymyävä kateus onkin suoraan sanonko mistä ja kuinka syvältä? Siinä eivät aina puheet auta, vaan pitää pysyä syrjittynä leikkipaikalta pois tai saada puolelleen laatikon isokokoisin poika tai tyttö.

Vaikka monesti olen ääneen rehvastellut, että itsessäni ei ole kateutta, niin on kuitenkin. Kerran ajoin (lue yritin) Kakkosen kanssa upouudella autollamme Monte Carlon kasinon eteen. Jo sen edessä olevan aukion kulmalla uniformupukuinen näytti inhon ilme kasvoillaan, että pois, pois, ei ollenkaan tänne! Niinpä pysäköimme sivukadulle ja kävelimme kasinon ovelle. Siinä nousi uusi käsi pystyyn, ettei Multialla tehty Jamesin farkkutakki päällä ole mitään asiaa sisään. Mutta Liisa pääsi katsomaan millainen on inva-wc. Oli paljon hienompi kuin koko kotimme, sanoi hän.

Pois lähtiessämme huomasin punaisen avoauton pysähtyvän kauniine daameinen pääoven eteen. Pariskunta nousi autosta samanlaisen uniformupukuisen kumarrellessa sekä aukoessa auton ja kasinon ovia. Muun henkilökunnan ajaessa Ferrarin parkkiruutuun, jossa luki "privat". Tunsin aidon kateudenpiston, vaikka tiesin, ettei kukaan ollut koskaan ottanut rahamassistani äyriäkään yhdenkään Testarossan hankintaan.

sunnuntai 16. kesäkuuta 2024

Tänään on henkilökohtainen juhlapäiväni

Monesti olen kirjoittanut Jokilaakson juhlapaikasta, jossa liehuu lippu tai pieni viiri yleisinä liputuspäivinä, mutta muulloinkin. Tänään on sellainen, sillä on kastepäiväni, Päiviksen nimipäivä ja "Tänään en tee mitään päivä".

Viimeksi mainitusta tingin hieman, koska istutin Taavetin Timolta lahjaksi saamani pelargonin uuteen, mutta käytettyyn, amppeliseen, isompaan muoviruukkuun. Toivotan kasviasukkaalle pitkää ikää ja hyvää elämää Jokilaaksossa. Tavoiltaan pelargoni saattaa sopeutuakin uniikkiin kotipiiriinsä, sillä voin laittaa sen aina puoleksi vuodeksi talviunille, kun lähden syksyisin Thaikotiin.

Tänään on myös kasteeni vuosipäivä, joka oli ensi kerran kuukausi syntymäni jälkeen, yli 70 vuotta sitten. Vaikken kristillisyydelläni enkä muullakaan hengellisyydellä juurikaan kerskaile, on harmiteltavaa, että ehkä vain vähemmistö suomalaisista tietää kastepäivänsä.

Silloin olen itse (kuten muutkin) saanut kutsumanimen, jolla Luojani minut tuntee ja kutsuu. Vaikka umpiluisine päineni ja korvineni sen harvoin kuulen. Ja vielä harvemmin tiedän tai edes luulen oikein, saati ymmärrän mitä Hän kutsuessaan mahtaa yrittää sanoa.

Sitäkin olen pohtinut mitä vanhempani ovat mahtaneet pohtia, kun sain nimikseni Jorma Veino Juhani. Keskimmäisen oletan käsittäväni, sillä isäni oli ja on Veino Ihanto. Veino on myös yksi poikani etunimistä. Mutta miksi olen Juhani ja kutsumanimeltäni Jorma? Siitä minulla ei ole mitään tietoa eikä ketään elävien kirjoissa, jolta voisin asiaa tiedustella.

Minut on kastettu syntymäkotini peräkamarissa, valkoiseen puettuna, vanhempieni sylissä papin, kummien ja ystävien ympäröimänä. Ne olivat ensimmäiset juhlat, jossa olin juhlinnan syy ja keskipiste. Silloin ei kukaan vielä tiennyt, että olen saava myös sisaren ja veljen.

lauantai 15. kesäkuuta 2024

Elämäni vesikulkuneuvoja

Kun olin kouluikäinen ja allekin, teimme keväisin lauttoja, joiden kanssa ei juuri kuivin vaattein eikä jaloin selvinnyt takaisin kotiin. Muistelen ensimmäisen vesielämän harjoittelupaikkani olleen synnyinkotini kotitien päässä Hyrylän Haukkaniemessä, jota isäni sanoi joskus Haukkasaareksikin. Sillä hän kertoi kodin perustuksia kaivaessaan löytäneensä joukosta veneen kiinnitystolpan rautarenkaineen. Tarua tai ei, koskaan en muista sitä nähneeni. Voi olla lapsille ja muillekin kerrottu mielikuvituksen tuote tai totta, sillä kotini vieressä oli suo ja silloisen kotitien päässä lampi. Enää ei ole suota eikä pientä lampea, jossa ensimmäinen vesilauttamme oli.

Seuraava lampi, joita oli seudulla paljon, oli Winqvistin hiekkakuopalla, sillä siihen aikaan ei ollut kovinkaan tarkkaa kaivettiinko santaa pohjaveden alapuolelta. Samassa sarjassa oli lapsen kokoa suurempi kuorma-auton renkaan sisäkumi, jonka kesäisin pyörittelin monet kerrat Valon ja Lemmelän soranottopaikkojen uimalammille parin kilometrin matkan. Siellä opin uimaankin. Sanoin ja uskoinkin kumista uima-apuani lentokoneen renkaaksi, sillä taivaalla "lentsikka" laskutelineiden pyörineen oli jotain tavattoman suurta.

Tuusulanjärven läheisyydessä oli Ravintobaari/Simon saluuna, jonka liiterin orsilla säilytimme Parkkosen Masan kanssa hänen vanhempien puuveneen airoja. Itse vesikulkuneuvon paikka oli järven rannassa, lukittuna Koskenmäen padon vieressä. Joskus vain soutelimme ja joskus oli matkassa Iso G tai Gin Lemon sekä mato-onget, muttei koskaan pelastusliivejä 🤣.

Vesi on minun ja joskus vähän Niilonkin juttu
Suurin oma veneeni oli iäkäs hollantilainen, 10 metriä pitkä ja kolme leveä teräsalus, jonka kotisatama oli Helsingissä Tervasaaren kannaksella. Päiviksen kanssa vietimme kaupungin keskustan kesäasunnossamme satamassa luvattomasti monet kesäyöt. Kauimmillaan vesiä myöten kävimme avioeroni yhteydessä hankkimallani  "Vapaus-laivalla" meren yli Tallinnan Piritan venesatamassa. Ja näimme matkalla kuolleen hylkeen.

Yksi suosikkipaikkamme oli venekerhomme Girsholmin saari puolivälissä Porvooseen. Siellä joskus kesäiltaisin, saunomisen jälkeen olen kokenut elämäni täydellisimmät hetket. Veneen kannella auringon laskiessa, makuukajuutassa ja sen katolla lepotuolissa minulla oli kaikki mitä elämässäni tarvitsin ja olin milloinkaan kaivannut. Välillä kuljetimme Vriheid-alustamme rekka-autolla pitkin meren rannikkoa sekä Suomen järveltä toiselle, joten monet kotimaan vedet tulivat tutuiksi. 

Yhtä iso alus oli hallinnassani ollut Jyväskylän Katulähetyksen omistama Jemina. Armeijan entinen k-vene, joka oli aikoinaan ollut meren pohjassakin viedän mukanaan monta miestä. Sillä tein yksin ja muiden kanssa monta ikimuistoista matkaa pitkin Päijänne-Keitele vesistöä ja kanavia. Joskus matkassa oli myös ensimmäinen vaimoni Liisa. Sekin kaikki oli täydellisen ihanaa eikä minulta silloinkaan mitään puuttunut. 

Elämäni vesimatkoille on mahtunut kumivenekin muutaman hevosvoiman moottorilla. Sen ajoin kiville Meri-Teijossa kiertäessämme suojeltua Isoholman saarta. Kerran meloimme samalla kumikanootilla äitienpäivänä Päiviksen kanssa Tuusulanjokea Tuusulanjärveltä Myllykylän Jokilaakson Jokilammille. 

Nyt on vesikulkuneuvona keväällä hankittu Hiawathan heimoon kuuluva intiaanikanootti. Sillä olen tehnyt vasta koemelontamatkan, sillä kotijokeani ja pesää rantatörmällä on vartioinut joutsenpariskunta. Nyt ovat pienet joutsenlapset rikkoneet vanhempiensa avustamana muniensa kuoret ja nähneet päivänvalon ja veden. Joten ehkä viikon sisällä yritämme meloa ystäväni Janne Siilin kanssa ostamaan Lahelan K-Marketista jäätelöt. Luulen, että olemme kaupan historian ensimmäiset vesiteitse saapuneet asiakkaat.

Mutta tämänkin blogin katkaisen puoliksi väkivalloin, sillä aiheeseen liittyy liian paljon yhdellä kertaa kerrottavia tarinoita ja muistoja. Ehkä palaan niihin joskus.

perjantai 14. kesäkuuta 2024

Usein on mukava olla mukava

Eilen aaumusella kävelin postilaatikolle Ison tien varteen katsomaan joko pienen peltiämpärin tähtisilmäkukat ovat heränneet yöunilta ja onko kenties jano.

Soiniityntien sillalla tuli vastaan kuvan kulkijat kulkuneuvoineen. Pysähdyin jututtamaan tätä sangen harvinaista joukkoa, sillä nykyisin näen usein nuoria kännykän tai tietokoneen parissa tai sitten ajelemassa sähköskuuteilla ja muilla laudoilla. Nämä kylän lapset olivat liikkeellä hevosillaan.

Keppihevosia tehdään eri rotuisia oikeiden hevosten rotujen mukaisesti. Hevosten lisäksi harrastajat valmistavat sadoittain erilaisia varusteita käsin oikeiden hevosten varusteiden mukaan. He saattavat tehdä lisäksi keppihevosesteitä, talleja ja muita esimerkiksi puusta.

Lapset olivat menossa takaisin ylläpitämääni polkua koteihinsa, joten kysyin oletteko ratsastaneet polkua toiseen suuntaan, ehkä peräti Jokilampien laiturille saakka? Eivät kuulemma koskaan, joten neuvoin polun pään ja he kirmasivat matkaan. Heidän tullessa takaisin, kyselin myös hevosista. Ratsut olivat nimiltään Polle, Ade sekä Oho ja rodultaan raskastekoisia hollannin hevosia.

Jos tämä kirjoitus tai kuvat sattuvat silmiinne, saitte aikaan oikein hyvän mielen. Teidän onkin syytä olla hyvin ylpeitä itsestänne ja vanhempienne teistä.

Olen ja olemme pyrkineet kehittämään ja pitämään hallitusti Jokilaakson luonnonsuojelualuetta myös ihmisten käytössä. Sillanpielessä voikin puolestamme kalastaa ja grillata vaikka makkaraa uimisen lomassa. Lammillekin ovat lapset tervetulleita vaikka kalaan vanhempien kanssa. Aikuiset ilman lapsia kalastakoot sekä uikoot sen sijaan entiseen tapaan Tuusulanjoen rannalla.

Yhä enemmän hiihtoladun pohjaa käyttävät kesäisin muutkin luonnossa kulkijat sekä maastopolkupyöräilijät, joista jollakin on tapana jarrutella viime tipassa. Jotain onkin ilmiölle tehtävä, sillä ennen pitkää kaunis, osin ruohopäällysteinen polku on muuttumassa saviuraksi. Joku kulkee silloin tällöin metsän läpi koirineenkin, joille lammella on oma uimapaikkansa. Moottoripyörät ja mopot polulla sen sijaan saavat sappeni kiehumaan. 

Toistaiseksi Jokilaakso on kehittynyt lemmikkieläinten hautausmaineen ja persoonallisine puuceineen, kuten on ollut ajatuskin. Kunnastakin olemme huonolla menestyksellä välillä kyselleet pikkujeesiä. Kuten pyytäneet voisivatko he kerran kesässä ottaa vesinäytteen sillanpielestä ja tutkia Tuusulanjoen veden laatua. Olisi mukava ja tarpeellistakin tietää miten Tuusulanjärven vesi muuttuu ja mihin suuntaan ennen kuin se on Myllykylässä ja Vantaanjoessa, jota pitkin se virtaa mereen.

torstai 13. kesäkuuta 2024

Värisevä jättiläinen

"Lehtipuut ovat koppisiemenisiä, enimmäkseen kaksisirkkaisia kasveja. Taksonomisesti lehtipuut eivät kuitenkaan muodosta yhtenäistä ryhmää, vaan ne kuuluvat moniin eri heimoihin, joista useimpiin kuuluu myös pensaita ja ruohokasvejakin. Suomessa kasvavista lehtipuista esimerkiksi koivut (Betula) ja lepät (Alnus) kuuluvat koivukasvien (Betulaceae), kotipihlaja (Sorbus aucuparia) ja tuomi (Prunus padus) ruusukasvien (Rosaceae) heimoon."

Kun luin ylläolevan tekstinpätkän Wukipediassa, en voinut kuin ihmetellä mitä ole tehnyt koulun luonnontieteiden tunneilla, jotka olivat vielä jaettu kasvi- ja eläinoppeihin. Olin yhtä ulkona kuin Itäkeskuksen käytävillä suomenkielineni. Tai viime kesänä Kauppatorilla, jossa savolaisen kalakukon myyjä ei osannut kuin venäjää. Hyvä, ettei vaatinut maksuksi ruplia 😅.

Jokilaaksossa kasvaa monia lehtipuita. Tammesta vaahteraan ja pihlajasta useammankin sorttiseen koivuun. Mielipuuni saattaa olla haapa, jota voi syystä kutsua myös "väriseväksi jättiläiseksi". Metsähaapa eli haapa (Populus tremula) on pajukasvien heimoon ja poppeleiden (Populus) sukuun kuuluva nopeakasvuinen lehtipuu, jonka lehdet värisevät pienessäkin tuulessa. Se kasvaa tuoreissa kangasmetsissä ja lehdoissa. Haapa tarvitsee paljon valoa ja sen puuaines on vaaleaa ja pehmeää. Sitä on perinteisesti käytetty myös laudepuuna, koska se ei tikkuunnu eikä tunnu kuumalta, sanoo edelleen mm. Wikipedia. 

Kotini pihapiirissä näitä jättiläisiä on muutama, kuten jälkikasvuakin. Silloin tällöin joku tulee matkansa päähän ja kaatuu vastakkaiseen suuntaan kuin mistä tuulee. Viime tai edelliskesänä yksi kaatui puoliksi jokeen ja aikani tuumailin mitä minun tulee sen vuoksi tehdä. Apuun tuli päätös luonnonsuojelualueesta. Se saa maata sekä maatua osin joessa, osin rannalla monien eläinten ja kasvien tärkeänä elämän osana. 

Aivan kotini kulmalla on pieni, suurten haapojen rypäs, jossa asuu monien eläinten joukossa myös liito-oravien yhdyskunta. Joskus huononäköisenä tihruan ja arvailen oliko pikainen näköhavaintoni lepakko, liito-orava vai joku muu siivekäs tai siivetön.

Haapa kasvaa nopeasti, sen latva voi pidentyä jopa metrin vuodessa. Pituuskasvu päättyy kuudenkymmenen vuoden iässä, jonka jälkeen sen sydänpuu lahoaa. Lopulta haavan kohtaloksi koituu jokin ankarampi myrsky.

Haavat ylläpitävät kokonaista ekosysteemiä; niissä elää useita sienilajeja jonka lisäksi kokonaiset hyönteisarmeijat saavat ravintonsa tästä lehtipuusta. Toukat syövät puuta sisältä ja jänikset ja hirvet herkuttelevat sen ravitsevalla kuorella. Majavat nakuttavat vielä talttahampaillaan hauraasta haavasta rakennustarpeita.

Vanhoissa vertauksissa ja sananparsissa kiinnitetään huomiota myös haavan lehtien värinään. Puusta on kerrottu monia tarinoita, jotka selittävät mistä haavan ”tärinä” ja pelko johtuu. Usein taustalla on jokin puun tekemä rikos, jonka rangaistuksen pelossa se joutuu elämään. Haavan vaalea puuaines rinnastetaan sanonnoissa myös vaaleaan ihonväriin. On esimerkiksi sanottu, että jonkun ihmisen kasvot olivat valkeat kuin haavanlastu.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2024

Talvi- ja kesäkotini sekä siirtolapuutarhat

Aamun paikallislehdestä luin Keravan 100-vuotisjuhlapäätöksestä yhteisöllisen virkistysalueen ja siirtolapuutarhan perustamiseksi palstoineen Keravanjoen rantamaisemiin. Hieno päätös, jolle olisi tarvetta Tuusulassakin pikku mökkeineen, sillä yhä enemmän ihmisiä asuu kerrostaloissa, joissa ei kasvimaalle saati mökille 😉 tilaa ole. Tosin parvekeviljely yleistyy ja monipuolistuu. Mutta parvekkeesta on silti moneen käyttöön. Nimittäin samasta lehdestä luin vainajasta Porvoossa, joka oli maannut viikkoja parvekkeellaan 😥. Toivon siinä olleen hyvä kuolla ja että kyseessä oli kivuton äkkilähtö. 

Suomi-kodissani (ja vähän Morakotinkin) Jokilaakson luonnonsuojelualueen keskellä ei ole kasvi- eikä muustakaan maasta pulaa, vaikka ihmisen kädenjälki näkyy monin eri tavoin, aina ilmoja halkovasta Carunan voimalinjasta lähtien. Sen puisissa sähkötolpissa on ollut jo vuosia savikodit parille lepakkoyhdyskunnalle. Vaijereiden välistä vilkkuu Elisan sähköisen liikenteen masto, jotta voin viestitellä langattomasti ympäri maailmaa. 

Elämäni on puitteiltaan ja sisällöltään kesä- sekä talvikoteineen hyvin kohdallaan. Sen eteen on varsinkin kaukomailla pitänyt työskennellä korvien välissä. Aiemmin en nimittäin kyennyt löytämään juuri mieleistä mieltä lomakohteesta, jossa ei ollut merivettä tai uima-allasta käytettävissä.

Kaikki tämä on toisin Phatthalungin Morakotin (ja vähän minunkin) kodissa, jonne matkaa yöjunan makuupaikalla on tuhat kilometriä Bangkokin lentokentältä. Sillä matkaamisesta, hitsaamattomien kiskojen ja rautapyörien kolketta yössä kilometri toisensa jälkeen kuunnellen, pidän kovasti.

Perillä mereen ja varsinkin uimakelpoiselle rannalle on kymmeniä kilometrejä. Lähes yhtä harvinaista "herkkua" ovat turistit, joten englannin ja suomen kielillä pärjää melkein yhtä hyvin, usein ei lainkaan. Googlen kääntäjä ja elekieli ovatkin kurssissa. Kissat ja koirat puhuvat samaa kieltä kuin Suomessakin. Pikkuvarpusilla ja ainakin kyyhkysillä on kylläkin eri murre tai ainakin painotukset.

Itselleni ja taatusti Morakotillekin on suuri merkitys, kun hänen kätköissä ollut eläinrakkaus puhkesi kukkaan. Viime talven alussa hän ei eläimiin juuri koskenut, mutta nyt on toisin. Kanaemo perustikin pesänsä ja turvasatamansa pihan basilikapensaan alle. Saaden hautomalla valmiiksi kaksi pikku tipua, ruskean ja valkoisen. Nyt on samalla asialla naapurin kissa, joka pyöräytti avokeittiön nurkkaan 4 pikkumirriä. Syömäpuuhia ei kissaperheen tarvitse kuitenkaan harrastaa laattalattialla, vaan Morakotin toimittamassa pahvilaatikossa, joka näyttää saaneen kangaspehmusteitakin.

tiistai 11. kesäkuuta 2024

Nais- ja miesoletetut

Monen tuhannen blogin jälkeen olen edelleen sitä mieltä, että kirjoitusaiheet eivät maailmasta lopu, vaikka korvien välin sanotaan käyvän iän myötä itse kullakin hatarammaksi. Yhä tutumpaa on, että sohvalta jääkaapille mennessäni unohdan viiden metrin matkalla mitä syötävää tai juotavaa olin hakemassa. Tai kerron tarinaa jollekin ja pienikin keskeytys saa aikaan, että koko ajatus karkaa jonnekin, josta se joskus palaa ja joskus ei.

Silti en ole, enkä tiedä tulenkokaan niin lahopäiseksi, etten jotain uutta ihmettelemisen ja kirjoittamisen aihetta keksisi. Sen sijaan jotkut asian ovat tulleet kaltaiselleni vanhalle hörhölle käsittämättömiksi. Vielä vuosikymmen, kaksi sitten isäni oli mies, äitini nainen, siskoni tyttö ja veljeni poika. Käsitys ei siitä muuttunut, jos nainen rakasti naista tai mies miestä. Ihmettelin vaan itsekseni onko rakastavaisista toinen silti lapsen silmissä ja maailmassa äiti ja toinen isä. Hämmennystä on vuosien saatossa lisännyt, kun mies muuttaa ulkonäköään sekä tapojaan naismaisemmaksi ja päin vastoin. Nykyään muutosten vauhdittajina ovat myös sukupuolten korjausleikkaukset.

Mukaan on tullut yhä enemmän minulle varsin outo muunsukupuolisuus. Se on jotain sellaista, ettei koe olevansa nainen eikä mies. He saattavat kokea olevansa sukupuolettomia, sukupuolirajat ylittäviä tai "monisukupuolisia". Jotkut kutsuvat itseään kaksisukupuolisiksi. Juridisesti kolmas sukupuolivaihtoehto miehen ja naisen lisäksi on tällä hetkellä voimassa ainakin Bangladeshissa, Chilessä, Intiassa, Itävallassa, Kanadassa, Maltalla, Pakistanissa, Saksassa ja Uudessa-Seelannissa.

Koska vietän paljon aikaa Thaimaassa, silloin tällöin pohdin ladyboyta, joka on varsin yleistä joka puolella maata. Katoey tai katoi on Thaimaassa naiseksi pukeutuva mies tai naiseksi sukupuolensa korjannut henkilö. Usein heistä käytetään nimitystä "ladyboy". Alkukielinen kiertoilmaus, jota käytetään usein maan mediassa, on "toisen kategorian nainen". Sitä ei tule sekoittaa gay-kulttuuriin, sillä katoy on monesti transsukupuolinen ja katoy-identiteetti on historiallisesti rakentunut Thaimaan sukupuolisia ilmaisutapoja ohjanneille kehityskuluille.

Saatan istua jonkun kauppakeskuksen aulassa, nykyisin odottamassa Morakotia ja yritän mielessäni arvuutella meneekö ladyboy miesten vai naisten saniteettitiloihin. Sekin ajanviete on vastatuulessa, sillä sukupuolineutraalit unisex-vessat yleistyvät; Suomessakin nopeasti vuoden 2015 tasa-arvolain muutoksen jälkeen. Lain tarkoituksena on estää kaikenlaista sukupuoleen, sukupuoli-identiteettiin ja sukupuolen ilmaisuun perustuvaa syrjintää. Unisex-vessat jakavat mielipiteitä, vaikka niiden määrää lisätään jatkuvasti. Samassa sarjassa lienevät kaikille tarkoitetut unisex-vaatteet. 

Mutta ehkä olen menneisyyden lisäksi myös Aatamin ja Eevan vanki. Mieleni ei pääse eroon mies- eikä naisoletetuista. Olen mietteineni sitten oikeassa, väärässä tai tietämätön ja sanokoot raamattu mitä tahansa, ei eläinten homous selity minulle Aatamin ja Eevan omenan syönnillä. 

Esimerkiksi Havaijilla esiintyvä albatrossilaji Laysan on tunnettu siitä, että noin 30 prosenttia linnuista muodostaa naarasparin. Nämä naaraslinnut parittelevat koiraan kanssa, minkä jälkeen ne palaavat pesimään toisen naaraan kanssa.

– Ei ole löydetty lajia, jossa homoseksuaalista käyttäytymistä ei esiintyisi, lukuunottamatta lajeja, jotka eivät harrasta seksiä, kuten merisiilit ja kirvat, totesi Petter Bøckman vuonna 2004. Hän toimi tällöin eläinkunnan homoseksuaalisuuteen keskittyvän näyttelyn tieteellisenä neuvojana. Suomenkin kansallislinnusta ja hanhesta löytyy maailmankuulu esimerkki Uudesta-Seelannista. Siellä Henry-joutsen ja Thomas-hanhi tulivat kuuluisaksi pitkästä 18 vuotta kestäneestä liitostaan, joka lopulta päättyi Thomasin kuolemaan vuonna 2017.

maanantai 10. kesäkuuta 2024

Sovellettu suvaitsevaisuus

Eilen sanoin jatkavani tänään kirjoittamista tiedonkulusta, joka kulkee nykyisin ihmistä nopeammin, sillä sunnuntainen blogini aiheesta siemaisi ajatukseni niin sanotusti karvoineen päivineen. Mutta niin teki EU-vaalien ääntenlaskentakin, joten pohdinkin hieman sen tuloksia.

EU-parlamentaarikon työarjesta en tiedä oikeastaan mitään, joten pitää järkeillä itse. En varsinkaan uusista tai nykyisistä tunne ketään enää niin hyvin, että saisin heiltä oikeaa tietoa kunkin edustajan tekemisistä.

Suomen osuus 720:stä edustajasta on mitättömän vähän, eikä voi mennä suuren maan lailla, rinta rottingilla sanomaat oikeastaan minnekään, että menkää isoon saliin laskemaan päitä. Suomen äänillä ei saleissa muutu mikään, joten pienen maan vaikuttamisen on tapahduttava muualla; verkostoitumalla, lobbaamalla ja markkinoimalla mielipiteitään. Siihen tarvitaan monipuolista tietämystä, hyvää kielitaitoa sekä puhujanlahjoja. 

Isoissa maissa tai ainakin Ranskassa vaalitulos saa aikaan mullistuksia, sillä maan presidentti Macron hajoitti tuloksen selvittyä parlamentin. Suomessa se tarkoittaisi, että presidentti Stubb hajottaisi eduskunnan ja edessä olisi uuden vaalit. Ehkä se kertoo meille myös siitä, että isolle maalle Euroopan unioni merkitsee enemmän tai eri lailla kuin pienehkölle Suomelle.

Persujen puheenjohtaja Purra sanoi, että "turpiin tuli". Se oli reilusti sanottu, joskaan selitykset kotimaan hallitusvastuineen eivät uponneet, sillä samaa vastuuta kantaa Kokoomuskin. Mielestäni osa tappion hinnasta muodostuu Teuvon rannalle jättämisestä. Joten persujen tuloksesta olen etupäässä vahingoniloinen.

Heidän ainut parlamentikko on tulevalla kaudella Sebastian Tynkkynen, joka on loistava puhuja. Minua kiinnostaa myös hänen sovellettu suvaitsevaisuutensa, johon näyttää istuvan omat valinnat, muttei Suomeen sotaa pakoon tuleva, eikä Timo Soinin raamatulla muksiminen. 

Kokoomus on isossa ikkunassa vaalivoittaja, mutta pankin räjäytti Vasemmistoliitto. Tai oikeastaan sen väistyvä puheenjohtaja Li Andersson, joka keräsi kaikkien aikojen ennätyspotin, liki neljännesmiljoonaa ääntä. Hän veti mukanaan parlamenttiin kaksi muutakin, muun muassa Saramon, jonka kannatus oli hyvin vaatimaton ja kolmasosan vähemmän kuin rannalle jääneellä Teuvo Hakkaraisella. Paikkaa vaille jäi myös Korhola, jonka äänimäärä oli Saramoon nähden kymmenkertainen eli lähes 50 000. Tätä pohtiessa voi myös miettiä, että henkilövaalit vai ei. 

Suomen ja monen muun maan vaalijärjestelmä onkin jotenkin kummallinen, joka mahdollistaa taktisen äänestämisen. Jos äänesti Anderssonia, sai myös Saramon, mutta jos äänesti enemmän ääniä saanutta Hakkaraista, ei saanut Hakkaraista.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2024

Kun tieto alkoi liikkumaan ihmistä nopeammin

Tuntemattomaksi jäänyt suomalainen boheemi keksijä E.M.C. Eric Tigerstedt patentoi vuonna 1917 puhelimen, joka oli "taskukokoinen ja taitettava" ja jossa oli "erittäin ohut hiilimikrofoni". Jonkinlainen varhainen versio niin kutsutusta simpukka-mallisesta kännykästä siis. Se on tiettävästi maailman ensimmäinen patentti kannettavasta puhelimesta.

Keksijänero Tigerstedtillä oli satoja patentteja hallussaan liittyen radio-, puhelin-, kaiutin- ja mikrofonitekniikkaan. Intohimoisella keksijällä ei kuitenkaan ollut erityistä motivaatiota kaupallistaa patenttejaan. "Suomen Edison" eli värikästä elämää railakkaine ihmissuhdedraamoineen ja matkusteluineen ja oli filosofinen tulevaisuudenvisionääri. Päiväkirjaansa Tigerstedt oli kirjoittanut: "Tulee aika, jolloin ihmiset istuvat kodeissaan ja seuraavat maailman tapahtumia laitteella, jota kutsun sähköiseksi silmäksi." 

Suomalaisen tekniikan historiankirjoitus olisi kovin toisen näköistä, jos vuonna 1887 helsinkiläiseen aatelisperheeseen syntyneen Eric Tigerstedtin elämää eivät olisi hallinneet käsittämätön epäonni ja kohtalokkaat valinnat bisneskuvioissa ja kumppaneissa. Markus Hotakaisen kirjoittama kirja Eric Tigerstedt – Suomen Tesla valottaa aikaansa edellä olleen keksijäneron erikoista elämää ja ennenaikaiseen kuolemaan johtaneita tapahtumia.

Eräänlainen kehityksen suunnan tienristeys on ollut, kun tieto alkoi kulkemaan ihmistä nopeammin ja varsinkin, kun se alkoi kulkea langattomasti. Siitä esimakua antoivat jo intiaanit, jotka lähettivät savumerkkejä vuorten ja laaksojen toiselle puolen. Kunnes tulivat valkonaamat, jotka rautateiden ohessa rakensivat lennätinlinjojaan.

Kerrassaan ihmeellistä oli, kun linjoja myöten pystyi myös sähköttämisen lisäksi myöhemmin puhumaan. Sitten radio toi ääntä joka puolelta maailmaa. Kunnes televisio valloitti kodit liikkuvalla kuvallaan. Jotkut povasivat sen tappavan radioäänen, mutta toisin on käynyt. Tänä päivänä halutessaan voi kuunnella satoja, ellei tuhansia radioasemia ympäri maailmaa. Itsekin sitä silloin tällöin musiikin kuuntelun muodossa harrastan.

Tämän päivän monella kulkee mukana taskukokoinen älylaite, jolle en ole keksinyt enkä löytänyt sopivaa ja ytimekästä nimeä, sillä niin monia asioita sen avulla ja kanssa voi tehdä. Silmiini sattuikin tänään tutkimus, jossa mukana olleiden lukiolaistyttöjen keskimääräinen ruutuaika oli 5,8 tuntia, josta sosiaalisessa mediassa vietettiin keskimääräinen nelisen tuntia.

Jos lasken omaan ruutuaikaani television ja sen välityksellä lähes jokailtaisen puolitoistatuntisen Netflixin parissa, olen lukiolaistyttöjen kanssa samalla viivalla. Sen sijaan minulla ei ole mitään käsitystä mihin teini älylaiteaikansa käyttää. Kuten ei heilläkään kaltaiseni seniori-ikäisen vastaavan käytön sisällöstä.

Jotakin kuitenkin tiedän varmuudella. Tiedän sen, että älylaite on monelle tärkein yksinäisyyden loitolla pitämisen väline somemaailmoineen. Se on sitä, vaikkei edes seuraisi muiden elämää ja melskaamista lukuisilla keskustelufoorumilla.

Nyt huomaan blogiaiheen tempaisseen minut mukaansa. Jos en laita yön yli jarrua, tulee kirjoituksesta liian pitkä yksinpuhelu tai -kirjoitus kohti synkkiä vesiä. Joten jatkan huomenna, vaikka luulen suunnan olevan yön jälkeenkin sama.

lauantai 8. kesäkuuta 2024

Järjestäytyneen yhteiskunnan kummajaisia

Yritin etsiä Googlen avulla olisiko joku määritellyt lyhyesti ja ytimekkäästi mitä tarkoitetaan järjestäytyneellä yhteiskunnalla. En löytänyt, joten täytyy ajatella itse. Minulle se tarkoittaa, että ensin ihmisjäsenet hankkivat yhdessä asioiden hoitajat tai hoitajan, sillä toki yksinvaltiaskin voi ylläpitää yhteiskuntajärjestystä. Ehkä eniten on kansan mieleen, jos se saa esimerkiksi vaaleilla valita määräajaksi edustajansa, jotka sitten laativat lakien, asetusten ja muiden sääntöjen avulla yhteiset pelisäännöt. Niitä kukin noudattaa hyvin, huonosti tai hyvin huonosti. Jos ei noudata, tulee taloudellisia menetyksiä tai noutaja ja heiluu häkki, jota kutsutaan myös vankilaksi. Joka sekin on osa järjestäytynyttä yhteiskuntaa. 

Entisajan kuninkaalliset ja muut samantapaiset vallankäyttäjät olivat joskus koko ikänsä, mutta monesti varsinkin valtansa alkuaikoina kansan mieleisiä johtajia. Ehkä diktaattori olisi yhä kelpo vaihtoehto, jos valta ei mädännyttäisi tai muuten turmelisi. Mutta demokratioissakin on vääristymänsä, ajattelen miettiessäni esimerkiksi toisen maailmansodan Hitleriä tai nykyajan Putinia ja Bidenia, jonka jakkaraa Trump kärkkyy edelleen. 

Suomessakin vallassa oleva edustuksellinen demokratia onkin oma lukunsa. Puolueet, isot ja pienet ovat aitoa harvainvaltaa, joissa isoa osaa edustajista tarvitaan etupäässä vain keräämään ääniä, pitämään puolue suurena ja olemaan sen jälkeen salien marionetteja sekä harvainvallan kanssa samaa mieltä. Jos näin ei tee, ei kelpaa seuraavalla kerralla ehdokkaaksi ja voi tulla äkkilähtö, jota sai maistaa Persujen istuva europarlamentaarikko Teuvo Hakkarainen. Hänet istutti paikalle kansa, mutta alas veti oman puolueen eliitti. Joten jakkaran kärkkyjät oli Teuvollakin, sillä nykyiset varapuheenjohtajat hamuavat huomenna päättyvissä vaaleissa samaa valtaa.

Eräänlainen demokratian vääristymä on tällä hetkellä Elokapina, joka on pystyttänyt jo useamman kerran barrikadinsa valtakuntamme pääkaupungin keskustaan. Tukkien kadut ja estäen muiden liikkumista varsinkin autoilla.

Minusta se on kummallista. Ensin Suomi ja Helsinkikin keräävät kaikilta veroja ja muita maksuja, joilla yhdessä valitsemamme asioiden hoitajat pyörittävät yhteiskuntarulettia, rakentavat kadut, rakennukset, torit, joukkoliikenteen ja monet muut kaikkien kansalaisten käyttöön.

Sitten jostain ilmestyy yhä uudelleen ihmisjoukko, josta kovin moni ei taida tekemistensä tai työnsä verorahoja yhteiskunnan kirstuun kuljettaa ja sanoo, että "katu on nyt meidän, kuunnelkaa meitä, kun haluamme puhua EU-vaaleista."

Myös minä olen ollut joissakin Oranssin kaltaisten riveissä valtaamassa tyhjiä taloja ja sen sellaista, joten siksikin tiedän mikä on oikein ja mikä on oman käden oikeudessa liian väärin. Tekemiseni oli aivan eri kaliberin asia kuin estää ihmisiä menemästä töihin tai kouluun ja ketä minnekin.

Tänä aamuna kuohahti, kun luin poliiseista, jotka keräsivät elokapinalaisten telttoja sanoen, että sen voimme tehdä, sillä telttaleiriytyminen on kaupungin järjestyssäännöissä kiellettyä. Samalla se lisäsi omaa ymmärrystä miksi poliisilla on aikaa kirjoittaa ylinopeussakko kameravalvonnan tuotoksista, muttei resursseja tutkia kuka nyysi veneeni.

perjantai 7. kesäkuuta 2024

Kadonneen salametsästäjän metsästys ja pieniä asioita

Eilen kirjoitin, että luen tällä hetkellä Bill Brysonin kirjaa Lyhyt historia lähes kaikesta. Se alkaa jostakin käsittämättömän pienestä: "Vaikka kuinka yrittäisimme, emme ikinä pysty käsittämään miten häviävän pieni kooltaan on protoni. Se on yksinkertaisesti aivan liian pieni. Protoni on pikkuruinen osa atomia, joka on jo sinällään tavattoman pieni. Protonit ovat niin pieniä, että niitä mahtuu pelkästään tähän i:n pisteen kokoiseen painomustetäplään suurin piirtein 500 000 000 000 kappaletta, eli enemmän kuin puolessa miljoonassa vuodessa on sekunteja. Yhtään liioittelematta voidaan siis sanoa, että protonit ovat suorastaan mikroskooppisen pieniä."

Sitten kirjoitin salametsästäjästä: "Toissa yönä luin kirjaa Myllykylän Jokilaakson Merikonttikotini vuoteessa, kun puolenyön aikaan kuulin aivan läheltä laukauksen. Itsekin useita aseita omistavana päättelin kyseessä olleen haulikon. Joten otin aamutakin päälle ja kävelin koivikkoni läpi lammen rantaan. Ketään en pimeässä nähnyt, mutta sen sijaan haistoin selvästi palaneen ruudin. Ajattelin, että kaikki on nykyään mahdollista. Voi tulla vaikka Suomen kesäyössä omalla luonnonsuojelualueella ammutuksi. Vaikka minulla onkin taskulamppuja moneen lähtöön, taidan mennä tänään ostamaan vielä yhden tehokkaamasta päästä kytätäkseni maillamme vaanivaa salametsästäjää."

Päivällä aikomusteni mukaisesti menin ja ostin hyvällä valovoimalla taskulampun. Sitä voin käyttää myös lukuvalona, jos luen sähköttömässä pimeässä jotain paperista enkä selaile nettiä tai lue sähkölehteä tai -kirjaakaan. Asian vuoksi tein parikin Jumbon kauppakeskuksen reissua, sillä kotona luulin ostaneeni Partioaitasta viallisen tuotteen. Mutta olikin niin, etten osannut poistaa virtalähteen ja varsinaisen lampun välistä virran kulun estänyttä paperisuikaletta. Kyllä hävetti, kun nuori myyjä hymynkare suupielessä minua opetti 😅.

Kun alaosastoni herätti minut metsäveeceehen, otin lampun ja lähdin Jokilaakson yöhön. Nyt oli virtaa ja valoa, muttei salametsästäjää missään. Puut valtavine varjoineen ja isojen lintujen siipien kahahdukset loivat aavemaisen tunnelman. Lamppu laiturilla pulahdin myös reippaasti yli 20 asteiseen, pimeään veteen. Aamulla 7 maissa sen sijaan oli ilmassa lämpöä vain kuutisen astetta.

Yön henki oli saperäinen ja jännittävä, sillä monin tavoin aistin ja näin valokeilassa Jokilaakson ilman olevan täynnä pieniä siipiveikkoja ja -veikottaria. Aivan oma lukunsa olivat metsästä ja muun kasviston joukosta kuluvat rasahdukset. Siitäkin kaikesta tiedän harmittavan vähän.

torstai 6. kesäkuuta 2024

Hiippareita ja muita kulkijoita

Toissa yönä luin kuvan kirjaa Myllykylän Jokilaakson Merikonttikotini vuoteessa, kun puolenyön aikaan kuulin aivan läheltä laukauksen. Itsekin useita aseita omistavana päättelin kyseessä olleen haulikon. Joten otin aamutakin päälle ja kävelin koivikkoni läpi lammen rantaan. Ketään en pimeässä nähnyt, mutta sen sijaan haistoin selvästi palaneen ruudin. Ajattelin, että kaikki on nykyään mahdollista. Voi tulla vaikka Suomen kesäyössä omalla luonnonsuojelualueella ammutuksi. Vaikka minulla onkin taskulamppuja moneen lähtöön, taidan mennä tänään ostamaan vielä yhden tehokkaamasta päästä kytätäkseni maillamme vaanivaa salametsästäjää. 

Mutta muitakin ei toivottuja hiippareita luonnossa liikkuu. Viime syksynä ne veivät kunnollisen, lukitun kumiveneemme/kanootin lammen rannalta pitkin metsiä tiedä minne. Tältäkin osin maailma on muuttunut eikä moiset juuri poliisia kiinnosta. Enkä saanut heitä edes käymään. Kunhan sähköpostilla ilmoittivat tutkinnan lopettamisesta koska syyllisistä ei ole tietoa 🤔😥😅. Just niin, itselleni jäi ainoastaan pohdittavaksi tarvitaanko nettipoliisiakaan muuhun kuin vakuutusyhtiön vahinkoilmoituksen vuoksi. Näyttää ja tuntuu siltä, että ruuhka-Suomen lain ja järjestyksen ylläpito on siirtynyt katujengeille ja liivimiehille.

Tämän vuoden suven alulta ovat maastomoottoripyörät jättäneet rauhaan Jokilaakson läpi kulkevan latupohjan ja hyvä niin. Sen sijaan polkupyöräilijät ovat reitillä lisääntyneet, ehkä jalkahenkilötkin. Sellainen loikki eilen illalla jonnekin pihani poikki aivan kotini kulmalta. Jos olisi ollut ulko-ovi auki, niin hyvä, ettei olisi juossut sisään.

Yritän kuitenkin opetella hyväksymään Jokilaaksoa hillitysti käyttävät, sillä muuten luonnon keskellä ei juuri ihmisiä näy. Ehkä on hyväksi, jos luonnonsuojelualueella on joku muukin näkyvä merkitys kuin katsella sieltä ottamiani valokuvia.

Soiniityntie sillanpielen uimapaikalla on tänä vuonna ollut vähemmän kalahenkilöitä sekä ihmis- ja koirauimareita. Syytä en tiedä. Ehkä tässäkin asiassa on niin, että aikansa kutakin. 

Jokilaaksoon olen vuosikymmenen kaivannut luonnontutkijoita, jotka kertoisivat minulle ja muille minkälaisten eri eläjien koti rehevässä luonnossa on. Pari "tutkijaa" menneiden vuosien aikana on käynyt lupaakin kysymässä luvaten tekemänsä tuotoksen postilaatikkoon. Vaan eipä ole näkynyt.

Kun vuosien väännön jälkeen saimme vimein Googlen uskomaan, että pihan läpi ei ole tietä eikä muutakaan pääsyä Myllykylään, on se rauhoittanut elämää ihmisten osalta kummasti. Sitkeimmät umpiluiset ajoivat ennen pihaan puomin avaten ja kielto- sekä info-opasteita uhmaten. Silloin välillä ajattelin, että jos rautaveräjä olisi lukossa, olisi heillä kai matkassa rautasaha tai akkukäyttöinen katkaisulaikka.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2024

Älä tee sitä itse tänään, minkä voit ylihuomenna teettää muilla

Kunnat järjestävät asukkailleen palveluita, joista suurin osa on määritelty kuntien tehtäviksi. Kunnalle voidaankin antaa tehtäviä vain säätämällä siitä laissa. Lainsäädäntöön sisältyy lisäksi paljon velvoitteita, miten nämä tehtävät tulee hoitaa. Lakisääteisten tehtävien lisäksi kunnat voivat itse ottaa itselleen muita itsehallinnollisia tehtäviä. Nämä liittyvät yleensä talouteen, työllisyyteen, elinkeinotoiminnan edistämiseen ja asumiseen.

Kuntien merkittävimpiä tehtäväkokonaisuuksia ovat: sosiaali- ja terveystoimi, koulutus ja varhaiskasvatus, kulttuuri-, nuoriso-, kirjasto- ja liikuntapalvelut, maankäyttö ja kaavoitus, vesi- ja jätehuolto, katujen rakentaminen ja ylläpito, rakennusvalvonta, liikenne ja joukkoliikenne, ympäristöpalvelut, turvallisuus ja varautuminen, elinkeinopolitiikka, kotouttaminen, työllisyyspalvelut, vaalien järjestäminen ja asukkaiden osallistumismahdollisuuksien edistäminen. 

Kotikuntani käsitteli seuraavan valtuustoaloitteen 10 vuotta sitten: "Tuusulan kunnan sosiaali- ja terveystoimen jatkuvasti kasvavien kustannusten hallintaan saamiseksi, asiakaslähtöisyyden lisäämiseksi, sosiaali- ja terveyspalveluiden saatavuuden parantamiseksi sekä toiminnan tehostamiseksi esitämme seuraavaa:

Tuusula ulkoistaa yhden sosiaali- ja terveystoimen terveyspalveluiden osa-alueen määräajaksi tarjouskilpailun perusteella. Arviointityössä otetaan huomioon muissa kunnissa käytössä olevat hyvät käytännöt. Sosiaali- ja terveyslautakunta päättää osa-alueen. Tarjous pyydetään alan johtavilta toimijoilta. Tarjouskilpailu järjestetään mahdollisimman nopeasti. Saatujen kokemusten perusteella päätetään jatkosta."

Yritin etsiä mitä aloitteelle on tapahtunut 10 vuoden aikana ja mitä sille kuuluu nyt. En löytänyt tyydyttävää vastausta enkä edes raporttia. En siis tiedä mikä aloitteen johdosta muuttui tai muuttuiko mitään.

Maailma on täynnä mielenkiintoisia asioita tai niistä voi tehdä sellaisia, jos intoa riittää. Niiden pohtiminen vaikkapa itsekseen lienee lisäksi vähintään yhtä hyvää aivovoimistelua kuin sudokun 9 eri numeron pyörittäminen yhä uudelleen uuteen järjestykseen.

Oikeastaan minkä tahansa kunnan säännöllisen ja varsinkin lakisääteisen toiminnan teettäminen muilla, pitäisi olla tehotonta rahojen tuhlausta. Miksi tehtävään palkatut kunnan työntekijät tekisivät työnsä kunnassa huonommin kuin samat tehtävät yksityisen palkkalistoilla? Asiansa osaavan, ammatistaan ylpeän tekijän jäljen pitäisi olla sama palkanmaksajasta riippumatta, joten tyytymättömyys ja tehottomuus johtunee jostain muusta. Jotain on kuitenkin oleellisesti vialla, jos aloitteen vuoksi nähdään perustelluksi ulkoistaa lakisääteisiä palveluja. 

Yksityisen ja kunnallisen palvelun tuottamisen yksi oleellinen ero on, että yrittäjä toimii omilla rahoilla sekä päättää niiden käytöstä. Lisäksi yrityksen täytyy tuottaa voittoa ja jakaa osinkoja sijoittajille sekä omistajille. Kunnissa kukaan ei päätä omista, vaan veronmaksajien rahoista eikä voittoakaan tarvitse syntyä kenellekään. Olisiko se yksi tehottomuuden syistä?

tiistai 4. kesäkuuta 2024

Kahden tien kulkijat

Minulla ei ole harmainta aavistusta minkälainen tuonpuoleinen on, jos sellainen ylipäätään on. Oikeastaan vain yhdestä asiasta uskallan olla varma, joka sekin on uskon varassa, sillä "onks tietoo" ei itselläni ole. Eikä maailmassani sitä kyllä ole muillakaan edes sinapinsiemenen vertaa, jonka sanotaan siirtävän vaikka vuoria. Sillä kristinuskon puusepän poika vastasi apostoleille jotenkin näin, kun he pyysivät lisää uskoa: "Totisesti, jos teillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran, te voisitte sanoa tälle vuorelle, siirry täältä tuonne ja se siirtyisi. Mikään ei olisi teille mahdotonta."

Kun aamulla päätin kirjoittaa tästä aiheesta, ajattelin jonkun tai monen blogini lukijoista klikkaavan minut sivuraiteelle päiväksi tai lopullisesti, sillä aihe ei voisi vähempää kiinnostaa. Mutta silti kirjoitan ainakin itselleni, koska minulle se on kirjainten avulla pohtimista. Joskus, joskin hyvin harvoin se tuottaa jotakin syvällistä, jonka painan sydämeeni matkaevääksi tai varotukseksi taipaleelle tuleviin karikoihin. 

Taivastieni suurin este tai haaste ovat kahden tien kulkijat, joita sanon feikki- tai valekristityiksi. He taivaltavat kaukana Luojansa edellä tai peräti omilla teillään näkemättä edes jalkojaan. He kulkevat toista tietä kuin puhuvat tai kun muiden silmä välttää. Minulle totuuden kertojaksi ei istu saarnamies eikä evankelista, jolle sopii avioero ja uusi puoliso, mutta toinen suupieli toivottaa yhtä aikaa samaa sukupuolta rakastavat kuumemmalle osastolle. Taattuna asiana ikuisiksi ajoiksi, jonne heidän mukaan minäkin olen menossa, "jos en tee parannusta".

Yhtä varmana kuin he ovat, että ennen ikuisuuden portien aukeamista, jyvät erotetaan akanoista, ajattelen, että tuskinpa vaan. Vaan, jos joskus sieluni on tunteineen siellä missä aikaa ei ole, olemme kaikki samassa paikassa. Eikä ihmisten välillä ole edes kenenkään tekemiä aitoja.

Haluan ja yritän uskoa, että yksikään luotu ei milloinkaan katoa, uskoo mihin tahansa tai vain itseensä, jos siihenkään. Hyvä paikka tämän pohtimiseen on vanhempieni, siskoni ja muiden rakkaiden haudat. Joista useimmat ovat ahdasmielisten, kahden tien kulkijoiden mielestä menneet sinne missä on ikuinen pimeys. Jos vastoin uskoani kuitenkin jossain on valintatilanne, haluan sinne missä ovat rakkaani.

maanantai 3. kesäkuuta 2024

Elämän haikeaa iloa täynnä on tämä aamu

Kesäkelit alkoivat tänä vuonna toukokuussa ja hellepäiviä oli kaikkiaan 16. Vaikka kaikki muu taipuisi kelien mukaan, sitä eivät tee aikoinaan kiveen hakatut jotkut suomalaiskäytännöt. Kun virkaansa täynnä oleva on valtansa huipulla päättänyt, että uimarannan puomi aukeaa kesäkuun 1. päivä, sitä ei säiden ja ilmojen säätäjä muuta. Sataa sitten peukalonkynnen kokoisia rakeita tai paistaa aurinko taivaan täydeltä.

Ne ovat varsin pieniä elämän murheita, jos murheita lainkaan. Lapsena kesäni alkoi, kun koulussa oli laulettu Suvivirsi ja saatu todistukset. Siitä eteenpäin viikosta toiseen tuntui, että aina paistoi aurinko, päivieni määrä on rajaton, eikä kesä pääty koskaan. Kunnes puiden lehdet kuin salaa kellastuivat ja luonto monin eri tavoin aloitti valmistumisensa jokavuotiseen talven tuloon. Minunkin oli aika etsiä koulureppu vuoteen alta, perimmäisestä nurkasta.

Mutta nyt on kesä ja Jokilaakso kauneimmillaan, vaikka kauneuden sanotaan olevan katsojan silmissä. Asuinsijasta kotia ei tehnyt nykyisen luonnonsuojelualueen ainutlaatuisuus eikä Hyvinkään asuntomessuilta matkannut, kahdesta merikontista tekemämme Duokoti. Vaan sen teki Päivis, paikan sielu ja hengetär, jonka kanssa jaoin vuosikymmenen koko elämäni.

Vaikka hän muutti ikäänsä nähden etuajassa mummonmökkiinsä, jäi iso osa siitä mikä tekee asunnosta kodin Jokilaaksoon. Jotain en ole kuitenkaan koskaan pysyvästi löytänyt yksin enkä yhdessä. Ehkä itselleni jääkin ikuiseksi arvoitukseksi mikä minussa tappaa sen osan rakkaudesta, joka pitää liiton kasassa parisuhteen myrskyisilläkin merillä.

Jokilaakson rehevyydessä on paljon lapsuuteni kodin vieressä olleesta "Everyn eli tynskin koivikosta". Siellä oli meidän viidakkomme ja majamme. Vaikken muista enää intiaaniheimomme päällikköä näöltä enkä nimeltä, muistan kun hän antoi minulle, heimon nuorimmalle soturille itselleen tekemänsä majan. Itse en osannut sellaista, ainakaan kunnollista tehdä. "Ugh, tämä on nyt sinun, olen puhunut" sanoi hän ja aloitti uuden majan tekemisen heimomme leirin toiselle laidalle.

Jokilaakso on täynnä monia lapsuuden ja aikuisuuden muistoja sekä elettyä elämää. Useat ovat niin haikeutta täynnä, etten aina voi tai kehtaa niitä jakaa muiden seurassa, kyynelten täyttäessä silmäni. Vaikka itkuani joskus häpeänkin, on se yksi kallisarvoisimmista sisimpäni lahjoista. Sen halusin jäävän sydämeen ja aukeavan täyteen kukkaansa, kun lopetin ilon etsimisen ja murheiden hukuttamisen viinan voimalla yli 40 vuotta sitten. Kukka 🌹 oli muuten ensimmäinen sanomani sana, kertoi äitini. 

sunnuntai 2. kesäkuuta 2024

Oudot ja hallitsemattomat julkisuuden polut ja kirot

Tämä on 4578. Elämän tähden blogi tässä samassa paikassa. Kun otan huomioon alussa muuallekin joka päivä kirjoitetut, on niitä syntynyt 13 vuoden aikana melkoinen määrä. Päiviksen kirjoittamia on ehkä kolmas- tai neljäsosa. Onkin harmitus ja menetys, että hän lopetti vuoropäivin kanssani kirjoittamisen, sillä hän on loistava kirjoittaja ja tarinankertoja. Mielikuvitusmaailmassani Päivis kuitenkin kirjoittaa öisin Jokelan kodissaan, yölampun valossa salaa kirjaa, jonka joskus julkaisee. Huokailenkin silloin tällöin omissa öissäni valvoessani jonnekin sateenkaaren tuolle puolen: "Kuka siellä oletkin, jos olet, tee Päiviksen salakirjasta totta." 

Oikeastaan aika harvoin kirjoitan määrätystä henkilöstä kielteisesti tai edes vastamäen asioita. Ehkä teen sitä eniten itsestäni, sillä ajattelen, että jos avaan muille elämääni, ajatuksiani ja unelmiani, on huijaamista, jos en kykene tai halua kirjoittaa myös ikävistä tapahtumista, ajoista ja pettymyksistä. 

Linkitän myös blogeihin muiden kirjoittamia lehtiartikkeleita ja kirjoituksia muun muassa henkilöistä, jotka tarvitsevat tai ovat tarvinneet julkisuutta saadakseen leipänsä siitä mitä ovat tehneet tai yhä tekevät. Luulen, että artistit, näyttelijät ja ammatikseen urheilevat ovat esimerkkejä sellaisesta. Jos kukaan ei katso heidän elokuvia, kuuntele musiikkia tai katso urheilusuoritusta, on haettava leipä muualta.

Mutta on myös julkisuutta, jota ei ole halunnut millään tavalla, vaan on joutunut sen pyörteisiin niin sanotusti verenperintönä. Kuninkaalliset ja muut siniveriset ovat esimerkkejä tästä. Ehkä jotkut perijätkin tai muuten rahassa kylpevät ovat saaneet ansiotta maistaa julkisuuden monia puolia.

Linkitin aiemmin Seiska-lehden jutun miehestä, joka peri hyvin nuorena hyvin paljon. Ja saatuaan viimein sen kaiken käyttöönsä aikuistuttuaan, hupiloi ison osan taivaan tuuliin. Ehkä osaamattomuuttaan tai ajatellen, että tule raha, mene raha, mutta älä luokseni pesää tee.

Lehden juttu ei ollut edes alamittainen tai -arvoinen, kunhan kertoi yhdestä alamäestä miestä kuulematta. Mainitusta linkityksestä parahti kuitenkin pari, kolme ylläpitämieni Facebook-sivujen seuraajaa. Älämölön kohde ei ollut juurikaan artikkelin julkaisija Seiska-lehti eikä varsinkaan kirjoittaja, vaan minä, joka linkitin jutun. Mainitut länkyttäjät haukkuivat samalla tai oikeastaan etupäässä minut melko henkilökohtaisesti arvellen myös motiivejana.

Kun vastauksena kirjoitin mainitun artikkelin tehneen minut vain varsin surulliseksi, se oli kuin olisin heittänyt polttoainetta pikkusieluisten tuleen. Täysin vaille ymmärrystä jäi sekin, että sellainen virsikirja millainen seurakunta ja sellainen uutinen millainen lukijakunta. Sen jälkeen sain lukea minun aliarvioivan myös lukijoita. 

Suomessa ei ole ollut montaa, joiden lähes kaikki julkisuus on palvellut esimerkiksi musiikin myyntiä. Ehkä Antti alias Irwin oli yksi. Sitä en tiedä miten Jussi Salonoja suhtautuu hänestä kirjoitettuun. Enkä tiedä sitäkään mitä kaikkea elämä voi pitää sisällään, jos suussa on kulta- tai teräslusikka tai vaikka söisi sormin kädestä suuhun. Mutta sen tiedän, että laivanvarustaja Onassiksen tytär sanoi naistenlehtien palstolla, että kukaan ei ole itkenyt Cadillacissa enempää kuin hän.

Kun julkisuus romahdutti Sillanpään korttitalon, tuli hänestä kaikkien yhteistä riistaa eikä loppua näy. Jarista näyttää saavan kirjoittaa melkein mitä tahansa, jos sen odotetaan lisäävän jonkun myyntiä.

Minulle kummankin Pattayan kävijän tarinat ovat varoittavia ja surullisia esimerkkejä siitä mikä laulaen tai ruokaa tehden tulee, voi viheltäen tai viheltämättä viedä kaiken ja vesille, jonne en toivoisi kenenkään joutuvan virran viemäksi.

lauantai 1. kesäkuuta 2024

Mukavia vieraita pihan täydeltä

Jokilaaksossa käy harvoin ihmisvieraita ja ehkä vain kahdesti tai kerran piha on ollut niitä täynnä. Tuusulan Vihreiden pitäessä kodissamme pirskeitä, lieni ainoa kerta, kun pöydän antimiin kuului myös alkoholipitoisia juomia. Oli kyllä mukavaa selvinpäinkin.

Pari, kolme vuotta sitten innostuin ostamaan siivousfirmalta kotini siivouksen. Joten eräänä päivä pihaan tupsahti kaksi syntyjään filippiiniläistä cleaneria, kuten he itseään kutsuivat. Tuli puhdasta joka puolelle, vaikka seinänkorkuisten ikkunoiden pesussa on varjopuolensa. Luulen, että puhtaat ikkunat lisäävät lintujen törmäilyjä niihin.

Kun siistijät lähtivät, kysyi toinen voisiko hän tulla joskus "cousinin", serkkunsa kanssa lapsineen käymään. Tähän minä, että tottakai, tervetuloa. Kului mainittu jokunen vuosi, kun viikko sitten napsahti kännykkääni chatviesti: "Hello, you remember me?" En tietenkään muistanut, joten Lha Dhez kertoi ja kysyi vieläkö he voisivat tulla viettämään kesäpäivän kotiini.

Eilen heitä sitten tupsahti Jokilaaksoon kahdella autolla viisi aikuista ja kolme lasta ruokineen ja tarvikkeineen. Yritin parhaani olla hyvä ja vieraanvarainen isäntä kaikille, mutta varsinkin lapsille. Kaksi vanhinta, kuusivuotiaat otin mönkijän kyytiin ja kiersimme pihani kulmalta lähtevän kahden kilometrin luonto- ja kuntopolun. Sen lapset muistavat kauan, sillä lisämausteena tuli matkalla vastaan naapurikylän rouva lassie- ja noutajakoiriensa kanssa, jotka aikansa ajoneuvoa haukuttuaan ottivat lapset hyvin ystävällisesti uusiksi ihmisystävikseen.

Mato-onkiakin oli matkassa, joten Jokilaakson linjauksen mukaan onkiminen oli mahdollista, kun mukana on lapsia. Mukavaa tietysti kaikille oli, että Pietarin kalansaaliina oli kotipannulle vietäväksi puolentusinaa, pienehköä särkeä tai sen tapaista.

Jännitystä päivään lisäsi, kun kerroin, että pitää katsoa mihin astuu, sillä Jokilaaksossa asuu monien eläinten joukossa myös käärmeitä. Aivan oma tarina tuli useammastakin käestä, jotka innostuivat kukkumaan yhä uudelleen ja uudelleen. Kävimme ensin kaikki sisällä katsomassa ja kuuntelemassa käkikelloni kukuntaa. Sitten siirryimme takaisin ulos ja kerroin käen ennustavan kukunnallaan suomalaisille elinvuosien määrää. Sekin oli jännittävää puuhaa heidän kysyessä ennustaisiko käki heillekin? Sanoin, että kokeillaan ja kuunnellaan. Viimein kaikki olivat saaneet mieleisensä elinvuosien määrän Afrikassa talvet asuvien suomalaisten käkien ennustamana.

Ehkä tenaville ylivertainen oli Merikonttikotini, sen lukuisine huonekaluineen, tavaroineen ja muine pikku esineineen. Yhä uudelleen lapset kysyivät "voidaanko taas mennä sisälle?" Erityisesti he ihmettelivät nukunko tosiaan tuolla ylhäällä parvisängyssä? Viimein sanoin, että ottakaa kengät jaloista ja kiivetkää katsomaan, minä huolehdin täällä alhaalla, että ette putoa. Oikein ikimuistoisen hieno päivä meille kaikille.