Elän, siis olen...

Hieman mukaillen mainio riimittäjä Juice Leskinen lauloi: "Yksinäisyys ympärillä joskus ottaa hahmon ihmisen. Tiedän mitä haluan, tiedän miten vähään kykenen. Yksinäisyys sydämessä katkeriksi pisaroiksi tiivistyy. Siinä yksinäisyyden on seuraus, siinä on sen syy.

Yksinäisyys joskus siihen hermostun. Halki aavikon jäisen rämmin kunnes havahdun. Kadehdi en niitä, jotka luotuja on kaksoiselämään. Joskus tuntuu, etten kunnolla saa eletyksi tätä yhtäkään."

Löydän laulusta, kuten monesta muustakin itseni, joskaan en katkeruutta. Ehkä siksi, että elämä on ollut hyvä, vaikka aina tuntuu jotain puuttuvan. Eilenkin huomasin, että minulla ei ole kiinalaisia syömäpuikkoja eikä samaan sarjaan kuuluvaa lusikkaa. Joten ostin. Ne maksoivat 30 bahtia eli alle euron. Näin sain siirrettyä ongelman toiseen paikkaan, sillä nyt puikoilla syömisen opettelu ei ole kiinni välineistä. 

Ostan myös välittämistä, sillä annan vähistäni silloin tällöin hieman ihmisille, joiden riisikuppi on tyhjempi kuin omani. Mutta miehen ja naisen välistä rakkautta en ole koskaan yrittänyt ostaa, vaikka siitäkin olen maksanut monesti. Useimmiten monina hyvinä hetkinä ja vuosina, mutta lopulta aina sydänsuruina.

Rakkaudella on hintansa, jonka olen kokenut yksin tähtitaivaan tai peiton alla sekä läheisteni ja rakkaiden eläinteni haudoilla kyynelten virratessa pitkin poskiani. Olen syvästi kiitollinen, että voin niin kokea ja osaan itkeä, sillä tiedän sen olevan välittämisen hinta.

Ehkä yksi päivieni tärkeimmistä tekemisistä on nykyisin sosiaalinen media, tutut sekä tuntemattomat siellä, kommunikointi heidän kanssaan ja kirjoittaminen ylipäätään. Joskus sen aloittaminen tuntuu hankalalta, muttei koskaan vastenmieliseltä. Blogeja ja työpäiväkirjoja olenkin tehnyt vuosikymmeniä, joissa on paljon enemmän kirjaimia kuin raamattu ja koraani kannesta kanteen. Lienevät maailman luetuimpia kirjoja.

Toisin on tekstieni laita, vaikka niitäkin on luettu miljoonaa kertaa. Mutta kirjoittaisin, vaikkei kukaan lukisi, sillä pidän kirjoittamisesta. Olen hyvillänikin jokaisesta palautteesta ja mieltäni hivelee, kun koen kehittyväni tekstin tekijänä, vaikka olen elämäni ilta- tai iltapäivän auringossa.

Toistan myös itseäni koska en muista mitä olen sanonut tai siksi, että haluan niin tehdä. Tekemisiäni muutenkin ohjaa vain harvoin järki tai järkevyys. Sen tilalla on tunne ja kirjoitan myös usein miltä tuntuu. Kun vuosien aikana on kymmenen kertaa tuntunut samalta tai lähes, saatan laittaa sen sanoiksi yhtä monta kertaa.

Luulen, että toisinaan yksinäisellä taipaleellani on muitakin kanssakulkijoita. Jotka pitävät olkani takana nykyisin kurkkivaa masennusta loitolla tai ainakin aisoissa. Ehkä merkittävin matkakumppani on yhä palava uskoni huomiseen. En kysy aamuauringolta tai sadepäivältä mitä niillä on tarjottavana, vaan kysyn itseltäni mitä minulla on tänään tarjottavana elämälle. Kuljen mieli avoinna, sillä aina jotain takkiin tarttuu.  Vaikkei olisi edes takkia yllä tai käännettäväksi 😂.