Sivun näyttöjä yhteensä

lauantai 25. tammikuuta 2020

Filippiineillä, osa 27

Lähdön aika. Matkaa lentokentälle on Olongaposta jotain 170 kilometriä. Kun koneen starttiaika oli kello 15, piti kellon olla soimassa 11 tuntia aiemmin eli kello 4. Näin sanoi saattoväki.

Kyyditsijän kanssa oli sovittu ihmislastin lastaus portaiden alkuun kello 6:ksi aamulla, joten aikaa oli runsaasti siihen ja joka ikiseen muuhunkin vaiheeseen.

Saattajien määrä kasvoi joka päivä, kun niitä alussa oli itseni lisäksi vain yksi. Jos sitäkään. Kun lähtö tuli, oli mukana äitiä lapsineen, isoäitiä ja -isää, veljien lapsia ja kai vähän muitakin. Mukaan lähtevää tukijoukkoa oli lopulta tusinan verran. Oikein mukavaa. Vaikka viimein oli autoksi otettava pikkubussi.

Kävi juuri toisinpäin kuin vuosi sitten Angeles Cityssä, jossa väki väheni, kun päivä lähestyi. Matkasta lentokentälle jäi lisäksi hotelli Fensonin tilaamassa "graptaksissa" hyvin huono maku.

Mennessämme lentokentälle yksi saattajistani voi huonosti ja oksensi oikeaoppisesti mukana olleeseen muovipussiin. Mutta ei aikaakaan, kun taksikuski sanoi, että täällä haisee ylenanto, joka maksaa 500 pesoa tai kyyti päättyy tähän. Maksoin ja ajattelin, että kuinkahan äidit selviävät samalla kyydillä keskenään ja lapsineen takaisin.

Olivat selvinneet, mutta pelon sekaisin fiiliksin. Kerrotun mukaan oli kuljettaja yht'äkkiä pysähtynyt, kaivanut hansikaslokerosta pistoolin ja väittänyt yhden äideistä varastaneen hänen lompakkonsa. Toinen äiti sai sanottua, että ehkä lämiskäsi on pikkutakkisi taskussa, jonka otit päältäsi, kun tankkasit. Sieltähän sen löytyi.

Mutta nyt olen Manilan kentällä, jonne matka meni sujuvasti alle neljässä tunnissa. Samoin oli kenttätsekkausten laita. Joten kaikkiaan olin viimeisetkin muodollisuudet hoidettuna nelisen tuntia etuajassa. Vaikka eväitäkin syötiin kulkijakoirien kanssa parkkipaikalla ties kuinka kauan.

Hieno reissu, josta saatan kirjoittaa vielä huomenna, jos selviän kunnialla Pattayan Jomtienille, ravintolan Helmen pehtoorin sohvalle. Kuukauden aasialaisen ruuan kunniaksi saatan puraista Juhlamokan kera ruisleivän HK:n Sinisellä päällystettynä. Ehkä kirjoitan, vaikken selviäisi kunniallakaan 🤣.

perjantai 24. tammikuuta 2020

Filippiineillä, osa 26

"Ole mukava ihmisille, kun olet matkalla ylös, sillä he tulevat uudelleen vastaan, kun olet matkalla alas." Hyvä muistaa elämässä, jossa on myötä- ja vastamäkiä, eikö totta?

Mukava yksityiskohta on porraskuvan oikeassa reunassa olevat sähkömittarit. Joita arvatenkin luetaan kuten sähköntoimittajan kuuluukin ennen laskujen lähettämistä.

Aloittamastani elämän viisaudesta tuli eilen ylhäällä vuorella asuvalle isukille totta toisinkin päin. Hän oli mukava meille ja morjenstikin minua aina, kun oli matkalla alas kaupunkikylään. Joten me olimme hänelle mukavia, kun hän oli menossa takaisin ylös ja voimat uupuivat.

Ehkä hän oli mitoittanut matkaeväänsä väärin, joten hän tarvitsi ja myös sai levähdyspaikan vaatimattomalta terassiltamme.

Kun kuvaa katsoo tarkkaan, vaikka klikaten ja suurentaenkin, näkee hänellä kädessä eväspussin. Kertakayttömuovipussi muuten sekin.

Täällä saa sieltä täältä ostaa alkoholia koko pullon, vajaan pullon omaan pulloon tai kaupasta panttia vastaan saamaansa pulloon. Mutta jos on tiukka budjetti eikä ole varaa panttipulloon, voi juoman ostaa myös muovipussiin pillin kanssa. Ja siemailla siitä sitten tarpeen vaatiessa ja janon yllättäessä sopivia annoksia.

Merkille pantavaa on sekin, kuten alan miehellä konsanaan. Juomat säilyvät tukevasti kädessä, vaikka niiden haltija on syvässä unessa. Sitä katsoessa tuli mieleen kaverini, kun ehkä 105 vuotta sitten melkoisessa humalassa valloitimme yhtä Norjan vuorta. Takaisin tullessa oli humalaa vieläkin enemmän ja muistan, kun Pekka pyöri rinnettä alas. Silloin tällöin vilahti vain käsi ja siinä tiukassa otteessa ollut iso Gambina-pullo. Silloisella alan miesten kielellä Iso G.

torstai 23. tammikuuta 2020

Filippiineillä, osa 25

Aikoinaan meillä oli Ahtisaari pressana ja pikkusielut kitisivät, kun "se" lentää niin usein ulkomaille, joka maksaa paljon. Silloin joku palautti keskustelun oikeille linjoille sanomalla, että meillä on varaa pitää yksi pressa ilmassa vaikka koko ajan.

Surullista, että jotkut sielutkin näyttävät yhä pienenevät. Nyt on kitinä siitä kuinka paljon maksaa, kun valtio haki ulkomailta kaksi, taatusti tilanteeseensa täysin syytöntä pientä suomalaislasta.

Valtio ja kunnat taitavat tukea tällä hetkellä veromaksajien rahoilla esimerkiksi oopperaa vuosittain ehkä 50 miljoonalla eurolla. En käy siellä milloinkaan, mutta en myöskään itke rahojeni perään, sillä niitä jakavat kansan valitsemat asioittemme hoitajat.

Aamun marmatukseni ei Filippiinit-aiheeseen juurikaan liity. Joskin jonkun veromarkan tai -euron on saattanut myös Filppareiden suuntaan lentävä Finnairkin joskus saada.

Myös somemaailmaan rutinaa kaikesta etsiviä ja pitäviä löytyy. Onneksi he ovat auttamaton vähemmistö, joskin suuriäänisin. Joka usein tukkii viisaampien suut.

On kuin joku kirkon tilaisuus, jossa on satapäin uskovia, mutta yksi mielestään uskoton. Joka nousee ylös ja sanoo: "Jumalaa ei ole". Kaikki muistavat hänet, mutta eivät ainuttakaan Herran hiljaista palvelijaa.

Itselleni on "Suomalaiset Filippiineillä" ryhmässä ollut apuna ja muutenkin kaksi henkilöä ylitse muiden. Toinen on Sopo Aaltonen, jonka toki on oltava asialinjalla ryhmän ylläpitäjänä jo virkansa puolesta muutenkin.

Toinen on Jape Rama, jota en tunne lainkaan. Mutta seurannut olen Face-sivujenkin kautta. Asialinjan lisäksi hänellä on myös lapsia rakastava sydän ja arvot kohdallaan. Kiitos siitä Sinulle. Oheisen kuvan teksteineen kaapasin sivuiltasi ilman lupaasi, sillä uskon sinun hyväksyvän hyvää tarkoittavan tekoni.

keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Filippiineillä, osa 24

Kuten on tullut mainittua, olen asunut Olongapon yhden joki- tai purolaakson rinteessä kohta neljä viikkoa. Rinnettä ylös ja alas on vain portaat, joita taatusti riittää. Ehkä nämä jollain mittarilla voisivat olla unelma porrasharjoituksia harrastavalle. Mutta kuka näitä työkseen päivästä toiseen kulkee, niin vaikka siihen tottuukin, niin kyllä se totisesti työstä käy.

Yhtenä päivänä katselin portaiden juurella, kun sinne jonnekin yläilmoihin kuljetettiin säkeillä hiekkaa ja sementtiä päivätolkulla. Sillä tosiaan kuten sanoin, toista väylää saati ensimmäistäkään, edes kaksipyöräisellä ajettavaa tietä ei ole. Siinä oli lapsityövoimakin kovilla.

Tänään polkua tallusti ylös kalakauppias kantamuksineen, joka  antoi yhteisölleni, minut mukaan luettuna harkinta-aikaa, kun hän tunnin kuluttua palasi. Että jos joku laittaisi, niin ostaisinko koko jengille päivälliseksi kalaa. Näin tehtiin. 180 pesolla kalaa. Parin tunnin kuluttua se oli valmista ja oikein hyvääkin.

Iltapäivällä toteutin yhden projektin ja lähdin jeepillä etsimään Subicin rannalta, noin 10 kilometrin päästä Laguuna hotellia tai resortia, sillä olin kuullut aiemmin sillä olevan suomalaisomistajat. Pikkuisen tuli kävelymatkaa, kun jäimme pois paikassa, jossa Google-kartan mukaan on silta joen yli. Vaan eipä ollut enää, joten kävelimme pari kilometriä suuntaansa päästäksemme joen toiselle puolen ja pois. Kun Laguunassa sillasta kysyin, sanoivat tulvan ja myrskyjen vieneen sen ehkä kahdeksan vuotta sitten. Ehkä eräänlainen Google-ennätys tämäkin karttojen päivityksestä.

Kohtelu resortissa oli ensiluokkaista isännän ja hoviväen toimesta. Huoneitakin kohtuuhinnalla moneen lähtöön. Täältä nimittäin olisin kuukausi sitten varannut vuoteen, jos joku olisi vastannut useaan kyselyyni suomenkielellä.

Samoin mukanani olisi nyt tullut ehkä yksi kaverinikin Pattayalta, jos olisin löytänyt hänen asumiseen haluamansa suomalaisyhteisön. Nyt sellaisen tiedän varmuudella olevan.

Kun selvisin kotinurkille, istutin päivän kunniaksi kuvan chilipensaan, jonka satoa lupasin tulla vuoden kuluttua maistelemaan. Kovin paljon en kyllä laske tämän projektin varaan. Reissustani on kaksi täyttä päivää jäljellä, jonka jälkeen laumallinen uusia ystäviäni, aikuisia ja lapsia saattelee minut kentälle 😥.

tiistai 21. tammikuuta 2020

Filippiineillä, osa 23

Nyt on käytännössä kaksi päivää kierretty virastoja. Niin valtion kuin kunnallisiakin ja poliisien byroot päälle. Aihe on ollut ID-kortin uusiminen tai sitten joku muu syy sen hankkimiseen, josta en ole päässyt jyvälle. Joka tapauksessa tarve kortille tulee mahdollisesti passin anomisesta, josta prosessista en tiedä vielä juuri 1mitään.

Tänään olimme istuneet reippaan neljä tuntia yhdessä virastossa, kun yritin sanoa, että jotain on vialla, kun jono ei ole liikkunut koko aikana enkä ole nähnyt kenenkään poistuvan, että hän näyttäisi asiansa hoitaneelta.

Vastaukseksi sain viehkeitä hymyjä ja selityksen, että sorry sorry. Mutta se on Filippiineillä tällaista. Sitten yks'kaks kehään tupsahti jostain Jumalan selän takaa virkapukuinen ja ehkä hieman -intoinenkin. Joka ylevästi ilmoitti, jotta internet ei ole tänään toiminut, menkää koteihinne ja tulkaa huomenna tai muulloin uudestaan 🤣🤣. En sanonut hymyä tarjoilleelle mitään, mutta yritin vuorostani hymyillä hänelle viehkeästi 😁😁.

Sanokoot täällä asuvat suomalaiset muukalaiset mitä tahansa, mutta minä sanon osin joukkojen julkisia kulkuneuvoja jeepeiksi, koska paikalliset opettivat minua sanomaan niin. Matkustusosat ovat eri korkuisia ja aika usein olen jostain syystä nimenomaan matalan matkustamon etuosassa. Joten lähes satakiloisena, jonka navan ympärille on kerääntynyt kerrassaan outo outokumpu, on hymyni hakusassa, kun yritän selviytyä paikalleni tai pois konttaamatta ihmisten jaloissa. Olisi pitänyt nuorena opetella ripaskaa, niin olisin selvinnyt paremmin matalissa matkustamoissa.

Vietän täällä nyt viimeistä viikkoa ja ikimuistoinen ensi reissu kaupunkiin on kohta takana. Vaikka yksi maanmies heti alussa yrittikin kaikin tavoin pahoittaa mieleni. Tai ehkä se oli vaan hänen tapansa purkaa omaa pahaa oloaan. Sillä eihän nyt suomalainen ilkeyttään ventovieraalle mitään pahaa toivo. Eihän 🤣🤣? Joka tapauksessa hän sanoi minua ties miksi, joka olen rahalla ostanut täältä oloni ja paikan.

Itse koen, että minulle on täällä kolmas koti Thaikodin ja Tuusulan Jokilaakson rinnalla. Jotka nekin tai osan olen rahalla ostanut.

maanantai 20. tammikuuta 2020

Filippiineillä, osa 22

Eilisestä blogista, arjen kertomisesta Olongapon vuoren rinteellä ja laaksossa tuli sen verran mukavaa palautetta, että jatkan aiheesta hieman.

Tuli muun muassa kerrottua Melanien ja lasten kodista ja vähistä mukavuuksista, joten julkaisen tähän yhden kuvan hänen pyykinpesu"koneestaan". Koneenkäyttäjänä hän toimii luonnollisesti itse.

Sellaisenkin mielenkiintoisen havainnon tein televisiosta. Jota meillä täällä ei siis ole. Että kuinkahan paljon lapsilla katsomiseen vaikuttaa vanhempien tavat viettää iltaa sen ääressä? Sillä TV on äärimmäisen helppo tapa saada lapset niin sanotusti hiljaisiksi. Mutta yhteistä aikaa lasten kanssa se ei ole, kuten itse ymmärrän.

Joka ikinen ilta olen sen sijaan meuhkannut lasten kanssa muita juttuja useamman tunnin. On pelattu jätkänshakkia, koottu palapelejä, väritetty kirjoja, heijastettu sormilla varjokuvia seinälle ja niin edelleen. Kaikki äidin ja isänkin minulle opettamat lasten jutut olen kaivanut käyttöön yli 60 vuoden takaa. En koskaan kuvitellut niitä taitoja enää tarvitsevani.

Olen opettanut suomenkielellä "hämä hämä häkki, jänis istui maassa, lennä lennä leppäkerttu, harakka hakkaa aitan katolla" ja niin edelleen. Kaikki mitä muistan. Varsinkin pölkyn päitä hakkaava harakka on ollut kurssissa ja mennyt lasten mukana heidän kouluunsa saakka.

Ja opettajan terveiset minulle, että nyt pitäisi tietää mitä se musta ja valkoinen lintu tekee takalogin kielellä. Helppoa kuin heinänteko, sillä kieltä osaan kaksi sanaa. Mahal ja sakit. Mahal on rakas ja sakit on sairas.

Sakit-sanan halusin tietää siksi, että yksi koirista sairastaa eläinten epilepsiaa, jonka vuoksi kaikki sitä hyljeksivät. Kukaan ei uskaltanut mennä lähellekään, kun se sai epileptisen kohtauksen. Itseni piti erityisesti sitä huomioda sekä inhimillistää niin aikuisille kuin lapsillekin sekä kertoa epilepsiasta. Siksikin se sai minulta nimen Sakitdog. Nyt se on kaikkien hyväksymä pieni, laiha pentu. Hyväksytty ainakin niin kauan kuin olen täällä.

sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Filippiineillä, osa 21

Eilen jo kerroinkin, että se osa ajasta, jolloin ollaan hereillä alkaa neljän maissa, kun 3-4 kukkoa herättävät kanansa, ankat, hanhet sekä kaikki kuulomatkan etäisyydellä olevat kylän koirat. Jotka puolestaan herättävät ketjureaktion tavoin ihmiset.

Ehkä ensimmäisen aamun tunnin käytän ihmetelläkseni itseäni sekä maailmaa, jossa tällä hetkellä olen. Sen tunnin saatan viettää vuoteessa avaamatta silmiäni.

Monen ihmisen kodissa asuu pitkälti toistakymmentä ihmistä, kaikki sukulaisia kolmessa polvessa keskenään. Heti aamusta Melanie lähtee talon toiseen päähän kahvin ja puuron keittoon. Hänen talouteensa ei kuulu sähkö- eikä kaasuliettä, uunista tai kahvinkeittimestä puhumattakaan. Korjaamani riisikeitinkin on jossakin toisessa suvun taloudessa lainassa.

Tämän hetkisen kotini lattiapinta-alan arvioon pitää tehdä korjaus, sillä tarkistusmittaus osoitti sen olleen aivan yläkanttiin. Todellinen pinta-ala eilisen kylpyhuonekuvan lattian kanssa on reipas 15 m². Mielenkiintoisesti tehty huone sinällään, sillä yksikään nurkka ei ole suorakulma.

Huonekaluja oli ainoastaan veljeltä lainattu kaappi ja nyt, niin ikään veljen tekemä sänky. Sillä kun minulta kysyttiin mitä tarvitsen, jos asun hotellin sijaan heidän kaikkien luona, sanoin peseytymismahdollisuuden, wc:n ja petipaikan.

Koskaan en illalla voi tietää kenen kanssa herään vuoteesta, vaikka olisin mennyt unten maille ilman seuraa. Aamulla sitä voi olla neljä lasta ja äiti tai jotakin siltä väliltä. Kaikki tämä on sopinut minulle loistavasti, mutta ilman oman asenteen kalibrointia, olisin ollut hukassa itseni kanssa.

Lattia, jossa lapset pääosin ja osin äitikin aloittavat nukkumisensa pahvien ja kankaiden päällä, lakaistaan ja luututaan pikku apureiden kanssa ainakin kolme kertaa päivässä. Tiskit tiskataan käsin kylmällä vedellä, kuten pestään pyykkikin. Jota taatusti riittää, sillä pienikin tahra jonkun lapsen vaatteessa, saa vaihdon aikaan äidin toimesta. Itsekään en onnistunut pitämään kuin salaa samoja alushousuja kaksi päivää. Kun luovuin niistä vallan, nyt pestään sitten varsinaiset pöksytkin yhden käytön jälkeen 🤣🤣.

Varmasti monestakin syystä ruoka tehdään ja syödään yläkerrassa, Melanien vanhempien kotona. Big bossin ja big maman luona, kuten heitä kutsun. Ruokapöydässä tai pöydissä tai lattialla istuu useimmiten toistakymmentä nälkäistä suuta. Ja kaksi koiraa, jotka odottavat minulta jotain. Kolmas koira, huostaanotettu Charlo ei ole joukossa koskaan, eikä se ole milloinkaan irti. Oli purrut jotain ihmistä. Tosin se ei ole vihainen. Arka ja pelokas kylläkin.

lauantai 18. tammikuuta 2020

Filippiineillä, osa 20

Eilen sivusin itsekkäästi elämääni tällä hetkellä täällä. Jatkan siitä ja kun lupa on, jaan myös kuvia.

Olen harrastanut chattailua kohta kaksi vuotta opetellen englantia translatorin eli kielenkääntäjän avulla. Siinä joukossa on ollut tämäkin perhe, jossa ei aviomiestä ole.

Usein he sanoivat, että menevät suihkuun tai kylpyyn, mutten koskaan tiennyt minne. Nyt sen tiedän. Se on kuvan kylpyhuone, jossa muovisaavista kauhottiin kylmää vettä. Joten ostin suihkun, joka onkin ollut melkoinen ilonaihe ja kovassa käyössä.

Se sai aikaan lisäksi mielenkiintoisen havainnon itsestäni ja omasta lapsuudestani. En oikeastaan koskaan ole aiemmin pohtinut millaista oli äitini arki, kun laumaan kuului kolme lasta, joista nuorin oli vaippaikäinen sekä tietty aviomies, Veino Ihanto. Isäni, joka hoiti osaltaan ansiotyön, kaikki ulkohommat sekä korjaukset ja remontit.

Mutta kyllä siihen jäi jobia äidilläkin Elannon myyjän työn lisäksi. Järjellä ajatellen enemmän kuin isälle. Oli puuhella, puilla lämmitettävät pystyuunit, kantovesi sisään ja ulos, sekä kaivonrengas ulkona maahan upotettuna jääkaappina. Ulkorakennuksessa puucee, sen takana avokomposti, jossa asui kissoista ja myrkyistä huolimatta rottayhdyskunta vaihtelevalla menestyksellä. Kukaan ei ollut kuullutkaan pölynimurista.

Kotikasvatuksen apuvälineet ja keinot olivat tukkapölly ja itse läheisestä koivikossa haettu "Koivuniemen herra". Vain kerran muistan käytetyn tätä aiheetta persuksilleni. Puolet enemmänkin olisin saanut ja ansainnut kyseistä kurinpauttajaa, jos ei äiti olisi tekojani parhaan kykynsä mukaan salannut. Vitsa kuitenkin oli usein ovipielessä muistuttamassa kurista ja siitä kuka on herra talossa.

Mutta jobia on äideillä täälläkin. Aamu alkaa usein neljän, viiden pintaan, kun kukko herättää naisensa ja siinä sivussa kaikki muutkin hanhineen ja koirineen. Eikä aikaakaan, kun ensimmäinen perheyhteisön lapsista roikkuu vuoteen yläpuolella olevan valoaukon takana kaltereissa, että "ovi auki". Ja niin metsä vastaa kuten sinne huudetaan ja pian myös sisäpuolella roikkuu joku lapsista samalla tavalla. Ikkunoita ei ole, vaan harsokankaalla säädellään sisään tulevien moskiittojen määrää.

Tästäpä tuntuu riittävän aihetta myös ehkä huomiselle. Niin monta yksinäistä hetkeä on elämääni mahtunut, jotten enää tiennyt miltä tuntuu, kun joku välittää tai peräti rakastaa.


perjantai 17. tammikuuta 2020

Filippiineillä, osa 19

Aamulla olimme jälleen kolmipyörällä liikkeellä puolen tusinan hengen voimin.  Suuntana James L. Gordonin kunnallinen sairaala ja tarkoituksena big maman saaminen leikkauspöydälle.

Mutta eihän se mennyt nytkään kuten ajattelin, vaan yksi toisensa jälkeen kääntyi hospitalin ovelta takaisin. Syy oli aseistetun vartijan mukaan lääkärin loma. Ajattelin, että ehkä ovimiehellä oli yhtä loistava englanninkielen taito kuin minulla, sillä tuskin koko sairaala kiinni on yhden legurin loman vuoksi. Varmaa oli kuitenkin se, että tänään ei ollut big maman leikkauspäivä.

Yht'äkkiä minulla oli taas koko päivällinen suunnittelematonta aikaa. Joten osa joukosta lähti kotikulmille ja itse jäin joukkoineni kaupungille.

Ensi kerran kolmeen viikkoon päätin tutustua hieman siihen kuinka se joukko täällä, joka ei näytä yhtä omituiselta tai rosoiselta kuin minä, shoppailee tai viettää aikaansa rannalla.

Tottakai ymmärrän, että täälläkin on turisteja ynnä muita muiden maiden eläjiä pilvin pimein. Mutta ei minun mestoilla.

Kolmen viikon aikana olen havainnut vain kaksi muukalaista. Ensimmäinen oli kotikulmilta minua suurempi, vaalea, arvatenkin jenkki, koska paidassa luki kissan kokoisin kirjaimen USA.

Toisen muukalaisen löysin nyt rantahiekalta aamutuimaan. Hänestä ei näkynyt blondin tukan lisäksi juuri muuta kuin pakarat, joissa ei lukenut kansallisuudesta mitään. Tosin ei niihin olisi paljon tekstiä mahtunutkaan 🤣🤣. Muunmaalaiseksi tämän rannan erakon päättelin siitäkin, että tuskin paikallinen siellä yksin lähes nakuna aikaansa viettäisi.

Muuten elo ja olo siellä osassa kaupunkia, joka ainakin osan elannostaan saa turismista, on kuin missä tahansa vastaavassa paikassa. Ei miltään osin aineellisesti niin köyhää, kuin missä itse arkeani vietän.

Jotenkin en osaa viihtyä juuri siellä, jossa elämä on kuorrutettu rahalla. Minulla on tällä hetkellä kaikki mitä tarvitsen peltikaton alla, 20 m² huoneesssa. Jonka jaan äidin ja hänen 4 lapsensa kanssa. Edustan pienen, muutaman neliön terassin vastaavasti jaan anivarhaisesta iltamyöhään 10 hengen, kanojen ja kukkojen sekä kolmen koiran kanssa.

Joskus ajattelin ja ajattelen vieläkin naisia, jotka aamusta iltaan yöllisine herätyksineen jaksavat lasten kanssa hihojaan polttamatta. Nyt tiedän, että lehmän hermojen lisäksi siihen tarvitaan ainakin suunnaton rakkaus lapsiin.

torstai 16. tammikuuta 2020

Filippiineillä, osa 18

Eilen kirjoitin mielestäni harmittoman blogin Filippiinien joukkoliikennevälineistä ja takseista. Tricyklestä eli sivuvaunullisesta, kevyestä moottoripyörästä ja jeepeistä, joiksi kutsuin jeepnei(y?)tä, sillä jeeppi tuntuu olevan ainakin täällä missä minä olen kansan enemmän käyttämä nimitys.

Mutta kaikille kaikkitietäville suomalaismuukalaisille sekään ei sopinut, vaan ojennusta tuli oikein kaksin käsin ja  kappalein. Joista en ota opiksi, vaan kutsun niitä edelleen jeepeiksi, kuten iso osa paikallisistakin.

Kun en näyttänyt ottavan onkeeni, tuli tehostukseksi myös läjäpäin kuvia selitysten kera tästä lähes kansallissymboliksi kohonneesta joukkokulkuneuvosta. Vaan eipä ollut kuvien joukossa ainuttakaan uuden painoksen Toyotaa, joita myös on ilmestynyt katukuvaan. Olisikin ollut avartavaa lukea kutsuisiko tämä asiasta kanssani erimielinen niitä ehkä japneyksi.

Mutta tällä kertaa ei päästy kinaamisessa palstoilla kuin lähtöruutuun, kun ylläpito vihelsi pelin poikki. Tai sitten asiaan puuttuivat korkeammat voimat. Niin tai näin, tämä hengen heimolainen on samaa rotua kuin minä. Mutta erojakin meillä on. Minulle on tärkeää saada vallalle olevaksi oikein mahdollinen mielipide, mutta tälle kollegalle tärkeintä lienee olla eri mieltä.

Mutta minä en siihen käämejäni polta, ennemmin ylläpito. Ja niissä ryhmissä, joissa olen sitä itse, ei hevin sensuurikaan iske.

Kun ajattelen mahdollisesti kutsumuksella työtään tekevää katsastusmiestä tai -naista tai muuta, jonka tehtävä on tarkastaa ajoneuvojen tieliikennekelpoisuutta, on varmasti monia tilanteita, joissa hän voi kokea olevansa niin sanotusti omassa elementissään. Varmasti yksi olisi mainitut kulkuvälineet, jos niistä pitäisi tehdä Suomen lainsäädännön mukaisia.

Pidän kuitenkin kovasti niillä matkustamisesta. Enkä vähiten siksi, että voin kokea olevani tavallisten ihmisten keskellä. Oma jännityksensä jeepissä tulee siitä lähteekö se käyntiin ja pysyykö se kulkukelpoisena koko matkan.

keskiviikko 15. tammikuuta 2020

Filippiineillä, osa 17

Puolitoista vuotta sitten kirjoitin blogin nettihuijarista "Kuka olet Amanda William tai oletko kukaan?" Viime yönä sain palautteen:

"I've just received the same mail... thank you for sharing the information.
I can smell a scam from miles... and this one is no different."

Edellisyönä chattasi naapurintyttö hiekkalaatikolta lähes 70 vuoden takaa ja sanoi "Joku yritti huijata rahaa sun nimissä, missä oot Jorma Soini?"

Ja minähän vastasin, että Filippiineillä ja kysyin perään miten? Ja hän vastasi: "Esiintyi sinuna ja pyysi antamaan tuhat euroa, kun olit hukannut rahapussin. Ääni oli tuttu, siks menin ensin lankaan. Sit ihmettelin numeroa, josta soitto tuli. Sano et se on nyt tämä."
************************************
Olen ajellut nyt täällä Olongapossa kymmeniä kertoja tricyklellä eli kolmipyörällä sekä jeepneyksi, joskus jeepiksikin kutsutuilla joukkoliikennevälineillä. Joihin mahtuu kahdelle penkkiriville noin 25 henkeä. Ja ohjaamoon kuljettajan lisäksi kaksi.

Jos kriteerinä on, että se on joukkoliikennettä, joka ajaa määrättyä reittiä, niin jeepney on sellainen ja tricykle on taksi. Johon siihenkin mahtuu puolentusinan molemmin puolin henkilöiden koosta riippuen.

Jeepneyllä matkaan 10-20 pesolla (n. 20-40 senttiä) monta kilometriä ja 100-200 pesolla kolmipyörällä samoin.

Nämä kaksi kulkuvälinettä ja -muotoa voi yhdistää ja valjastaa omaan käyttöön. Mutta pelkästään jeepneylläkin joukkoliikenne toimii loistavasti, sillä niitä on jokapuolella ja ne kulkevat tiheällä aikataululla.

Vaan toisin on merikonttikodissani Tuusulan Jokilaaksossa liikkumisen laita. Linja-autot kulkevat harvoin, ne ovat usein lähes tai puolityhjiä ja silti ne ovat 50-paikkaisia. Monesti olen ajatellut, että kun bussit kulkevat harvoin, ei niitä moni saa itselleen mieleiseksi liikkumisvälineeksi. Isot, kalliit autot tehottomassa käytössä. Tietysti isoissa autoissa tarvitaan vähemmän kuljettajia, joten siitäkö säästöt?

Yhden linja-auton hinnalla ostaisi useammankin pienemmän auton, jotka voisivat kulkea useammin ja ihmiset saisivat sorvattua menonsa aikatauluihin sopiviksi. Kuljettajien palkkoihin menisi tietenkin enemmän. Mutta nyt ajaa yksi bussikuski puolityhjää linja-autoa ja toinen saa toimentulonsa kortistosta. Jolloin tietty voi istua päivät vaikka bingohallissa. Mutta mistä ne säästöt sitten tulevat?



tiistai 14. tammikuuta 2020

Filippiineillä, osa 16

Tänään vietin taas päivän mittaisen ajan kunnallisessa sairaalassa, kun yritimme tuuppia big maman asiaa eteenpäin. Oikean tiedon saaminen on ollut melkoisen haastavaa, vaikka parhaani olen yrittänyt. Ensimmäisen kerran koin saavani Faceryhmässä asiallista kohtelua ja vastauksia, sillä keskusteluun osallistuivat Jape Rama ja Lari Nylund. Siitä heille molemmille kiitos.

Oikeastaan ydinkysymykseksi muodostui, kun tahdoin tietää, että jos totaalisen varaton, joka ei voi saada rahaa edes lainaksi, tarvitsee nopeasti akuuttia leikkaushoitoa, niin kuinka hänen käy.

Suomalaisetkin sitä ryhmässä hieman kauniisti pyörittelivät asian sivustakin, joten oli etsittävä muita tietolähteitä. Onneksi on olemassa oiva Googlen kääntäjä, joka auttaa moneen lähtöön, kun vaan on opetellut muodostamaan lauseet omalla kielellä niin, että kääntäjä tekee työnsä oikein.

Sattui vielä sairaalassa lääkäri, joka oli tottunut sen käyttöön. Joten vastaus oli, että vaikka on olemassa avustusjärjestelmä köyhällekin hoidon takaamiseksi, on tukipäätös saatava ennen hoitoa. Hänen ja paikallisten mukaan se on akuuteissa tilanteissa aivan liian hidas eikä edes ehdi auttaa sairasta. Silloin oikeastaan ainut mitä lääkäri voi tehdä, on sanoa, että mene kotiin ja yritä rukoilla.

Luonteeni on omanlainen, josta olen hyvin ylpeä. Olen tuntenut big maman nyt kaksi viikkoa ja autan minkä voin ja osaan. Jos en näin tekisi, muistaisin tämän monen lapsen isoäidin aina, kun avaan lämiskäni ja ostan turhaakin turhempaa.

maanantai 13. tammikuuta 2020

Filippiineillä, osa 15

Kuten eilen kirjoitin, olin pitkälle yöhön James L. Gordonin Memorial Hospitalissa big maman päädyttyä pitkän suostuttelun jälkeen sinne päiviä jatkuneiden, kovien vatsakipujen vuoksi.

Vastoin kuin illalla kirjoitin, oli hän päässyt ainakin ultraäänikuvaukseen, joskaan en vielä tiedä mikä on vatsassa vialla. Mielenkiintoinen ja sydäntä lämmittävä asia on, että mahdollisuuksien mukaan joku tai jotkut suvusta ovat koko ajan sairaalan vuoteen äärellä. Lienee kansan tapa. Että kaveria ei jätetä. Siksi osittain mekin olimme eilen siellä täyden päivän.

Kun jossakin oli minunkin istuttava, otin käyttöön joutilaan oloisen pyörätuolin. Julkaisin sen Facessa, joka sai aikaan kysymysryöpyn mitä minulle on tapahtunut. Jäi olo, että minuakaan eivät kaikki ole jättäneet.

Aikani kuluksi selvittelin mistä tämä  kunnallinen tai valtiollinen sairaala on saanut nimensä. James Gordon oli yksi viidestä lapsesta isän ollessa amerikkalainen merimies, jonka kotimaahan muuttivat Jameksen neljä veljeä.

Mutta James jäi Filippiineille, sillä hän halusi kasvattaa lapsensa filippiiniläisiksi. Eikä lainkaan huonosti menestynyt siinä, sillä isänsä tavoin yksi pojista toimi Olongapon pormestarina.

Selvitettelyni viittaa siihen, että James oli aikoinaan kiistelty persoona tai ei ainakaan kaikkien suosiossa. Hänet nimittäin yritettiin tappaa kolme kertaa ja neljännellä kerralla siinä viimein onnistuttiin. Asialla oli vankilan karkuri, joka kertonee minkä väestönosan suosiota hän ei nauttinut. James L. Gorodoin hautajaiset olivat suurimmat koskaan kaupungissa järjestetyt.

sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Filippiineillä, osa 14

Eilen osallistuin pirskeisiin, kun perheyhteisön päämies täytti vuosia. Onnittelujen lomassa sanoin häntä big bossiksi, jota hän ei noin vaan hyväksynyt. Vaan tarjosi sitä minulle. Vähän leikkimielisesti sitten sukulaisten ympäröimäni kinattiin sovun löytymiseksi. Tarjosin kompromissiksi, että hän on ja pysyy kotonaan big bossina, mutta jos hän joskus tulee vieraakseni Suomeen, osat vaihtuvat.

Maassa maan tavalla ja perheessä perheen tavalla, se hyvän hengen säilyttää, olen ehkä aina ajatellut. Tämän perheen tapoihin kuuluu kirkossa käynti sunnuntaisin, joten siellähän minäkin. Kun en mitään palveluksessa sanotusta ymmärrä, on helppo ajatella, että todellisen Big Bossin ja Hänen Poikansa armo koskettaa minuakin. Koska en kuvittele olevani maailman napa, kelpaa minulle laupeus ja rakkaus, joka toivottavasti tulee jostain muualta kuin ihmisestä.

En tiedä kuinka katolilaisuudella tai kristinuskolla ylipäätään on vaikutusta siihen, että erotiikkaa ei arjessa eikä katukuvassa näy. Ei edes lehtien palstolla. Jo aiemmin olen kiinnittänyt huomiota siihen, että erityisesti lapsia suojellaan kaikelta, joka vähänkin viittaa seksiin tai pornoon. Toki omat "Walking Streetinsä" löytyvät varmasti täältäkin.

Tätä kirjoittaessa istun James L. Gordonin Memorial Hospitalissa, sillä monen päivän väännön ja varmasti kovien vatsakipujen yhteisvaikutuksesta saimme perheen big maman lääkärin tutkittavaksi. Joka ei kyllä tahän saakka verenpaineen mittauksen ja suoneen tiputettavien nesteiden lisäksi paljon muuta ole ollut. Eikä taida tällä reissulla muuksi tullakaan.

Aiheeseen liittyi todella vaudikkaasti läpi kaupungin torvet ja summerit päällä ajanut kolmipyörä, joka toimi anbulanssina. Oli pipossa pitelemistä.

Kun olen suhteellisen kielitaidoton, pohdin sairaalan vilskeisessä menossa kuinka tärkeä henkireikä ja helposti ainut avun lähde olisi omalla äidinkielellä someryhmä, jonka asiallisuuteen voisi luottaa, vaikka avun tarvitsija olisi hieman kulmikaskin.

lauantai 11. tammikuuta 2020

Filippiineillä, osa 13

Tänään sain luuni ensimmäisen kerran rannalle. Pattayan rantoihin verrattuna, vesi oli paljon kirkkaapaa, mutta vastaavasti itse rantahiekka roskaisempaa. Koska tämä käytännössä on ensimmäinen ranta täällä, johon tutustun, en siitä juuri kritiikkiä, jos en myönteistäkään lähde sanomaan. En osaa sanoa sitäkään oliko kyseessä turistiranta vai enemmän paikallisille tarkoitettu.

Mutta neljän hengen Olongapossa asuvasta pariskunnasta haluan lopussa sanoa sanasen, sillä he toivat koko päivään hyvän mielen. Jota ei poistanyt suomalaisface-ryhmässä käyntikään.

Jaan blogini useampaan ryhmään, mutta vain noin kolmen hengen alamittainen miesporukka on ottanut minut Suomalaiset Filippiineillä -ryhmän henkilökohtaisuksiin menevän pottuilun kohteeksi. Se ei ole selvinnyt miksi he haluavat pilata koko ryhmän hyvää tarkoittavaa mainetta, kun kirjoituksiani voisi kommentoida myös suoraan blogiini.

En ehkä olisi aiheesta enää jatkanut, mutta minulle tulleet yksityisviestit antavat syyn sanoa jotain. Olen nimittäin saanut kolme chatttia eri henkilöiltä, jotka ovat jättäneet Filippiinit pois matkaohjelmastaan osin siksi, että he ovat tulleet siihen käsitykseen, jotta mainitusta ryhmästä ei saa apua, vaikka tarvitsisikin.

Minulla on valitettavasti sama kokemus, joskin tottakai muunlaisiakin lienee. Tämän sai karvaasti kokea myös suomalaisnainen, jonka ei tarvinnut paljoa yhtä öykkärin viestiä arvostella, kun takaisin tuli "onko mennyt pilluun hiekkaa?"

Mutta tämä rannan perhe oli yliveto. Kun sain takapuoleni hiekalle ja kangaspalalle, ojensi mies minulle lautasen sekä kysyi ystävällisen heloun jälkeen, että haluatko syödä? Tarinoitiin pitkät tovit ja oli oikein mukavaa.

perjantai 10. tammikuuta 2020

Filippiineillä, osa 12

Vuosi sitten vietin kuukauden kaikki päivät Angeles Cityn Pampangissa, jonne minut kuljettanut kolmipyörä jätti, kun pyysin. Pois lähtiessään hän vielä varmisti aiotko tosiaan jäädä tänne. Tämän olen toistanut aiemminkin, sillä minua se jotenkin puhutteli ja puhuttelee yhä. En oikein tiedä miksi.

Vähän samantapainen ilmiö oli, kun kuljin maan kansalaisen kanssa Manilan hieman pienemmille kujille. Hän sanoi, ettei halua tulla tuonne ja häntä peloittaa. Riitin hänelle kuitenkin turvatekijäksi ja niin mentiin.

No problems. Kävelimme ihmisten ja eläinten joukossa ja tervehdin sinne tänne ja heittelin lasten kanssa ylävitosia sekä peukuttelin, joka onkin korkeassa kurssissa. Mukana minulla oli, kuten aina "kulkevien  koirien lahjontapussi". Siitä jaoin jytysiä vihaisille, vähemmän vihaisille, pelokkaille ja kilteille koirille. Teen niin, koska haluan tehdä niin. Metrin ketjuissa oleville, jotka näyttävät valkoisia hammaskalustojaan ja vapaille nelijalkaisille, jotka heiluttavat häntiään. Olen myös huomannut olevan minulle vieraille aikuisille hyväksi hyväksyä ensin heidän lapsensa ja sitten heidän sekä vieraat kujien koirat.

Tiedän kyllä, että todellista aineellista köyhyyttä, jossa ei ole pöytään ruuan murua, en ole vielä nähnyt. Mutta tulen vielä senkin kokemaan. Joitakin mittareita kunkin ihmisen ja seudun taloudesta olen silti havainnut. Kun olin Pampangissa, ei siellä ollut jokaisessa talossa sähköä, ei vesijohtoa saati viemäriä. Lisäksi vain joidenkin talojen seinistä osa oli betonia tai harkkoja. Päärakennusmateriaalina oli pelti, erilaiset levyt ja pressut. Myöskään ehkä kuudensadan peltikodin yhteisössä ei sattunut silmiini ainuttakaan ikkuna- saati ovilasia. Niitä ei ollut edes muslimien pyhätössä, jossa sielläkin vierailin.

Nyt täällä Olongapon kupeessa, laaksossa on astetta vauraammin. Kodit ovat pääosin muuta kuin peltiä tai pressuja ja sangen monessa on vähintään asuinhuoneissa ikkunat. Mutta sen verran olen myös laidoilla kierrellyt, jotta tiedän, että rahassa kylpeviä ei näy. Eikä ole näkynyt ainuttakaan muukalaista, länkkäriä, jotka voisivat tuoda vaurauttakin.

Vastaavaa niukkuutta olen nähnyt useassa paikassa. Rio de Janeirossa, Sao Paolossa, Kolumbian Bokotossa, Thaimaassa, Afrikassa, mutta myös Miamin siltojen alla, Romaniassa, Bulgariassa ja monessa maailman kolkassa kotimaani mukaan lukien. Ainakin yksi yhteinen piirre heillä kaikilla on ollut minua kohtaan. Ystävällisyys, josta ainakin osa katoaa sitä mukaa, kun taskut täyttyvät rahalla.


torstai 9. tammikuuta 2020

Filippiineillä, osa 11

Jokunen päivä sitten julkaisin kuvan 1-vuotiaasta pienestä tytöstä, Flory maesta, joka on viimein kelpuuttanut minut täysin hyväksyttyjen aikuisten joukkoon. Kuvassa hän oli saanut käsiinsä jonkun äidin voidepullon. Joten hän halusi voidella ja hieroa minut kuten äiti hieroo hänet iltaisin ennen nukkumaan menoa. Sillä erotuksella, että käsivarsieni voiteluun meni koko pullo ennen kuin äiti puuttui peliin.

Tästä kuvasta pahoitti mielensä yksi suomalainen mies, joten en julkaise sitä uudelleen. Sillä blogini ovat tarkoitettu myös suomalaisten, aikuisten miesten luettaviksi. Vaikka olisi vähän herkempikin mieli.

Mutta Flory mae jatkaa päivittäisiä tutkimusmatkoja. Tällä kertaa kohteekseen hän otti matkatavarani. Sieltä erityisen mielenkiinnon ansaitsi kynsienhoitosarjani. Tämä valloittava ja minut lumonnut pieni lapsi päätti ottaa ohjelmistoonsa myös manikyristin tehtävät. Ensimmäiseksi harjoittelukohteeksi valikoitui sormeni ja kynteni. Pienellä riskillä, edellä mainitusta syystä julkaisen työstä kuitenkin kuvan.

Elämäni aikana olen resunnut maailmalla paljon. Enemmän kuin moni muu ja vähemmän kuin moni muu. Matkojani ja elämääni elän kuitenkin taatusti toisin kuin lähes kaikki. Minua eivät taidenäyttelyt eivätkä muut turistinähtävyydet juurikaan kiinnosta. Vaan se kuinka elää tavallinen ihminen, joka ei voi edes yrittää piiloittaa maallisella mammonalla elämänsä mitään osaa.

Filippiineillä olen saanut kokea sellaista välittämistä ja rakkautta, jota ei paraskaan näyttelijä pystyisi jäljittelemään. Minulle se on aitoa niin aikuisten, lasten kuin koirienkin osalta. Itse en pysty vastavuoroisesti antamaan heille mitään enempää kuin he minulle. Tai ehkä jotain. Luulen, että he eivät oikein tiedä tai osaa rakastaa koiriaan kuten voisi. Sitä opetan heille omalla tavallani.

keskiviikko 8. tammikuuta 2020

Filippiineillä, osa 10

Tämä ei ole nurjalla mielellä kirjoitettu blogi, vaikka sisältääkin sanasen jos toisenkin niille, joilla ei ole navan yläpuolella edes hulluutta. Heidän päiviensä sisältö on yrittää jakaa pahaa mieltään sosiaalisessa mediassa täysin vieraille. Jos he muuttaisivat pysyvästi pois ihmisten joukosta apinatarhaan, onkin maailmassani saletti, että ihmisryhmän älykkyysosamäärä kasvaisi ja apinalauman laskisi 🤣🤣.

Mutta se siitä, minä jatkan eloani ja kerron siitä blogeissani, joita nämä muuminsa laaksostaan kadottaneet näyttävät myös lukevan. Sanottakoon sekin, että minulla on tämän(kin) blogini kuviin julkaisuoikeus ja lupa.

Iltani ennen nukkumaan menoa päättyvät kymmenen maissa, kun koirat näkevät hyväksi hiljentyä. Joskin jokin yöllinen häiriötekijä herättää koko jengin. Jostain saattaa kuulua puheensorinaa tai vaimeaa karaokelaulua. Joka ei tule baareista, vaan jonkun naapurin pihapiiristä tai olohuoneessa.

Aamu alkaa neljän maissa, kun ensimmäinen kukko kertoo kanoille kuin kyläpäällikkö viikkoilmoituksessa konsanaan, että on aika herätä. Osansa tai kaiken herätyksestä saavat silloin ihmisetkin. Yksi kukoista ja ehkä toinekin puhuvat selvästi suomea, joskin käytössä on vain kaksi sanaa. Kukko kiekuu. Mutta eräs yhteisön kukoista on saattanut olla kanojen kimpussa silloin, kun olisi pitänyt olla aapiskukon opissa. Se sanoo kokku &\%@ ja jotain muminaa vielä päälle.

Aamutoimien jälkeen kanat lähtevät ihmisten kainaloissa laitumille lähipensaiden juureen päiväksi. Palaten yöksi kanalaan, jossa kaikilla on omat huoneensa. Valoisan huomisen saa ja takaa sillä, että pyöräyttää munan yössä. Muuten ei kunnian kukko laula ja edessä on viimeinen kananlento, joka päättyy pataan ja siitä minunkin lautaselleni.

Yöni ja paljon päivistäkin vietän blogikuvan huoneessa äidin ja kolmen lapsen kanssa. Iältään he ovat 1, 4 ja 5 vuotiaita. Kaksi käy koulua, joka täällä alkaa äitien mukaan 1000 oppilaan koulussa neljä vuotiaana. Samassa talossa asuvat isovanhemmat, tyttäret sekä pojat puolisoineen ja heidän lapsia pilvin pimein. Joten minulla ei ole mitään vaikeutta kulkea tässä pihapiirissä katolisen maan Herran nuhteessa tai valvovien silmien alla.

Joskus vien lapsia kouluun tai haen sieltä. Yksi älämölöttäjä Facessa oli sitä mieltä, etten kuulu perheeseen, vaan olen ostanut paikkani täällä. Ajattelin, että ehkä tämä kaiken Filippiineiltä kokenut, oppirahansa maksanut tietäjä on oikeassa ja minulla onkin laskut maksamatta. Joten eilisen koulupäivään kuului, että menimme ostamaan Lorraine-koululaisen kanssa hänelle kuvan repun.

Mutta eihän sekään kaikkien päänkiristystä poista, sillä jonkun toisen mielestä minun pitäisi palata Thaimaahan, vai enkö saa sieltä naista, hän kysyy julkisesti. Onkin käsittämätöntä, että filippiiniläisten mielestä olen tervetullut heidän maahansa ja luokseen sekä pers'aukisena että rahojen kanssa, mutta jollekin täysin tuntemattomalle suomalaisjuntille se on aivan liikaa.

Tottakai olen pahoillani heidänkin vuokseen...... Jotka etsivät epätoivoisesti elämänsä tyhjyyteen täytettä yrittämällä pahoittaa muiden mieliä.

Minä kuitenkin vietän elämäni parasta aikaa. Mutta hyvinvointiani ei lisää muiden pahoinvointi. Ehkä sen ymmärtämiseen pitäisi yrittää nostaa aivot palliensa vierestä paremmin niille kuuluvalle paikalle.


tiistai 7. tammikuuta 2020

Filippiineillä, osa 9

Viikonlopulta piti kertoa jotain muutakin kuin kirkossa käynti, mutta ne unohtuivat kaikki. Joten kerron nyt ainakin yhden jutun.

Tänä vuonna täytän seitsemänkymnentä ja lopetan kloppina olemisen. Alan aikuisen oikeasti elämään aikuisena. Jos voin säilyttää hulluuteni, sillä siitä en hevin luovu. Niihin enemmän tai vähemmän klopin unelmiin ja haaveisiin on kuulunut Tarzanin maja ja monet muut kummallisuudet, joita nyt aikuisena toteutan.

Yksi perhe pyysi minua kylään, jonne piti olla vain jokunen kortteli jalan. Kuten olikin, kun puhutaan tasaisesta maasta. Sen jälkeen lähdettiin pientä kivikkoista polkua vuoren rinnettä ylös, jonka kaltaiseen paikkaan olin monesti haaveillut pääseväni. Minua kyllä varoitettiin, että "this is not easy".

Mutta minua innoitti lapsuuden "minä Tarzan, sinä Jane", jotka asuivat puussa, puisessa tyyliin sopivassa majassa tai talossa viidakon keskellä. Sellaisesta haaveilin pienenä poikana ja nyt vielä aikuisenakin. Että voisin joskus edes nähdä jotain sen tapaista.

Mutta enpä olisi arvannut kuinka kova työ oli ylös rinteelle kapuaminen näillä vuosi- ja vatsarenkailla. Mukana kanssani oli 6-vuotias poika, joka loikki kiveltä toiselle gasellin lailla. Ja nöyryytti minua odottamalla aina jonkun metrin päässä. Kiipeämistä tuntui jatkuvan kilometritolkulla, vaikka kyseessä oli varmasti vain jokunen satametrinen.

Mutta kaikki tämä oli hintansa tai ainakin vaivansa väärti. Ylhäällä rinteellä, varsin vaatimattomassa kodissa odotti ystävällinen perhe sekä suhteellisen kuivan puron- tai joenuoman toisella puolen äiti sikoineen ja muine eläimineen.

Kun lasten äidiltä kysyin kuinka monta kertaa kuukaudessa hän menee alas kylään ja takaisin, katsoi hän minua vähän ihmetellen. Ja vastasi, että joka päivä ainakin kaksi kertaa. Vien lapset kouluun aamulla ja iltapäivällä haen kotiin. Joskus teen kauppa- tai kyläreissun siihen päälle ja näytti vahvoja reisiään.

Kuvista ei rinteen jyrkkyys näy, mutta jonkun käsityksen saa lasten hiekkaliukumäestä, jota pitkin he laskevat alas pienten kangaspalojen päällä.

maanantai 6. tammikuuta 2020

Filippiineillä, osa 8

Tämä on nurjalla mielellä kirjoitettu blogi, sillä varsinkin kanssani käy usein, että "metsä vastaa, kuten sinne huudetaan".

Vuosi sitten tulin ensi kerran Filippiineille. Paikkaan, jonne Googlen kartta lopetti infonsa kilometriä aiemmin, koska siellä ei sen mukaan ole mitään. Kun sinne viimein pääsin, kysyi tricycle-kuski minulta maksaessani "aiotko todella jäädä tänne? Aioin ja jäin myös.

Ikimuistoista minulle, mutta taatusti myös muille, joiden kanssa vietin kuukauden kaikki päivät yhdellä Pampangin kujalla.

Apua sinne pääsemiseen pyysin sieltä täältä, myös yhdessä paikallisessa Face-ryhmästä, sillä itselläni ei ole kielitaitoa juuri jaettavaksi. Minulla on ainoastaan suuri, viallinen sydän ja nuoruuden hulluus, joka on pysynyt matkassani kohta 70 vuotta.

Mutta ei aikaakaan, kun ryhmän änkyröinnin piikkipaikalle nousi Tero Muilu, joka sanoi ottaneensa selvää minusta. Ja lisäsi tarkoitukseni olevan sen verran hämäriä, että minua ei auta kukaan siitä ryhmästä. Mutta loppupelissä hän oli väärässä, kuten lähes kaikessa minuun liittyvässä. Apua minulle antoi eniten ryhmän ylläpitäjä Somo Aaltonen sekä neljän ämmän suomalainen (Mainio Muurari Marko Manninen 😂).

Luulin, että herra Rämö oppi jotain, kun ylläpito uhkasi poistaa hänet koko ryhmästä, jos ei kielenkäyttö siivoudu. Mutta ei hän mitään oppinut, joten hänen omasta pyynnöstä julkaisen kuvan kirjoittamansa tekstin kanssa.
Tätäkään en olisi julkaissut, mutta en kykene ymmärtämään miksi filippiiniläisen naisen kanssa aviossa olevalla suomaisänkyrällä on ylipursuava tarve mollata filippiiniläisperhettä. Ja itseasiassa koko sukua tietämättä heistä yhtikäs mitään.

Kyseisen kuvakaappauksen teksti ei nimittäin ole ainut Marko Rämön alamittainen "ojennus" minulle. Ehdotin sitäkin, että jos hän ei muuten ymmärrä loukkauksensa perhettä, niin voin kääntää kaiken takalogin kielelle ja videoida reaktion Markolle. Jonka hississä ei taida kyllä muutenkaan kulkea aivan kaikki ylös eikä alaskaan. Tai sitten kulkee paljon sellaista mitä en itse ymmärrä.




sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Filippiineillä, osa 7

Herran pelko on viisauden alku, on joku sanonut. Onko sitten tarkoittanut maallista päällikköä tai taivaanrannan tuolla puolen majailevaa Big Bossia. Joita niitäkin lienee useita, kullakin uskomustensa ja uskonsa mukaan. Minäkin sieltä omani löydän, vaikka en juuri usko meidän tomppeleiden taivaan temppeleihin, joita ihmiset tekevät palvoakseen silloin tällöin niitä näitä.

Ehkä 105 kertaa olen lähes 3000 blogissa maininnut, että harvakseltaan tippuvia palautteita kaikkia arvostan yhtä lailla, ovat ne sitten laatuaan mitä tahansa. Onkin ollut mukavaa, kun joku suomalainen jossain maailman kolkassa ottaa hihasta kiinni ja sanoo "että terve". Ja jatkaa, että "et minua tunne, mutta minä tunnen sinut, sillä olen blogisi säännöllinen lukija".

Omaan joillekin outoja tapoja, kuten joskus kirkossa ja hautausmailla käyntejä. Lemmikkieläinten viimeisillä sijoillakin käyn silloin tällöin aistimassa elämän rajallisuutta, kun sopivasti hollille sattuu. Ne ovat minun kirkkojani, hiljentymisen paikkoja. Tässä palveluksessa hengellisyyttä oli harjoittamassa myös pienen pieni koira, joka koki olevansa kuin kotonaan sylissäni.

Vaikka en juuri herran enkä narrin pelkoa koekaan, tänään sattui sopivasti ja lähdin perheen sekä vähän muunkin naisväen kanssa jumalanpalvelukseen. Katolisessa maassa on muitakin Herran huoneita ja minulle valikoitui kirkoksi kuvan palveluspaikka. Olikin melkoinen yllätys, oli se sitten kuinka totta tahansa, kun kirkon pappi tuli ovelle vastaan kättelemään. Ja sanoi olevansa Googlen kääntäjän avulla Facesivujeni ja blogini säännöllinen lukija.

Vaikken mitään itse palveluksen sanomasta ymmärtänytkään, näytteli meno vastaavan suomalaisen kaavaa lauluineen sekä saarnoineen. Eniten siitä poikkesi, kun kirkon vapaaehtoiset palvelijat jakoivat kunkin istumapaikalle leivän, jonka itse kukin mursi sekä tietty kyytipojaksi pikku tömpsyn viiniä. Näin minäkin tein yksivuotiaalle hierojatytölleni leivän osalta. Ja hänen isoäitinsä viinin.

Kun varsinainen palvelus oli toimitettu, kättelivät kaikki toisiaan ja iso osa kirkkoväestä jäi sinällään vaatimattomaan Herran huoneeseen vaihtamaan kuulumisiaan ainakin tunniksi. Siinä joukossa minäkin olin. Ja olin kuin kotonani. Joskaan merikonttikodissa kahden Niilo-koiran kanssa ei ole tuntunut samalta.

lauantai 4. tammikuuta 2020

Filippiineillä, osa 6

Voi olla, että joku pitää minua typeränä ja hyväuskoisena sekä helposti hyväksi käytettävänä. Se kaikki sopii minulle oivalla tavalla.

On hyvä olla hieman typerä tai  yksinkertainen tässä kaikkitietävien ihmismaailmassa. Silloin voi silloin tällöin kokea myös olevansa onnellinen. Kuten minä nyt. Vaikka sieluni ja sydämeni onkin arpia täynnä. Kipeimpiä ovat ne, joista en tiedä mitä tein väärin.

Hyväuskoisuus on opettanut minulle paljon. Se antaa uskoa löytää jokaisesta kanssakulkijasta hyvää ja se antaa uskoa huomiseen. Se on tuonut minulle yhä uudelleen rohkeuden aloittaa alusta senkin jälkeen, kun joskus niin rakkaat eivät sanoo enää hyvää joulua eikä onnellista uutta vuotta.

Tähän, minulle ehkä täydelliseen elämäni pakettiin, sellaisena rosoisena kuin se on, kaiken kruunaa ymmärrys, että jokainen on jonkun hyväksikäytön kohteena. Jo pelkästään kauppani ottaa tuotteistaan minulta ja muilta sen hinnan millä uskoo saavansa tavarat myytyä.

En haluasi koskaan kokea niin suurta yksinäisyyttä, etten kelpaisi kenellekään edes hyväksikäytettäväksi. Mutta tiedän heitä olevan, jotka joutuvat kokemaan, että heillä ei ole mitään annettavaa kenellekään, eikä heitä kukaan tule koskaan enää tarvitsemaan. Kuitenkin he lähes kaikki ovat joskus olleet äitiensä ja isiensä rakkaimmat aarteet.

Tätä pelkoa ei minulla ole Thaimaassa eikä Philipiineilläkään. Täällä Olonpagon vuoren rinteellä olen saanut kokea sellaista välittämistä ja rakkautta, jonka saatuaan tietää sydämessään, että se ei katoa enää koskaan. Vaikka jonain päivänä olisin uupunut matkamies tyhjän lompakon kanssa.

Mutta ennen oli ennen, sitten tuli sitten ja nyt on nyt. Tähän astisen matkani yksi kohokohdista oli, kun perheyhteisö, jonka luona olen ja elän, halusi minut suomeksi käännettynä perheen yhdistämisjuhlaan. Joka oli satapäinen sukujuhla. Tottakai ymmärsin sen, että olin melkoinen kummajainen, vaikka sukuun oli tuppautunut muitakin ulkomaan eläjiä.

Oli ylevää, liiankin, saada joukon keskelle tuoli istuttavaksi. Ei suinkaan vanhuuttani, vaan kerrotun mukaan siksi, koska olen niin iso 😄.