"Mitähän ne minusta ajattelee?"

Kerran juttelimme suomalaisten itsetunnosta ja sen olemattomuudesta. Joku sanoi sen johtuvan siitä, että olemme metsäläisiä ja olleet läpi historiamme alistettu kansa. Sotineetkin aika tavalla, muttemme ole voittaneet koskaan. Toinen jatkoi, että juuri siksi menemme eläintarhaan katsomaan apinoita ja tuumimme häkin takana, että mitähän nuokin minusta ajattelevat.

Siinä on totta ainakin siteeksi, mutta lieneekö kovinkaan huono asia, jos yrittää ottaa huomioon toisten pohtimiset? Itse olen taipuvainen harrastamaan sitä liikaakin. Ehkä se oli osaltaan vaurioittamassa itsetuntoani, kun lapsena yritin monesti toimia, kuten oletin muiden haluavan minun tekevän. Vieläkin löydän itsestäni liian usein halun miellyttää välillä liikaakin.

Tätä kaikkea pohtimaan pysäytti eilinen blogikuvani, jossa oli köyhän naisen koti tai kaikki mitä siitä oli jäljellä; vain yksi ainoa kangasseinä, vanha matkalaukku ja keino-olkinen makuualusta. Tänä aamuna olivat puitteet paremmat, sillä hän oli hankkinut jostain teltan. Siitäkin itsekkäästi iloitsin, että olisiko sen hankinnassa auttanut antamani kymmenbahtiset. Niin tai näin, minut teltta sai hyvälle mielelle.

Matkaa jatkaessani tuumin pohtiiko ihminen, joka kantaa kaiken omistamansa mukanaan, mitähän muut mahtavat hänestä ajatella. Miten vaikeaa on kokea olevansa ihmisarvoinen, jos ei löydä itsestään mitään mitä voisi edes kuvitella muiden arvostavan? Elämässäni en ole kokenut lainkaan tällaista, mutta olen kokenut häivähdyksen siitä, kun joku kääntää selkänsä. Ehkä olen tehnyt niin itsekin, vaikken muista näin tapahtuneen.

Kun olin nuorempi, luulin tietäväni enemmän ja valitsin tarkemmin ihmiset, joiden kanssa halusin olla tekemisissä. Mutta elämä on opettanut nöyryyttä enkä enää hevin käännä selkääni kenellekään, saati katso pitkin nenänvartta tai peräti inhoten. Osin siksi minulla on Facessakin enemmän kuin satoja vieraita ihmisiä, jotka ovat halunneet kavereikseni syistä, joita en tiedä. Se ei ole minulta pois, mutta uskon jokaisella olevan syynsä. Niin myös heillä, jotka ovat luulleet voivansa kävellä elämästäni pois. Sydämessäni he kaikki ovat silti, eivätkä pääse sieltä minnekään ilman tahtoani. Usein sattuu pitää kaikki, mutten osaa työntää poiskaan. Ehkä siksi, etten tahdo. 

Kun taas huomenna kävelen teltassa asuvan naisen ohi, annan hänelle palasen sydämestäni ja ehkä 40 bahtia, jos hän on hereillä. Rahana se ei merkitse minulle mitään, mutta sitäkin enemmän, että teen sen sydämestäni enkä odota häneltä kiitosta tai hymyä. Minulle riittäisi, jos hän ottaa pienen eleeni vastaan, sillä joskus on käynyt toisinkin.