Omalla laillaan blogiaiheiden ja varsinaisen sisällön pohtiminen ja kirjoittaminen on kuin kuvaristikkoa täyttäisi. Joskus kaikki on selvää ja joskus on päivien umpikuja kateissa olevien sanojen kanssa. Usein jää visaisempi ristikko kesken, kuten käy vaikeiden sudokujen kanssakin.
Välillä on blogiaihe selvillä jo päiviä aiemmin ja joskus en ole keksivinäni mitään kirjoitettavaa, vaan hallitseva elotila on olemisen sietämätön keveys. Siinä ei aina auta monituhatpäinen somekaverien joukkokaan. Joista joillakin saattavat jutut mennä niin yli ymmärrykseni, etteivät ne edes hipaise olematonta tukkaani.
Tänään oli juuri sellainen aamupäivä, kun yksi somesoturi, joka on kuukausia laittanut vain erilaisia emojintapaisia vailla ainuttakaan omaa sanaa, avasi arkkunsa ja mielensä sopukoita. Nyt ei tarvinnut enää edes peukuttaa eikä laittaa hymiöitä, vaan ainoastaan odottaa seuraavaa viisautta, joita kyllä tuli odottamattakin.
Minä vain luin ja ajattelin piileekö hänenkin taustallaan olemisen sietämätön keveys vai elämisen tuskainen vaikeus vai kaikkea siltä väliltä. Mukavaa vuodatuksessa oli, että minulle sinällään outo nettimaailmani ystävä ei oikeastaan haukkunut ketään. Ei itseään, ei minua eikä muitakaan. Kunhan vain valvoi Suomen aamuyössä ja chattaili.
Itselläkin oleminen on joskus oudon vaikeaa, vaikka suurin ongelma on keittiön kaapin oven korjattu sarana tai, että onko puolen päivän aikaan makaronilaatikon aika, kun pohjalla on kolme tuntia aiemmin nautittu kelpo aamupala. Mutta syömään kutsuttuna menen JP-Houseen ja jos mieli on senkin jälkeen valoisa, menen katsomaan hemmottelenko itseäni uusilla aamulenkkitossuilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti