Koh Larn

Eilen teimme päivämatkan pienelle saarelle, joka on vajaan kymmenen kilometrin päässä Pattayalta. Koh Larn tai Ko Lan on neljä kilometriä pitkä ja puolet kapeampi kukkuloiden saari, jota peittää matala trooppinen metsä. Buddhalainen pyhäkkö sijaitsee korkeimmillaan 180 metriä merenpinnan yläpuolella. Saarella on myös kaksi pientä kylää. 

Säännöllisesti kulkevat lautat yhdistävät Ko Lanin mantereeseen. Suurin osa kahdeksasta rannasta on länsipuolella. Suosituin on Tawaen Beach, jossa on satama. Rannalla on pieniä turistikauppoja ja ravintoloita. Muita rantoja ovat muun muassa Tonglang Beach, Tien Beach, Samae Beach ja Naon Beach. Me kävelimme tai muuten kuljimme niistä parille, kolmelle, sillä niitä yhdistävät myös noin 30 bahtia maksavat lavataksit. Skoottereitakin on vuokrattavana.

Vedet ovat kirkkaita. Voinkin sanoa monesti armeijan Sai Keawin ja Bang Sarayn rannoilla käyneenä, että vesi ei ole koskaan ollut niillä yhtä puhdasta tai sen näköistä, vaikka niillekin mennään usein jo mainitun kirkkaan veden perässä. Puhumatta mitään Pattayan omista rannoista. 

Nyt, yli 70 vuotiaana olen oppinut tulemaan juttuun itseni kanssa siellä missä olen, enkä enää etsi parempaa huomista sieltä missä en ole. Joten viikon tai parin leppoistamiskohteeni voisi hyvinkin olla Pattayan edustan, viihtyisä saari. Näin saattaa ensi kerralla myös olla, kun Seven Seasin Thaikoti ei ole koko aikaa käytettävissäni.

Mitä viikko tai kaksi sitten maksaisi ja miten aikani viettäisin? Osa blogini lukijoista käyttää euroja ja osa bahteja, niin yksinkertaistaen alakanttiin 10 eurolla saa 350 bahtia. Kun lavataksi Jomtienilta Pattayalle maksaa 10 bahtia ja laivamatka Bali Hain satamasta saarelle 30 bahtia, niin reippaalla eurolla olen saarella. Tietysti voin mennä yksityistaksilla saman matkan, jolloin hinta on 100 bahtin paikkeilla ja jatkaa pikaveneellä saarelle hintaan 200 bahtia. Pikaveneellä voin mennä Koh Larnille suoraan Jomtieniltakin. 

Ruoka on hieman kalliimpaa kuin mantereella. Muovinen makuudivaani patjalla päiväksi tai tunniksi on 50 bahtin paikkeilla. Vuorokausihinnat majoittumiselle ovat 1000 bahtin molemmin puolin ja ylöspäin. Mantereen tapaan pitkäaikaisemmassa asumisessa hinnoista voi neuvotella, varsinkin sesonkiaikojen ulkopuolella.

Mitä sitten tekisin, jos olisin saarella viikon tai kaksi? Lilluisin lähes neitseellisessä vedessä, paistattelisin päivää varjon alla divaanillani, lukisin, kirjoittaisin, juttelisin muille mukavia, selittäisin rannan koirille niiden tehtäviä ja palkitsisin ymmärtämisen makupaloin, seikkailisin somemaailmassa sekä vain leppoistaisin elämäni iltapäivän auringossa. Ehkä ostaisin turistikaupoista jotain mitä en tarvitse ja poimisin rantakiven tai simpukankuoren muistoksi Jokilaaksoon. Iltoja eläisin yksin, seurassa tai muiden mukana ja katsoisin unilääkkeeksi ehkä jonkun elokuvan älylaitteestani. Tai sitten jotain aivan muuta, jonka elämä voi tuoda tullessaan. 

Itse en ehkä valitsisi yöpymispaikkaa kuin vuorokaudeksi kerrallaan. Aamiaisen yhteydessä tekisin inventaarion eilisestä ja päättäisin kävelenkö, menenkö golfautolla tai jollain muulla tavalla toiselle, toinen toistaan viihtyisemmistä rannoista. Olisikin mukava tavata tai kuulla muuten onko joku viettänyt esimerkiksi viikon tai parin loman Koh Larnilla.

Jomtien Beachin rantatuolielämää, osa 2

Usein Pattayalla asuvat puhuvat Pattayan rannasta ja sen kaupunginosassa Jomtienilla majaansa pitävät vastavasti Jomtienin rannasta. Mutta väliin mahtuu myös Dongtan Beach, joka on käveltävissä rantahiekkaa myöten yhdessä Jomtien Beachin kanssa. Sitten väliin tulee Kukkula tai Buddha Hill, jonka toisella puolen on Pattaya Beach. Hiekkarantaa lienee näissä kolmessa 15 kilometrin paikkeilla.

Kun en juuri Pattaya Cityn rantaan ole tutustunut, en sen toiminnosta tai palveluista juuri tiedä. Viime vuosina rantoja on kunnostettu paljon isolla rahalla mikä jatkuu edelleen. Tätäkin kirjoittaessani eteläisen Jomtienin kohdalla on kaksi isoa hiekkalaivaa, jotka tuovat mereltä maa-ainesta rannan leventämiseksi ja kunnostamiseksi. Pattaya City aikoo pitää puolensa, kun turistit joskus Covid-19 pandemian jälkeen palaavat.

Ranta on myös monen, samaa sukupuolta olevan pariskunnan suosiossa. Siellä liehuvat sateenkaariliput yhdessä Suomen ja Lemminkäisen sekä muiden maiden lippujen kanssa. Joukkoon mahtuu lento- ja rantajalkapallokentää, Angry Birds leikkipuistoa, vesijettien MM-osakilpailuja, joogaryhmiä ja suomalaisia laulamaan kuorossa jouluisin lauluja.

Varsinkin sesonkiaikaan aurinkovarjojen alla, liikkuu monenlaista kauppiasta. Joku myy nahkavöitä, joku tatuointeja, joku vaatteita, joku jäätelöä sekä lapset lintujen vapautusta ja vessapaperia. Sokea saattaa laulaa ansaitakseen jonkun kolikon ja jalkansa menettänyt tai joku muu kerjää muuten vaan ilman laulutaitoa.

Pitkän rannan kirjavasta elämästä riittäisi monta tarinaa. Joskus kuuluu varoituksen ääni, jolloin alkaa aikamoinen vilske, kun kaippiaista iso osa pakenee juoksujalkaa kuka minnekin. Pian ilmestyvät virkapukuiset tarkoituksenaan etsiä luvattomia kauppiaita. Usein toviksi jäljelle jäävät vain rantapaikkojen pitäjät, manikyrististit, hierojat sekä auringonpalvojat eli asiakkaat. Minäkin monesti heidän joukossaan.

Aurinkotuolipaikkojen välissä on myös rantakaistaleita, joille voi mennä makuualustansa kanssa. Usein rannan tuntumassa näkee kitaransoittajan laulamassa laulujaan. Se kerää kuulijoita, joista osa laulaa mukana tai lyö tahtia käsillään. Tunnelma on rento, kuten vapaalla ollessa on hyvä ollakin. 

Netissä on paljon hyviä kirjoituksia Jomtien Beachin rantaelämästä eikä minulla ole oikeastaan mitään uutta kerrottavaa. Nyt kello 7 ilma näyttää suotuisalta, joten ehkä otamme Chicagon miehen kanssa Bolt-taksin, karautamme ison temppelin puolelle satamaan, josta jatkamme laivalla päiväksi tai pariksi kymmenen kilometrin päässä olevalle Koh Larnin saarelle. 

Jomtien Beachin rantatuolielämää

Jos tahtoo olla muiden kanssa tekemisissä Thaimaan auringon alla tekemättä juuri mitään, oiva paikka siihen on joku rannan kymmenistä tuhansista tuoleista, usein kovia kokeneen aurinkovarjon alla.

Voi olla aivan omissa oloissaan, lukea kirjaa, kutoa, täyttää ristikoita, kiikaroida merenpinnan elämää, nauttia auringosta, ottaa hieronnan tai odottaa pullan myyjää tai jotain aivan muuta. Voi myös ajatella, pyrkiä ja viimein kokeakin kuuluvansa joukkoon jonain muunakin kuin vain maksavana asiakkaana.

Jos säännöllisesti käy samassa paikassa, alkaakin kuulua kalustoon. Henkilökunta voi pitää sinusta joskus huolta tavalla, jota kaikkea ei tiedä eikä ymmärrä. Olen istunut tällä sessiolla esimerkiksi jonkun kerran Heikin kanssa, joka on paikan vakiokävijä ja -olija. Kun hän kerran tuli viereeni jälkeeni, sanoi hän tienneensä, että olen saapunut. Tätä ihmettelin, sillä ainuttakaan yhteistä tuttua tai edes suomalaista ei näköpiirissä ollut. Heikki näytti puhelimestaan hänen suosikkihierojansa lähettämän viestin, että kaverisi on saapunut 😎.

Kun eilen sadekuuro yllätti, loihti talon väki reikäisen aurinkosuojan lisäksi sateenvarjon käteeni. Tuokion kuluttua sen alle tulivat lapsetkin. He säätivät varjoa milloin mistäkin reiästä tippuvan pisaran eteen, kunnes olimme taatusti kaikki märkiä. Siinä hetkessä ajattelin aamulla heille tuomiani värityskyniä ja - kirjoja ja koin olevani osa suurta perhettä tai ainakin vähän lasten ystävä. 

Yhdellä pitäjällä on ehkä viitisenkymmentä tuolia tai pehmustettua divaania. Ydintoiminta työllistää pariskunnan tai pari, kolme henkilöä. Oluen ja muiden virvokkeiden lisäksi voi ostaa esimerkiksi kahvia ja teetä, mutta myös ruokaa. Sen he noutavat usein tai aina jostain lähistöllä olevasta ravintolasta.

Joka aamu jokainen varjo on hakattava lekalla hiekkaan ja pystytettävä sekä tuoli kannettava paikoilleen. Kun ilta on kulunut, on kaikki kasattava takaisin yhteen nippuun ja köytettävä pressujen alle. 

Luulen, että kaupunki järjestää määräajoin kilpailun, jonka perusteella rantakaistaleet luovutetaan yrittäjien käyttöön, jotka saattavat maksaa lisäksi jonkun kuukausimaksun. Se varmaan ei ole aivan näin ja ehkä joku jakaa parempaa tietoa, sillä määrätty paikka saattaa olla samalla yrittäjällä vaikka vuosikymmenen.

Tarkkaa touhuakin se välillä on. Joskus näkyy virkahenkilöitä mittojen ja karttojen kanssa tarkistamassa, että käytävät tuolirivistöjen välissä ovat riittävät ja rantakaistale vapaa kaikkien kuljettavaksi. 

Joillakin paikoilla on enemmän elämää ja väriäkin. Suomalaisittain Raittiiden rannalla sitä tuo siellä tukikohtaansa pitävät, puolentusinaa manikyristiä tai hierojaa. Tätäkään en varmaksi tiedä, mutta luulen heidän maksavan olemassaolon oikeudesta ehkä 15 % tuloistaan rantapaikan pitäjälle. Kaikilla on numeroidut, vaaleanpunaiset takit brodeeratuilla nimillä, joista päättelen, että tarvittavat luvat ovat kunnossa.

Varjojen alla puikkelehtii lintujen, oravien, joskus koirien, mutta vain harvoin kissojen lisäksi monenlaista muutakin kauppamiestä ja -naista sekä lasta, joista taidan kirjoittaa huomenna. 

Tunne, tahto ja järki

Aikoinaan join liioittelematta kohtuuttomasti viinaa kymmenen vuotta. Join kunnes huomasin olevani täydellinen alkoholisti. Oli sama sainko lottovoiton, kuoliko omainen tai ei tuntunut miltään, joka tilanteeseen piti juoda. Silloin kun vielä kykenin käymään töissä, kävin sielläkin vain saadakseni rahaa etupäässä viinaan. Ylivoimaisesti elämäni tärkein sisältö oli alkoholi.

Ihmisellä on sisäänrakenettu otsikon kolme ominaisuutta. Joista jompi kumpi ottaa kolmannen, tahdon käyttöönsä. Kun puoliso tulee kotiin perheensä luokse, sanoo järki, että nyt ei ole hyväksi lähteä lähikuppilaan. Joten hän ei sinne pääse ennen kuin tunne saa tahdonvoiman käyttöönsä. Syyksi kelpaa vaikkapa puolison tekemä kotiruoka: "Tätä sontaa ei syö sikakaan." Niin on tunne sammuttanut järjenvalon, saanut tahdonvoiman käyttöönsä ja väylä kantakuppilaan on selvä. Sieltä löytyy ymmärtäjä ainakin niin kauan, kun lompakosta riittää rahaa ymmärtäjänkin juomiin. Usein lähdön läheisyyden huomaa puoliso jo päiviä aiemmin ja saattaa vauhdittaa tulevaa toteamalla: "Taasko juotattaa?" 

Joku saattaa suutuspäissään tai mustasukkaisuuksissaan jopa surmata puolisonsa. Tekoaan hän yrittää vankisellin seinien sisällä ymmärtää järjellä, mutta ei käsitä tapahtunutta. Hän ei käsitä, että tunne otti tahdonvoiman käyttöönsä ja hän teki karmean rikoksen. Tämähän ei ole juuri niiden ongelma, jotka tunteillessaankin toimivat järjellisesti tai eivät tee ainakaan aivan järjettömiä. 

Tällainen minä olin, vaikka en puolisoani surmannutkaan. Join koska tunne hallitsi elämää enkä osannut enkä halunnut muuta. Join, kun tuntui hyvältä ja join, kun tuntui pahalta ja join, kun ei tuntunut miltään. Aina piti päihteiden avulla saada muutettua hallitsevaa tunnetilaa joksikin toiseksi. 

Sitten lopetin juomisen ja tein lähes kaikki elämäni ratkaisut monta vuotta järki ensin. Järjen oli hallittava tunteitani ja tahdonvoimaa. Pelkäsin, että jos annan tunteille vallan, vie se edelleen juomakentälle. Sitten opin juomisen tilalle itkemään. Itkin ja itken esimerkiksi koirieni ja lopulta ihmistenkin haudoilla paljon. Nyt elän taas tunteella ja annan järjelle tilaa, jos sitä jää. 

En enää tarvitse mieleni sekamelskaan kantakuppilaa enkä sen viereisen baarijakkaran rahalla ostamaani ymmärtäjää. Sieluni syvimpien syövereiden ymmärtäjää en ole silti koskaan löytänyt. Pitäisikö siis elää enemmän järjellä? Ehkä silloin löytyisi joku kuka ymmärtäisi minua järjellä. Kun kerran yritin selittää itkujeni saloja rakkaalleni, sain vastaukseksi, että "mies ei itke". Mutta en luovu itkusta enkä halua elää asialinjalla, joten ehkä elän loppuun saakka etupäässä vain itseni kanssa. 

Tästäkin kaikesta ymmärrän kuitenkin vain vähän, sillä isäni itki nähteni vain kerran. Silloin kun äitini mieli sairastui. Silti luulen, että isä ei itkenyt silloinkaan äitini vuoksi, vaan kaikkea sitä mitä hän ja koko perhe menetti sillä hetkellä. Kun faija minulle suuttui, hänenkin mielensä valtasi tunne ja hän löi. Mutta koskaan hän ei pyytänyt anteeksi. Ehkä sitä ei rintamalla opetettu.

Olen aina rakastanut lapsia

Kun en ollut aikuinen, oli kotonani sijoituslapsia. En oikein tiedä miksi, mutta oletan rahan olleen yksi syy. Niin tai näin, äitini ja isäni tietämättään opettivat minulle, että lapsia ei tarvitse tehdä voidakseen rakastaa niitä. Vanhempieni rakkautta riitti yhtä lailla kaikille kotonani oleville tenaville. Aivan erityisesti yli puolen vuosisadan takaa on muistiini jäänyt ruskeasilmäinen Petteri, nykyisin aikuinen mies Tuusulasta. Vieläkin tunnen sen, kun hän juoksi syliini saapuessani milloin mistäkin.

Itse en tietääkseni ole biologisesti isä, mutta juridisesti kylläkin. Olen nimittäin adoption kautta isä ja sen myötä isoisäkin. Lapseni lasta en ole kuitenkaan nähnyt vuosikymmeneen, kuten en juuri poikaanikaan.

Myös Filippiineillä minulla on parivuotias poika, jonka isä luulin olevani 😥. Vaan en ollut, vaikka syntymätodistuksessa Jorma Goza Soinin, Little Jorman, isä olenkin.

Sitten Thaimaassa lähellä Laosin rajaa minulla on kaksi pientä koiranpentua. Toisen nimi on Soini ja toisen Soinee. Ne ovat samassa rakkauskategoriassa kuin osaomistuskoira Niilo ja kaikki muutkin eläimet. 

Rakkaus lapsiin ei ole iän myötä kadonnut. Thaimaassa aamiais- ja ruokapaikkojen valintoihini vaikuttaa onko talossa lapsia. Sydämeni sulaa ja pakahtuu rakkaudesta, kun kolmevuotias kiikuttaa minulle lounaslistaa ja seuraavalla kerralla suolapurkkia.

Monesti päivien viettopaikka on varjon alla rannalla. Senkin valintaan vaikuttaa onko lapsia vai ei. Kun seitsemänvuotias tulee viereeni katsoen silmiin, ikään kysyen voiko istua, olen myyty. Sitten hän ojentaa kymmenen pienen pientä sormeaan ja minä loruttelen "harakka hakkaa, aitan katolla niitä näitä jne". Sen jälkeen tyttö ottaa puolestaan sormeni ja haluaa opettaa minulle thaiksi numerot yhdestä kymmeneen. Ja minä vastaavasti saman suomeksi. Ehkä seuraavana opetan sormien nimet. 

Sitten äidiltä ja muilta salaa annamme kulkukoirien lahjontapussista kyyhkyille ja kesylle oravalle purtavaa. Ja joka kerta sen tehtyämme, menee tämä pieni lapsi tunnustamaan tekonsa äidilleen. 

Lisää joutenolon sisältöjä

Harrastus on säännöllisesti harjoitettua vapaa-ajan toimintaa, jonka tarkoituksena on rentouttaa ja tuottaa mielihyvää. Harrastamisen motiivina on melkein aina nautinto tai kiinnostus aiheeseen, toisinaan jopa rahallinen palkkio. 

Kun itselläni ei nykyisin muuta olekaan kuin vapaa-aikaa, voisin olla kokoaikainen harrastaja. Pidän kuitenkin enemmän täysipäiväisestä joutenolosta, joten leppoistamisen ohessa vain harrastan harrastamista.

Englanninkielen opettelemisen, aamukävelyn, saunomisen ja blogikirjoittamisen joukkoon mahtuu epäsäännöllisen nukkumisen lisäksi paljon sellaista mistä on kiire kaukana. Jopa tennis on vaihtunut petankkiin, jossa ei kiirehditä toisen lyömän pallon perässä, vaan palloja voi heitellä omaan tahtiin. Myönnän kyllä, että pelaisin pöytä- tai muuta tennistä sekä sulkapalloa, jos olisi pelikaveri. Rannekelloonkin tarvitsisin oikeastaan viisareiden sijaan vain viikonpäivät. Jotta tietäisin milloin on keskiviikko ja postilaatikkoon tipahtaa paperinen Aku Ankka 🤣. 

Peliharrastus on vaihtunut monelta osin virtuaaliotteluihin yksin tai muiden kanssa. Pelaan kännykällä pasiansseja ja jätkän- sekä tavallista shakkia, tammea ynnä biljardia tuntemattomia vastaan milloin mistäkin maailman kolkasta. Täyttelen myös eri vaikeusasteisia sudokuja ja kuvaristikoita jossakin istuen tai maaten.

Varsinkin Päiviksen kanssa harrastimme matkailua lentäen, autolla, junalla, teltalla ja moottoripyörällä. Kauimmillaan kävimme matkailuautolla, skootteri mukana Turkin vuorten yli Alanyassa. Polkupyöräiltiinkin ulkomaita myöten. Taisivat kerran olla mukana Välimerellä saakka. 

Kasvihuoneharrastus on edelleen olemassa, mutta se roikkuu löysässä hirressä. Jos talven lumet ovat romahduttaneet pienen viherhuoneemme, voi olla, etten heti uutta hanki.

Luonto omalla tavalla on minulle tärkeä. Omituisella ehkä siksi, että lasken siihen kuuluvaksi myös koirat vailla ihmiskotia, joita esimerkiksi Thaimaassa riittää. Ehkä luonnon osalta henkilökohtaisesti merkittävimmäksi saavutuksekseni lasken Jokilaakson, josta tuli viime kesänä virallisesti Jokilaakson luonnonsuojelualue. Sen keskellä asun Merikonttikodissa.

Puolisalaa elämääni tärkeäksi osaksi on luikerrellut jo mainittu kämmenenkokoinen älylaite. Sen merkittävin ominaisuus ei ole itselleni puhelin, vaan aivan muut. Tällä hetkellä käytän sen viittäkymmentä ohjelmaa suhteellisen säännöllisesti ja toista mokomaa vähemmän säännöllisesti. Lisäksi on aika määrä toimintoja, joita tarvitsen satunnaisesti. Jos joku tai itse sanon olevani laitteesta riippuvainen, pitää se täysin paikkansa. 

Vaikka tiedänkin monesta asiasta jotain, on vain kolme sellaista, joissa voisin katsoa olevani ammattilainen enemmän kuin harrastaja. Yksi on viina ja toinen on viinattomuus, mistä ajan kanssa saattaa muodostua mielen ja ruumiin balanssia. Sitä voi sanoa myös kokonaisvaltaiseksi raittiudeksi.

Kolmas, ehkä rakkain harrastus tai elämän sisältö ovat koirat. Ne eivät haukukaan minua niin paljoa kuin ihmiset. Sen he tekevät osin selkäni takana, jos enää sielläkään, sillä tekemiseni merkitsee nykyisin vain harvoille jotain. 

Ollako vain vai harrastaako myös?

Tällä Thaimaan talvikaudella olen elänyt itsekkäämmin kuin ehkä koskaan täällä ollessani ja tehnyt vähiten kompromisseja. Olen asustellut yli neljä kuukautta Päiviksen ja vähän minunkin Thaikotia Seven Seasissa ilman vuoteen tai minkään muunkaan jakajaa. Mukavaa toisaalta, mutta joskus liiankin itsenäistä ja sen myötä myös yksinäistä.

Aina silloin tällöin pohdin mitä suomalaiset mahtavat täällä harrastaa päiviensä kuluksi ja iltojensa iloksi. Olisikin mukavaa, jos joku innostuisi niistä jotain vaikka Jomtien Pattaya Beach Facebook-sivuilla kertomaan muillekin.

Itselleni kaksi tärkeintä on ylitse muiden. Toinen on joka-aamuinen kolmenvartin kuntokävely, jota voisi sanoa myös hyödyttömäksi hyötyliikunnaksi. Hyödyllistä kylläkin siksi, että se on merkittävin fyysinen toiminta, jolla pyrin lisäämään elämänlaatua tai jopa elonpäivieni määrää. Paino on pudonnut jonkun kilon ja housutkin on helpompi laittaa jalkaan.

Toinen yhtä tärkeä, vastaavasti henkisen puolen juttu on, niin ikään jokapäiväinen blogin kirjoittaminen. Sekin parantaa arkieni laatua, joskaan ei ehkä lisää niitä. Kirjoitan etupäässä itseni vuoksi itselleni, mutta olen iloinen jokaisesta lukijasta ja palautteesta, vaikka ne olisivat nurjiakin.

Samaan kastiin laitan chattailun, jota harrastan paljon englanniksi Googlen kääntäjän avulla. Opettelen siis omalla tavallani englantia, jota en ole koskaan opiskellut tuntiakaan. Olen riemuissani, kun osaan selittää englantilaisille saunakavereille, että olette varastaneet joulupukkini. Brittiseuran kuunnellessa ihmetellen, jatkan: "Kun olin autollani kotimaassanne, teltan kanssa Skotlannissa, näin siellä Santa Claus Landin ja tutun näköisen miehen Suomen Lapista ja Korvatunturilta. Kun häneltä kysyin miksi hän on siellä, vastasi joulupukki, että tämä on hänen uusi kotimaansa."

Nykyisin jatkan, että olen siis Suomesta, enkä odota enkä toivo Vladimir Putinia kylään yksin enkä joukkoineen. Eivätkä näytä lauteilla muutkaan haluavan. Joskaan venäläiset eivät juuri keskusteluun osallistu, vaan hipsivät vähin äänin altaisiin vilvoittelemaan.

Saunominen onkin yksi viikottaisista harrastuksistani. Niillä reissuilla ateriointeineen menee tuntitolkulla ja kotiin tullessa olo on kuin työpäivän tehneellä. Saatan kyllä muistaa kauan sitten päättyneiden puuhapäivien fiilikset väärinkin tai aika on kullannut muistoja. Mutta ei päivien täyttäminen saunomiseen lopu eikä siitä ala, joten jatketaan huomenna. 

Outoa saunaseuraa

Eilen oli petankkipäivän sijaan saunapäivä, sillä sade oli kastellut kentän savivelliksi. Kohteeksi valikoitui Jomtien Sauna, joka omistajanvaihdoksen myötä lämmittää löylyhuoneensa tarpeisiini hieman liian kuumaksi. Vaikka takamuksen alla on märkä pyyhe, meinaa kankut palaa. Tai ehkä olen vaan tullut kypsässä iässä liian herkkähipiäiseksi.

Sadepäivä oli myös karkottanut saunaväkeä entisestään, joten tilaa oli. Ja mahdollisuus katsella vähän eri vinkkelistä saunan ilmiöitä. Mukana laukussani oli pienet kiikarini Kiinasta. Niidenkin hankkiminen oli oma juttunsa, sillä Thaikodissa eikä muullakaan kukaan ole minua vastassa. Niinpä nykyisin saatan odottaa ihmisen sijaan maailmalta jotain lähetystä, jonka olen tilannut itselleni. Paperisen kortinkin lähetin pariin kertaan Thaimaasta Thaimaahan Postin sähköisten palveluiden kautta, mutta ne eivät koskaan saapuneet perille. Eikä myöskään tullut Elmerin joulukortti, jonka hän sanoi lähettäneensä.

Seven Seasin respan ala-aulassa onkin nykyään aika määrä lähettien tuomia pieniä paketteja, jotka henkilökunta laittaa hyllyyn sekä kirjaa vihkoon, mistä vastaanottaja voi etsiä omaansa. Siellä oli siis toissapäivänä viimein myös pieni kaukoputkeni. 

Sen avulla tähyilin saunalla altaan toiselle puolen henkilökunnan touhuja ja voi olla, että palveluihin kuuluu nykyisin monenlaista. Huomasin, että he valmistivat yhdelle farangimiehelle vesipiipun poltettattavaksi. Mitä polttivat, sitä en tiedä. Olisin kyllä tiedon saanut, sillä savuja tarjosi yksi tytöistä minullekin, kun kävin uimassa altaan toisessa päässä. Muutenkin näytti parille henkilökuntaan kuuluvalle nuorelle naiselle farangin tarjoamat oluet maistuvan. Ehkä oli jotain muitakin baaritytön elkeitä.

Olisiko ollut väen vähyys, joka sai minut ihmettelemään ystävälleni ääneen tuntuvan hieman oudolta, kun saunomassa oli pari nuorta, paikallista naista, jotka kikattelivat keskenään. Jos elekieltä oikein ymmärsin, oli kiinnostusta enemmänkin myös seuraamme. Kaverini vastaus laittoi maailmani järjestykseen tai enemmän sekaisin. Mies Suomen Chicagosta sanoi, että ehkä farangiseuran puute johtuu siitä, että toinen tytöistä on ladyboy 😲. Oli syvennyttävä asiaan ja toden totta, niin olikin. Mukavaa keskustelu-, sauna- ja allasseuraa kuitenkin molemmat. Kun lähdin kohti Thaikotia, jäi ladyboy viltuttelemaan viehkeästi perääni. Olin siitä vähän otettu, kun joku huiskuttaa minullekin, vanhalle, lihavalle miehelle 😅. 

Tämän päivän kulkukauppiaita

Jo eilen minun piti kirjoittaa kulkukauppiaista, mutta tietoa ammentaessani hairahduin laveammille teille. Nyt yritän vähän siellä täällä poukkoillen uudelleen.

Ensin pitää päättää, mikä on kulkukauppaa ja onko vain se kulkukauppias, joka tulee kotiini omin jaloin. Päätin, ettei. Vaan pointti on ylipäätään kulkeminen, kaupoille lähtö. Sitten piti ratkaista, että voiko mainittua kulkemista tehdä myös esimerkiksi sähköisesti erilaisin median välinein, kuten puhelimella ja sähköpostilla. Päätin, että voi.

Messengerin kautta minulle tulee ehkä eniten tällä hetkellä tarjouksia kauppiailta, jotka myyvät rahaa 2 % korolla. En lainaa enkä tiedä ovatko he edes aitoja pankkinaisia tai -miehiä, sillä muunkinlaisia, maallisen mammonan tarjoajia on viikoittain. He ovat kuolemansairaita tai muuten vaan rikkaita kuoleman kielissä, jotka haluavat lahjoittaa miljoonia tai ainakin satojatuhansia juuri minulle. Jotta voisin vuorostani auttaa vaikkapa köyhiä tai jotain toista kohderyhmää. Eivät ole kelvanneet heidänkään rahansa.

Puhelimen ja ylipäätään älylaitteen välityksellä onkin liikkeellä monenlasta kauppiasta. Joku haluaisi, että kilpailutan sähköni, toinen tahtoo myydä lehtiä ja kolmas vakuuksia. Onpa myös niitä, jotka kauppaavat hetken rakkautta tai ainakin onnen huumaa.

Mutta Thaimaassa on myös heitä, jotka sivuvaunullisine scoottereineen tai moottoripyörineen, avolava-autoineen ja työntökärryineen myyvät ruokaa, kahvia, muita virvokkeita, jäätelöä, vihanneksia, hedelmiä, onnenamuletteja, arpoja, tarroja, leluja, uimavälineitä ja vaikka mitä elävistä toukista lähtien. He ilmoittavat läsnäolostaan kovaäänisin tai kelloa kilkatellen.

Ihmisten luokse rantatuoleihin tulevien joukossa on lapsiakin, jotka myyvät wc-paperirullien lisäksi häkkeihin sullottujen varpuslintujen vapautusta. Minäkin taisin kerran ostaa pari vapautta pikkulinnuille saadakseni tietää miten ne vapautensa käyttävät. Ei selvinnyt, mutta taivaalle lähtivät. 

Huomaan tämän olevan aihe, josta riittäisi kertomista vaikka kuinka. Eikä enää oikein tiedä mikä on kulkukauppaa ja mikä ei. Viruspandemia esimerkiksi on vilkastuttanut kovasti elintarvikekauppaa, joka tulee median välityksellä kotiin. Voin ostaa kotisohvalla maaten ruokatarvikkeet, jotka saapuvat viimeistään seuraavana päivänä, kun vain avaan lähetille oven. Samasta ovesta tulevat myös valmiiksi tehdyt ateriat, kuumat pizzat ja kebabit virvokkeineen.

Sähköinen kulkukaupankäynti on myös tuonut kotiini valtavan määrän kauppoja ympäri maailmaa. Tällä hetkellä esimerkiksi odotan Thaikotiovelleni Kiinasta ostamaani, pientä kaukoputkea. Kalaöljykapselit ja B-12 vitamiinit sieltä jo tulivatkin. 

Kulkumiehiä, -koiria ja -kauppiaita

Kulkumies eli kulkuri on vakinaista asuinpaikkaa ja työtä vailla kuljeskeleva ihminen, maankiertäjä tai kiertolainen. Yksi kuuluisimmista kulkurin roolihahmoista on Chaplin.  AIkaisemmin heitä kohdeltiin Suomessa irtolaisina. Nykyään he ovat usein myös laittomia siirtolaisia, jotka ylittävät valtakunnanrajoja matkoillaan. Ehkä osaa interrailaajista ja vaikkapa lähes pummilla eläviä laskettelijoita tai lainelautailijoita voisi myös kutsua heiksi. 

Kulkukoira, katukoiraksikin kutsuttu on vastaavasti vailla ihmiskotia vapaana elävä koira. Niitä elää lähes kaikkialla maailmassa siellä missä ihmisiäkin, erityisesti kehitysmaissa ja entisen Neuvostoliiton valtioissa. Kulkukoirat voivat myös olla omistajiensa hylkäämiä lemmikkejä tai niiden jälkeläisiä, jotka ovat syntyneet kodittomiksi.

Vapaita koiria on maailmassa, myös Thaimaassa paljon enemmän kuin ihmisen kahleisiin laittamia. Jotkut suomalaiset eivät tule niiden kanssa juttuun ja heidän on ehkä vaikea hyväksyä kaikkia muitakaan, kulloisenkin olomaansa tapoja. Toisaalta kaikki eivät pärjää keväällä lumen alta paljastuvan koirankikkanankaan kanssa. Eilen joku kantoi somessa erityistä huolta sokeasta, joka ei näe mihin astuu. 

Osaa kulkukauppiaista sanottiin laukkuryssiksi. He kiersivät eri puolilla Suomea ja Pohjois-Ruotsia 1800-luvun puolivälistä seuraavan vuosisadan alkupuolelle saakka. Nimityksestään huolimatta he eivät olleet etnisesti venäläisiä, vaan itäkarjalaisia talonpoikia. Kauppiaiden harjoittamaa toimintaa kutsuttiin ”laukkukaupaksi”, mikä tulee heidän käyttämistään suurista nahkaisista repuista

Kulkukauppiaita on paljon muitakin ja näistä itsensä työllistäjistä minun piti blogia aloittaessani kirjoittaa. Mutta niin nyt, kuten monesti aiemminkin tietoa netistä ammentaessani, se vei mukanaan toiseen suuntaan. Joten saatan palata aiheeseen huomenna, kun pohdin päivän ja yön mitä voisivat olla tämän päivän kulkukauppiaat. Voisivatko esimerkiksi toria ja markkinoita paikkakunnalta toiselle kiertävät ja yhtä jos toista myyvät olla heitä? 

Sauna ja Suomen Chicagon mies

Eilen, kuten monena muunakin sunnuntaina minulla oli saunapäivä. Suihkuja eri tavoin, uima-, kuuma- ja kylmäallasta, höyry- sekä tavallista saunaa, kaikkia vuoronperään moneen kertaan. Höystettynä virvokkeilla, ananas- ynnä vesimeloniviipaleilla 🍉 sekä tällä kertaa myös naudan pihvillä ranskalaisten ja salaatin kera. Päälle ja oheen leppoistamista mukavissa istuimissa, välillä divaanilla ja lopuksi laatuseurassakin. 

Tämän kaiken kohtuullista korvausta vastaan ja osin ilmankin tarjosi Q Sauna, jonne en aikonut edes eilen mennä. Vaan koordinaatit oli GPS:än asetettu jo aiemmin Sukhumvitin varrella olevalle V. I.P. Saunalle. Mutta aamusella kilahti viesti älylaitteeseen, joka kertoi vatsapöpön nujertaneen toviksi saunakaverini. Tämän masentavan uutisen jälkeen lähdössä ei ollut enää kukaan muukaan enkä viimein minäkään. Pettymystäni päätin purkaa viettämällä päivän sohvan uumenissa.

Mutta kuinka ollakaan, saunamieli valtasi minut uudelleen, etsin pesuharjani ja karautin pikku Zoomerillamme neljän kilometrin päähän löylyn lyötäväksi. Kun heti ovella kassa- ynnä muut tytöt hymyilivät nätisti etsiessään sopivan kokoisia uimahousuja, tiesin selättäneeni Thaikotimme uumenissa lymynneen saunamasennuksen.

Tulikin ajallisesti ennätys, sillä viihdyin kylpyläsaunan seinien sisällä kuutisen tuntia. Sen sai aikaan mukavan tuntuinen uusi tuttavuus, rakennusalan mies Lahdesta. Hänet ristin Finnish Chicago Maniksi, sillä hän aloitti lauteilla jutustelun kanssani lontoon kielellä.

Hän makusteli nimeäni moneen kertaan, ollen suhteelisen varma, että jossain on törmäilty aiemminkin. Yhteistä tartuntapintaa ei vaan ainakaan tällä erää löytynyt. Mutta sitä aloimme minua yli 30 vuotta nuoremman miehen kanssa rakentamaan. Rakennusmies kun oli ja minäkin tovin aikoinaan. Juttua riitti molemmilla, mutta myös kuuntelemisen taitoa.

Viimein ryhdyimme metsästämään petankkipalloja, jos jatkaisimme tuttavuutta seuraavana aamupäivänä Buddha-aukion pelikentällämme. Pallot löytyivät ja siellä ehkä tapaamme. Joskin Finnish Chicago Manillä oli eilen vielä edessä yön tai illan rentoutusseuran ja ehkä -juomankin etsintä isolta temppeliltä eli Kukkulan toiselta puolen. 

Thaimaan taivaan alla

Ensimmäisen kerran lensin ylipäätään Aasiaan lähes 20 vuotta sitten. Pattayan Jomtienillekin vuosittain kerran, pari kohta 15 vuotta. Yhtään huonoa reissua ei ole joukkoon mahtunut.

Ensimmäisellä, muutaman viikon Jomtienin matkalla asuin kerrostalossa, linja-autoaseman takana ja vähän yläpuolellakin. Olisikohan ollut View Talay 1? Vuokrasopimukseen kuului myös 125-kuutioinen skootteri, jolla lähdin seuraavana aamuna tutustumaan kaupunkiin.

En ollut montaa sata metriä ajanut, kun pysähdyin kadun varteen, Norjan merimieskirkon eteen. Tuokion tuntui, että koskaan en osaa takaisin. Jälleen kerran olin kielitaidottomana sormi suussa toisella puolen palloa. Mutta osasin minä, laitoin pyörän parkkiin ja lähdin jalkaisin toiseen suuntaan.

Vuokracondon neuvonut Raimo Perälahti sanoi Suomesta lähtiessäni: "Kun tulet lomakotisi pihasta kadulle, käänny vasemmalle ja ensimmäisestä risteyksestä oikealle sekä kävele kunnes tulee ranta vastaan. Silloin olet poliiisiboksilla, suomalaisittan Hyrsylän mutkassa.

Kun silmäilet varjojen alla olevia rantatuoleja, istuu niissä nipussa päivittäin kotimaasi kansalaisia, joista iso osa on viinansa juoneita. Paikkaa sanotaan Raittiiden rannaksi, jonne olet taatusti tervetullut. Terveisiäkin voit sanoa Hyvinkään senaattorilta."

Näin tein. Siellä samassa paikassa istuin myös eilen, yli kymmenen vuotta myöhemmin. Nyt oli ranta hiljainen ja tilaa on. Istujat ja paikkojen pitäjätkin ovat lähes kaikki vaihtuneet, mutta muistot, ystävällinen kohtelu sekä moni muu rakas asia on tallessa.

Siellä tapasin  myös Lapin Uulan, miehen Utsjoelta, Uulan valinnasta. Näin muistelen. Kerran kävin sielläkin kai 30 asteen pakkasessa. Hänen vaimonsa, naisystävänsä tai vain ystävänsä Thaimaasta oli tiskin takana. Joka leikkasi siivun poronlihaa ja oli varmasti melkoisen harvinainen näky. Vaikka hän ulkonäkönsä puolesta olisi hyvinkin tai lähes mennyt lappilaisesta. Thaimaan auringon alla ennen sitä tämä pohjoisen mies, rehvakas, muttei ylpeä, sanoi minulle, että lähe sie mukhaan käymään kotonani. Tarjoan Juhla Mokat ja ruisleivät. Näin tapahtui. Hieno mies.

Nyt Raittiiden rannalla puhaltavat uudet Siaminlahden tuulet. Niitä virittelee myös 7-vuotias tyttö, joka tuo minulle joka kerta pienien käsien kaikki kymmenen sormea. Sitten loruttelen jokaista koskien yhtä eksoottisesti kuin thaimaalainen myi tuotteita Norjan rajan pinnassa: "Harakka hakkaa aitan katolla niitä näitä pölkyn päitä, joita pitää olla yks viistoista." 

Henkimaailman hommia

Pelaan monesti petankkia reippaan parituntisen Buddhan aukiolla, jossa on myös henkien pyhättö. Se pidetään paikallisten toimesta hyvin siistinä ja siellä käy ihmisiä päivittäin toimittamassa asioitaan tuonpuoleisten kanssa. Vaikka en ymmärrä, kunnioitan sitä, sillä on hyvä uskoa johonkin itseään suurempaan.

Thaimaan pääuskonto tai filosofia on buddhalaisuus, mutta vuoristokansalaiset ovat animisteja, jotka palvovat henkiä. Animismia onkin sekoittunut paljon myös buddhalaisuuteen.

Henkimaailman todellisuus voi olla suomalaisille hämmentävä kokemus. Ihmiset ovat riippuvaisia hengistä ja tietäjistä, jotka kertovat miten lepyttää niitä. Henget vaikuttavatkin kaikkeen elämään ja kohtaamisista puhutaan arkisesti kuin televisio-ohjelmista. Kokemukset ovat kertojille enemmän tai vähemmän totta. Jos pysähtyy ajattelemaan, voi se tehdä hiljaiseksikin. Eräs saksalainen lähetystyöntekijä sanoo, että Saksassa hän ei usko henkiin, mutta Thaimaassa kyllä, jossa kohtaa ihmisten ja henkien maailmat.

Suojelushengiltä saa apua moneen vaivaan, kunhan pitää ne hyvällä tuulella. Kodin eteen voi hankkia paalun varassa seisovan henkien talon tai rakentaa kokonaisen pyhätön. Hengille käy aamupalaksi kipollinen riisiä ja kyytipojaksi limsa. Luulen, että värilläkin on väliä, sillä usein juoma on punaista.

Viihdykkeeksi voi koristella talon tanssijatarnukeilla tai vaikkapa leluilla. Henget pitävät myös seeprapatsaista. Onkin hyvä olla tarkkana torstaisin, jolloin henget saattavat karauttaa seeprojen selässä omille asioilleen. Tällöin tapahtuu eniten murtoja.

Jos taloa vaivaa kaikesta huolimatta yhä epäonni, syy on ehkä isovanhempien vanhoissa huonekaluissa, joihin on vuosien saatossa muuttanut pahantahtoisia aaveita. Voi käydä myös palvomassa naapuruston komeaa, vanhaa puuta, jossa henki asuu. Puun rungon ympärille on hyvä kääräistä oranssi silkkinauha ja jättää juurelle puinen fallos, joka symboloi hedelmällisyyttä. 

Myös esi-isien henget ovat tärkeitä. Tuonpuoleiseen voi lähettää rahan lisäksi ainakin älypuhelimen ja muotitennarit. Tuuletinkaan ei ole pahitteeksi. Taivaallisen postitoimiston löytää Bangkokin Chinatownissaľ sijaitsevasta Leng Noi Yee -temppelistä, jossa lahjat tungetaan polttouuniin. Henkiä voi yrittää huijatakin, sillä lahjat on usein tehty pahvista.

Tämän kaiken yhteyttä kristinuskoon on hyvä pohtia lähettäessään kirjettä Joulupukin postitoimistosta tai toimistoon, huokaistessaan taivaaseen, kulkiessaan puolisonsa tai lapsensa kanssa alttarille tai vaikka viedessään kukkia vainajalle kenen tahansa haudalle. 

Kerran luulin olleeni väärässä, mutta erehdyin

Se oli aikaa, kun olin nuori ja tiesin lähes kaiken. Vain he, jotka olivat kanssani samaa mieltä, olivat oikeassa. Ei se kyllä koskaan aivan noin ollut, sinnepäin kuitenkin. Mutta mitä kauemmin elän, sitä vanhemmaksi tulen ja sitä vähemmän tunnun tietävän.

Mielipiteitä ja käsityksiä asioihin ovatkin ikä ja elämänkokemukset muokanneet. Kun reipas viisikymmentä vuotta sitten oli aika päättää armeijaan menosta, pohdin sitä kauan. Painetta oli moneen suuntaan, jota lisäsi se, että isäni oli sodat käynyt armeijan aliupseeri.

Isoja ja pieniäkin asioita muokkaan monesti mielessäni sellaisiksi, etten voi enää tarkastella ulkopuolisena, vaan teen ne henkilökohtaisiksi. Ajattelin armeijaan menosta, että entäpä jos kotiini tulee roskajoukko, joka tappaa lapseni, raiskaa vaimoni ja sanoo minulle, että pistä poika reppu pylälään ja lähde menemään, me asetutaan nyt taloksi. Ehkä olisin lähtenyt, mutta myös tullut takaisin satavarmasti niin suuren porukan kanssa, että tilanne palaa mahdollisimman entiselleen.

Tarvittaessa olin valmis tappamaan. Kysymys olikin enää silloin syistä surmata, joten minulla ei ollut pasifistin sydän ja valitsin armeijan.

Vuodet ja keskustelut sotia käyneiden kanssa sekä Ukrainan sota ovat laittaneet minut taas kerran kääntelemään takkiani. Ensi epäilys itselle sopimattomasta tiestä tuli tosin jo kauan sitten, kun nuorena miehenä harrastin metsästystä. Kerran isolla joukolla, parin koiran kanssa olimme tappaneet jäniksen. Katselin jalkojeni juuressa kuollutta kasvissyöjää ja itselleni tuli äärettömän paha olo. Ajattelin, että tässä olen mukana ja valmis päästämän päiviltä huvikseni viattoman luontokappeleen. En siksi, että tarvitsen ruokaa, vaan siksi, että sen pitäisi olla kivaa. Itsekseni jatkoin, että jos näin on sydämessäni, on minussa jotain oleellisesti vialla. Metsästys jäi iäksi siihen paikkaan.

Vain harva sodan kokenut on suostunut kertomaan niistä ajoista, mutta niitäkin on ollut. Varsinkin Leningradin piiritys on ollut tiukka paikka jutella, kun olen kysellyt miksi suomalaiset ylipätään olivat kaukana maamme rajojen ulkopuolella? Jossa neuvostoliittolaiset söivät kissansakin, etteivät kuolisi nälkään.

Ketkä ovat suostuneet puolustelematta puhumaan, sanoivat, että eihän siellä enää mitään kotimaata puolustettu, vaan tehtiin Suur-Suomea. Ja jatkoivat taistelutahdonkin loppuneen rajalle, kun huomattiin, että olemme puolustamisen sijaan hyökkäyssodassa.

Sitä samaa kokee venäläinen ja ehkä joku muukin pian yllä olevan viestikaappauksen perusteella Ukrainan rajojen sisäpuolella ja tappiot ovat sen mukaiset. Vaikka itseäni sodalta ikä ehkä suojelee, ei se estä muuttamasta mieltä. Kun seuraan Putinin sairasta vallanhimoa, täysin viattomien lasten ja vanhusten surmaamista, ei minua saa enää mikään mahti tarttumaan aseeseen. Ei, vaikka teloitettaisiin, joka sekin on tapana sota-aikana tehdä niille, jotka kieltäytyvät tappammasta.

Sodan hulluudessa en aio olla enää koskaan millään muotoa mukana. Ehkä itselleni on vanhoilla päivillä kasvanut pasifistin sydän enkä surmaisi Putiniakaan. Vaan laittaisin hänet suljettuun laitokseeen tai hullujen huoneeseen loppuiäksi kutomaan illat villasukkia Siperian vanhuksille ja tyhjentämään päivät ämpärillä ihmisten paska- ja eläinten lietelantakaivoja. 

Ukraina

Kerran ennen Ukrainan sotaa matkustin Mustanmeren rannalle läpi outojen maiden uimaan, juomaan alkoholittoman oluen ja tapaamaan rauhankyyhkyjä. Ystäväni Hannu ajoi 3000 kilometriä kolmessa päivässä Odessaan ja saman takaisin. Vietimme myös vuorokauden viisumilla päivän maassa, jota ei ole tunnustanut kuin Neuvostoliitto. Nimeltään se on Transvestnia, joka lippuineen ja julisteineen on osa kommunismia. Nyt kun Ukraina on sodassa, karttaa katsomalla ymmärtää helposti, miksi naapurimaalla tai osalla Moldovaa on vahva Venäjän tuki. Sielläkin kaduilla pohdin ihmisten onnellisuutta. Vaikka elo oli aivan toista kuin omani, onnellisuus näytti samalta. 

Mutta oli minulla Ukrainaan asiaakin. Kävin tutustumassa kutsusta merikonttitehtaaseen, jossa toden totta tehtiin kuin Päiviksen ja minun Merikonttikotimme aihioita. Hieno kokemus, joka liittyy yhteen unelmistani. Voisin edelleen olla mukana tekemässä niistä asuntoja tai muita ihmisten tarvitsemia rakennuksia. Tänä päivänä idea on sodan vuoksi hyvinkin ajankohtainen. Olenkin yhden Ukrainassa asuvan kaverini postituslistalla hänen etsiessä juuri nyt jeesiä hankkeeseen, joka sopisi kuin salpa tai sarana merikontin oveen. Vastasin myös ja lähden Ukrainaan, jos tarve vaatii ja ovi aukeaa. Siellä olisi konttitehdaskin valmiina. 

Matkaseurani Hannu on ollut myös monessa mukana ja ystäväni koko elämäni ajan. Tunsin oikein hyvin hänen vanhempansa, joista isän kanssa myimme tekemiäni, soivia tuohitorviakin ympäri Suomea aikoinaan. Eilen pengoin valokuvia, joiden joukossa oli yhtä ja toista muistoiksi käyvää. Jotain hyvin ainutlaatuistakin. Hannun puolisalaa ottamassa valokuvassa olen varastamassa ukrainalaiselta maissipellolta tähkän tuliaisiksi Suomeen. Perille se ei selvinnyt, sillä söimme sen matkalla 😢. 

On pidellyt ilmoja...

Olen ollut nyt vuoden vaihteen molemmin puolin Aasiassa neljä kuukautta reippaan kahden vuoden tauon jälkeen. Se on aivan yhtä ihanaa kuin aiemminkin. Sitä elämä ei tosin ole kaikille kai koskaan eikä missään, jota joskus ihmettelenkin.

Kun heimoveli astuu Suvarnabhumin lentokentällä lentokoneesta kasvot loistaen kilvan auringon kanssa, saattaa suusta päästä iloinen lausahdus: "Voi, kun on lämmin!" Mutta jo seuraava aamu on voinut tuoda muutoksen mieleen, muttei ilmaan. Ja kuuluukin syvä, vähemmän iloinen huokaus: "Voi, kun on kuuma!" Joskus olenkin pohtinut, että onko kaiken yltäkylläisyyden keskellä suomalainen katoava luonnonvara, jolla olisi kaksi päivää peräkkäin kaikki aivan hyvin.

Ehkä edelleen kaikkien aikojen korkein lämpötila Thaimaassa on 27.4.1960 pohjoisosassa Uttaraditissa mitattu 44,5 astetta. Maa onkin suomalaiselle matkailijalle kesäinen kaikilla vuodenajoilla. Ilma on aina lämmin tai useasti jopa kuuma. Vuodenajat voidaan jakaa kolmeen. Thaimaa on kuitenkin iso ja kelit ajoittuvat hieman eri aikoihin eri paikoissa. Esimerkiksi kostea kausi on Koh Samuin saaristossa vasta syys-joulukuussa, mutta muualle sateet ajoittuvat kesä-lokakuulle. Ei olekaan vain yhtä hyvää aikaa, jolloin olisi parasta matkustaa ylipäätän Aasiaan. 

Lisäksi moni suomalainen valitsee matkustusajankohdan sen perusteella milloin voi ja haluaa olla Suomen talvea paossa jossakin. Siksi minäkin olen Thaimaassa talvisin, koska pidän Suomen kesästä. Ehkä eniten sen luonnon tuoksuista ja aamukasteesta, joita en ole Aasiassa juuri kokenut. 

Nyt, maaliskuun puolen välin lämpömittarini Jomtien-Pattayalla näyttää päivisin usein 35 astetta. Samaa sanovat somemaailman säätiedotukset ja lisäävät perään, että tuntuu kuin 41°. Kun aamuisin teen kolmenvartin kävelyni, pieni pyyhe tai puuvillakankainen rätti on hyvä varuste olkalaukkuni kupeessa.

Vaikken voi millään muotoa elvistellä kävelyilläni tai liikunnoillani muutenkaan, olen hyvilläni aamulenkeistäni kaikkine oheistoimintoineen ja virikkeineen. Onhan se kuitenkin yhteensä matkana kuin olisin kävellyt kesäkodistani Tyrnävälle viemään kukkasen isovanhempieni haudalle. Ja tuonut junassa Tuusulaan paluukuormassa repussani pussin seudun kuulua kevytperunaa. 

Mihin käytän Thaimaan bahtejani

Raha-asioita voi pyöritellä monin tavoin. Nyt pyörittelen kirjoituksessa talouttani neljän, viiden kuukauden ajalta Thaimaassa, joka lähenee loppuaan ja edessä on pian Suomen kesä. Koska puhun bahteista, niin euroiksi ne hieman oikaisten voi kääntää niin, että 100 bahtilla saa tällä hetkellä vajaat 3 euroa. Joskus samalla määrällä on saanut 5 euroa. 

Sillä voi ostaa monessa paikassa hyvän thaiaterian juomineen tai vaikkapa kolme litraa polttoainetta Päiviksen ja minun pikku skootteriin. Niitä suomalaiset sanovat jostain syystä mopoiksi ja mopotakseiksi. Paikalliset puhuvat oikeaoppisemmin motorbikeista.

En ole törsäillyt, mutta en nuukaillutkaan. Vaikka lasken mukaan puolet Thaikotimme yhtiövastikkeesta, sähköt, vedet ja pesulakulut, siivoukset, skootterin vakuutukset ja katsastuksen, polttoaineet sekä pikku korjaukset, ei lentolippuineen ja takseineen rahaa kulu 1000 euroa kuukaudessa. Vaikka maksoin viisumin lisäksi agenteille ja thaiavulle parista sen pidennyksestä noin 9000 bahtia, ostin silmälasit 7000 bahtilla ja jotain vaatteitakin ynnä muuta.

Kerran viikossa olen käynyt ystäväporukassa lavataksilla armeijan Sai Keaw-rannalla, johon menee luonnonsuojelumaksuineen 200-300 bahtia kerta. Viikottainen saunareissu kuumine ja kylmine altaineen on samassa hintaluokassa. Kalastus-/uimamatkankin teimme kirkkaisiin vesiin vuokraamalla koko aluksen.

Syön myös oikeastaan aina aamupalat sekä päivälliset ulkona, mutta jääkaapissa on iltoja ja öitä varten muutakin kuin valo. On juustoa, leipää, hedelmiä, jugurttia, alkoholitonta olutta ja kivennäisvettä tuoremehuineen ynnä muuta. Koirille, linnuille ja nykyisin myös parille kissalle on omat makupalansa ja purtavansa.

Monena päivänä annan muuten vain heille, joilla näyttäisi olevan minua vähemmän 50-100 bahtia. Joskus annan lapselle tai lapsille 5-10 bahtin kolikot. He kiittävät kauniisti laittamalla kätensä yhteen ja äiti, joskus isäkin hymyilee vieressä. Ja minä jälleen mielikuvittelen, kuinka lapset menevät kauppaan vanhempiensa kanssa ja ostavat itselleen jotain pientä vanhan farangin antamilla kolikoilla. 

Keitä paikallisia minun vaatimaton matkakassani sitten hyödyttää? Polttoainetta voisin ostaa katujen varrelta pulloista, mutta käytän asemia. Ne bahtit tai ainakin osa saattaa mennä sinne, missä niitä olisi muutenkin. Tosin polttoaineasemienkin ylläpito lienee yksityisyrittäjillä, kuten ehkä 7-Elevenienkin, joita silloin tällöin katoaakin katukuvasta. Ruokapaikoista käytän myös Kakkoskadun Kissiä. Muuten minusta hyötyvät eniten syömisen osalta perheiden pitämät pienet ruokapaikat.

Yksi ulkomaalaisten tekemä asia on, josta ei paljon puhuta, mutta mitä arvostan suuresti. Ne ovat farangien naisystävilleen/vaimoilleen perustamat tai ainakin maksamat työpaikat tai yritykset. Niitä voivat olla pesulat, leipomot, torimyymälät, rantatuolipaikat ja niin edelleen. Joskus onkin niin, että pariskunnan pieni business tarvitsee jatkuvaa sponsorointia pysyäkseen edes osin omilla jaloillaan.

Turismi on merkittävä tulonlähde ja leipäpuu monelle paikalliselle, mutta me ulkomaalaiset olemme muutakin. Vaikka suomalaisia ei määrällisesti paljon olekaan, olemme laumasieluja ja hakeudumme toistemme seuraan. Niinpä joku paikallinen kerää aurinkovarjojensa alle suomalaisia, toinen saksalaisia, kolmas brittejä ja niin edelleen. Näin on myös saunojen sekä ravintoloiden laita.

Koen olevani yksi pieni palanen, joka osaltani pyöritän jonkun paikallisen perheen arkea. Palkkioksi saan hyvän mielen ja palvelut sekä ystävällisen kohtelun. He ovat kuin ystäviä. Ehkä he sitä ovatkin ja muistavat minut vuodesta toiseen kuten katujen koiratkin. Ensi reissulla etsin sattumanvaraisen varpaankynsieni leikkaajan paikalle lempimanikyristin.

Onko luetulla väliä?

Eilen pohdin onko luetulla väliä tai peräti merkitystä lukijan elämään. Kirjoitin Don Quijotesta, Aleksin Kiven Seitsemästä veljeksestä sekä Urho Kaleva Kekkosen mielipiteen "surkean hahmon ritarista" ja sen kirjoittajasta.

Päivällä tein asiasta henkilökohtaisemman, että entäpä itse? Jos 60-luvulla ikäiseni pojat saivat hyppysiinsä sen ajan erotiikkalehden, Jallun tai Kallen, luettiin niitä salaa ja piilotettiin päiväksi patjan alle tai muuhun sopivaan paikkaan. Ehkä mielessä oli, että vanhempien mielestä ammennamme lehtien sivuilta jotain sopimatonta 🤣. Muistelen myös ainakin Ratto-lehteä aikuisillekin mainostetun niin, että "huomiota herättämättä kotiin kirjekuoressa". 

Eräs nimerkki kirjoitti aiheesta näin: "Me kolme 11–12-vuotiasta pojankloppia löysimme vanhan Kallen urheiluseuran paperinkeräyslootasta. Kukaan ei uskaltanut viedä lehteä kotiinsa, joten rakensimme majan metsään. Vuorasimme havukodan vielä muovilla, ettei lehtemme kastuisi. Joka päivä koulun jälkeen riensimme majalle Kallea tiiraamaan ja joka päivä se oli kuin uusi ja ihmeellinen. Keskiaukeamalla oli varttuneempi nainen alasti. Otsikko oli: ’Oletko kyllästynyt tytönhupakoihin? Sonja on kuin sinua varten’. Eräänä päivänä majalle mennessämme huomasimme, että isommat pojat olivat rikkoneet majamme, ja vieneet kallisarvoisen Kallemme mukanaan. Suru oli suuri. Sinne meni Sonja, vaikka hän oli kuin minua varten.”

En tiedä lukivatko tytöt mitään salaa, mutta moni kirjoitti hyvin salaista päiväkirjaa. Siinä oli usein pieni lukkokin. Ehkä ensimmäiset lehdistä tai kirjoista tulleet sankarit, joihin samaistuin olivat lännenlehtiä. Usein sarjakuvasellaisia. Olin Pecos Bill, Tex Willer ja Morgan Kane, mutta myös viidakon Tarzan. Kun vartuin, minusta tuli yksityisetsivä ja olin Nick Carter, Larry Kent tai joku muu. Elokuvateattereiden James Bond en ollut koskaan enkä myöskään sotasankari, vaikka sotakirjat ja -elokuvat maistuivatkin. Aivan oma lukunsa olivat tarinat Elvis Presleystä, Paul Ankasta ja Fabianista. Aku Ankan sivuilta en itseäni löytänyt. 

Muistan myös ajan, jolloin minua ei kiinnostanut kirjoittajan persoona. Iän myötä sekin on muuttunut. Vaikka Aleksis Kivi ei ole kirjailijani ollutkaan, jonkun kerran olen ajatellut kansalliskirjailijamme elämää kotikunnassani, hänen haudallaan Tuusulan Kirkkotiellä ja kuolinmökillään Rantatiellä. Sillä on synkkä historia. Aleksiksen veli ja hänen vaimonsa surmatiin siellä, eikä tekijää koskaan varmuudella löydetty. Muistelen myös kirjailijan veljen ensimmäisen vaimon lyöneen päänsä mökin saunanpataan ja kuolleen siihen paikkaan.

Ernest Hemingwayn kodissakin Floridassa olen käynyt elämässä hänen elämäänsä. Siellä kissojen keskellä ajattelin, että mikä sai miehen päättämään päivänsä, kun muistelin hänen isänsä tehneen samoin. Taisipa yhden Ernestin pojankin kuolemaan liittyä jotain hämärää.

Sosiaalinen perimä onkin oma mystinen juttunsa, mutta myös kirjoitetulla on suurempi vaikutus elämiimme kuin osaamme ajatella. Yksi suurista kysymyksistä onkin miksi minusta tuli sellainen tai tällainen? Entä ajattelenko elämästäni ja sen perimmäisistä kysymyksistä samoin kuin esimerkiksi henkirikoksen tehnyt sellissään? Tai miksi toista kiinnostaa erilaiset kirjat ja kirjoitukset kuin toista?

Ehkä minussa asuu pikku kotipsykologi nykyisin, kun olen kiinnostunut kirjan kirjoittajan persoonasta ja elämästä. Elän kirjoitettua osin hänen persoonansa kautta ja läpi. Ehkä juuri siitä syystä tällä hetkellä lukemisena oleva Veikko Ennala lumosi aikoinaan minut. Hän ei ollut valkoisissa kengissään kuten muut. Puhelintakin hän piti päällä kerralla vain minuutin, jos oli kirjeitse sovittu, että vaikkapa Hymylehden omistaja Urpo Lahtinen soittaa silloin. Minuutin myöhästyminen riitti, että oli sovittava uusi soittoaika. 

Don Quijote, Seitsemän veljestä ja Kekkonen

Eilen vein Jomtienin rannalle kaverilleni hankkimani kahdet, metalliset syömäpuikot lusikoiden kanssa. Sanoi kuljettavansa ne Suomeen metsämieskavereittensa ja kai muidenkin ihmeteltäviksi. Itse hipsin vastaavasti parinkymmenen kilometrin päähän Bangsarayn rannalle uimaan sekä katsomaan rantapyyhkeen päältä merta ja aistimaan paikallisten rantaelämää. 

Kun vesi oli tulevan täyden kuun vuoksi kaukana ja ranta matalaa, niin uimisen sijaan ihmettelin vain aikani kuluksi maailman menoa, joka sanoina jäi mieleen, sillä luin edellisyönä Veikko Ennalan kirjaa. Hän piti Maailman meno -palstaa Hymylehdessä. Innostuin pohtimaan onkohan kuinkakin paljon ylipäätään kirjoitetulla ja kirjojen sisällöillä merkitystä lukijoihin ja syöksyin sosiaalisen median saloihin ottamaan asiasta selvää. Siellä törmäsin ehkä maailman myydyinpään kirjaan, joka on julkaistu neljäsataa vuotta sitten. Espanjalaisen Miguel de Cervantesin Don Quijotea on myyty 500 miljoonaa kappaletta.

Köyhä maalaishidalgo Alfonso Quijano menettää siinä järkensä liikaa ritariromaaneja ahmittuaan ja päättää lähteä maailmalle taistelemaan vääryyttä vastaan ja puolustamaan sorrettuja ratsastaen vanhalla kaakillaan Rosinantella. Hän valitsee nimekseen don Quijote Manchalainen ja pukeutuu ruosteiseen haarniskaan. Aseenkantajakseen hän ottaa pelkurimaisen, viekkaan Sancho Panzan, joka nimittää isäntäänsä ”surkean hahmon ritariksi”.

Kirja on toiminut Aleksis Kiven innoittajana hänen kirjoittaessaan Seitsemää veljestä. Siitä voi kukin tehdä halutessaan mieleisensä arvion Don Quijoten merkityksestä seitsemän veljeksen hahmoihin ja tekoihin. Voi lukea vaikka ensin molemmat teokset 😂.

Mutta ei siinä kaikki, vaan Urho Kekkosellakin on ollut ajatuksia tästä surkean hahmon ritarista. Entinen presidenttimme kirjoitti 1953 kirjasta näin ollessani 3-vuotias: "Cervantes itse oli elämässään monia vastoinkäymisiä kohdannut maailman murjoma mies. Mutta hän kykeni muuttamaan katkerat elämänkokemuksensa korkeaksi taiteeksi, jossa suuri suvaitseva huumori kohoaa verrattomalle tasolle. Tämä ei ole huumoria leikinlaskun takia, tämä ei ole pelkkää komiikkaa, vaan tässä esitetään huumorin kaikki kultaavassa valaistuksessa sellaisen aatteelleen uskollisen yksinäisen miehen kokemukset mainioissa seikkailuissa, joissa jokapäiväisen elämän kovat realiteetit alituisesti törmäävät hupsuttelevaa ihanteellisuutta vastaan ja säälimättömällä kädellä rusikoivat sitä.

Kirjailijan esitystapa kertomuksen etenemisen mukana saa yhä enemmän ja enemmän lämpöä ja tuo hullu hidalgo saa yhä suuremmassa määrin sympatiamme osakseen. Johtuuko se kenties siitä, että me kukin, kuten eräs kirjallisuuden tutkija on sanonut, olemme vuorollamme Don Quijote ja Sancho Panza, että meissä kussakin käydään samaa ikuista taistelua absoluuttisen, ehdottoman ihanteellisuuden ja arkielämän väistämättömien realiteettien välillä ja että me yhtenä ikäkautena käymme nukkumaan Don Quijotena, mutta toisena ikäkautena heräämme Sancho Panzana.

Joka tämän tuntee ja uskaltaa tunnustaa, hän vasta täysin mitoin voi nauttia tästä kirjasta, jossa on niin runsaasti mielikuvituksen rajua leikkiä, jossa hyvyys ja inhimillisyys tulevat niin kauniisti kuvatuiksi ja jossa suuri, valloittava huumori johtaa meidät humaanisen elämänkäsityksen kunnioittamiseen, sillä ei ole humaanisuutta ilman huumoria."

Kesä tulee ja aion olla siinä mukana

Suomessa pesii useita Aasiassa talvehtivia lintulajeja. Näiden kaakkomuuttajien muuttoreiteistä ja talvehtimisalueista ei kuitenkaan tiedetä juuri mitään. Kultasirkku muuttaa esimerkiksi Afrikan lisäksi Aasiaan ja linnusta on Suomessa ollut vain muutama havainto. Viimeinen tilastoitu pesintä saattaa olla vuodelta 2005. Tosin tietoni on viiden vuoden takaa. Reitin toisessa päässä niitä sen sijaan tarttuu ihmisten asettamiin verkkoihin ja muihin pyydyksiin satoja tuhansia vuodessa 😢. 

Aikani kuluksi mielikuvittelen tälläkin asialla Jokilaaksossa, kesäisellä laiturilla. Saatan kysyä joltakin livertäjältä, että nähtiinkö talvella Jomtienilla? Ja jatkan, että pääsitkö lentämään Venäjän yli, kun minulta oli ilmatila suljettu ja tuli reippaan tuhannen kilometrin lisämatka? Minähän kuljen samoilla huudeilla, vaikkakin lintujen aikatauluja ja -reittejä säätelevät muut syyt kuin Covid-19 tai Ukrainan sota.

Viimeisestä lentoni, toisen kerran muutoksesta sain yöllä ilmoituksen ja olin sen myös saman tien mokata. Sillä kelloajan lisäksi myös vuorokausi oli vaihtunut, jonka huomasin vahingossa. Sieluni silmin ehdin jo nähdä itseni vuorokauden myöhässä hortoilemassa terminaalin käytävillä.

Hyvää asiassa oli, että nyt saatan päästä Suvarnabhumin lentokentälle taksikyydin sijaan Jomtienilta linja-autolla. Maksaakin vain kymmenesosan ja niillä kulkemisessa on joskus joustoakin. Kerren tulin kentälle yöllä, mutta viimeinen bussi oli tupaten täynnä. Väänsin kasvoilleni köyhän, ykkössäälittävän ilmeen ja kuinka ollakaan, kuljettaja sanoi, että okei, jos istut keskikäytävän lattialla. Joten istuin ihmisten jaloissa puolitoistatuntisen ja olin kiitollinen. Maksoin pyytämättä extrapaikasta tuplahinnankin, ehkä viitisen euroa.

Mielestäni taksit lasketaan joukko- tai ainakin julkisen liikenteen välineisiin. Kun Pattayalla niputan samaan niin sanotut mopo- ja lavataksit reitteineen ja ilman sekä Bolt-tilausjärjestelmän, on kulkeminen Jomtienilla todella sujuvaa ja halpaakin. Valitsemani kulkuväline ja -tapa tulee tarvittaessa sinne minne tahdon ja ilmoittaa matkan hinnankin etukäteen. Valinnan voin tehdä halutessani sen jälkeen.

Osan yöstä olen unten mailla

Ihmiset kaikkialla lentävät nukkuessaan. Unien maailmasta onkin monenlaisia selityksiä. Tässä linkki yhteen mukavaan, aamuisin ilmestyvän iltalehden juttuun: 

https://www.iltalehti.fi/elintavat/a/201709132200389729

Viime yönä Thaimaan taivaan alla näin unta, että minut oli valittu Tuusulan kunnanvaltuutetuksi. Ohitin lapsuudenystäväni Susanna Valkeapään uudelleenpunnituksessa, sillä valinnat tehtiin äänimäärän sijaan painon perusteella. Vaaka näytti minulle hieman yli 91 ja Susannalle vajaan kilon verran vähemmän 😂😂😂.

Oikeassa lapsuuden elämässäni hän oli pieni, siro ja kaunis. Vanhemmat pitivät kylän kioskia, jossa silloin tällöin oli myymässä jäätelöä Susannan isosisko. Hän oli vielä kauniimpi tai ainakin vanhempi.

Unielämässäni teen joskus vaikeita ja monimutkaisia asioita, jotka ratkon monesti suit'sait. Tosin joskus uni loppuu kesken ja asiakin jää ratkeamatta. Kerran olin pudonnut tai hypännyt lentokoneesta ilman laskuvarjoa ja kiidin vapaassa pudotuksessa kohti maan pintaa. Juuri ennen törmäystä heräsin. Olin kiitollinen, sillä lentäessäni ajattelin, että tämä saattaa olla viimeinen lentoni, koska maahan törmätessä lähtee henki.

Olin myös helpottunut  heräämisestä ennen sekuntien päässä olevaa kuolemaa, sillä en halunnut päivieni päättyvät. Joskus uneni ovat vastaavasti niin kiehtovia, että haluaisin jatkaa unimaailmassa todellisuuden sijaan. Tapaan ajan läpi kiitäessäni monia muualle lähteneitä; äitini, isäni, siskoni, useita muita sekä joitakin naisia. Nukkuessani rakastan heitä hetken tai ikuisesti.

Joskus uneeni tupsahtaa menneen ajan inhokki, jolle annan kyytiä kelpo lailla. Minulla on jättiläisen voimat, joiden avulla on helppoa laittaa maailmankirjat tai ainakin omat uuteen järjestykseen.

Olen myös nähnyt hyvin surullisia unia kuolemasta tai, että olen tappanut ihmisen ja piilottanut ruumin kallion kupeeseen, ison kuusen juurelle. Arkun pohjalle laitoin kirjeen, jossa tunnustin tekoni ja toivoin sen löytyvän vasta kuolemani jälkeen. Se oli niin todellista, että jälkeenpäin kävelin yhtenä päivänä katsomaan paikkaa, mutten löytänyt kuusta.

Lähes kaikki uneni ovat kuitenkin mukavia, vaikkakin joskus pelottavia. Lapsena näin myös todellisia painajaisia, joista vanhempani yrittivät saada minua hereille laittamalla jälkani kylmää vettä täynnä olevaan pesuvatiin sekä otsalleni kylmän kääreen. Puhumalla koko ajan he toivoivat heräämistäni. Olin joka kerta helpottunut, kun heräsin, isäni, äitini ja ehkä joskus myös siskoni Irmelikin vielä enemmän. Niissä hetkissä koin kuinka paljon he kaikki rakastivat minua.

Vuosikymmenten aikana olen pohtinut uniani monesti, mutten juuri ole oivaltanut niille itselleni kelpaavaa selitystä, vaikka monesti olen löytänyt yhteyden vaikkapa päivän tai lähiajan tapahtumiin.

Tänä aamuna heräsin aamulintujen sirkutukseen ikkunan ollessa auki moskiittoverkon takana ja ajattelin lukemaani Stephen Hawkingin kirjaa maailmankaikkeuden synnystä. Olin luvannut itselleni ja muillekin lukevani sen loppuun, mutta syön sanani ja se jää ainakin tällä erää kesken. En ymmärrä lukemastani sen vertaa, että mielenkiinto säilyisi. Stephenin viimeinen kirja "Lyhyet vastaukset suuriin kysymyksiin" on liian iso palanen minulle, joka en käsitä edes sitä mitä päässäni liikuu, kun nukun tai olen hereillä. 

Maksan kosketuksesta

Eilen kirjoitin, etten ole koskaan yrittänyt ostaa miehen ja naisen välistä rakkautta, mutta joutunut kuitenkin siitä aina lopulta maksamaan sydänsuruina. Sitten kerroin, että ostan välittämistä laittamalla pikkusetelin tai kolikon jonkun tyhjään kuppiin, jotta hän voisi täyttää sen sopalla tai riisillä. Oikeastaan en ehkä osta silloinkaan välittämistä, vaan haluan jakaa tuokion jollekin, jonka elämää en pysty muuttamaan. Tuntuu hyvältä antaa ja saada hyvä hetki, jota kukaan ei enää sen jälkeen voi ottaa kummaltakaan pois.

Joskus Flory Mae leikkasi kynteni koska halusi niin tehdä. Thaimaan matkalla olen nyt myös ostanut varpaiden kynsien leikkuun. Syy ei ole kasvaneet kynnet, vaan iso vatsa. Tarvitsisin leikkuriin jatkovarret, jotta voisin operoida kynteni luonnikkaasti itse.

Olen myös huomannut, että joskus ihmisten tekemisien kylkiäisinä tulee kosketus ja läheisyys. Minulle on miellyttävämpää, että antaja on silloin nainen, on se epätasa-arvoa tai ei. Sama havainto on hammaslääkäristä ja muusta lääkäristä tai sairaanhoitajasta. Koronarokotteetkin oli mukavampi ottaa vastaan naiselta, tukanleikkuusta puhumattakaan. 

Voin sanoa, että minulla on läheisyyden kaipuu. Mieleni on välillä murheellinen, kun olen menettänyt fyysisen ja henkisen kosketuksen joihinkin ihmisiin, jotka ovat minulle tärkeitä eri syistä. Ehkä osittain sen vuoksi pidän erityisesti koirista. Oli hellyttävää eilen käydä tapaamassa aikoinaan Päiviksen kanssa pelastamaamme Sweetheart-koiraa, josta olen kirjoittanut monesti. Se elää lenksuvin jaloin onnellisena mopotaksiasemalla, jonka se valitsi kodikseen ja jonka väki otti yhteisöönsä 7-Elevenin edessä.

Kun se näki minut yli kahden vuoden jälkeen, oli tapahtuma sille kuin eilinen sen tervehtiessä häntä huiskuen. Eläimen kiintymyksestä ihmiseen olisi meillä paljonkin opittavaa. Kerran luotua yhteyttä, ei koira hevin katkaise.

Aika- ja joku muukin käsitys on niillä joskus kummallinen. Kun Päivis Niilo-koiran ollessa Jokilaaksossa kävi viemässä roskapussin ulos, oli vastaaotto kuin vuosien eron jälkeen hänen tullessa takaisin minuutin kuluttua. Vaikka Niilo seurasi koko ajan lasien takaa kulkemista jäteastialle ja takaisin.

Elän, siis olen...

Hieman mukaillen mainio riimittäjä Juice Leskinen lauloi: "Yksinäisyys ympärillä joskus ottaa hahmon ihmisen. Tiedän mitä haluan, tiedän miten vähään kykenen. Yksinäisyys sydämessä katkeriksi pisaroiksi tiivistyy. Siinä yksinäisyyden on seuraus, siinä on sen syy.

Yksinäisyys joskus siihen hermostun. Halki aavikon jäisen rämmin kunnes havahdun. Kadehdi en niitä, jotka luotuja on kaksoiselämään. Joskus tuntuu, etten kunnolla saa eletyksi tätä yhtäkään."

Löydän laulusta, kuten monesta muustakin itseni, joskaan en katkeruutta. Ehkä siksi, että elämä on ollut hyvä, vaikka aina tuntuu jotain puuttuvan. Eilenkin huomasin, että minulla ei ole kiinalaisia syömäpuikkoja eikä samaan sarjaan kuuluvaa lusikkaa. Joten ostin. Ne maksoivat 30 bahtia eli alle euron. Näin sain siirrettyä ongelman toiseen paikkaan, sillä nyt puikoilla syömisen opettelu ei ole kiinni välineistä. 

Ostan myös välittämistä, sillä annan vähistäni silloin tällöin hieman ihmisille, joiden riisikuppi on tyhjempi kuin omani. Mutta miehen ja naisen välistä rakkautta en ole koskaan yrittänyt ostaa, vaikka siitäkin olen maksanut monesti. Useimmiten monina hyvinä hetkinä ja vuosina, mutta lopulta aina sydänsuruina.

Rakkaudella on hintansa, jonka olen kokenut yksin tähtitaivaan tai peiton alla sekä läheisteni ja rakkaiden eläinteni haudoilla kyynelten virratessa pitkin poskiani. Olen syvästi kiitollinen, että voin niin kokea ja osaan itkeä, sillä tiedän sen olevan välittämisen hinta.

Ehkä yksi päivieni tärkeimmistä tekemisistä on nykyisin sosiaalinen media, tutut sekä tuntemattomat siellä, kommunikointi heidän kanssaan ja kirjoittaminen ylipäätään. Joskus sen aloittaminen tuntuu hankalalta, muttei koskaan vastenmieliseltä. Blogeja ja työpäiväkirjoja olenkin tehnyt vuosikymmeniä, joissa on paljon enemmän kirjaimia kuin raamattu ja koraani kannesta kanteen. Lienevät maailman luetuimpia kirjoja.

Toisin on tekstieni laita, vaikka niitäkin on luettu miljoonaa kertaa. Mutta kirjoittaisin, vaikkei kukaan lukisi, sillä pidän kirjoittamisesta. Olen hyvillänikin jokaisesta palautteesta ja mieltäni hivelee, kun koen kehittyväni tekstin tekijänä, vaikka olen elämäni ilta- tai iltapäivän auringossa.

Toistan myös itseäni koska en muista mitä olen sanonut tai siksi, että haluan niin tehdä. Tekemisiäni muutenkin ohjaa vain harvoin järki tai järkevyys. Sen tilalla on tunne ja kirjoitan myös usein miltä tuntuu. Kun vuosien aikana on kymmenen kertaa tuntunut samalta tai lähes, saatan laittaa sen sanoiksi yhtä monta kertaa.

Luulen, että toisinaan yksinäisellä taipaleellani on muitakin kanssakulkijoita. Jotka pitävät olkani takana nykyisin kurkkivaa masennusta loitolla tai ainakin aisoissa. Ehkä merkittävin matkakumppani on yhä palava uskoni huomiseen. En kysy aamuauringolta tai sadepäivältä mitä niillä on tarjottavana, vaan kysyn itseltäni mitä minulla on tänään tarjottavana elämälle. Kuljen mieli avoinna, sillä aina jotain takkiin tarttuu.  Vaikkei olisi edes takkia yllä tai käännettäväksi 😂.

Leppoistaminen

Kokoaikaisestakin leppoistamisesta saa rahallisen korvauksen. Minulle sen maksaa Ilmarinen. Jotkut sanovat sitä eläkkeeksi. Olen ollut osa- ja kokoaikainen joutenolija 14 vuotta ja laskelmieni mukaan Ilmarinen makselee edelleen takaisin vielä jonkun aikaa sille ilman korkoa, valtion pakottamana lainaamiani rahoja. Kun olen omani saanut, siirrän käteni kokonaan Ilmarisen taskuun ja ryhdyn päätoimiseksi yhteiskunnan elätiksi.

Ilmarinen sopii siihen tehtävään oikein hyvin, sillä ollaan mytologian juuriltamme vähän kuin sukulaisia. Molemmet Kalevalan Kalevan poikia, Soini ja Ilmarinen siis. Kaikkiaan meitä oli tusinan verran, joukossa Kullervo, Oikarinen, Väinämöinen ja Lemminkäinen. Joten yhdeksi leppoistamispaikakseni sopii hyvin Soinin velipoika-Lemminkäisen ranta Siaminlahdella. 

Jouten ollessa yksi tehtävä päivässä on melkein liikaa. Olenkin pyrkinyt siihen, että minulla olisi vain asioita, jotka on hoidettava kahden viikon sisällä. En myöskään tee enää mitään saadakseni rahaa. Kerran tai pari yritinkin etsiä rannekelloa, jossa ei olisi tunti-, minuutti- eikä sekuntiviisareita, vaan ainoastaan viikonpäivänäyttö. Se riittäisi hyvin, sillä siitä näkisin milloin paperinen Aku Ankka kolahtaa postilaatikkoon.

Joka tapauksessa vuorokausirytmini on aivan sekaisin, jos siinä edes rytmiä on. Valvon kun valvottaa ja nukun kun nukuttaa. Pimeimmän ajan hetkeen olen löytänyt uuden toiminnan, joka virkistää lisää, mutta ei silti kestä päivänvaloa. Kuten eivät kaikki muutkaan toilailuni. Käyn nykyisin usein öisin nakuna pulahtamassa kuvan rantamme altaassa, kun muut nukkuvat. Matkaa kertyy olohuoneesta viisi metriä.

Viimein saivat myös kilometrin mittaisen altaan merirosvolaivan liukumäet kuntoon, jonka luulen lisänneen varsinkin viikonlopun lapsiperheiden määrää. Oletukseni on, että myös thaimaalaiset ostivat aikoinaan Seven Seasista sijoitusasuntoja vuokratakseen niitä turisteille. Sitä paitsi 51 % pitää osakekannasta olla thaiomistuksessa. Kun farangit puuttuvat, ovat paikalliset oppineet käyttämään asuntoja itse ehkä vähän samaan tapaan kuin suomalaiset kesämökkejään. 

Meidän, siis vähän minunkin Thaikoti on varmasti yksi Jomtienin parhaista. Tai sitä se on minulle ja varmasti myös Päivikselle. Tietysti sekin on makuasia. Monesti viihdyn Thaikotona päivätolkulla enkä käy muualla kuin syömässä, sillä vain harvoin lounastan kotonani. Siitä osoituksena on, että tällä kertaa kesti yli kolme kuukautta ennen kuin sain roudattua itseni kukkulan toiselle puolelle Pattayalle. Vaikka Honda Zoomer on pihalla eivätkä muutkaan kulkuneuvot kaukana.

Siellä sitten ihmettelin BIG C Extran käytävillä mitä minä täällä teen. Kaukana takana taitavat pysyvästi olla ajat, jolloin viihdyin Stockmannin tai muissa maailman tavarataloissa. Sen verran ryhdistäydyin, että söin varsin tavanomaisen possun leikkeen ravintola Santa Fessä. Hyvää sekin oli ja tänään joku aamulenkkini koira saa sen luut. 

Takaisin ajoin Walking Streetin läpi, joka on lähes autio. Kuin aavekaupunki, jossa joku yrittää silti pitää paikkaansa auki tai palvelujaan tarjolla. Poissa olivat vilkuttavat, iloisen näköiset tytöt ja pojat ja poissa olivat ravintoloiden sekä vaatturiliikkeiden sisäänheittäjät. Alakuloa lisäsi jo vuosia kesken olleet laiturirakenteet ja vielä kauemmin valmistumistaan odottanut rannan massiivinen condo- tai hotellirakennus.

Mutta rannalla varjojen alla ja kaduilla oli pöhinää, joten usko huomiseen on tallessa. Ja miksei olisi, sillä niin kauan kuin on elämää, on myös huominen ja ensi vuosikin. 

Jomtien, Dongtan ja Pattaya beachit

Jomtien on Pattayan yksi kaupunginosa. Välissä on korkea mäki, jota monet sanovat Buddhavuoreksi tai Buddha Hilliksi. Sen laella on Bid Buddha Temple, näkemisen ja kokemisen arvoinen. Korkealla meren yläpuolella, puiden siimeksessä, lähes hiljaisuudessa ilmakin tuntuu raikkaammalta.

Jomtienin ja Pattayan välissä on muutakin. Muun muassa Pattaya Suomi-Seura, joka ei enää kuulu Suomi-Seurojen suureen perheeseen. Se oli minulle yllätys, joskin olin ihmetellyt, kun ei enää ole näkynyt jäsenkirjeitä eikä keskusliiton myöntämiä järjestöavustuksia. Eikä uusia, suomalaisia kirjojakaan, joita saimme vuosittain 20 kappaletta Pattaya Suomi-Seuran jäsenistön luettavaksi. Itsekin toin niitä monesti Päiviksen kanssa Suomesta. Seuramme sai keskusjärjestöltä myös avustuksia useamman kerran, yhteensä enemmän kuin 1000 euroa, vaikka vuosikokouksessa toisin informoitiin.

Eroamisen syyksi kerrottiin, että "kallista emmekä saa sieltä mitään". Jäsenmaksu meille olisi ollut alle 200 euroa vuosi. Monta kertaa ollessani Pattaya Suomi-Seuran toiminnassa aktiivisesti mukana ja edelleenkin puhun sen puolesta, että jäsenillä on Seuralle paljon annettavaa, joka on yhtä tärkeää kuin mitä yhdistys voi tarjota jäsenilleen.

Olisi hyvä kaikille seudun suomalaisille, jos Pattaya Suomi-Seurakin ajattelisi samoin entisestä keskusliitostaan. Että se tarvitsee jokaista jäsentään. Pattayan seudulla olisikin nyt ja aina Suomi-Seuran jäsenyhdistykselle tilaa suomalaisen saunan lisäksi. Se on oikeastaan vähän häpeällistä, että näin ei ole, molempien puutteiden osalta. 

Vuosikokouksessa huomasin, että se ei ole nykyisin yhdistyksen linjan mukaista, vaikka moni maksaa jäsenmaksunsa ensisijaisesti tukeakseen arvokasta toimintaa, minäkin nykyisin. Ajattelematta niinkään sitä mitä Seuralta saa tai saako mitään. Tärkeästä työstä muistuttaa tasavallan presidenttimme vuosittaisessa puheessaan ulkosuomalaisille.

Keskusliittona Suomi-Seura ry on maailmalla olevien, sinne lähtevien ja sieltä palaavien suomalaisten etu-, asiantuntija- ja palvelujärjestö. Suomi-Seuralla on jäsenyhteisöjä kaikkialla maailmassa, yhteensä 284 yhteisöä 37 eri maassa. Mukana on monenlaisia Suomi-yhteisöjä, joissa on väkeä vauvasta vaariin.

Jomtien ja Pattaya Beachin väliin mahtuu myös Dongtan Beach. Luulen sen alkavan Jomtienin poliisiboksilta, jota moni sanoo Hyrsylän mutkaksi ja jatkuvan kohti Pattayan keskustaa niin pitkälle kuin hiekkarantaa myöten voi maitse kulkea.

Aurinkovarjojen lomassa, palmupuiden alla on monenlaista toimintaa. Nyt hiljaisempaa enkä ole nähnyt petankin pelaajia, kuten en kuorolaulajiakaan. Muistelen kyllä suomalaistenkin laulaneen rannalla ainakin joululauluja. Erilaisia "venyttelyryhmiäkin" olen siellä nähnyt, kuten myös pelattavan lentopalloa. Ehkä Päiviskin osallistui aamuvoimisteluun jonkun opin mukaan aikoinaan aamuisin. 

Ranta on myös eräänlainen hyväksymisen tai ainakin suvaitsevaisuuden paikka. Siellä liehuvat sateenkaariliput maiden lippujen joukossa ja sinne mahtuvat kaikki rannan käyttäjät hierojasta hierojaan ja ladyboysta heteroon.

Kaikkinensa ranta on täynnä elämää aamusta iltaan ja joskus yöhön saakka. Juhlapäivinä näkee sielläkin monenlaista seremoniaa ja traditiota, joista en juuri tiedä mitään. Välillä illalla ihmettelen taivaalle lähteviä, ihmisten tekemiä tulisia mitä symboloivatkaan ja joskus ihmettelen jotain samantapaista, kun pienet, palavat lautat loittonevat aaltojen mukana yöhön ja pimeälle ulapalle.