Tunne, tahto ja järki

Aikoinaan join liioittelematta kohtuuttomasti viinaa kymmenen vuotta. Join kunnes huomasin olevani täydellinen alkoholisti. Oli sama sainko lottovoiton, kuoliko omainen tai ei tuntunut miltään, joka tilanteeseen piti juoda. Silloin kun vielä kykenin käymään töissä, kävin sielläkin vain saadakseni rahaa etupäässä viinaan. Ylivoimaisesti elämäni tärkein sisältö oli alkoholi.

Ihmisellä on sisäänrakenettu otsikon kolme ominaisuutta. Joista jompi kumpi ottaa kolmannen, tahdon käyttöönsä. Kun puoliso tulee kotiin perheensä luokse, sanoo järki, että nyt ei ole hyväksi lähteä lähikuppilaan. Joten hän ei sinne pääse ennen kuin tunne saa tahdonvoiman käyttöönsä. Syyksi kelpaa vaikkapa puolison tekemä kotiruoka: "Tätä sontaa ei syö sikakaan." Niin on tunne sammuttanut järjenvalon, saanut tahdonvoiman käyttöönsä ja väylä kantakuppilaan on selvä. Sieltä löytyy ymmärtäjä ainakin niin kauan, kun lompakosta riittää rahaa ymmärtäjänkin juomiin. Usein lähdön läheisyyden huomaa puoliso jo päiviä aiemmin ja saattaa vauhdittaa tulevaa toteamalla: "Taasko juotattaa?" 

Joku saattaa suutuspäissään tai mustasukkaisuuksissaan jopa surmata puolisonsa. Tekoaan hän yrittää vankisellin seinien sisällä ymmärtää järjellä, mutta ei käsitä tapahtunutta. Hän ei käsitä, että tunne otti tahdonvoiman käyttöönsä ja hän teki karmean rikoksen. Tämähän ei ole juuri niiden ongelma, jotka tunteillessaankin toimivat järjellisesti tai eivät tee ainakaan aivan järjettömiä. 

Tällainen minä olin, vaikka en puolisoani surmannutkaan. Join koska tunne hallitsi elämää enkä osannut enkä halunnut muuta. Join, kun tuntui hyvältä ja join, kun tuntui pahalta ja join, kun ei tuntunut miltään. Aina piti päihteiden avulla saada muutettua hallitsevaa tunnetilaa joksikin toiseksi. 

Sitten lopetin juomisen ja tein lähes kaikki elämäni ratkaisut monta vuotta järki ensin. Järjen oli hallittava tunteitani ja tahdonvoimaa. Pelkäsin, että jos annan tunteille vallan, vie se edelleen juomakentälle. Sitten opin juomisen tilalle itkemään. Itkin ja itken esimerkiksi koirieni ja lopulta ihmistenkin haudoilla paljon. Nyt elän taas tunteella ja annan järjelle tilaa, jos sitä jää. 

En enää tarvitse mieleni sekamelskaan kantakuppilaa enkä sen viereisen baarijakkaran rahalla ostamaani ymmärtäjää. Sieluni syvimpien syövereiden ymmärtäjää en ole silti koskaan löytänyt. Pitäisikö siis elää enemmän järjellä? Ehkä silloin löytyisi joku kuka ymmärtäisi minua järjellä. Kun kerran yritin selittää itkujeni saloja rakkaalleni, sain vastaukseksi, että "mies ei itke". Mutta en luovu itkusta enkä halua elää asialinjalla, joten ehkä elän loppuun saakka etupäässä vain itseni kanssa. 

Tästäkin kaikesta ymmärrän kuitenkin vain vähän, sillä isäni itki nähteni vain kerran. Silloin kun äitini mieli sairastui. Silti luulen, että isä ei itkenyt silloinkaan äitini vuoksi, vaan kaikkea sitä mitä hän ja koko perhe menetti sillä hetkellä. Kun faija minulle suuttui, hänenkin mielensä valtasi tunne ja hän löi. Mutta koskaan hän ei pyytänyt anteeksi. Ehkä sitä ei rintamalla opetettu.