Väärien valintojen asiantuntija * 115

Kukkulalla vuosikaudet kotiaan piti Saarisen Jussi. Oiva veikko, jonka jano teki välillä vihaiseksi. Itse hän ei tätä tunnistanut tai ei ainakaan tunnustanut. Kuten ei isommassa ikkunassa yleensä aviomieskään. Vaikka vaimo sanoo jo muutama päivä ennen turneelle lähtöä, että taitaa janottaa, kun suu niin napsuu ja kaikki on kotona nurinniskoin.

Kun mies sitten aikansa petaa lähtöä, kelpaa lähdön syyksi puolison tekemät liian pienet lihapyörykät ja askel suuntautuu ovet paukuen kantakuppilaan. Mistä löytyy satavarmasti kohtalotoveri. Yhdessä nyyhkitään, kaulaillaan, haukutaan naisia sekä yritetään hukuttaa pulloon uimaan oppineita elämän murheita. Sekä kuunnellaan ainutta kuuntelemisen arvoista psykiatria. Levyautomaatin Mikko Alataloa, joka laulaa "Ihmisen ikävä toisen luo." 

Yksi kodinomaisen asumisen peruspalikka puolimatkakodeissa oli, että kaikki sitoutuivat päihteettömään asumiseen. Kyse ei ollut vain yhdestä ihmisestä, vaan koko yhteisöstä, jossa kaikki halusivat, että kotinurkilla ei kännisiä tarvitse katsella.

Humalaisen olonsa voi jättää vaikka Katulähetyksen Ensiaskel-yksikköön, josta löytyi aina lämmin petipaikka ja paljon muutakin. Jussille riitti yhden kerran kokeilu, kun hän käveli sinne yötä vasten 13 kilometrin matkan Kalliomäestä ja aamulla kohmeloissaan takaisin. Matka opetti tehokkaasti itse kullekin minne ei voi mennä edes pikku hiprakassa.

Jussiin liittyy yksi hieno tarina, jolloin hän vietti yhden elämänsä parhaimmista vuosista. Iloliemen nauttiminen yltyi välillä kohtuuttomaksi, joka kävi myös terveyden päälle. Silloin hänen siskonsa koki suurta huolta ja suruakin, sillä veli oli kovin rakas. Ei auttanut, vaikka Jussin eläkerahat olivat siskon takana, joka sääteli niiden riittävyyttä koko kuukaudeksi.

Apua oli toverikunnan pitämästä pienestä kioskista, jonne voi laittaa etukäteen rahaa ja ostaa niitä vastaan hernekeittopurkkeja, näkkileipää, tupakkatarvikkeita ja sen sellaista. Sisään laitettua rahaa ei voinut saada enää rahana takaisin, vaan ainoastaan tuotteina. Saman tapainen käytäntö oli meillä viereisen vanhainkodin ruokalankin kanssa. 

Jussin sisko purki kerran minulle murhettaan veljensä terveydestä. Sanoin, että en pysty ketään raitistamaan, mutta päihteettömän vuoden voin ehkä saada aikaan. Sisko lupasi vaikka kuun taivaalta, jos tähän pystyn ja Jussikin saisi maistaa uudelleen ainakin vielä kerran aikuisena toisenlaista elämää. 

Meillä kokoontui viikottain talon ryhmä, Porinaksi kutsuttu, jossa juteltiin ja sovittiinkin kaikenlaista. Siinä otin Jussin sanoilla kiinni ja haukuin hänet oman ja siskonsa elämän pilanneeksi itsekkääksi juopoksi, joka ajattelee vain itseään. Tokihan se otti luonnon päälle, julkinen mollaaminen ja hän sanoikin uhoten, että pystyy olemaan juomatta, jos vaan haluaa.

Tähän tartuin ja jatkoin: "Okei, koko porukan nähden lupaan sinulle 100 euroa joka kuukaudelta, jos olet vuoden juomatta. Tuossa on käsi, purista sitä, jos on selkärankaa." Näin tehtiin, mies miehelle kaikkien nähden. Uskoin, että hevin hän ei kavereilleen kasvojaan menetä. 

Vuoden aikana toisenlainen elämänmaku löytyi. Jussi nuoreni, osti vaatteita, tavaroita, uuden polkupyörän ja silmin nähden nautti elämästään. Mitä pitemmälle aika kului, sitä kiivaammin moni yritti saada miestä juomaan. Ehkä kateuksissaan, sillä Porinaan, missä maksoin yhdessä hänen siskonsa kanssa 1200 euroa, ei tullut kukaan vastuunkantajaperheiden lisäksi jakamaan Jussin suurta päivää.

Ystäväksikin tullut, oman tiensä kulkija sinnetteli kuivilla vielä puoli vuotta. Mutta kun hän kerran tuli kotiin, oli polkupyörä jäänyt sille reissulle. Silloin arvasin Turmiolan Tommin saaneen miehestä otteen uudelleen. Monesti sen jälkeen istuin Jussin kanssa milloin missäkin, kun hän itki kohtaloaan ja toisenlaista vuotta, jonka tuoman ilon oli menettänyt ikuisiksi ajoiksi.

Saarisen Jussi oli hieno mies, joka ei koskaan halunnut kenellekään mitään pahaa. Miestä itseään muistellessa murhe ja haikeus täyttävät mieleni ja kyynel tulee silmäkulmaan.