Eilen kirjoitin aamujen kävelylenkeistäni, joille ei tarvisisi ottaa matkaan muuta kuin vaatteet päälle ja kengät jalkaan. Otan kuitenkin muutakin; passista älylaitteeseen ja kulkukoirien lahjontapussista rahoihin. Silti siinä on lähtemisen helppous toista maata kun Harrikalla, jolloin oli valmistauduttava monin eri tavoin kypärästä polttoaineeseen ja ajokorteista ajovarusteisiin. Pyörän tekniikkaakin jännäsin joka kerta.
Nyt on kaksipyöräiseen menoon tullut samaa helppoutta kuin jalkapatikointiin, sillä Päivis myi Zoomeristaan minulle puolet. Sen selkään on helppoa pompata ja yhtä vaivantonta on ajaminen. Polttoainettakin kuluu uskomattoman vähän 115 kuutioisella pyörällä, sillä Hondassa on myös automaattitoiminto. Se pysäyttää halutessani moottorin, kun pysähdyn ja käynnistyy, kun käännän ripauksen kaasua. Lähes höyhenen kevytkin se on yli kymmenen kertaa suurikokoisempaan Harrikan moottoriin verrattuna.
Eilen pyysi pari kaveriani voisinko lähteä pikku pyöräretkelle suunnannäyttäjäksi, jos ajettaisiin jonkun kymmenen kilometrin päähän rannalle. Niin sitten mentiin minä edellä ja he perässä kuin köyhän talon porsaat konsanaan. Pysäytin viimein lähikaupungin keskustaan ja näytin rautaveräjää, jossa seisoi pari sotilasta kiväärit tanassa ja totesin, että tuonne ei päästä, vaikka parhaat rannat ovat siellä. Tähän kaverini, että kyllä pääsee ja ampaisi pyörällään asemiesten juttusilla ja tuota pikaa takaisin: "Ihme juttu. Kun eilen kävin vastaavassa paikassa thaikkumuru pakkarilla, ei ollut mitään vaikeuksia." Tähän minä: "Oivallatko itse mikä nyt on toisin, kun menossa esteen taakse on kolme farangia ilman paikallisia?"
Kun lähdimme ajamaan takaisin, olivat perässä kulkeneet köyhän talon porsaat vaihtuneet kahteen villivarsaan, joista varsinkin toinen sujahteli ohitseni milloin vasemmalta ja milloin oikealta. Toinen vastaavasti tuli välillä näköetäisyyden ulkopuolella kaukana jossain perässä. Niiden varomisessa ja vahtimissa oli enemmän työtä kuin koko muussa liikenteessä yhteensä.
Avoimelle rannalle onnistuimme silti pääsemään. Noin 15 kilometrin päässä Jomtienilta etelään sitä löytyy moneen lähtöön. Vain hetken luulin kaiken olevan kohdallaan, kun sain takapuoleni rantatuoliin ja Soda Water pullon pöytään. Pulahdin meriveteen, mutta palatessani ei enää mikään ollutkaan hyvin. Toisella otti nenään läheisessä aurinkotuolissa norjalaisen tupakointi. Joten hän totesi, että "jompi kumpi, joko tapan ton tai lähen kiitään, kun on niin kova nälkäkin". Hän valitsi kiitämisen, joka herätti nälän tunteen myös toisella kaverillani. Mutta listalta ei löytynyt mieleistä ruokaa, johon hän vielä lisäsi, että tuli armoton kusihätäkin. Eikä voi mennä uimataidottomana edes veteen kuselle monen muun tapaan. Kun kysyin mikset kysy toilettia, oli vastaus: "...tu mä mitään kysele, lähetään menee." Oli lähdettävä takaisin, sillä kaverini totesi, ettei hän osaa yksin kotiin ja minähän hänet rannalle toinkin.
Ehkä yöntakaisessa muistelussani on värityksen vivahteita, mutta näin koko reissun ajan kiireen koin. Ajellessa muistui mieleen miksi yksin kulkiessa on joskus oikein mukavaa ja monta kertaa helpompaakin. Tapansa kuitenkin jokaisella ja varsinkin minun on hyvä pitää mielessä omat omituisuuteni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti