Don Quijote, Seitsemän veljestä ja Kekkonen

Eilen vein Jomtienin rannalle kaverilleni hankkimani kahdet, metalliset syömäpuikot lusikoiden kanssa. Sanoi kuljettavansa ne Suomeen metsämieskavereittensa ja kai muidenkin ihmeteltäviksi. Itse hipsin vastaavasti parinkymmenen kilometrin päähän Bangsarayn rannalle uimaan sekä katsomaan rantapyyhkeen päältä merta ja aistimaan paikallisten rantaelämää. 

Kun vesi oli tulevan täyden kuun vuoksi kaukana ja ranta matalaa, niin uimisen sijaan ihmettelin vain aikani kuluksi maailman menoa, joka sanoina jäi mieleen, sillä luin edellisyönä Veikko Ennalan kirjaa. Hän piti Maailman meno -palstaa Hymylehdessä. Innostuin pohtimaan onkohan kuinkakin paljon ylipäätään kirjoitetulla ja kirjojen sisällöillä merkitystä lukijoihin ja syöksyin sosiaalisen median saloihin ottamaan asiasta selvää. Siellä törmäsin ehkä maailman myydyinpään kirjaan, joka on julkaistu neljäsataa vuotta sitten. Espanjalaisen Miguel de Cervantesin Don Quijotea on myyty 500 miljoonaa kappaletta.

Köyhä maalaishidalgo Alfonso Quijano menettää siinä järkensä liikaa ritariromaaneja ahmittuaan ja päättää lähteä maailmalle taistelemaan vääryyttä vastaan ja puolustamaan sorrettuja ratsastaen vanhalla kaakillaan Rosinantella. Hän valitsee nimekseen don Quijote Manchalainen ja pukeutuu ruosteiseen haarniskaan. Aseenkantajakseen hän ottaa pelkurimaisen, viekkaan Sancho Panzan, joka nimittää isäntäänsä ”surkean hahmon ritariksi”.

Kirja on toiminut Aleksis Kiven innoittajana hänen kirjoittaessaan Seitsemää veljestä. Siitä voi kukin tehdä halutessaan mieleisensä arvion Don Quijoten merkityksestä seitsemän veljeksen hahmoihin ja tekoihin. Voi lukea vaikka ensin molemmat teokset 😂.

Mutta ei siinä kaikki, vaan Urho Kekkosellakin on ollut ajatuksia tästä surkean hahmon ritarista. Entinen presidenttimme kirjoitti 1953 kirjasta näin ollessani 3-vuotias: "Cervantes itse oli elämässään monia vastoinkäymisiä kohdannut maailman murjoma mies. Mutta hän kykeni muuttamaan katkerat elämänkokemuksensa korkeaksi taiteeksi, jossa suuri suvaitseva huumori kohoaa verrattomalle tasolle. Tämä ei ole huumoria leikinlaskun takia, tämä ei ole pelkkää komiikkaa, vaan tässä esitetään huumorin kaikki kultaavassa valaistuksessa sellaisen aatteelleen uskollisen yksinäisen miehen kokemukset mainioissa seikkailuissa, joissa jokapäiväisen elämän kovat realiteetit alituisesti törmäävät hupsuttelevaa ihanteellisuutta vastaan ja säälimättömällä kädellä rusikoivat sitä.

Kirjailijan esitystapa kertomuksen etenemisen mukana saa yhä enemmän ja enemmän lämpöä ja tuo hullu hidalgo saa yhä suuremmassa määrin sympatiamme osakseen. Johtuuko se kenties siitä, että me kukin, kuten eräs kirjallisuuden tutkija on sanonut, olemme vuorollamme Don Quijote ja Sancho Panza, että meissä kussakin käydään samaa ikuista taistelua absoluuttisen, ehdottoman ihanteellisuuden ja arkielämän väistämättömien realiteettien välillä ja että me yhtenä ikäkautena käymme nukkumaan Don Quijotena, mutta toisena ikäkautena heräämme Sancho Panzana.

Joka tämän tuntee ja uskaltaa tunnustaa, hän vasta täysin mitoin voi nauttia tästä kirjasta, jossa on niin runsaasti mielikuvituksen rajua leikkiä, jossa hyvyys ja inhimillisyys tulevat niin kauniisti kuvatuiksi ja jossa suuri, valloittava huumori johtaa meidät humaanisen elämänkäsityksen kunnioittamiseen, sillä ei ole humaanisuutta ilman huumoria."