Kerran luulin olleeni väärässä, mutta erehdyin

Se oli aikaa, kun olin nuori ja tiesin lähes kaiken. Vain he, jotka olivat kanssani samaa mieltä, olivat oikeassa. Ei se kyllä koskaan aivan noin ollut, sinnepäin kuitenkin. Mutta mitä kauemmin elän, sitä vanhemmaksi tulen ja sitä vähemmän tunnun tietävän.

Mielipiteitä ja käsityksiä asioihin ovatkin ikä ja elämänkokemukset muokanneet. Kun reipas viisikymmentä vuotta sitten oli aika päättää armeijaan menosta, pohdin sitä kauan. Painetta oli moneen suuntaan, jota lisäsi se, että isäni oli sodat käynyt armeijan aliupseeri.

Isoja ja pieniäkin asioita muokkaan monesti mielessäni sellaisiksi, etten voi enää tarkastella ulkopuolisena, vaan teen ne henkilökohtaisiksi. Ajattelin armeijaan menosta, että entäpä jos kotiini tulee roskajoukko, joka tappaa lapseni, raiskaa vaimoni ja sanoo minulle, että pistä poika reppu pylälään ja lähde menemään, me asetutaan nyt taloksi. Ehkä olisin lähtenyt, mutta myös tullut takaisin satavarmasti niin suuren porukan kanssa, että tilanne palaa mahdollisimman entiselleen.

Tarvittaessa olin valmis tappamaan. Kysymys olikin enää silloin syistä surmata, joten minulla ei ollut pasifistin sydän ja valitsin armeijan.

Vuodet ja keskustelut sotia käyneiden kanssa sekä Ukrainan sota ovat laittaneet minut taas kerran kääntelemään takkiani. Ensi epäilys itselle sopimattomasta tiestä tuli tosin jo kauan sitten, kun nuorena miehenä harrastin metsästystä. Kerran isolla joukolla, parin koiran kanssa olimme tappaneet jäniksen. Katselin jalkojeni juuressa kuollutta kasvissyöjää ja itselleni tuli äärettömän paha olo. Ajattelin, että tässä olen mukana ja valmis päästämän päiviltä huvikseni viattoman luontokappeleen. En siksi, että tarvitsen ruokaa, vaan siksi, että sen pitäisi olla kivaa. Itsekseni jatkoin, että jos näin on sydämessäni, on minussa jotain oleellisesti vialla. Metsästys jäi iäksi siihen paikkaan.

Vain harva sodan kokenut on suostunut kertomaan niistä ajoista, mutta niitäkin on ollut. Varsinkin Leningradin piiritys on ollut tiukka paikka jutella, kun olen kysellyt miksi suomalaiset ylipätään olivat kaukana maamme rajojen ulkopuolella? Jossa neuvostoliittolaiset söivät kissansakin, etteivät kuolisi nälkään.

Ketkä ovat suostuneet puolustelematta puhumaan, sanoivat, että eihän siellä enää mitään kotimaata puolustettu, vaan tehtiin Suur-Suomea. Ja jatkoivat taistelutahdonkin loppuneen rajalle, kun huomattiin, että olemme puolustamisen sijaan hyökkäyssodassa.

Sitä samaa kokee venäläinen ja ehkä joku muukin pian yllä olevan viestikaappauksen perusteella Ukrainan rajojen sisäpuolella ja tappiot ovat sen mukaiset. Vaikka itseäni sodalta ikä ehkä suojelee, ei se estä muuttamasta mieltä. Kun seuraan Putinin sairasta vallanhimoa, täysin viattomien lasten ja vanhusten surmaamista, ei minua saa enää mikään mahti tarttumaan aseeseen. Ei, vaikka teloitettaisiin, joka sekin on tapana sota-aikana tehdä niille, jotka kieltäytyvät tappammasta.

Sodan hulluudessa en aio olla enää koskaan millään muotoa mukana. Ehkä itselleni on vanhoilla päivillä kasvanut pasifistin sydän enkä surmaisi Putiniakaan. Vaan laittaisin hänet suljettuun laitokseeen tai hullujen huoneeseen loppuiäksi kutomaan illat villasukkia Siperian vanhuksille ja tyhjentämään päivät ämpärillä ihmisten paska- ja eläinten lietelantakaivoja.