Kun olin lapsi, äiti halusi säästää kesän viimeisen kärpäsen. Sen surmaaminen tuotti hänen mukaansa huonoa onnea. Näin oli pitkin vuotta myös hämähäkkien laita. Niiden nitistäminen oli lähes rikos ja äitini kantoikin havaitessaan pölyrätin mutkassa sen mahdollisine seitteineen ulos.
Viiden kuukauden elosta Thai-talvikodissa on jäljelle pari viikkoa. Vuosikymmenten saatossa olen tehnyt eräänkin matkan lähelle sekä kauas. Ennen ajattelin joka kerta, että on mukava palata kotiin. Nyt tuntuu ensi kerran, että lähdön läheisyydessä en palaakaan minnekään. Thaikoti on tuntunut toiselta kodilta, josta en palaa minnekään, vaan lähden jonnekin.
Samalla on lisääntynyt ymmärrys suomalaisia kohtaan, joiden matkat Thaimaahan ovat kerta kerralta pidentyneet. Synnyinmaa on sitä mukaa himmentynyt. Viimein he ovat huomanneet asuvansa Thaimaassa ja kertovat, ettei heillä ole Suomessa enää mitään.
Huomaan itsessäni jotain samaa, sillä vaikka minulla on poika perheineen sekä veli perheineen, ainut yhteys heihin on sydämessäni. Ilman Jokilaaksoa, johon minun ei pitänyt koskaan edes kiintyä saati rakastua, minullakaan ei ehkä olisi enää riittävästi syitä palata Suomeen.
Raittiin elämäni rakkaudet ovat olleet minulle tärkeimmät elämänlangat. Ne kaikki olen menettänyt enkä tiedä istunko elämäni iltapäivässä enää milloinkaan kenenkään kanssa. Kun viimein olen oppinut hyväksymään itseni ilman muuttumisen vimmaa sellaisena kuin olen, elämään vahvasti tunteella, laittamatta narua kaulaan tai syöksymättä pullon kimppuun, huomaan, etten tahdo luopua itsestäni enkä omituisuuksistani.
Silti sydämessäni toivon mahdollisesti mahdottoman tehtävän edessä, että jakaisin vielä elämäni jonkun kanssa. Löytäisin sen tai hän löytäisi minut ja pystyisimme hyväksymään toisemme kaikkinensa. Eikä niin, että jotain osaa vain siedämme, kunnes emme enää siedä. Tätä kaikkea yön syleilyssä pohtiessani luon mielikuvitus- ja haavemaailmaani unelmieni tikkuperhettä. Luulen, että heidän sukunimensä on Stickman.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti