Leppoistaminen

Kokoaikaisestakin leppoistamisesta saa rahallisen korvauksen. Minulle sen maksaa Ilmarinen. Jotkut sanovat sitä eläkkeeksi. Olen ollut osa- ja kokoaikainen joutenolija 14 vuotta ja laskelmieni mukaan Ilmarinen makselee edelleen takaisin vielä jonkun aikaa sille ilman korkoa, valtion pakottamana lainaamiani rahoja. Kun olen omani saanut, siirrän käteni kokonaan Ilmarisen taskuun ja ryhdyn päätoimiseksi yhteiskunnan elätiksi.

Ilmarinen sopii siihen tehtävään oikein hyvin, sillä ollaan mytologian juuriltamme vähän kuin sukulaisia. Molemmet Kalevalan Kalevan poikia, Soini ja Ilmarinen siis. Kaikkiaan meitä oli tusinan verran, joukossa Kullervo, Oikarinen, Väinämöinen ja Lemminkäinen. Joten yhdeksi leppoistamispaikakseni sopii hyvin Soinin velipoika-Lemminkäisen ranta Siaminlahdella. 

Jouten ollessa yksi tehtävä päivässä on melkein liikaa. Olenkin pyrkinyt siihen, että minulla olisi vain asioita, jotka on hoidettava kahden viikon sisällä. En myöskään tee enää mitään saadakseni rahaa. Kerran tai pari yritinkin etsiä rannekelloa, jossa ei olisi tunti-, minuutti- eikä sekuntiviisareita, vaan ainoastaan viikonpäivänäyttö. Se riittäisi hyvin, sillä siitä näkisin milloin paperinen Aku Ankka kolahtaa postilaatikkoon.

Joka tapauksessa vuorokausirytmini on aivan sekaisin, jos siinä edes rytmiä on. Valvon kun valvottaa ja nukun kun nukuttaa. Pimeimmän ajan hetkeen olen löytänyt uuden toiminnan, joka virkistää lisää, mutta ei silti kestä päivänvaloa. Kuten eivät kaikki muutkaan toilailuni. Käyn nykyisin usein öisin nakuna pulahtamassa kuvan rantamme altaassa, kun muut nukkuvat. Matkaa kertyy olohuoneesta viisi metriä.

Viimein saivat myös kilometrin mittaisen altaan merirosvolaivan liukumäet kuntoon, jonka luulen lisänneen varsinkin viikonlopun lapsiperheiden määrää. Oletukseni on, että myös thaimaalaiset ostivat aikoinaan Seven Seasista sijoitusasuntoja vuokratakseen niitä turisteille. Sitä paitsi 51 % pitää osakekannasta olla thaiomistuksessa. Kun farangit puuttuvat, ovat paikalliset oppineet käyttämään asuntoja itse ehkä vähän samaan tapaan kuin suomalaiset kesämökkejään. 

Meidän, siis vähän minunkin Thaikoti on varmasti yksi Jomtienin parhaista. Tai sitä se on minulle ja varmasti myös Päivikselle. Tietysti sekin on makuasia. Monesti viihdyn Thaikotona päivätolkulla enkä käy muualla kuin syömässä, sillä vain harvoin lounastan kotonani. Siitä osoituksena on, että tällä kertaa kesti yli kolme kuukautta ennen kuin sain roudattua itseni kukkulan toiselle puolelle Pattayalle. Vaikka Honda Zoomer on pihalla eivätkä muutkaan kulkuneuvot kaukana.

Siellä sitten ihmettelin BIG C Extran käytävillä mitä minä täällä teen. Kaukana takana taitavat pysyvästi olla ajat, jolloin viihdyin Stockmannin tai muissa maailman tavarataloissa. Sen verran ryhdistäydyin, että söin varsin tavanomaisen possun leikkeen ravintola Santa Fessä. Hyvää sekin oli ja tänään joku aamulenkkini koira saa sen luut. 

Takaisin ajoin Walking Streetin läpi, joka on lähes autio. Kuin aavekaupunki, jossa joku yrittää silti pitää paikkaansa auki tai palvelujaan tarjolla. Poissa olivat vilkuttavat, iloisen näköiset tytöt ja pojat ja poissa olivat ravintoloiden sekä vaatturiliikkeiden sisäänheittäjät. Alakuloa lisäsi jo vuosia kesken olleet laiturirakenteet ja vielä kauemmin valmistumistaan odottanut rannan massiivinen condo- tai hotellirakennus.

Mutta rannalla varjojen alla ja kaduilla oli pöhinää, joten usko huomiseen on tallessa. Ja miksei olisi, sillä niin kauan kuin on elämää, on myös huominen ja ensi vuosikin.