Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 31. tammikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 178

"Näitä päiväkirjamerkintöjä ei alun perin tarkoitettu julkaistavaksi, kuinka olisikaan voitu. Niiden tarkoituksena oli pysyä koossa tilanteessa, joka oli täysin uusi ja ennenkokematon, hetkinä, joina oikeasti saattoi elää vain tässä ja nyt.

Ikean ruokalautasen ääreltä alkoi kipu. Se näkyi ulospäin eteenpäin taipuneena asentona, levottomana kävelynä edestakaisin. Naapuripöydästä rouva tarjosi avuksi sappivaivaan tarkoitettua pikalääkettä. Hänestä oireet näyttivät sen kaltaisilta. Pyysin kassaa soittamaan paikalle ensiaputaitoa, jota hetken päästä tuli kaksin kappalein. Kipu oli ohi. Lääkkeen otto hämäsi.

Kipu palasi, kun lähdimme kiertämään sohvaosastoa. Lähdetäänkö pois? Katsotaan vielä hetki. Nytkö pois? Nyt. Mistä on suorin pääsy valtavasta talosta? Hissi. Se oli erehdys. Soitto hätäkeskukseen. Ambulanssi luvattiin pääovelle. Hissi ei vie meitä mihinkään. Ulospääsyä ei ole. Hätäkeskus pyytää kertomaan "miltä nyt tuntuu, mikä on vaivan nimi". Ei sellaista osaa kertoa kun sattuu.

Lapsiparkin sivuoven kautta avautuu toisen kerroksen aula. Lastenhoitajatytöt eivät toimi niin vikkelästi kun haluan. Ensiapukoulutettuja tarvitaan taas. Pelottaa. Kuka tietää mitä tapahtuu ennen kuin ambulanssin ensihoitajat ovat paikalla. Yksi keltatakkisista lupaa mennä ohjaamaan ensihoitajat oikeaan paikkaan.

Hätäkeskus kehottaa istumaan. On vain kansainvälisen huonekalujätin kehnoin penkki, puuritilät kuin puutarhakalusteissa, istumamukavuus kuin kirkon penkissä. Ensiapukoulutettuja tulee taas kaksin kappalein. Kipu ottaa voimille. Hätä on kova: missä ambulanssi viipyy. Minuutteja on kulunut jo monta ja ne tuntuvat liian pitkiltä. Ensiapukoulutettu haluaa, että menisimme ensiapuhuoneeseen. Jäämme penkille.

Kolme punanuttua tulee. Joko nyt on joulu? Mukanaan paketteja, joissa onkin tekniikkaa sydänkäyrää tulostamaan, verensokeria mittaamaan. Happipullo. Valmistelut vievät aikaa. Selälleen kapealle puupenkille. Päätös viedä potilas Meilahteen, mutta sitä ennen pitää ottaa vielä pari valokuvaa: potilas haluaa tulla kuvatuksi IKEA-hoitopöydällään. Pyörälliset paarit paikalle. Hissiin ja ulkona odottavaan ambulanssiin. Minä menen yksin omaan autoon. Tulee itku, joka jatkuu Lahdentielle saakka. Tulee uudelleen, kun ambulanssi ilmestyy taakse siniset valot vilkkuen.

Matkalla Meilahteen poikkean hakemaan kirjan ja antibioottipurkin. Ne lupasin Jormalle. En tiedä tässä mielentilassa, osaanko Meilahteen. Repäisen mukaan puhelinluettelon karttalehden. Auton bensatankki huutaa tyhjyyttä. Pimeässä kartasta ei ole apua. Ajan harhaan. Jostain keksin Meilahden korkeat rakennukset. Ikkunoissa valot ohjaavat oikeaan suuntaan kuin majakka. Tulen risteykseen ja edestäni ajaa tuttu ambulanssi. Ovat jättäneet Jorman kyydistään jonnekin korttelin sisuksiin. Oikea sisäänajopaikka löytyy. On tietöitä, liikennemerkki ohjaa oikealle, pimeässä ei kukaan näe, kun ajan vasemmalle väärään suuntaan. Parkkiruutu löytyy hetken kiertelyn jälkeen. 

lauantai 30. tammikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 177

Kerran oli Hesarissa mainos: "Kallonkuvaus 50 prosentin alennuksella ja lääkärinlausunto samaan hintaan." Ajattelin, että tuonnehan on mentävä, kun kerran on noin halpaa. Saatuani kalloni kuvat, jotka ovat yhä tallessa, istuin lääkärin pakeille ja hän sanoi: "Tiedätkö, että sinulla on ollut pari pientä aivoinfarktia? Sekä jatkoi, että ei huolta, monet niitä saavat eivätkä tiedä itse mitään koskaan." Jotkut ystävikseni kutsumani ovat todenneet tämän kuultuaan pilke silmäkulmassa, että tuohan kuitenkin selittää sinusta aika paljon. 

Kun ajelin sen jälkeen kohti kotia ja työmaata, joka oli minulle sama asia, pohdin ihmisen elon ja olon pienuutta. Että kuinkahan monta kertaa elämä on ollut hiuskarvan varassa, joista ihminen ylipäätään ei tiedä itse mitään. Mielikuvitus laukkasi, kun ajattelin esimerkiksi vastaantulevia autoja. Että mistä voisin tietää, jos joku on päättänyt ajaa kanssani nokkakolarin ja lopettaa päivänsä. Henki tai henget ovat voineet säästyä vain siksi, kun mieli on muuttunut vain sekunteja aikaisemmin.

Mutta on taipaleen jatkuminen ollut hiuskarvan varassa monesti tietoisestikin. Meillä oli koti Päiviksen kanssa Hämeentiellä, Topi Katissa, kun lähdimme käymään Vantaan Ikeassa. Siellä yht'äkkiä rintaani alkoi puristaa ja istahdimme syömään. Syödessä kipu hellitti, mutta palasi, kun nousin ylös. Joku sisälläni kertoi nyt olevan tosi paikan. Sanoin Päivikselle, että voi olla, etten täältä selviä hengissä, jos ei soiteta piipaa-autoa.

Minut laitettiin makaamaan kovalle penkille, vaikka talo oli täynnä hienoja sänkyjä ja pehmeitä patjoja. Järkeilin henkilökunnan ajatelleen, että jos se kuolee tänne ja suoli tyhjenee, menee vuode pilalle. Ambulanssi tuli pian ja matka kohti Meilahden sydänvalvomoa teho-osastoineen alkoi pillit ulvoen. Päivis lähti henkilöautolla perään, mutta sairaalassa luulin, että hän oli siellä ennen minua.

Olen aiemmin maininnut Päiviksen olleen Uusi toivo lehden päätoimittaja ja yksi parhaista kirjoittajista, joita niitäkin on tielleni sattunut muutenkin kuin kirjojen muodossa. Kun kirjoitetussa on sydän ja tunne mukana, on lukemista vaikea lopettaa kesken. Siitä osoitus ovat mainiot Kanikonttorin sanomat ja pyynnöstäni aikoinaan julkaistut, hänen kokemuksensa siitä mitä Ikeassa ja sen jälkeen tapahtui. Annetaan Päiviksen kertoa se uudelleen itse. 

perjantai 29. tammikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 176

Päiviksen ja Jormaksen, siis meidän elämä sujui Hämeentiellä lähes täysin työn ja nukkumisen merkeissä. Aloittaessani oli Sininauhasäätiöllä kaksi työntekijää, mutta siirtäessäni työpisteeni Helsinkiin, jäi ensin toinen lomalle ja sitten toinen. Kumpikaan ei palannut enää takaisin.

Kun hyppäsimme, voisi sanoa täydelliseen kaaokseen, saimme kokea kuinka paljon oli tekemätöntä työtä. Käsitimme varsin pian miksi jotain tarpeellistakin oli jäänyt liian vähälle huomiolle. Ehkä merkittävin oli vuokravelat, joita joillekin oli kertynyt isoja määriä. Niiden perintä oli tulevaisuuden kannalta elinehto, sillä Sininauhasäätiö ei kylpenyt rahoissa. Ajattelen yhä, että ilman Päiviksen itsensä täydellistä likoon laittamista, emme olisi tehtävistä selvinneet, eikä ehkä koko säätiö.

Kerran hän kysyi: "Onko sinulla Jorma joku suunnitelma, kun koko ajan tulee jotain uutta vastamäkeä?" Sanoin uskovani, että kun aikansa nurkasta nakertaa, niin ennen pitkää jostain pilkottaa auringonvalo. Ja niin koitti päivä, jolloin isosta kerrostalokokonaisuudesta vain osa ullakosta oli läpikäymättä. Silloin hemmoittelimme itseämme syömällä kantapaikassamme, läheisessä Sivuraide-ravintolassa Päivis jotain kasvissellaista ja minä paistetuilla perunoilla sipulipihvin.

Sininauhasäätiö piti aikansa päämajaa Helsingin Kaupunkilähetyksen naapurissa, Sörnäisten Kurvissa Hämeentiellä. Kaupunkilähetyksen maineikas nimi saattoi jäädä Olli Valtosen uudistusten jalkoihin ja uutta oli HelsinkiMission. Ja hukkasinhan samalle "Ihmisen tielle" minäkin Raittiuskotisäätiön.

Joka tapauksessa seiniemme sisällä oli myös Pertti Metsärinteen orkesterinkin harjoitustilana toiminut sakraalitila eli vihkimyksensä saanut kirkko. Sitä kunnostin takaisin kirkoksi vuositolkulla Päivi Strandénin kanssa, joka itseasiassa kirkonkirjoista kirkon löysikin. Paikkaa hankkiessamme luulimme ostaneemme vain salin.

Mutta yksi puuttui ja se oli risti kirkon seinältä. Kun tätä yhtenä päivänä kadulla puhuin katua lakaisseelle talonmiehelle, nosti hän katseensa ja sanoi: "Jaa, että se risti? Tuollahan se on selkäni takana Ollin lafkan kellarissa rojujen alla".

Lähdimme saman tien Valtosen työhuoneeseen puhumaan ristin kohtalosta. Tähän hän pöytänsä takaa, että "kappas vaan. Minun täytyy nyt vähän tuumata asiaa ja palataan juttuun". Vuosien ajan paluuta odottelin eikä juttuun palattu.

Mutta aika kypsensi ja viimein odottelin vain kulmikasta, hieman nurjaa mieltä, jolloin kapuan Ollin toimistoon lievän särmän kanssa uudelleen. Niinpä yhtenä aamuna kolkuttelin ovella ja muitta mutkitta kysyin: "Mikä on sellainen pappi, joka ei palauta ristiä sille kuuluvaan paikkaan?" Ei mikään, sanoi Olli ja jatkoi, että "mennään viemään risti kotiin". Niin se palautui messinkisenä ja seinän korkuisena ristinsaatossa omalle paikalleen.

Kunnes tuli jälkeemme aika, joka oli viedä mukanaan koko Sininauhasäätiön. Myös kirkon. Vain risti jäi, sillä tälläkin kerralla sen ehti joku pelastaa. Olli Valtoselle iso kiitos, että olit mukana ja osa tämän ristin sanomaa.

torstai 28. tammikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 175

Pessi ja Illusian toisessa vaiheessa Sininauhasäätiö hankki omistukseensa Näkövammaisten Keskusliiton omistaman neljäsosan kiinteistöstä. Rakensimme kohteeseen yhteensä noin 100 asuntoa sekä runsaasti yhteisiä ja työntekijöiden työtiloja. Olipa siellä iso, käytetyn tavaran kauppakin ja moottoripyöräkerho Gospel Ridersin kerhotilat moottoripyörien säilytysmahdollisuuksineen. Talvisin pyöriä oli monta kymmentä, joita väki kävi silloin tällöin ihailemassa. Että jos lopettaisin juomisen, niin tuollaisen hankkisin itselleni. 

Mäkelänkatua rakennutimme yhtä aikaa Tuusulan Mutterimajan kanssa. Tähän kokonaisuuteen liittyy ehkä ainut asia, jonka salasin koko urani aikana hallitukselta ja sen puheenjohtajalta. 

Varsinkin Mutterimajan aloittaminen oli vaikeaa, sillä urakkatarjousmenettelyn jälkeen jäljelle jäi vain yksi tarjous, joka voisi olla mahdollista neuvotella Valtion asuntorahaston edellyttämään kokonaishintaan.

Rakennuttajakonsulttina toimi molemmissa Olli Rautkylän yhtiö. Oli tehtävä iso, vastuullinen päätös isolla riskillä, jolla voisi olla vakavat seuraukset niin Sininauhasäätiölle kuin minullekin. Olli nimitäin sanoi pystyvänsä neuvottelemasn urakoitsijan kanssa hinnan, jonka ARA hyväksyy. Ja jatkoi, mutta sen seurauksena rakennusliike menee rakentamisen aikana aivan varmasti konkurssiin, että mitä Jorma tehdään?

Nukuin yön yli tai oikeastaan valvoin. Tiesin, että jos vien asian hallituksen päätettäväksi, se voi tehdä vain kielteisen päätöksen ja hankkeeseen ei lähdetä. Joten päätin asian yksin ja sanoin Ollille, että tehdään urakkosopimukset ja lähdetään rakentamaan.

Niin kävi, kuten Olli oli sanonut. Kesken kiivaimman rakennusvaiheen, työmiehet eivät tulleet enää yhtenä aamuna töihin. Urakoitsija oli jättänyt konkurssihakemuksen. Mutta pahin oli vasta edessä, sillä seuraavana päivänä myös Mäkelänkadun rakentaja meni konkurssiin.

Oli Ollin kanssa taas vakavan palaverin paikka. Hän sanoi, että sinulla on Jorma kuukausi aikaa hankkia 2 miljoonaa euroa lisää rahaa, jos aiot, että molemmat hankkeet viedään loppuun. Nimittäin kukaan ei lähde urakoimaan keskeneräisiä hankkeita, mutta tuntitöinä se on mahdollista. Meni taas jokunen yö milloin ei Nukkumatti vuoteessani juuri viihtynyt. Oli yksinäinen olo, mutta itse olin paikkani ja tieni valinnut. 

Helsingin Osuuspankki oli päärahoittajamme ja sieltä varasin ajan. Kun menin Mikonkadun konttoriin, oli rahoitusjohtaja, ehkä Harri joku vastassa. Menimme hissillä ylimpään kerrokseen. Ison salin keskellä oli ruokapöytä ja kaksi tuoli, joiden vieressä odotti tarjoilija ruokatilaustamme. Ketään muuta ei kerroksessa ollut. 

Kun tarjoilija lähti, kysyi Harri minulta: "Tiedätkö Soini, mikä on Sininauhasäätiön suurin riski?" Silloin ajattelin, että tästä ei hyvää seuraa, sillä jatkoa seurasi: "Se olet Jorma sinä ja kaikki uskottavuus on varassasi, koska talouden mittareilla olette konkurssin partaalla. Kuka perii luotettavuutesi, kun sinä jonakin päivänä lopetat?" En osannut sanoa kuin, että "Sininauhakokonaisuus on minua vanhempi ja on asiansa aina hoitanut jo ennen minua ja hoitaa myös jälkeeni". Tähän Harri, että "se oli vastaus, jota toivoin ja saat rahat. Osuuspankki vie osaltaan loppuun sen mihin on lähtenyt mukaan". 

Kun palasin työmaalle ja myöhemmin kotiin, oli olo kevyt. Mieleeni muistui vuosikymmenen, kahden takaa Jyväskylästä apulaiskaupunginjohtajan Ahti Vielman osoittama luottamus hieman eri sanankääntein Katulähetykselle. 

keskiviikko 27. tammikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 174

Yksi Sininauhasäätiön suurimmista tuetun asuinyhteisön projekteista oli Vallilassa, Mäkelänkatu 50. Nimekseen se sai Pessi ja Illusia. Pessi oli asunnot ja Illusia oli päiväkeskus. Näin on edelleen. Oleellista tässäkin hankkeessa oli kaavamerkintä, joka esti tehokkaasti rakennuksen myymistä ja jalostamista vapailla markkinoilla esimerkiksi normaaleiksi asunnoiksi. Pärjäsimme hankkeissa siksi, että niistä ei ollut kilpailemassa yksityinen bisnes. 

Rakennuksen historiaa en tarkkaan tiedä, mutta jotakin kuitenkin: "Kiint. Oy Tela (per. 1945). Alussa Sähkövaruste Oy ja Oy Hartsiteollisuus 50/50. 1952 Sähkövaruste Oy ml. Oy Säteko Ab 60 %, Puku-Keskus Oy 38 %. 1979 Sokeain (myöh. Näkövammaisten) Keskusliitto 100 %. 2006 Sininauhasäätiö 51 %, Sovinto ry 25 %, NVK 25 %.". 

Mielenkiintoisia ovat prosenttiluvut 51 + 25 + 25. Sitä en muista kuinka 101 prosenttia saatiin aikaan, mutta syy oli, etten ollut halukas viemään Sininauhasäätiötä hankkeeseen enää toista kertaa ilman enemmistöosakkuutta. Meillä nimittäin oli tarkoitus ostaa Kiinteistö Ab Tela Oy tai osa yhdessä Sovinto ry:n kanssa, jonka toiminnanjohtajana toimi Hannu Ahti, koulutuksiltaan juristi ja pappi. Hyvä yhtälö, sanoin hänelle kerran. Voi loikkia tarpeen mukaan lain alta armon alle ja päin vastoin.

Tätä sainkin maistaa myöhemmin. Myyjää edustivat Näkövammaisten Keskusliiton toimitusjohtaja Pentti Lappalainen ja talousjohtaja Aila Santanen. Neuvottelut etenivät suotuisissa merkeissä, kunnes tuli hiljaisuus. Sitä kyselin viimein ja selvisi, että Hannu Ahti ratsasti yhtä aikaa useammalla hevosella. Hän oli selkäni takana neuvotellut myös kolmen muun järjestön kanssa kertomatta Sininauhasäätiölle mitään. Tämän kokonaisuuden myyjä oli valinnut meidän sijaan ostajaksi. 

Mekin olimme motivoituneet hankkeeseen enkä aikonut luovuttaa. Oli kuitenkin omaksuttava uudet pelisäännöt ilman sanottavaa luottamusta. Ja kas, niin kävi, että Hannu Ahdin valitsemat uudet kumppanit eivät saaneetkaan rahoitusta. Se jää puolestani ikuiseksi arvoitukseksi miten ja miksi näin kävi. Näkövammaisten Keskusliitto sai joka tapauksessa havaita, että heidän pitkälle valmistelema kauppa etupäässä Sovinnon kanssa karahti kiville.

Sen jälkeen kaiken tietävät pikkulinnut lauloivat minulle Aila Santasen ehdottaneen Pentti Lappalaiselle, että "kannattaisiko kaivella Sininauhasäätiö uudelleen esiin, sillä mielestäni Soini oli vakavasti otettava kumppani?" Neuvottelut aloitimme alusta, mutta ei enää Sovinnon vetäminä. Heillä oli rahoitus 25 % osuuteen ja meidän tavoitteemme oli ostaa loput. Ensimmäisessä vaiheessa rahkeet riittivät kuitenkin vain 51 % omistajuuteen. Tässäkin hankkeessa oli Raha-automaattiyhdistys vahvasti mukana, mutta myös Valtion Asuntorahasto. 

tiistai 26. tammikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 173

Iso osa elämästäni on mennyt asunnottomien ja kodittomien parissa. Vaikka vuokra-asuntojen hankkiminen päihdeongelmaisille on tämän päivän muotisanalla sanottuna haasteellista, on se kuitenkin kokonaisuuden helpompi osa.

Vaikeinta on tehdä asunnosta koti, sillä varsinkin ei toivottu yksinäisyys on huono seuralainen. Eikä omaksi tuvaksi tarkoitettu tunnu koskaan rakkaalta kodilta, sillä ihmisen ei ole hyvä olla ilman yhteyttä toisiin. Uutuuttaankin kiiltävä asunto on vain nukkumapaikka ja meno on liian usein sen mukaista. Eikä tule mieleenkään, että vuokranantaja on uskonut melkoisen omaisuuden vuokralaisen hallintaan asunnon muodossa.

Tiedän varmuudella, että asunnottomuus on poistettavissa eikä se edes maksaisi maltaita. Suuri ongelma on, että kodittomien kanssa huseeraa liikaa hoitavia työntekijöitä, jotka edellyttävät, että ihmisen on ensin muututtava: "Voi Jorma hyvä, kun minä olen sinulle sitä ja tätä tarjonnut ja kaikkeni yrittänyt, mutta kun sinä et pysty muuttumaan etkä pitämään asuntoa." Mutta kaikki eivät muutu eivätkä edes halua muuttua. 

Kehitimme moniportaisen asumisen mallin, josta kirjaimellisesti ei voinut jäädä asunnottomaksi. Vaan jokaiselle löytyi aina tavoista riippumatta seinät, joiden sisään voi aloittaa kodin rakentamisen. Ehkä yhden parhaista palautteista sain Y-säätiön johtaja Hannu Puttoselta. Tehtyään kierroksen kanssani hän totesi, että tämä on liian täydellinen eikä kukaan halua muuttaa pois. Hannun mielipiteestä löytyi myös syvään luutunut asenne. Jos asut tuetussa asumismuodossa, voit asua siinä vain niin kauan kuin tarvitset tukea. Mitä paremmin asiasi hoidat, sitä lähempänä on lähtö kerrostaloon niiden ihmisten keskelle, jonne et ole koskaan kuulunut. 

Usein ainut tuki mitä tarvittaisiin olisi jotain sellaista mikä poistaa yksinäisyyttä. Monta puuttuvan perheen ominaisuutta löytyykin tuetun asumisen, elämisen ja tekemisen yhteisöistä. Olisi hyväksyttävä tuetut yhteisöt pysyviksi asumismuodoiksi myös päihdeongelmaisille.

Olen saattanut tästä jo jankuttaa aiemmin, mutta kun ikää on yli 70, on pääni täynnä vanhoja bittejä ja muistoja, eikä sinne mahdu enää uusia asioita nuoruuden tapaan. Mistä seuraa, etten muista mitä olen kirjoittanut. Ehkä siis toistan, mutta ainut oikea lähtökohta asunnottomuuden "kovan ytimen" poistamiseen on tehdä asumiseen malleja, joissa ihmisen ei tarvitse muuttua. Tarvitaan sellaisiakin asumisen vaihtoehtoja, jotka eivät sovellu kerrostaloihin. Ne voivat tarkoittaa myös esimerkiksi pieniä mummon mökkejä, sillä mitä tiiviimmin asumme, sitä vähemmän siedämme erilaisuutta.

maanantai 25. tammikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 172

Kun ihminen on työiässä, voi vuorokauden jakaa kolmeen, yhtä suureen palaseen. Kolmasosan nukumme, kolmasosan vietämme vapaa-aikaa ja kolmasosan myymme itseämme. Sitä kutsutaan palkkatyöksi. Jos annamme kolmanneksen elämästämme saadaksemme vain rahaa, voi olla, että jossain vaiheessa se tuntuu huonolta kaupalta. On hyvä, jos tekemisistään voi saada jotain muutakin sisältöä kuin maksuvälineitä. 

Viikonloput ovat oma lukunsa, joilla niilläkin on usein omat rutiininsa. Monella vapaa-ajanviettoon liittyy alkoholin käyttöä enemmän tai vähemmän. Itsekin voi tehdä tutkimuksia esimerkiksi kysymällä lapsilta "kuinka paljon on jees, jos vanhempasi käyttävät alkoholia"? Jos vastaukseksi saa, että "hölmö, ei tietenkään yhtään", pitää se sisällään paljon, kun pysähtyy toviksi tuumaamaan. 

Kerran tutustuin virallisempaankin tutkimuksen suomalaisesta väestöstä. Sen mukaan kymmenesosa aikuisista ei käytä alkoholia lainkaan ja toinen yhtä suuri joukko olisi valmis luopumaan siitä, jos voisi valita päihteettömän asuinympäristön. Kaksikymmentä prosenttia on paljon ja siinä voisi olla onnen eväitä ja markkinarakoakin. 

Vuosikymmenten aikana olin tekemässä monia, päihteettömän asumisen yhteisöjä. Kaikkia niitä kutsuin puolimatkankodeiksi monestakin syystä. Ehkä olin luomassa jotain uuttakin, sillä vuokrasopimuksiin perustuvaa mallia ei Suomessa ollut. Tai en ainakaan löytänyt, vaikka konsultoin ympäri Suomea monet vuodet.

Istuin myös neuvotteluissa Kuntaliiton, Ympäristöministeriön ja Kansaneläkelaitoksen kanssa. Silloin linjasimme, että päihteettömyys ei rajoita vuokralaisen oikeuksia niin, ettei sitä voida laittaa vuokrasopimuksen yhdeksi ehdoksi. Neuvottelu oli hyvin tarpeellinen, sillä Kela oli ottamassa käytäntöä, että "päihteetön vuokrasopimus" lopettaa asumistuen.

Esimerkkinä käytin etupäässä astmaatikoille ja allergikoille tarkoitettua vuokrasopimusta, joka kieltää eläimet. Nykyisin taitaa olla kokonaisia kerrostalojakin, jotka eivät hyväksy karvaisia perheenjäseniä ihmisiä lukuunottamatta. Koiranomistajan on myös vaikeampi saada ylipäätään vuokra-asuntoa. Oma lukunsa ovat savuttomat talot, jotka ovat kieltäneet osin piha- ja täysin parveketupakoinnin.

Helsinkiin emme tehneet yhtään asuinyhteisöä tällä mallilla, sillä pääkaupunkimme halusi ostaa meiltä vain päihteellistä asumispalvelua. Tosin loppujen lopuksi en ollut varma siitäkään. Sillä kerran sosiaalijohtaja Paavo Voutilainen sanoi minulle, että kyllä Sininauhasäätiö voi tehdä "raittiin" yhteisön, jos huolehditte sen asukkaista nyös päihtyneinä.

Niinhän olimme aina tehneet. Vein Paavon mielipiteen jälkeeni tulleelle Vesa Lehtelälle, mutta asia ei edennyt. Ehkä mukanani lähti Sininauhasäätiöstä vastuullinen, luova hulluus. 

sunnuntai 24. tammikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 171

Siirrytään Puolimatkankoti Myrriin. Jo paljon ennen Tuusulaa Vantaa otti Sininauhasäätiöön yhteyttä, koska se halusi päiväkeskuksen ja päihteettömän, tuetun asuinyhteisön Länsi-Vantaalle.

Tartuimme haasteeseen. Selvisi, että alueelta ei kaupungilla ole tarjota sopivaa tonttia. Silti pyysin kartan, johon oli merkitty kaikki kaupungin omistamat tontit ja maa-alueet, sillä minulla oli idea. Emme löytäneet tyhjää tonttia, mutta löysimme tontin, jossa oli kehitysvammaisten yksikkö ja päiväkoti sekä käyttämätöntä rakennusoikeutta.

Kun maankäytöstä vastannut Olavi Honko kuuli ideamme, sytytti hän tapansa mukaan pikkusikarin, nauroi hersyvästi sanoen, että se on niin hullu ja toivoton idea, että laitan itseni likoon kokosydämisesti asian puolesta.

Asia eteni ja taisi käydä niin, että ennen kuin ympäristö innostui tosissaan vastustamaan, Myrri oli saanut lainvoimaisen rakennusluvan. Joka tapauksessa kävin päiväkodissakin useamman kerran selvittämässä tulevaa henkilökunnalle, mutta myös lasten vanhemmille. Yhden puheenvuoron muistan hyvin, kun minulle sanottiin, että rakentamaton ryteikkö päiväkodin vieressä on lasten leikkipaikka, viidakko ja virkistysalue.

Se oli ainut kerta, kun koin jotain asiatonta. Ymmärsin kuitenkin hyvin, että ympäristön asukkailla oli aito huoli asuin- ja elinympäristöstään. Kyseisen kommentin ansiosta keräsin "lasten leikkipaikalta" kassillisen roskia, muita jätteitä, lasinpaloja, ruostuneita raudankappaleita ja jonkun huumeruiskunkin ja vein ne Solkikujan päiväkotiin kysyen: ”Aivanko totta, näidenkö joukossa tai näilläkö lapset leikkivät?”

Yksi äiti totesi, että siitä huolimatta vastustan hanketta loppuun saakka. Mutta ei aikaakaan, kun hän soitti sanoen, että sen jälkeen, kun ilmoitin vastustukseni, en ole saanut nukuttua öisin ja minun on paha olla. Joten Jorma Soini, muutan kantani, katson silmiisi, luotan sinuun ja Sininauhasäätiöön sekä puhun hankkeen puolesta. Äiti vielä lisäsi, että jos ihmisellä on oikeus kulkea vapaana joukossamme, on hänellä oltava myös oikeus olla ja asua siellä missä muutkin. Arvostan tämän mielipiteen korkealle. 

Mutta arvostan muitakin. Heitä oli paljon ja esiin nostan Olavi Hongon lisäksi neljä nimeä kaupungilta. Sosiaalitoimen Hilkka Vihavaisen ja Maritta Pesosen, päihdehuollosta vastanneen Marja-Leena Nousiaisen sekä Tuulia Hokkasen, jonka kanssa sisältö sorvattiin Vantaan toivomalle tolalle. Heidän asiantuntemuksensa ja ennakkoluulottomuutensa olivat ensiarvoisen tärkeitä. Hattua nostan myös asiaa jonkun kerran puineelle kaupungin koneistolle luottamushenkilöineen. Tiedän, etten ollut ainut keneen oltiin yhteydessä hankkeen johdosta. Arvostukseni saavat lisäksi ARA ja RAY, jotka rahoittivat tämänkin hankkeen. 

Ympäristöllä ei ole ollut huomautettavaa Puolimatkankoti Myrrin johdosta, vaan päinvastoin. Olen kuullut sen olevan vieressä oleville yksiköille ja niiden työntekijöille turvatekijä. Vaikeutensa on silti ollut vuosien saatossa meilläkin, jotka ovat oma tarinansa. Asuin esimerkiksi Sininauhasäätiön toisen työntekijän, vaimoni Päivi Strandénin kanssa useamman kuukauden Myrrin parkkipaikalla matkailuautossa koska ei ollut irrottaa muita yötöihin.

Taival ja paikka, missä Myrri on, ei ole ollut aina helppo. On tarvittu resursseja, osaamista, näkemystä, mutta myös jääräpäisyyttä. Sininauhasäätiössä oli ehkä ylipäätään kaikkein tärkeintä olla sanojensa mittainen ja pitää kiinni siitä mitä on sovittu ja luvattu. Jos on sovittu, että asuminen on päihteetöntä, on se myös ollut sitä eikä sinne päin.

En tiedä kuinka tiivistä on yhteistyö kaupungin kanssa nykyään, mutta jos Myrrin asukas oli päihtyneenä vailla yösijaa, hän voi yöpyä Koisorannassa humalansa pois. Näin viihtyisä koti säilyi ikään kuin piikkinä lihassa, joka ei kadonnut juomisen tai päihtymyksen myötä. Kotiin voi aina palata humalan haihduttua.

Yhteisö hoiti itseään ja sen jäseniä. Sama ilmiö toistui kuten Pitkäkadun yhteisössä Jyväskylässäkin. Myös Myrrin asukas sanoi: ”Iltasella kävelin kotini ohi enkä voinut mennä sinne, kun oli pää täynnä makeaa viinaa. Näin kun ne joivat kahvia päiväkeskuksessa, katselivat televisioita ja sauna lämpeni. Silloin päätin, että huomenna olen selvin päin ja menen kotiin."

Humalainen ei tule ajatelleeksi, että Myrrissä asui parikymmentä ihmistä, joilla heilläkin on oikeutensa ja odotuksensa. He luottavat, että yhteisössä ei ole kukaan örveltämässä. Päihteettömään asumisyksikköön pyrkiminen päihtyneenä ei ole yksilön, vaan koko yhteisön asia. Myrri oli työsuhteeni päättyessä Sininauhasäätiön parhaiten hoidettu ja toimivin yksikkö, joka oli eniten Kärkkäisen Sinikan ja Hannun ansiota. 

lauantai 23. tammikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 170

Viivähdetään vielä tovi Tuusulan Mutterimajalla. Synnyinkuntani pyysi Sininauhasäätiöltä esityksen päihteettömästä asuinyhteisöstä. Se tuntui mukavalta luottamuksen osoitukselta, koska olin aiemmin ansioitunut ehkä eniten sosiaalihuollon asiakkaana ja monenlaisen pikku vilpin tekijänä.

Asia junnasi pitkään paikallaan, sillä kunnalla ei ollut juuri kokemusta ympäristön vastustuksista päihdehuollon palveluiden osalta. Joten kun se katsoi löytäneensä sopivan paikan, antoi joku virkahenkilö sen suinpäin paikallislehden uutisoitavaksi, vaikka siitä monin sanankääntein varoitin.

Kunta sai mitä tilasi ja ympäristössä nousi sellainen vastalauseiden myräkkä, mikä halvaannutti koko koneiston pitkäksi aikaa. Pidettiin palaveri, jossa sovimme, että Sininauhasäätiö saa tästä eteenpäin vapaat kädet etsiä paikkaa ja vastata tiedottamisesta. Siihen liittyi mainitsemani Asunnottomien yön tapahtuma ravintola Kaiffarissa. Siellä puolueiden edustajat sopivat koko väen edessä, että "politiikan tekeminen tällä asialla loppuu tähän". Tässä joukossa oli myös myöhemmin pormestariksi valittu Arto Lindberg. 


Eikä aikaakaan, kun tarkoitukseen löytyi erinomainen paikka Amerin entisen tupakkatehtaan takaa. Saimme tontin ja hanke eteni vauhdikkaasti. Rakennusluvastakin jätettiin vain yksi muistutus tai valitus. Sen teki lähistöllä asuva omakotitalon asukas. Joka perusteluissa mainitsi muun muassa, että "tästä ne kulkevat sitten pitkin minun tietäni hakemaan Lidlistä halpaa olutta". Saattoi olla itselläni ensimmäinen kerta, kun niin sanotusti omat koirat purivat, sillä valittaja oli Keravan nuorisovankilan ylivartija.

Mutta se ei ollut edes hidaste. Olinhan saanut vahvan, poliittisenkin valtakirjan viedä hanke satamaan. Tuusula oli erinomainen kumppani ja antoi muun muassa aloitusluvan rakentamiselle kesken olevasta valituksesta huolimatta.

Sininauhasäätiössä pääsin visioimaan oikeastaan kaksi rakennushanketta puhtaalta pöydältä alusta asti. Niin puhtaalta, ettei ollut edes tonttia rakennuksista puhumattakaan. Toinen oli Myrri Vantaalla, jossa tontin koko ja sijainti asettivat puitteet. Sen sijaan Mutterimaja on ilman mitään rajoituksia tehty, todella viihtyisä, ainutlaatuinenkin asuinyhteisö.

Sen toteutusta rahoittivat muun muassa ARA ja RAY. Pääsipä se valmistuttuaan Raha-automaattiyhdistyksen juhlakirjaankin. Sitä selatessani ajattelin ylpeäni, että olen maksanut velkani Tuusulalle. 

perjantai 22. tammikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 169

21.10.2007 pidettiin Tuusulan Mutterimajalla "Kaikkien aikojen juhlat". Juhlimme Sininauhasäätiön 50-vuotista taivalta, joka tuli päivälleen täyteen silloin. Sitten juhlimme tasavallan presidentin myöntämää sosiaalineuvoksen arvoani ja Mutterimaja siunattiin käyttöön. 

Kruununa päivälle astelin Päiviksen kanssa vihille. Vieraina oli ystäviämme ja tuttujamme vuosien varrelta sekä monenlaista laitapuolen kulkijaa kadun kansasta Sauli Niinistöön ja Pekka Haavistoon. 

Sininauhaliiton toiminnanjohtaja, pastori Aarne Kiviniemi vihki meidät ainutlaatuisen kauniissa Mutterimajassa. Eeki Mantereen Tuhansien tähtien hotelli soi, joskaan ei enää Eekin esittämänä, sillä hän oli siirtynyt taivaallisille estradeille.

Kerran Päivis saatteli Eeki Mantereen esittämään, Sininauhasäätiön nimikkokappaleenakin pidetyn biisin Asunnottomien yönä "Sininauhakirkkoon" Hämeentielle. Sinne missä oli ensimmäinen yhteinen kotimme. Sieltä he tulivat Hyrylään, ravintola Kaiffariin, jossa poliitikot löivät kättä päälle Mutterimajan rakentamisesta. Yksi käden paiskaaja oli myöhemmin Sininauhasäätiön toimitusjohtajaksi valitun Satu Taiveahon puoliso Antti Kaikkonen.

Eeki Manteretta, alias Viktor Kalborekia ja Jukka Ahlgrenia, alias Santeri A:ta yhdistää muun muassa Manne TV, joka joutui vaihtamaan nimensä Romano TV:ksi, kun me valkolaiset tiedämme mikä loukkaa mustalaisia ja mikä ei.

Santeri oli joka tapauksessa kutsuttu pirskeisiin, sillä minusta ei ollut tanssijaksi. Joten hän tuurasi minua ja vei Päiviksen pyynnöstäni häävalssin pyörteisiin, jonka Tapsa Rautavaara on aikoinaan esittänyt unohtumattomalla tavalla. Tapsa kuului myös tuttaviini ja hänen kanssaan tuli jokunen tuoppikin kallistettua. Kulkurin valssin esitti Ismo Valkoniemen kokoama bändi, josta muistan alan mies Rennen ja Kellokosken sairaalan pastorin. 

Santun kanssa iskemme yhä tarinaa, kun kohdakkain satutaan. Hän pitää vaimonsa Ellenin kanssa ravintola Päämajaa entisen ortodoksipappilan ja Hyrylän Elannon kellarissa. Sen yläkerran pienen pienessä huoneessa minut on laitettu alkuun yli 70 vuotta sitten.

Santtu käyttää kävellessään keppiä pudottuaan lumitöitä tehdessään katolta. Siitä viisastelen silloin tällöin: "Maailman kirjat ovat sekaisin, kun mustalaiset loukkaavat itsensä töitä tehdessä". Tähän Santeri: "Aivan, ja asuvat kivitaloissa ja sinä Soini matkailuautossa kuten mustalaiset aikoinaan." 

torstai 21. tammikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 168

Meistä tuli seurusteleva pari. Tuntui ihmeelliseltä, kun emme riidelleet koskaan. Ensimmäinen yhteinen kotimme matkailuauton lisäksi oli Hämeentie 62:n toimistohuone. Työntekijöiden työtiloista asuntomme erotti vain verho. Voikin sanoa, että vaikka petipaikka vaihtui kadun varteen, pysyi työmatka edelleen "tuumasta toimeen".

Joskus unien ollessa karkuteillä kuuntelimme ratikoiden kolinaa ja katujen muita yön ääniä ihmisten kulkiessa kohti kotejaan ravintolailtojen jälkeen. Joskus aamulla heräsimme siihen, kun joku varhainen työtoveri tuli töihin verhon toiselle puolelle.

Päiviksella ja minulla oli hyvä elämä. Kaikki oli hyvin pienen harmaan hiireni kanssa, joksi häntä joskus hellyydellä kutsuin. Virallisesti olimme vailla vakinaista asuntoa, sillä kotimme ei ollut tarkoitettu asunnoksi. Osoitteemme oli Sörnäisten postissa "poste restante". 

Kerran mennessämme kysymään postiamme, oli sisällä paljon muitakin asiakkaita. Kun vuoromme tuli, kipitti asiakaspalvelija takahuoneeseen katsomaan olisiko meille mitään. Hän tuli takaisin osaaottava ilme kasvoillaan todeten, että ei ollut mitään. En tiedä mistä sen keksin, mutta kysyin, että eikö ollut edes Kirkko ja kaupunki lehteä? Tämän kuulivat muutkin ja postin työntekijä sanoi, että minäpä käyn vielä uudelleen katsomassa. Ilme oli takaisin tullessa vieläkin surullisempi: "Voi voi, olen pahoillani, ei ollut sitäkään". 

Oikein luissa ja ytimissä koin ja tunsin ympärillämme vuoroaan odottavien ihmisten säälivät ilmeet ja katseet, kun he katsoivat ja mittasivat meitä, köyhää ja asunnotonta pariskuntaa. Silloin ajattelin, että joskus pitää olla vahva kestääkseen ihmisten hyvää tarkoittavan, säälinsekaisen myötätunnon.

Kun olin palkkaamassa Päivistä lähimmäksi työtoverikseni, halusin siihen parisuhteemme vuoksi hallituksen päätöksen. En ollut luonnollisesti käsittelemässä asiaa, joten kokouksen kulku jäi tältä osin pikkulintujen tietotoimiston aina luotettavien uutisten varaan.

Kokoukseen osallistui myös talouspäällikkömme Ismo Valkoniemi, jonka mainitut sirkuttajat kertoivat sanoneen, että vain Soini on riittävän hullu edes ehdottamaan moista työsuhdetta. Päivis valittiin työsuhteeseen ja hän oli Sininauhasäätiön paras työntekijä. Usein tuntui, että mitä hankalampi tilanne oli, sitä paremmin Päivis sen selvitti. 

Kun sitten vuosia myöhemmin Valkoniemestä tuli Samaria rf:n toiminnanjohtaja, oli hänelläkin ennenpitkää  työtovereinaan vaimo ja muitakin läheisiä. Kerran Ismolle sanoin, että tervetuloa hullujen joukkoon. Johon mies, että kuinka niin? Vastasin, että Päivistä palkatessamme olit kuullun mukaan sanonut, että pitää olla hullu, jos ehdottaa työsuhteeseen puolisoaan.

keskiviikko 20. tammikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 167

Elämässäni on ollut tärkeitä ja luotettavia naisia, Liisa Saarnivaara-Soini, Pirjo Kukkola, Marja Rantanen ja Päivi Strandén. Kolme ensimmäistä liittyivät työn osalta Katulähetykseen ja Päivi Sininauhaan.

Olen ollut etuoikeutettu, kun minulla on ollut mahdollisuus tehdä töitä ja elääkin osin heidän kanssaan. En edes yritä laittaa heitä mihinkään järjestykseen. Kaikki ovat olleet minulle paljon enemmän kuin vain työtovereita. Kukin tavallaan. Liisa ja Päivi vaimojani, Pirjon Petri-pojalle olen sylikummi ja Marja on sydänystäväni. Heidän kaltaista toveruutta ja luottamusta en ole kokenut yhdenkään miehen osalta.

Päivin tullessa Sininauhaliittoon hän teki ensin jotain projekti- tai keikkahommia. Päätyö myöhemmin oli Uusi Toivo lehden päätoimittaja. Hän oli paras tuntemani lehdentekijä varsinkin silloin, kun hän kirjoitti tunne mukana. Kukaan ei jäänyt niistä teksteistä kylmäksi. Mainitun lehden luetuin palsta oli "Kanikonttorin kuulumisia". Koko elämäni ajan kanit ovatkin kuuluneet elämääni.

Aikajärjestykset eivät ehkä mene muistinvaraisesti aivan oikein eikä se ole oleellistakaan. Joka tapauksessa, kerran olin Kylpylä Mon Reposissa katsomassa tiloja ostotarkoituksessa. Sinne sain Päiviltä viestin, jonka sisältöä en kerro. Tulkitsin sen niin, että jos siihen vastaan määrätyllä tavalla, se on menoa. Siispä vastasin määrätyllä tavalla ja sillä silmänräpäyksellä rakastuin korviani myöten. Tekstiviestit toisillemme mullistivat elämämme. 

Mieleeni palasi luokkaretkelle ja ensi suudelmaani murkkuikäisenä poliisin tyttären Rita Rosimon kanssa, jota kaikki kutsuivat Piiaksi. Sydämeni oli pakahtua. Usein vuosien varrella ajattelin, että voiko samaa kokea vanhempana tai ylipäätään uudelleen. 

Suudeltuani Päiviä ensi kerran, sain vastauksen, että kyllä voi. Samalla muistin entisen naisten miehen neuvon: "Kun tapaat naisen ja jos se tuntuu ensimmäisenä jalkojen välissä, älä ota siitä vaimoa. Mutta jos se tuntuu sydämessä, on hän sydämesi valittu". Sitä Päivi oli, hän oli sydämeni valinta. Rakastin häntä aivan valtavasti. Joskus kun hän nukkui, katselin salaa levollisia kasvoja. Olin niin onnellinen ja ajattelin, että kauniskin hän on.

Nyt jälkeenpäin kun muistelen kohtaamiani rakkauden eri muotoja ihmisistä eläimiin, olen saanut varmuuden, että kahta samanlaista rakkautta ei ole. Molempia vaimojani olen rakastanut eri tavalla ja koko sydämestäni. Jos Liisan kanssa ajattelin kahta virran vietävänä ollutta ihmistä, jotka takertuivat toisiinsa, samaa oli myös Päiviksen ja minun rakkaudessa. Kaksi eronnutta, ehkä rakkaudessaan pettynyttä ihmistä löysivät toisensa. 



tiistai 19. tammikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 166

Koko elämäni minulla on ollut napanuora viinaan tavalla tai toisella. Ensimmäiset viisitoista vuotta sitä tutuksi elämääni toi isä, joka ei ollut millään mittarilla mitattuna alkoholisti. Hänellä oli kuitenkin hyvin samanlainen tapa viettää lauantai-iltojaan. Viikonloppupullo oli lapsuudenkodissani yhtä varma kuin lauantaisauna.

Tosin niinkin voi ajatella, että jos alkoholi tuottaa jatkuvan ongelman elämän jollekin osa-alueelle, on ongelmia päihteiden kanssa. Isä ei tätä oivaltanut eikä ehkä kärsinytkään, mutta muu perhe joskus senkin edestä. Välillä, kun oli lähdettävä yönselkään, oli äiti ainut turvamme. Ja naapurit minne milloinkin menimme. Mutta silti, heidän haudallaan olen käsittänyt kuinka paljon heitä rakastin ja rakastan iäti. Olen heille ikuisesti kiitollinen, että he tekivät minut. 

Murkkuikäisenä tuli alkoholi minullekin tärkeäksi viikonloppujeni kumppaniksi. En löytänyt ilman sitä paikkaani enkä itseäni, mutta puolikkaan pimeän pullon jälkeen olin balansissa koko ympäröivän maailman kanssa. Näin koin vuosikaudet. En ollut juuri yli 20, kun ensimmäisen kerran jäin kiinni rattijuoppoudesta. Sen jälkeen työsuhteissani tärkeä elementti olikin juomisen mahdollisuus työajalla.

Kolmekymppisenä, yli neljäkymmentä vuotta sitten laitoin korkin kiinni, enkä ole sitä enää avannut. Se on ollut yksi elämäni parhaista ja oikeista valinnoista. Ilman sitä en olisi kirjoittamassa tätä kirjaakaan.

Kaikki raittiit vuodet, puolet elämästäni eläkeikään saakka tein päihdetyötä, koska vain viinasta tiesin työksi asti. Koko taipaleeni onkin kulkenut viinan ympärillä, joka on ollut hyvin tärkeä osa elämääni. On tullut käänneltyä kolikkoa, jossa lukee alkoholi monin päin ja monta kertaa. Se napanuora alkoholiin, jolloin en juo itse, on sopinut elooni parhaiten. 

Elämäni oppikirja on ollut lasinen laulukirja ja oppilaitokset laitapuolen kaduilla. Olen siitä hyvin kiitollinen ja suosittelisin samaa muillekin, jos onnistumisprosentti olisi parempi. Ehkä eniten olen löytänyt itseäni. Samaan en olisi pystynyt ilman juomista. Se kaikki on tehnyt elämästäni rikkaan ja sisimmästäni herkän. Usein itkuun saakka, kun viimein opin itkemään selvinpäin. 

maanantai 18. tammikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 165

Kirjani kielenkorjaaja Tiina Hokkanen-Oja lähetti minulle viestin: "Mistä tulikin mieleeni kysyä näiden kirjoitustesi otsikosta. Miksi se on Väärien valintojen asiantuntija? Miksi se on juuri tuo ja miten päädyit juuri siihen? Olethan sinä valinnut oikeinkin. Siis pientä armoa itsellesi, ystävä hyvä."

Vastasin hänelle: "Kun jätin päihteet ajattelin, että muutokseen ei tarvitse tietää mikä on oikein. Riittää, kun oppii ymmärtämään mitkä ovat itselle vääriä valintoja. Sitä asiantuntijuutta tavoittelen. Maailmassa on tarpeeksi mielestään oikeassa olevia."

Aikuistumiseni muutenkin kuin iältään ilman kemiallisia päänsekoittajia suuntautui oikeampaan suuntaan. En silti halunnut kulkea muiden tekemiä polkuja, vaan omiani. Se toi seuralaiseksi yksinäisyyden. Vähän kuin Tapsa Rautavaaran "Reissumies ja kissa". Yksinäisyys on usein mieluinen matkakaveri, mutta ei aina. Joskus hiljaisuudessani toivon rinnallani kulkevan jonkun, joka ymmärtäisi mutkikkaan sieluni syvimmätkin rotkot ja huiput. Ehkä se on liikaa vaadittu ja jokainen on itsensä kanssa yksin, jos on aikaa, tarvetta ja rohkeutta pysähtyä keskustelemaan sisimpänsä kanssa. 

Rakastan elämää, omaa ja muiden. Ehkä omani on melankolinen ja mollivoittoinen sävyltään, sillä luovun mieluummin ilosta kuin surusta ja tuskasta. Vaikka koirat joskus haukkuivat, karavaanini jatkaa kulkuaan ja ensimmäisistä vankkureista oli ja on yhä paras näköala. Siellä istun käännellen kiihtyvällä vauhdilla tielleni sattuvia kolikoita puolelta toiselle. Usein tai oikeastaan aina löydän myönteistä niistäkin, jotka eivät ole tarkoitettu silmiini tai korviini.

Kun otin ensiaskeleita Sininauhaliiton hallituksessa, toimi sen puheenjohtajana professori Esko Koskenvesa ja hänen jälkeensä kapulan sai käteensä a-klinikan johtaja Juhani Haveri. Kun vetovuoro siirtyi minulle jäsenjärjestöjen yksimielisellä päätöksellä parikin kertaa, sain kuulla, että alaspäin on mennyt Sininauhaliittokin. Ansioituneiden puheenjohtajien jälkeen on nuijaa nykyisin koputtelemassa Soinin Jorma, joka on vain entinen juoppo.

En ole koskaan hävennyt saati katunut menneisyyttäni ja toki korviini on välillä kuulunut sellaistakin, josta olen kiitollinen, ehkä vähän ylpeäkin: "Että kyllä elämässä voi saavuttaa vaikka mitä, kun jaksaa yrittää. Eihän Soinikaan ole käynyt kouluja, vaan kulkenut aikansa enimmäkseen laitapuolen polkuja." On ainutlaatuista, jos olen voinut toimia kannustimena johonkin uuteen. 

Toivon voivani elää loppuun saakka oman elämäni tutkimusmatkailijana. Että osaisin karsia tielleni tulevat väärät vaihtoehdot ja valinnat pois sekä tehdä tilaa jollekin uudelle. Tietoisena, että sekin voi olla aivan yhtä väärä suunta kuin poissulkemani polkukin.


sunnuntai 17. tammikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 164

Reissasin edelleen Keski-Suomen ja Helsingin väliä ehkä viikoittain. Sillä kyllä Kalliomäki oli toinen kotini, vaikkei enää asiaa makuuhuoneeseen ollutkaan. Niinpä siirryin öiksi Markon huoneen parvelle, sillä hän oli paljon muualla ja nousemassa omille siivilleen. Syystä tai toisesta sieltä siirryin kotini oven ulkopuolelle, toimiston parvelle ja viimein en enää juuri käynyt Kalliomäessä.

Yksi ensimmäisiä tehtäviäni Hämeentiellä oli, kun huomasin, että muutaman Samaria rf:n omistaman tukiasunnon asukkaat eivät käyttäneet Karvisen päiväkeskuksen palveluita, eivät saunaa, eivät pyykkitupaa, eivätkä mitään muutakaan. 

Kun tätä heiltä kyselin, menivät otsat synkkiin kurttuihin ja viesti oli, että emme ole sinne tervetulleita. Tätä pyörittelin aikani ja päätin käydä jokaisen vääryyttä kokeneen luona henkilökohtaisesti pyytämässä  Sininauhasäätiön puolesta anteeksi kaikkea, minkä he ovat kokeneet loukkaavaksi.

Karvisen saunassa ja kylpyhuoneessa parannettiin nämäkin haavat lopullisesti ja paljon muuta. Samaan kylpypaikkaan ja mukanani usein kulkevaan pesuharjaan liittyy myös yksi tarina maailman muuttumisesta. Kun kerran olin menossa löylyhuoneeseen, huomasin pukuhuoneen koukussa roikkuneen harjani ottaneen jalat allaan. Se sai tunteeni kuohumaan, sillä en voinut sietää, jos Helsingin kotini seinän takana liikkuu varkaita, joille kelpaa mikä vaan ja mistä vaan.

Jäi pesut sillä kertaa väliin ja siirryin penkomaan nauhoittavan kameravalvonnan materiaalia. Ja kas, ennen pitkää sieltä löytyi talon asukas Raipe, joka käveli kotiaan kohti pesuvälineeni kylpytakkinsa taskussa. Lompsuttelin miehen oven taakse pää punaisena: "Miksi nyysit harjani?" Tähän syyllinen viattoman näköisenä: "Sorry Jormas, en tiennyt kenen se oli."

Tästä puhuttiin myöhemmin talon kokouksessakin. Ajasta vuonna yks ja kaks, milloin mökin ovea vasten laitettiin luuta merkiksi, jos ketään ei ollut kotona. Nyt näköjään maailma makaa Topi Katissakin niin, että perusteltu syy varkauteen on, kun ei tiedä kenen tavara on.

Koska omaankin elämääni on mahtunut pitkä siivu, jolloin myös itselleni kelpasi muiden omaisuus, ei minusta ollut Raipen tai kenenkään muunkaan rosvon tuomitsijaksi. Se ei silti estänyt puhumasta toisten ihmisten kunnioittamisesta, johon olisi hyvä kuulua myös heidän omaisuutensa. Sillä hyvä omatunto on paras päänalunen. 

lauantai 16. tammikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 163

Vaikka Sininauhasäätiö kasvoikin, ymmärsin, että Raha-automaattiyhdistyksen meille asettamat toivomukset ja tavoitteet eivät täyty ja vaarana oli, että minunkin palkkaukseni mahdollistanut rahoitus ei näillä eväillä jatku. Piti hyväksyä epäonnistuminen tai laitettava vauhtia tavalla tai toisella. Siihen en löytänyt keinoja asumalla Keski-Suomessa. 

Oli jälleen aika tehdä valintoja. Turvatakseni leipäni sekä toteuttaakseni sitä minkä koin kutsumuksekseni ja olevan oikein, pyysin Katulähetykseltä lisää palkatonta työlomaa. Sen myös sain. Muistan lähtöni oikein tai en, valitsin joka tapauksessa Sininauhasäätiön, vaikka tiesin sen tarkoittavan muuttoa Helsinkiin. Kun vielä Esa Toivari laittoi viestin, että tervetuloa vaan, katsotaan sinulle yhdessä työpiste Hämeentieltä, tunsin tehneeni sydämen ääntä kuunnellen valintani. 

Mukana oli pieni kangaskassillinen tavaraa, vaihtovaatteet, sauna- ja hammasharja sekä Nokian Communicator eikä juurikaan muuta. Hankin Karvisen päiväkeskuksen yhteydessä olevaan, pieneen huoneeseeni parvisängyn, jonka alla ja vieressä oli työpisteeni. Kuljin kirjaimellisesti usein yötä päivää "tuumasta toimeen", niin lyhyt oli työmatkani ja niin paljon oli työtä.

Olin onnellinen omalla laillani, vaikka sitä varjosti syyllisyys avioerostani. Avioliittoni loppuaikoina olin hyvin heikoilla, enkä osaa edes arvella mitä olisin tehnyt, jos minulla ei olisi ollut Sininauhasäätiön tarjoamaa mahdollisuutta uuteen elämään. Kirjaimellisesti, sillä niin tärkeää minulle repaleisen itsetuntoni kanssa oli työ ja ylipäätään jossain onnistuminen särkyneen avioliittoni jälkeen ja raunioilla.

Olin jälleen aloittamassa elämääni uudelleen aivan alusta, Jossain mutkassa siihen ilmestyi Päivi, minulle Päivis. En muista miksi lähettelimme sähköposti- tai tekstiviestejä, mutta olin tuntenut Päiviksen jo vuosia aiemmin. Saattoipa hän toimittajana ollessaan tehdä jonkun jutun työstäni sanomalehteenkin.

Ensimmäisen kerran kiinnitin häneen tarkemmin huomiota, kun kasasimme Jyväskylän maalaiskunnan Vihreiden kunnallisvaaliehdokkaiden listaa. Hän pyysi kokoontumisessa puheenvuoron ja sanoi, ettei lähde koko listalle, jos ei saa käräjäoikeuden lautamiehen, maallikkotuomarin paikkaa. Silloin ajattelin, että jopa on naisessa ytyä, kun vaatii itselleen luottamuspaikkaa ennen kuin vaalejakaan on käyty. Hän sai paikkansa ja viihtyikin siinä niin kauan, että saisi halutessaan herastuomarin arvon. 

perjantai 15. tammikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 162

Ensin oli Sininauha Oy, josta tuli Sininauhaliitto. Sitten oli Raittiuskotisäätiö, josta tuli Sininauhasäätiö. Kasvun tielle päästyään Sininauhaliiton tehtävä oli myöhemmin palvella lähes satapäistä jäsenjärjestöjoukkoaan ja Sininauhasäätiön tehtävä oli vastaavasti koko ajan palvella päihdehuollon asiakkaita.

Sininauhasäätiö oli ehdotukseni Raittiuskotisäätiön hallitukselle uudeksi nimeksi. Sen kerroin edellisiltana liiton toiminnanjohtaja Jorma Niemelälle, joka katsoi otsa kurtussa. Ja kysyi, että et sitten yhtään aikaisemmin voinut kertoa. Johon minä, että en, koska asia valmistui korvieni välissä vasta nyt. Silloin tällöin joku totesi, että nimet ja järjestöt sekoittuvat toisiinsa. Sanoin, että niin on tarkoituskin sopivalla tavalla, sillä samaa konsernia ollaan. Kunnes jälkeeni myöhemmin tuli valtaa käyttämään liian isossa määrin liitosta myös säätiöön Aarno Kiviniemi. Joka puheenjohtaja Raimo Leppälän tuella ja hallituksen päätöksillä oli viedä koko säätiön omaisuuksineen jonnekin maailman ääriin.

Nuorisosäätiön surullinen tarina myöhemmin on oiva esimerkki siitä mitä pahimmillaan olisi voinut tapahtua. Niin pitkälle Sininauhasuunnitelma eteni, että uudet säännöt oli hyväksytty Patentti- ja rekisterihallituksessa. Niiden mukaan Sininauhaliitto ei olisi enää nimennyt ainuttakaan säätiön hallituksen jäsentäkään. Sininauhasäätiö oli kuitenkin luotu Sininauhaliiton työrukkaseksi, kuten yhtiöt SiniVida Oy ja myöhemmin uudelleen henkiin herätetty Sininauha Oy.

Kun itse hyppäsin Sininauhasäätiön ja -liiton puheenjohtajan saappaista toimitusjohtajaksi, oli säätiöllä kaksi työntekijää, Esa Toivari ja hänen vaimonsa Outi Åhman-Toivari. Itse yritin hoitaa työtäni Keski-Suomesta parhaani mukaan.

Hankittiin verkkaiseen tahtiin Raha-automaattiyhdistyksen avustusten turvin pieniä, kohtuuhintaisia asunto-osakkeita pitkin Helsinkiä ja valittiin asukkaiksi alan miehiä ja naisia. Joiden arvelimme olevan tavoiltaan sellaisia, että he tuen avulla istuvat kerrostalojen muun väen joukkoon. Kodit saivat yhteisen nimen, Jatko Katit.

Raha-automaattiyhdistys oli verraton kolmannen sektorin tukijalka. Sen investointiavustukset meille mahdollistivat kotien hankkimisen ja rakentamisen niitä tarvitseville. Vastaavasti projektirahoitus mahdollisti monenlaisten työkalujen kehittämisen valmiiksi tuotteiksi. Joita sitten varsin hyvällä menestyksellä myimme kunnille ja osallistuimme myöhemmin sisältöpalveluiden kilpailutuksiin. 

torstai 14. tammikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 161

Joskus ei olisi niin väliä olla ajan hermolla eikä uskoa sattumiinkaan. Eilen mainitsin nimittäin kirjoittaessani Sininauhasäätiön ison asuinyhteisön, Ruusulankadun, jolla oli Topi Katin ja Karvisen tapaan kissanimikin, Kujan Katti.

Se on isona yhteisönä ollut kielteisesti julkisuudessa monesti ja eilinen toi siihen jatkoa. Liki sadan kodin kokonaisuudessa oli todettu lähes 40 koronatartuntaa, joista viisi henkilökunnalla. Se on paljon. Toisin kuin senioriyksiköt, Kujan Katin väki liikkuu paljon pitkin kaupunkia ja on tekemisissä monin tavoin muutenkin ympäristön kanssa.

Aikoinaan olimme hankkimassa Pitäjänmäeltä Kalevala Korun entisiä tuotantotiloja tehdäksemme sinnekin koteja niille, joille täysin itsenäisen asuminen ei ota onnistuakseen. Hanke poiki etupäässä ympäristön yrittäjiltä valituksen, jota käsiteltiin oikeudessa saakka. Se hylkäsi valitusperusteista ison osan ja palautti päihdeongelmaisille ihmisarvon, mutta vei kodit. Oikeus nimittäin päätti, että kaikki ihmiset on asutettava asuinalueille eikä teollisuuden käyttöön tehtyihin rakennuksiin.

Kun ihmisiä asutetaan tiiviisti, se lisää asunnottomuutta. Kuulemme hyvin harvoin haja-asutusalueiden asunnottomuudesta, sillä siellä on tilaa ja ehkä toisella tavalla ymmärrystäkin omituisemmillekin tavoille ja ihmisille. Jos pellon laidalla olevan laitapuolen kulkijan torpasta ei ole näkynyt valoa pariin päivään, menee joku kylältä katsomaan onko kaikki kunnossa. Vastaavasti taajaman kerrostalossa saattaa joku maata kodissaan kuukausitolkulla hengettömänä.

Ihminen on metka pakkaus. Tehdessämme Ruusulankatua jotkut vastustivat sitä kaikin tavoin. Tein valittajille julkisen tarjouksenkin pariin kertaan. Lupasin, että jokainen asuintalo, joka ottaa asukkaaksi Ruusulankadulle pyrkivän tai pyrkiviä, vähentää samalla määrällä Kujan Katin kokoa. En saanut yhtään tarjousta.

On helppo käsittää, että jos meillä ei ole kotia tai edes paikkaa minne pään kallistaa, se lisää monia ongelmia ja yleistä turvattomuutta. Emme silti halua heitä naapureiksemme emmekä edes lähistölle. Kysyessäni vastustajilta, kun ette halua ainuttakaan juoppoa taloonne, mutta oikeus päätti, että heidät on silti asutettava sinne minne muutkin ja nyt lisäksi vastustatte heidän omaakin asuinyhteisöä, niin mitä neuvoisitte?

Kun jatkan, että yhteiskunnassamme oikeuslaitos päättää kenellä on porttikielto vapaaseen yhteiskuntaan ja kuka kuuluu vankilaan tai muuhun suljettuun laitokseen, sain asunnottomien oikeuksia puolustaessani jopa tappotuomioita. 

keskiviikko 13. tammikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 160

Kuten Sininauhasäätiön siistitystä versioista voi päätellä, Hjellmanin testamenttilahjoitusvaroilla hankittu Topi-Katti ja Karvinen, Asunto Oy Kinaporinpiha myytiin vuonna 2014. Samassa Sininauhat myivät myös kirkkonsa. Siitä minulla ei ole mitään käsitystä miten elää ja ketä hyödyttää Olgan testamenttilahjoitus tänään.

Työrupeamani jälkeen toimitusjohtajia oli Sininauhasäätiössä lyhyen ajan sisällä puolen tusinaa. Joista osa hoiti hommansa kunniakkaasti ja osa ei. Samoin oli pestien päättymisten laita. 

Sekä Katulähetyksessä että Sininauhoissakin on ollut välillä vimma myydä kaikkea omaisuutta, joka on mennyt kaupaksi ja jolle johto ei ole löytänyt järkevää käyttöä. Oma sijansa on huonolla taloudenpidolla ja uskomus, että riittävä viisaus istuu omassa päässä. Se on tuttua monelle. Murkkuikäisenä ja vanhempanakin uskoin itsekin tietäväni kaiken tarvittavan minkä tahansa tehtävän hoitoon.

Sininauhasäätiö hankki ja teki aikanani paljon asuntoja asunnottomille. Suurimmat yhteisöt, Ruusulankatu 10 ja Mäkelänkatu 50 ovat molemmat tehty y-tonteille. Se tarkottaa, että asuntoja ei voi myydä normaaleiksi osakehuoneistoksi. Aikani harmittelin, että kaavamuutostyö jäi kesken, sillä normaaleina asuntotontteina ja -kiinteistöinä ne olisivat paljon arvokkaampia. Toki nytkin ne ovat varovasti arvioiden varmasti 20 miljoonan euron molemmin puolin. Kun seurasin Kinaporinpihan myyntiä, olen sen jälkeen ollut hyvilläni, että kaavamuutokset jäivät tekemättä. Ehkä se pelasti 200 asunnottomien kotia myynniltä.

Sininauha Oy, Sininauhasäätiö ja Sininauhaliitto lunastivat sydämessäni ikuiset paikat ja niistä tuli kovin rakkaita. Ajan kanssa olen ymmärtänyt kuinka iso ja merkityksellinen asia on ollut, että olen voinut elää työtä ja vapaata, elämääni ylipäätään tunne mukana ja monesti ensimmäisenä.

Olen itkenyt yksin ja olen itkenyt toisen vaimoni Päivin, alias Päiviksen kanssa jouluisin Olga Hjellmanin haudalla sekä maannut Meilahden sydänvalvomossa elämänlanka vai hiuksenhienon matkan päässä katkeamisesta. Olen myös nauranut sekä surrut asiakkaiden kanssa, joista jotkut ovat yhä etäisiä ystäviäni.

tiistai 12. tammikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 159

Kun sain vuoden palkattoman työloman Katulähetyksestä ja tulin valituksi Sininauhasäätiön toimitusjohtajaksi, siirtyi tekemiseni painopiste yhä enemmän Helsinkiin. Asuin silti Keski-Suomessa ja tein kaiken mahdollisen etätyönä.

En ollut Sininauhasäätiön ensimmäinen operatiivinen johtaja, vaan sitä oli toiminnanjohtaja Esa Toivari. Minua palkatessaan kysyi hallitus olisitko toiminnan- vai toimitusjohtaja? Vastasin, että yleisesti ottaen kolmannen sektorin toiminnanjohtajan erottamiseen pitää olla erityinen syy, kun taas toimitusjohtaja saattaa saada lähtöpassit pelkästään luottamuspulan vuoksi. Sen jälkeen hallituksen oli helppo päättää, että olen toimitusjohtaja.

Jo aiemmin olin toiminut  Sininauhojen hallituksissa aktiivisesti. Sininauhaliitto oli saanut Olga Hjellmanin merkittävän testamenttilahjoituksen, jossa oli kiinteää omaisuutta, rahaa ja osakkeita. Niiden tuotolla osaltaan esimerkiksi perustettiin sekä ylläpidettiin Helsingin Diakonissalaitoksen Kyläkirkon päivätupaa, Pitskua Pitäjänmäellä.

Vaikka hallituksella oli ammattimainen sijoitusneuvoja apunaan, nielaisi kurssien lasku ison palasen lahjoituksesta. Tästä kaikesta olin päättämässä ja häpesinkin itseäni, sillä en pitänyt väärien valintojen seurauksista, joita en kyennyt korjaamaan.

En halunnut olla yksi heistä, jotka hävittivät Olga Hjellmanin meille uskoman omaisuuden helsinkiläisten asunnottomien elinolosuhteiden parantamiseksi. Ehdotin, että vaihdetaan rahaksi loputkin ja ostetaan asuntoja Helsingistä, jos Raha-automaattiyhdistys avustaa hankintoja 70 %. Näin saimme "palautettua" lahjoitetun omaisuuden arvon ja tuoton lisäksi koko lahjoitus palveli nyt asunnottomia.

Mutta niin tälle, kuin monelle muullekin tapahtumalle on olemassa siistittykin versio. Sen poimin Sininauhasäätiön sivuilta: "Testamenttilahjoitus vaikutti merkittävällä tavalla Sininauhasäätiön toimintaan. Sininauhasäätiön historiassa yhdellä yksittäisellä testamenttilahjoituksella on ollut merkittävä rooli. Olga Hjellman teki Sininauhaliitolle vuonna 1978 testamenttilahjoituksen, jonka avulla hankittiin Sininauhasäätiön ensimmäisen asumispalveluyksikön Topi-Katin asunnot Hämeentieltä Helsingistä yhdessä Sininauhaliiton ja Samaria ry:n kanssa. Topi-Katissa oli noin 50 asuntoa ja kirkkosali sen asukkaille. Tämä yksikkö toimi vuoteen 2014 asti. Topi-Katin hankkimista rahoitti merkittävällä tavalla myös Raha-automaattiyhdistys.

Tarina kertoo, että testamenttilahjoituksen tehneelle Olgalle oli Sininauhaliiton toiminta tuttua, sillä hänen ystävänsä oli Sininauhaliiton hallituksessa ja Olgalla oli alkoholisoitunut läheinen, joka oli myös asunnottomuutta kokenut. 

Sininauhasäätiön toiminnan historiassa tämä oli merkittävä vaihe, jonka jälkeen toiminta laajeni uusien asumispalveluyksiköiden ja toimintojen myötä. Testamenttilahjoituksena saatujen Topi-Katin asuntojen vuokratuotoilla pystyttiin maksamaan omarahoitusosuuksia uusien asuntojen hankkimisessa, jota tuki Raha-automaattiyhdistys investointiavustusten muodossa.

Olga Hjellmanin testamenttilahjoitus oli merkittävä, jotta asunnottomille ihmisille pystyttiin tarjoamaan koteja ja uusia mahdollisuuksia. Tänä päivänä Sininauhasäätiö-konsernilla on käytössään jo noin 600 asuntoa, jotka ovat kaikki asunnottomuutta kokeneiden ihmisten koteina. Lisäksi Sininauhasäätiöllä on päiväkeskuksia sekä monta muuta toimintamuotoa, jolla kohdataan ja tuetaan asunnottomuutta kokeneita ihmisiä."

maanantai 11. tammikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 158

Jyväskylästä löytyi monenlaista auttajaa ja ammattilaista. Erityisesti on mainittava poliisi, joka ylipäätään tuki kaikkea toimintaa, joka vähensi heidän työtään. Mutta löytyi myös niitä, joille oli tärkeää kerätä sulkia omaan hattuun. Mieleen on jäänyt yhden kolmannen sektorin toimijan puuskahdus: "Ensin Katulähetys vei juopot ja asunnottomat ja nyt se vie nuoretkin." Mutta meillä oli selvä linja ja teimme työtä sen eteen, ettei yksikään nuori tarvitsisi koskaan aikuisille tarkoitettuja palveluitamme.

Raha-automaattiyhdistys rahoitti ison osan nuorisotalon ostosta ja myös toiminnasta. Sitä kummastutti, kun halusimme Walkers-kahvilaamme flippereitä ja levyautomaatin. Vastaukseni päätyi kyseisen rahoittajan lehteenkin: "Näissä talkoissa ei hurskastelu auta. Jos kelpaa rahat, on kelvattava rahantekovälineetkin." Nuorille sanoin, että pelatkaa ja soittakaa musiikkia, jotta Ray:llä on rahaa maksaa Hakkiksen liksa. Itsekin laitoin joka kerta jonkun kappaleen soimaan.

Alkuvaiheessa elokuvateatteriketju tuki toimintaa hienolla tavalla, kuten mutkien kautta Elokuvasäätiökin. Finnkino antoi suurimman salinsa korvauksetta käyttöömme, jotta voisimme näyttää ilmaisnäytöksenä elokuvan Päättymätön tarina. Ainut löytämäni teatteriin sopiva nauhatallenne löytyi Elokuvasäätiön arkistosta. Siellä sen päällä istui sukunimeltäänkin tehtävään hyvin sopinut arkistonhoitaja Muinonen. Joka sanoi istuvansa filmien päällä kuin tatti eläkeikään saakka ja ne eivät lähde talosta ulos kuin ministerin päätöksellä.

Asia selvä, sanoin hänelle ja lopetin puhelun. Joskus sattuma korjaa satoa ajattelin, sillä olin aiemmin ostanut alkuperäisellä kattoluukulla varustetun Wartburg henkilöauton. Sen edellinen omistaja oli Claes Andersson, joka toimi kulttuuriministerinä. Soitin hänen avustajalleen ja puhuin Warresta mainiten, että haluaisin kuulla Clasulta sen historiasta. Ennen pitkää ministeri soitti ja käytiin punaisen, itäsaksalaisen auton historia läpi. 

Sen jälkeen pääsin varsinaiseen asiaan ja kerroin nuorisotyöstä ja arkistonhoitajan linjauksesta. Eikä aikaakaan, kun Muinonen soitti. Sanoi kulttuuriministerin ottaneen yhteyttä, että mihin osoitteeseen hän lähettää elokuvanauhat. Elokuviin oli kutsuttu kaikki nuoret. Sekä luottamushenkilöt ja asian kanssa tekemisissä olleet viranhaltijat, jotka muutamaa lukuunottamatta loistivat poissaolollaan.

Nuoret olivat minulta monesti kysyneet mistä olin poiminut nuorisotyön nimen. Pidän piiloviestinnästä sopivina annoksina ja lupasin kertoa nimen synnyn historian elokuvaesityksen alussa: "Jos haluat omasta elämästäsi päättymättömän tarinan, on sinun löydettävä polku ikuisuuteen." Olimmehan kristillisellä arvopohjalla toimiva yhdistys.

Mukava muisto on Hakkiksen ja nuorisotaloon sännänneen, tuohtuneen vanhemman keskustelu. Joka halusi nähdä paikan missä jälkikasvu viettää aikaansa, kun ei ole mennyt kouluun. Tähän Jarmo: "No, ei ainakaan täällä, sillä yksikään lapsi tai nuori ei voi olla nuorisotalolla koulupäivänsä aikana. Tarvittaessa viemme kouluun, mutta aivan tunnille saakka emme mene viittaamaan." Tästä vanhemmasta tuli myöhemmin loistava vastuunkantaja nuorten taustajoukkoihin. 

Nyt jätän nuoret ainakin toviksi rauhaan. Surukseni niin teki myöhemmin Katulähetyskin ja lopetti koko nuorisotyön. Ehkä ilmassa oli soiniallergian lisäksi myös hakkisallergiaa. Päättymätön tarina elää kuitenkin, tällä hetkellä ehkä Hakkisen pöytälaatikossa kommandiittiyhtiönä. 

sunnuntai 10. tammikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 157

Kuten kerroin, luen kirjoittaessani Barak Obaman yli tuhatsivuista kirjaa "Luvattu maa", josta poimin yli 80-vuotiaan saarnamiehen. Hän sanoi tulevan presidentin vaalitilaisuudessa, että lääkäri oli todennut kolestroliarvot vähän kohonneiksi. Ja jatkoi, että ei ole huolta, sillä on olemassa hyvää ja huonoa kolestrolia. Papille oli lääkäri lisännyt, että sinulla se näyttää olevan hyvää. Vähän samantapaisesti kertoi saarnamies puhuessaan olevan Obamankin laita. Että hulluuttakin on hyvää ja huonoa. Barakilla se on hyvää.

Työmmekin oli usein loistava esimerkki hyvästä hulluudesta. Sekä kyvystä ja nöyryydestä pienentyä tai suurentua tarpeen mukaan. Oli osattava ammentaa muilta. Varsinkin nuorisotyössä josta emme tienneet mitään.

Pääelämäni oli perheessäni sekä Katulähetyksessä ja sivuelämät Vihreissä sekä Sininauhassa, joten reissasin säännöllisesti Helsinkiin kokouksiin ja neuvotteluihin. Istuin usein tapaamisten jälkeen Rautatieasemalla ja Asematunnelissa ja juttelin nuorten kanssa. Kyselin ketkä tekevät teidän kanssa juttuja oikein. Ylivoimaisesti eniten sain vastauksia, että vain Aseman lapset ja Walkers, samaa kokonaisuutta molemmat.

Taisi olla ainut kerta, jossa Hakkis etsi jarrupoljinta tai muuten kurtisti otsaansa ideoilleni. Hän taisi pelätä, että jos Päättymättömään tarinaan tulee Walkers-nuorisokahvila, se vie itsenäisyyden. Mutta kun Olavi "Olkku" Sydänmaanlakka ja Jarmo "Hakkis" Hakkarainen tapasivat, se oli ensi silmäyksestä lähtien menoa. Eikä itsenäisyydestäkään taisteltu kuin kirahvin vuoksi.

Nuorisotalo Päättymätön tarina oli aina auki yhtä soittoa kuusi vuorokautta. Seitsemännen päivän se lepäsi ja väki huolsi toisiaan. Talon toiminnasta vastasi Hakkis vuorotta ja nuoret kolmessa vuorossa. Hyvin tärkeässä osassa talon kehittymiselle oli ensimmäinen työllistetty, nimeltään Saaga. Kun hän tuli työvoimatoimiston lähete kädessään epäuskoisen näköisenä, niin työhönottaja Hakkis katsoi, "että tuo nainen on varma, että se pääsee ja se on riittävä peruste palkkaamiselle". 

Vakavasti sairas Saaga teki luomuksen, kirahvin, joka erehdyttävästi muistutti afrikkalaista tinga-tinga taidesuuntausta. Kirahvi oli Saagan maailmassa hänen elämänsä suojelija.

Tuo taideteos koristi vuosia kahvilan seinää ja sillä oli suuri merkitys paikan tunnuksena. Kirahvi aiheutti myös sen, että Walkers-merkissä, nimenomaan paikkakuntaa kuvastavassa osassa sai näkyä myös tunne. Tämän vuoksi piti tehdä monta Kivikylän tai Jyväskylän reissua. Sillä aina, kun pääsimme Olkun kanssa sopimukseen, se muuttui toiminnanjohtaja Hannu Penttisen huoneessa. 

Viimein Walkers-nuorisokahvilaketjun pääkallopaikalla tunne voitti järjen. Ja Jyväskylässä kirahvin pää keikkui kaupunkisiluetissa kirkontornia ja pilvenpiirtäjääkin korkeammalla. Asiasta herkistynyt Aseman lapset lahjoitti rauhanpiipun eleenä kirahvinaulakonkin uuteen nuorisokahvilaamme. 

lauantai 9. tammikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 156

Kun laitoin pisteen eilisen kirjoitusannokseni päätteeksi, olin ajatellut jättää Katulähetyksen tällä erää enemmän taakseni. Mutta kun yöllä Nukkumatti vei töppösensä ja keräsi unihiekan silmistäni muille tarvitsijoille, tulivat tilalle muistot, jotka pyörivät mielessäni aamuyön tunteina.

En lähdekään vielä, vaan kirjoitan aikanani aloittamastamme nuorisotyöstä, johon lisäinnoituksen antoi yöllä lukemani, 25 vuotta sitten Mauri Mujusen kirjoittama artikkeli Citari-lehdessä.

Jos en nostaisi työtä nuorten kanssa esiin, jäisi tekemisistäni aivan liian yksipuolinen käsitys. Nimittäin, kun yhdistys tekee työtä yli 50 vuotta miesten parissa, niin siinä ajassa saattaa tulla ukkoutuminen mieleen. Varsinkin, jos samat naamat ovat työn kohteena päivästä toiseen ja yhteistä on molemminpuolinen vanheneminen.

Katulähetyskuvioissamme ei juuri nuoria liikkunut, vaan työ oli aloitettava kirjaimellisesti nollasta. Eikä ollut muuta osaamistakaan kuin itse kunkin nuoruudessa tekemät virheet ja virheettömyydet. Oma mausteensa oli, kun uusi, tavoittelemani asiakaspiiri ei suinkaan tyytynyt ainoastaan perinteiseen viinaan, vaan tinttasi itsensä sekaisin millä aineella tahansa.

Tähän kipeään kuvioon astui yhdistyksemme nuorisoprojekti Päättymätön tarina ihmeellisine kirahveineen. Koko idean ydin oli, että halusin tehdä koko jutun toisin kuin muut.

Kun haimme työntekijää, oli hakijoiden joukossa toinen toistaan ansioituneempia tekijöitä. En halunnut ketään heistä, sillä he olisivat tehneet kuten muutkin. Halusin henkilön vailla muodollisia pätevyyksiä, jolla on vankka omakohtainen, mielellään rosoinen kokemus elämästä lapsineen. Ja ennen kaikkea sydämenpalo kulkea rinnalla ja auttaa nuoria navigoimaan elämänsä kohti aikuisuutta.

Nuorisotyötä luotsaamaan valittiin Jarmo "Hakkis" Hakkarainen. Joka tätä kirjoittaessa jatkaa ansiokasta uraansa Laukaassa, Väentupa ry:n toiminnanjohtajana. Hänen sitoutuminen työhön ja nuoriin oli, jos ei esimerkillinen, niin ainutlaatuinen ainakin. Jarmo oli nuorisotalolla, voi sanoa aina. Mikään mahti ei saanut häntä pois nuorten keskuudesta. Hän ei pitänyt edes lomiaan, vaan nuoret olivat hänelle kaikki kaikessa.

Mies joutui hallituksen puhutteluunkin, kun omat evääni eivät riittäneet työn ja ja vapaa-ajan rajaamiseen. Kun hallitus pakotti hänet pitämään kesälomansa, se antoi porttikiellon kesäloman ajaksi Päättymättömään tarinaan. Mutta eivät pitäneet hallituksenkaan kynnet. Vaan kokouksesta poislähtiessään Hakkis kääntyi ovella ja sanoi legendaariset sanat: "Mutta vapaaehtoistyötä kadulla ette voi estää." Hieno mies ja ystäväni maailman tappiin saakka sekä lapsenlapseni toinen isoisä. 

perjantai 8. tammikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 155

Vaikka kirjani pomppii ajassa sinne tänne, on sillä alkunsa ja loppunsa. Jos olisin tehnyt taipaleeltani pitkin matkaa muistiinpanoja, olisi se auttanut johdonmukaisempaan kokonaisuuteen. Enkä en silloin toistelisi itseäni niin paljon tai kertoisi samaa tarinaakaan uudelleen ja uudelleen hieman eri sanankääntein. Kaiken kuitenkin kirjoitan, kuten kirjoitushetkellä muistan ja koen.

Ajomatka Sininauhan ja Raha-automaattiyhdistyksen tapaamisesta kotiini Kalliomäkeen oli täynnä sekavia tunteita. Ahdistusta, iloa, tuskaa, pettymystä ja riemua uuden, raollaan olevan oven ilmestymisestä elämääni. Avioliittoni oli kulkemassa vääjäämättömästi kohti loppuaan ja niin oli myös kutsumustyöni Katulähetyksessä.

Kun puhuin niille ketkä kuuntelivat ajatuksiani siirtymisestä Sininauhaätiöön, he kokivat, "että jaa, vai Helsinkiin suurempiin ympyröihin". Kukaan ei käsittänyt asian olevan aivan päinvastoin. Olin aloittamassa taas alusta siitä mistä aloitin Katulähetyksessäkin. Olin antanut Jyväskylässä päihdetyöhön kaiken, paljon uutta luomista sisältäneen mitä itsestäni löysin. Tiesin, että voisin siirtyä hieman leppoistamaan ja huolehtimaan syntyneen ja olemassa olevan säilyttämistä. Mutta minusta ei ollut siihen, vaan halusin yhä luoda uutta. Silloinkin kyselin itseltäni milloin ihminen on liian vanha aloittamaan alusta? Ja vastasin, etten tiedä, muttei ainakaan vielä. 

Jälkeenpäin ajatellen ehkä lapsuuteni ja nuoruuteni rauhaton sielu oli jalostunut yhteiskuntakelpoiseksi ja hyödylliseksi pääomaksi. Halusin myös maksaa velkaani yhteiskunnalle, joka oli antanut minulle niin paljon ja jota vastaan olin rikkonut niin paljon. Halusin tasata puntit. 

Pyysin vuoden palkatonta työlomaa, joten aivan ilman selustan turvaa en halunnut hypätä tuntemattomaan. Olin osaltani saanut kouluja käymättömänä hyvää aikaan enkä aikonut menettää tätä ilman tulevaisuuden turvaa. 

Katulähetys myönsi anomani ja olin valmis pakkaamaan reppuni ainakin vuodeksi. Kun tuli tietoon, että olen jäämässä pois, useampikin työntekijä kysyi: "Olisiko mahdollisuuksia, jos hakisin pestiin?" Kaikille vastasin samalla tavalla: "Hallitus tekee valinnan, ottaa kaikki hakijat tasavertaisesti huomioon enkä osallistu edes mielipiteelläni tähän."

Vaan toisin kävi. Kun tuli valinnan aika, hallitus otti pöytälaatikosta Sakari Pihlajan ja valitsi hänet määräaikaiseksi toiminnanjohtajaksi. Tuntui äärinmäisen epäoikeudenmukaiselta, kun oma ja ainut esimieheni päätti vetää minut henkilökunnan silmissä loppumetreillä kölin alta. Ei siksi, että se teki valinnan, vaan miten se teki sen. Vetämällä muutkin hakijat kanssani saman kölin alta jättämällä täysin huomiotta tehtävästä kiinnostuneet Katulähetyksen monivuotiset työntekijät.

Ehkä ainoan kerran uhmasin esimiestäni. Vapaiden suuntien kristityt ja luterilaiset ovat yhtä pataa ja hymyilevät toisilleen niin kauan kunnes tulee totisempi, erimielisyyden paikka. En hyväksynyt valintatapaa. Sain taakseni luterilaiset hallituksen jäsenet, joita oli yksi enemmän kuin muita. Kun hallitus havaitsi miten on käymässä, se veti tekemänsä päätöksen takaisin ja laittoi työpaikan julkiseen hakuun. Työntekijähaastatteluiden jälkeen se valitsi tehtävään yksimelisesti Erkki Arvajan. Sakari Pihlaja ei edes hakenut paikkaa. 

Meni kauan ennen kuin Sakari antoi tekemäni anteeksi tai edes ymmärsi miksi tein kuten tein. Ehkä hän ajatteli, että se oli minulta jotain henkilökohtaista. Ei ollut, sillä olin aiemmin itse pyytänyt Sakaria ja hänen vaimoaan ylipäätään Katulähetykseen töihin. Mutta kaikki vaikuttaa kaikkeen, sanotaan. Jos hallitus olisi heti haastatellut muutkin katulähetystyöntekijät, jotka paikkaa hakivat ja valinnut sitten Pihlajan, olisi hänestä tullut toiminnanjohtaja. 

Miksi sitten halusin kirjoittaa tämän kirjaani? Siksi, että se on oleellinen, pieni osa katulähetyshistoriaa, josta ei mainintaa löydy mistään. Kuten ei tarkistamatonta pöytäkirjaakaan Pihlajan valinnasta. 


torstai 7. tammikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 154

Jyväskylän Katulähetys oli ja on yhä yksi merkittävimmistä, paikallisista päihdehuollon toimijoista valtakunnallisestikin. Sen toiminnanjohtajana olin yhtä aikaa Sininauhaliiton ja Sininauhasäätiön puheenjohtaja, joten aikaa meni merkittävästi muidenkin päihdetyön tehtävien hoitoon.

Vastaavasti samoihin aikoihin Jyväskylän Katulähetyksen puheenjohtaja Jaakko Koivunen toimi Katulähetysliiton puheenjohtajana ja muistini mukaan myöhemmin toiminnanjohtajana. Kuten vastaavasti minäkin sittemmin Sininauhasäätiössä ja Sininauha Oy:ssä. Vastasinpa aikani Sininauhaliiton kollektiivisesta johtoryhmästäkin Niemelän tehdessä väitöskirjaansa. 

Tieni Sininauhasäätiön työntekijäksi on oma tarinansa. Raha-automaattiyhdistys oli kutsunut neuvotteluun Sininauhaliiton toiminnanjohtajan sekä minut liiton ja säätiön puheenjohtajana.

Aiheita oli oikeastaan vain yksi. Y-säätiö oli jo silloin merkittävä asunnottomuuden poistaja ja saikin huomattavia investointiavustuksia asuntojen hankintaan. Mutta se ei tuottanut asumisen sisältö- tai tukipalveluita. Ray halusi sellaisen, joka investointien lisäksi piti huolta myös asukkaista sekä olisi riittävän vikkeläliikkeinen ja luotettava, kuten he asian ilmaisivat.

Syistä, joita en tiedä, oli Ray:n haaviin tarttunut tarkoitusta varten Sininauhasäätiö ja rahoittaja oli valmis merkittäviin investointeihin asunnottomuuden poistamiseksi määrätyin ehdoin. Kun Niemelä kysyi, mitä se edellyttäisi meiltä, oli vastaus, että molemmilta Jormilta merkittävää sitoutumista, joka on jotain enemmän kuin luottamushenkilön rooli.

Kokous päättyi yhteiseen tavoitteeseen sitoutumiseen ja kädenpuristuksiin. Kun matkasimme Sininauhataloa kohden, kysyi Niemelä minulta: "Niin, että minulla on palkkatyö Sininauhaliitossa, mutta mitä sinä aiot itse tehdä?" Vastasin meneväni Keski-Suomeen, ajattelevani matkan ajan, tekeväni tunnusteluja ja ilmoittavani sinulle. Tästäkin lyötiin kättä päälle, joka on aina ollut itselleni enemmän kuin sata allekirjoitettua paperia. 

keskiviikko 6. tammikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 153

Elämäni raskaimpia valintoja ja päätöksiä oli avioeron hakeminen Liisasta. Ehkä en koskaan saa tietää enkä ymmärtää mikä meni väärin tai menikö mikään. Tuotin syvän surun, mutta ehkä se pelasti meidät molemmat elämää hallitsevalta katkeruudelta toisiamme kohtaan.

En tiedä miksi riitelimme viime vuosina niin paljon. Tai riitelimmekö koko ajan ja itselläni tuli vaan malja lopullisesti täyteen. Oli laiha lohtu kuulla, että kärsi kärsi, taivaassa saat kirkkaaman kruunun ja jokaisella on oma perhehelvettinsä. Joka tapauksessa liian usein mielessäni pyöri, että enkö pääse omastani eroon kuin tappamalla itseni, luisumalla takaisin lavealle tielle tai juomalla muuten itseni hautaan. En tehnyt mitään näistä, vaan valitsin elämän.

Lähes kaikki kristityt yhteisöni tai tunnustavina kristittyinä itseään pitävät ystäväni hylkäsivät minut. Minut, joka olin jättänyt ramman vaimoni. Näin he sanoivat suoraan ja eri sanankääntein selkäni takana. Tätä mietin joskus edelleenkin, kun pohdin minne saakka itse kunkin käsitys tasa-arvosta yltää ja riittää. Että jos ei eroa puolisostaan vammaisuuden vuoksi, niin voiko siitä tulla jossain vaiheessa kahden, toisiaan inhoavan sääliavioliitto. 

Eivätkä hylkääjät olleet vain tässä. Liisan mukana perhetuttuja oli tullut myös vammaisjärjestöistä. Hekin sulkivat ovensa. Tai oikeastaan ihmiset niissä. Ketään ei kiinnostanut minun elämäni tuska eikä kuinka sen koin. En ollut kunnon vammainenkaan, olin vain entinen juoppo. Huonoina, yksinäisyyden hetkinä koin itse sopan keittäneeni ja hyvinä hetkinä, että myrkynkeittäjiä tai hämmentäjiä olimme molemmat.

Ehkä kirjani tähän asti merkittävin anti itselleni on, että olen saanut kokemuksen Liisan ikuisesta rakkaudesta. Tätä ei tiennyt, kokenut tai ei kyennyt välittämään minulle poikani eikä hänen puolisonsa. Avioeroni jälkeen, 15 vuotta myöhemmin lähes ainut Liisan ystävä, joka on raottanut minulle sydämensä ovea, on kielenkorjaajani.

Kun Liisa myöhemmin jätti osaltaan Kalliomäen, lähti hän sieltä itsenäisempänä kuin sinne tullessaan. Vaikken olisi halunnut hänen hylkäävään kotiaan enkä ystäviään Kalliomäessä, tunsin surun lisäksi myös iloa. Liisa uskoi siipiensä kantavan uuteen elämään Espanjassa. Sieltä hän ei enää elävänä palannut ja hänet on haudattu sukuhautaan Haapamäellä. 

tiistai 5. tammikuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 152

Luulen, että lähes kaikki tekevät ainakin jonkun kerran suuria valintoja, jotka vaikuttavat elämän suuntaan paljon. Mutta valintoja tehdessä, vain harvoin tietää minne itse kunkin tie niiden johdosta johtaa.

Ehkä ensimmäinen valintani, jonka tiedän vaikuttaneen elämääni merkittävästi, oli yhteiskoulu, jonne vanhempani huokuttelivat minut. Menin, vaikken halunnut.

Toinen suuri kouluun liittyvä päätökseni oli, kun en suostunut menemään enää mihinkään kouluun oppivelvollisuusiän tullessa 16-vuotiaana täyteen. Tosin tästä horjuin, sillä kävin sen jälkeen pitkän pätkän iltakauppakoulua. Sielläkään en viihtynyt enkä pärjännyt. Mieleni oli liian levoton. Loppuun asti olen käynyt vain rippi- ja autokoulun. Jälkimmäisen useammankin kerran. 

Kolmaskin iso valinta liittyi kouluun, sillä viikon kurssilla tapasin Liisan ja sain tiedon, että minut on hyväksytty merimiesammattikouluun. Sinne halusin, sillä ensimmäinen nainen, jonka kanssa ylipäätään suunnittelin avioliittoa, oli merinainen. Mutta Tarun ja minun luonteet olivat liian villejä eikä hänestä tullut vaimoani. Halusimme olla liikaa toisissamme kiinni ja halusimme olla liikaa vapaita. 

Piti tehdä valinta. Kysyin Liisalta, että sopiiko, jos tulen käymään luonasi ensi kesänä. Hän vastasi, että sopiihan se. Ja minä valitsin merimiesammattikoulun sijaan kesän vierailun Keski-Suomeen.

Sillä kyläreissulla meni 20 vuotta. Join edelleen päivittäin puolitoista vuotta ja jossain vaiheessa kosin Liisaa. Hän toivoi minun ymmärtävän, ettei meillä ole yhteistä tulevaisuutta niin kauan kuin juon.

Ymmärsinhän minä, sillä jo ajat sitten olin käsittänyt, ettei minulla ole ylipäätään tulevaisuutta, jos en lopeta juomista. Joten pidin koiralleni antamani lupauksen ja valitsin raittiuden etsimisen. Päihdetyöstä tuli ammattini ja elämäni tärkeä sisältö 30 vuodeksi.

Mutta tärkeintä oli Liisa kahdenkymmenen vuoden ajan. Jossain avioliittoni vaiheessa sanoin hänelle, etten tiedä mitä on suuri rakkaus. Ja jatkoin, että olimme vain kaksi lastua virran vietävänä ja takerruimme epätoivoissamme toisiimme. Sekä lisäsin, että tilallani, kuten myös sinun, olisi voinut olla joku toinenkin. Hän suuttui, mutta muutaman päivän kuluttua hän tuli luokseni, sanoi ajatelleensa ja totesi sen olevan totta.

Hänet olin kuitenkin valinnut puolisokseni tarkoituksena kulkea rinnakkain kunnes kuolema meidät erottaa. Ehkä jossain vaiheessa itsenäistyimme eri suuntiin, päästimme irti toisistamme ja avioliitto päättyi eroon. Paljon myöhemmin, lähes kuokkavieraana hänen hautajaisissaan ymmärsin kuinka paljon häntä rakastin. Kenenkään ihmisen haudalla en ole itkenyt niin paljon sydämeni pohjasta.

Olin oppinut jotain suuresta rakkaudesta, sillä vuosien kuluttua käsitin hänen rakastaneen minua loppuun saakka. Vaikka Liisan huone sydämessäni on monesti surun, murheen ja ehkä ikävänkin täyttämä, on siellä läsnä myös ikuinen rakkaus. Anteeksi antaminen ja saaminen on tullut itselleni todeksi omalla, omituisella tavalla: "Sitä se kurittaa, ketä se rakastaa."