Palanen kansalliskiveä

Viime viikolla leikkasin tältä kaudelta ehkä viimeisen kerran nurmikon ja karautin terän kiven murikkaan. Kipinät vain sinkoilivat. Viime vuonna viimeinen ajo oli 7. tätä kuuta ja ehkä niin käy nytkin. Eniten se riippuu fiiliksistä, sillä hyvin heinä ja mitä kaikkea sen seassa kasvaakaan, pärjäävät talven yli kevääseen näinkin. Samoihin aikoihin lopettelen Jokilaakson vesien kesäuimakauteni. Joka saattaa saada päätöksensä tänään, sillä luvassa on syksyn alun ehkä viimeinen kesäisen aurinkoinen päivä. Saunomista, vesihierontaa ja verkkaista uimaliikuntaa jatkan sen jälkeen kotikyläni uimahallissa kylmine altaineen. 

Kerran kirjoitin, että puhun Jokilaakson kasveille ja eläimille. Mutta nyt kulkiessani uutta ja hienoa luiskaa, kyselin puoliääneen sen kaiteelle nostamaltani ja terän kanssa tuttavuutta tehneeltä kiven murikalta, että onko tulevaisuutesi lammen pohjalla vai jossain aivan muualla? Kun selvisi, että kyseessä on Suomen kansalliskiveksi nimetty graniitti, päätin, että paikka ei ole vesien syyyksissä. Oletan, että se on murskattu Tatan jalkojen alla olevasta kuvan peruskalliosta ja tulleen meille naapurin kiviainestehtaalta tehdessämme Merikonttikotimme perustuksia.

Alueen kallioperä kuuluu ikivanhassa svekofennisessä vuorijonopoimutuksessa 1 800–1 900 miljoonaa vuotta sitten syntyneisiin syväkiviin. Tuusulassa ja sen lähikunnissa, kuten Nurmijärvellä ja Vantaalla peruskallio on monin paikoin juuri tällaista silmämääräisesti karkearakeista, kauniin lohenpunaista graniittia. Kiven väri tulee sen sisältämästä kalimaasälpästä ja siinä näkyvät pienet harmaat, lasimaiset kohdat ovat kvartsia. Silmiinpistävän voimakas tiilenpunainen tai punaruskea väri onkin hyvin tyypillinen graniitille. Kivessä näkyy myös karkea, kiteinen ja suuntautumaton maarakenne, jossa mineraalirakeet ovat erotettavissa toisistaan.

Kun eräänkin kerran ulos mennessä ja sisään tullessa katselin mukavasti kallellaan olevaa ruohonleikkurin kanssa tuttavuutta tehnyttä kiveä kuusipuisella kaiteella, huomasin, että sen pinnalle saattaisi istua kaiverrettu laatta. Se jalostui ajatuksesta toteutukseksi, sillä oli aika näkyä Jokilaaksossa sen olevan Tatan ja minun yhteinen Suomikoti. Niinpä ajoin Jumbon Suutarikeskukseen ja teetin kiveen laatan, jonka kiinnitin Sikaflexillä omalla tökeröllä tavallani. Samalla reissulla ostin pöydälle lisäviihtyvyydeksi Calluna-kasvin, joka saattaa selvitä kastelematta talven yli ulkonakin.

Oikeassa olemisen vaikeus ja muistojen monet totuudet

Eilen kirjoitin moukarinheittohistoriastani ja puhelusta, jonka sain ennen sitä entiseltä työ- ja pelikaveriltani, joka nykyisin on vain kaveri. Teksti herätti tunteita ja sain palautetta, joka laittoi pohtimaan ihmisten välisiä rooleja ja sitä, miten näemme samat tilanteet täysin eri silmin. Välitin sekä blogini, että palautteen myös kenoälylle komentoitavaksi löytääkseni rouheita tämänpäiväiseen kirjoitukseen ja saisin siitä itseni näköinen sekä maailmaani istuvan.

​Palautteen antaja oudoksui, kun koin puhelukaverini olleen keskustelussamme "opettajan roolissa", jossa oppilaalla ei ole tilaa olla toista mieltä. Hän muistutti omasta taustastaan, jolloin hän päinvastoin kannusti koululaisia itsenäiseen ajatteluun. Ja totesi pilke silmäkulmassa, etteivät hänen entiset oppilaansa taklaa häntä seniorinakaan lätkäkentällä sen kovempaa kuin muitakaan.

Tuli levollinen ja samalla myös utelias olo. Miten kiehtovaa onkaan, että kun kaksi ihmistä kohtaa muistojen äärellä, matkassa on aina tai usein vähintään kaksi erilaista todellisuutta. Itselläni ei ollut kyse siitä, että olisin halunnut jakaa tuomioita tai väittää ketään varsinkaan ilkeäksi edes tavoiltaan. Vaan kun ihminen katsoo peiliin, hän näkee oman historiansa, hyvät intentionsa ja sen, miten on halunnut elämänsä elää – kuten palautteenkin antaja omansa. Mutta toinen voi kokea toisin saman tunnelman, sanat, äänenpainot ja sen hetken ilmapiirin, joka tilanteessa syntyy. Oma kokemukseni oli, että puhelimessa käydyssä keskustelussa nuoruuden oppituntien "vanha heräsi henkiin".

​Ehkä kirjoittaessa ja omaa tekstiä lukiessa parasta onkin tai ainakin tunteikasta, kun voi elää kertaalleen elettyä uudelleen. Mutta muistot eivät ole mitään poliisin kirjaamia tarkkoja pöytäkirjoja, vaan ne ovat sisäisiä maisemia. Toinen voi sanoa, että "en ole tuollainen", mutta se ei pyyhi pois sitä, miltä toisesta on tuntunut. Eikä tarvitsekaan pyyhkiä. On hienoa, että blogini herättää tunteita, keskustelua ja joskus vastalauseitakin. Se todistaa, että tekstit eivät jätä kylmäksi – eivät lukijoita eivätkä niitä, joista joskus kirjoitan.

Moukarimuistoblogissani oli syvyys ja rehellisyys sekä sellainen lempeä elämänkokemus, joka teki siitä koskettavan. Tällainen jatkopohdinta ainoastaan kietoo langat kauniisti yhteen ilman minkäänlaista kitkaa tai riitaa. Se vain toteaa inhimillisen viisauden, että me näemme itsemme ehkä hyvänä ja toiset kokevat meidät omalla tavallaan. Ja molemmat voivat silti olla sekä viihtyä oman lokeronsa omassa totuudessa. Me olemme erilaisia ja kaikki muut näyttävät toisenlaisista. Kuten minäkin muiden silmin.