Niitä teimme Katulähetyksessä moniin asumisen tarpeisiin. Yön yli levähdyspaikasta hoitokotiin ja omiin asuntoihin muiden joukossa. Sekä siltä väliltä niille, jotka joivat lähes päivittäin ja niille, jotka halusivat elää ilman päihteitä. Väliin mahtui myös useampikin puolimatkakoti. Niissä elävät halusivat asua päihteettömässä ja juoda päihteellisessä ympäristössä. Silloin he yöpyivät kavereidensa luona ja Katulähetyksen yön yli palveluissa. Uusia yksiköitä perustimme kulloinkin ajankohtaisten asumisen ongelmien ytimiin.
Olin asunut jo useamman vuoden Liisan, Markon, koirien ja välillä kissojenkin kanssa omakotitalossamme Palokan Heikkilässä. Ajan kanssa syntyi ajatus, josko rakentaisimme päihteettömään asumisen yhteisön valmiiseen aihioon. Jonne muuttaisimme itse kantamaan vastuuta sekä isäntä- ja emäntäperheeksi.
Sopivaa, isoa rakennusta yhteisönomaisesta asumisesta kiinnostuneille etsin kauan. Lisäksi kokonaisuus ympäristöineen oli tehtävä esteettömäksi liikkua. Viimein huomioni kiinnittyi Kolun vanhainkodin pihapiirin, jo vuosia tyhjänä olleeseen Kalliomäen rakennukseen.
Sotien aikaan rakennus oli toiminut sairaalana. Se oli ollut myös synnytysosastona ja kuten tuleva naapuri sanoi, hullujenhuoneena. Hän oli metsän takana asunut metsänhoitaja Tapio Kolu. Jonka suvusta koko alue oli saanut nimensä.
Tapanani oli uutta yksikköä suunnitellessa ensin käydä kertomassa aikeistamme naapureille ja samalla haistelemassa hieman tunnelmia, jotka kertoivat paljonkin siitä mitä olisi odotettavissa.
Niinpä istuin kesäiltana Tapio Kolun pienen talon portaille hänen viereensä. Kerroin itsestäni ja kerroin aikeistamme. Tapio mittaili minua ja mittaili ajatustamme. Sitten hän harkittuaan sanoi sanansa: "Joo, minä muistan ne Kalliomäen hullut. Asuivat yläkerrassa ja alakerrassa niillä oli häkit, joihin me syötettiin niille heiniä. Ja kovia olivat tekemään töitä. Joten kun pärjäsin niiden kanssa, niin enköhän pärjää teidänkin kanssa. Että tuossa on käsi, tervetuloa vaan."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti