Onko luetulla väliä?

Eilen pohdin onko luetulla väliä tai peräti merkitystä lukijan elämään. Kirjoitin Don Quijotesta, Aleksin Kiven Seitsemästä veljeksestä sekä Urho Kaleva Kekkosen mielipiteen "surkean hahmon ritarista" ja sen kirjoittajasta.

Päivällä tein asiasta henkilökohtaisemman, että entäpä itse? Jos 60-luvulla ikäiseni pojat saivat hyppysiinsä sen ajan erotiikkalehden, Jallun tai Kallen, luettiin niitä salaa ja piilotettiin päiväksi patjan alle tai muuhun sopivaan paikkaan. Ehkä mielessä oli, että vanhempien mielestä ammennamme lehtien sivuilta jotain sopimatonta 🤣. Muistelen myös ainakin Ratto-lehteä aikuisillekin mainostetun niin, että "huomiota herättämättä kotiin kirjekuoressa". 

Eräs nimerkki kirjoitti aiheesta näin: "Me kolme 11–12-vuotiasta pojankloppia löysimme vanhan Kallen urheiluseuran paperinkeräyslootasta. Kukaan ei uskaltanut viedä lehteä kotiinsa, joten rakensimme majan metsään. Vuorasimme havukodan vielä muovilla, ettei lehtemme kastuisi. Joka päivä koulun jälkeen riensimme majalle Kallea tiiraamaan ja joka päivä se oli kuin uusi ja ihmeellinen. Keskiaukeamalla oli varttuneempi nainen alasti. Otsikko oli: ’Oletko kyllästynyt tytönhupakoihin? Sonja on kuin sinua varten’. Eräänä päivänä majalle mennessämme huomasimme, että isommat pojat olivat rikkoneet majamme, ja vieneet kallisarvoisen Kallemme mukanaan. Suru oli suuri. Sinne meni Sonja, vaikka hän oli kuin minua varten.”

En tiedä lukivatko tytöt mitään salaa, mutta moni kirjoitti hyvin salaista päiväkirjaa. Siinä oli usein pieni lukkokin. Ehkä ensimmäiset lehdistä tai kirjoista tulleet sankarit, joihin samaistuin olivat lännenlehtiä. Usein sarjakuvasellaisia. Olin Pecos Bill, Tex Willer ja Morgan Kane, mutta myös viidakon Tarzan. Kun vartuin, minusta tuli yksityisetsivä ja olin Nick Carter, Larry Kent tai joku muu. Elokuvateattereiden James Bond en ollut koskaan enkä myöskään sotasankari, vaikka sotakirjat ja -elokuvat maistuivatkin. Aivan oma lukunsa olivat tarinat Elvis Presleystä, Paul Ankasta ja Fabianista. Aku Ankan sivuilta en itseäni löytänyt. 

Muistan myös ajan, jolloin minua ei kiinnostanut kirjoittajan persoona. Iän myötä sekin on muuttunut. Vaikka Aleksis Kivi ei ole kirjailijani ollutkaan, jonkun kerran olen ajatellut kansalliskirjailijamme elämää kotikunnassani, hänen haudallaan Tuusulan Kirkkotiellä ja kuolinmökillään Rantatiellä. Sillä on synkkä historia. Aleksiksen veli ja hänen vaimonsa surmatiin siellä, eikä tekijää koskaan varmuudella löydetty. Muistelen myös kirjailijan veljen ensimmäisen vaimon lyöneen päänsä mökin saunanpataan ja kuolleen siihen paikkaan.

Ernest Hemingwayn kodissakin Floridassa olen käynyt elämässä hänen elämäänsä. Siellä kissojen keskellä ajattelin, että mikä sai miehen päättämään päivänsä, kun muistelin hänen isänsä tehneen samoin. Taisipa yhden Ernestin pojankin kuolemaan liittyä jotain hämärää.

Sosiaalinen perimä onkin oma mystinen juttunsa, mutta myös kirjoitetulla on suurempi vaikutus elämiimme kuin osaamme ajatella. Yksi suurista kysymyksistä onkin miksi minusta tuli sellainen tai tällainen? Entä ajattelenko elämästäni ja sen perimmäisistä kysymyksistä samoin kuin esimerkiksi henkirikoksen tehnyt sellissään? Tai miksi toista kiinnostaa erilaiset kirjat ja kirjoitukset kuin toista?

Ehkä minussa asuu pikku kotipsykologi nykyisin, kun olen kiinnostunut kirjan kirjoittajan persoonasta ja elämästä. Elän kirjoitettua osin hänen persoonansa kautta ja läpi. Ehkä juuri siitä syystä tällä hetkellä lukemisena oleva Veikko Ennala lumosi aikoinaan minut. Hän ei ollut valkoisissa kengissään kuten muut. Puhelintakin hän piti päällä kerralla vain minuutin, jos oli kirjeitse sovittu, että vaikkapa Hymylehden omistaja Urpo Lahtinen soittaa silloin. Minuutin myöhästyminen riitti, että oli sovittava uusi soittoaika.