Ehkä tänään pysähdyn hetkeen tässä ja nyt. On helatorstai, joka on harvoja meillä säilyneitä arkipyhiä. Isossa maailmassa se on selkeästi nimeä myöten Kristuksen taivaaseen astumispäivä, neljäkymmentä vuorokautta pääsiäisen jälkeen. Koska pääsiäinen sunnuntai, on helatorstai aina torstai.
Ilma on vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen lämmin ja kaunis. Helleraja rikkoutuu ympäri Suomea ja kesä tulee kohinalla. Joka aamuinen lenkki Niilon kanssa on yksi parhaista tavoistani käynnistää kesäaamu. Luonto on herännyt monin tavoin enkä kyllästy sen aistimiseen koskaan. Kaksi asiaa on tänä vuonna Jokilaaksossa toisin. Jostain syystä valkovuokkoja on enemmän kuin milloinkaan ja niitä on lähimetsät sekä pientareet tulvillaan. On hyvin kaunista, mutta myös mielelle mukavaa kulkea valkoisten kukkamerien keskellä. Vuokkoja, kuten muitakaan kukkia kävelykaverini Niilo ei kuitenkaan noteeraa millään lailla. Paitsi, jos joukossa on kimalainen.
Sen sijaan tämän kevään ykkösjuttu sillä on kymmenen vuoden elon jälkeen, kun se oppi yhdistämään kurnutuksen sammakoihin. Törmätessään niiden ryhmäseksisessioon aivan laiturin vieressä. Niilo työnsi kirsunsa ja kuononsa niin lähelle kuin putoamatta pystyi ja ihmetteli moista touhua muutaman senttimetrin päästä. Mutta yhtä vähän kuin sitä kiinnosti valkovuokot, yhtä vähän sammakoiden kutupuuhia häiritsi Niilo.
Tällä hetkellä sille ei merkitse mitään supipyydykseen mahdollisesti jäänyt orava tai katiskan hauki. Vain Saku Sammakko hovineen on tärkeä. Kun avaan Merikonttikotini oven, se pinkoo laiturille sadan metrin matkan katsomaan uutta löytöään, räpyläjalkaisten ihmetyksen aihetta.
Niilo on aina ollut kiinnostunut eläimistä ja on oikein mukava seurata sen logiikkaa uuden, arjen sisältönsä kanssa. Välillä se pyörii karusellin lailla laiturilla yrittäessään luppakorvillaan ja silmillään paikallistaa mistä milloinkin lammen vedestä kuuluu kurnutusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti