Kirkossa käyn harvakseltaan, mutta joskus kuitenkin. Tunnen kyllä jonkun tuijottavan joskus niskanappiini ja kuulen ehkä Hänen äänensä ja läsnäolonsa, vaikken sitä useinkaan heti ymmärrä. Parhaiten silloin, kun kukaan ei itse tiedä tuovansa viestiä minulle. Eläinten ja kasvien kauttakin sen koen.
Kerran istuin kirkon penkissä, kun en keksinyt muuta tekemistä. Hetkessä ajattelin, että onpa kovat penkit. Ja tulin katsahtaneeksi taakseni ovisuuhun nähdäkseni räsyisen, laitapuolen kulkijan. Minun tuurillani se änkeää viereeni, vaikka kirkossa olisi tilaa kyllin muuallakin, tuumasin. Tiesin vetäväni heitä puoleeni, sillä olin yksi heistä.
Papin pitäessä saarnaansa mielessäni pyöri, että juuri tällainen on leipäpappi, ei mitään sanottavaa. Ja että minnehän menevät kirkollisveroni. Kun kolehtihaavi tuli kohdalleni, laitoin sinne vieraan maan kolikon. Mutisin itsekseni, että mitähän ne noitakin ahneuksissaan keräävät, olenhan veroni maksanut.
Loppuvirrestä ajattelin, että kyllä on laahaavaa eikä edes kirkkokuoroa pistämässä ryhtiä veisuuseen. Loppuisi nyt, että pääsisin jonnekin pois.
Samassa katsahdin koko ajan vaiti ollutta miestä vieressäni. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan jättäen vaalean uran lian peittämiin kasvoihin. Silloin tulivat kyyneleet omiinkin silmiini. Katsoin kirkon kattoon ja huokaisin sinne jonnekin: "Voi kun saisin olla edes yhden kerran yhtä lähellä Vapahtajaani kuin tuntematon vierustoverini tällä hetkellä."
Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, että se jokin istui kirkon kovalla penkillä ryysyissään vieressäni koko ajan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti