Thaikotimaailmamme

Thaimaan kotimme on linkin takana Seven Seasissa, josta olen maininnut eräänkin kerran. Sen sijaan siellä asuvista elämistä en ole juuri kirjoittanut, sillä niitä ei pitäisi olla. On kuitenkin. Itse asiassa tontti oli eläinten valtakunta, jossa kävimme kertomassa tulevasta naapuruudesta, kun maksoimme ensimmäsen erän Thaikodistamme. Paikalla oli silloin vain koiria, jotka elivät onnellisen tietämättöminä tulevasta häädöstä.

Kun Seven Seas valmistui, tulivat vartijat eikä koirilla ollut enää asiaa muurien sisäpuolelle. Yksi poikkeus oli, jonka nimesimme Allaskoiraksi, sillä se onnistui välttämään vartijoiden silmät. En tiedä johtuiko se Päiviksestä ja minusta, mutta juuri "meidän rannassa" se kävi salaa uimassa. Voi olla, että se elää edelleen, sillä aivan saman näköinen asuu ja päivystää yhä portilla vartijoiden kanssa. Seven Seasiin on ehdoton eläinkielto, mutta aina joskus näen, kun joku salakuljettaa kassissaan eestaas pientä koiraansa. Minusta se on vain mukavaa.

Tällä reissulla olen opetellut alueen avoimet ovet ja portit. Lähdenkin aamulenkille usein uusia reittejä. Eilen kulkiessani käytävillä kuulin selvästi kissanpennun surkean naukumisen. Eikä aikaakaan, kun löysin sen mekko päällä😂. Tarinoimme aikamme ja annoin sille muutaman jytysen kulkukoirien lahjontapussista. Kehotin myös varovaisuuteen, sillä valppaat vartijat saattavat vähintään muuttaa sen elämäntarinan.

Viime reissulla katselin pihapalmussamme parin sentin mittaista, kahta siipiveikkoa, jotka asuivat itse tai muiden tekemissä rungon rei'issä. Oma lukunsa ovat hyvinkin kauniit perhoset. Vieressämme on myös yksiöitä monessa kerroksessa, joissa ei ole koskaan näkynyt ihmisasukkaita. Niiden toisen kerroksen parvekkeen ilmastointilaitteen päällä on sen sijaan pikkuvarpusten koti.

Gekkoja asuu ehkä meidänkin kodissamme ja varsinkin pihalla ehkä  samaan heimoon kuuluvia, mutta isompia. Niiden vauhti altaan reunalla on joskus melkoinen. Inhokkieläimiäkin on, esimerkiksi hämärän tullessa pienet, äänettömät hyttyset. Niitä on ollut tällä kertaa vähemmän kuin aiemmin.

Kerran olen nähnyt sisällä torakan ja kerran myös rotan. Luulen näiden ihmisen mukavuutta nakertavien ongelmien olevan hyvinkin henkilökunnan tiedossa ja hoidossa, sillä silloin tällöin myrkytetään milloin mitäkin. Näihin ilmoitustauluilla kerrottaviin talkoisiin voi myös ilmoittautua, jolloin myrkkymiehet ja ehkä -naisetkin tulevat kotioven sisäpuolelle aineineen. 

Thaimaalainen Uusivuosi ja Vesijuhlat

Tänään alkaa Vesijuhlat. Ehkä jokainen huhtikuussa Thaimaassa ollut tietää mitä se on. Pengoinkin nettiä, muun muassa Wikipediaa ja luin saadakseni tietää mistä kaikki alkoi. Tällaista löysin:

Buddhalaisen Wat Phon pyhien kirjoitusten mukaan Songkran sai alkunsa Kapila Brahman (punertava Brahma) kuolemasta. Muinaisina aikoina hän oli varakas mies. Naapurina asui juoppo, jolla oli kaksi poikaa ja hän väheksyi rikasta lapsettomuudesta. Häntä nöyryytettiin ja mies rukoili auringon sekä kuun jumalia antamaan pojan. Yritykset epäonnistuivat, kunnes hän tarjosi keitettyä riisiä banaanipuussa asuvalle puujumalalle ja kysyi Indralta voisiko hän täyttää toiveen.

Nimeltään Thammabal tai Dhammapala, vanhurskauden suojeleva syntyi. Lapsi oli fiksu, joka oppi kolme vedaa, lintukielen ja opetti ihmisiä myös välttämään syntiä. Kapila Brahma sai tietää tästä ja halusi testata lapsen älykkyyttä: "Missä on ihmisten kunnia ( sri ) aamulla, päivällä ja illalla?" Häviäjän pää leikattaisiin irti. Poika ajatteli turhaan kuusi päivää, mutta ei löytänyt ratkaisua arvoitukseen.

Hän makasi sokeripalmun alla ja kuuli kotkaparin keskustelun, jotka aikoivat syödä hänen ruumiinsa, kun hän häviäisi vedon. Naaraskotka kysyi kumppaniltaan tiesikö tämä vastauksen. Hän vastasi: "Aamulla sri ilmestyy kasvoille, joten ihmiset pesevät kasvonsa aamuisin. Keskipäivällä sri on rinnassa, joten ihmiset suihkuttavat hajuvettä joka keskipäivä. Illalla sri menee jaloille ja ihmiset pesevät jalkansa iltaisin." Thammabal opetteli vastauksen ulkoa ja antoi sen Kapila Brahmalle seuraavana päivänä.

Hävittyään vedon Kapila Brahma kutsui seitsemän tytärtään ja kertoi heille, että häneltä täytyy leikata pää irti. Mutta jos se putoaisi maahan, se loisi helvetin, joka nielaisisi maailman. Jos hänen päänsä taas heitetään ilmaan, sateet lakkaisivat. Ja jos se pudotetaan mereen, kaikki merivesi katoaa. Näiden onnettomuuksien estämiseksi hän käski tyttäriään asettamaan pään kohotetulle phanille.

Thungsa, hänen vanhin lapsensa säilytti isänsä pään Kailash-vuoren luolassa. Joka vuosi, kun aurinko saapui, yksi Kapila Brahman lapsista, nimeltään Nang Songkran "Lady Songkran" ja muut enkelit muodostivat kulkueen.

Nainen seisoo, istuu, nojaa tai nukkuu eläimen selässä ajasta riippuen. Aamunkoitosta keskipäivään hän seisoo kulkuneuvonsa takana ja sen jälkeen auringonlaskuun saakka hän istuu. Auringonlaskun ja puolenyön välillä nainen makaa, mutta jättää silmänsä auki. Keskiyön jälkeen hän nukkuu.

Nämä asennot ja muut yksityiskohdat piirrettiin aiemmin osaksi Prakat Songkrania ja ovat nyt osana kuusolaarikalenteria. Kulkue kestää 60 minuuttia Meru - vuoren ympäri. Tätä kutsutaan myöhemmin nimellä Maha Songkran erottaakseen sen muista Songkraneista, joita esiintyy, kun aurinko siirtyy horoskoopista toiseen. Yksinkertaisuuden vuoksi nimi lyhennettiin myöhemmin nimeksi Songkran.

Totuttujen tapojen orja vai ulos valintojen vankilasta

Ehkä ensimmäinen suuri valinta, joka on vaikuttanut loppuelämäni kulkuun oli, kun en suostunut enää 16-vuotiaana menemään kouluun. Minusta ei tullut kirjanoppinutta eikä sen myötä ammattiakaan. Vaan lavea tie vei suuntaan, jonka päässä oli umpikuja. Tai ainakin niin päätin, sillä päästin irti elämäni hallitsijaksi tulleesta alkoholista. Pian sen jälkeen noin 30 vuotiaana lopetin myös tupakanpolton.

40 vuotta myöhemmin aikoinaan tehtyjen valintojen merkitys on ollut suuri, sillä ilman suunnanmuutosta olisin tuskin elossa. Jos minua ei olisi vienyt hautaan viinaa tai sen mukana tulleet konnuudet, olisin kuollut sepelvaltimotautiin, jonka kanssa olen selvinnyt osin siksi, etten polta. 

Elämäni suuria päätöksiä ovat olleet myös parisuhteeni, mutta varsinkin erot. Tapahtumat kytkeytyvätkin oudolla tavalla toisiinsa. Jos en olisi mennyt Jyväskylään, en olisi avioitunut ensimmäistä kertaa. Ja jos en olisi mennyt Jyväskylään, en olisi avioitunut toistakaan kertaa.

Ensimmäisen avioliittoni yksi suurimpia merkityksiä on poikani, nyt jo iso mies vaimoineen ja tyttärineen. Ilman avioliittoani hän ei olisi tavannut vaimoaan eikä heidän tytärtäkään olisi olemassa. Voisikin sanoa, että kaikki vaikuttaa kaikkeen, kun vaan rakentelee mielessään yhteyksiä ja aasinsiltoja. Kaikesta tapahtuneesta ylipäätäänkin voi olla kiitollinen tai katkera tai jotain aivan muuta. 

Myös nykyisin otan toisia ihmisiä huomioon usein syvään tuskaan saakka, mutta olen myös entistä itsekkäämpi. Vaikka jaan sosiaalisen median kautta elämääni enemmän kuin ennen, otan muut huomioon vain niin, etten halua loukata ketään. Joku kuitenkin joskus loukkaantuu, mutta ehkä minulla on oikeus kertoa elämästäni kuten sen koen. 

Sosiaaliseen mediaan minulla on suuri riippuvuus, josta en tahdo luopua. Sillä vaikka elän yksin, haluan kuulua johonkin. Silti eläkkeelle jääminen on ollut yksi elämäni suurista, hyvistä päätöksistä. Vaikka sen myötä menetin työyhteisön ja itse hakemieni avioerojen myötä vaimoni. Loput henkselit tai ❌:t ovat elämäni päälle laittaneet toiset. 

Iso ja tärkeä osa yötäni ja päivääni on tällä hetkellä Facebookissa ja samaan perheeseen kuuluvassa Messengerissä. Yhteisöpalvelu saakin nettisivuilla vieraillessani tiedoni, vaikken klikkaisi edes tykkäyspainiketta. Jopa niiden, joilla ei ole Facebook-tiliä, tietoja siirtyy yhteisöpalvelulle. Näitä ovat esimerkiksi tietokoneen IP-osoitteet. Minulla onkin vain kalpea aavistus missä kaikessa olen somemaailmassa mukana. Ehkä olen yksi 50 miljoonasta Facen käyttäjästä, jotka olivat tavalla tai toisella mukana Donald Trumpin presidentinvaalikampanjassa 🤣. 

Virvon varvon tuoreeks terveeks tulevaks vuodeks. Vitsa sulle, palkka mulle...

Silloin tällöin olen kirjoittanut Buddhasta ja siitä miten se kaikki liittyy arkeen Thaimaassa. Jotkut tiukkapipoiset kristityt ovat sitä ihmetelleet ja antaneet minulle tulevaksi osoitteeksi tuonpuoleisen kuumemman osaston. Koska eilen oli palmusunnuntai, onkin paikallaan kertoa kristinuskoon liittyvästä, hieman oudommasta tavasta jotain. Wikipedia ja minä sanomme virpomisesta näin:

Virvonta on tehty Jeesuksen palmunlehvätervehdyksen muistoksi. Se on toiminut siunauksena, terveyden tuojana ja pahan karkottajana.

Pajunvitsojen voima pohjautuu kansan kristillisen käsityksen mukaan maailman voimakkaimman persoonan, Jeesuksen koskettamiseen. Pyhitetyllä vedellä siunaamisen mukana oksiin siirtyy tämän näkemyksen mukaan "Jeesuksen väkeä" aina Jerusalemin palmunlehvätervehdyksen ajoilta.

Pajuissa on vanhastaan ajateltu olevan taikavoimia. Suomalais-ugrilaisilla kansoilla on oksanheilutuksella ollut tapana karkottaa pahoja henkiä. Pajunoksa annettiin virvotulle virpomisluvun päätteeksi ja palkka tultiin noutamaan pääsiäislauantaina

Pohjanmaalla noidiksi eli trulleiksi pukeutuneet lapset käyvät trullittamassa pääsiäislauantaina ja palkka saadaan "virpomisen" päätteeksi. Perinteisesti virpovat lapset saivat virpomispalkkion vasta tulevana sunnuntaina, kun pääsiäispaasto oli päättynyt. Sittemmin palkkion, esimerkiksi pullan, saattoi Karjalassa saada heti.

Palkka on ortodoksisessa perinteessä tyypillisesti ollut pääsiäisenä annettu punaiseksi maalattu kananmuna, suklaamuna tai vastaavaa. Virvottaessa saadut siunatut virpovitsat on tapana säilyttää kodin ikonien päällä koko pääsiäiskausi eli helatorstaihin saakka. Tämän jälkeen ne hävitetään polttamalla.

Virvontaperinne siirtyi sotien jälkeisenä aikana koulujen ja lastentarhojen välityksellä yleissuomalaiseksi tavaksi. Siihen lomittui Keski- ja Länsi-Suomen kansankulttuurin tapa pukeutua pääsiäistrulleiksi. Nämä tavat sulautuivat osaksi yhteen. Suomen ortodoksinen kirkko on arvostellut sitä, että pikkulapset puetaan noidiksi ja kiertävät virpomassa tuntemattomia (raha)palkan toivossa. Tämä on heidän mukaansa länsisuomalaisen pääsiäisnoitaperinteen ja itäsuomalaisen virvontaperinteen sekoittamista.

Länsi-Suomessa virvontaa ei ole vanhastaan harrastettu. Noita-asuisten lasten toimittama virpominen on kuitenkin läheistä sukua yleispohjoismaisille kevätperinteille, joissa esiintyy niin noidaksi pukeutumista kuin oksien koristelemista ja niillä ”piiskaamistakin”.

Esimerkiksi Ruotsissa lapset ovat jakaneet pääsiäisvitsoja (påskris) ja -kortteja pääsiäisämmiksi pukeutuneina, Tanskassa ja Norjassa taas koristellaan laskiaiseksi oksia (fastelavnsris), joilla lapset ovat perinteisesti ”piiskanneet” vanhempansa hereille aamulla.

Mikä on eläkeläisen lakko-oikeus?

Lakko on työntekijöiden yhteisellä päätöksellä sovittu töistä pois jääminen, jonka tarkoituksena on tavallisesti painostaa työnantajaa. Ensimmäinen kirjallinen maininta lakosta on Egyptistä noin vuoden 1100 ennen ajanlaskun alkua tienoilta.

Työsulku vastaavasti on työnantajapuolen painostuskeino työtaistelun aikana, kun tietyllä ammattialalla ollaan sopimuksettomassa tilassa. Silloin työnantajat estävät tietyn alan ammattiliittoon kuuluvia työntekijöitä pääsemästä työhön ja keskeyttävät heidän palkanmaksunsa. 

Vaikka ymmärränkin, että jokaisen olisi hyvä saada tekemästään työstä elantonsa, en ole koskaan hyväksynyt lakkoja enkä työsulkuja. En ymmärrä sitä Suomessakaan, jossa armeijankin vaihtoehto voi lainkin mukaan olla vankila. Eniten minua ärsyttää, että saadakseen lakkoaseeseen mahdollisimman suuren tehon, sen käytöstä joutuvat kovimman hinnan maksamaan täysin syyttömät ja puolustuskyvyttömät. 

Heillä ei ole juuri mitään työkaluja saada omaa tilannetta paremmaksi, kuten ei eläkeläisilläkään, joita on melkoinen määrä. Miten yhteyskunta kuitenkin pystyy heille turvaamaan ilman lakkoasetta leivän suuhun? Omaa eläkettä saavia oli Suomessa 1538 000 viime vuoden lopussa. Heidän osuus 16 vuotta täyttäneestä väestöstä oli 33,1 prosenttia.

Tätä pohdin Thaimaan taivaan alla, kun katselen rannan ja muiden yrittäjien pitkiä työpäiviä heidän yrittäessä saada leivän perheelleen. Miltä heistä tuntui, kun muutama vuosi sitten yhteiskunta päätti, että yhtenä päivänä viikossa ei enää saa avata aurinkovarjoja eikä -tuoleja eikä myydä rannoilla käytännössä mitään muutakaan. Yhdessä yössä valtio leikkasi tuloista seitsemäsosan.

Nyt kaikkia Thaimaassakin on koetellut virus yli kaksi vuotta ja orastavan toivon on monesti vienyt huonontunut tartuntatilanne. Varmaa valoa ei ole edes näköpiirissä. On vain toivo ja usko, että joskus vielä on kaikki kuten ennen.

Kun suomalainen yhteiskunta on samantapaisessa tilanteessa, on oikeus ja mahdollisuus mennä lakkoon. Vaikka lähtökohtaisesti jaettavaa on kaikille vähemmän, ovat jotkut sitä mieltä, että nyt on oikea aika pyytää itselle lisää.

Vaikka lienenkin itsekäs muiden lailla, kaikkeen en taivu muiden lailla. Valitsemamme asioiden hoitajat joutuvat ottamaan koko ajan lisää velkaa kaksin käsin, jotta jotenkin selviäisimme. Minäkin maksan tästä osani. Toivon, että niillä ei anneta lisää liksaa kenellekään, vaan ostetaan rautaa rajalle ja haetaan lisäturvaa isommilta hartioilta.

Historiani on opettanut, että Ruotsi antoi Suomen Venäjälle aikoinaan, jotta oma nahka pelastuisi. Ruotsi oli kuin Töölönlahden heinäsorsa, joka haalii siipiensä alle vieraita sorsanpoikia. Jotka se sitten syöttää tarvittaessa viholliselle, kun se uhkaa omaa jälkikasvua. Näin kävisi nytkin tiukan paikan tullen. 

Sitten Lenin, Putinin mielestä kai mielenhäiriössä antoi meille itsenäisyyden, josta Stalin myöhemmin lohkaisi paloja, kun oltiin liian lähellä nykyistä Pietaria. Kuten ehkä oltiinkin, sillä siellä taisi piirityksen aikana kuolla yli puoli miljoonaa venäläistä.

Tällä hetkellä minua tympii ihmisten itsekkyys, sillä omalla laillaan moni on tiukoilla. Joten lakkoillaan me vaan ilman talvisodan henkeä ja odotetaan, että Vladimir tulee idästä ja kertoo kuka päättää jatkossa palkoista ja kaikesta muustakin. 

Neljä syytä miksi rakastan Thaimaata

Vajaa 15 vuotta sitten koin infarktin jälkeen Meilahden sairaalan sydänvalvomossa saaneeni uuden elämän tai ainakin jatkoajan entiseen. Olin suunnattoman kiitollinen sinne jonnekin mistä en juuri mitään ymmärrä. Elämä joka tapauksessa oli hiuskarvan ohuen elämänlangan varassa.

Silloin päätin, että jos täältä ja vuoteestani lähden ylipäätään muuten kuin jalat edellä, en kuole myöskään sorvin ääreen. Vaan hyppään työelämän oravanpyörästä jollakin tavalla ja jätän taakseni Sininauhasäätiön toimitusjohtajan tehtävät. Sen jälkeen etsisin jostain maailman kolkasta paikan, joka täyttäisi neljä leppoistamisajanjaksolle asettamaani ehtoa.

Yksi oli ihmisten ystävällisyys, jolloin joukosta tipahti oikeastaan pois vain Florida. Ehkä minuuteni pienuudesta ja kielitaidottomuudesta johtuen koin amerikkalaisten katsovan minua alaspäin pitkin nenänvartta jopa elintarvikeliikkeen kassajonossa.

Ajattelin, että onhan maailmassa paikkoja täynnä ystävällisiä ihmisiä. Kun toisena ehtona ilmojen piti olla itselleni suotuisia ympäri vuoden, putosivat joukosta Välimeren maat, Turkki niiden mukana. Pitkään vaihtoehtona keikkui Kanariansaaret, jolla minulla on ollut ravintolakin tai osa siitä kahden ystäväni kanssa. Se putosi pois hintatasonsa vuoksi, sillä kitukasvuiseksi jäänyt eläkkeeni asetti elolle omia ehtojaan.

Neljäs syy oli ehkä kaikkein rajoittavin. Halusin keskustella mitä kuuluu Matti Vanhasen tuppeensahatuille laudoille, Jasmin Mäntylälle sekä Mervi Tapolan ja Matti Nykäsen melkoisen myrskyisälle parisuhteelle. Näistä asioista ei voi puhua kuin suomalaisten kanssa, joten tarvitsin ympärilleni sopivan annoksen heimoveljiä ja -sisaria.

Siispä ihmisten ystävällisyyden, ilmojen, hintatason sekä suomalaisten vuoksi valitsin Thaimaan. Ekstrana tuli eksotiikka maassa ja ympärillä, joissa riittää tutustumista helposti yhden ihmisen elämän verran. Tarkemmin sanottuna päädyin Pattayalle, joka on tavallisten ihmisten paikka. Voin kokea olevani etiketin mukaan pukeutunut, vaikka menisin alushoususillani 7-Eleveniin.

Monen kymmenen matkan jälkeenkään en ole katunut, vaikka kai joka puolella kohtaa ihmisiä, joiden elämisen ehto on, että jotain on oltava vialla. Tuntuu välillä, että kaksi täysin samanlaista päivää ovat erilaisia ja toisena päivänä jotain on kääntynyt päälaelleen. Joku huudahtaa tullessaan ihastuneena Bangkokin lentokentällä, että "voi kun on ihanan lämmin" ja seuraavana aamuna tullessaan hotellihuoneesta samaan ilmaan, "voi kun on kuuma". 

Marmattajien listan piikkipaikan irtokyntensä lohkaisseelta valloittikin jokunen päivä sitten uusi valittaja tai oikeastaan aihe. Häntä suorastaan tympi tulla rantatuoliin aurinkovarjon alle, kun kuun asento oli tuonut laskuveden ja siirtänyt rantaviivaa kauemmas 😂.

Kolmen vartin aamukävely

Eilen kirjoitin eläkkeellä olevasta verokarhusta, joka asuu pelikentällämme, Buddha-aukion henkien talon seinustalla omassa saviruukussaan. Mutta ennen aamupäivän petanquepelejä, on usein takana joka-aamuinen kolmen vartin kävelyni. Se on oikeastaan ainut tapa miten hoidan fyysistä kuntoani tällä hetkellä. Olen hyvilläni tästäkin.

Jo toistamiseen oli mainio aamiaispaikkani aamulla kiinni, kun tallustin sinne normiaikaan. Aidan takana kurkisteli vain talon kissa, joka on lähes aina syömäseuranani. Mutta kotiinpäin kulkiessani, tumma auto tummine laseineen soitti äänimerkkiään. Kun en nähnyt sisään, jäin seuraamaan loittonevaa kulkuneuvoa. Se pysähtyi Travel Innin eteen ja autosta nousseet naiset vilkuttivat vimmatusti. Joten aikaa kun on, kävelin takaisin. Sen he palkitsivat ylimääräisellä leipäpalalla, paistetulla pekonisiivulla sekä ylipursuavalla ystävällyydellä.

Siinä hetkessä oli juuri se yksi neljästä syystä miksi pidän Thaimaasta. Ihmisten ystävällisyys, joka on minulle usein enemmän kuin myytävät tuotteet. Ajattelin, että onnellisten listalla keikkuu kotimaani piikkipaikalla ja Thaimaa sijalla 60 ja jotain. Että tekeekö arjen turvallisuus Suomen sijoituksen, kun ainakin hymy ja ystävällisyys ovat Aasiassa yleisemminkin varsin herkässä. 

Monesti päivääni liittyy muitakin eläimiä. Niitä ovat koirien lisäksi nykyisin myös Raittiiden rannan kesykyyhkyt ja oravat. Jotka tulevat syömään kädestä kulkukoirien lahjontapussini eväitä sekä vaatimaan osaansa pullakauppiaan varjon alle myymästä, herkullisesta leivonnaisesta. Tosin eilen orava oli sitä mieltä, että ainut syötäväksi kelpaava on sormeni.

Muutakin seurattavaa, muiden ruokkimaa aamuuni kuuluu. Matkalla on monta henkien asumusta tai taloa, joiden asukkaita lahjotaan paikallisten toimesta. Erityisesti pidän yhdestä, kuvan hyvin vaatimattomasta asumuksesta Kakkoskadun reunan muurin ja puiden siimeksessä. Tällä hetkellä pöytä tai talon edusta on katettu muun muassa punaisilla juomapulloilla ja kolmella leluautolla.

Reittieni varrelle mahtuu myös puretun Seven Seasin showroomien paikalle ilmestyneet kaksi mitä ovatkaan, jotka olen aamuisin nostanut takaisin pystyyn. Itse ajattelen öisten tuulten kaatavat ne, mutta ehkä joku minua selvemmin uskova ajattelee, että henget ilmaisevat näin tyytymättömyyttään. Sen tiedän tai oletan tietäväni, että kauniit ja koristeelliset maljat on asetettu kunnoituksesta maata kohtaan ja toivottamaan onnea sen muokkaajille ja muille työnsä tehneille.

Verokarhu valvoo pelejämme

Buddha-aukion petankkikenttä on tullut tänä talvena tutummaksi kuin koskaan aiemmin. Kuukausien ajan olen matkannut osaomistus-Zoomer X skootterillani sinne aamuisin useamman kerran viikossa. Petankista onkin ilon lisäksi tarttunut ihon alle sen verran, että olen oppinut pitämään pelistä.

Pelaajia kuitenkin on sesonkivuosiin nähden ollut vähän. Enimmillään kuusi, jolloin pelaamme paripeliä kolmen sijaan kukin kahdella pallolla.

Mutta sitä ennen edustus- ja tähtipelaajamme, usein Juha ja Mauri haravoivat alueen. Itse en ole tämänkään lajin kisällinä haravaan tarttunut, sillä toisesta katkesi varsi ilman minuakin. Sen sijaan roskia kerään joka kerta pelin tuoksinassa, koska aukiota käytetään moneen tarkoitukseen. Puiden varjojen ansiosta joku tuo autonsa parkkiin ja toinen paikallinen syö ajoneuvossa ruokiaan. Jonka jälkeen lounastaja tai illallistaja saattaa pudottaa eväspaperinsa kulkuneuvonsa viereen ja mennä menojaan. Minä niitä sitten keräilen heittovuorojen välissä betonirenkaan sisään, joskus ehkä poltettavaksi.

Joukossa oli vuosia seisseen, rikkoituneen veneenkuljetustrailerin alle jäänyt pieni, muutenkin reissussa rähjääntynyt ja toisen silmänsä menettänyt pehmonalle. Joka löytyi, kun joku vei vetolaitteen raadon parempaan talteen tai ehkä kunnostaakseen sen.

Joka tapauksessa söpön näköisen otson nostin pienen henkien talon seinää vasten ja annoin nimeksi Verokarhu. Se oli saanut viettää vuosia trailerin alla rauhallista elämää, joka loppui uudessa paikassa. Nyt se asuu omassa saviruukussaan, mutta muuttunut tilanne saattaa häiritä aukion koiria, sillä aamuisin valtiomme virkamies löytyy milloin minnekin retuutettuna. Tai ehkä hän käy omia aikojaan viihteellä eikä selviä aina takaisin kotiruukkuunsa. 

Minä myös vaatetan sitä ja se saikin päähänsä kentältä löytyneen lippalakin ja yhden tassunsa suojaksi jalkineen. Ensin katosi päästä hattu ja seuraavana yönä kenkä. Tilalle oli tullut toinen pehmolelu, joka viettää nyt aikaansa nallen turvallisessa sylissä. Suomalaisten rakastama Verokarhu pitää siitä yhtä hyvää huolta kuin konsanaan meistä melkein kaikista pitkine, välillä ahneilta tuntuvine käsineen. 

Lähdön läheisyys

Vaikka Jokilaakson neljästä kamerasta 8000 kilometrin päähän Siaminlahden rannalle ei juuri sitä näe, runsasluminen talvi on häviämässä jokavuotisen kamppailunsa kesälle. Paljon kaikesta minkä pakkasherra lumineen otti syksyn tullen luonnosta haltuunsa, on heräämässä jälleen unestaan.

Kun tarkkaan katson Jokilaakson yöstä livekameroiden tarjontaa infrapunan valossa, ensimmäiset hyönteiset ovat ilmassa. Tosin joskus talvellakin lintujen lisäksi saattaa joku muukin siipiveikko lennellä Merikonttikodin pihapiirissä. En ymmärrä kuinka se on mahdollista. Sanon niitä kaikkia talvihyttysiksi.

Kun olin lapsi, äiti halusi säästää kesän viimeisen kärpäsen. Sen surmaaminen tuotti hänen mukaansa huonoa onnea. Näin oli pitkin vuotta myös hämähäkkien laita. Niiden nitistäminen oli lähes rikos ja äitini kantoikin havaitessaan pölyrätin mutkassa sen mahdollisine seitteineen ulos.

Viiden kuukauden elosta Thai-talvikodissa on jäljelle pari viikkoa. Vuosikymmenten saatossa olen tehnyt eräänkin matkan lähelle sekä kauas. Ennen ajattelin joka kerta, että on mukava palata kotiin. Nyt tuntuu ensi kerran, että lähdön läheisyydessä en palaakaan minnekään. Thaikoti on tuntunut toiselta kodilta, josta en palaa minnekään, vaan lähden jonnekin.

Samalla on lisääntynyt ymmärrys suomalaisia kohtaan, joiden matkat Thaimaahan ovat kerta kerralta pidentyneet. Synnyinmaa on sitä mukaa himmentynyt. Viimein he ovat huomanneet asuvansa Thaimaassa ja kertovat, ettei heillä ole Suomessa enää mitään.

Huomaan itsessäni jotain samaa, sillä vaikka minulla on poika perheineen sekä veli perheineen, ainut yhteys heihin on sydämessäni. Ilman Jokilaaksoa, johon minun ei pitänyt koskaan edes kiintyä saati rakastua, minullakaan ei ehkä olisi enää riittävästi syitä palata Suomeen.

Raittiin elämäni rakkaudet ovat olleet minulle tärkeimmät elämänlangat. Ne kaikki olen menettänyt enkä tiedä istunko elämäni iltapäivässä enää milloinkaan kenenkään kanssa. Kun viimein olen oppinut hyväksymään itseni ilman muuttumisen vimmaa sellaisena kuin olen, elämään vahvasti tunteella, laittamatta narua kaulaan tai syöksymättä pullon kimppuun, huomaan, etten tahdo luopua itsestäni enkä omituisuuksistani. 

Silti sydämessäni toivon mahdollisesti mahdottoman tehtävän edessä, että jakaisin vielä elämäni jonkun kanssa. Löytäisin sen tai hän löytäisi minut ja pystyisimme hyväksymään toisemme kaikkinensa. Eikä niin, että jotain osaa vain siedämme, kunnes emme enää siedä. Tätä kaikkea yön syleilyssä pohtiessani luon mielikuvitus- ja haavemaailmaani unelmieni tikkuperhettä. Luulen, että heidän sukunimensä on Stickman.

Taidan tehdä tikkuperheen

Tuokio sitten kirjoitin hamuavani kämmenenkokoista älylaitetta, jossa olisi sisäänrakennettu kosketuskynä, jolla voisi piirtää, kirjoittaa sekä käyttää muutakin kuin mustaa väriä. Samassa yhteydessä saatoin mainita, että teen sillä ainakin tikku-ukon, sillä olen kovin huono piirtäjä kaikin tavoin.

Joka tapauksessa vaikka laitteeni odottaa minua vielä jossain Suomen kaupassa, todennäköisesti Jumbon Elisa-myymälässä, on tikku-ukko saanut mielikuvitusmaailmassani perheen ja alkanut elää siellä faktaa ja fiktiota-elämäänsä. Sitä en tiedä tuleeko tästä älylaitteeni sähköiselle paperiarkille tai jonnekin muualle totta, mutta sukua se on suomalaiselle tulitikkupariskunnan rakkaustarinalle. Se on naisten ja Stidit yhtyeen tai trion käsialaa. Sanat löysin vain jonkun nettiin muistinvaraisesti kirjoittamana:

"Pienen pieni tulitulitikku hammastikkua lempi,

hammastikku teräväpäinen päivästä päivään empi.

Paksupäinen olet, tyhmänlainen lienet,

välitä mä sinusta en laisinkaan.

Pienen pieni tulitulitikku,

päätti nyt mä kuolen,

mutta tapa millä kuolla, 

tuotti hälle huolen.

Järveen en voi juosta,

hyötyä ei tuosta, 

siispä raavin pääni kylkeen laatikon. 

Pienen pienen tulitikkupojan

kohtasi hän tiellä. 

Syttyi lemmenliekki,

kumpikin jo mietti,

kuinka saisin tuon mä tuosta pyydykseen. 

Pienen pieni tulitulitikku kosi rohkeasti,

toinen nyökkäs kainosti,

ja hehkui rikkiin asti.

Suostun minä sulle,

mieheks tulet mulle,

puntti saadaan tulitikkulapsia."

Tätä muistellessani mieleen palasi myös yli puolentoista vuosisadan takaa H. C. Andersenin hyvin kaunis ja surullinen satu pienestä tulitikkutytöstä, joka paleltui kuoliaaksi. Ehkä kirjoitan siitäkin joskus, kun ensin luen huolella sadun uudelleen tai ensi kerran. Nyt muistan vain, että olen sen tai siitä joskus lapsena kuullut. Tikuista saa siis helposti elävääkin asiaa, joten miksei myös yhden tikkuperheen. 

Google, kännykkä ja minä

Eilen kirjoitin kämmenen kokoisesta älylaitteestani harrastusvälineenä. Myös siitä, että annan kuvia ja yritysarvioitani Googlen käyttöön. Teen näin, koska en halua olla vain saavana osapuolena, sillä Google antaa minulle ilmaiseksi paljon muutakin kuin huvia.

Käyttöjärjestelmänä laitteessani on Android, joka sekin on Googlen omistama. Oikeastaan Microsoft ja Windows ovat virtuaalimailmassani yhä enemmän sivurooleissa. Mutta mitä Google sitten tarjoaa korvauksetta tai ainakin ilman eri korvausta käyttööni käyttöjärjestelmän lisäksi?

Eilen mainitsin Blogger-kirjoitusalustan, joka on kaikille ilmainen. Google mahdollistaa myös mutkattomat hakupalvelut ja muun muassa Wikipedian käytön, joka on avoin tietokirja kaikille. Ideana on jo perustettaessa ollut, että kaikki maailman tieto olisi korvauksetta kaikkien ihmisten käytettävissä. Suomenkielisiä artikkeleita siellä on yli 500 000.

Kielellä sinällään ei ole suurtakaan merkitystä, sillä Googlen ilmainen kääntäjä tekee yli 300 kielestä luettavaa tai kuunneltavaa suomea. Voin kirjoittaa tai puhua laitteeni mikrofoniin ja näyttö tai kovaääninen toistaa sen käännettyään vaikka thaiksi: "Myydäänkö teillä rotanmyrkkyä - ขายยาพิษหนูมั้ยคะ?" Perään tulee myös ääntämisohjeet sekä puhuttuna että kirjoitettuna.

Toinen itselleni merkittävä, maksuton ohjelma on Google Maps - karttapalvelu, joka on paljon muutakin kuin kartta välimatkoineen. Se opastaa kohteeseen puhuen ja tekstillä, ehdottaa reittejä sekä näyttää kuvia kohteista. Siihenkin tarkoitukseen otan ja lähettelen kuvia, joita kuten eilen kirjoitin, on katsottu yli 2 miljoonaa kertaa.

Myös blogini lukijoista saan monipuolista, tilastotietoa. Kuinka paljon on lukijoita,  montako kertaa mitäkin kirjoitusta on luettu ja missä päin maailmaa.

Olen pieni näpertelijä isossa nettimaailmassa ja muutenkin. Toivoisin tietäväni paljon enemmän lukijoista, joita on ympäri maailmaa. Sillä aivan liian harvoin saan palautetta tykkäysten tai hymiöiden lisäksi. Olisi mukava tietää kuka missäkin lukee kirjoituksiani, sillä vain harvoin palaute tulee kotimaani ulkopuolelta Thaimaata lukuunottamatta.

Tosin esimerkiksi serkkuni Kanadasta löysi minut yli puolen vuosisadan jälkeen luettuaan blogejani. Kun Marita otti yhteyttä, lähetti hän myös valokuvan seitsemästä veljeksestä, joista yksi on isäni ja yksi hänen. Jäin muistelemaan, kun kauan, kauan sitten ajokortittomana otin liftarin kyytiin yöllä Jurva kirkolta. Että oliko hän hän vai hänen siskonsa, jonka vein kupla Volkkarilla kotiin Kentankylään tansseista. Muistan vain, että hän oli kaunis ja toivoin, ettei hän olisi ollut serkkuni 💕. Nyt sain myös nettikutsun kylään, joten kukapa tietää mistä itseni tulevaisuudessa löydän. 

Älylaitteeni kamera on menettänyt valovoimaisuutensa

Olen silloin tällöin jakanut tilastoja blogieni seuraajista, sillä kuten eilen kirjoitin, on mukavaa, kun joku lukee. Mutta blogien lisäksi otan ja jaan myös valokuvia sosiaalisen median ja muutenkin netin kautta.

Tärkein kumppani on Google, vaikken edes tiedä mitä kaikkea se kuvillani tekee. Luulen, että minulle saakka yhteistyössä eivät suinkaan ole elävät ihmiset. Vaan robotit, jotka antavat tilastotietoja sekä myönteisiä palautteita silloin tällöin pitääkseen minut motivoituneena.

Jaan kuvia Googlen käyttöön, sillä tutustun itsekin toisten lähettämien kuvien avulla usein etukäteen johonkin paikkaan jonne olen menossa tai haluan muuten vaan tietää. En osaa yhtään sanoa paljonko olen kuvia lähettänyt, mutta arvaten tuhat. Arvioin Googlelle myös yrityksiä, joissa olen käynyt.

Joku viikko sitten huomasin otosteni teknisen laadun huonontuneen enkä usko sen johtuvan asetuksista. Ehkä joku laitteeni neljästä kamerasta tai objektiivista on vaurioitunut, joten kuvien ottamisessa ja jakamisessa on jarrut tai ainakin hidaste päällä. Asia korjaantuu vajaan kuukauden kuluttua Suomessa, sillä pitkään haaveenani on ollut kaluston uusiminen. Hankin sellaisen, jossa on sisällä kosketuskynä. Nyt Samsung on tehnyt mieleisen, joten teen elämäni kalleimman älylaitehankinnan. Sekin on vähän tai paljon vertailukohdasta riippuen. Jos tärkein harrastukseni maksaa 40-50 euroa kuukaudessa, on se 10 kertaa vähemmän kuin polttaisi runsaan askin päivässä Marlboroa.

Samalla vaihtuu merkki. Ensin kuljin Nokian Communicatorin kanssa läpi sen historian. Sitten siirryin Huawein 5 g puhelimeen ja kuljin senkin kanssa koko taipaleen, kunnes Donald Trump kampitti jenkkiyhteistyön. Seuraava laitteeni on Samsung, vaikken tiedä mitä S Pen-kynällä teen. Koska olen hyvin huono piirtämään, teen ehkä sillä vain mieleiseni kiharatukkaisen tikkutytön ja ehkä laillani lähes tai kokonaan tukattoman tikku-ukon. Luulen, että niitä ei Google omatoimisesti muille välitä, joten ehkä jaan vain itse laillani.

Blogeja kirjoitan Blogger-alustalle, jonka senkin omistaa Google. Taivalta olen seurannut alusta saakka sen raivatessa tiensä nykyiseen kokoonsa. Itselleni hakukonejättiläinen on enemmän kasvoton, aivan toisin kuin Windows tai Microsoft. Ne ovat minulle yhtä kuin Bill Gates. Googlenkaan taival ei ole ollut kovin pitkä. Sen perusti kaksi miestä, toinen syntyi Yhdysvalloissa ja toinen Neuvostoliitossa. 

Money money 💸💸

Jos Suomessa on vailla omaisuutta ilman tuloja, yhteiskunta maksaa ruuan, asunnon sähköineen ja lämpöineen, terveydenhuollon sekä vielä vaatteetkin päälle. Oikeastaan vasta ulkomailla resuaminen on avannut silmiäni näkemään mitä on elämä silloin, kun ei ole kirjaimellisesti rahaa ruokaan eikä työtä sen hankkimiseen. Eikä voi varata sosiaalivirastosta eikä mistään muualtakaan aikaa ja pyytää virkailijaa täydentämään harkinnanvaraisella toimeentulotuella perustoimeentuloaan. 

Thaimaa ei ole lähellekään köyhimpiä maita. Täälläkin voi kulkea laput silmillä näkemättä nälkää ja suljettuja toimitiloja ympärillään. Suurin murhe on thaihieronnan laatu tai lohjennut irtokynsi. Silloin ei ehkä voikaan ymmärtää nuorta naista, joka myy itseään tai ainakin ruumistaan 500 bahtilla toviksi "rikkaalle farangille", joka vaihtaa kuppilaa, kun juoman hinta on noussut bahtin tai viisi.

Vapaa-aikaansa voi viettää monella tavalla. Voi kulkea siellä, missä raha liikkuu tai siellä missä sitä ei juuri ole. Jos kulkee jälkimmäisessä joukossa, voi oppia ymmärtämään miksi leveämmän leivän perässä riisipellolta lähteneen nuoren äidin täytyy lähettää lapsiaan hoitamaan jääneille isovanhemmille rahaa maaseudulle.

Monesti olen kuullut, kun mielestään rakkauden löytänyt suomalaismies sanoo, että hän kyllä maksaa rakkaansa kaikki kulut ja elämisen, muttei sitä, että rahaa lähetetään kai koko suvulle jonnekin. Vuoden, kahden päästä on ehkä aitokin rakkaus karahtanut kiville, kun on tullut ilmi naisen toinen tai kolmaskin mies. Oikea kysymys olisi kuulunut silloin, miten maalle jääneiden lasten ja isoäidin olisi pitänyt saada leipänsä.

Tottakai kerrottu on kaunisteltu, mutta yksi todellisuus, sillä joka puolella maailmaa raha kelpaa, sitä tarvitaan ja hankitaan sieltä missä sitä on. Vaikka petetyksi voi tulla laillani tai muuten, liittyy länsimaisen miehen ja thaimaalaisen naisen väliseen rakkauteen raha usein toisella tavalla kuin Suomessa. Siellä jokaisen toimeentulo on turvattu, vaikka ei laittaisi tikkua ristiin asian eteen.

Olkoonkin asenteellisesti sanottu, niin Aasiassa tavallinen nainen ajattelee, että hänen tehtävänsä on olla nainen, tehdä lapsia, kasvattaa aikuisiksi sekä huolehtia heistä ja kodista. Vastaavasti miehen tehtävä on olla mies, hankkia rahat tähän kaikkeen ja tehdä kodista turvallinen.

Miehen suuria puutteita on, että emme ole koskaan arvostaneet naisen kotona tekemää työtä aidosti ja riittävästi, vaan pitäneet sitä itsestään selvyytenä. Ehkä siitä syystä sitä eivät enää arvosta länsimaiset naisetkaan. Vaan ajattelevat, että todellista tasa-arvoa on olla ja elää sekä tehdä kuin mies.

Takana yli 26 000 elettyä päivää

Olen sanonut, että kirjoitan ensisijaisesti itselleni ja jatkaisin, vaikkei kukaan lukisi. Mutta on minulle tärkeää, että joku lukee, sillä ne eivät ole vain tekstejä. Ne ovat osa elämääni, kuinka sen olen kokenut ja koen. Kun joku sanoo sen, tiedän olevani olemassa ja elän. Palautteet eivät ole ylipäätään kai kenellekään jokapäiväistä herkkua. Vielä vähemmän sellaiset, joissa lukija kertoo kirjoittajalle kirjoitetusta olleen merkitystä omaan arkeen. Viime yönä puoli kaksi kilahti sähköiseen postilaatikkooni sellainen, josta jaan osan:

"Voi että olivat ihania sinun viime päivien blogit. Harmittaa, etten tavoistani poiketen ollut lukenut niitä päivittäin. Olet joskus kirjoittanut, että niiden tekeminen on tärkeä osa päivääsi. Nyt huomaan, että niiden lukeminen on tärkeä osa myös minun päivääni. Ne kohottavat mielialaani, joka alinomaa tuppaa pysymään turhan alhaisena. Etenkin rakastan sitä, kun kerrot lasten kanssa viettämistäsi hetkistä."

Kun luin palautetta yöllä, oli kello Suomessa iltasella puoli kymmenen. Itselläni Thaimaassa oli takana jo muutaman tunnin siivu unten mailla ja hipsin kevyin mielin viiden metrin päässä olevaan altaaseen asussa, jossa Eeva ja kaikki muutkin syntyvät. Yö oli lähes äänetön, mutta ei kuitenkaan. Joku luonnon yön eläjä kommunikoi ehkä puolisonsa kanssa tai elämöi itsekseen, joista vanhoilla korvillani osan kuulen ja osaa en. Suomalainen heinäsirkkakin on minulta vaiennut iäksi 😢.

Altaassa kuuntelin myös, kuinka paikallinen ihmispariskuntakin kommunikoi naapurihuoneistossa kovaäänisesti parisuhdettaan paremmin toimivaksi. Kuulosti, että molemmat olivat käyttäneen vuolaan keskustelun voiteluaineeksi alkoholia. Se kaikki teki minut toviksi surulliseksi, sillä muistelin omia, ikuisiin umpisolmuihin jääneitä rakkauksiani.

Yöllä yksin altaassa koin mitä on olla rakastettu ja mitä on rakastaa. Mutta koin myös miltä tuntuu, kun ei enää riitä muille eikä lopulta itsellekään.

Joku, minäkin, on joskus sanonut, että juo kolinaa tai konjakkia, olo on aamulla sama. Saman tapaisesti voisi sanoa ilosta ja surusta, hylkäämisestä ja rakkaudesta sekä monesta muusta tunteesta. On rikas tai köyhä, joukossa tai yksin, olo on tuskassa sama.

Ehkä syvän pettymyksen kohdatessa iäkkäämpänä on vaikeampaa aloittaa alusta. Yhä useammin tulee mieleen, että oliko tämä tässä vai vieläkö olisi uusi elämänkirjan sivu tai peräti kokonainen luku minullekin. Osa minua etsii uutta mahdollisuutta ja osa pohtii, että eihän sillä taipaleen päättyessä ole kuitenkaan merkitystä ovatko hampaat ehjät, paikatut, täynnä reikiä tai niitä ei ole enää lainkaan. 

Jos minun ei tarvitse näyttää hyvältä päältäpäin viimeisellä matkalla, niin tarvitseeko minun näyttää hyvältä sisältäpäinkään? Ehkä taivaltaan jatkavien mielestä lähtijän on hyvä näyttää hyvältä päältä ja sisältä. Kadun mies tai nainen saa puhtaat ja vuosiin parhaat vaatteet päälleen sekä valkoisen kirstun vaunukseen. Jos joku lähtöjuhlissa jotain sanoo, sanoo hän kaunista. Harva sanoo, vaikka ajattelisikin, että paljon tinasit, paljon pilasit, viimein kolvisi kylmeni. Siitä mitä tarkoitan tekivät Valkoniemet aikoinaan toivomuksestani biisin, jonka voi kuunnella tästä. 

Koh Larn

Eilen teimme päivämatkan pienelle saarelle, joka on vajaan kymmenen kilometrin päässä Pattayalta. Koh Larn tai Ko Lan on neljä kilometriä pitkä ja puolet kapeampi kukkuloiden saari, jota peittää matala trooppinen metsä. Buddhalainen pyhäkkö sijaitsee korkeimmillaan 180 metriä merenpinnan yläpuolella. Saarella on myös kaksi pientä kylää. 

Säännöllisesti kulkevat lautat yhdistävät Ko Lanin mantereeseen. Suurin osa kahdeksasta rannasta on länsipuolella. Suosituin on Tawaen Beach, jossa on satama. Rannalla on pieniä turistikauppoja ja ravintoloita. Muita rantoja ovat muun muassa Tonglang Beach, Tien Beach, Samae Beach ja Naon Beach. Me kävelimme tai muuten kuljimme niistä parille, kolmelle, sillä niitä yhdistävät myös noin 30 bahtia maksavat lavataksit. Skoottereitakin on vuokrattavana.

Vedet ovat kirkkaita. Voinkin sanoa monesti armeijan Sai Keawin ja Bang Sarayn rannoilla käyneenä, että vesi ei ole koskaan ollut niillä yhtä puhdasta tai sen näköistä, vaikka niillekin mennään usein jo mainitun kirkkaan veden perässä. Puhumatta mitään Pattayan omista rannoista. 

Nyt, yli 70 vuotiaana olen oppinut tulemaan juttuun itseni kanssa siellä missä olen, enkä enää etsi parempaa huomista sieltä missä en ole. Joten viikon tai parin leppoistamiskohteeni voisi hyvinkin olla Pattayan edustan, viihtyisä saari. Näin saattaa ensi kerralla myös olla, kun Seven Seasin Thaikoti ei ole koko aikaa käytettävissäni.

Mitä viikko tai kaksi sitten maksaisi ja miten aikani viettäisin? Osa blogini lukijoista käyttää euroja ja osa bahteja, niin yksinkertaistaen alakanttiin 10 eurolla saa 350 bahtia. Kun lavataksi Jomtienilta Pattayalle maksaa 10 bahtia ja laivamatka Bali Hain satamasta saarelle 30 bahtia, niin reippaalla eurolla olen saarella. Tietysti voin mennä yksityistaksilla saman matkan, jolloin hinta on 100 bahtin paikkeilla ja jatkaa pikaveneellä saarelle hintaan 200 bahtia. Pikaveneellä voin mennä Koh Larnille suoraan Jomtieniltakin. 

Ruoka on hieman kalliimpaa kuin mantereella. Muovinen makuudivaani patjalla päiväksi tai tunniksi on 50 bahtin paikkeilla. Vuorokausihinnat majoittumiselle ovat 1000 bahtin molemmin puolin ja ylöspäin. Mantereen tapaan pitkäaikaisemmassa asumisessa hinnoista voi neuvotella, varsinkin sesonkiaikojen ulkopuolella.

Mitä sitten tekisin, jos olisin saarella viikon tai kaksi? Lilluisin lähes neitseellisessä vedessä, paistattelisin päivää varjon alla divaanillani, lukisin, kirjoittaisin, juttelisin muille mukavia, selittäisin rannan koirille niiden tehtäviä ja palkitsisin ymmärtämisen makupaloin, seikkailisin somemaailmassa sekä vain leppoistaisin elämäni iltapäivän auringossa. Ehkä ostaisin turistikaupoista jotain mitä en tarvitse ja poimisin rantakiven tai simpukankuoren muistoksi Jokilaaksoon. Iltoja eläisin yksin, seurassa tai muiden mukana ja katsoisin unilääkkeeksi ehkä jonkun elokuvan älylaitteestani. Tai sitten jotain aivan muuta, jonka elämä voi tuoda tullessaan. 

Itse en ehkä valitsisi yöpymispaikkaa kuin vuorokaudeksi kerrallaan. Aamiaisen yhteydessä tekisin inventaarion eilisestä ja päättäisin kävelenkö, menenkö golfautolla tai jollain muulla tavalla toiselle, toinen toistaan viihtyisemmistä rannoista. Olisikin mukava tavata tai kuulla muuten onko joku viettänyt esimerkiksi viikon tai parin loman Koh Larnilla.

Jomtien Beachin rantatuolielämää, osa 2

Usein Pattayalla asuvat puhuvat Pattayan rannasta ja sen kaupunginosassa Jomtienilla majaansa pitävät vastavasti Jomtienin rannasta. Mutta väliin mahtuu myös Dongtan Beach, joka on käveltävissä rantahiekkaa myöten yhdessä Jomtien Beachin kanssa. Sitten väliin tulee Kukkula tai Buddha Hill, jonka toisella puolen on Pattaya Beach. Hiekkarantaa lienee näissä kolmessa 15 kilometrin paikkeilla.

Kun en juuri Pattaya Cityn rantaan ole tutustunut, en sen toiminnosta tai palveluista juuri tiedä. Viime vuosina rantoja on kunnostettu paljon isolla rahalla mikä jatkuu edelleen. Tätäkin kirjoittaessani eteläisen Jomtienin kohdalla on kaksi isoa hiekkalaivaa, jotka tuovat mereltä maa-ainesta rannan leventämiseksi ja kunnostamiseksi. Pattaya City aikoo pitää puolensa, kun turistit joskus Covid-19 pandemian jälkeen palaavat.

Ranta on myös monen, samaa sukupuolta olevan pariskunnan suosiossa. Siellä liehuvat sateenkaariliput yhdessä Suomen ja Lemminkäisen sekä muiden maiden lippujen kanssa. Joukkoon mahtuu lento- ja rantajalkapallokentää, Angry Birds leikkipuistoa, vesijettien MM-osakilpailuja, joogaryhmiä ja suomalaisia laulamaan kuorossa jouluisin lauluja.

Varsinkin sesonkiaikaan aurinkovarjojen alla, liikkuu monenlaista kauppiasta. Joku myy nahkavöitä, joku tatuointeja, joku vaatteita, joku jäätelöä sekä lapset lintujen vapautusta ja vessapaperia. Sokea saattaa laulaa ansaitakseen jonkun kolikon ja jalkansa menettänyt tai joku muu kerjää muuten vaan ilman laulutaitoa.

Pitkän rannan kirjavasta elämästä riittäisi monta tarinaa. Joskus kuuluu varoituksen ääni, jolloin alkaa aikamoinen vilske, kun kaippiaista iso osa pakenee juoksujalkaa kuka minnekin. Pian ilmestyvät virkapukuiset tarkoituksenaan etsiä luvattomia kauppiaita. Usein toviksi jäljelle jäävät vain rantapaikkojen pitäjät, manikyrististit, hierojat sekä auringonpalvojat eli asiakkaat. Minäkin monesti heidän joukossaan.

Aurinkotuolipaikkojen välissä on myös rantakaistaleita, joille voi mennä makuualustansa kanssa. Usein rannan tuntumassa näkee kitaransoittajan laulamassa laulujaan. Se kerää kuulijoita, joista osa laulaa mukana tai lyö tahtia käsillään. Tunnelma on rento, kuten vapaalla ollessa on hyvä ollakin. 

Netissä on paljon hyviä kirjoituksia Jomtien Beachin rantaelämästä eikä minulla ole oikeastaan mitään uutta kerrottavaa. Nyt kello 7 ilma näyttää suotuisalta, joten ehkä otamme Chicagon miehen kanssa Bolt-taksin, karautamme ison temppelin puolelle satamaan, josta jatkamme laivalla päiväksi tai pariksi kymmenen kilometrin päässä olevalle Koh Larnin saarelle. 

Jomtien Beachin rantatuolielämää

Jos tahtoo olla muiden kanssa tekemisissä Thaimaan auringon alla tekemättä juuri mitään, oiva paikka siihen on joku rannan kymmenistä tuhansista tuoleista, usein kovia kokeneen aurinkovarjon alla.

Voi olla aivan omissa oloissaan, lukea kirjaa, kutoa, täyttää ristikoita, kiikaroida merenpinnan elämää, nauttia auringosta, ottaa hieronnan tai odottaa pullan myyjää tai jotain aivan muuta. Voi myös ajatella, pyrkiä ja viimein kokeakin kuuluvansa joukkoon jonain muunakin kuin vain maksavana asiakkaana.

Jos säännöllisesti käy samassa paikassa, alkaakin kuulua kalustoon. Henkilökunta voi pitää sinusta joskus huolta tavalla, jota kaikkea ei tiedä eikä ymmärrä. Olen istunut tällä sessiolla esimerkiksi jonkun kerran Heikin kanssa, joka on paikan vakiokävijä ja -olija. Kun hän kerran tuli viereeni jälkeeni, sanoi hän tienneensä, että olen saapunut. Tätä ihmettelin, sillä ainuttakaan yhteistä tuttua tai edes suomalaista ei näköpiirissä ollut. Heikki näytti puhelimestaan hänen suosikkihierojansa lähettämän viestin, että kaverisi on saapunut 😎.

Kun eilen sadekuuro yllätti, loihti talon väki reikäisen aurinkosuojan lisäksi sateenvarjon käteeni. Tuokion kuluttua sen alle tulivat lapsetkin. He säätivät varjoa milloin mistäkin reiästä tippuvan pisaran eteen, kunnes olimme taatusti kaikki märkiä. Siinä hetkessä ajattelin aamulla heille tuomiani värityskyniä ja - kirjoja ja koin olevani osa suurta perhettä tai ainakin vähän lasten ystävä. 

Yhdellä pitäjällä on ehkä viitisenkymmentä tuolia tai pehmustettua divaania. Ydintoiminta työllistää pariskunnan tai pari, kolme henkilöä. Oluen ja muiden virvokkeiden lisäksi voi ostaa esimerkiksi kahvia ja teetä, mutta myös ruokaa. Sen he noutavat usein tai aina jostain lähistöllä olevasta ravintolasta.

Joka aamu jokainen varjo on hakattava lekalla hiekkaan ja pystytettävä sekä tuoli kannettava paikoilleen. Kun ilta on kulunut, on kaikki kasattava takaisin yhteen nippuun ja köytettävä pressujen alle. 

Luulen, että kaupunki järjestää määräajoin kilpailun, jonka perusteella rantakaistaleet luovutetaan yrittäjien käyttöön, jotka saattavat maksaa lisäksi jonkun kuukausimaksun. Se varmaan ei ole aivan näin ja ehkä joku jakaa parempaa tietoa, sillä määrätty paikka saattaa olla samalla yrittäjällä vaikka vuosikymmenen.

Tarkkaa touhuakin se välillä on. Joskus näkyy virkahenkilöitä mittojen ja karttojen kanssa tarkistamassa, että käytävät tuolirivistöjen välissä ovat riittävät ja rantakaistale vapaa kaikkien kuljettavaksi. 

Joillakin paikoilla on enemmän elämää ja väriäkin. Suomalaisittain Raittiiden rannalla sitä tuo siellä tukikohtaansa pitävät, puolentusinaa manikyristiä tai hierojaa. Tätäkään en varmaksi tiedä, mutta luulen heidän maksavan olemassaolon oikeudesta ehkä 15 % tuloistaan rantapaikan pitäjälle. Kaikilla on numeroidut, vaaleanpunaiset takit brodeeratuilla nimillä, joista päättelen, että tarvittavat luvat ovat kunnossa.

Varjojen alla puikkelehtii lintujen, oravien, joskus koirien, mutta vain harvoin kissojen lisäksi monenlaista muutakin kauppamiestä ja -naista sekä lasta, joista taidan kirjoittaa huomenna. 

Tunne, tahto ja järki

Aikoinaan join liioittelematta kohtuuttomasti viinaa kymmenen vuotta. Join kunnes huomasin olevani täydellinen alkoholisti. Oli sama sainko lottovoiton, kuoliko omainen tai ei tuntunut miltään, joka tilanteeseen piti juoda. Silloin kun vielä kykenin käymään töissä, kävin sielläkin vain saadakseni rahaa etupäässä viinaan. Ylivoimaisesti elämäni tärkein sisältö oli alkoholi.

Ihmisellä on sisäänrakenettu otsikon kolme ominaisuutta. Joista jompi kumpi ottaa kolmannen, tahdon käyttöönsä. Kun puoliso tulee kotiin perheensä luokse, sanoo järki, että nyt ei ole hyväksi lähteä lähikuppilaan. Joten hän ei sinne pääse ennen kuin tunne saa tahdonvoiman käyttöönsä. Syyksi kelpaa vaikkapa puolison tekemä kotiruoka: "Tätä sontaa ei syö sikakaan." Niin on tunne sammuttanut järjenvalon, saanut tahdonvoiman käyttöönsä ja väylä kantakuppilaan on selvä. Sieltä löytyy ymmärtäjä ainakin niin kauan, kun lompakosta riittää rahaa ymmärtäjänkin juomiin. Usein lähdön läheisyyden huomaa puoliso jo päiviä aiemmin ja saattaa vauhdittaa tulevaa toteamalla: "Taasko juotattaa?" 

Joku saattaa suutuspäissään tai mustasukkaisuuksissaan jopa surmata puolisonsa. Tekoaan hän yrittää vankisellin seinien sisällä ymmärtää järjellä, mutta ei käsitä tapahtunutta. Hän ei käsitä, että tunne otti tahdonvoiman käyttöönsä ja hän teki karmean rikoksen. Tämähän ei ole juuri niiden ongelma, jotka tunteillessaankin toimivat järjellisesti tai eivät tee ainakaan aivan järjettömiä. 

Tällainen minä olin, vaikka en puolisoani surmannutkaan. Join koska tunne hallitsi elämää enkä osannut enkä halunnut muuta. Join, kun tuntui hyvältä ja join, kun tuntui pahalta ja join, kun ei tuntunut miltään. Aina piti päihteiden avulla saada muutettua hallitsevaa tunnetilaa joksikin toiseksi. 

Sitten lopetin juomisen ja tein lähes kaikki elämäni ratkaisut monta vuotta järki ensin. Järjen oli hallittava tunteitani ja tahdonvoimaa. Pelkäsin, että jos annan tunteille vallan, vie se edelleen juomakentälle. Sitten opin juomisen tilalle itkemään. Itkin ja itken esimerkiksi koirieni ja lopulta ihmistenkin haudoilla paljon. Nyt elän taas tunteella ja annan järjelle tilaa, jos sitä jää. 

En enää tarvitse mieleni sekamelskaan kantakuppilaa enkä sen viereisen baarijakkaran rahalla ostamaani ymmärtäjää. Sieluni syvimpien syövereiden ymmärtäjää en ole silti koskaan löytänyt. Pitäisikö siis elää enemmän järjellä? Ehkä silloin löytyisi joku kuka ymmärtäisi minua järjellä. Kun kerran yritin selittää itkujeni saloja rakkaalleni, sain vastaukseksi, että "mies ei itke". Mutta en luovu itkusta enkä halua elää asialinjalla, joten ehkä elän loppuun saakka etupäässä vain itseni kanssa. 

Tästäkin kaikesta ymmärrän kuitenkin vain vähän, sillä isäni itki nähteni vain kerran. Silloin kun äitini mieli sairastui. Silti luulen, että isä ei itkenyt silloinkaan äitini vuoksi, vaan kaikkea sitä mitä hän ja koko perhe menetti sillä hetkellä. Kun faija minulle suuttui, hänenkin mielensä valtasi tunne ja hän löi. Mutta koskaan hän ei pyytänyt anteeksi. Ehkä sitä ei rintamalla opetettu.

Olen aina rakastanut lapsia

Kun en ollut aikuinen, oli kotonani sijoituslapsia. En oikein tiedä miksi, mutta oletan rahan olleen yksi syy. Niin tai näin, äitini ja isäni tietämättään opettivat minulle, että lapsia ei tarvitse tehdä voidakseen rakastaa niitä. Vanhempieni rakkautta riitti yhtä lailla kaikille kotonani oleville tenaville. Aivan erityisesti yli puolen vuosisadan takaa on muistiini jäänyt ruskeasilmäinen Petteri, nykyisin aikuinen mies Tuusulasta. Vieläkin tunnen sen, kun hän juoksi syliini saapuessani milloin mistäkin.

Itse en tietääkseni ole biologisesti isä, mutta juridisesti kylläkin. Olen nimittäin adoption kautta isä ja sen myötä isoisäkin. Lapseni lasta en ole kuitenkaan nähnyt vuosikymmeneen, kuten en juuri poikaanikaan.

Myös Filippiineillä minulla on parivuotias poika, jonka isä luulin olevani 😥. Vaan en ollut, vaikka syntymätodistuksessa Jorma Goza Soinin, Little Jorman, isä olenkin.

Sitten Thaimaassa lähellä Laosin rajaa minulla on kaksi pientä koiranpentua. Toisen nimi on Soini ja toisen Soinee. Ne ovat samassa rakkauskategoriassa kuin osaomistuskoira Niilo ja kaikki muutkin eläimet. 

Rakkaus lapsiin ei ole iän myötä kadonnut. Thaimaassa aamiais- ja ruokapaikkojen valintoihini vaikuttaa onko talossa lapsia. Sydämeni sulaa ja pakahtuu rakkaudesta, kun kolmevuotias kiikuttaa minulle lounaslistaa ja seuraavalla kerralla suolapurkkia.

Monesti päivien viettopaikka on varjon alla rannalla. Senkin valintaan vaikuttaa onko lapsia vai ei. Kun seitsemänvuotias tulee viereeni katsoen silmiin, ikään kysyen voiko istua, olen myyty. Sitten hän ojentaa kymmenen pienen pientä sormeaan ja minä loruttelen "harakka hakkaa, aitan katolla niitä näitä jne". Sen jälkeen tyttö ottaa puolestaan sormeni ja haluaa opettaa minulle thaiksi numerot yhdestä kymmeneen. Ja minä vastaavasti saman suomeksi. Ehkä seuraavana opetan sormien nimet. 

Sitten äidiltä ja muilta salaa annamme kulkukoirien lahjontapussista kyyhkyille ja kesylle oravalle purtavaa. Ja joka kerta sen tehtyämme, menee tämä pieni lapsi tunnustamaan tekonsa äidilleen. 

Lisää joutenolon sisältöjä

Harrastus on säännöllisesti harjoitettua vapaa-ajan toimintaa, jonka tarkoituksena on rentouttaa ja tuottaa mielihyvää. Harrastamisen motiivina on melkein aina nautinto tai kiinnostus aiheeseen, toisinaan jopa rahallinen palkkio. 

Kun itselläni ei nykyisin muuta olekaan kuin vapaa-aikaa, voisin olla kokoaikainen harrastaja. Pidän kuitenkin enemmän täysipäiväisestä joutenolosta, joten leppoistamisen ohessa vain harrastan harrastamista.

Englanninkielen opettelemisen, aamukävelyn, saunomisen ja blogikirjoittamisen joukkoon mahtuu epäsäännöllisen nukkumisen lisäksi paljon sellaista mistä on kiire kaukana. Jopa tennis on vaihtunut petankkiin, jossa ei kiirehditä toisen lyömän pallon perässä, vaan palloja voi heitellä omaan tahtiin. Myönnän kyllä, että pelaisin pöytä- tai muuta tennistä sekä sulkapalloa, jos olisi pelikaveri. Rannekelloonkin tarvitsisin oikeastaan viisareiden sijaan vain viikonpäivät. Jotta tietäisin milloin on keskiviikko ja postilaatikkoon tipahtaa paperinen Aku Ankka 🤣. 

Peliharrastus on vaihtunut monelta osin virtuaaliotteluihin yksin tai muiden kanssa. Pelaan kännykällä pasiansseja ja jätkän- sekä tavallista shakkia, tammea ynnä biljardia tuntemattomia vastaan milloin mistäkin maailman kolkasta. Täyttelen myös eri vaikeusasteisia sudokuja ja kuvaristikoita jossakin istuen tai maaten.

Varsinkin Päiviksen kanssa harrastimme matkailua lentäen, autolla, junalla, teltalla ja moottoripyörällä. Kauimmillaan kävimme matkailuautolla, skootteri mukana Turkin vuorten yli Alanyassa. Polkupyöräiltiinkin ulkomaita myöten. Taisivat kerran olla mukana Välimerellä saakka. 

Kasvihuoneharrastus on edelleen olemassa, mutta se roikkuu löysässä hirressä. Jos talven lumet ovat romahduttaneet pienen viherhuoneemme, voi olla, etten heti uutta hanki.

Luonto omalla tavalla on minulle tärkeä. Omituisella ehkä siksi, että lasken siihen kuuluvaksi myös koirat vailla ihmiskotia, joita esimerkiksi Thaimaassa riittää. Ehkä luonnon osalta henkilökohtaisesti merkittävimmäksi saavutuksekseni lasken Jokilaakson, josta tuli viime kesänä virallisesti Jokilaakson luonnonsuojelualue. Sen keskellä asun Merikonttikodissa.

Puolisalaa elämääni tärkeäksi osaksi on luikerrellut jo mainittu kämmenenkokoinen älylaite. Sen merkittävin ominaisuus ei ole itselleni puhelin, vaan aivan muut. Tällä hetkellä käytän sen viittäkymmentä ohjelmaa suhteellisen säännöllisesti ja toista mokomaa vähemmän säännöllisesti. Lisäksi on aika määrä toimintoja, joita tarvitsen satunnaisesti. Jos joku tai itse sanon olevani laitteesta riippuvainen, pitää se täysin paikkansa. 

Vaikka tiedänkin monesta asiasta jotain, on vain kolme sellaista, joissa voisin katsoa olevani ammattilainen enemmän kuin harrastaja. Yksi on viina ja toinen on viinattomuus, mistä ajan kanssa saattaa muodostua mielen ja ruumiin balanssia. Sitä voi sanoa myös kokonaisvaltaiseksi raittiudeksi.

Kolmas, ehkä rakkain harrastus tai elämän sisältö ovat koirat. Ne eivät haukukaan minua niin paljoa kuin ihmiset. Sen he tekevät osin selkäni takana, jos enää sielläkään, sillä tekemiseni merkitsee nykyisin vain harvoille jotain. 

Ollako vain vai harrastaako myös?

Tällä Thaimaan talvikaudella olen elänyt itsekkäämmin kuin ehkä koskaan täällä ollessani ja tehnyt vähiten kompromisseja. Olen asustellut yli neljä kuukautta Päiviksen ja vähän minunkin Thaikotia Seven Seasissa ilman vuoteen tai minkään muunkaan jakajaa. Mukavaa toisaalta, mutta joskus liiankin itsenäistä ja sen myötä myös yksinäistä.

Aina silloin tällöin pohdin mitä suomalaiset mahtavat täällä harrastaa päiviensä kuluksi ja iltojensa iloksi. Olisikin mukavaa, jos joku innostuisi niistä jotain vaikka Jomtien Pattaya Beach Facebook-sivuilla kertomaan muillekin.

Itselleni kaksi tärkeintä on ylitse muiden. Toinen on joka-aamuinen kolmenvartin kuntokävely, jota voisi sanoa myös hyödyttömäksi hyötyliikunnaksi. Hyödyllistä kylläkin siksi, että se on merkittävin fyysinen toiminta, jolla pyrin lisäämään elämänlaatua tai jopa elonpäivieni määrää. Paino on pudonnut jonkun kilon ja housutkin on helpompi laittaa jalkaan.

Toinen yhtä tärkeä, vastaavasti henkisen puolen juttu on, niin ikään jokapäiväinen blogin kirjoittaminen. Sekin parantaa arkieni laatua, joskaan ei ehkä lisää niitä. Kirjoitan etupäässä itseni vuoksi itselleni, mutta olen iloinen jokaisesta lukijasta ja palautteesta, vaikka ne olisivat nurjiakin.

Samaan kastiin laitan chattailun, jota harrastan paljon englanniksi Googlen kääntäjän avulla. Opettelen siis omalla tavallani englantia, jota en ole koskaan opiskellut tuntiakaan. Olen riemuissani, kun osaan selittää englantilaisille saunakavereille, että olette varastaneet joulupukkini. Brittiseuran kuunnellessa ihmetellen, jatkan: "Kun olin autollani kotimaassanne, teltan kanssa Skotlannissa, näin siellä Santa Claus Landin ja tutun näköisen miehen Suomen Lapista ja Korvatunturilta. Kun häneltä kysyin miksi hän on siellä, vastasi joulupukki, että tämä on hänen uusi kotimaansa."

Nykyisin jatkan, että olen siis Suomesta, enkä odota enkä toivo Vladimir Putinia kylään yksin enkä joukkoineen. Eivätkä näytä lauteilla muutkaan haluavan. Joskaan venäläiset eivät juuri keskusteluun osallistu, vaan hipsivät vähin äänin altaisiin vilvoittelemaan.

Saunominen onkin yksi viikottaisista harrastuksistani. Niillä reissuilla ateriointeineen menee tuntitolkulla ja kotiin tullessa olo on kuin työpäivän tehneellä. Saatan kyllä muistaa kauan sitten päättyneiden puuhapäivien fiilikset väärinkin tai aika on kullannut muistoja. Mutta ei päivien täyttäminen saunomiseen lopu eikä siitä ala, joten jatketaan huomenna. 

Outoa saunaseuraa

Eilen oli petankkipäivän sijaan saunapäivä, sillä sade oli kastellut kentän savivelliksi. Kohteeksi valikoitui Jomtien Sauna, joka omistajanvaihdoksen myötä lämmittää löylyhuoneensa tarpeisiini hieman liian kuumaksi. Vaikka takamuksen alla on märkä pyyhe, meinaa kankut palaa. Tai ehkä olen vaan tullut kypsässä iässä liian herkkähipiäiseksi.

Sadepäivä oli myös karkottanut saunaväkeä entisestään, joten tilaa oli. Ja mahdollisuus katsella vähän eri vinkkelistä saunan ilmiöitä. Mukana laukussani oli pienet kiikarini Kiinasta. Niidenkin hankkiminen oli oma juttunsa, sillä Thaikodissa eikä muullakaan kukaan ole minua vastassa. Niinpä nykyisin saatan odottaa ihmisen sijaan maailmalta jotain lähetystä, jonka olen tilannut itselleni. Paperisen kortinkin lähetin pariin kertaan Thaimaasta Thaimaahan Postin sähköisten palveluiden kautta, mutta ne eivät koskaan saapuneet perille. Eikä myöskään tullut Elmerin joulukortti, jonka hän sanoi lähettäneensä.

Seven Seasin respan ala-aulassa onkin nykyään aika määrä lähettien tuomia pieniä paketteja, jotka henkilökunta laittaa hyllyyn sekä kirjaa vihkoon, mistä vastaanottaja voi etsiä omaansa. Siellä oli siis toissapäivänä viimein myös pieni kaukoputkeni. 

Sen avulla tähyilin saunalla altaan toiselle puolen henkilökunnan touhuja ja voi olla, että palveluihin kuuluu nykyisin monenlaista. Huomasin, että he valmistivat yhdelle farangimiehelle vesipiipun poltettattavaksi. Mitä polttivat, sitä en tiedä. Olisin kyllä tiedon saanut, sillä savuja tarjosi yksi tytöistä minullekin, kun kävin uimassa altaan toisessa päässä. Muutenkin näytti parille henkilökuntaan kuuluvalle nuorelle naiselle farangin tarjoamat oluet maistuvan. Ehkä oli jotain muitakin baaritytön elkeitä.

Olisiko ollut väen vähyys, joka sai minut ihmettelemään ystävälleni ääneen tuntuvan hieman oudolta, kun saunomassa oli pari nuorta, paikallista naista, jotka kikattelivat keskenään. Jos elekieltä oikein ymmärsin, oli kiinnostusta enemmänkin myös seuraamme. Kaverini vastaus laittoi maailmani järjestykseen tai enemmän sekaisin. Mies Suomen Chicagosta sanoi, että ehkä farangiseuran puute johtuu siitä, että toinen tytöistä on ladyboy 😲. Oli syvennyttävä asiaan ja toden totta, niin olikin. Mukavaa keskustelu-, sauna- ja allasseuraa kuitenkin molemmat. Kun lähdin kohti Thaikotia, jäi ladyboy viltuttelemaan viehkeästi perääni. Olin siitä vähän otettu, kun joku huiskuttaa minullekin, vanhalle, lihavalle miehelle 😅. 

Tämän päivän kulkukauppiaita

Jo eilen minun piti kirjoittaa kulkukauppiaista, mutta tietoa ammentaessani hairahduin laveammille teille. Nyt yritän vähän siellä täällä poukkoillen uudelleen.

Ensin pitää päättää, mikä on kulkukauppaa ja onko vain se kulkukauppias, joka tulee kotiini omin jaloin. Päätin, ettei. Vaan pointti on ylipäätään kulkeminen, kaupoille lähtö. Sitten piti ratkaista, että voiko mainittua kulkemista tehdä myös esimerkiksi sähköisesti erilaisin median välinein, kuten puhelimella ja sähköpostilla. Päätin, että voi.

Messengerin kautta minulle tulee ehkä eniten tällä hetkellä tarjouksia kauppiailta, jotka myyvät rahaa 2 % korolla. En lainaa enkä tiedä ovatko he edes aitoja pankkinaisia tai -miehiä, sillä muunkinlaisia, maallisen mammonan tarjoajia on viikoittain. He ovat kuolemansairaita tai muuten vaan rikkaita kuoleman kielissä, jotka haluavat lahjoittaa miljoonia tai ainakin satojatuhansia juuri minulle. Jotta voisin vuorostani auttaa vaikkapa köyhiä tai jotain toista kohderyhmää. Eivät ole kelvanneet heidänkään rahansa.

Puhelimen ja ylipäätään älylaitteen välityksellä onkin liikkeellä monenlasta kauppiasta. Joku haluaisi, että kilpailutan sähköni, toinen tahtoo myydä lehtiä ja kolmas vakuuksia. Onpa myös niitä, jotka kauppaavat hetken rakkautta tai ainakin onnen huumaa.

Mutta Thaimaassa on myös heitä, jotka sivuvaunullisine scoottereineen tai moottoripyörineen, avolava-autoineen ja työntökärryineen myyvät ruokaa, kahvia, muita virvokkeita, jäätelöä, vihanneksia, hedelmiä, onnenamuletteja, arpoja, tarroja, leluja, uimavälineitä ja vaikka mitä elävistä toukista lähtien. He ilmoittavat läsnäolostaan kovaäänisin tai kelloa kilkatellen.

Ihmisten luokse rantatuoleihin tulevien joukossa on lapsiakin, jotka myyvät wc-paperirullien lisäksi häkkeihin sullottujen varpuslintujen vapautusta. Minäkin taisin kerran ostaa pari vapautta pikkulinnuille saadakseni tietää miten ne vapautensa käyttävät. Ei selvinnyt, mutta taivaalle lähtivät. 

Huomaan tämän olevan aihe, josta riittäisi kertomista vaikka kuinka. Eikä enää oikein tiedä mikä on kulkukauppaa ja mikä ei. Viruspandemia esimerkiksi on vilkastuttanut kovasti elintarvikekauppaa, joka tulee median välityksellä kotiin. Voin ostaa kotisohvalla maaten ruokatarvikkeet, jotka saapuvat viimeistään seuraavana päivänä, kun vain avaan lähetille oven. Samasta ovesta tulevat myös valmiiksi tehdyt ateriat, kuumat pizzat ja kebabit virvokkeineen.

Sähköinen kulkukaupankäynti on myös tuonut kotiini valtavan määrän kauppoja ympäri maailmaa. Tällä hetkellä esimerkiksi odotan Thaikotiovelleni Kiinasta ostamaani, pientä kaukoputkea. Kalaöljykapselit ja B-12 vitamiinit sieltä jo tulivatkin. 

Kulkumiehiä, -koiria ja -kauppiaita

Kulkumies eli kulkuri on vakinaista asuinpaikkaa ja työtä vailla kuljeskeleva ihminen, maankiertäjä tai kiertolainen. Yksi kuuluisimmista kulkurin roolihahmoista on Chaplin.  AIkaisemmin heitä kohdeltiin Suomessa irtolaisina. Nykyään he ovat usein myös laittomia siirtolaisia, jotka ylittävät valtakunnanrajoja matkoillaan. Ehkä osaa interrailaajista ja vaikkapa lähes pummilla eläviä laskettelijoita tai lainelautailijoita voisi myös kutsua heiksi. 

Kulkukoira, katukoiraksikin kutsuttu on vastaavasti vailla ihmiskotia vapaana elävä koira. Niitä elää lähes kaikkialla maailmassa siellä missä ihmisiäkin, erityisesti kehitysmaissa ja entisen Neuvostoliiton valtioissa. Kulkukoirat voivat myös olla omistajiensa hylkäämiä lemmikkejä tai niiden jälkeläisiä, jotka ovat syntyneet kodittomiksi.

Vapaita koiria on maailmassa, myös Thaimaassa paljon enemmän kuin ihmisen kahleisiin laittamia. Jotkut suomalaiset eivät tule niiden kanssa juttuun ja heidän on ehkä vaikea hyväksyä kaikkia muitakaan, kulloisenkin olomaansa tapoja. Toisaalta kaikki eivät pärjää keväällä lumen alta paljastuvan koirankikkanankaan kanssa. Eilen joku kantoi somessa erityistä huolta sokeasta, joka ei näe mihin astuu. 

Osaa kulkukauppiaista sanottiin laukkuryssiksi. He kiersivät eri puolilla Suomea ja Pohjois-Ruotsia 1800-luvun puolivälistä seuraavan vuosisadan alkupuolelle saakka. Nimityksestään huolimatta he eivät olleet etnisesti venäläisiä, vaan itäkarjalaisia talonpoikia. Kauppiaiden harjoittamaa toimintaa kutsuttiin ”laukkukaupaksi”, mikä tulee heidän käyttämistään suurista nahkaisista repuista

Kulkukauppiaita on paljon muitakin ja näistä itsensä työllistäjistä minun piti blogia aloittaessani kirjoittaa. Mutta niin nyt, kuten monesti aiemminkin tietoa netistä ammentaessani, se vei mukanaan toiseen suuntaan. Joten saatan palata aiheeseen huomenna, kun pohdin päivän ja yön mitä voisivat olla tämän päivän kulkukauppiaat. Voisivatko esimerkiksi toria ja markkinoita paikkakunnalta toiselle kiertävät ja yhtä jos toista myyvät olla heitä? 

Sauna ja Suomen Chicagon mies

Eilen, kuten monena muunakin sunnuntaina minulla oli saunapäivä. Suihkuja eri tavoin, uima-, kuuma- ja kylmäallasta, höyry- sekä tavallista saunaa, kaikkia vuoronperään moneen kertaan. Höystettynä virvokkeilla, ananas- ynnä vesimeloniviipaleilla 🍉 sekä tällä kertaa myös naudan pihvillä ranskalaisten ja salaatin kera. Päälle ja oheen leppoistamista mukavissa istuimissa, välillä divaanilla ja lopuksi laatuseurassakin. 

Tämän kaiken kohtuullista korvausta vastaan ja osin ilmankin tarjosi Q Sauna, jonne en aikonut edes eilen mennä. Vaan koordinaatit oli GPS:än asetettu jo aiemmin Sukhumvitin varrella olevalle V. I.P. Saunalle. Mutta aamusella kilahti viesti älylaitteeseen, joka kertoi vatsapöpön nujertaneen toviksi saunakaverini. Tämän masentavan uutisen jälkeen lähdössä ei ollut enää kukaan muukaan enkä viimein minäkään. Pettymystäni päätin purkaa viettämällä päivän sohvan uumenissa.

Mutta kuinka ollakaan, saunamieli valtasi minut uudelleen, etsin pesuharjani ja karautin pikku Zoomerillamme neljän kilometrin päähän löylyn lyötäväksi. Kun heti ovella kassa- ynnä muut tytöt hymyilivät nätisti etsiessään sopivan kokoisia uimahousuja, tiesin selättäneeni Thaikotimme uumenissa lymynneen saunamasennuksen.

Tulikin ajallisesti ennätys, sillä viihdyin kylpyläsaunan seinien sisällä kuutisen tuntia. Sen sai aikaan mukavan tuntuinen uusi tuttavuus, rakennusalan mies Lahdesta. Hänet ristin Finnish Chicago Maniksi, sillä hän aloitti lauteilla jutustelun kanssani lontoon kielellä.

Hän makusteli nimeäni moneen kertaan, ollen suhteelisen varma, että jossain on törmäilty aiemminkin. Yhteistä tartuntapintaa ei vaan ainakaan tällä erää löytynyt. Mutta sitä aloimme minua yli 30 vuotta nuoremman miehen kanssa rakentamaan. Rakennusmies kun oli ja minäkin tovin aikoinaan. Juttua riitti molemmilla, mutta myös kuuntelemisen taitoa.

Viimein ryhdyimme metsästämään petankkipalloja, jos jatkaisimme tuttavuutta seuraavana aamupäivänä Buddha-aukion pelikentällämme. Pallot löytyivät ja siellä ehkä tapaamme. Joskin Finnish Chicago Manillä oli eilen vielä edessä yön tai illan rentoutusseuran ja ehkä -juomankin etsintä isolta temppeliltä eli Kukkulan toiselta puolen.