Väärien valintojen asiantuntija * 135

Ensin elin tunteella ja join vuodesta toiseen, koska en pärjännyt itseni kanssa. Lopetin juomisen vuosikymmeniä sitten ja elin aikani järki ensin, tunne sitten, jos sille jäi tilaa ja siinä oli järkeä. Mutta opin mitä halusin. Loppuelämän elän tunne ensin ja järki sitten, jos sille jää tilaa. Itken nykyisin paljon ja iloitsen paljon. Mutta eihän siinä ole mitään järkeä. Nykyisin pidän siis järjettömyydestä, mutten tunteettomuudesta.

Joskus ja itse asiassa aika useinkin pohdin ihmisten erilaisuutta. Äitini yritti olla sovussa kaikkien kanssa. Hän voi silmin nähden pahoin, jos välit eivät olleet kunnossa jonkun kanssa. Vastaavasti isäni hallitsi vihanpidon äitiä paremmin ja välit olivat solmussa aina jonkun kanssa. Huonoja välejään hän saattoi viedä hautaan mukanaan. Tai sitten antoi ja pyysi lähtiessään kaikilta anteeksi. Oli kummin hyvänsä, ymmärrän häntä tänään, sillä ehkä rintamalla oli kyettävä vihaamaan pystyäkseen tappamaan ventovieraita. 

Siviilissä isällä oli vihanpidon kohteena milloin naapuri, milloin työtoveri, milloin sukulainen tai vaikkapa Karjalan evakko. Kun olin lapsi, huomasin jo silloin isäni kärsivät tästä. Mutta luulin, että näin pitää olla ja se kuuluu etenkin aikuisten elämään. Iän myötä opin ymmärtämään, että se ei ole hyväksi kenellekään, ei varsinkaan itselle. Vaan viha myrkyttää mielen, jota jakaa huomaamattaan olettaen oman olon siitä paranevan.

Välillä pohdin onko tämä kaikki geeneissä, sosiaalista perimää, opittu tapa vai jotakin aivan muuta. Ehkä eniten suren, kun aikuiset siirtävät pahoinvointiaan ja sen tunnetta lapsiensa taakaksi. Onkin nurinkurista ajatella kasvattajien viisautta riidoissa lasten kesken. Jos sopua ei löydy, vanhemmat pakottavat pyytämään anteeksi.

Mistä löytyisi se mahti, joka pakottaisi aikuiset tekemään keskenään samoin ja sopimaan asiat? Entä miksi joku vihaa ja joku toinen ei? Itse en hevin edes tunne vihaa. Joten olenko saanut äidiltäni yhden ainutlaatuisen avaimen onnen oveen? 

Ehkä se mitä sanoin kätkee vastauksen miksi minuun sattuu, kun joku hyvinkin läheinen ei halua olla kanssani missään tekemisissä. Vaikka Little Jorma ei ole kuin kaksi kuukautta vanha, tiedän yhden asian mitä en tule hänelle koskaan opettamaan. En halua hänen oppivan vihaamaan ketään enkä mitään. Ei isoveljeään Suomessa, ei sisaruksiaan Filippiineillä eikä ketään muitakaan.

Haluan hänen oppivan, että jos hän joskus kokee vihaavansa jotain, hän ymmärtäisi laittaa tunteen hetkeksi sivuraiteelle. Ja päättää siinä hetkessä järjellään, ettei tahdo vihata vaan rakastaa. Silloin hän on oppinut ja ennen kaikkea sisäistänyt minne suuntaan olisi hyvä järjellä joskus suunnata tunteitaan. Anteeksiantamattomasta sydämen asenteesta kärsii koko sielu. Sen myötä katoaa onnellisuus omasta ja läheisten elämästä.