Elämää suuremmat asiat

Jos en olisi koskaan mennyt Päiviksen kanssa naimisiin enkä eronnut, vaan pysynyt kihloissa, tulisi kihlausaikaa tänään täyteen 17 vuotta. Sitä en muista missä pujotimme kihlat sormiimme, mutta sormukset taisivat olla hopeiset pienillä kivillä.

En uskalla sanoa onko Päivis minulle elämää suurempi asia, mutta sen tiedän, että hän oli koko elämäni. Ehkä vain hänen kanssaan olen kokenut, että minulla oli kaikki eikä minulta mitään puuttunut. Mutta vaikka kuinka etsin, se oli kadonnut ja avioliitostani eikä onnesta ole jäljellä kuin muistot. Ne ovat minulle jotain suurta, joiden muisteleminen julkisesti tuo jollekin vatsanpuruja😖. 

Itselläni on kyllä jonkun kerran elävässä elämässäkin ollut tietoisesti tilanteita, jolloin olen ollut tekemisissä elämää suurempien asioiden kanssa. Usein ne tulevat kuin salama kirkkaalta taivaalta, mutta eivät aina. Ehkä kuolemaan johtava sairaus esimerkiksi voi olla jotain, missä joutuu kohtaamaan sellaista pitkänkin ajan, mistä ei ole enää paluuta tutussa muodossa tähän maailmaan. Jotain tämäntapaista olen esimerkiksi kokenut saatuani sydäninfarktin. 

Eilen istuin aamulla mieleisellä paikallani 7-Elevenin edessä olevalla betonipalkilla seuranani Soda Water ja kaksi kadun koiraa. Näin, kun toisesta suunnasta tuli skootteri ja toisesta suunnasta toinen. Tilaa oli yllin kyllin, mutta jostain syystä ne törmäsivät toisiinsa. Lensi peltiä, peilejä, vilkkuja, muovia ja ihmisiä hetken koko kadun täydeltä. Hyvin lähellä oli, ettei jollekin tapahtunut jotain lopullista. 

Ihmisiä kerääntyi ympärille ja kämmenenkokoiset älylaitteet saivat hyöty- ja huvikäyttöä, minunkin. Yksi otti kuvia, toinen soitti poliisille, kolmas ambulanssia, neljäs onnettomuuden uhrien omaisille, viides tutuille ja kuudes jonkun hakemaan rikkimenneitä ajoneuvoja.

Jälleen kerran koin syvää kiitollisuutta, tällä kertaa eniten osallisina olleiden naisen ja miehen, mutta myös omasta puolestani. Kuinka hiuskarvan varassa elomme joskus onkaan ja jokin elämää suurempi voi tulla silmänräpäyksessä osaksemme. Joka siirtää meidät jonnekin sinne mistä moni sanoo tietävänsä kaiken, vaikkei tietäisi mitään. 

Suomen liikenteeseen verrattuna vastaava meno Thaimaassa on melko kuritonta ja nopeudet suuria. Maa komeilee monen liikenneonnettomuustilaston kärkipaikoilla, joilta itsensä pois pitämiseksi ja elävien kirjoissa ei riitä aina oma varovaisuus. 

Arkipäivän täytteitä

Suhteellisen uskollinen lenkkikaverini Pentti Peltiseppä soittaa noin lähiliikennevaloista joka aamu neljän minuutin tarkkudella klo 8.10. Viesti on aina sama, "vaatteita päälle ja Seven Seasin rautaveräjälle, nyt mennään". Yleensä olen siellä jo silloin vaihtamassa kuulumisia Allaskoiran sukulaisen tai Owen Chihuahuan kanssa.

Pentti oli iskenyt silmänsä viihtyisän näköisen majatalon tai vastaavan alakertaan, jotta saisimmeko sieltä aamulenkkipalaa. Pari, kolme kertaa se oli kiinni ja kun se viimein avasi ovensa, ei boss ollut vielä saapunut, sillä vasta hänen ilmestyttyä maisemiin alkaa talo tarjoilla ruokaa.

Eilen viimein oli sen aika, jota jännityksellä odotimme terassin pöydässä. Kun aamiaiset tuotiin eteemme, yllätyimme myönteisesti. Henkilökunta oli ystävällistä ja kaikki oli tuoretta. Syödessämme arvuuttelimme hintaa, sillä aamupala oli monipuolisempi halpana pitämämme, aiemman kantapaikkamme 100 bahtin breakfastiin. Jos kaikki on jatkossa samalla mallilla, löysimme uuden aamun pysähdyspaikan, kun hintakin oli yhden bahtin 😂 matalampi. 

Päivällä söin hyryläläisen kaverini kanssa, jonka pikkuveljen tunsin jo yli puolivuosisataa sitten. Joskin lukuvirheen vuoksi ruoka-annos vaihtui lihamakaronilaatikosta joulun rääppiäisiksi oikein hyvään kinkkulautaseen. Sitä jäin hieman pohtimaan, kun samassa paikassa jo toisen kerran puuttui vaihtorahoista 100 bahtia, joka toki palautettiin huomautukseni jälkeen hymyssä suin. Että onko kyseessä ajoittain toistuva, ehkä harkittu vahinko ja jos kyllä, niin miten lienee muun rehellisyyden laita.

Minua kohtaan Thaimaa on kuitenkin näyttäytynyt varsin rehellisenä maana, josta olen saanut muutenkin hyvän kuvan. Ehkä paremman kuin Suomesta. Toki täälläkin on itselleni ja Päiviksen kanssakin tapahtunut asioita, joita en muistele hymyssä suin, mutta niin on käynyt myös kotimaassa.

100 bahtin virhe ei hyvää mieltäni muuksi muuttanut, joten lähdin aikani kuluksi ja jalkojeni iloksi etsimään iltapäivällä lenkkitossuja. Niitä todella löytyy tavaratalo Lotuksen vieressä olevista monista kenkäkaupoista ja urheilutarvikeliikkeistä lähes joka lähtöön, juoksuun sekä kävelyyn. Vaan ei minulle, joten täytyy harkita lisää ja kääntää mahdollisesti mielen liikkeitä uuteen asentoon. Ehkä tossujen tärkeimmän ominaisuuden ei ole syytä ollakaan ulkonäkö?

Lotuksesta oli joku ostanut kaikki alkoholittomat oluet, joten jäin niitäkin paitsi. Kotimatkalla päätin poiketa ravintola Helmeen jano- ja  lohtujuomalle, sillä tiesin Petellä olevat Heinekenin 0-prosenttista. Samalla tulin kysyneeksi mistä hän on kyseiset virvokkeet hankkinut. Vastauksen ansiosta kävin ostamassa vastapäisestä 7-Elevenistä kaikki mitä oli jäljellä, 5 pulloa 🍻 ja yhden tölkin.

Olemisen sietämätön keveys

Omalla laillaan blogiaiheiden ja varsinaisen sisällön pohtiminen ja kirjoittaminen on kuin kuvaristikkoa täyttäisi. Joskus kaikki on selvää ja joskus on päivien umpikuja kateissa olevien sanojen kanssa. Usein jää visaisempi ristikko kesken, kuten käy vaikeiden sudokujen kanssakin.

Välillä on blogiaihe selvillä jo päiviä aiemmin ja joskus en ole keksivinäni mitään kirjoitettavaa, vaan hallitseva elotila on olemisen sietämätön keveys. Siinä ei aina auta monituhatpäinen somekaverien joukkokaan. Joista joillakin saattavat jutut mennä niin yli ymmärrykseni, etteivät ne edes hipaise olematonta tukkaani.

Tänään oli juuri sellainen aamupäivä, kun yksi somesoturi, joka on kuukausia laittanut vain erilaisia emojintapaisia vailla ainuttakaan omaa sanaa, avasi arkkunsa ja mielensä sopukoita. Nyt ei tarvinnut enää edes peukuttaa eikä laittaa hymiöitä, vaan ainoastaan odottaa seuraavaa viisautta, joita kyllä tuli odottamattakin.

Minä vain luin ja ajattelin piileekö hänenkin taustallaan olemisen sietämätön keveys vai elämisen tuskainen vaikeus vai kaikkea siltä väliltä. Mukavaa vuodatuksessa oli, että minulle sinällään outo nettimaailmani ystävä ei oikeastaan haukkunut ketään. Ei itseään, ei minua eikä muitakaan. Kunhan vain valvoi Suomen aamuyössä ja chattaili.

Itselläkin oleminen on joskus oudon vaikeaa, vaikka suurin ongelma on keittiön kaapin oven korjattu sarana tai, että onko puolen päivän aikaan makaronilaatikon aika, kun pohjalla on kolme tuntia aiemmin nautittu kelpo aamupala. Mutta syömään kutsuttuna menen JP-Houseen ja jos mieli on senkin jälkeen valoisa, menen katsomaan hemmottelenko itseäni uusilla aamulenkkitossuilla. 

Laitoin Etelä-Thaimaan matkan hyllylle

Jokunen aika sitten Thaimaan Suomalainen, jonka päätoimittaja on Keronen alias Gizmo julkaisi jutun, joka alkoi näin: "Turha itkeä maahan kaatunutta maitoa, sanotaan. Katamaraani Pattayan ja Hua Hinin välillä lakkasi kulkemasta, mutta tilalle saatiin autolautta Seahorse Pattayalta eteläiseen Songkhlaan. Uusi autolauttayhteys avaa Pattayalla asuville aivan uudenlaisia mahdollisuuksia nähdä jotain muutakin kuin Pattayaa ja lähiympäristöä. Yhdensuuntainen matka kestää lautalla noin 20 tuntia ja Sattahipissä lautan lähtöpaikka on Chuk Samet Pier. Määränpäässä tullaan Songkhlan satamaan. Lauttaan pääsee auton lisäksi myös moottoripyörällä. Lemmikkieläimetkin ovat sallittuja. Hyttivaihtoehtoja on lukuisia." 

Kirjoitan paljon blogeja itselleni tapahtuneesta, mutta harvemmin mitään henkilökohtaisen kriittistä toisesta ihmisestä. Mutta joskus niin teen, kuten nyt. Gizmolla ja minulla oli varsinkin aikoinaan voimissaan puolijulkinen kaveruus/mitätöinti-projekti, jossa vähättelimme ja tölvimme toisiamme. Hän sanoi entistä työnantajaani Sininauhaa ompeluseuraksi ja samaan aikaan hän pitää itseään päätoimittajana. En tiedä hänen työmaansa vaaratekijöitä, mutta Sininauha lienee niitä harvoja ompeluseuroja, jossa tekijä saa joskus työnsä puolesta katsoa 9-millisen piippuun ja vastaavasti asiakas samasta tilanteesta vuosien purtavaa kaltereiden taakse. Keronen joka tapauksessa hankkii leipänsä ja juomansa omalla työllään. Tästä(kin) syystä häntä kunnioitan, sillä yrittäjyys Thaimaassa ei ole ulkomaalaiselle aivan helppoa.

Gizmo sanoo myös harrastavansa tutkivaa journalismia, jonka ansioista on syntynyt hyviäkin kirjoituksia. Jomtien Pattaya Beachin avoin Faceryhmä ei ehkä enää ole tutkimuskohteena, sillä hän sanoi kerran eroavansa ryhmästä, koska siinä on liikaa Soinia. Mutta näppylänsä kullakin, sillä itse vastaavasti luen Thaimaan Suomalaista siksikin, että siinä on paljon Kerosta.

Voi siis olla, että tämä palaute ei häntä tavoita, mutta juttu uudesta laivareitistä hehkutuksen lisäksi tai peräti sijaan olisi ansainnut varoituksen sanan. Kävin nimittäin eilen katsomassa 50 kilometrin päässä sataman, toimiston sekä laivan ja kaikki on Sattahipin kupeessa kuten mainokset lupaavat, mutta....

Laivan satamakaupunki Etelä-Thaimaassa on edelleen ulkoministeriömme varoitusten listalla, jonka ajantasaiset sivut sanovat näin: "Etelä-Thaimaan eteläisimmissä maakunnissa (Narathiwat, Pattani, Songkhla, Yala) on ollut voimassa poikkeustila vuodesta 2005 asti jatkuneiden vakavien levottomuuksien vuoksi. Pommi-iskut rajoittuvat yleensä vain eteläisimpiin maakuntiin, mutta myös Bangkokissa ja joissain turistikohteissa on ollut viime vuosien aikana pommiräjähdyksiä. Vältä kaikenlaisia mielenosoituksia ja poistu niistä mahdollisimman pian. Seuraa ja noudata paikallisviranomaisten antamia ohjeita ja määräyksiä. Seuraa myös paikallista ja kansainvälistä mediaa sekä suurlähetystön Facebook- ja verkkosivuja."

Tästä syystä saattaa vakuutusyhtiö sulkea korvauskukkaronsa, jos jotain tapahtuisi, joten siirrän suosiolla matkaani jonnekin toiseen ajankohtaan tai kohteeseen. Toivon myös Thaimaan Suomalaisen lukijana kyseisen aviisin ulottavan tutkivaa journalismiaan myös omiin juttuihin. Sillä niiden ansiosta joku kaltaiseni kummajainen saattaa vaikka harkita jonnekin lähtemistä.

Lopuksi Tero Niemelle Jomtien Pattaya Beach -ryhmän jäsenenä julkinen kiitos, kun sytytit valon jakamalla sivuilla ulkoministeriömme tiedotteen. 

Leipä maailmalla on pieninä palasina

Palasin vielä Soi Welcomille katsomaan ja ottamaan valokuvankin entisistä Pattaya Suomi-Seuran tiloista. Samaan kuvaan mahtui kotimme parveke neljännessä kerroksessa ja silloisen puheenjohtaja Riston ja Fonin vastaava sen vieressä.

Muistui mieleen myös yhä uudelleen lintulapsiaan pesäänsä ruokkiva erakkokolibri jouluvaloissa öttiäinen suussaan, että voisiko saada hieman tilaa, kun jälkikasvu tarvitsee ruokaa. Sitä löytyi aina, kun siirryimme nöyrinä parvekkeen apinakeinuistamme jatkamaan aamupalan nauttimista olohuoneen puolelle.

Muitakin kotimme eläintuttavuuksia mahtui vuosiin. Kerran hipsin yölliselle toiletkäynnillä makuuhuoneesta käytäväkeittiömme läpi, kun silmäkulmassa vilahti selvästi joku alakaapin alta portaisiin. Niitä myöten oli avoin, eläimen mentävä väylä alas ja käytännössä ulos saakka.

Tapahtunutta pohdin loppuyön vuoteessani ja tulin tulokseen, että rotta se oli. Seuraavana päivänä tein ostosmatkan Lotuksen tavarataloon ja ostin pyydyksen, sitä suuremman muovisaavin ja pussillisen possun korvia. Ehkä kymmenen kertaa kuulin yöllisen kilahduksen, kun ansa laukesi. Upotin pyytämäni pyydyksineen muovisaaviin ja aamulla pistin vainajan vessanpytyn viemäriputkea myöten taipaleelle. Jätän arvoitukseksi teinkö näin myös eläville jyrsijöille.

Parempi kohtalo on tyttöjen pienissä häkeissä olevilla rantojen varpuslinnuilla, joita he vapauttavat maksua vastaan takaisin taivaalle. En tiedä onko totta, mutta jotkut sanovat lintujen palaavan pyytäjiensä kotikulmille isompiin häkkeihin ja kaikki alkaa taas alusta. Luulen, että ansaitut bahtit menevät joka tapauksessa enemmän ruokaan kuin makeisiin.

Usein rantatuolissa varjon alla istuessani ajattelen lähes loputtoman tuolirivistön välissä puikkelehtivia laillisia ja laittomia myyjiä, joiden leipä on pieninä palasina ja lisäksi kiinni heidän näkökulmastaan rikkaan turistin halusta avata kukkaronsa nyörejä.

Sitä ajattelin myös eilen palatessani Thaikotiimme, kun ala-aulan laittiakaakeleiden saumoja puhdisti hammasharjoilla kaksi työntekijää. Vaikka he hymyillen suostuivat kuvattavaksi, tuntui pahalta ja ajattelin sen olevan sillä hilkulla onko työ ihmisen nöyryyttämistä vai ei. Sitten muistin itseni ensimmäisissä työpaikoissani repimässä ja oikomassa vanhoja nauloja laudoista ja puhdistamassa niitä petkeleellä kuivuneesta betonista. Käsitin myös, että thaimaalaisen leipä ei siitä levene eikä nälkä vähene, jos jätän tulematta maahan. 

Joulupäivän ajeluja ja kävelyjä

Tietoisesti olen pyrkinyt välttämään kateutta, vaikka se aina joskus hiipiikin mieleeni. Ehkä siihen vaikuttavat omat fiiliksetkin, sillä välillä on tuntunut hyvältä olla lähes pennitön tai centitön. 

Sen sukulainen saataa olla vahingonilo, jonka jo luulin menettäneeni. Onneksi näin ei ole käynyt ja nyt jouluna sain kokea sitä jälleen. Ajelin nimittäin entisen Thaikotimme kulmilla ja pyörähdin silloisen vuokranantajamme, hotelli Soi Welcomen aidatulla pihamaalla. Sen pikkusieluinen pikku boss eväsi meiltä aikoinaan altaan käyttöoikeuden, vaikka se kuului kotimme vuokrasopimukseen. Tuntui oikein hyvältä, kun koko hotelli ammotti tyhjyyttään.

Mutta niin on monen muunkin paikan laita. Puolisalaa olen käyttänyt Viewtalay 7:n allasta, jonne minulla on vuosien takaa portin sähkölukkoon toimiva avain. Sinne kävelin ja vain yksi henkilö, sveitsiläinen rouva oli divaanillaan nauttimassa 5 kuukauden Thaimaan matkastaan. Pulahdin neitseelliseen veteen ja hallitsin koko uima-allasta.

Siitä kävelin rantapaikka 33:lle, missä olen viettänyt monet mukavat tuokiot auringonvarjon alla. Paikan pitäjä kertoi päivällä olleen kaksi suomalaisrouvaa, jotka olivat kuitenkin lähteneet pakoon tummia pilviä. Mitkä eivät tuoneet silti sadetta, joten kävelin ravintola Helmeen tarkoituksenani siemailla Heinekenin alkoholiton olut. Mutta kun ei sielläkään ollut seuraa, en juonut oluttakaan. Ehkä tyhjä tupa johtui siitä, että paikka aukesi vasta tunnin kuluttua 😂. Siispä jäi karjalanpaistikin syömättä. Sen korvasin lähistöllä olevan KISSin spagetti bolognesella, koska JP-Housessakaan ei näkynyt syöjiä eikä muita asiakkaita. 

Siinä olivatkin sitten melkein joulupäivän ajelut ja kävelyt, kunnes kotona muistin, että pitäisiköhän hakea yön varalle hyönteismyrkkyä. Se ei vielä riittänyt lähtömotiiviksi kauppaan, mutta oivalsin, että joulun kunniaksi voisin samalla reissulla ostaa suklaalevyn. Sen söin sohvalla maaten yhdellä kertaa, josta sain palkaksi kehnon mielen ja huonon omantunnon. 

Miten oli jouluaattoni rakennettu?

Kovin usein paikasta rippumatta herään 4-5 aikaan aamulla. Näin tapahtui myös aattoaamuna. Mutta jo ennen sitä, olin heräillyt kerran tai pari. Aikainen aamu onkin ainutlaatuinen. On pimeää ja on hiljaista, vaikka Thaimaassa asunkin kaupungissa. Yössä kuuluu ehkä vain kaukainen pyörän ääni ja yölinnun sirkutus.

Usein vietän somemaailmassa varhaisen tunnin, joskus parikin. On mukavaa surffailla ja kysellä mitä kuuluu Ghanaan, Suomeen, Filippiineille tai vaikkapa Australiaan, sillä joku 3500 etäystävistäni on jossain maailman kolkassa aina hereillä.

Mutta niin on luontokin Thaikotikulmilla valveilla. Kokeeksi voin jättää olohuoneen valot päälle ja parvekkeen oven vartiksi auki, niin tuotapikaa huomaan, että moni siivekäs on asettumassa taloksi ja aloittaa sen syömällä minua 😖.

Kovin tutun aaulenkin tärkeät osaset ovat nykyisin kahdessa, kolmessa teltassa asuvat uudet ystäväni, joille ei maallista mammonaa ole juuri kertynyt. Ohi kävellessäni kuulen monena aamuna telttakankaan läpi "good morning". Siihen vastaan samalla mitalla. Jos pää kurkistaa, annan ehkä pikkusetelin tai kolikon tervehdykseni mausteeksi. 

Aaton lenkin yhteydessä piipahdin nykyisin aika usein matkan varrella hotellin tai majatalon alakerrassa aamupalalla. Sillä jonkun kerran olen kirjoittanut lenkkini kantapaikasta, joka on lopettanut toimintansa. Jotain remonttia siellä verkkaisesti tehdään nytkin, mutten tiedä tapaanko koskaan enää pöytääni lelujaan joka aamu kantanutta kahden vuoden takaisen joulukuvan pientä tyttöä.

Usein aamupalan sijaan istun ja juon vain kotikulmani 7-Elevenin portailla Soda Waterin. Silloinkin juttelen koirille ja joskus ihmisillekin seuratessani maailman menoa ympärilläni.

Joulusaunaksi olin valinnut Q-Saunan, jossa meni tälläkin kertaa kolmetuntien, vaikken syönytkään. Joulu ei juuri ilman ulkomaalaisia näkyisi, mutta meille se on täällä totta, josta osaltaan pitävät huolen suomalaisyrittäjät.

Jouluaterian paikaksi olinkin valinnut tällä kertaa suomalaisen ravintola Helmen. Luulen, etten ole koskaan syönyt niin täydellistä ateriaa ylipäätään missään. Kiitos siitä koko Helmen väelle.

Illalla tulin kotiin, kävin ilman rihmankiertämää altaassa uimassa ja sytytin iltayöksi joulukuusen valojen seuraksi kolme elävää kynttilää. Kaksi parvekkeen reunalle ja yhden keittiön pöydälle.

Ajattelin elämäni kulkua, karikoitakin, mutta myös Vapahtajan syntymää, johon uskon siten, miten Hän on minulle itsensä ilmoittanut. Sitä olen välillä epäuskoni kanssa miettinyt, kun olen tavannut myös heitä, jotka sanovat tietävänsä, ettei mitään ihmistä suurempaa ole. Tai että ainakin omalta osalta kaikki loppuu siihen, kun pumppu pysähtyy. Mutta jos antaa mahdollisuuden jonkunlaisen jatkon olemassa ololle, niin keneltä se on silloin pois?

Pian on jouluyö

Vuosia sitten kirjoittamani sekä sydämessäni kulkeneen rakkaus- ja joulutarinan myötä toivotan tänäkin vuonna joulumieltä kaikille. Annetaan tänään jollekin tuntemattomalle tuokio ja lämmin sana tai parikin. 

Siiri Angervo oli suomalainen nainen. Ehkä kovin tavallinen, ehkä ei. Ainutlaatuinen kuitenkin. Kuten me kaikki. Hän oli jo vuosia, vuosikymmeniäkin elellyt yksin. Kantakaupungin alueella, Helsingissä, tarkemmin Kalliossa tai ehkä oikeammin Sörnäisissä. Sillä kuitenkaan ei ole suurtakaan merkitystä.

Yksinäinen Siiri Angervo ei kuitenkaan ollut. Ei oikeastaan koskaan. Yksin, muttei yksinäinen, näin hän oli usein todennut. Jo vuosia hän oli kulkenut omia reittejään ja tutuksi tulleita paikkoja, iltasella, aamusella ja milloin mitenkin. Keitti kahvia, teetä, välillä mehua ja osti rinkeleitä. Teki joskus leipiäkin, pakkasi ne reppuunsa ja lähti kierroksilleen. Tapaamaan laitapuolen kulkijoita, kuten hän itse asian ilmaisi.

Siiri piti sanasta laitapuolen kulkija, mutta hän ymmärsi sen toisin. Toisin kuin me muut. Hän oli jo Kekkosesta sanonut, että laitapuolen kulkija hänkin, samoin Koivisto ja Halonen sekä monet muut. Kuten Bill Gates ja Marilyn Monroekin, niin hän sanoi. Laidalla kulkivat hekin, tosin toisella kuin Arska, Tyyne ja monet muut. ”Ei ollut heistä kestään keskellä kulkijaksi, laitapuolen kulkijoita kaikki”, jatkoi Siiri. Ja oli oikeassa. Itseään piti keskitien kulkijana, tuiki tavallisena.

Monet miehet kadulla, myöhemmin myös yhä useammin naiset, tulivat Siirille tutuiksi ja rakkaiksi, kuten Siirikin heille. Erityisiä ovat kaikki, sanoi Siiri, mutta kohtaloksi koitui Kusti. Kusti piti majaansa varsinkin talvisin Verkkosaaressa, joskus roskiksessa, joskus merikontissa. Kesäisin hän viiletti pitkin stadia ja sanoi, että kengät ovat kulkurin koti. Silloin häntä ei aina löytänyt Siirikään, mutta talvisin kyllä. Tutusta roskiksesta, ilmanvaihtokanavan aukon edestä lämmittelemästä tai joskus yökahvila Kalkkersista. Kaikista kadun kansalle tutuista paikoista.

Usein Siiri sanoi kuumaa juomaa ja rinkeleitä tarjotessaan Kustille ja monille muille, että ehkä tuntuu sopimattomalta sanoa, mutta Taivaan Isä rakastaa kaikkia. Vaikka se ei varmasti jossain laatikossa, yksin yön hiljaisina, kylminä hetkinä siltä tunnu. Kotona Siiri ajatteli, että onkohan tämä sitä päihdehoivaa? Päätti, että ei, vaan tämä on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.

Ajan saatossa vuosien satunnainen Kustin kohtaaminen oli muuttanut muotoaan, tullut säännöllisemmäksi. Ehkä mukaan oli tullut ystävyyttäkin tai jotain erityistä välittämistä tai luottamista puolin ja toisin.

Siiri ei ollut koskaan hävittänyt mitään miesvainajansa tavaroita, sillä ne olivat hänelle tärkeitä, täynnä tunnetta, muistoja ja rakkaita hetkiä. Joku ääni hänen sisällään oli kuitenkin koventanut äänenpainojaan. Usein hän huomasi pohtivansa, mitä oikein tekee miesvainajansa vanhoilla vaatteilla. Eräänä iltana Siiri Angervo rohkaisi mielensä, etsi Kustin ja sanoi: ”En pääse siitä eroon, että Taivaan Isä puhuu minulle. Tiedätkö, olet miesvainajani Taunon kanssa samankokoinen ja haluaisin antaa hänen vaatteitaan sinulle, jos mitenkään voisit ottaa niitä vastaan. Vuosiin ei ole kotonani käynyt yksikään mies, mutta nyt sinua pyytäisin. Kävisit luonani suihkussa, sovittaisit vaatteita ja keittäisin sinulle keiton. Tekisit minut ikionnelliseksi, sillä koen sen Isän tahdoksi.”

Kusti sanoi, että en tule, en tarvitse kenenkään armopaloja, enkä varsinkaan naiselta. Teenkin olen juonut vain mieliksesi, kun tänne asti nyssyköines aina kävelet. Itkien mieli täynnä murhetta Siiri meni kotiinsa ja uni ei tullut koko yönä. Mutta niin oli valvonut Kustikin. Mitä hän sillä lailla meni sanomaan? Ainoalle ihmiselle, joka hänestä oli pitkiin aikoihin välittänyt.

Sen verran Kusti oli vuosien saatossa aikansa kuluksi Siiriä seuraillut, jotta tiesi missä hän asui. Outo hiippailija, kuten alussa Siiriä mielessään nimitteli. Kun Siiri sitten astui raskain mielin päivällä kodistaan Kinaporinkadulla, oli Kusti kadulla ovipielessä vastassa.

Katse alaspainettuna sai sanottua: ”Anna anteeksi. Sen verran on vuosien saatossa tullut kolhuja kadulla ruumiiseen, mutta varsinkin sieluun ja mieleen, että on vaikea hyväksyä, jos joku pitää ihmisenä. Tottahan toki ottaisin vaatteet mielelläni, mutta että suihkuunkin. Oletkohan nyt ajatellut loppuun saakka, tällainen puliukko, tai ainakin melkein, sillä korvikkeita en ole juonut vuosiin? Että jotakin hyötyä on ollut halvasta viinastakin, sillä korvikkeiden juonti vie viimeisenkin palasen itsetunnosta. Kusellakaan ei voinut käydä missä muut, kun haju on niin kauhea.”

Siihen katosi Siirin alakulo, kun he peräkanaa menivät portaita ylös kolmanteen kerrokseen. Siirin hyysäämisellä ei ollut rajaa ja Kusti tunsi olonsa kiusaantuneeksikin. Toisaalta hän koki olevansa kuin kuningas, kun sovitteli Tauno-vainaan paitaa, housuja ja palttoota päälleen ja kauhoi Siirin lihakeittoa urakalla vatsaansa.

Kun Kusti lähti matkoihinsa, koki Siiri sydämessään ennenkuulumattoman, Taivaan Isän sinne laittaman hyvän olon ja ajatteli, että onkohan tämä nyt sitten päihdehuoltoa? Ei, päätti Siiri, vaan tämä on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.

Siirin luona käynnistä tuli Kustille tapa ja hän piti huolen, ettei koskaan mennyt sinne päihtyneenä. Toisaalta sen oli tehnyt Siirikin selväksi. Hänen kotiinsa ei ole asiaa silloin, kun on pullolla tullut käytyä.

Kerran heillä tuli puheeksi, kun Siiri oli aina torstai-iltaisin pois, niin missä mahtanet silloin olla, kysyi Kusti. ”Kun sinua ensi kerran kotiini pyysin, lupasin itselleni, etten uskonasioista paasaa.” Mielessään hän ajatteli, että välitän Kristuksen rakkautta teoillani ja Jumala hoitaa loput, jos hyväksi näkee.

Mutta nyt kerron, kun kysyit: "Kuten tiedät, en elä omassa varassa, vaan uskon kaikkivoipaan rakkauteen ja hyvyyteen, joka on tarkoitettu kaikille. Torstaisin käyn seurakunnassani, hengellisessä kodissani hoitamassa  sielua, johon sinäkin olet Kusti sanonut saaneesi elämänpolulla kolhun, kolhun perään. Ja jatkan, että kaiken uhalla jatkan, että vien sinut kirkkoon mukanani, jos rohkenet lähteä. Luulenpa hyvinkin, että tiesit missä käyn joka viikko ja halusit vaan kuulla sen." Kusti katsoi alta kulmien ja totesi, että alat tuntea minut liiankin hyvin, mutta mennään vaan ensi torstaina.

Iltasella Siiri vei Kustia Taivaan Isälle, kuten oli tehnyt vuosien ajan monen muunkin oman tiensä kulkijan kohdalla. Levollisin mielin Siiri kävi nukkumaan ja sydämen täytti rauha ja tyyneys. Siirin elämä oli mielestään hyvin, vaikka hän olikin jo jonkin aikaa torjunut sydämestään jotain outoa tyhjyyttä ja kaipausta. Ennen nukahtamistaan hän pohti hengelliseen tilaisuuteen menoa, että onkohan tämä sitä kristillisen päihdehoidon tarjoamista? Ja totesi, että ei, vaan tämä on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.

Torstai koitti ja he astelivat kohti kirkkoa. Kusti istui Siirin viereen aivan ovensuuhun että varmasti pääsee lähtemään, jos ”jotkut vallat tai voimat” alkavat uhata. Toisaalta oli varmasti pahemmissakin paikoissa henki säilynyt. Nyt oli musiikkia, kahvia, lämpimiä puheita ja ihmisiä, joiden katseissa oli lämpöä ja välittämistä. Kusti otettiin vastaan kuin vanha ystävä ja hänen oli hyvä olla.

Tilaisuus päättyi ja Siiri astui Kustin kanssa pimenevään Helsingin yöhön. He astuivat Karhupuistoon ja istahtivat syksyiselle penkille. Rauha ympäröi heidät ja molempien oli ihmeen hyvä olla. Siinä Siiri kysyi, että uskotko, että Kristus on kuollut ristillä meidän molempien vuoksi. Kusti totesi, että kyllä hän on niin ehkä usein toivonut, mutta maailma on vaan vienyt ja vienyt ja että eihän se nyt tällaista, pahan piiskaamaa puliukkoa enää koske. Siiri tarttui Kustia ensi kerran kädestä, että kyllä vaan, taivas on sinuakin varten ja haluaisitko antaa koko elämäsi Hänelle. Siiri rukoili Kustin puolesta ja Kusti otti Vapahtajan vastaan, ei viiden tähden hoitokodissa vaan Taivaan Isän tuhansien tähtien hoitokodissa paljaan taivaan alla. Missä kaikki olemme tasa-arvoisia.

On jouluyö, joulupukki tallaa askelta toisen eteen tyhjän lahjasäkin kanssa takaisin kohti Korvatunturia. Aaton työt on tehty ja lapset saaneet sen mitä he tänään olivat odottaneet enemmän kuin mitään muuta maailmassa.  Miljoonat tähdet tuikkivat taivaalla ja Vapahtaja on syntynyt.

Siiri ja Kusti istuvat Kinaporinkadun kodissa toisiaan vastapäätä, kynttilä tuo valoa elämään ja he ottavat toisiaan kädestä kiinni. Molemmat ovat saaneet toisiltaan lupauksen yhteisestä tulevaisuudesta. Ja kun yö koittaa, Siiri ajattelee itsekseen, että tämä ainakaan ei ole päihdetyötä vaan rakkautta ja painaa päänsä hellästi Kustin kainaloon.

Osaomistuskoira Niilo on 11-vuotias

Kuin eilisen muistan päivän, kun haimme pienen pienen koiravauvan Haminasta pääkaupunkiseudun kupeeseen. Meitä oli neljä ja Niilosta tuli meidän kaikkien yhteinen koira. Jo alussa sillä oli kaksi kotia, jotka ovat vain lisääntyneet. Nykyisin niitä on neljä ja se viihtyy kaikissa, eikä koe olevansa usean asunnon loukussa. Niilo on siirtyessään kodista toiseen aina yhtä innokas lukemaan postin mitä reviirille on ilmestynyt sen poissa ollessa.

Lienee niin, että kotieläimillä täytyykin olla Suomessa omistaja toisin kuin ihmisillä. Näin lukenee rekisteritiedoissa, kun vastaavasti ihmisillä lukee samantapaisissa dokumenteissa, että vanhemmat ovat ne ja ne ja niin edelleen. Toisin on Thaimaan monella vapaalla koiralla, joille ei omistajaa löydy etsimälläkään varsinkaan, jos se näykkäisee farangilenkkeilijää reidestä. Tilanne on aivan toinen, jos turisti vastaavasti ajaa mopollaan sen päällä. Silloin saattaa löytyä etsimättä useampikin koiran isäntä tai emäntä, jotka kukin käsi ojossa pyytävät 1000 bahtia tai muuta summaa, kun ajoit koiramme yli.

Sen lisäksi, että silloin tällöin hukkaan itseni, kadottelen myös tavaroita. Toissapäivänä olin asettunut saunareissultani rentona sohvalle ja kiinnitin jossain vaiheessa huomiota oven kahvaan. Kotiavainten vieri ammotti tyhjyyttään, kun huomasin siitä puuttuvan yhteisen Zoomerimme avaimet. Etsin kodin ja etsin pihan, sillä jonnekin niille huudeille olin ne laittanut tai pudottanut, koska pyörällä olin tullut kotiin. Näin onnellisesti ei ole kaikilla, vaan luin kerran, että suurin yksittäinen syy vuokramopojen katoamisiin on, että farangivuokraaja ei muista minkä kuppilan eteen pyöränsä yöllä jätti 🤣🤣. 

Parin kerran etsintä ei tuottanut tulosta ja hetken täydellinen maailmani oli taas kerran pirstaleina. Kerrostalomme ulko-ovella levittelin käsiäni henkilökunnalle selitellen tapahtunutta onnettomalla kielutaidollani, vuoroin Zoomeria ja vuoroin kotiavaimia näytellen. Yht'äkkiä siistijätyttö alkaa tohkeissaan selittää jotain thaiksi, josta en ymmärrä puolta tavua. Jokin minussa kuitenkin ymmärsi täydellisesti, että hän sanoi löytäneensä avaimet maasta ja vieneensä ne ykköstalon receptioniin. Sinne hipsin ja hilpeästi hymyilevä nuori nainen tiskin takaa ojensi minulle avaimet. Siinä hetkessä kadottamani täydellinen maailma ympäröi minut uudelleen.

Soini tai Soinee

Yhtenä yönä tapasin kumipuunviljelijän Laosin rajalta. Hän sanoi nimekseen Lamprai, jonka hän selitti thaikielestä Googlekääntäjän avulla englanniksi näin: "Lam means water, phrai means forest, together to form a river, forest and mountains." Sama kääntäjä kääntää sen suomeksi: "Lam tarkoittaa vettä, phrai tarkoittaa metsää, muodostaen yhdessä joen, metsän ja vuoret."

Tutuksi tulleella viljelijällä on pieni, Panda-niminen tyttökoira, joka oli viimeisillään raskaana. Nyt se ei sitä ole enää, vaan saman yön aikana siitä tuli äiti ja se synnytti puolen tusinaa pentua. Vain yksi on osaomistuskoira Niilon lailla väriltään mustavalkoinen. Se sai nimekseen Soini tai Soinee. Nyt minulla on Aasiassa pieni poika, nimeltään Little Jorma, jonka biologinen isä en ole ja pieni koira, jonka senkään isä tai edes isäntä en ole. Yhteistä niille on sekin, että kumpaakaan en ole nähnyt. 

Jo kolmen viikon ajan olin ladannut itseeni virtaa asioidakseni paikallisessa rahalaitoksessa pankkikirjani ja -korttini kanssa. Tässäkin asiassa netti oli nimittäin pelotellut, että rahat olivat kadonneet. Edes tilitietoihin ei päässyt käsiksi ilman immigrationissa eli ulkomaalaisvirastossa käyntiä, jossa oli pitänyt joku asia vahvistaa. Kun vuoroni tuli, otti kaikille ystävällinen pankkivirkailija pari vuotta käyttämättömänä olleen pankkikirjani, irrotti siitä vanhan lisäsivun, antoi koneen kirjoittaa uudet tilitiedot ja nipsautti juuri printatun sivun kirjaan kiinni. Yhtä käyttämättömästä pankkikortista hän sanoi päivämäärät katsottuaan, että totta kai se toimii, jos muistan 6-numeroisen pinkoodini. Ulkona nostin seinän automaatista varmistukseksi 1000 bahtia ja tältäkin osin pieni maailmani oli hetken täydellinen.

Reippaan viikon sisällä olen syönyt pari kertaa samassa paikassa hernekeiton, jonka kovan sorttiset herneet annoin anteeksi ensimmäisellä syömisellä. Toisella kerralla sain vaihtorahojen myötä myös evästyksen, että herneet eivät ole oikein onnistuneita keitossa. Jäi puuttumaan anteeksipyyntö tai peräti joku hyvitys maksamastani täydestä hinnasta. Kun näin ei käynyt, päätin, että tällä kertaa jouluruokapaikkani on muualla ja ajoin ravintola Helmeen lunastamaan aaton joululounaslipun. Petri Repo takasi vähintään 200 grammaa kinkkua jokaiselle syöjälle. 

Jalkaisin tai kaksipyöräisellä kulkemisen helppous

Eilen kirjoitin aamujen kävelylenkeistäni, joille ei tarvisisi ottaa matkaan muuta kuin vaatteet päälle ja kengät jalkaan. Otan kuitenkin muutakin; passista älylaitteeseen ja kulkukoirien lahjontapussista rahoihin. Silti siinä on lähtemisen helppous toista maata kun Harrikalla, jolloin oli valmistauduttava monin eri tavoin kypärästä polttoaineeseen ja ajokorteista ajovarusteisiin. Pyörän tekniikkaakin jännäsin joka kerta. 

Nyt on kaksipyöräiseen menoon tullut samaa helppoutta kuin jalkapatikointiin, sillä Päivis myi Zoomeristaan minulle puolet. Sen selkään on helppoa pompata ja yhtä vaivantonta on ajaminen. Polttoainettakin kuluu uskomattoman vähän 115 kuutioisella pyörällä, sillä Hondassa on myös automaattitoiminto. Se pysäyttää halutessani moottorin, kun pysähdyn ja käynnistyy, kun käännän ripauksen kaasua. Lähes höyhenen kevytkin se on yli kymmenen kertaa suurikokoisempaan Harrikan moottoriin verrattuna.

Eilen pyysi pari kaveriani voisinko lähteä pikku pyöräretkelle suunnannäyttäjäksi, jos ajettaisiin jonkun kymmenen kilometrin päähän rannalle. Niin sitten mentiin minä edellä ja he perässä kuin köyhän talon porsaat konsanaan. Pysäytin viimein lähikaupungin keskustaan ja näytin rautaveräjää, jossa seisoi pari sotilasta kiväärit tanassa ja totesin, että tuonne ei päästä, vaikka parhaat rannat ovat siellä. Tähän kaverini, että kyllä pääsee ja ampaisi pyörällään asemiesten juttusilla ja tuota pikaa takaisin: "Ihme juttu. Kun eilen kävin vastaavassa paikassa thaikkumuru pakkarilla, ei ollut mitään vaikeuksia." Tähän minä: "Oivallatko itse mikä nyt on toisin, kun menossa esteen taakse on kolme farangia ilman paikallisia?" 

Kun lähdimme ajamaan takaisin, olivat perässä kulkeneet köyhän talon porsaat vaihtuneet kahteen villivarsaan, joista varsinkin toinen sujahteli ohitseni milloin vasemmalta ja milloin oikealta. Toinen vastaavasti tuli välillä näköetäisyyden ulkopuolella kaukana jossain perässä. Niiden varomisessa ja vahtimissa oli enemmän työtä kuin koko muussa liikenteessä yhteensä.

Avoimelle rannalle onnistuimme silti pääsemään. Noin 15 kilometrin päässä Jomtienilta etelään sitä löytyy moneen lähtöön. Vain hetken luulin kaiken olevan kohdallaan, kun sain takapuoleni rantatuoliin ja Soda Water pullon pöytään. Pulahdin meriveteen, mutta palatessani ei enää mikään ollutkaan hyvin. Toisella otti nenään läheisessä aurinkotuolissa norjalaisen tupakointi. Joten hän totesi, että "jompi kumpi, joko tapan ton tai lähen kiitään, kun on niin kova nälkäkin". Hän valitsi kiitämisen, joka herätti nälän tunteen myös toisella kaverillani. Mutta listalta ei löytynyt mieleistä ruokaa, johon hän vielä lisäsi, että tuli armoton kusihätäkin. Eikä voi mennä uimataidottomana edes veteen kuselle monen muun tapaan. Kun kysyin mikset kysy toilettia, oli vastaus: "...tu mä mitään kysele, lähetään menee." Oli lähdettävä takaisin, sillä kaverini totesi, ettei hän osaa yksin kotiin ja minähän hänet rannalle toinkin.

Ehkä yöntakaisessa muistelussani on värityksen vivahteita, mutta näin koko reissun ajan kiireen koin. Ajellessa muistui mieleen miksi yksin kulkiessa on joskus oikein mukavaa ja monta kertaa helpompaakin. Tapansa kuitenkin jokaisella ja varsinkin minun on hyvä pitää mielessä omat omituisuuteni. 

Thaimaan taivaan alla

Voisi sanoa, että kahvikupillisen tai parin ja somevilkaisujen jälkeen aamuihini täällä kuuluu tunti tai pari Thaimaan taivaan alla, kun teen aamukävelyni. Aikaa 3-4 kilometrin matkaan kuluu, sillä pysähtyilen usein. Eniten koirien vuoksi, jotka tulevat tervehtimään. Osa makupalan toivossa, osa odottaa rapsutusta ja osa vain kävelee kappaleen matkaa kanssani.

Monesti syön 100-200 bahtin  aamupalan jossakin rantakadun hotellissa. Joskus taas vain istun jääkylmää Soda Wateria hörppien kotikulman 7-Elevenin portailla. Silloin rutiineihin kuuluu myös punnitus bahtin vaakalla, joka onkin onnistunut pahoittamaan mieleni tällä reissulla monta kertaa jumiutuneella lukemallaan 😖.

Joskus odotan lenkkikaveriani Seven Seasin portilla seuranani altaassa aikoinaan salaa uimassa käyneen jälkeläinen, niin samanvärinen ja -oloinen joka-aamuinen, uskollinen odottaja koira on. Kadun toisella puolella on yhtä uskollinen monen vuoden tuttu, 2T-hotellin veräjänvartija, joka on saanut nimensä Owen englantilaiselta jalkapalloilijalta. Tällä lyhytkarvaisella chihuahualla onkin usein pelipaita päällä.

Kun viime reissulla samaa reittiä kiersin, oli korkean La Santir rakennuksen edessä aina aamuisin useampi linja-auto odottamassa kiinalaisia matkailijoita päivän retkille. Nyt ovat poissa bussit ja turistit. Ei ole näkynyt myöskään saman, valtavan rakennuksen Lapin ystäväänikään vaimoineen. Nimi taisi olla Eino Krunnineva.

La Santirin vieressä on suuri lampi, jonka rannalla on aiemmin asunut katoksessa mies. Hänkin on nyt pois, kuten katoskin, mutta lähistölle on ilmestynyt teltta tai pari, joskus kolmekin asukkaineen. He myös kalastavat lammella tai pyytävät jotain muita veden eläviä. Sitä tekee joskus joku perhekin, josta sain ottaa tänä aamuna valokuvan.

Kakkoskadun aikaisempien vuosien aamun kantapaikkani remontti valmistuu paikalliseen tapaan loivaliikkeisesti ehkä parina päivänä viikossa. Tällä hetkellä en tosin tiedä mitä siihen tulee tai tuleeko mitään. Ei ole lainkaan harviaista, että jotain korjataan suurella innolla, joka saattaa päättyä yhtä salaperäisesti kuin oli alkanutkin valmistumatta koskaan. 

Joulu on jo ovella

Joulu sijoittuu joulukuun loppuun ja se on vanha, yleinen juhla eri puolilla maailmaa. Kristityt viettävät sitä Jeesuksen syntymän muistoksi ja useissa maissa joulupukin hahmo, joululahjat ja yhdessäolo ovat keskeinen osa joulua. Suomalaisia perinteitä ovat esimerkiksi sauna, joulukirkko, jouluruoka, lahjat, joulukuusi ja joulumusiikki.

Joulupukista löytää helposti ilman joulumieltä vain kaupallisen ukkelin, mutta perinteisemmällä mielellä siitä löytää Pyhän Nikolauksen lahjoineen. Sen myötä voi eteen tulla myös vaikkapa entinen suurkirkko eli Helsingin Nikolainkirkko, joka lienee nykyisin tuomiokirkko.

Lahjat ovat liittyneet aina jouluun, joten puhuttaessa kaupallisesta joulusta, siihen tarvitaan muutakin. Ehkä Thaimaassa voisi oikeutetummin puhua kaupallisuudesta, sillä täällä ei kansa kulje kristinuskon Vapahtajaa seuraten, vaan tienviittoja on pystytellyt jo kauan ennen Jeesuksen syntymää Buddha. Muitakin eroja miehillä on. Toinen sanoi olevansa Jumalan poika ja toinen kertoi olevansa vain ihminen.

Meillä ja minulla on monena vuotena ollut Thaimaassa tapana laittaa pienen katutason parvekkeemme pöydälle, keinonurmen reunalle muovikuusi valoineen. Eilen seurasin sitä ikkunan takaa hämärtyvässä illassa, kun sen värilliset tähdet kirkastuivat yön saapuessa. Viimein joka puolella oli pimeää ja vain pienen kuusemme valot tuikkivat. Ne muistuttavat minua joulusta, ei 1. adventista, vaan joulukuun alusta loppiaiseen saakka. 

Mutta joulu näkyy täälläkin varsinkin siellä missä on turisteja. Sen avulla myydään matkailijoille kaupallista joulumieltä ja tavaraa, josta siitäkin kaikesta pidän. Suomalaiset järjestävät joulukirkkoja, joululauluiltoja ja muitakin tilaisuuksia, mitkä ovat varsin suosittuja. Minäkin olen niihin silloin tällöin osallistunut. Kuten myös jouluaterialle, joita löytyy esimerkiksi Pattaya Suomi-Seuralta sekä monesta suomalaisesta ravintolasta.

Monena vuonna yksinäisyyteni korostuu jouluna ja mieleni on haikeutta täynnä. Vaikka olen saanut elämältä valtavasti, en osaa olla täysin tyytyväinen. Sydämessäni vaeltaa, ei Repe Helismaan Musta kissa, vaan vailla ihmiskotia oleva kadun koira, joka ei kuitenkaan voi täyttää ihmisen rakkauden kaipuuta. Monesti koen, että sieluni syvintä orpoutta en osaa jakaa, selittää enkä täyttää kenenkään kanssa. 

Sauna

Luulen, että elämän leppoistamisvaiheessa aivoille ja mielelle on hyväksi ajatella muutakin kuin kuvaristikon sanoja ja sudokun numeroita. Siispä itsekin yritän tehdä korvien välilläni jotain niiden lisäksi. Eilen ajattelin aikani kuluksi, että missä yhdessä paikassa olen kotini lisäksi viettänyt eniten vapaa-aikaani elämäni varrella.

Päädyin saunaan tai saunoihin. Jos sanon, että olen koko ikäni ollut niissä tunnin viikossa, se ei ole arviona ylä- eikä alakanttiin, mutta yhteensä se on noin puoli vuotta yhtäsoittoa yötäpäivää. Se on paljon aikaa mielestäni. Näin ei ole kaikilla ja esimerkiksi matkatöissä saattaa kodin lisäksi eniten vapaa-aikaa kulua vaikkapa hotellihuoneessa. 

Saunassa on kylpemisen lisäksi kupattu, parannettu sairauksia, kuoltu, säilytetty vainajia, synnytetty ja laitettu lapsia alulle. Siellä on myös pelätty ukkosta, pommikoneita sekä joitakin ihmisiä. Mihin kaikkeen muuhun saunaa onkaan käytetty? Siellä on myös asuttu tai ainakin nukuttu, kuten Pentti Peltiseppäkin konttisaunani löylyhuoneessa viikon verran ennen kuin lähdimme Thaimaahan.

Thaimaassa on myös saunoja, jotka on tehty lähinnä turistien tarpeeseen. Pattayan seudullakin monia, joissa vietän viikottain aikaani. Niissä menee helposti kerralla useampi tunti, vaikka ei käyttäisi kaikkia tarjolla olevia palveluitakaan. Ilman hierontaakin löytyy kuntosalia, juomaa ja kylmää sekä kuumaa vesiallasta uima-altaineen. Saunoja on usein sekä höyry että tavallinen, joissa aika monesti saattaa olla suomalainen kiuas. Thaikotimmekin yhteisössä oli kaksi kappaletta Harvian kaakeloituja höyryhuoneita, jotka on nyt muutettu puuseinäisiksi sähkösaunoiksi.

Ehkä tällä hetkellä käytän eniten Jomtien saunaa ja Q-saunaa mieltymysten ollessa hieman kallellaan jälkimmäiseen. Kuitenkin vain siksi, että hintaan kuuluu ananas- ja vesimeloniviipaleet vesipullon kera. Ruoka molemmissa on hyvää.

Joka tapauksessa viikottainen tuntien rentoilu saunamiljöössä, usein hyvässä seurassa tuo rennon ja mukavan fiiliksen, josta varsinkin Thaimaassa olen oppinut nauttimaan. Jokaisessa saunassa on oma löylyn henki, jonka etsiminen vie välillä aikansa. Ehkä en aina löydä sitä itsekään. Se saattaa toiselle kylpijälle olla myös aivan eri tuntuinen. Kaikkinensa pidän saunomisesta paljon, vaikka en himokylpijä olekaan. Tosin en tiedä millä sekin himo mitataan. 

Täytyy ottaa sanomaani hieman takaisin

Aiemmin kirjoitin Ari Mainarimiehen salamarakkauden karahteen kiville lähes lähtökarikoihin, mutta olin ymmärtänyt Australian suomella kerrotun tarinan väärin. Sillä viimein löysimme toisemme aamuruokapaikkamme samasta pöydästä ja kertomani rakkaustarina sai oikaisunsa. Vain ennakkohäämatka mopolla oli laitettu naftaliiniin, koipussiin tai muualle säilöön.

Jutustelu kääntyi myös toiveeseen, että olisikohan Seven Seasissa nuorelle parille kuukaudeksi kotia. Sitä lähdimme selvittämään Pentti Peltisepän toimiessa Jere Jarruvaununa. 1500 asunnon respassa esitimme asiamme ja oli mukava nähdä miten mutkattomasti homma toimi, vaikka vuokrausaika piti sisällään sekä joulun että uudenvuoden.

Pian olikin paikan päällä venäläinen nainen, joka avainnipun kanssa lähti esittelemään eri vaihtoehtoja. Mainarimies nuorikkoineen löi jo lukkoon meidän Thaikotimme kokoisen kaksion kaupunkinäkymällä, kun rouva päätti esitellä vielä yhden isomman, noin 50 m² huoneiston kolmannesta kerroksesta allasnäkymällä. Kaikki sujui jouheasta ja avaimet sekä rahat siirtyivät kädestä toiseen. 12 000 bahtia kuukaudesta oli hyvin kohtuullinen korvaus ajankohta ja huoneisto sijainteineen huomioiden. Itsestäkin tuntui itsekkäästi hyvältä kokea olleeni pikkuisen avuksi.

Eilen olin ensimmäisen kerran eri mieltä vartijan kanssa, kun hän oli sitä mieltä, että päästäkseni mopoineni reseptionin edestä pihaan minun pitäisi kiertää kadun kautta. Hän siirteli esteaitoja eteeni, jotka kiersin sujuvasti pää ylikierroksilla savuten. Käytin lähes kaikki sanavarastossa olleet, englanninkieliset, loukkaukseksi tarkoittamani sanat, joiden huomasin vartijan muuttuvasta kasvojen väristä menevän myös jakeluun.

Kun viimeisn sain Zoomerin parkkiin kävelin takaisin vartijoiden kopille pyytämään anteeksi. Sekin meni jakeluun, sillä vielä tänä aamunakin vartija tuli hymyssä suin kättelemään ja halaamaan. Ravintola Jaenaan mennessäni ajattelin, että tosi mies osaa kävellä tarvittaessa myös omia jälkiään takaisin nöyrinkin mielin. Siitäkin tuli hyvä mieli. Ravintolassa piti käydä heti aamusta, sillä yöllä muistin, että eilen tuohduksissani jäi ruokakin maksamatta. 😅😅. 

Kävin näyttämässä peltityötä

Jo lähes traditioksi muodostuneen tavan mukaan Mainarimies soitti taas illalla. Oli karahtanut salamarakkaus kiville ennen mopolla tehtävää ennakkohäämatkaa nuorikon kotiseudulle. Jäi kysymättä, että entäpä hääyön toiminnot? Miten niille kävi? Joka tapauksessa mies kysyi lähdenkö syömään lohturuuaksi kunnon pihvit, jos hän tarjoaa. En lähtenyt. Sen sijaan puhuttiin puhelimessa tunti asioista, joista meistä kumpikaan ei ymmärrä mitään.

Päivään kuului myös Pentti Peltisepän kanssa skootterointia.  Tehtävänäni oli löytää retkikohde, joten vein miehen Buddha Mountainille. Hiljaista oli peltiseppien opinnäytetyön äärellä.

Kuvien ottaja kameroineen oli sen sijaan paikalla, jolle sanoin vuoren juurelle kavutessani, etten halua räpsäistyä otosta. Kun kävelin alas, odotti kuva kehystettynä ja ostin sen kuitenkin 100 bahtilla. Ajattelin, että ehkä joku saa sillä vaikka jotain syötävää, sillä turistit lymyävät kotinurkissaan edelleen. 

Sitten laitoin gps:n päälle ja ajettiin rannalle ehkä 5-10 kilometrin päähän. Katsottiin aikamme muutaman kymmenen metrin päässä Siaminlahden vettä mopojen päältä ja ajettiin kotiin. Oli mielestämme liian pitkä matka kävellä uimaan, kun kotirannassa pääsee pyörällä halutessaan vaikka veteen saakka.

Illalla chattasi vielä oiva Kaimani, että olisi herkkuja tarjolla. Mutta itselläni oli ylivelttopäivä ja hänellekin sanoin, että ei tänään, mutta voitko säästää huomiseksi? Vastaus tuli tuota pikaa, ettei käy, vaan syön kaiken itse. Vielä yölläkin valvoin ja kaduin vääriä valintojani. Ensin meni mehevä pihvi sivu suun ja sitten tarjotut herkut, joista en saanut edes tietää mitä ne olivat 😭😭. 

Kaikki vaikuttaa kaikkeen

Eilen aamulla olisin ollut valmis aamulenkille lähtiessäni lyömään vetoa, että Ari Mainarimies löytää meidät. Olimmekin Pentti Peltisepän kanssa hyvissä ajoin KISSissä aamupalan ääressä, mutta kaveriani vaan ei näy. Sitä aikamme ihmettelimme, kunnes Pentti sanoi Pattayan kantakaupungin puolella olevan saman nimisen ruokapaikan, joten usko pois, Ari istuu siellä.

Miehellä on vain australialainen sim-kortti ja jostain syystä hän ei soita eikä vastaa WhatsApp puheluihin kuin hotellinsa langattoman verkon kautta. Asia jäi tällä erää siihen ja Penttikin sai viimein skootterinsa vuokrattua. Maailma tai ainakin lähiseutu aukesi uudella tavalla. Vein hänet Sukhumvitin laveamalle puolelle ajoharjoitteluun, sillä mies ei ollut ajanut vuosiin muita kaksipyöräisiä kuin polkupyöriä.

Siellä päästin Pentin edelle sanoen, että aja rauhallisesti omaan tahtiin ja varovasti. Hän kysyi miksi haluan hänet piikkipaikalle, johon vastasin minulla olevan siihen syyni. Seurasin nimittäin kerran yhtä onnettomuuteen johtanutta tilannetta, jossa syntipukiksi joutui edellä ajanut, kokeneempi kuljettaja. Perässä tullut syytti etumiestä liian kovasta vauhdista, jota oli pakko seurata, ettei eksyisi 😅.

Näin oli käydä Peltisepällekin, kun pääsimme maaseudulle. Vauhti vaan kiihtyi eikä kypärä ollut pysyä päässä, jota hän sitten ryhtyikin toisella kädellä korjaamaan. Kun tuli kaarre, oli "potta" jälleen silmillä, kunnes hiekka pölisi ja pensaat lakosivat. Ehdin vain ajatella, että voihan perse. Kuin ihmeen kaupalla tilanteesta selvittiin ehkä jollakin naarmulla sekä kunnon säikähdyksellä. Sen kokemuksen jälkeen ajolinjatkin olivat huomattavasti maltillisempia.

Jo totuttuun tapaan Mainarimies soitti taas iltasella. Ja siellähän hän oli meitä odottanut, Pattayan KISSillä. Mutta kaikki vaikuttaa kaikkeen ja meidän sijaan hän oli löytänyt elämänsä naisen pyytäen nyt minua bestmaniksi sanoen menevänsä tuotapikaa naimisiin ikuisen rakkautensa kanssa. Puhelun takaa kuului hilpeää naisen puheen sorinaa ja lupasin suostua tarjottuun kunniatehtävään.

Ovat tänä aamuna lähdössä skootterilla 8 tunnin ajomatkalle tulevan vaimon kotiseudulle, vaikka rakastetulla on oma auto, talot maalla ja maatakin pilvin pimein. Ei ollut onnen huumassa sijaa kaltaiselleni jarrumiehelle, vaikka olin kertonut omistakin oppirahoistani. Siispä ajattelin vain tukea uuden ystäväni onnen tietä. Sen sijaan säälin skootteriraasun tämän päivän matkakuormaa. 150 kiloa suomalaisen miehen lihaa ja thaikilot matkatavaroineen päälle. Niiden määrää en tiedä, sillä miehen ei ole sopivaa kysyä naisen kiloja eikä ikää. 

Sauna ja muutakin seuraa

Taisi olla viime lauantai, kun kävin Pattaya Suomi-Seuralla maksamassa jäsenmaksuni ja ilmoittautumassa harvakseltaan käyvään muonavahvuuteen. Hernekeitto- ja räiskälepäivänä, lähes sulkemisaikaan oli hiljaista, kuten oikeastaan melkein kaikessa muussakin toiminnassa tällä hetkellä. 

Mutta uusia kasvoja löytyy aina ja minäkin tapasin hyvin kauan ulkomailla asuneen, aikuisen kokoisen (n. 150 kg) suomalaisen, joka oli onnistunut pysyttelemään nettimaailman ulkopuolella. Harvinaista ehkä 50-vuotiaalle miehelle. Joka tapauksessa hän soitti iltasella kysyen lähdenkö saunaan. Vastasin, etten enää tänään, mutta huomenna olen sopinut meneväni Pentti Peltisepän kanssa Q-saunaan aamukävelyn jälkeen.

Sinne sovin treffit ja selitin sijaintia parhaan kykyni mukaan ilman karttaa ja nettiä. Kun aamu tuli, olin saunalla huhuilemassa, mutta ei näkynyt Mainarimiestä. Ei vastannut chatteihin eikä puheluihin, joten siirryin löyly- ja höyryhuoneiden uumeniin.

Ajan kanssa Ari löytyi langattoman langan päähän ja sanoi olevansa saunassa. Lisäsi, ettei taida kyllä olla sovittu paikka, kun seinässä lukee isoilla kirjaimilla VIP ja palvelua on moneen lähtöön. Joten siellä mies jatkoi kylpemistään, mitä kaikkea se sitten tarkoittikaan.

Sovimme treffit seuraavalle päivälle, tällä kertaa ruokapaikka Kissiin, jonka senkin sijaintia selitin miten osasin. Vaan eipä näkynyt Ari Mainarimiestä tälläkään kertaa. Mutta taas illalla hän soitti sanoen Australian englannilla, että sorry sorry. Tähän minä no problem, we have time, try tomorrow again. Näin sovittiin, joten tänä aamuna uudelleen samassa paikassa, joka saattaa viimein onnistuakin. Puhelua lopettaessaan hän nimittäin naurahti, että arvaa mitä luki kuppilan seinässä, jonne hän oli mennyt rutkasti myöhässä. En arvannut, joten hän sanoi seinässä lukeneen KISS 🤣🤣. 

Pattaya Suomi-Seura

Aikoinaan asuin Päiviksen kanssa monta vuotta Seuran tilojen ylimmässä kerroksessa ollessani varapuheenjohtajana. Seinän takana asui Fon ja puheenjohtaja Risto Nyman. Teimme Soi Welcomille kotimme Riston pyynnöstä, sillä tarvittiin vuokranmaksajia, jotta alemmat kerrokset saatiin jäsenistön käyttöön.

Sekin oli hyvää aikaa ja yksi oiva tapa kantaa yhteiskuntavastuuta. Äänenpainot voimistuivat kuitenkin omista tiloista, sillä kaikki jäsenmaksut menivät vuokriin. Tiloja minäkin etsin yksin ja muiden kanssa, mikä ei varattomalle yhdistykselle ollut helppo tehtävä. Kunnes törmäsimme Juha Timoseen, joka oli valmis kuuntelemaan rahatonta Seuraa. Siksi uudet tilat ovat siellä missä nyt ovat. Voi olla, että osin Covid-19 sai aikaan myös sen, että ilman Timosen joustamisia, ei oltaisi ehkä enää missään.

Tätä pohdin, kun muistin, että reipas kaksi vuotta sitten hipsin maksamaan jäsenmaksua ja kysyin paljonko tiloista on velkaa. Vastaukseksi sain, että paljon ja siinä kaikki. Jäi maku, ettei ole hyvä asia, jos jäsenistö kokee, että heitä tai meitä ei tarvita silloin, kun ehkä eniten tarvittaisiin.

Alussa nimittäin oli tarkoitus, että me kaikki omistamme tilat yhdessä. Sen vuoksi myytiin 100 euron osakkeita ja Seura olisi jäsenten tiloissa vuokralaisena. Mekin, Päivis ja minä ostimme pari kappaletta. Syystä tai toisesta kauppa ei käynyt ja käytännössä Seuran vastuulle jäi paljon velkaa. Valmiiksi ei ole tullut myytyjen osakkeiden osalta osakasrekisterikään, joka sekin on huono asia. 

Kun osakkuuksia myytiin, kuului siihen rajoittamaton saunan ja allasosaston käyttöoikeus. Nyt se ei ole enää näin, vaan puheenjohtajan kasvojentunnistuksella aukeaa lukot katolle kello 18 tiistaisin ja perjantaisin. Oletan, että arvostamalla aiemmin tehtyä vastuunkantoa toisinkin voisi olla. 

Mutta vaikka suomalaiseen tapaan marmatankin, on jäsenten yhteinen yhdistys hieno asia. Toivon mahdollisimman monen kantavan omalla tavallaan vastuuta, jotta saisimme pitää Seuran alati vähenevästä jäsenmäärästä huolimatta.

Itseltäni ei ole unohtunut yöllinen viranomaisen puhelinsoitto. Varjoisalta kujalta oli löytynyt suomalainen kuolleena ja taskussa oli vain luottokortin kokoinen pahvilappu. Se oli Pattaya Suomi-Seuran jäsenkortti. Se riitti löytämään omaiset ja minulle syyksi maksaa jäsenmaksuni niin kauan, kun täällä ylipäätään olen jotain maksamassa. 

Lämpötiloja ja lämpötiloja

Aikoinaan tutustuin Teppoon, joka teki Kerkeksen keraamisia kiuakaankiviä, jollaiset minullakin on saunassani. Hän pyöritteli niitä käsin tehden niihin, niin ikään käsin, koloja keräämään vettä ja parantamaam löylyjen laatua. Sitten hän paistoi ne uunissa kuin pullat konsanaan.

Teppo tiesi minut jonkin sortin kristityksi ja kerran, kun testasimme lauteilla istuen

erilaisia löylyvesien tuoksuja, hän sanoi: "Kun minä olen Soini tällainen kuumuuden asiantuntija, niin olen elämäni varrella katsellut eräänkin kerran taiteiljoiden tekemiä tauluja tuonelasta ja tullut siihen tulokseen, että helvetissä on noin 1200 astetta plussan puolella. Minun kiveni kuitenkin paistetaan 1350 asteessa, joten niillä voi pirukin kylpeä. Joten mitäs mieltä olet Jormas kristittynä siitä?" Mitäpä minä siihen, asiantuntijan mielipiteeseen lisäämään.

Kun aikoinaan mielistyin Thaimaahan, oli minulla neljä syytä. Yksi oli ympäri vuoden mukava lämpötila. Toinen oli ystävälliset ihmiset ja kolmas kukkarolleni sopiva hintataso. Neljänneksi halusin ympärilleni sopivan annoksen suomalaisia, joiden kanssa voin keskustella maailmaa mullistavista asioista ja kysymyksistä. Kuten esimerkiksi Maisa Torpasta, Tuksu Tukiaisesta, Jasmin Mäntylästä, Matti Vanhasen ja Ilkka Kanervan lähettämistä tai saamista tekstiviesteistä sekä Matti Nykäsestä ja Irwin Goodmanin musiikista.

Mutta jos on Thaimaan lämmöt alati kohdallaan, sitä ne eivät ole aina yhden valtion sisälläkään. Silmiini nimittäin sattui saman päivän lämpötiloissa huima, 85 asteen ero. Kun Siperiassa oli -61, oli samaan aikaan Mustanmeren rannalla Sotshissa +24.

Mutta vieläkin kylmenpää ja kuumempaa maailmankolkkaa löytyy. Etelämantereella on mitattu yli 90 astetta pakkasta ja Iranin Kuolemanlaaksossa yli 80 astetta lämmintä. Joten Suomessa elellään kaikkea muuta kuin ääriolosuhteissa.

Osaomistuskulkuneuvona Zoomer

Eilen illalla räpsähti kämmenenkokoiseen älylaitteeseeni viesti, että viikon skootteriklinikalla ollut Päiviksen Zoomer on viimein menoa vailla valmis. Outoa sinällään, että farangit tai ainakin suomalaiset sanovat kevytmoottoripyöriä Thaimaassa mopoiksi. Syytä en tiedä, sillä luulen, että paikalliset eivät edes tiedä mikä on mopo tai mopedi.

Joka tapauksessa aamulla suuntasin askeleeni neljän kilometrin päässä olevalle korjaamolle ja siellähän se kiilteli kadun reunassa pestynä ikään kuin uusi. Lostavasta palvelusta tuli hyvä mieli, sillä en ollut edes pyytänyt minkään sortin puhdistusta.

Kun nyt sitten viimein pääsin liikkeelle omin voimin jalkapatikkaa ripeämmin, suuntasin ensimmäisenä tapaamaan kuvan Sweetheart-koiraa, jonka Päiviksen kanssa aikoinaan pelastimme pienen pienenä pentuna varmalta kuolemalta. Niin varmalta, että sen antoi eläinlääkäri  röntgenkuvien ja muiden tutkimusten perusteella. Mutta se selvisi ja on viettänyt jo monta onnellista vuotta mopotaksiaseman koirana. Sweetheart muisti yhä minut kuin eilisen hännän vatkatessa 7-Elevin pihan betoniin. 

Olen siis nyt Päiviksen, noin 4000 kilometriä ajetun ja viisi vuotta vanhan skootterin osaomistaja. Se tuntuu mukavalta ja nyt pääsen ajelemaan mutkattomasti sinne tänne. Harrikan lähdettyä uuteen kotiin Päiviksen pyörä on niin ketterä ja kevyt, joten välillä tuntuu kuin se mahtisi käsi- tai olkalaukkuuni.

Sen avulla on helppo lähteä esimerkiksi Pattaya Suomi-Seuralle ja tilojen osaomistajana vaikka katolle saunomaan ja ihailemaan siellä olevan uima-altaan reunalle auringonlaskua Siaminlahden toiselle puolelle. Tänään taidan mennä Seuralle hernekeitolle ja ostaa huomiseen aamukaffepöytään pari räiskälettä. 

Tasan ei käy onnen lahjat

Otsikko taitaa olla Vänrikki Stoolin tarinoista, mutta totta se on. Onnen lahjojen epätasaista jakaantumista yritetään hyvinvointivaltiossa kompensoida monin erilaisin tavoin. Valitettavasti lapsi tahtoo välillä mennä pesuveden mukana. Tasavertainen kohtelu ei saisi tarkoittaa tasapäistämistä, pyrkimystä tunkea kaikki samaan muottiin. Tästä oiva esimerkki on eräs suomalainen nainen, joka pyrki armeijaan voidakseen kieltäytyä aseista. Se kun ei muuten onnistunut, koska armeija on 

Suomessa naisille vapaaehtoinen 🤣.

Tänään viimein tapasin aamulenkilläni kahdessa teltassa asuvat miehen sekä naisen. Tosin mies oli kadottanut kotinsa enkä tullut kysyneeksi mitä sille on tapahtunut. Vain kolme kangasseinää oli jäljellä. Kalastusvapa kuitenkin oli tallessa ja lähilammelta hän aamusella pienen saaliin kanssa tulikin.

Nainenkin ilmestyi maisemiin, joka läppäsi minua käsivarteen, kun kysyin ovatko he pariskunta. Vain kavereita, sanoi hän. Sitten Noi jatkoi omaani paremmalla englannilla tietävänsä minut, sillä hän on seurannut liikkeitäni. Juttelen kuulemma iloisesti ihmisille ja koirille sekä annan niille ruokaa. Naiselle annoin 60 bahtia, joten ostan välittämistä itselleni myös häneltä koirien lisäksi. 

Niinhän minä teen, sanoin ajatellessani tätä "pariskuntaa". Eivätkä tasan tosiaan käy onnen lahjat, sillä heillä ei ollut länsimaisuuden hapattamilla mittareilla mitattuna mitään, mutta kuitenkin oli kaikki hyvän mielen eväät. Iloinen, hyvä hetki siinä ja nyt eikä näkyvää huolen häivää missään. Mieleeni muistui upporikkaan laivanvarustajan, Aristoteles Onassiksen tytär Christina, joka sanoi, että kukaan ei ole itkenyt Cadillacissa enempää kuin hän. 

Vastuuttomia on moneen junaan

Eilen vielä ajattelin, etten kasta minkään sortin sulkakynääni mustepulloon Sanna Marinin ympärillä käytävän megauutisoinnin johdosta. Mutta toisin kävi ja yö aamuineen muutti mieleni.

Olen kaikkea muuta kun Marinin fani, enkä ole sekaisin muustakaan marista. Diggaamaan silti hieman aloin, kun hän kutsui minuakin boomeriksi. Sellainenhan minä ikäni puolesta olen. Tosin en ole koskaan laskenut enemmistön pulkkamäkiä, vaan hiihtänyt omia latujani. Voisi myös sanoa, etten ole ikänikään vuoksi pudonnut veneestä, jos en ole siinä ollut. 

Minua kuitenkin jurppii aika tavalla väkisin tehdyt uutiset varsinkin heistä, joiden tehtävä on luotsata maatamme kansan valitsemina parhaalla mahdollisella tavalla. Eniten silti loukkaa miltä kaikki sanottu ja kirjoitettu tuntuu asianomaisen lisäksi heidän läheisistään. Kun suomalainen nainen kirjoittaa julkisesti, että Marin on juoppo ja jakaa vieraille piparia, olisi siinä ainesta ties mihin.

Toinen suuri hämmästelyn aiheeni on, että onko niin, jos kansanedustajalla ja pääministerillä on tehtäviensä puolesta kaksi puhelinta ja virkamies/naiskunta soittaa ensimmäiseen numeroon, niin he eivät kykene laittamaan viestiä toiseen? Viime aikoina on tuntunut, että jotkut haluavat hirttää pääministerimme hinnalla millä hyvänsä. Se on tiedotusvälineiden alamittaista vastuuttomuutta ja kaikkea muuta kuin kansan parhaaksi. 

Kun tästä sitten vastuullisena itseään pitävät tiedon jakajat tekevät ulkomaita myöten maamme ykkösuutisen, olisi syytä ihmetellä jotain aivan muuta kuin pääministeriämme. Mutta ehkä me, yksinkertainen ja katajainen kansa,  olemme otollinen maaperä tämäntasoisille ja sirkushuvimme ansainneet. Sillä ilman lukijoita eivät uutisetkaan olisi nykyisen kaltaisia. 

Thaimasssa häkki heiluu helposti, jos kuningasperheestä mainitsee jotain loukkaavaa. Yhä useammin tuntuu siltä, että jotain vastaavaa tarvittaisiin Suomenkin päivä päivältä alamittaisemman uutisoinnin kitkemiseksi. 

Tänään(kin) on hyvä päivä

Tänään oli Aku Ankan joulukalenterin 8. luukun aukaisun aika. Sieltä paljastui jännittävä tarina kuinka Karhukopla oli riistänyt tavaratalossa joulupukin aseman.

Jos meno on melankolista tai mieli muuten musta, näyttää elämä usein harmaita sävyjä. Tänään ei niin ollut ja aamulenkin kruunasi 7-Elevenin vaaka, joka kertoi sen tai minun kadottaneen jonnekin noin puolitoista kiloa tarpeetonta mukana kantamaani.

Joskus näen Seven Seasinkin harmaassa valossa missä tuo ja tuokin repsottaa. Toisena päivänä näen täkäläisittäin hyvin hoidetun kokonaisuuden, jossa näkyy kuitenkin useamman vuoden käytön jäljet. Jälkimmäinen lienee enemmän totta. 

Kuten eilen lupasin, kävin aamulenkilläni katsomassa naapuritontin teltta-asukasta, mutta hän oli jo lähtenyt jonnekin. Tämä KKM (Kaiken Kannan Mukanani) on luikerrellut sydämeeni ja jos hän myös livenä pysyy paikallaan, ennemmin tai myöhemmin toivon hänestä tulevan jonkinlainen, ehkä outokin ystäväni. Joka tapauksessa välitän ja autan omalla, mitättömällä tavallani ja ajattelen, että koirien sijaan nyt on ihmisen auttamisen aika. 

Koiria tapaan vajaan kolmen kilometrin lenkilläni puolentusinassa paikassa reilun tusinan. Osa kävelee kappaleen matkaa mukanani, osalle kelpaa lahjontapussini antimet ja osalle ei. Osaa rapsutan otsasta ja osa ei päästä paria metriä lähemmäs ja vain yksi on kytketty ihmisen tekemiin kahleisiin. Yhteistä kaikille on, että yksikään ei enää hauku minua tai osoita muutakaan vihamielisyyttä. Minulle se on koiran ja ihmisen harmoniaa ja sitä, että meille kaikille on tilaa, jos on halua ja sydäntä siihen.

Oikein iloinen asia oli, että Second Roadin eli Kakkoskadun vaatimaton ruokapaikka oli ottanut luukut kaltereineen ikkuna-aukoista ja paikalle oli ilmestynyt remonttimiehiä. Joku heistä oli kasvoiltaan tuttu, joten voi olla, että entinen yrittäjä palaa takaisin. Ehkä hänen mukanaan palaa myös pieni tyttö, joka joka aamu toi lelunsa pöytääni hyväksyttyään minut ystäväkseen.

Ehkä hyvä mieleni sai minut huomaanaan myös varpuset ja ruokkimaan niitä koiranruualla 7-Elevenin portailla Soda Wateria juodessani. Siinä hetkessä ajattelin, että yksi niistä on pieni, taivaasta tullut veli, joka sai Päiviksen itkemään 😢 jouluaamuna kauan sitten.

"Mitähän ne minusta ajattelee?"

Kerran juttelimme suomalaisten itsetunnosta ja sen olemattomuudesta. Joku sanoi sen johtuvan siitä, että olemme metsäläisiä ja olleet läpi historiamme alistettu kansa. Sotineetkin aika tavalla, muttemme ole voittaneet koskaan. Toinen jatkoi, että juuri siksi menemme eläintarhaan katsomaan apinoita ja tuumimme häkin takana, että mitähän nuokin minusta ajattelevat.

Siinä on totta ainakin siteeksi, mutta lieneekö kovinkaan huono asia, jos yrittää ottaa huomioon toisten pohtimiset? Itse olen taipuvainen harrastamaan sitä liikaakin. Ehkä se oli osaltaan vaurioittamassa itsetuntoani, kun lapsena yritin monesti toimia, kuten oletin muiden haluavan minun tekevän. Vieläkin löydän itsestäni liian usein halun miellyttää välillä liikaakin.

Tätä kaikkea pohtimaan pysäytti eilinen blogikuvani, jossa oli köyhän naisen koti tai kaikki mitä siitä oli jäljellä; vain yksi ainoa kangasseinä, vanha matkalaukku ja keino-olkinen makuualusta. Tänä aamuna olivat puitteet paremmat, sillä hän oli hankkinut jostain teltan. Siitäkin itsekkäästi iloitsin, että olisiko sen hankinnassa auttanut antamani kymmenbahtiset. Niin tai näin, minut teltta sai hyvälle mielelle.

Matkaa jatkaessani tuumin pohtiiko ihminen, joka kantaa kaiken omistamansa mukanaan, mitähän muut mahtavat hänestä ajatella. Miten vaikeaa on kokea olevansa ihmisarvoinen, jos ei löydä itsestään mitään mitä voisi edes kuvitella muiden arvostavan? Elämässäni en ole kokenut lainkaan tällaista, mutta olen kokenut häivähdyksen siitä, kun joku kääntää selkänsä. Ehkä olen tehnyt niin itsekin, vaikken muista näin tapahtuneen.

Kun olin nuorempi, luulin tietäväni enemmän ja valitsin tarkemmin ihmiset, joiden kanssa halusin olla tekemisissä. Mutta elämä on opettanut nöyryyttä enkä enää hevin käännä selkääni kenellekään, saati katso pitkin nenänvartta tai peräti inhoten. Osin siksi minulla on Facessakin enemmän kuin satoja vieraita ihmisiä, jotka ovat halunneet kavereikseni syistä, joita en tiedä. Se ei ole minulta pois, mutta uskon jokaisella olevan syynsä. Niin myös heillä, jotka ovat luulleet voivansa kävellä elämästäni pois. Sydämessäni he kaikki ovat silti, eivätkä pääse sieltä minnekään ilman tahtoani. Usein sattuu pitää kaikki, mutten osaa työntää poiskaan. Ehkä siksi, etten tahdo. 

Kun taas huomenna kävelen teltassa asuvan naisen ohi, annan hänelle palasen sydämestäni ja ehkä 40 bahtia, jos hän on hereillä. Rahana se ei merkitse minulle mitään, mutta sitäkin enemmän, että teen sen sydämestäni enkä odota häneltä kiitosta tai hymyä. Minulle riittäisi, jos hän ottaa pienen eleeni vastaan, sillä joskus on käynyt toisinkin.

Mustaa riisiä ja mustia pilviä

Tänään on osaomistuskoira Niilon nimipäivä. Taitaa olla kymmenes tai yhdestoista. Joka tapauksessa se tuntee nimensä, mutta osoittaa sen vain silloin, kun itse haluaa. Paljon onnea tai ainakin jotain hauskaa Niilo. Toivottavasti muut osaomistajat ja palvelijasi siellä Suomessa juhlistavat merkkipäivääsi.

Eilen soitti tämän reissun uusi, suomalaistunut iranilaisystäväni, joka on syntynyt Persiassa shaahin aikaan. Hän kysyi, että tulenko syömään mustaa riisiä kiinni olevan Seven Seasin ravintolan ulkopöytään, jos hänen thaimaalainen vaimonsa tekee aterian ja kattaa pöydän. Sanoin, että kiitos mielelläni, vaikken ollut koskaan kuullut oudon värisestä riisistä yhtään mitään.

Piti googlata ja kyllä vain, sellaista on olemassa ja muihin riiseihin nähden kallistakin vielä. Rouvan tekemä ruoka oli erittäin hyvää, joka johtui raaka-aineista tai tekijästä tai molemmista. Joka tapauksessa musta riisi on aitoa terveysruokaa, jonka laitan Tyttö Hyttysen jyrsimän korvalehteni taakse lähempää tutustumista varten. 

En tiedä onko turistikadolla kuinka paljon merkitystä sen kanssa, että koen ja havaitsen köyhyyden lisääntyneen paikallisten keskuudessa Jomtienilla. Taas tänä aamuna oli vakiolenkkini varrelle ilmestynyt uusi yösija, tällä kertaa naisen. Annoin muutaman kymmenen bahtia, jolla hän saa ehkä pienen, hieman paremman tuokion. 

Vähän pitää ottaa takaisin eilistä väittämää, kun sanoin jonkun nostaneen Päiviksen Zoomer-pyörää etuvilkkujen varsista. Soittivat nimittäin verstaalta, että nyt oli toinen takavilkku tippunut yön aikana omia aikojaan ja toinenkin heiluu. Ehkä ne olivat vain haurastuneet ilman sylttytehdastakin. Kalliita eivät uudet kuitenkaan olleet, 200 bahtia tsipale. 

Tänään on Niilon päivän lisäksi kotimaani Itsenäisyyspäivä. Ehkä mieleni sopukoissa sillä on nyt minulle merkitystä enemmän kuin koskaan ennen. En nimittäin koko eloni aikana ole osannut edes kuvitella, että itsenäisyyttämme voisi joku uhata. Nyt ajattelen toisin, kun pienessä maailmassani seuraan isojen maiden uhoa. Hämmästykseni oli suuri enkä osaa vieläkään käsittää kuinka Venäjä vaan meni ja otti Ukrainalta Krimin niemimaan muun maailman siihen puuttumatta.

Nyt tiedotusvälineet sanovat Venäjän keskittäneen parisataatuhatta miestä Ukrainan rajalle, joidenkin mennessä ennustuksineen vielä pitemmälle. Sanovat Venäjän hyökkäävän ensi vuonna. Perusteitakin tällä kaikelle olen lukenut. Mitä enemmän luen, sitä ahdistuneemmaksi tulen, vaikka sillä ei itseni lisäksi ole kenellekään muulle mitään merkitystä. Mutta en tarvitse edes mielikuvitusta, käsittääkseni miten Venäjän perustelut Ukrainan osalta istuvat Suomen suuriruhtinaskuntaan. Ehkä nyt tarvitsemme uusia hävittäjiä enemmän kuin koskaan aiemmin rauhan aikana. 

Tyttö Hyttynen vei uneni

Yövieraani Tyttö Hyttynen, täkäläisittäin ยุงสาว oli istahtanut korvalehdelleni myöhäiselle illalliselle tai yöpalalle oltuaan ehkä ennen sitä tulevien pienokaistensa isän kanssa naintipuuhissa. Me miehethän emme verta ime, vaan se on tulevien äitien puuhaa. Ne tarvitsevat ravintoa saadakseen itsensä ja jälkikasvunsa synnytysvalmiiksi. Äijähyttysille riittävät koivunlehdet ja sen sellaiset syötäväksi. Näillä siipiveikoilla ja -veikottarilla on siis kovastikin erilaiset ateriointitottumukset.

Thaimaalaisilla moskiitoilla suomalaisiin verrattuna on sekin ero, että ne eivät juuri inise tai en sitä ainakaan kuule. Puoli tuntia meni joka tapauksessa korvalehteä rapsutellessa, kunnes Nukkumatti sai tuotua uudet unihiekat. Niiden avulla huristelinkin sitten pitkin untenmaita aamuun saakka.

Tämän kertaisen kaukomatkan käynnistämisessä on ollut vaikeuksia enemmän kuin aiemmin. Pyörämmekin, Päiviksen Zoomer ja Harrikkani ovat myötäeläneet samaa vaikeutta ja haikeutta kanssani, sillä nekään eivät lähteneet käyntiin. Nyt on Harley jo matkannut uuteen kotiinsa ja asettunut taloksi missä sillä näyttää kuvista sekä viesteistä päätellen olevan melkoisen mukavat oltavat.

Zoomerin henkiin herättämisen aika oli eilen. Myös sille suoritettiin sydämenvaihto-operaatio ja uuden akun myötä sekin virkosi heti henkiin. Joku oli siirtänyt sitä puolentoista vuoden aikana vilkunvarsista, joten edessä on vielä raajojenkin vaihtoa ennen kuin se pääsee paikallisten katsastajien syyniin. Päiviksen konehevosen uloshengitysilmakin mitataan ensi kerran, sillä se on tullut viiden vuoden ikään.

Oven taiteltava hyttysverkko saa jäädä näillä näkymin kalleutensa vuoksi odottamaan tuntuvaa veikkausvoittoa, sillä aikoinaan kaikkea tarpeetontakin Thaikodissamme oli maksamassa kaksi lompakkoa. Nyt pitää laittaa, jos ei peruutusvaihdetta niin painaa jarrua kuitenkin, sillä koko hyttyseste oli melkoisen turha hankinta. Vaikka aiemminkin oltiin koko lailla tyhjätaskuja, oltiin kuitenkin olevinamme jotain muuta kuin köyhiä ja kipeitä.

Arkeni täällä on tällä kertaa etanan vauhtia menemässä uomiinsa. Siihen, että se ylipäätään niihin asettuu, on auttanut ajattelu, että mitä tekisin, jos olisinkin Jokilaaksossa. Vastaus on, etten yhtään sen enempää, puhuisin vaan linnuille. Joten miksen siis vain olisi ja puhuisi täällä koirille entiseen tapaan.

Ensi viikolla laajennan ehkä reviiriä, kun Zoomer tulee takaisin ja on valmiina tehtäviinsä. Aiemmin se on ollut vain Päiviksen ratsu, mutta nyt ehkä istumme virtuaaliseen neuvottelupöytään ja katsomme tulevaisuutta virtuaalikristallipallosta. Ehkä Zoomer voisi pitää virkansa meidän molempienkin palvelijana.