Väärien valintojen asiantuntija * 127

Taidanpa viivähtää vielä osin toisenkin päivän tässä ja nyt. Aamulla kävelin parin, kolmen asteen pakkasessa Jokilampiemme laiturille katsomaan joko joutsenet olisivat ottaneet siivet alleen vai tarvitsevatko ne ehkä luistimia tai jäästä irrottajaa. Kokeilin jään paksuuttakin joko voisi kutsua kyläläisiä luistelemaan.

Päätin piipahtaa samalla kävelyllä postilaatikolle ja sanoa matkalla huomenta pienelle tammen taimelle. Joka on erityissuojeluksessani, ettei se päätyisi jänisten tai vapaiden kaniemme suuhun.

Aivan kuin Pekka olisi lukenut kirjani eilisen sivun, sillä posti oli tuonut yön aikana ulkoministeri Haavistolta Amnesty Internationalin joulukortin.

Kun hän Kalliomäessä käydessään, silloin ympäristöministerinä kätteli koko yhteisön, yksi tervehditty katsoi kättään silmät sädehtien ja totesi: "Voi juku, ministeri on kätellyt tätä kättä. En taida pestä sitä enää koskaan." Niin iso juttu se oli hänelle ja toki merkittävä meille kaikille.

Mutta kaikissa asioissa, kättelyissäkin on monta puolta, kun vaan on halua pysähtyä. Sekä ajatella vaikka ihmisarvoa omissa ja muiden silmissä tai sydämissä.

On myös tervehtimisiä ja kädenpuristuksia, joita ei ehkä toivo. Kirjassani ovat kappaleen matkaa kulkeneet nimittäin Eikka ja Tane. Entisajan aitoja tukkijätkiä ja silloin tällöin korvikeaineidenkin käyttäjiä. Karun elämän miehiä.

Kerran olin Liisan kanssa Jyväskylän pintaporukan iltajuhlassa ykkösvaatteet päällä seurakuntatalon juhlasalissa. Naiset iltapuvuissaan, poolimaljat käsissä ja mitä kaikkea kuvioon kuuluikaan. Yht'äkkiä sali hiljeni ja kaikkien katseet kääntyivät ovelle. Sinne oli ilmestynyt illan kohokohta. Tane ja Eikka talvipalttoisaan ja muine vaatteineen, jotka eivät olleet kuukaisiin nähneet vettä eikä saippuaa. Kuten eivät miehetkään. 

Kaikki seurasivat mitä tapahtuu seuraavaksi. Itse sen tiesin, jos heidän harhailevat katseensa löytävät Liisan ja minut. Voin vain arvella kuinka moni juhlavieras toivoi, että kun nyt vaan eivät tulisi tänne päinkään ja missä ne vahtimestaritkin nyt ovat, kun niitä kerrankin tarvittaisiin. 

Miehet lähtivät kävelemään kohti Liisaa. Melkein silmin voi nähdä tuoksupilven, joka heitä seurasi, kun he kävelivät salin poikki puolisoni eteen. Katsoivat häntä silmiin, kumarsivat ja kättelivät sekä toivottivat hyvää iltaa. Sen jälkeen nämä metsien miehet kävelivät ulos samaa väylää mitä olivat tulleetkin. 

En voinut enkä halunnut pidätellä kyyneliäni. Liisa kysyikin, että mitä itket. Vastasin, että tämän eräänlaisen Herran huoneen, seurakuntasalin väestä vain sinä olit tälle kovia kokeneelle parivajakolle tervehtimisen ja kättelemisen arvoinen. Muut olivat ilmaa.